En vielä päässyt kadulle, en ehtinyt vielä saada selville, miten ja mitä olisi nyt tehtävä, kun äkkiä näin portin eteen seisahtavan ajurin, ja kärryistä nousi pois Aleksandra Semenovna taluttaen kädestä Nellyä. Hän piti vahvasti kiinni tytön kädestä, niinkuin olisi pelännyt, että hän toistamiseen karkaisi. Kiiruhdin heti heitä vastaan.
— Nelly, mikä sinun on! — huudahdin minä, — mihin sinä pakenit, miksikä?
— Odottakaa, älkää hätäilkö; menkäämme pikemmin huoneeseenne, siellä saatte kaikki tietää, — piipitteli Aleksandra Semenovna.
— Millaisia asioita minä teille kerronkaan, Ivan Petrovitsh, kuiskasi hän pikimmältään sisään mennessämme. — Ihmetellä vain täytyy… Menkäämme, heti kuulette.
Kasvoistansa saattoi huomata hänellä olevan tärkeitä uutisia.
— Mene, Nelly, mene hiukan pitkällesi, — sanoi hän huoneeseen päästyämme, — olethan väsynyt; ihmekös, mitenkä juoksentelitkaan; onhan sairauden jälkeen käveleminen vaikeata; käy makaamaan, kyyhkyläiseni, käy. Lähtekäämme me pois vähäksi aikaa, ettemme häiritsisi. Antaa hänen nukkua.
Hän antoi minulle merkin, ja minä menin hänen kanssaan keittiöön.
Nelly ei käynytkään nukkumaan, hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Tulimme keittiöön. Aleksandra Semenovna kertoi kiireesti asian.Sittemmin sain kuulla asiasta tarkemmin. Asia oli näin.
Lähdettyään asunnostani pari tuntia ennen kotiin tuloani ja heitettyään minulle kirjelapun, juoksi Nelly ensin lääkäri-vanhuksen luo. Osotteen oli jo aikaisemmin udellut. Lääkäri kertoi minulle, että hän oli kuin halvattu, kun näki Nellyn huoneessaan, ja kaiken sen aikaa, kun tyttö oli hänen luonaan, "ei uskonut silmiänsä. Minä en nytkään usko, enkä voi koskaan sitä uskoa," lisäsi lääkäri kertomuksensa lopuksi. Ja kumminkin kävi Nelly hänen luonaan. Hän istui levollisena kirjoitushuoneessaan nojatuolissa aamunuttu päällä, juoden kahvia, kun Nelly juoksi sisään ja heittäytyi hänen kaulaansa, ennenkuin hän ehti mitään ajatellakaan. Nelly itki, syleili ja suuteli vanhusta, suuteli hänen käsiänsä ja vakuuttavasti vaikka kohta sekavin sanoin, pyysi, että vanhus ottaisi hänet luoksensa olemaan; sanoi, ettei tahdo eikä voi asua minun luonani, sen vuoksi läksikin pois; sanoi tuntuvan raskaalta; ettei enää käy nauramaan vanhukselle ja puhumaan uusista puvuista, vaan tulee käyttäytymään siivosti, käy oppimaan, oppii "rintamuksia hänelle pesemään ja silittämään" (varmaankin oli hän puheensa matkalla lääkärin luo miettinyt, ehkä jo ennenkin) ja että hän lopuksi on oleva kuuliainen ja ottaa vaikka joka ikinen päivä millaisia pulvereita tahansa. Ja vaikka hän tuonnoin puhui, että tahtoo tulla hänelle vaimoksi, niin se oli vain leikillä sanottu, eihän hän ajattelekaan semmoista. Vanha saksa oli niin hämmästynyt, että kaiken aikaa istui suu auki, käsi koholla, kädessä oleva sikarikin jäi unehduksiin ja jouti sammumaan.
— Mademoiselle, lausui hän viimeinkin joten kuten saaden puheen lahjansa takaisin, — mademoiselle, kuten minä käsitin teitä, pyydätte te, että minä antaisin teille tilan luonani. Mutta se — on mahdotonta! Kuten näette, elän minä ahtaissa oloissa eikä minulla ole suuria tuloja… Ja sitten, näin äkkiä, ajattelematta… Se on hirmuista! Ja sitten, te, luullakseni pakenitte kotoanne. Se on hyvin moitittavaa ja sopimatonta… Ja sitten minä annoin teille luvan vain vähän kävellä, kirkkaalla säällä, hyväntekijänne katsannon alla, mutta te hylkäätte hyväntekijänne ja juoksette minun tyköni, sitä vastoin kun teidän tulisi säästää itseänne ja … ja … ottaa lääkkeitä. Ja sitten … sitten … minä en ymmärrä mitään…
Nelly keskeytti vanhuksen, alkoi uudelleen itkeä, uudelleen pyytää, mutta se ei auttanut. Vanhus kävi yhä enemmän hämilleen eikä lopulta ymmärtänyt mitään. Viimein Nelly jätti hänet, huudahti "Ah Jumalani!" ja kiiruhti pois huoneesta. "Minä olin kaiken sen päivän kipeänä ja yöksi otin dekoktia", päätti kertomuksensa lääkäri.
Lääkärin luota Nelly kiiruhti Maslobojeville. Hänellä oli varattu näidenkin osoite ja hän löysi heidät, vaikka kyllä pitkän etsimisen jälkeen. Maslobojev oli kotona. Aleksandra Semenovna löi hämmästyksissä kätensä yhteen, kun kuuli Nellyn pyynnön, että ottaisi hänet heille. Hänen kysymyksiinsä: miksi hän niin tahtoo, onko hänelle raskasta minun luonani olo, Nelly ei vastannut mitään, istui tuolille itkemään. "Hän itki niin katkerasti, niin katkerasti, jotta minä luulin hänen kuolevan itkuunsa", kertoi Aleksandra Semenovna minulle. Nelly pyysi ottamaan hänet joko sisäpalvelijaksi, tai keittiöön, sanoi, että hän lakasee lattiata ja oppii vaatteita pesemään. (Tuohon pyykin pesemiseen hän pani joitakin erinäisiä toiveita ja jostain syystä piti sen asian parhaimpana viekoituksena, jotta hänet otettaisiin). Aleksandra Semenovnan aikomus oli pitää tyttö luonansa siksi, kun asia selvenisi, ja minulle antaa asiasta tiedon. Mutta Filip Filipitsh pani jyrkästi sitä vastaan ja käski heti saattaa pakolaisen minun luokseni. Matkalla Aleksandra Semenovna hyväili, syleili ja suuteli Nellyä, josta tämä vielä enemmän alkoi itkeä. Tämän nähtyään alkoi Aleksandra Semenovnakin itkeä. Siten itkivät he yhdessä koko matkan.
— Mutta miksikä, miksikä, Nelly, sinä et tahdo hänen luonaan olla; eikö hän ole sinulle hyvä? kyseli kyynelsilmin Aleksandra Semenovna.
— Ei, kyllä hän on hyvä.
— No, miksikä sitten?
— Niin, en tahdo olla hänen luonaan … en voi … minä olen hänelle aina niin paha … mutta hän on hyvä … teillä minä en ole paha, minä käyn tekemään työtä, — sanoi hän miltei hysterillisesti itkien.
— Miksikä sinä, Nelly, olet hänelle niin paha?…
— Niin vaan…
— Ja tuon "niin vaan" minä häneltä vain sainkin vastaukseksi, — sanoi lopuksi Aleksandra Semenovna pyyhkien kyyneleitä. — Mikä kovan onnen lapsi hän onkaan? Onko hänellä hermotauti, vai? Mitä te luulette, Ivan Petrovitsh?
Menimme Nellyn luo; hän makasi kasvot tyynyyn kätkettyinä ja itki. Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, tartuin hänen käsiinsä ja suutelin niitä. Hän tempasi kätensä pois ja alkoi yhä kovemmin itkeä. En tiennyt enää, mitä olisin sanonutkaan. Silloin astui sisään Ichmenev vanhus.
— Oli asioita sinulle, Ivan, terve! — sanoi vanhus tarkastellen meitä jokaista ja ihmeekseen huomaten minut polvillani.
Ukko oli ollut kipeänä viime aikana. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja oli kuin olisi urhennellut jonkun vuoksi, ei välittänyt taudistaan, ei totellut Anna Andrejevnaa eikä käynyt vuoteeseen vaan, jatkoi asioilla käymistään.
— Hyvästi hetkiseksi, — sanoi Aleksandra Semenovna luoden terävän katseen vanhukseen. — Filip Filipitsh käski minun mitä pikemmin palaamaan. On asiata. Illalla hämärissä tulen uudelleen teille ja viivyn parisen tuntia.
— Ken tuo? — kuiskasi minulle Ichmenev ajatellen nähtävästi toista asiaa.
Selitin hänelle asian.
— Hm! Minäpäs tulinkin asialle, Ivan…
Tiesin jo, millä asialla hän oli ja olinkin odottanut hänen tuloansa. Hän tuli puhumaan minulle ja Nellylle pyytääkseen Nellyä luokseen. Anna Andrejevna oli lopultakin suostunut ottamaan orvon taloonsa. Se oli seuraus meidän salaisista keskusteluistamme: minä olin vakuuttanut Anna Andrejevnalle ja sanonut että orvon näkeminen, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, ehkä kääntää ukon sydämmen toisin ajattelemaan. Olin niin selvään kuvannut suunnitteluni, että Anna Andrejevna nyt itse alkoi kehoittaa miestänsä ottamaan orvon heille. Ukko oli hyvin myöntyväinen asiaan, sillä tapaa hän ensiksikin tahtoi tehdä mieliksi vaimolleen ja toiseksi oli hänellä omat tuumansa… Tuon kaiken kerron tuonnempana…
Olen jo sanonut, ettei Nelly pitänyt ukosta jo ensi näkemästään saakka. Sittemmin huomasin, että jonkinlainen vihamielisyys ilmestyi hänen kasvoilleen, kun hänen kuullensa mainittiin Ichmeneviä. Vanhus alkoi heti puhua asiastaan. Hän astui suorastaan Nellyn luo, joka oli vielä pitkällään, kasvot tyynyyn painettuna, ja tarttuen hänen käteensä kysyi, tahtooko Nelly tulla heille tyttären sijaiseksi.
— Minulla oli tytär, minä rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sanoi vanhus, — mutta nyt ei hän ole luonani. Hän kuoli. Tahdotko sinä astua hänen sijalleen minun talossani ja … minun sydämmessäni?
