Jo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se, että Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut yhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta, vaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan. Kotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi hämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää pakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen vaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee viulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia tanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja.
Ties, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi sattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja laulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi aivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi ohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla.
»No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko hiukan pilkallisesti.
»Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea tosissaan.
»Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevankamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia.Monet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää.Mitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.»
»Onpa hauska tavata kerrankin ihminen, joka ymmärtää, että minä nyt vasta soitan todellisia häitäni ja että minun oikea avioliittoni nyt vasta onkin alkamassa.»
»Ymmärtää? Totisesti, nyt minä en ymmärrä Mooseksen puheesta hölynpölyä.»
»Nähkääs: Hiljan henki on minun kanssani, tunnen sen omassa hengessäni.»
Jahnukaisen akka läiskäytti kämmeniään yhteen ja höräytti raikuvan naurun.
»Minun päiviäni!… Maatkoon rauhassa, mutta sen minä sanon, ettäMooseksena minä viis mokomasta veisaisin.»
»Miten: mokomasta?»
»Heh! Onkos tämä nyt laitaa: karata miehensä luota hääyönään ja juosta järveen.»
»Lippo ei taida käsittää, että Hilja hukuttautui ainoastaan sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi likemmäksi minua, sokeaa.»
»Höh! Vai likemmäksi? Mutta Topin nimi sen huulilla kuuluu viimeisenä sanana olleen.»
»Topinko?»
»Nii-in. Ja Topille se kuuluu kalliolta viimeisen hyvästinsä viitanneen.»
»Topilleko?»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Sehän se… On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen minun koulusta tuloani?»
»Vo-vooi! Vakituinen vieras, veikkonen.»
Mooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin tultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen keskusteluun vanhusten kamariin.
»Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä sanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä Jahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista.
»Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä sokean kyselyn tarkoitusta.
»Sille se kuuluu viimeisen hyvästinsäkin viitanneen?»
»Lie hyvinkin viitannut.»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Ei kai siihen Mooses olisi kyennyt.»
»Miksi ei?»
»Noh — sokea.»
»Minkäs tähden minä olen sokea?»
»Jumala sen tiennee.»
»Kukas minun äitini on?»
»Herra senkin tietänee.»
Mooses vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hermostuneesta nytkähtelystä ja tummenevasta väristä Saara näki, että sokean sisällä kiehui. Mummon aavistamatta hän yht'äkkiä iski molemmat nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi:
»Herra?! Perkele sen tietää paremmin. Ja te tiedätte myös, olen minä siksi paljon teidän ja muiden salaisia kuiskeita kuunnellut. Ne kaksi asiaa: äitini ja sokeuteni syyn minä tahdon tietää, nyt heti. Kuulkaa: nyt heti!»
Sokean mustat silmälasit välkähtelivät Saaraa kohti niin peloittavina ja uhkaavina, että mummo parka hätäytyi ihan neuvottomaksi. Kun hänestä lisäksi tuntui, että semmoinen mies, joka seurustelee kuolleitten henkien kanssa, on voinut hyvinkin sitä tietä saada salaisuudesta jotakin vihjettä ja kukaties saattaa jotenkin tietää hänenkin ajatuksensa, hän ei enää uskaltanut vedota ainaiseen Jumalan tietämiseen, vaan kertoi hädissään sokean synkän lapsuustarinan, ilmaisematta kuitenkaan tarkemmin, kuka ja missä Mooseksen äiti on.
Saaran kertomuksen päätyttyä oli kamarissa kotvan aikaa raskas hiljaisuus. Kasvojen merkeistä mummo voi jälleen havaita, että kiehuva tulivuori sokean sisällä odotti uutta purkautumistansa. Se puhkesi kuitenkin tällä kertaa jotenkin hillitysti, mutta kaameassa harvasanaisuudessaan sitä järkyttävämpänä:
»Minä kiroan äitini.»
»Herra Jeesus!» kuiskasi mummo kuin ukkosen jyrähtäessä ja pani vapisevat kätensä ristiin.
