Noudattamalla taannehtivaa sommitteluperiaatetta, jonka myöhäisempänä aikana tapaamme Ibsenillä, on Sophokles tässä esittänyt vain lopullisen katastroofin. Emme näe, kuinka traagillinen tilanne askel askelelta muodostuu, jo draaman alussa se on täysin valmis; toimintana on hitaasti tapahtuva, mutta johdonmukainen ja armoton tosiseikkojen paljastus, tosiseikkojen, jotka jo kauan ovat olleet olemassa, mutta nyt vasta tulevat ilmi.
Ensi kohtauksesta viimeiseen saakka vierii toiminta alituisesti eteenpäin; siinä ei ole mitään pysähdyksiä, ei mitään kuolleita kohtia. Tyvenesti ja juhlallisesti alkaa murhenäytelmä. Sitten saapuu äkkiä oraakkelin vastaus, kehoitus puhdistamaan maan rankaisemalla Laioksen tuntemattoman murhaajan, ja nyt lähtee toiminta viipymättä liikkeelle ja muodostuu katkeamattomaksi syiden sarjaksi. Oraakkelin määräyksen noudattamisen vaikeus aiheuttaa tietäjään turvautumisen; tämän hyvinymmärrettävä kielto ilmaista salaisuutta herättää vihaa Oidipuksessa, jonka kohtuuton kiukunpurkaus taas saa loukatun tietäjän kaiken uhalla paljastamaan totuuden. On luonnollista, että kuningas aavistaa rikollisia tarkoitusperiä Teiresiaan syytöksessä ja että hänen epäluulonsa kohdistuvat Kreoniin. Tämä tulee puhdistautumaan, ja kiihtynyt kohtaus hänen ja Oidipuksen välillä perustelee kuningattaren esiintymisen. Tarkoituksenaan lohduttaa ja tyynnyttää kuningasta herättää Iokaste ensimäisen epäluulon hänen sielussaan; Oidipus ei enää jätä lankaa, josta on saanut kiinni, ja se johtaa hänet askel askelelta kauhistuttavan totuuden paljastumiseen.
Monta Sophokleen draamalliselle tekniikalle ominaista piirrettä voi tässä tragediassa tutkia niin sanoakseni puhtaiksi viljeltyinä. Missään ei hän ole niin verrattoman taitavasti lykännyt ratkaisua viimeiseen saakka. Aina Teiresias-kohtauksesta saakka riippuu salaisuuden paljastumisen vaara Oidipuksen pään yllä, mutta isku torjutaan kerta toisensa jälkeen. Ja vielä siinä kohtauksessa, jossa kuningas vihdoin viimein tajuaa syntyperänsä salaisuuden, tapahtuu se vähitellen, askel askelelta, pitkässä kysymysten ja vastausten vaihdossa, joka pitää katsojan henkeäsalpaavassa jännityksessä.
Tämä murhenäytelmä tarjoaa edelleen mitä parhaita esimerkkejä n.s. traagillisesta ironiasta, jota antiikki niin voimakkaasti tunsi ja jota varsinkin Sophokles tragedioissaan niin usein käyttää. Tämä ironia voi ilmetä sanontatavassa, vastakohdassa jonkun lausunnon ja sen todellisuuden välillä, johon lausunto viittaa. Se voi silloin olla tietoinen, niin että puhuja tahallaan sovittaa sanoihinsa kätketyn tarkoituksen, jota puhuteltu ei ymmärrä. Mutta se voi myöskin olla itsetiedoton, ja siinä tapauksessa vielä vaikuttavampi; puhujan itsensä sitä ollenkaan aavistamatta saavat hänen sanansa kohtalokkaan sisällyksen, aivan toisen merkityksen kuin mitä hän on tarkoittanut. Oidipus voi tuskin avata suutaan ilmaisematta ajatuksiaan tuolla traagillisella kaksimielisyydellä. Kaikki ovat surusta sairaina, mutta kenenkään sairaus ei sentään ole niin vaikea kuin hänen omansa — sanoo hän esim. näytelmän alussa tarkoittaen ainoastaan, kuinka hän kärsii kansansa puolesta. Vähän kauempana hän selittää aikovansa kokonaan antautua murhaajan etsimiseen ja rankaisemiseen, aivan kuin olisi kysymyksessä hänen oman isänsä murha; ja jos murhaaja oleskelee hänen kattonsa alla, langetkoon silloin hänen lausumansa kirous hänen omaan päähänsä. Ja niin edelleen.