Vanhuksen kuivissa ja kuumeen polttamissa silmissä näkyi kyynel.
— En, minä en tahdo, vastasi Nelly kohottamatta päätään.
— Miksikä, lapseni? Eihän sinulla ole ketään omaisia. Ivan ei voi ikänsä sinua luonaan pitää, mutta minun luonani saat olla kuin kotonasi.
— En tahdo, sillä te olette paha. Niin, paha olette, paha, — lisäsiNelly kohottaen päätänsä ja istuutuen vuoteelle vastapäätä vanhusta.— Minä olen itsekin paha, pahempi muita, mutta te olette minuakinpahempi!…
Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säkenöivät; vieläpä vapisevat huulensakin vaalenivat ja jokin voimallinen mielenliikutus vääristi ne. Vanhus katsoi häneen neuvottomana.
— Niin, te olette minua pahempikin, sillä te ette anna anteeksi omalle tyttärellenne; te tahdotte unohtaa hänet kokonaan ja otatte luoksenne toisen lapsen, mutta saattaako unohtaa oman lapsensa? Voitteko te rakastaa minua? Kun te vaan näette minut, niin samassa muistatte, että olen teille vieras, ja että teillä oli oma tytär, jonka te itse unohditte, te kun olette armoton ihminen. Mutta minä en tahdokkaan olla armottomien luona; en tahdo, en tahdo!…
Nelly tyrskähti itkuun ja katsahti minuun.
— Ylihuomenna nousi Kristus ylös, kaikki antavat suutelon ja syleilevät, sopivat keskenään, kaikki viat annetaan anteeksi… Minä tiedän sen… Ainoastaan te … te yksin … uh, kuinka kova sydän! Menkää pois!
Nelly alkoi itkeä. Tämän puheen hän oli nähtävästi jo kauan sitten miettinyt ja mieleensä pannut siltä varalta, että vanhus vielä kerran pyytäisi häntä luoksensa. Vanhus hämmästyi ja vaaleni. Kivun tunne näkyi hänen kasvoillaan.
— Ja miksi, miksi minusta kaikki noin huolehtivat? Minä en tahdo, en tahdo! — huudahti äkkiä Nelly jonkinlaisella raivolla. — Menen kerjäämään!
— Nelly, mitä sinä nyt? Nelly, ystäväiseni! — pääsi minulta huudahdus, mutta huutoni oli vain öljyä tuleen.
— Niin, ennen minä menen kadulle almua anomaan, kuin jään tänne! — huusi hän itkien. — Äitinikin pyysi almua ja kuollessaan sanoi minulle: ole köyhänä ja pyydä ennen almua, kuin… Almun pyytäminen ei ole häpeäksi: minähän en pyydä yhdeltä ihmiseltä, minä pyydän kaikilta, eikä se ole häpeä; niin minulle eräs kerjäläisnainen sanoi; olenhan minä pieni; enhän minä mistä muualta saa. Minä pyydänkin kaikilta, en tahdo, en tahdo, minä olen paha, olen pahin kaikista, kas näin paha minä olen!
Ja samassa koppasi Nelly äkkiä pöydältä kupin ja heitti sen lattiaan.
— Nyt se särkyi, — sanoi hän katsoen minuun uhittelevasti, — kuppeja olikin vain kaksi ja niistä minä toisen särin, — lisäsi hän. — Mistä nyt juodaan teetä?
Hän oli kuin mieletön, ja oli kuin olisi nauttinut mielettömyydestään, niinkuin itse olisi tuntenut, että se on sekä häpeäksi, että myöskin väärin, mutta kumminkin samalla kiihoitti hän itseään uusiin raivonpurkauksiin.
— Hän on sairas, aivan niin, Vanja, sanoi Ichmenev, — tah … tahi minä en ollenkaan ymmärrä tätä lasta. Jää hyvästi!
Ukko otti hattunsa ja puristi kättäni. Hän oli kokonaan lannistunut;Nelly oli kovasti häntä loukannut; tuo minua harmitti äärettömästi.
— Eikö sinulla ole yhtään sääli häntä! — huudahdin minä, kun jäimme kahden; — eikö sinua hävetä! Ei, sinä et ole hyvä, sinä todella olet paha!
Ja samassa minä kiiruhdin avopäin vanhuksen jälkeen. Tahdoin saattaa hänet portille ja edes pari sanaa sanoa hänelle lohdutukseksi. Kiirehtien rapuista alas olin näkevinäni Nellyn kasvot hyvin vaalenneina nuhteistani.
Kohta saavutin Ichmenevin.
— Tyttö parkaa on kovin solvaistu, hänellä onkin oma surunsa, usko se, Ivan, ja minä kun aloin kuvailla hänelle omaa suruani, lausui ukko katkerasti hymyillen.
— Minä ärsytin hänen haavaansa. Sanotaan, ettei kylläinen ymmärrä nälkäistä; minäpä, Vanja, lisään: ei nälkäinenkään aina ymmärrä nälkäistä. No niin; jää hyvästi!
Aioin alkaa puheen jostain muusta, mutta vanhus viittasi vain kädellään.
— Älä huoli minua lohdutella; parasta, että pidät silmällä, ettei tyttö karkaa sinulta; hän näyttää sen näköiseltä, — lisäsi vanhus hiukan ärtyisästi ja poistui kiireisin askelin heilutellen keppiään ja jyskytellen sitä katukäytävään.
Eipä hän aavistanutkaan olevansa ennustaja.
Mitä tunsinkaan, kun palatessani sisään huomasin kauhukseni, että taaskin Nelly oli poissa! Kiiruhdin eteiseen, etsin rapuilta, huutelin, koputinpa naapureidenkin oville ja kyselin heiltä tytöstä; en voinut enkä tahtonut uskoa, että hän taaskin karkasi. Ja millä tapaa hän olisi päässytkään karkuun? Talossa oli vain yksi portti; hänen täytyi mennä ohitsemme, kun Ichmenevin kanssa puhelin. Kohtapa surukseni älysin, että hän oli ensin piilotellut jossain rapuilla odottaen minun sisään menoani, sitten juoksi ulos, etten siis voinutkaan häntä kohdata. Kaikessa tapauksessa ei hän voinut olla kaukana.
Mitä levottomimmalla mielellä kiiruhdin taas etsimään häntä, jättäen kaiken varalta oveni lukitsematta.
Ensiksi kiiruhdin Maslobojevin luo. Heitä ei ollut kumpaakaan kotona. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin uusista huolistani ja pyysin, että he, jos Nelly tulee heille, viipymättä ilmoittaisivat minulle. Riensin lääkärin luo — hänkään ei ollut kotona, ja palvelija sanoi, ettei Nelly ensi käyntinsä jälkeen ollut heillä käynyt. Mikä neuvoksi? Menin Bubnovan luo ja kuulin siellä tutulta ruumiskirstujentekijän vaimolta, että Bubnova jostain syystä istuu eilisestä alkaen poliisin vankilassa, eikäNellyä tuon tapauksenjälkeen siellä ole nähty. Väsyneenä, rasittuneena kiiruhdin taas Maslobojevin luo; sama sielläkin; ei ole käynyt ketään eivätkä he itsekkään ole vielä palanneet. Kirjeeni oli pöydällä. Mitä oli tehtävä?
Mitä ikävimmässä mielentilassa palasin kotiin myöhään illalla.Minun tuli tänä iltana mennä Natashan luo; hän oli jo aamulla minuapyytänyt. Minä en ollut edes kertaakaan syönyt koko päivässä; ajatusNellystä saattoi koko sieluni pois suunniltaan.
"Mitähän tämä merkitsee?" ajattelin. —
— "Olisikohan tämä jokin kummallinen taudin seuraus? Eiköpä tyttö liene mielipuoli, vai olisiko siksi tulemassa? Jumalani, missä tyttö nyt on, mistä hänet löydän!" Tuskin olin päästänyt tuon huudahduksen, kun samassa näin Nellyn muutaman askeleen päässä V:n sillalla seisomassa. Hän seisoi lyhdyn luona eikä huomannut minua. Aioin kiiruhtaa luoksensa, mutta pysähdyin. "Mitä hän tässä tehnee?" — ajattelin kummissani ja ollen varma, etten enää kadota häntä näkyvistäni, päätin odottaa ja tarkastaa, mitä hän tekisi. Kului noin kymmenen minuttia, hän yhä seisoi tarkastellen ohikulkijoita. Viimein kulki siitä hyvin puettu vanhus, ja Nelly lähestyi häntä. Vanhus otti kädellään jotain taskustaan ja antoi tytölle. Nelly kumarsi hänelle. En osaa selittää, mitä minä silloin tunsin. Sydäntäni kivisti; oli kuin jokin kallis, jota rakastin, hellin ja hyväilin, olisi tullut häväistyksi, syljeksityksi minun nähdessäni sillä hetkellä, ja samalla kyyneleet vuotivat silmistäni.
Niin, ne kyynelet olivat Nelly poloisen puolesta, joskin minä samalla tunsin ankaraa suuttumusta — eihän hän ollut puutteen pakoittamana almua anonut; hän ei ollut hyljätty, kovan kohtalonsa kouriin jätetty; hän ei paennut armottomilta ahdistelijoiltansa, mutta ystäviltänsä, jotka häntä rakastivat ja hellyydellä hoitivat. Hän ikäänkuin tahtoi jotakin hämmästyttää tai säikyttää moisella käytöksellään; oli kuin olisi tahtonut kehaista jollekin! Mutta jotain salaperäistä kypsyi sielussaan… Niin, Ichmenev-ukko oli oikeassa; tyttö oli kärsinyt solvauksen, jonka haava ei voinut parantua, ja hän ikäänkuin tahallaan koetti kaikin voimin ärsyttää haavaansa moisella salaperäisyydellään, moisella luottamattomuudellaan meihin kaikkiin; hän ikäänkuin nautti itse omasta kivustaan, tuostakärsimyksen egoismista, jos saattaa niin sanoa. Tuo kivun ärsytteleminen ja nautintonsa siitä oli helposti ymmärrettävissä: se oli useiden sorretuiden ja solvaistujen kohtalon rasittaminen ja sen oikeudettomuuden itsessään tuntevien nautintoa. Mutta mistä vääryydestä voi Nelly meitä syyttää? Hän ikäänkuin halusi meitä ihmetyttää ja säikyttää seikkailuillaan, oikullisuudellaan ja oudon rohkeilla kepposillaan, aivan kuin hän todellakin olisi meille itseään kehunut…
Mutta ei! Nyt on hän yksin, kukaan meistä ei näe, että hän pyytää almua. Löysiköhän itse tässä jonkinlaista tyydytystä? Miksi hän pyytää almua, mihin hän tarvitsee rahaa?