»Minä etsin sitä lapsensa myrkyttäjää niin kauan kunnes löydän ja tapan sen sikiönsä surmaajan.»
»Taivas varjelkoon!»
»Minä kiroan Hiljankin, saatanallisen valehtelijan, jonka petollista sormiluuta vielä senkin jälkeen, kun syntinen liha on jo mädäntynyt, minun vihkisormukseni tulee ympäröimään kuin iankaikkinen, kultainen valhe.»
Tämän keskustelun jälkeen Mooses ei puhunut enää sanaakaan äidistään, ei Hiljasta eikä paljon muustakaan. Hän makasi yönsä kamarissaan ja kulutti siellä yksinäisissä ajatuksissaan enimmäkseen toimettomat päivänsäkin. Joskus, kaikkein synkimpinä hetkinään, hän otti viulun käteensä ja soitti. Mutta se oli nyt toisenlaista kuin taanoinen henkien häiden soitto. Raskaasti sahaavan käyrän alla parkui yht'aikaa aina kaksi kieltä korvia repivinä epäsointuina. Mutta näytti siltä, kuin soittaja olisi jollakin tavoin nauttinut tästä tahallisesta viulunsa ja itsensä rääkkäämisestä. Viulun rääkyminen oli nähtävästi sopusoinnussa hänen sielunsa nykyisten sävelten kanssa.
* * * * *
Niin kului loppukesä. Mutta kun Aletuinen eräänä syyskuun aamuna meni Mooseksen kamariin kutsumaan häntä yhteiselle murkinalle, ei sokeaa siellä ollutkaan, ja vuode oli aivan koskematon. Vanhuksille tuli hätä käteen. He etsivät kartanolta ja lähiympäristöstä, löytämättä kadonneesta jälkeäkään, kyselivät tienvarressa asujilta, olivatko nämä heidän etsimäänsä huomanneet.
Mutta ei kukaan, ei edes Jahnukaisen akan valpas silmä ollut huomannut sokean maantietä ohi kulkevan — ja mitenkäpä olisi voinut nähdäkään pimeänä syysyönä.
Perinpohjaisen etsimisen ja tiedustelujen jälkeen päädyttiin lopuksi monen jo alunperin omaksumaan vakaumukseen, että sokea on hukuttautunut järveen. Kun Mooseksella lyhyen, onnellisen »henkisen avioliittonsa» aikana oli tapana kulkea sitä pyhää polkua, jolla Hiljan jalat olivat viimeisen kerran maan pintaa koskettaneet, ja istuskella sillä kalliolla, jolta vaimonsa oli järveen hypännyt, ei voitu muuten ajatella, kuin että Mooses on pudottautunut — tai ehkäpä sokeudessaan vahingossa luiskahtanut — syvyyteen samalta kalliolta kuin Hiljakin.
Useitten kylän miesten avustamana Aletuinen toimitti kallion juurella ja muuallakin naarauksia monta päivää, mutta otaksuttua hukkunutta ei vain löytynyt.
»Vaan jospa Mooses on lähtenyt äitiänsä etsimään, niinkuin minulle kerran uhkaili», huomautti Saara kahden kesken miehellensä.
»Onpa voinut senkin tehdä. Tässä ei kohta tiedä, mitä uskoo», sanoiAletuinen väsyneesti.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Kuore järvessä toimitettiin innokkaasti naarauksia, ajaa junnasi muuan karjalainen kaupustelija nelipyöräisillä vankkureillaan istuen tavarakuormaansa ylämaihin päin. Eräällä asumattomalla taipaleella hänen huomionsa kiintyi yksinäiseen kulkijaan, joka pää kekassa käveli kiivaasti häntä vastaan, kepin kärjen iskiessä maantien raiteeseen tuimasti ja nopeasti kuin ompelukoneen neula. Miesten lähetessä toisiaan kaupustelija näki, että vastaantulija oli sokea. Mutta se taisi olla lisäksi kuurokin, koska ei näyttänyt aikovankaan väistyä tien sivuun.