Toinen laji traagillista ironiaa on siinä, että jokin teko ei johda siihen päämäärään, jota sillä on tarkoitettu, vaan toiseen ja aivan päinvastaiseen. Tragedian koko esihistoria on täynnä tuota ironiaa. Ennustusta peläten antavat Oidipuksen vanhemmat viedä vastasyntyneen poikansa kuolemaan, mutta poika pelastuu, ja juuri siksi että hän kasvaa vieraana vanhemmiltaan, käy isänmurha mahdolliseksi. Kun sitten hän vuorostaan on Delphoissa saanut kuulla tuon oraakkelilauseen, pakenee hän vieraaseen maahan välttääkseen ennustuksen toteutumista, mutta juuri tämä varovaisuustoimenpide syöksee hänet suoraan kohtalonsa syliin. Ja samanlainen ironia tuntuu kaikissa niissä teoissa, jotka vievät draamallista toimintaa eteenpäin. Omaa perikatoansa Oidipus valmistaa kirotessaan Laioksen murhaajan ja pyrkiessään kaikin tavoin saamaan hänet ilmi. Rauhoittaakseen kuningasta tekee Iokaste lähemmin selkoa Laioksen murhasta, mutta juuri siten hän kylvää ensimäisen epäilyn Oidipuksen sieluun. Ja siinä kohtauksessa, joka johtaa lopulliseen katastroofiin, saavuttaa ironia huippunsa. Aikoen vapauttaa kuninkaan kaikesta pelosta ennustuksen täyttymisen suhteen ilmoittaa sanantuoja hänelle, että hän ei ole Polyboksen ja Meropen poika, vaan löytölapsi; kuningas tuntee olevansa pelastettu, ja koori riemuitsee. Mutta heti sen jälkeen tulee totuus ilmi musertavan selvästi.
Se yhtenäisyyden ja eheyden tunne, jonka saamme tästä tragediasta, johtuu ensi sijassa siitä että päähenkilön haahmo täyttää koko draaman. Siitä hetkestä saakka näytelmän alussa, jolloin hän, tuo suuri ja ihailtu kuningas, lähestyy kansaansa, aina loppukohtaukseen, jossa hänet sokaistuna ja vertatihkuvana, henkisesti ja ruumiillisesti murtuneena talutetaan palatsiin, on Oidipus se keskipiste, jonka ympärillä kaikki tragediassa liikkuu. Hän on epäilemättä ylevimpiä traagillisia henkilöitä, mitä inhimillinen mielikuvitus milloinkaan on luonut; kukaan ei ollut suurempi kuin hän, eikä ketään ole syösty niin nimettömään kurjuuteen.
Hallitsija hän on viimeistä solua myöten, ja todellinen maan isä, huolehtiva ja hellä kansaansa kohtaan. Viisaus, terävä äly ovat hänen luonteensa perusominaisuudet; niitä hän ilmaisee silloinkin kun eniten joutuu harhaan. Vieläpä syytökset Teiresiasta vastaan osoittavat hänen yhdistelykykyään. Kun kaikkinäkevä tietäjä syyttää viatonta — omaa viattomuuttaan ei Oidipus tietenkään epäile — tekee hän siitä sen johtopäätöksen, että tietäjän etujen mukaista on olla mainitsematta syyllisen nimeä; ja onhan myöskin sangen läheinen ajatus tässä yhteydessä epäillä Kreonia. Mutta eräässä kohden hän on omituisen sokea: kun on kysymys hänestä itsestään. Hänen totuudenjanonsa on lahjomaton, hän on totuudenetsijä, joka ei anna minkään pidättää itseään. Hän seuraa järkähtämättömänä kerran löytämäänsä lankaa, ja juuri tämä luonteenominaisuus, yhdistyneenä toimintatarmoon ja tahdonvoimaan, vie hänet kohti tuhoa. Sillä kun hän on ottanut tehtäväkseen jotakin, ei hän suo itselleen lepoa ennenkuin on saavuttanut päämäärän; katsojasta, joka aavistaa mitä tulossa on, tuntuu, koko hänen toimintansa kuumeiselta rientämiseltä perikatoa kohti.