Saatuaan jonkun verran läksi hän sillalta ja lähestyi erään myymälän kirkkaasti valaistuja ikkunoita. Siinä hän alkoi laskea saalistaan; minä seisoin kymmenen askeleen päässä. Rahaa oli kädessään joltinenkin määrä; siitä päättäen oli hän kerjännyt aamusta asti. Puristettuaan ne kouraansa, hän juoksi kadun toisella puolella olevaan ruokakauppaan. Samassa menin minäkin puodin ovelle, joka oli auki, ja tarkastin mitä hän nyt tekee.
Näin, kuinka hän laski tiskille rahat ja hänelle annettiin kuppi, yksinkertainen kahvikuppi, jotenkin sen muotoinen, jonka hän äskettäin särki, osottaakseen minulle ja Ichmeneville, kuinka paha hän on. Tuo kuppi maksoi ehkä viisitoista kopekkaa, kenties vähemmänkin. Kauppias kääräsi kupin paperiin, sitoi kiinni ja antoi Nellylle, joka kiireesti ja tyytyväisenä läksi puodista.
— Nelly! huudahdin minä, kun hän tuli kohdalleni, — Nelly!
Hän vavahti, katsahti minuun, kuppi pääsi hänen kädestään irti, putosi katukiviin ja särkyi. Nelly oli vaalea; mutta katsahdettuaan minuun ja huomattuaan, että olin nähnyt ja tiedän kaikki, hän äkkiä punastui; tuo väri ilmaisi sietämätöntä, piinaavaa häpeämistä. Tartuin käteensä, talutin hänet kotiin; matka ei ollutkaan pitkä. Kulkeissamme emme kumminkaan lausuneet sanaakaan. Kotiin tultuamme kävin istumaan. Nelly seisoi edessäni miettivänä ja hämillään, taaskin kalpeana, silmät luotuina maahan. Hän ei voinut katsoa silmiini.
— Nelly, sinä pyysit almua?
— Niin! — kuiskasi hän ja vieläkin alemmas painui päänsä.
— Sinä kerjäsit rahaa ostaaksesi äsken särkemäsi kupin sijaan toisen?
— Niin…
— Moitinko minä, toruinko minä sinua siitä? Etkös sinä, Nelly, huomaa, kuinka paljon pahaa, itsekästä ja pahaa on käytöksessäsi? Onko se oikein? Eikö sinua hävetä? Eiköhän…
— Hävettää… — kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja kyynel vierähti hänen poskellensa.
— Hävettää… — toistin minä hänen jälestään. — Nelly, kultaseni, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi ja sopikaamme taas.
Hän katsahti minuun, tyrskähti itkuun ja samassa hän riensi syliini.
Samassa hyökkäsi sisään Aleksandra Semenovna.
— Mitä! Onko hän kotona? Joko taas? Ah, Nelly, Nelly, mikä sinun on tullut? No, hyvä toki, onhan hän kotona… Mistä te, Ivan Petrovitsh, hänet löysitte.
Annoin viittauksen Aleksandra Semenovnalle, ettei kyselisi, ja hän ymmärsi merkkini. Sanoin hellästi hyvästi Nellylle, joka yhä vielä itki katkerasti ja pyysin kunnon Aleksandra Semenovnaa viipymään meillä siksi, kunnes palajan, mutta itse kiiruhdin Natashan luo. Olin myöhästynyt ja tahdoin joutua nyt pikemmin.
Sinä iltana ratkaistiin kohtalomme, ja meiltä, Natashalla ja minulla oli siis kyllin puheen aihetta; siitä huolimatta sain tilaisuuden kertoa Nellystäkin, ja kerroinkin asian kaikkine yksityiskohtineen. Natasha oli hyvin huvitettu kertomuksestani; tapaus suuresti kummastutti häntä.
— Tiedätkös, Vanja, minä luulen, että hän rakastaa sinua, lausuiNatasha vähän aikaa ajateltuaan.
— Mitä … onko se mahdollista? kysäsin kummastellen.
— Niin, se on rakkauden, naisellisen rakkauden alkua…
— Mitä turhia! Onhan hän vielä lapsi!
— Joka kohta täyttää neljätoista vuotta. Tuo hänen vihoitsemisensa on siitä, ettet sinä ymmärrä hänen rakkauttansa ja ehkäpä hän ei itsekään vielä sitä ymmärrä; tuossa hänen vihoitsemisessaan on paljon lapsellista, mutta silti todellista, tuskallista. Ja pääasiallisesti hän on mustasukkainen minun tähteni. Siinä rakastat minua niin paljon, että varmaan kotonasikin vain minusta yksin huolehdit, puhut ja ajattelet, joten et muista häntä kohtaan olla huomaavainen. Hän on tuon huomannut, ja siitä on mielensä myrkyttynyt. Ehkäpä hän haluaisi kanssasi puhella, tuntee tarvitsevansa aukaista sinulle sydämmensä, ei tiedä kainostella, ei ymmärrä itseänsä, odottaa tilaisuutta, mutta sinä sen sijaan, että pikemmin soisit hänelle tuon tilaisuuden, erotat itsesi hänestä, pakenet hänen luotansa minun luokseni, vieläpä hänen sairaana ollessaankin jätit hänet päiväkausiksi yksin. Siitä hän nyt itkee, hän kaipaa sinua, ja suurempaa tuskaa hänelle tuottaa se, ettet sinä hänen kaipaustansa huomaa. Nytkin tällaisena hetkenä minun tähteni jätit sinä hänet yksin. Aivan varmaan on hän sen vuoksi huomenna kipeänä. Ja mitenkä sinä raskisitkaan hänet jättää? Mene heti kotiin…
— Minä en olisi häntä jättänyt, mutta…
— Niin, niin, minä pyysin sinua tulemaan. Mutta nyt saat mennä.
— Kyllä minä lähden, mutta en minä vain osaa uskoa sitä todeksi, jota hänestä sanoit.
— Se on siitä syystä, ettei se ole muiden kaltaista. Muistapas hänen elämänsä, harkitse kaikki asianhaarat ja sinä uskot. Hän ei ole kasvanut semmoisissa oloissa, kuin sinä ja minä olemme kasvaneet.
Myöhään sittenkin meni, ennenkun kotiin palasin. Aleksandra Semenovna kertoi minulle että Nelly oli nytkin, kuten tuona iltana, kauan itkenyt, "ja niin itkuunsa nukkuikin", kuten silloinkin.
— Ja nyt minä lähden, Ivan Petrovitsh, niin Filip Filipitshkin käski. Hän, polonen, odottaa minua.
Kiitin häntä ja istuin Nellyn päänpohjiin. Olin hyvin pahoillani, että olin hänet moisena hetkenä jättänyt. Kauan, myöhään puoliyöhön istuin siinä ajatuksissani… Onneton oli aika…
Vaan tahdonpa nyt kertoa, mitä näinä kahtena viikkona oli tapahtunut
Aina siitä illasta saakka jolloin olin ruhtinaan kanssa B:n ravintolassa, olin useita päiviä pelossani Natashan tähden. "Millä uhkasi tuo noiduttu ruhtinas Natashaa ja millä hän tahtoi tytölle kostaa?" — kyselin itseltäni lakkaamatta enkä löytänyt vastausta. Lopulta tulin vakuutetuksi, ettei uhkauksensa ollut tyhjänpäiväinen, ei suottaista kehumista, ja että sillä aikaa, kun Natashan suhde Aleshaan pysyy tällaisena, saattaa ruhtinas valmistaa Natashalle monta katkeruutta. Ruhtinas on niin pikkumainen, kostonhaluinen, vihainen ja harkitsee tarkkaan asiat, ajattelin tällöin. Ei ole toivomistakaan, että hän unohtaisi loukkauksen eikä käyttäisi sopivaa tilaisuutta sitä kostaakseen. Kaikessa tapauksessa oli hän minulle yhden seikan asiassa merkinnyt ja siitä hyvin selvään ajatuksensa ilmaissut: hän vaati, että Natashan ja Aleshan väliset suhteet ovat lopetettavat sekä odotti, että minä valmistaisin Natashan pikaiseen eroon, valmistaisin niin, ettei tulisi mitään "kohtauksia, saarnoja ja schillerimäisyyksiä."
Tietysti hän eniten huolehti siitä, että Alesha olisi häneen tyytyväinen ja pitäisi häntä hellänä isänä, ja tämä olikin hänelle varsin tarpeellinen saadakseen sittemmin mukavammin anastaa haltuunsa Katjan rahat. Minun siis tuli valmistaa Natasha pian tapahtuvan eron varalta.
Natashassa huomasi tapahtuneen suuren muutoksen; entisestä avomielisyydestään minua kohtaan ei enää ollut jälkeäkään; kaiken lisäksi tuntui, ikäänkuin hän epäilisi jo minuakin. Lohduttelemiseni tuntui kiusaavan häntä; kysymyksistäni hän tuntui yhä enemmän harmistuvan, jopa suuttuvankin. Usein tapahtui näin. Minä istun hänen luonaan ja katson häneen. Hän kävelee kädet ristissä huoneen nurkasta nurkkaan synkkänä, vaaleana, ikäänkuin ei huomaisi mitään, unohtaen minutkin. Kun sitte joskus katsahti minuun (minun katsettani koetti hän kaikin tavoin välttää), ilmaantui kasvoilleen sietämätön harmi ja samassa hän äkkiä kääntyi poispäin. Ymmärsin, että hän tällöin tuumiskeli, mitenkä pian tapahtuva ero tulisi tapahtumaan, ehkä itse suunnitteli, millä tavoin sen tulisi tapahtua, ja saattaisiko hän kivutta, katkeruudetta tämmöistä mietiskellä? Minä olinkin vakuutettu, että hän oli jo päättänyt erota. Ja kuitenkin hänen synkkä toivottomuutensa piinasi ja pelotti minua. Sitä paitsi en minä tällöin usein uskaltanut hänelle puhua tai lohduttaa; pelolla siis odotinkin, minkä ratkaisun asia lopulta on saava.