»Tpruu, tpruu!» kielteli ajaja, kun sokean rinta jo tuuppasi hevosen turpaan.
»Älä päälle aja!» ärjäisi Mooses ja hypähti kuin unesta heränneenä tiepuoleen.
»A siehää miun piällein tut ku noijan nuolj. Mihin siul on niin kiiru?»
»Helvettiin!… Viekö tämä tie Imatralle?»
»A sinne viep.»
Oli pimeä iltayö, kun Mooses läheni päämääräänsä. Kosken kohina kuului jo etäältä hänen korviinsa hiljaisena, maanalaisena jumuna. Välimatkan lyhetessä pauhina yhä koveni, mutta sokean vasta rannalle tultua se kohahti möyryävänä ja ärjähtelevänä yön hiljaisuudessa kuin raivostunut peto ja sylkeä räiskytteli vihaisena vesipärskeistä ylös kalliolla seisojan kasvoille. Mooses oli asiansa jo niin kypsyttänyt, että mikään epäröinti ei voinut enää tulla kysymykseen. Hän nakkasi hattunsa ja keppinsä kuin syötiksi karjuvan pedon kitaan ja heittäytyi niiden jäljessä itse kuohuihin.
Vanhan Saara paran sydän oli ollut kylmänä aina Hiljan kuolemasta asti. Vaikka vainaja jo aikaa sitten lepäsi haudassa, ei mummo uskaltanut vieläkään käydä yksin Mooseksen kamarissa päivälläkään. Kun voi olla mahdollista, että myöskin Mooses oli hukuttautunut, alkoi hän nyt kaiken muun lisäksi pelätä Kuorejärveäkin. Mutta Aletuinen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä pelosta niin kalpeana ja vapisevana, kuin eräänä aamuvarhaisena eukon palatessa tupaan ulkoa asioiltaan.
»No, mitä ihmeitä sinä nyt taas olet nähnyt?» kysyi ukko.
»Eh-en minä… mitään ole nähnyt, mutta kuh-kuullut olen. Jos Mooseksen kah-kamarissa ei ennen ole kummitellut, niin nyt kummittelee… Vah-vannon… Hoh-hommani jäi kesken…»
»Paras vannomatta. Mitä sinä, kuuhkelo, sieltä olit kuulevinasi?» kysyi ukko.
»Puh-puhetta: Hih-hiljan ja Mooseksen heh-ehhenget…»
Saaraa rauhoittaakseen ja voidakseen todistaa, mikä hupakko eukko taas oli ollut, Aletuinen lähti perkkäämään asiaa. Mutta mentyään uuteen tupaan tunsi puuseppäkin pelottoman sydämensä hiukan vavahtavan. Saara oli kerrankin oikeassa. Kamarista kuului todellakin puhetta. Aletuinen arveli ensin, että Mooses olisi yöllä tullut kotiin ja mennyt kamariinsa, avain kun illalla oli unohtunut ulko-ovelle. Mutta kun hän kuunteli tarkemmin, ei puhe, joka oli katkonaista, käsittämätöntä sekamelskaa, tuntunut ollenkaan Mooseksen ääneltä, pikemminkin jonkun unissapuhujan aavemaiselta honotukselta. Hän raotti hiukan ovea ja kurkisti sisään, mutta hämmästyi yhä enemmän, kun näki pöydällä oudon lippalakin. Pian hän kuitenkin karaisi luontonsa ja astui kamariin. Mooses makasi sängyssä selällään ja jatkoi yksinpuheluaan:
»Pauhaa… Korvissa kohisee… Auttakaa, auttakaa, minä hukun… Hilja, nyt virta venettä vie—————-Sievettä… myrkkyä… Ei, ei! Älä kaada suuhun. Pois pullo!… Juo itse!… Minä tapan sinut — äiti————Hilja… Rakas, rakas, anna minun katsoa kasvojasi — kas näin… Kaunis… kaunis sinä olet… Topiko?… Tapellaan! Älä kurista, älä kurista kurkusta… Ähä — kettu——————-Topilleko se viittaa?… Hilja, älä tule likelle… Pois, saatana!… Sormus pois!… Oh! Minä tapan — itseni… Pauhaa… Pauhaa—————-»
Hourailija rauhoittui hetkiseksi ja hengittää huohotti lyhyeen ja raskaasti. Aletuinen laski kätensä hänen otsalleen. Se poltti kuin tuli. Siitä aamusta alkaen ukko itse istui sairaan vuoteen ääressä yötä ja päivää monta vuorokautta, muutti kylmiä kääreitä hänen yllensä ja hoiti miten parhaiten taisi.