Oidipus on myöskin hurskas ihminen, ja tällä seikalla on merkitystä näytelmän oikeaan ymmärtämiseen. Hän uskoo oraakkelin pyhyyteen, useita kertoja hän on kääntynyt Delphoin pyhäkön puoleen. Myöskin Teiresiaassa hän kunnioittaa tietäjää, vaikka kadottaakin uskonsa tämän pyhyyteen hänen syytöksensä vuoksi. Kuningattaren todistelun eksyttämänä hän tosin hetkisen epäilee oraakkelia, mutta kun sitten onnettomuus on häntä kohdannut ja ennustuksista julmin osoittautunut todeksi, silloin hän taaskin on hurskas mies, joka armotta käy tuomiolle itsensä kanssa ja nurkumatta alistuu kohtaloonsa, vaikka tietääkin ettei ole ansainnut sitä millään rikollisuudella.
Sillä syyttömänä hän pitää itseään, ja syyttömäksi on runoilija hänet kuvannut. Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on tosin koetettu löytää hänessä syyllisyyttä, joka oikeuttaisi hänen kohtalonsa; mutta siihen ei ole aihetta. Lyömällä kuoliaaksi Laioksen ja tämän seurueen ei hän antiikin katsantokannan mukaan mitenkään ollut astunut itsepuolustus- ja hätävarjelusoikeutensa rajan yli. Intohimoinen ja kiivas hän on, mutta se että hän antaa Teiresiaan ja Kreonin kulkea vapaina, vaikka näköjään hyvillä syillä epäileekin heitä kavaltajiksi, on varmasti enemmän kuin mihin monikaan oikeamielinen antiikin kuningas olisi pystynyt. Entä peritty syyllisyys sitten — kysytään — sukukirous? Koko tämän ajatuksen peritystä kirouksesta, joka oli alkuperäisen sadun ydin ja jolle Aiskhylos oli rakentanut Oidipus-trilogiansa, on Sophokles tykkänään jättänyt syrjään; »Kuningas Oidipus» on täysin itsenäinen draama, eikä siinä mainita sanaakaan peritystä syyllisyydestä. Päinvastoin käy täysin selvästi ilmi, ettei Laios suinkaan ollut uhmannut mitään jumalallista määräystä, että jumalat eivät olleet kieltäneet häntä siittämästä lasta: oraakkeli oli vain ennustanut, että hänen poikansa surmaisi hänet. Ja että hän antoi jättää esikoisensa kuolemaan, oli antiikin käsityskannan mukaan vain hänen isänoikeutensa ja oikeutettu itsepuolustus-toimenpide. Laioksella ei ollut mitään syyllisyyttä jätettävänä perinnöksi pojalleen; viattomana eikä edes perinnöllisen syyllisyyden painamana joutuu Oidipus uhriksi kaameimmalle kohtalolle, mikä ihmisen osaksi voi tulla.
Mitä on siis Sophokles tahtonut saada sanotuksi tällä tragediallaan, mikä on murhenäytelmän aate? Sillä tässä kohden ei voi olla kysymyksessä vanhan taru-aiheen ankaran objektiivinen ja persoonaton käsittely, niin on runoilija asettanut ongelmansa. »Kuningas Oidipus» on — niin kuuluu uskottavin vastaus — kauhistuttava murhenäytelmä ihmisen voimattomuudesta ja mitättömyydestä jumalten edessä, ihmisonnen epävarmuudesta ja epävakaisuudesta. Minkätähden jumalat tuomitsevat viattoman ihmisen onnettomuuteen ja perikatoon, siihen kysymykseen ei Sophokles kajoa. Hän osoittaa vain, kuinka ihminen — ja tässä suuri ja jalo ihminen — pakotetaan eteenpäin sillä tiellä, jonka jumalten tahto on hänelle määrännyt, kuinka kaikki hänen yrityksensä välttää kohtaloaan vain varmemmin vievät hänet siihen. Kuin pimeässä hän hapuilee, niinkuin sokea suljetussa huoneessa, ja joka kerta kun hän luulee löytävänsä ulospääsyn, lyökin hän päänsä seinään.
Leikkipallo jumalten käsissä on ihminen. Ja mitä he lähettävätkin, onnea tai kärsimystä, elämää tai kuolemaa, kuinka käsittämättömiltä ja vääryydellisiltä heidän säädöksensä tuntuvatkin, vain yhtä voi ihminen tehdä: nöyrästi mukautua heidän tahtoonsa, kysymättä syitä, vaatimatta selitystä. Katsokaa Oidipusta — huudahtaa Sophokles — katsokaa kuinka korkealla hän seisoi, katsokaa kuinka syvälle hän on sortunut! Jumalten tahto on täyttynyt, heidän oraakkelinsa puhui totta.