Mitä taas tulee hänen jyrkkään käytökseensä minua kohtaan, hänen itseensä sulkeutumiseen, niin vaikkakin se teki minut levottomaksi ja rasitti mieltäni, olin kumminkin Natashani sydämmen suhteen varma, tiesin, että kaikki se oli vain seurauksena siitä, että hänellä oli äärettömiä kärsimyksiä ja mielensä tasapaino oli kokonaan kadonnut. Jokainen syrjäisen sekautuminen hänen asioihinsa herätti hänessä vain harmia, kiukkua. Tällaisissa tapauksissa on likeisten ystäväimme puuttuminen asioihimme kaikkein harmillisinta, varsinkin sellaisten ystäväin, jotka tuntevat salaisuutemme. Mutta minä tiesin myöskin varsin hyvin, että viime hetkellä tulee Natasha taaskin luokseni ja minun sydämmeltäni etsii itselleen lohtua.
Keskustelustani ruhtinaan kanssa minä tietysti en hänelle virkkanut mitään, se kun olisi vain lisännyt hänen levottomuuttansa, tehnyt hänet yhä hermostuneemmaksi. Mainitsin vain, niinkuin sivumennen, olleeni ruhtinaan kanssa kreivittären luona ja tulleeni vakuutetuksi, että ruhtinas on suurin lurjus. Mutta eipä Natasha ruvennutkaan ruhtinaasta kyselemään, josta seikasta olin erittäin hyvilläni; sen sijaan kuunteli hän jännityksellä kertomustani tutustumisestani Katjan kanssa. Kertomukseni päätyttyä ei hän lausunut Katjastakaan ainoatakaan sanaa, sen sijaan kohosi puna hänen vaaleille kasvoillensa ja sitte oli hän kaiken sen päivää erikoisen kiihottuneessa mielentilassa. Kertoessani en salannut mitään Katjaa koskevaa ja tunnustinkin suoraan, että Katja teki minuunkin mitä parhaimman vaikutuksen. Ja minkä vuoksi olisinkaan sitä salannut? Olisihan Natasha kumminkin arvannut, jos olisin jotain häneltä salannut, ja olisin siitä vain saanut hänet itselleni vihastumaan. Sen vuoksi tahallani kerroin hänelle asian yksityiskohtiaan myöten koettaen aina ennättää ennen hänen kysymyksiänsä, koska hänen, nykyisessä asemassaan ollen, olisi hyvin vaikeata ollut tehdä kysymyksiä — olisiko todellakin helppoa välinpitämättömän näköisenä tiedustella kilpailijansa etevämmyysehtoja? Luulin, ettei Natasha vielä tiennyt, että Aleshan tuli isänsä tahtoa seuraten saattaa kreivitär ja Katja maalle, enkä tiennyt, mitenkä saisin sen hänelle ilmoitetuksi niin, että isku tuntuisi mahdollisimman lievältä. Mutta kovastipa kummastuin, kun Natasha minut heti keskeytti ja sanoi, että turhaa on häntälohdutella, hän kun on jo tietänyt asian viisi päivää.
— Jumalani! — huudahdin minä, — kuka sen sinulle sanoi?
— Alesha.
— Kuinka? Joko hän sen sanoi?
— Niin, ja minä olenkin valmis kaikkeen, Vanja, lisäsi hän semmoisella äänellä, joka mitä selkeimmin ja jotenkin kärsimättömästi antoi minun huomata, etten pitkittäisi enää puhetta siitä.
Alesha kävi jotenkin usein Natashan luona, vaikka viipyikin aina vain hyvin vähän aikaa; erään kerran viipyi hän useampia tunteja yhtämittaa, mutta minä en silloin ollut siellä. Tavallisesti tuli hän aina suruisena, katsoi Natashaan arasti ja hellästi; Natasha sen sijaan otti hänet vastaan niin ystävällisesti ja hellästi, että Alesha pian unohti surunsa ja muuttui iloiseksi. Minunkin luonani kävi hän hyvin usein, melkein joka päivä. Hän kylläkin tunsi tuskaa, mutta ei voinut hetkeksikään jäädä yksin surunsa seuraan ja siksi lakkaamatta hakikin minulta lohdutusta.
Ja mitäpäs minä olisin osannut sanoa? Hän moitti kylmyyttäni ja välinpitämättömyyttäni, soimasipa minun vihaavankin häntä; hän ikävöi, itki, meni Katjan luo ja siellä taas löysi lohdutuksen.
Samana päivänä, kun Natasha sanoi minulle, että tietää heidän piakkoin matkustavan, se oli viikko sen jälkeen, kun olin puhunut ruhtinaan kanssa, tuli Alesha luokseni toivottomana, syleili minua ja itki kuin lapsi. Minä vaikenin ja odotin mitä hän sanoisi.
— Minä olen kunnoton ja kelvoton ihminen, Vanja, pelasta minut itseltäni, — alkoi Alesha. — En minä sitä itke, että olen kunnoton heittiö, mutta sitä, että minun tähteni tulee Natasha onnettomaksi. Jätänhän hänet onnettomuuteen… Vanja, ystäväni, sano minulle, päätä puolestani, kumpaa heistä minä enemmän rakastan, Katjaa vaiko Natashaa?
— Sitä minä en osaa päättää, Alesha, — vastasin hänelle, — itsehän paraiten tiedät…
— Ei, Vanja, ei se ole niin; enhän ole niin tyhmä, että semmoisia kyselisin; mutta asia on nyt semmoinen, etten minä siitä itse mitään tiedä. Minä kysyn sitä itseltäni enkä osaa vastata. Sinä sitä vastoin syrjäisenä saatat asian paremmin tietää… Ja vaikkapa et varmasti tietäisikään, niin sano, kuinka sinä luulet asiasta.
— Minusta näyttää siltä, että sinä Katjaa rakastat enemmän.
— Niinkö sinusta näyttää! Ei, ei ollenkaan! Et sinä ollenkaan arvannut. Minä rakastan äärettömästi Natashaa. Häntä minä en milloinkaan, en mistään syystä voi hyljätä; niin minä sanoin Katjallekin ja hän oli kanssani samaa mieltä. Mikset sinä sano mitään? Näin sinun juuri hymyilevän. Ah, Vanja, sinä et ole koskaan minua lohduttanut, kun olin liian suuressa tuskassa, kuten nytkin… Hyvästi!
Hän kiiruhti pois huoneesta; Nelly oli ääneti kuunnellut keskusteluamme ja nyt Aleshan äkkiä poistumisen tähden hyvin kummastui. Hän oli silloin vielä sairas, makasi vuoteessa ja joi lääkkeitä. Alesha ei ollut koskaan hänelle sanaakaan sanonut, tuskinpa huomiotansakaan häneen kiinnittänyt.
Kahden tunnin kuluttua tuli hän uudelleen, ja minä kummeksin hänen iloista muotoansa. Hän lankesi kaulaani ja syleili minua.
— Asia on päätetty! — huudahti hän, — kaikki on selvillä. Teiltä minä suoraa päätä menin Natashan luo, sillä minä olin pahoillani, en voinut olla näkemättä häntä… Tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä ja suutelin hänen jalkojansa: sitä minä tahdoin, sitä ikävöin, ilman sitä olisin kuollut ikävään. Hän syleili minua ääneti ja itki. Silloin suoraan sanoin hänelle, että rakastan Katjaa enemmän, kuin häntä.
— Mitä hän sanoi?
— Ei hän vastannut mitään, hyväili vaan ja lohdutteli minua, — minua, joka noin hänelle sanoin! Hän osaa lohduttaa, Ivan Petrovitsh!
Oi, minä itkin hänelle kaiken suruni, ilmaisin hänelle kaikki. Minä sanoin suoraan, että rakastan Katjaa hyvin paljon, mutta vaikka minä vielä enemmän Katjaa rakastaisin, ja ketä tahansa muuta rakastaisinkaan, en minä kumminkaan saata hänettä, Natashatta, toimeen tulla, vaan kuolen. Niin, Vanja, hänettä en voi elää ainoatakaan päivää, minä tunnen sen, niin se on! Ja senpä tähden päätimmekin viipymättä antaa vihkiä itsemme; mutta kun sitä ei voi nyt ennen matkaamme tehdä, nyt kun on suuripaasto eikä ketään vihitä, niin tulee vihkimisemme tapahtumaan heti, kun olemme tänne palanneet. Isäni tulee sen myöntämään, siitä ei ole epäilemistäkään Mitä tulee Katjaan, niin mitäpäs siitä sen enempää! Enhän minä voi ilman Natashaa elää… Vihkimisemme jälkeen matkustamme mekin sinne, missä Katja on…
Natasha parka! Mitä tunsikaan hän lohdutellessaan tätä poikanulikkaa; istua hänen kanssaan, kuulla hänen tunnustustansa ja keksiä hänelle, naivi-egoistille, satu pikaisesta avioliitosta. Alesha todella rauhoittui muutamaksi päiväksi.
Ja juuri sen vuoksi hän Natashan luo aina kiiruhtikin, ettei heikko sydämmensä yksin jaksanut suruansa kantaa. Ja kumminkin, kun eron hetki alkoi lähestyä, tuli hän taas rauhattomaksi, itki sekä taaskin tuli useasti luokseni huoliansa valittamaan. Viime aikana oli hän Natashaan niin kiintynyt, ettei voinut häntä heittää ainoaksikaan päiväksi saatikka sitte puoleksitoista kuukaudeksi. Hän oli täydelleen vakuutettu ihan viime hetkeen saakka, että eroaa Natashasta vain puoleksitoista kuukaudeksi ja että hänen palattuansa vietetään heidän häänsä. Mitä tulee Natashaan, niin hän taas täydelleen käsitti, että hänen kohtalonsa kokonaan muuttuu, että Alesha ei enää koskaan hänelle palaa, ja että niin tuleekin tapahtua.
Eron päivä koitti. Natasha oli kipeä, — hän oli kalpea, katseensa oli kuumeinen, huulensa kuivettuneet, toisinaan hän puheli itsekseen, toisinaan taas loi minuun pikaisen ja terävän katseen, ei itkenyt, ei vastannut kysymyksiini ja vapisi kuin haavan lehti, kun kuuli sisään astuvan Aleshan heleän äänen. Natashan posket alkoivat punottaa kuin aamurusko; hän kiiruhti Aleshaa vastaan, intoisasti syleili ja suuteli häntä, nauroi mitä herttaisimmin… Alesha vähän väliä loi häneen katseensa, joskus levottomana kyseli, onko hän terve, lohdutteli sanoen, ettei hän matkusta kauaksi aikaa, että sitten vietetään häät. Hyvin huomasin, kuinka Natasha ponnisti voimiansa pidättääkseen kyyneleitänsä. Hän ei itkenyt Aleshan nähden.