Kun korkea kuume vihdoin laskeutui ja sokea tuli täysin tajuihinsa, katsoi Aletuinen ajan tulleen tiedustaakseen, missä Mooses oli ollut.
»Hm… Onhan sitä oltu, missä lie oltukaan — Imatrassakin», vastasiMooses peittelemättä.
»Jotain sen tapaista täällä kotonakin aavisteltiin: luultiin Mooseksen makaavan Kuorejärven pohjassa. Syynsä niin ratkaisevaan askeleeseen lienee itsekullakin, eikä se kuulu sivulliseen. Mutta jos Mooses tosiaankin on ollut niissä hankkeissa, niin olisi tuota luullut löytyvän nestettä likempääkin.»
»Kaiken sen jälkeen, mitä minä Jahnukaisen akalta Hiljasta kuulin, oli minusta yksinpä Kuorejärven vesikin liian epäpuhdasta juostakseni siihen sen valehtelijan jäljessä», sanoi Mooses.
»Minä ymmärrän hyvin Mooseksen katkeruuden, mutta on tehtävä oikeutta sillekin, joka ei voi enää itseänsä puolustaa. Sinun ei pitäisi uskoa akkojen puheita, Jahnukaisen akan kaikkein vähimmän. Mitkä lienee Hiljallakin syynsä olleet ja mitkä väkevät voimat sielussansa vaikuttaneet toivottomaan tekoonsa, minä luulen tietäväni ja moni muu minun kanssani, että se tyttö astui Herransa eteen puhtaana kuin pulmunen, niin ruumiin kuin sielun puolesta — vaikkapa olisi niissä rakkausasioissa vähän valehdellutkin», sanoi Aletuinen ja sen enempää kantaansa perustelematta pyysi sokean lähemmin kertomaan merkillisestä matkastaan.
»Kuumehoureet ja tositapahtumat ovat muistissani kietoutuneet toisiinsa niin sekavaksi vyyhdeksi, etten voi varmasti tietää, mikä on unta, mikä totta. Oli voinut kulua silmänräpäys tai ikuisuus tiedotonta huumaustilaani koskeen hyppäämisestäni siihen hetkeen, jolloin löysin itseni laakealta rantapaadelta, kuohujen pauhatessa ihan vierelläni. Vaistomaisesti iskin käteni kallioon ja vedin itseäni ylemmäksi, mutta menetin uudelleen tajuntani. Kun siinä maattuani taas toinnuin, konttasin rinnettä ylöspäin, tapasin puun ja taitoin siitä oksan kepiksi käteeni. Muistelen sitten horjuvana harhailleeni sinne tänne, kunnes vihdoin tunsin kovan raiteen jalkaini alla ja märkänä, lakittomin päin lähdin taivaltamaan takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Mutta vaikka minä kuljin ja kuljin, tuntui minusta, niinkuin en etääntyisi Imatrasta askeltakaan: kosken pauhu kohisi yhä korvissani heikentymättömällä voimalla, eikä sen ääni ole vieläkään lakannut tyyten kuulumasta — lakanneeko milloinkaan. Lienen sitten tuntenut jossakin tien varrella lämmitetyn saunan hajua sieraimiini, poikennut sinne kuivailemaan vaatteitani, nukkunut, jatkanut taas matkaani, väliin jalkaisin, väliin kyytihevosella, saanut jostakin lakin päähäni ja… Kuinka kauan minä olen täällä maannut?»