Muutamat ovat sitäpaitsi tässä tragediassa luulleet huomaavansa selviä viittauksia senaikuisiin oloihin. Kun runoilija — niin on sanottu — antaa koorin valittaa Delphoin oraakkelin järkkynyttä arvovaltaa ja epäuskon enentymistä, silloin suuntaa hän ajatuksensa todellisuuteen ympärillään, uusiin henkisiin virtauksiin omassa Ateenassaan, ratsionalismiin, »irti Delphoista»-liikkeeseen. Mahdotontahan ei tämä ole, mutta omasta puolestani en pidä varmana että niin on laita.
Mikään lohdullinen ja kohottava ei totisesti ole se näytelmä, minkä »Kuningas Oidipus» meille tarjoaa. Traagillisesta syyllisyydestä ja sovituksesta, runollisesta oikeudenmukaisuudesta ei tässä voi olla puhetta. Kaikki ihmissuvun surkeus, kaikki sen syytön kärsiminen on ruumiillistunut thebalaiskuninkaan onnettomaan haahmoon. En tiedä mihin esteettisiin teorioihin tämän murhenäytelmän voi sovittaa. Mutta yhden tiedän: että se on suurta runoutta. Oma kokemus sanoo samaa kuin toisten todistukset. Tätä tragediaa on voinut miettiä miten paljon tahansa, sen on voinut lukea monen monta kertaa ja nähdä monen monta kertaa näyteltävän — joka uudella lukemalla, joka uudella katsomalla joutuu uudelleen saman väristyksen valtaan, sen väristyksen, jonka vain todella suuri runous voi aiheuttaa.
IX. Oidipus Kolonoksessa.
Murhenäytelmässä »Oidipus Kolonoksessa» on Sophokles pitkän väliajan jälkeen luonut jatkon, ja sovittavan jatkon, tragediaan Oidipuksen onnettomasta kohtalosta. Hän osoittaa kuinka samat jumalat, jotka olivat niin kovasti ja julmasti lyöneet viatonta, lopulta lahjoittavat hänelle armonsa.
Antiikki näki tässä murhenäytelmässä vanhuudenteoksen, ja erään tiedon mukaan esitettiin se vasta muutamia vuosia runoilijan kuoleman jälkeen, hänen pojanpoikansa Sophokles nuoremman toimesta. Myöhempinä aikoina ovat muutamat epäilleet tätä; on ajateltu että kyseessäoleva esitys ei ollut ensimäinen ja että draama siis voisi olla lähtöisin varhaisemmalta kaudelta. Tämä olettamus ei kuitenkaan ole saanut vakuuttavien todistusten tukea, ja mielestäni voimme edelleen pitää tätä tragediaa yhtenä Sophokleen runotaiteen viimeisiä tuotteita, luultavasti kaikkein viimeisenä teoksena, jolla 90-vuotias runoilija päätti pitkän uransa.
Huomattava ajanjakso — meidän on oletettava vähintään vuosikymmen, mutta luultavasti enempääkin — on molempien Oidipus-tragediojen toiminnan välillä. Oidipuksen toive päästä vapaaehtoiseen maanpakoon ei ollut täyttynyt, vaan hänen oli edelleenkin pakko viipyä Thebassa. Vaikka tämä tapahtui vasten hänen tahtoaan, oppi hän ajan pitkään mukautumaan kohtaloonsa ja panemaan arvoa turvapaikkaansa kuninkaanlinnassa. Mutta Kreon muutti vähitellen mieltä. Oidipuksen oleskelu maassa alkoi tuntua hänestä ja toisista thebalaisista kauhistukselta, ja hän päätti karkoittaa tuon onnettoman. Niin tapahtuikin, ja katkerampaa kuin kaikki muu oli Oidipukselle se, että hänen poikansa eivät vastustaneet karkoittamista. Yksi lohdutus oli hänellä kuitenkin: tyttäret eivät hyljänneet häntä, Antigone jakoi hänen kanssaan maanpaon vaivat, johti hänen horjuvia askeleitaan ja hoiti häntä hellällä huolella. Myöskin Ismene pysyi hänelle uskollisena, mutta jäi Thebaan seuratakseen tapahtumain kulkua ja valvoakseen isänsä etuja. Kun myöhempi tragedia alkaa, on Oidipus jo kauan harhaillut ympäri maita Antigonen kanssa, ja hänestä on tullut vanha ja raihnas ukko.