Kerran sanoi Alesha, että hän jättää Natashalle rahaa poissa olonsa ajaksi ja ettei Natasha olisi huolissaan, sillä isä oli luvannut antaa paljon rahaa matkaa varten. Natasha pahastui. Jäätyämme sitte Natashan kanssa kahden sanoin, että minulla oli häntä varten varattu sataviisikymmentä ruplaa. Natasha ei kysynyt, mistä olin rahat saanut. Tämä tapahtui kaksi päivää ennen Aleshan matkalle lähtöä ja päivää ennen sitä, kun Natasha kohtasi Katjan ensimäisen ja viimeisen kerran. Katja lähetti Aleshan muassa kirjeen, pyytäen Natashalta lupaa saada käydä hänen luonansa huomenna, samalla hän myöskin kirjoitti minulle, pyytäen minua olemaan silloin läsnä.
Päätin välttämättömästi tulla Katjan määräämänä aikana, kello kaksitoista, huolimatta mistään esteistä; puuhia ja esteitä oli minulla paljonkin. Puhumattakaan Nellystä oli minulla viime päivinä paljon puuhia Ichmenevien talossa.
Nuo puuhat alkoivat viikko sitten. Anna Andrejevna lähetti aamulla minua kutsumaan, pyytäen jättämään kaikki ja heti kiiruhtamaan heille, asia on hyvin tärkeä eikä siedä pienintäkään lykkäystä. Sinne tultuani tapasin hänet yksinänsä; hän astuskeli huoneessa, säikähdyksestä ja mielenliikutuksesta kuumeisena, pelolla odotellen Nikolai Sergeitshin kotiin palaamista. Tavallisuuden mukaan en pitkään aikaan saanut Anna Andrejevnalta selkoa asiasta ja minkä vuoksi hän oli niin säikähtänyt, ja kuitenkin näytti jokainen minutti olevan tärkeä. Tarpeekseen toruttuaan minua: "miksikä en käy heillä ja heitän heidät, kuni orvot, yksin tuskansa", niin että jo "Herra ties, mitä täällä tapahtuu", hän viimeinkin sanoi, että Nikolai Sergeitsh on kolmena viime päivänä ollut niin levoton, "että sitä on mahdoton kuvailla".
— Ei ensinkään ole kaltaisensa, pitkitti Anna Andrejevna, — on kuumeessa, öisin minusta salaa polvillaan pyhäinkuvan edessä rukoilee, unissaan puhelee ja valveilla on kuin puolimielinen: kävimme eilen syömään kaalia, ja ei hän voi edestään lusikkaa löytää, kysyt häneltä yhtä, hän vastaa toista. Kotoa poistuu vähä väliä: "asioille", sanoo, "lähden, asianajajaa täytyy tavata". Lopuksi, tänä aamuna sulkeutui huoneeseensa: "minun" sanoo, "tulee kirjoittaa tärkeä paperi riita-asiassa". No, ajattelen, minkä paperin kirjoittaja sinussa on, kun et lautasen vierestä lusikkaa löytänyt? Kuitenkin katsoin avaimen reijästä: istuu, kirjoittaa, mutta itse itkee itkemistään. Mitä sellaista, ajattelen, asiapaperia hän noin kirjoittaa? Vai olisiko hänen niin sääli Ichmenevka-tilaamme; se on siis meiltä kokonaan mennyt. Niin minä ajattelin, mutta hän hyppäsi äkkiä ylös, heitti kynän pöydälle, punastui, silmänsä säkenöivät, koppasi lakkinsa ja tuli luokseni. "Minä", sanoo, "tulen pian". Hän läksi, mutta minä heti menin hänen kirjoituspöytänsä luo; siinä on hänellä isot kasat riitajuttuamme koskevia asiapapereita, minun ei salli niitä koskettaakaan. Useasti pyysin: "salli minun edes kerran nostaa paperit, pyyhkisin pölyt pöydältä." Mitä vielä, ärjäsee, huitoo käsillään — on tullut täällä Pietarissa niin äärettömän kärtyisäksi ja ärjyjäksi. Niin, minä siis menen pöydän luo ja etsin: mikä paperi se on, jota hän äsken kirjoitti. Minä, nähkääs, tiesin varmasti, ettei hän sitä mukaansa ottanut, mutta kirjoittamasta noustuaan pisti sen toisten paperien alle. Ja kas, isäseni, Ivan Petrovitsh, mitä löysin, katsoppas.
Hän antoi minulle postiarkin, joka oli puoleksi kirjoitettu, mutta niin paljon oli pyyhitty pois ja korjailtu, että toisin paikoin oli melkein mahdoton saada selkoa.
Vanhus parka! Ensi riveistä jo saattoi arvata, mitä ja kelle hän kirjoitti. Se oli kirje Natashalle, hänen rakkaalle Natashallensa. Kirje alkoi lämmöllä ja hellyydellä; hän kirjoitti antavansa anteeksi ja pyysi palaamaan kotiin isän luokse. Ei ollut helppo ottaa selkoa kirjeestä kokonaisuudessaan, se kun oli kirjoitettu sekavasti ja keskeytyksillä, ja kun oli tehty, hyvin useita korjauksia. Sen kyllä huomasi, että hellä tunne, joka sai hänet tarttumaan kynään ja kirjoittamaan ensimäiset, sydämmelliset rivit, pian näiden ensi rivien jälkeen muuttui toiseksi. Hän alkoi soimata tytärtänsä, räikeällä tavalla kuvaili hänen rikostansa, vihaisesti muistutti hänelle hänen itsepäisyyttään, soimasi tunteettomuudesta, siitä, että ehkä hän ei kertaakaan ajatellut, mitä on tehnyt isälle ja äidille. Hänen ylpeydestänsä uhkasi isä rangaistusta ja kirousta ja lopetti kirjeen vaatimuksella, että hän viipymättä ja nöyrästi palaisi kotiin ja silloin, ainoastaan silloin kenties kuuliaisen ja esimerkillisen elämän jälkeen "perheen keskuudessa" me voimme sinulle anteeksi antaa, kirjoitti hän. Tästä näkyi, että alkuperäistä, hellää tunnettansa hän muutamien rivien jälkeen alkoi pitää heikkoutena, alkoi sitä hävetä ja lopuksi alkoi tuntea solvaistun ylpeytensä tuskia ja päätti kirjeensä vihasilla uhkauksilla. Anna Andrejevna seisoi edessäni ristissä käsin pelolla odottaen, mitä minä kirjeen luettuani sanoisin.
Minä sanoin suoraan, mitä asiasta luulin, nimittäin, että ukko ei jaksa enää pitemmältä elää Natashatta ja että varmasti voi sanoa, että he piakkoin kokonaan sopivat; mutta kumminkin, sittenkin kaikki tulee riippua siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat. Ilmaisin samalla myöskin arveluni, että ensiksi varmaankin riita-asian huono käänne kovin koski häneen ja järkytti mieltänsä, puhumattakaan siitä, kuinka suuresti ruhtinaan voitto myrkytti vanhuksen itserakkautta, ja kuinka suurta harmia saattoi hänelle moinen asian päätös. Semmoisina hetkinä ei sydän saata olla etsimättä myötätuntoisuutta, jolloin hän vielä enemmän muisteli sitä, jota oli aina maailmassa enimmän rakastanut. Oli sitten vielä yksi seikka huomioon otettava: hän kun oli seurannut Natashan kohtalon vaiheita ja tunsi ne tarkkaan, oli hän varmaankin kuullut, että Alesha kohta hylkää Natashan. Hän saattoi käsittää Natashan nykyisen mielentilan ja kokemuksestaan tiesi, kuinka suuresti Natasha kaipasi lohdutusta. Ja kuitenkaan ei hän voinut voittaa itseään, pitäen tytärtään syyllisenä niihin nöyryytyksiin ja solvauksiin, joita osakseen oli tullut. Varmaankin johtui mieleensä, ettei se sittenkään olisi ollut tytär, joka olisi ensimäisen sovinnon askeleen ottanut; että ehkäpä tytär ei muistakaan heitä eikä tunne haluakaan päästä sovintoon vanhempiensa kanssa. Tällä tavoin hän varmaan ajatteli ja siksipä ei kirjoittanutkaan kirjettään loppuun, ja nyt saattaa ehkä seurata uusia solvauksia, jotka tuntuvat entisiä ankarammilta, ja nyt ehkä sovinnon tekeminen on lykkääntynyt vielä pitkäksi aikaa, sanoin lopuksi Anna Andrejevnalle…
Tätä kuullessaan Anna Andrejevna itki. Kun sitten sanoin, että minun on heti lähdettävä Natashan luo, jonne minun olisi jo paljoa ennen ollut mentävä, sanoi Anna Andrejevna, että hän onkinpääasianunehuttanut. Ottaessaan kirjeen paperien alta kaatui vahingossa mustepullo kirjeen päälle. Kirjeen nurkka oli todellakin musteessa ja nyt mummo pelkäsi, että miehensä huomaa hänen penkoneen papereita ja lukeneen Natashalle aiotun kirjeen. Ja olipa mummolla syytäkin pelkoonsa: jo yksistään se seikka, että me tunnemme hänen salaisuutensa, voi saattaa hänet häpeämään, ja harmissaan voi hän jatkaa vihaansa sekä ylpeydessään vastustaa anteeksiantoa.