»Useita vuorokausia, hyvin heikkona — väliin on jo kuolevaksikin katsottu», sanoi Aletuinen.
Mitä muuta Mooses lienee matkansa varrelta unohtanutkin, pääasian hän kuitenkin selvästi muisti: hyppäämisensä Imatraan. Moni muu oli sinne syöksynyt, vaan harva hengissä palannut.Minäolen yksi niitä harvoja, ajatteli Mooses. Mutta entäpä jos koski ei olisikaan minua hylännyt?Missäminä siinä tapauksessa nyt olisin?
Sen kysymyksen ympärillä sokean ajatukset alkoivat kiertää yhä ahtaammassa kehässä, kunnes pysähtyivät keskipisteeseen — ja siinäpä se olikin kadotuksen kuilu. Kas,siellähän olisi, ellei hyöky heittänyt kalliolle. Siitä ajatuksesta hän tuli kuin sairaaksi uudestaan. Imatra oli hänet hylännyt, mutta tulinen järvi veti sielua syvemmälle ja syvemmälle, eikä siitä tuntunut olevan mitään pelastuksen mahdollisuutta. Kun sokea oli jo useita viikkoja kärsinyt hengessään helvetin tuskia, muisti hän vihdoin kirjansa. Koulusta tulonsa jälkeen Mooses ei ollut niitä lukenut juuri muulloin, kuin silloin tällöin uteliaille näytteeksi. Mutta nyt hän otti ne esiin ja lukea ahmi läpi vuorokausien. Oli jotakin kummitusmaista ja kammottavaa, kun sokea pimeinä syysöinä kamarissaan akkunan edessä pöytänsä ääressä istuen kuljetti kuin urkujen aavesoittaja kiihkeästi sormiaan edestakaisin, rivi riviltä, kirjan lehdillä, jotka nekin olivat mustat kuin yö. Sen lukukammion akkunoista ei tuikkanut tuli.
Eräänä yönä Mooses otti viulunsa seinältä ja vetäisi käyrällä korkeinta kieltä. Se kirkaisi hänen korviinsa kuin pahahenki.
»Voisithan myydä viulun, jollet itse voi sillä soittaa», kuiskasi pahahenki hänen sielussaan.
»Mitä omatuntosi ei salli sinun itsesi tehdä, älä viekoittele sitä muittenkaan tekemään», sanoi enkeli.
»Voisithan soittaa sillä vain virsiä ja hengellisiä lauluja.»
»Ne kielet, jotka ovat laulaneet syntisen maailman iloja, ovat epäpyhiä ylistämään Jumalaa.»
»Mutta niinhän on omankin kielesi laita.»
Järjen kannalta Mooses myönsi saatanan olevan oikeassa, mutta hänen sydämensä oli enkelin puolella. Sokea meni rantaan viuluineen ja täytti sen kannen reijistä valuttamallaan hienolla hiekalla, jota sinne oli tuotu maitopyttyjen pesemistä varten. Sitten hän ojensi kätensä heittääkseen soittokoneen järveen, mutta yht'äkkiä painoikin sen rintaansa vasten ja pusersi hellästi kuin äiti sylilastaan.
»Kavahda! Eikö viulu sinun elämäsi koettelemuksissa ole useinkin ollut ainoa pettämätön toverisi? Näinkö sinä palkitset parhaan ystäväsi?» kuiskutti viettelijä hänen sydämessään.
»Jos kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se poikki ja heitä pois tyköäs», jyräytti enkeli ankarana.
Mooses kauhistui maailmanrakkauttansa. Hän tarttui viulun kaulaan ja käsi ojona pyörähti ympäri kuin kiekon heittäjä. Kuullessaan heti sen jälkeen ruohikon takaa pimeältä järveltä äänen, vavahdutti hänen sydäntänsä, niinkuin hän olisi nakannut järveen kalleimpansa, alasti riisumansa elävän ihmisen, jonka paljas selkä pudotessa läiskähti veden pintaan. Hän istuutui Saaran hiekkakasalle ja itki.