Pitkinä vaellusvuosina hän on myöskin perinpohjin ajatellut kohtaloaan ja päässyt samaan tulokseen mihin »Kuningas Oidipuksen» ennakkoluuloton lukija pääsee: että hän ei ole siveellisesti vastuunalainen niistä rikoksista, joita tietämättään on tehnyt. Hän tuntee olevansa jonkinlaisessa poikkeusasemassa, hän on sekä epäpuhdas että viaton, suuremmassa määrin kuin muut kohtalon merkitsemät, ja tästä tietoisuudesta kasvaa hänessä pyhyyden tunne. Ja samassa valossa näkevät kanssaihmisetkin hänet. Tekemiensä tekojen tähden hän on sitä mitä kreikkalaiset ilmaisivat sanallamiasma, saastutettu mies, tartunnan pesä ja häpeäpilkku. Mutta se ihminen, johon jumalten viha oli iskenyt, oli kreikkalaisten silmissä myöskin jollain tavoin pyhä ja loukkaamaton ja saattoi olla siunaukseksi sille maalle, jossa hän oleskeli, suojana vihollisia ja tuhoisia voimia vastaan. —
Kevätpäivä Sophokleen kotiseudussa Kolonoksessa; taustana Eumenidien lehdon pyhät laakerit, oliivipuut ja viiniköynnökset. Korkeimmat vuorenhuiput ovat vielä lumen peitossa, mutta maa on jo kukkia kirjavanaan, ja lehdosta kuuluu satakielten laulua. Tähän valokylläiseen kevätmaisemaan astuu Oidipus Antigonen taluttamana. Hän on puettu kerjäläisen kuluneeseen ja kehnoon pukuun, hänen valkoinen tukkansa riippuu pitkinä suortuvina, ja puhkaistut silmät tekevät kaamean näköisiksi kasvot, joihin kärsimys ja puutteet ovat piirtäneet syvät uurteensa. Hän asettuu pyhäkön sisäpuolelle, mutta eräs seudun asukas saapuu paikalle ja tahtoo karkoittaa hänet siitä, koska Eumenidien pyhälle maaperälle ei kukaan saa astua. Oidipus sanoo kuitenkin tuovansa viestin maan kuninkaalle Theseukselle, ja mies ei voi olla tuntematta vaikutusta siitä majesteettiudesta, joka kaiken alennuksen uhallakin puhuu sokean muukalaisen koko olemuksesta; hän lupaa neuvotella Kolonoksen väestön kanssa.
Kun Oidipus kuuli Eumenidien lehtoa mainittavan, tiesi hän vihdoinkin saavuttaneensa vaellustensa päämaalin. Oraakkelilause, joka oli ennustanut hänen onnettomuutensa, oli myöskin luvannut hänelle lepoa ja rauhaa, kun hän kerran on päässyt Eumenidien pyhäkköön; siellä olisi hänen suotu päättää elämänsä ja tulla siunaukseksi sille maalle, joka on osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta, ja onnettomuudeksi niille, jotka ovat ajaneet hänet maanpakoon.
Nyt saapuu koori — vanhoja miehiä Kolonoksesta — tähyillen muukalaista, joka on loukannut paikan pyhyyttä. Kauhun huudolla tervehtii se Oidipuksen kaameata olemusta, mutta lupaa hänelle turvapaikan, kunhan hän vain jättää kielletyn alueen. Mutta kun se sitten kuulee hänen nimensä, ei se enää voi hillitä inhoaan, vaan vaatii häntä kohta jättämään maan. Oidipus huomauttaa kaunopuheisesti siveellisestä syyttömyydestään ja vannottaa kooria, ettei se hänen karkoittamisellaan tahrisi isänmaansa mainetta. Koorikaan ei voi olla tuntematta hänen personallisuutensa vaikutusta; se tahtoo lykätä asian kuninkaan ratkaistavaksi.