Tarkemmin asiaa ajateltuani kehoitin Anna Andrejevnaa olemaan siitä niin suuresti huolehtimatta. Olihan Nikolai Sergeitsh kirjoittamasta lakattuaan ollut niin kiihtynyt, ettei kaikkia pienimpiä yksityisseikkoja ehkä muistakaan ja saattaa siis luulla, että onkin itse kirjeen tahrannut ja unehuttanut niin tehneensä. Saatuani tällä tavoin Anna Andrejevnan levollisemmaksi panimme kirjeen entiseen paikkaansa. Ja nyt ennen pois lähtöäni päätin vakavasti puhua Anna Andrejevnalle Nellystä. Minä arvelin, että köyhä ja hyljätty orpo parka, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, saattaisi surullisella, tragillisella kertomuksellaan entisestä elämästään sekä äitinsä kuolemasta hellyttää Nikolai Sergeitshin sydämmen ja johtaa hänet anteeksiantoon. Olihan sydämmensä jo kokonaan siihen valmis; hän ikävöi tytärtänsä, ja tämä ikävöiminen alkoi jo voittaa hänen ylpeytensä ja loukatun itserakkautensa. Nyt puuttui enää vain sysäystä, viimeistä sopivaa tilaisuutta, ja tuon sopivan tilaisuuden saisi Nelly valmistaa.
Anna Andrejevna kuunteli minua erittäin tarkkaavasti, koko muotonsa osotti toivon ja riemun elpymistä. Kohta alkoi hän minua moittia, miksi minä en tätä hänelle jo aikaa sitten sanonut. Hätäillen alkoi hän nyt kysellä minulta Nellystä ja päätti juhlallisella lupauksella, että hän itse nyt käy pyytämään ukolta, että ottaisi tuon orpo raukan heille. Sanoi jo nyt rakastavansa Nellyä, sääli häntä, kun hän on sairaana, kyseli hänestä, pakotti minun ottamaan Nellylle purkin hilloa, jonka itse nouti säiliöstä, ja arvellen, ettei minulla ole rahaa maksaa tytön lääkärille, tarjosi minulle viisi ruplaa, ja kun minä en rahaa ottanut, koetti lohduttaa ja rauhoittaa itseään siten, että, kun Nelly varmaankin tarvitsee vaatteita, alkoi heti penkoa vaatekirstuaan ja tutkia vaatteitansa, valiten niistä semmoiset, jotka saattoi lahjoittaa "orvolle".
Läksin Natashan luo. Noustessani viimeisiä rappuja huomasin Natashan oven takana ihmisen, joka jo aikoi kolkuttaa ovelle, mutta kuultuaan askeleeni, pysähtyi. Sitten varmaankin hetkisen epäröityään, äkkiä luopui aikeistaan ja laskeutui alas. Kohtasin hänet viimeisellä astimella ja kuinka hämmästyinkään tuntiessani Ichmenevin. Rapuilla oli päivälläkin pimeä. Hän kyykistyi seinään päästääkseen minut menemään, ja vieläkin muistan silmiensä oudon kiillon, kun hän minua tarkasteli. Olin huomaavinani, että hän kovin punastui; ainakin hän joutui kovasti hämilleen ja ymmälle.
— Heh, Vanja, sinähän se olet! — lausui hän epävakaisella äänellä. — Minä aioin tavata täällä erästä … kirjuria … yhä tuossa asiassa … vasta on tänne muuttanut … jonnekin tänne … mutta eipä asunekaan täällä. Olen erehtynyt. Hyvästi.
Ja samassa alkoi ukko kiireesti laskeutua rappuja alas.
Päätin, etten nyt kerro Natashalle tästä isänsä käynnistä, vaan heti, kun Alesha on pois matkustanut, tahdon sen välttämättömästi kertoa. Nyt oli hän niin kiihtynyt, että vaikka olisi täydellisesti käsittänyt asian ja antanut sille tulevan täyden arvon, ei hän olisi voinut sitä ottaa vastaan sillä mielellä, ei olisi saanut semmoisia tunteita, kuin sitten jälkeenpäin viime surun ja epätoivon rasittamina hetkinä. Nykyinen aika ei ollut semmoinen.
Samana päivänä olisin voinut mennä Ichmeneville ja tekipä mieleni mennäkin, mutta jätin kumminkin menemättä. Minä arvelin, että ukon tulee vaikeaksi katsoa silmiini; saattoipa hän luulla, että varta vasten olin tullut äskeisen kohtaamiseni johdosta. Menin heille vasta kolmantena päivänä; ukko oli murheinen, mutta tervehti minua jotenkin vapaasti ja yhä puhui asioista.
— Kuules, kenen luo sinä tuonnoin menit tuonne ylös, muistathan, me kohtasimme toisemme, — milloinka se olikaan? — eiköhän toissa päivänä, kysyi hän äkkiä hyvin välinpitämättömästi, kääntäen kuitenkin minusta pois katseensa.
— Eräs ystäväni asuu siellä, vastasin kääntäen myöskin katseeni syrjään.
— Ahaa! minä taas hain kirjuriani Astafjevia, neuvottiin siihen taloon … erehdyinkin… No niin, minähän kerroin sinulle asiastani: senaatti on antanut päätöksensä… j.n.e., j.n.e.
Hän oikein punastui, kun alkoi puhuaasiastaan.
Kaiken tämän kerroin Anna Andrejevnalle jo samana päivänä sillä häntä ilahduttaakseni, pyytäen m.m., ettei hän erittäin tarkastelisi ukon kasvoja, ei huokailisi, ei puhuisi kautta rantain, sanalla sanoen, ettei millään tapaa antaisi vähintäkään vihiä tietävänsä ukon viime retkestä. Anna Andrejevna kummastui ja ilostui niin, ettei alussa uskonut sanojani. Omasta puolestaan sanoi hän antaneensa Nikolai Sergeitshille viittauksia orvon heille ottamisesta, mutta Nikolai Sergeitsh oli vaijennut, vaikka ennen oli itse yhä pyytänyt, että tyttö otettaisiin heille. Päätimme, että Anna Andrejevna kuulustaa huomenna siitä asiasta suoraan, kaikitta esipuheitta ja viittauksitta. Mutta seuraavana päivänä olimmekin kumpikin, sekä Anna Andrejevna että minä, kauheasti peloissamme ja hyvin levottomina.
Asia oli seuraava. Aamupäivällä oli Ichmenev tavannut virkamiehen, joka ajoi hänen riitajuttuansa. Virkamies oli sanonut hänelle, että kohdattuaan ruhtinaan oli tämä ilmoittanut, että vaikka hän pitääkin hänelle tuomitun Ichmenevkan, niin kumminkin"muutamien perheellisten asiain tähden"on hän päättänyt korvata Ichmenevin vahingon ja siis antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa. Virkamiehen luota kiiruhti vanhus heti minun luokseni ollen hyvin kiukustunut, silmänsä säkenöitsivät raivoa. Hän kutsui minut huoneesta rapuille ja hellittämättä vaati, että minä tuossa tuokiossa menisin ruhtinaan luo ja veisin hänelle vanhuksen kaksintaisteluvaatimuksen. Olin niin hämmästynyt, etten pitkään aikaan osanut saada ajatuksiani järjestykseen. Koetin luovuttaa häntä tuosta tuumastaan. Siitä kiukustui vanhus niin, että alkoi tuntea pahoinvointia. Kiiruhdin noutamaan vettä, mutta palatessani vesilasi kädessäni ei vanhus enää ollut rapuilla.
Huomenna menin taas tapaamaan Ichmeneviä, mutta hän ei ollutkaan kotona; hän katosi kokonaiseksi kolmeksi päiväksi.
Kolmantena päivänä saimme tietää kaikki. Luotani lähdettyänsä riensi hän suoraapäätä ruhtinaan luo, ei tavannut häntä kotona ja jätti sinne kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi kuulleensa ruhtinaan sanat, jotka hän oli virkamiehelle lausunut, jotka sanat hän pitää kuolettavana loukkauksena, pitää ruhtinasta halpamaisena ihmisenä ja tämän kaiken tähden vaatii hänet kaksintaisteluun, huomauttaen samalla, ettei ruhtinas uskaltaisi hyljätä vaatimusta, muuten tulee hän julkisesti häväistyksi.
Anna Andrejevna kertoi minulle, että ukko palasi kotiin niin rauhattomana ja pois suunniltansa, että kaatui vuoteeseen. Hänelle ukko oli erittäin hellä, mutta kysymyksiin vastasi vähän, ja kaikesta näkyi, että hän kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä jotain odotti. Seuraavana aamuna saapui kaupungin postissa kirje; sen luettuansa hän huudahti, tarttui käsin päähänsä. Anna Andrejevna säikähti pahanpäiväsesti. Kohta ukko sieppasi hattunsa, keppinsä ja kiiruhti ulos.
Kirje oli ruhtinaalta. Kuivasti, lyhyesti ja kohteliaasti hän ilmoitti Ichmeneville, ettei hän virkamiehelle lausutuista sanoista ole kellenkään vastuunalainen. Että vaikka hän kovin sääliikin Ichmeneviä asian menettämisestä, niin ei hän sittenkään voi löytää sitä oikeaksi, että riita-asiassa tappiolle joutunut voisi kostoksi vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Mitä tulee "julkiseen häväistykseen", jota hänelle uhattiin, niin pyytää ruhtinas Ichmenevin olemaan huolehtimatta siitä, sillä mitään julkista häväistystä ei voi tulla kysymykseenkään; että uhkauskirje tulee jätettäväksi asianomaiseen paikkaan ja että varotettu poliisi voi varmasti ryhtyä tarpeellisiin keinoihin järjestyksen ja rauhan turvaamiseksi.
Ichmenev kiiruhti heti kirje kädessä ruhtinaan luo. Ruhtinas ei nytkään ollut kotona; Ichmenev sai palvelijalta tietää, että ruhtinas varmaankin oli mennyt kreivi N:n luokse. Enempää ajattelematta läksi vanhus kreivin asunnolle. Kreivin ovenvartija pysähdytti hänet, kun hän nousi rappuja ylös. Ärtyneenä äärimmäisimpään iski ukko ovenvartijaa kepillä. Samassa otettiin hänet kiinni, vietiin rapuille ja jätettiin poliisille, joka vei hänet poliisikamariin. Asiasta ilmoitettiin kreiville. Kun läsnä oleva ruhtinas selitti äijälle, että vanhus on tuo samainen Ichmenev, sen samaisen Natalia Nikolajevnan isä, (ruhtinas oli jo useasti osottanut "noita palveluksia") niin suurekas kreivi alkoi nauraa ja vaihtoi vihansa armoon; annettiin käsky päästää Ichmenev vapaaksi; mutta vapauttaminen tapahtui vasta kolmantena päivänä, jolloin, varmaankin ruhtinaan tahdon mukaan, sanottiin ukolle, että ruhtinas itse oli pyytänyt kreivin armahtamaan vanhusta.