Seuraavana päivänä Mooses pyysi Aletuisen tekemään hänelle puusta laatikon, samanlaisen viilekkeistä selässä kannettavan, jollaisia käyttivät kuljeksivat rihkamakauppiaat, hänelle kuitenkin vain yksilaatikkoisen.
»Mitä Mooses sillä tekee?» kysyi Aletuinen.
»Kirjoja minä siinä kannan», vastasi sokea.
»Mitä varten Mooses kirjoja selässään kantaa?»
»Henki käskee minun lähteä maailmalle saarnaamaan syntisille parannusta.»
* * * * *
Oli jo myöhäinen syksy. Nopeasti oli kylään levinnyt suusta suuhun kulkenut tieto, että Iso-Mannilaan on tänään aamulla tullut sokea uskovainen, joka iltapäivällä pitää siellä raamatunselityksen. Määräaikana oli talon iso tupa väkeä täynnä, sillä jokainen tiedon saanut halusi kuulla, mitä sokealla saarnaajalla on sanomista, Kuulijain joukossa olivat myöskin talon isäntä, emäntä, Laina ja Marjaana. Saamansa tekstiksi Mooses luki tällä kertaa säkeistön Ilmestyskirjasta:
»Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on.»
Sitä kuullessaan Laina kohotti kumaraista päätänsä. Oli omituinen sattuma, että sokean viime talvena ajaessa pihaan tuolikuormineen, hän itse oli parhaillaan lukemassa juuri samaa lukua, josta tämä nyt otti säkeistön saarnansa aiheeksi.
Useimpien kansanpuhujain tapaan Mooses ei jaksanut kauan pysyä tekstissään Hän alkoi puhua omasta elämästään, ja se olikin kuulijoista paljon mielenkiintoisempaa.
»Minä olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt jo kahdesti astua kuoleman kynnykselle», hän kertoi. »Tuskin on paria kuukautta kulunut siitä, kun minä itsemurha-aikeissa hyppäsin Imatraan. Silloin minä olin lähempänä kadotusta kuin milloinkaan ennen. Mutta Jumala pelasti minut. Hän ei sallinut minun ruumiini ja sieluni hukkua iankaikkisesti. Muutama kuukausi sitä ennen minun vastavihitty vaimoni heittäytyi kalliolta järveen hääyönämme ja lepää nyt haudassa kaukana kotipitäjäni kirkkomaassa Minä olen ollut orpo syntymästäni asti. Minä en ole koskaan tavannut vanhempiani. Isästäni en tiedä mitään, mutta äidistäni olen kuullut, että hänen pitäisi olla ison talon tytär, joka aviottomana synnytti minut salaa yöllä, kaasi sievettä pullosta suuhuni ja heitti minut lampokarsinaan kuolemaan. Silloin minä ensikerran kolkutin tuonelan portille, ja olisi ollut onnellisempaa minulle ja monelle muulle, jos se olisi silloin avattu. Niin ei kuitenkaan tapahtunut: minut pelastettiin, mutta silmieni valo—————»
Puhuja keskeytti kertomuksensa kuullessaan oudon romahduksen, niinkuin joku olisi kaatunut penkiltä lattialle, sitten naisten siunailemista, kiireistä liikkumista ja hälinää.
»Mitä on tapahtunut?» kysyi sokea.
»Täällä muuan pyörtyi», vastattiin.
»Kuka se on?»
»Tämän talon tytär. Jatkakaa te vaan puhettanne, me kannamme sairaan vuoteellensa virkoamaan», kuului isännän ääni sanovan.
Mooses jatkoi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa esitystänsä, kun Marjaanan vieraspuolelta tuoma viesti alkoi kuulijain joukossa kulkea kuiskeena korvasta korvaan:
»Laina on kuollut… Laina on kuollut…»