Nyt saapuu Ismene tuoden tärkeitä uutisia Thebasta. Oidipuksen pojat ovat kukistaneet Kreonin ja taistelleet keskenään vallasta sillä tuloksella, että Eteokles, nuorempi heistä, on karkoittanut vanhemman veljensä Polyneikeen; tämä on lähtenyt Argokseen ja kokoo siellä sotajoukkoa viedäkseen sen isiensä kaupunkia vastaan. Ja oraakkeli on thebalaisille ilmoittanut että heidän menestyksensä on riippuvainen Oidipuksesta, niin hänen elinaikanaan kuin kuoltuaan. He tahtovat senvuoksi ottaa hänet haltuunsa ja pitää jossakin Theban lähistöllä antamatta hänelle pääsyä kaupunkiin; Kreon on jo etsimässä häntä.
Maan hallitsija Theseus saapuu paikalle, tervehtii Oidipusta myötätunnolla ja osaaottavasti sekä lupaa hänelle turvapaikan ja haudan Attikassa. Tämän jälkeen hän taas poistuu. Kreon tulee näkyviin asestetun seurueen kanssa. On häpeä Theballe — sanoo hän — että sen entinen kuningas kerjäläisenä vaeltaa ympäri tyttärensä kanssa; on aika hänen jo palata isiensä linnaan. Oidipus vastaa täynnä vihaa ja katkeruutta ja paljastaa Kreonin kavalan suunnitelman. Silloin antaa tämä naamion pudota: hän on jo käskenyt vangita Ismenen, joka isänsä kehoituksesta on poistunut toimittamaan uhria, hän antaa panna kiinni ja viedä pois Antigonen ja on valmis käymään käsiksi itse Oidipukseen, kun Theseus äkkiä tulee näkyviin, metelin ja koorin hätähuutojen kutsumana. Hän antaa ajaa takaa ryöväreitä ja pelastaa nuoret naiset.
Mutta vielä yksi yllätys odottaa Oidipusta: hänen poikansa Polyneikes tulee tapaamaan häntä. Tämä soimaa itseään katkerasti, hän itkee isänsä kohtaloa ja rukoilee häneltä anteeksi. Sitten hän esittää varsinaisen asiansa. Hän on tullut pyytämään isänsä apua, sillä on ennustettu että se tulee voittamaan, jonka puolelle Oidipus asettuu. Ja kun Theba on vallattu, on hän vievä Oidipuksen takaisin isiensä linnaan. Mutta vanhus on taipumaton. Jo aikaisemmin on hän useat kerrat kironnut poikiaan, ja nyt hän vielä kerran huutaa Polyneikeelle pelottavan kirouksen: tämä on surmaava veljensä ja itse kuoleva veljen käden kautta!
Nyt puhkeaa ukonilma; toinen jyrähdys seuraa toista, salama leimahtaa salaman jälkeen. Koori joutuu kauhun valtaan, mutta Oidipus näkee tässä luvatun merkin siitä, että hänen vaelluksensa maanpäällä lähenee loppuaan. Hän lähettää sanan Theseukselle, joka heti saapuu paikalle. Oidipus selittää että hän itse on löytävä sen paikan, jossa hän tulee kuolemaan ja lepäämään haudattuna, mutta kukaan muu kuin Theseus ei saa tuntea sitä; sen tulee olla salaisuus, joka menee perintönä toiselta Attikan kuninkaalta toiselle. Sillä tavoin tulee haudasta siunaus maalle, turva vihollisia ja anastajia vastaan. Nyt tapahtuu Oidipuksessa äkillinen muutos. Kaikki hapuileva ja epävarma katoaa hänestä; hänen ilmeestään tulee itsetietoinen ja innoittunut, ja lujin askelin poistuu hän näyttämöltä, hän, sokea, näyttäen tietä näkeville.
Pian saapuu paikalle sanantuoja, joka ilmoittaa että Oidipus on kuollut. Kun he olivat tulleet pyhälle ja kauhuaherättävälle paikalle, riisui Oidipus yltään kerjäläisryysyt, peseytyi lähdevedellä ja pukeutui kuolinvaatteisiin. Kun kaikki pyhät menot oli suoritettu, kuului äkkiä ukkosenjyrähdys. Oidipus sulki tyttäret syliinsä, kiittäen heitä kaikesta hellästä huolenpidosta, jonka ainoa palkka oli ollut hänen rakkautensa. Silloin kuului ylhäältä ääni, joka sai läsnäolijain hiukset nousemaan pystyyn: »Oidipus, Oidipus, miksi viivyt?» Vanhus uskoi silloin tyttäret Theseuksen huomaan ja jätti heille hyvästit; sitten hän pyysi kaikkia poistumaan, paitsi Theseusta.