Ukko palasi kotiin ja oli kuin mielipuoli, heittäytyi vuoteelle ja kokonaisen tunnin makasi liikkumattomana; viimein nousi ylös ja kauhuksi Anna Andrejevnalle sanoi juhlallisesti, ettäijäkseenkiroaa tyttärensä ja kieltää häneltä isällisen siunauksensa.
Anna Andrejevna kauhistui tästä, mutta täytyihän ukkoa auttaa ja hän itsekin melkein höperönä hoiti ukkoa koko sen päivän, melkein koko yön, kasteli hänen päätänsä etikalla, muutteli jääpussia. Ukko oli kuumeessa ja houraili. Läksin heiltä kellon kolmatta käydessä yöllä. Aamulla kuitenkin nousi Ichmenev ylös ja samana päivänä tuli luokseni nyt vihdoinkin ottaakseen Nellyn heille. Mutta siitä, mitä silloin tapahtui ukon ja Nellyn välillä, minä jo kerroin ennen; se tapaus lannisti hänet kokonaan. Kotiin tultuaan kävi hän vuoteeseen. Tämä kaikki tapahtui pitkänäperjantaina, kun Katja ja Natasha kohtasivat toisensa, se oli myöskin Aleshan ja Katjan Pietarista lähdön aattopäivä.
Olin läsnä, kun Katja kävi Natashan luona; se tapahtui varhain aamulla ja ennen sitä, kun Ichmenev kävi luonani, sekä ennen Nellyn ensimmäistä karkaamista.
Tuntia ennen Katjan tuloa tuli Alesha siitä Natashalle ilmoittamaan. Minä taas jouduin sinne samaan aikaan, kun vaunut, joissa Katja ajoi, pysähtyivät portin eteen. Katjan seurassa oli ranskalais-mummo, joka monien pyyntöjen ja epäröimisten jälkeen vihdoin viimeinkin suostui lähtemään Katjan mukaan sekä sitten päästämään Katjan yksin ylös Natashan luo, senkin vain Aleshan seurassa; mummo itse jäi siksi ajaksi vaunuihin. Katja, joka vielä istui vaunuissa, kutsui minut ja pyysi kutsumaan Aleshan. Astuttuani Natashan huoneeseen tapasin hänet sekä Aleshan itkemässä. Kuultuansa, että Katja oli jo saapunut, pyyhki Natasha kyyneleensä, nousi ylös ja asettui levottomana vastapäätä ovea seisomaan. Hän oli tänään pukeutunut kokonaan valkoiseen. Tummanruskea tukkansa oli sileällä kampauksella, niskassa isoon solmuun kierretty. Tämmöinen kampaus minua erittäin miellytti. Huomattuaan minun jääneen huoneeseen pyysi Natasha, että minäkin menisin vierasta vastaan.
— Tähän asti en voinut saada tilaisuutta käydä Natashaa tervehtimässä, puheli minulle Katja rappuja noustessamme.
— Olin mitä tarkimman vartioimisen alaisena. Kokonaista kaksi viikkoa lakkaamatta joka päivä pyysin m:me Albertia, ennenkun nyt vasta suostui. Ja te, Ivan Petrovitsh, miksikä te ette enää kertaakaan meillä käynyt. Minä en voinut teille kirjoittaakaan eikä siihen ollut oikein haluakaan, sillä eihän kirjeessä kumminkaan saa asiaa selitetyksi, ja kuinka suuresti minä kaipasinkaan teitä nähdäkseni… Jumalani, mitenkä sydämmeni nyt lyö…
— Rappuset ovat niin jyrkät, sanoin minä.
— Niin, no … ehkäpä rappusetkin… Mutta sanokaas, kuinka te luulette — eikö Natasha tule olemaan minulle vihainen?
— Ei, mistäpä syystä hän olisi vihainen?
— Niin, niin … todellakin, — mistä syystä; pianhan sen saan nähdä, miksipä sitä kyselenkään…
Tarjosin hänelle käsivarteni. Hän oli kalpea ja nähtävästi hyvin peloissaan. Viimeisellä rappukäännöksellä hän pysähtyi levähtämään, mutta katsahdettuaan minuun nousi hän päättävästi ylös.
Oven eteen päästyään pysähtyi hän vielä kerran ja kuiskasi minulle: "minä sanon heti Natashalle suoraan, että luotin häneen niin, että tulin kaikitta epäilyksittä hänen luoksensa… No, mutta miksikä tässä enää puhelenkaan, olenhan varma, että Natasha on parhain ihminen. Eikö totta?"
Hän astui sisään arasti, kuni syylliseksi itsensä tunteva, ja katsoi tarkkaan Natashaan, joka heti hänelle hymyili. Nyt astui Katja kiireesti Natashan luo, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä huulille. Sitten, lausumatta Natashalle vielä sanaakaan, kääntyi hän totisen ankarana Aleshaan ja käski hänen jättää meidät puoleksi tunniksi.
— Sinä älä pahastu, Alesha, sanoi Katja, — sinun täytyy poistua sen vuoksi, kun minun tulee puhella Natashan kanssa hyvin tärkeästä ja totisesta asiasta, jota sinun ei sovi kuulla. Ole kiltti ja mene siksi aikaa ulos. Ja te, Ivan Petrovitsh, jääkää tänne. Teidän tulee kuulla kaikki, mitä me puhelemme.
— Istukaamme, sanoi Katja Aleshan poistuttua, — minä istun näin, teidän vastaanne. Minä ensin tahdon katsoa teitä.
Katja istui Natashan eteen ja jonkun aikaa tarkkaan katsoi häneen.Natasha tahtomattaan hymyili hänelle.
— Olen jo nähnyt teidän valokuvanne, sanoi Katja, — Alesha näytti sen minulle.
— No, olenko minä sen näköinen?
— Te olette kauniimpi, kuin kuvanne, vastasi Katja totisesti ja päättävästi. — Ja niinhän minä ajattelinkin, että te olette kauniimpi.
— Todellako? Minäkin tarkastelen teitä. Kuinka viehättävä te olettekaan!
— Älkäähän! Mihinkä minusta!… Te minun kyyhkyläiseni! lausui Katja ottaen vapisevaan käteensä Natashan käden; kumpikin olivat vaiti ja tarkastelivat toisiaan. — Kuulkaas, enkelini, keskeytti Katja äänettömyyden, — meillä on vain puoli tuntia aikaa yhdessä ollaksemme; tuskin sain m:me Albertin siihenkään suostumaan, ja meillä on niin paljosta puhuttava… Minä tahdon … minun täytyy … no, minä kysyn teiltä suoraan: rakastatteko Aleshaa paljon?
— Niin, hyvin paljon.
— Jos niin… Jos te rakastatte Aleshaa paljon … niin … tulee teidän rakastaa hänen onneansakin … sanoi Katja arasti ja kuiskaamalla.
— Niin, kyllä minä toivon, että hän tulisi onnelliseksi…
— Niin kylläkin … mutta nyt on kysymys: voinko minä tehdä hänet onnelliseksi? Onko minulla oikeus niin puhua, sillä minä valtaan hänet teiltä. Jos taas te luulette ja me nyt niin päätämme, että hän tulee teidän kanssanne onnellisemmaksi, niin … niin…
— Se on jo päätetty, rakas Katja, tiedättehän itsekin, että asia on päätetty lopullisesti, vastasi Natasha hiljaa ja kumarsi päänsä. Nähtävästi oli hänen vaikeata pitkittää keskustelua.
Kaiketi oli Katja valmistaunut pitkiin selittelyihin siitä, kummanko kanssa Alesha tulee onnellisemmaksi ja kumpasen heistä tulee hänestä luopua. Mutta nyt kuultuaan Natashan vastauksen heti huomasi, että asia on jo kauan sitten ratkaistu, joten puhekin siitä on turha. Kaunis suunsa jäi hiukan auki, kun hän neuvottomana ja suruisena katsoi Natashaan, yhä vieläkin pitäen kiinni hänen kädestään.
— Rakastatteko te häntä paljon? kysäsi äkkiä Natasha.
— Niin; ja vielä minä tahdoin myöskin kysyä: sanokaa minulle, minkä tähden te häntä rakastatte?
— En tiedä sitä, vastasi Natasha ja oli kuin kärsimättömyyden karvautta olisi kuulunut äänessään.
— Onko hän erittäin viisas, mitenkä te luulette? kysyi Katja.
— En minä sen vuoksi, minä vain … niin vain rakastan häntä…
— Niin minäkin. Minä ikäänkuin säälisin häntä.
— Niin minäkin, sanoi Natasha.
— Mitä me nyt teemme? Minä en ymmärrä, mitenkä hän saattoi minun tähteni jättää teidät! huudahti Katja. — Nyt teidät nähtyäni en voi tuota seikkaa käsittää!
Natasha vaikeni ja katsoi alas. Oltuaan hiukan aikaa ääneti nousi Katja äkkiä seisomaan ja vienosti syleili Natashaa, joka vastasi samalla tapaa ja nyt alkoi kumpikin itkeä. Päästämättä Natashaa syleilystään istui Katja hänen kanssaan tuolille ja alkoi suudella Natashan käsiä.
— Jospa tietäisitte, kuinka paljon minä teitä rakastan! lausui Katja itkien. — Olkaamme sisaria, kirjoittakaamme toisillemme … ja teitä minä tulen rakastamaan ijäti, rakastan paljon, paljon…
— Puhuiko Alesha teille meidän häistämme kesäkuussa? kysyi Natasha.
— Puhui. Hän sanoi teidän siihen suostuneen. Eihän asia ole niin, tehän sen sanoitte vain lohduttaaksenne häntä, niinkö?
— Tietysti.
— Niin minä sen uskoinkin. Minä tulen häntä hyvin paljon rakastamaan, Natasha, ja teille minä kirjoitan kaikesta. Hän kai pian tulee miehekseni; sinne päin se asia näkyy kallistuvan. Kaikki puhuvat siihen suuntaan. Rakas Natasha, menettehän te nyt … kotiinne?
Natasha ei vastannut mitään, mutta suuteli ääneti Katjaa.
— Tulkaa onnellisiksi! lausui Natasha.
— Ja … te … ja te myöskin, sopersi Katja.
Samassa aukeni ovi ja Alesha astui sisään. Hän ei jaksanut odottaa puolta tuntia, se oli yli hänen voimiensa, ja nähdessään heidät toistensa syleilyssä sekä kumpasenkin kyynelissä, menetti hän voimansa ja tuskaisena heittäytyi polvilleen Natashan ja Katjan eteen.