Noin haastoi hän, ja kaikki muut sen kuulivat. Nyt kyynelsilmin seurasimme, valittain me neitoja. Mut käytyämme tuokion me käännyimme ja katsahdimme taaksepäin. Mut vanhust' emme enää nähneet; varjostain kädellä silmiänsä siinä yksinään vain kuninkaamme seisoi, niinkuin nähnyt ois hän kauhunäyn silmin katsomattoman. Vain tuokionpa tuota kesti. Tomuun hän koht'ikään heittyi, rukouksell’ yhdellä rukoili maata, taivast’ ylhäin jumalain. Mitenkä vanhus kuoli, Theseus yksin vain sen tietävi, ei kukaan kuolevainen muu. Hänt’ elon mailt’ ei taivahisen leimaus odottamattomasti ollut temmannut, ei meren pyörremyrsky äkkipuuskallaan: pois hänet joku jumal’ otti taikka maa, sylinsä syvän lemmekkäästi aukaisten. Sill’ ilman valitusta, vaivaa, tautia hän lepoon pääsi; totisesti loppu tuo ol’ ihmeinen, jos kuolevaisen kenenkään.
* * * * *
Päätoiminta tässä tragediassa on siis hyvin yksinkertainen: Oidipus tulee Eumenidien lehtoon Kolonoksessa, löytää rauhan ja kuolee. Mutta täyttääkseen murhenäytelmän ja saadakseen siihen draamallista jännitystä on runoilija tähän keskeiseen toimintaan lisännyt kaksinkertaisen ulkonaisen juonen: Kreonin turha yritys viedä Oidipus väkivallalla mukanaan ja Polyneikeen tulokseton ponnistus saada hänet suostuttelulla palaamaan Thebaan. Puhtaasti draamalliselta näkökannalta katsoen on »Oidipus Kolonoksessa» Sophokleen heikoimpia tragedioja; se on venytetty ja hajanainen rakenteeltaan, eri osat eivät ole sulaneet kokonaisuudeksi. Mutta sensijaan on siinä usein viehätystä, jonka veroista on tuskin missään muussa hänen tragediassaan, se säteilee syvää ja omituista kauneutta, ollen samalla kertaa uskonnollinen, isänmaallinen ja personallinen runoteos. Uskonnollinen mystiikka painaa leimansa suureen osaan murhenäytelmää. Näyttämönä on pyhä ja kauhuaherättävä paikka; draama on täynnä rukouksia, uhritoimituksia ja muita jumalanpalvelusmenoja ja päättyy jumalalliseen ihmeeseen: Oidipuksen tuskattomaan ja yliluonnolliseen kuolemaan.
Mutta korkeampana kuin uskonnollinen sävel kaikuu isänmaallinen. Tragedia on muistomerkki, jonka Sophokles on pystyttänyt kotiseudulleen ja isiensä kaupungille. Hän kuvailee Ateenaa sinä muukalaisten ja vainottujen turvapaikkana, jollaisena oleminen aina on ollut sen kunniaa-asia; Theseuksen jaloon olemukseen hän on ruumiillistanut attikalaisen vierasvaraisuuden ja ritarillisuuden, attikalaisen kunnioituksen lakeja ja uskontoa kohtaan. Ja murhenäytelmän kauneimmassa koorilaulussa — joka samalla on kreikkalaisen tragedian ehkä kiitetyin — laulaa hän isänmaansa ylistystä ihanammin ja sydämellisemmin kuin meidän tietemme kukaan muu kreikkalainen runoilija. Hän kuvailee ensin kotiseudun vienoa kauneutta — satakielenlaulua, lehtoja ja kukkia ja Kolonoksen virtaavia vesiä — mutta sitten laulu laajenee ja nousee korkeammalle, siitä tulee hymni Ateenan koko ihanuudelle ja mahdille, joka lähinnä ruumiillistuu kolmessa seikassa: oliivinviljelyksissä, joille vihollisetkin ovat osoittaneet kunnioitusta, Ateenan ratsuväessä ja Ateenan laivastossa. Tragedia ei ole kirjoitettu paljonkaan ennen Ateenan kukistumista, ja kuitenkin ylistää Sophokles kaupunkia voittamattomaksi; niin palava oli hänen uskonsa isänmaahan, niin luja hänen luottamuksensa jumaliin.
Vain hyvin empien liittyy tähän koe tulkita tätä vaikeastikäännettävää laulua. Tulkinta ei pyri muuta kuin ilmaisemaan sisällyksen osapuilleen muuttumattomana; siinä lienee myöskin säilynyt jonkun verran alkuteoksen poljentoa, vaikka alkuperäistä runomittaa ei ole noudatettu.
I säkeistö,
Vieras, nyt sua armahin tervehtii suloseutu maan, valkoinen, jalovarsainen, kuulu Kolonos; on aina helke siimehiköissä sen, tiukutus satakielen soi, muurikiertolas suojanaan tumma tai pyhät, viihtyisät vehmastot tuhatmarjaiset, miss' ei polttoa päivän, talven tuulia tunnu ei, vaalijattariensa vain taivaisten kera karkeloi temmeltäin Dionysos.
I vastasäkeistö.
Kasteen juottama taivaisen versoo kukkea narkissos, ammoin solmima seppeleeks ylhäin taivahatarten; krokos loistavi kultainen. Lähteet tääll’ ikiläikkyvät uhkuilee unetonna, maan rintaa raikkahin virtoineen viljavoittaen virkeät Kephison vedet vierii. Kuorot ei Runotarten pois konsaan karkkoa, vaunujaan ohjailee yhä kultaisin ohjin tääll’ Aphrodite.
II säkeistö.
Myös, mitä Aasia ei voi mainita aarteekseen, Pelopsin iso saar’ ei, doorilaisien maa, kasvaa kylvämätönnä täällä, mahtavimpana maasta nousee, peljätyksenä vainopeisten: öljypuu vesa-vehmas, harmaa. Kuunaan ei käsi nuoren, ei vanhankaan sitä turmele, katsein näät ikikaitsevin vaalii Zeus sitä, varjelee Pallas päilyväsilmä.
II vastasäkeistö.
Korkea kiittäminen mun viel’ on kunnia muu, valtias kuoloton min kotikaupungilleni soi: ratsastaito ja valtius merten. Meidän, suuri Poseidon, suitsin suistaa soit hevon ensimäisen seudun tään iki-ylpeydeksi. Sorja, sormienmyötäinen airo taas meren mahtavan vettä velloen kiiruhtaa, laumaa Nereun lapsien saatellen satajalkaa.
»Oidipus Kolonoksessa» tekee personallisimman vaikutuksen kaikista Sophokleen tragedioista. Se on hyvin vanhan miehen teos, ja siinä ilmenevä iltavalaistus näyttää olevan sama, joka lankesi yli runoilijan myöhäisen elämänehtoon. Oli hän miten onnellinen ja sopusointuinen tahansa, hän oli nähnyt isänmaansa onnettoman sodan kautta joutuvan yhä lähemmäksi perikatoa, ja hartioillaan 90 ikävuotta oli hän itsekin jo varmaan kypsä erkanemaan elämästä; lukijalla on varma tunne siitä että hän väliin puhuu omasta puolestaan koorin vanhusten ja ennen kaikkia elämään väsyneen ja onnettoman Oidipuksen suulla. Eräs koorilauluista, joka kuuluu koko kreikkalaisen tragedian pessimistisimpiin ja elämänkielteisimpiin, antaa järkyttävän kuvauksen vanhuuden suruista ja vaivoista, joille kuolema on ainoa parannus; paras osa kaikista on ettei koskaan synny, ja lähinnä paras varhainen kuolema. Mutta vielä selvemmin luulee kuulevansa runoilijan oman äänen ja saavansa tietoa hänen omista elämänkokemuksistaan näissä Oidipuksen surumielisen kauniissa, ylevän hillityissä sanoissa Theseukselle:
Oi armas Aigeun poika, jumaloilla vain ei ole vaivaa, vanhuutta, ei kuolemaa, mut ajan kaikkivalta murtaa kaiken muun. Kas, mannun mahti, ruumiin voima raukeaa, meilt’ usko uupuu, epäluulo elpyvi, eik’ yhä yksi mieli kestä milloinkaan välillä valtioitten eikä ystäväin.
Ja sama armo, jonka jumalat murhenäytelmässä lahjoittavat Oidipukselle, tuli todellisuudessa runoilijan osaksi. Hän sai poistua ennenkuin oli ehtinyt olla todistajana isiensä kaupungin kukistumisessa, ja hänenkin kuolemansa sanotaan olleen helppo ja tuskaton.