— Minkä vuoksi sinä itket? sanoi hänelle Natasha. — Senkö vuoksi, että erkanet minusta? Eihän se tule kauaksi, tulethan kesäkuussa takaisin?
— Silloinhan ovat häännekin, lisäsi kyynelsilmin Katja, hänkinAleshaa lohduttaakseen.
— Mutta minä en voi, en voi päiväksikään sinusta erota, Natasha. Minä kuolen sinutta … sinä et uskokaan, kuinka rakas sinä nyt minulle olet! Juuri nyt!
— Niin, no, kuules, tee sinä nyt näin, lausui äkkiä reipastuenNatasha, — pysähtyyhän kreivitär vaikka vähäksi aikaa Moskovaan?
— Melkein viikoksi, ehätti sanomaan Katja.
— Viikoksi! Sepä mainio asia: sinä saatat heidät huomenna Moskovaan, siihen menee vain yksi päivä, ja samassa palaat tänne. Sitten kun heidän tulee lähteä Moskovasta, sanomme toisillemme kuukaudeksi hyvästit ja sinä menet Moskovaan sieltä heitä eteenpäin saattaaksesi.
— Todellakin, se on mainiosti… Sitenhän te sitte vielä ainakin neljä päivää saatte olla toistenne seurassa! huudahti ihastuksissaan Katja tehden salaa paljon merkitsevän viittauksen Natashalle.
Tästäpä tuli Alesha niin iloiseksi, että sitä on vaikea sanoin kertoa. Hän tuli kokonaan lohdutetuksi, kasvonsa säteilivät riemua; hän syleili Natashaa, suuteli Katjan kättä, syleili minua. Suruisesti hymyillen katsoi Natasha häneen; Katja ei jaksanut enää kestää. Hän loi minuun kiihkeän, säihkyvän katseen, syleili Natashaa ja nousi ylös lähteäkseen pois. Samassa tulikin palvelija ja ilmoitti ranskalaisen seuranaisen käskeneen sanoa, että suostuttu puoli tuntia on kulunut ja neidin on palattava.
Natashakin nousi seisomaan. He seisoivat vastakkain pitäen toisiaan kädestä ja ikäänkuin halusivat katseillaan ilmaista toisilleen sydämmensä sisimmät tunteet.
— Emmehän enää koskaan näe toisiamme, sanoi Katja.
— Emme koskaan, Katja, vastasi Natasha.
— Sanokaamme me siis hyvästit.
He syleilivät toisiansa.
— Älkää moittiko minua, kuiskasi Katja hätäisesti, — ja minä … aina … olkaa vakuutettu … hän on tuleva onnelliseksi… Lähtekäämme, Alesha, saata minua, lausui Katja sukkelaan tarttuen hänen käteensä.
Heidän mentyään sanoi Natasha: — Vanja, mene sinäkin ja … älä nyt enää tule tänne, sillä Alesha on tänään täällä kello kahdeksaan; sen jälkeen ei hän enää pääse. Minä jään yksin… Tule sitten kymmenen aikaan. Tee niin hyvin, Vanja!
Kun minä kello kymmenen illalla jätin Nellyn Aleksandra Semenovnan kanssa (se oli sinä iltana, kun Nelly viskasi kupin rikki lattiaan) ja tulin Natashan luo, oli hän jo yksin ja ikävällä odotti minua. Mavra toi teekeittiön pöytään; Natasha kaatoi minulle teetä, istui sohvalle ja kutsui minut likemmäksi.
— Nyt on jo kaikki lopussa, — sanoi hän katsoen minuun terävästi.
En koskaan unhota tuota katsetta.
— Siihen päättyi rakkautemme. Se oli puolivuotta elämää. Ja ijäksi päiväksi nyt päättyi, — sanoi hän puristaen kättäni.
Hänen kätensä poltti. Pyysin, että hän pukeutuisi lämpimämmin ja kävisi vuoteeseen.
— Paikalla, Vanja, heti paikalla, paras ystäväni. Anna minun puhella ja hiukan muistella ollutta… Minä olen nyt kuni särjetty… Huomenna näen hänet viime kerran, kello kymmenen…viimeisen!
— Natasha, sinulla on kuume, heti saat puistatuksen; sääli itseäsi…
— Mitäpä siitä? Minä odotin sinua, Vanja, tänä puolena tuntina hänen lähtönsä jälkeen, ja mitä luulet minun ajatelleen, mitä itseltäni kyselleen. Minä kyselin: rakastinko häntä, vai enkö rakastanut, ja mitä oli meidän rakkautemme? Mitä, naurattaako sinua, Vanja, että nyt vasta sitä itseltäni kyselen?
— Älä saata itseäsi rauhattomaksi, Natasha…
— Näes, Vanja: minä tulin siihen päätökseen, etten minä rakastanut häntä kuni vertaistani, en niin, kuin nainen rakastaa miestä. Minä rakastin häntä kuin … melkein kuin äiti. Vieläpä minusta tuntuu, ettei maailmassa olekkaan semmoista rakkautta, että rakastettaisiin toistansa vertaisenansa, niinkö? Kuinka sinä luulet?
Tarkastelin häntä, mieleni oli levoton ja pelkäsin, eikö hän ala houria. Näytti siltä, kuin jokin erikoinen seikka olisi kiinnittänyt hänen mielensä johonkin; hän tunsi jonkinlaista erikoista halua puhua; muutamat sanansa näyttivät olevan vailla sisäistä yhtenäisyyttä ja epäselvästi hän ne lausuikin. Olin hyvin peloissani hänen tilastaan.
— Hän oli omani, pitkitti Natasha. — Melkein ensi kohtaamisestamme tuli minulle semmoinen voittamaton toivo, että hän tulisiomakseni, pikemmin omakseni, ja ettei hän kestään välittäisi, ketään tuntisikaan, kuin minut, yksin minut… Katja sanoi äsken oikein kauniisti; juuri niin minä Aleshaa kaiken aikaa rakastin, ikäänkuin minä jostain syystä säälisin häntä… Ainainen voittamaton toivoni oli aina silloin, kun kotiin yksin jäin, että hän olisi aina, kaiken ikänsä hyvin onnellinen; se toivo tuotti minulle kärsimyksiäkin. Tunnethan, Vanja, hänen kasvojensa ilmeen — sitä minä en koskaan saattanut levollisella mielellä nähdä, sillä semmoista ilmettä ei ole kenenkään muun kasvoilla, ja kun hän milloin nauroi, kävi silloin aina kylmä väre ruumiissani… Oikein totta…
— Natasha kuule minua…
— Sanottiin, ja sanoithan sinäkin, keskeytti minut Natasha, — ettei hänellä ole tahdon lujuutta ja … ettei älylahjansakaan ole kovin suuret, onhan vain kuni lapsella. Kas, juuri sitä minä hänessä eniten rakastin … uskotko sitä? Enkä minä muuten voi sanoa, kuin että juuri sen vuoksi häntä rakastin. — Minä rakastin häntä kokonaan, ja jos hän olisi ollut toisenlainen, lujaluontoinen tai suuremmilla älylahjoilla varustettu, ehken minä silloin olisi häntä niin paljon rakastanutkaan. Kuules, Vanja, tahdon sinulle tunnustaa erään asian. Muistathan, että meillä kolme kuukautta sitten oli kinaa hänen kanssaan, kun hän oli kiintynyt tuohon, mikäs se olikaan … tuohon Miinaan… Minä sain sen tietää, kuulustelin asiaa ja, uskotkos: se koski minuun äärettömästi, mutta samalla tuntui ikäänkuin mieluisalta … en tiedä, miksikä … yksistään ajatus siitä, että hän huvittelee … ei, ei se ollut sitä, — että hänkin on jo kuni joku täysi-ikäinen, toisten täysi-ikäisten kera käy kaunottaria tervehtimässä, samoin myöskin meni Miinan luo… Minä… Kuinka suurta nautintoa minä silloin kinastuksestamme sainkaan; ja sitten anteeksiantaminen … oi, minun rakkaani!
Natasha loi silmiini katseensa ja päästi oudon naurun. Sitten vaipui mietteisiinsä, ikäänkuin olisi muistutellut mieleensä tapahtumia. Ja näin hän istui kauan aikaa, hymy huulin muistellen kuluneita tapahtumia.
— Minä niin mielelläni annoin hänelle anteeksi, pitkitti Natasha. — Tiedätkös: kun hän jätti minut yksin, minä silloin astuskelin huoneessani, kärsin, itkin, mutta samassa itse toisinaan ajattelin: mitä enemmän hänessä on syytä, sen parempi … niin! Ja tiedäs: minä aina olin näkevinäni hänet pikkusena poikana: minä istun, hän on laskenut päänsä syliini, nukkunut siihen, minäpä hellästi silitän tukkaansa, hyväilen… Niin minä kuvittelin, kun hän ei ollut luonani… Kuules, Vanja, tuo Katja on ihmeen suloinen tyttö! lisäsi Natasha äkkiä.
Minusta tuntui, että hän tahallaan repii auki haavaansa, ikäänkuin siten täyttäisi jonkin välttämättömän tehtävän, ikäänkuin ikävöisi toivottomuutta, kärsimyksiä… Siten tekevät useasti sydämmet, jotka ovat paljon kadottaneet.
— Minä luulen, että Katja voi tehdä hänet onnelliseksi, jatkoi Natasha. — Katjalla on luonteen lujuutta, puheensa tuntui niin vakuuttavalta, Aleshan suhteen on vakava, mahtava, — aina vain puhuu oppineista asioista, aivan kuni suuri ihminen. Ja kumminkin hän on lapsi, aivan lapsi! Niin rakastettava, niin rakas! Oi, tulkoot he onnellisiksi! Tulkoot, tulkoot, tulkoot!
Ja samassa tulvahtivat äkkiä esiin kyyneleet ja itku hänen sydämmestänsä… Kului puoli tuntia, eikä hän voinut tyyntyä.
Enkelisielu Natasha! Vielä samana iltana, huolimatta omasta murheestansa, saattoi hän ottaa osaa minunkin huolihini, kun minä, nähtyäni, että hän oli jonkun verran tyyntynyt, tahi paremmin sanoen väsynyt, ja luullen edes hiukkasen haihduttavani huoliansa, kerroin hänelle Nellystä… Istuimme sinä iltana myöhään, en lähtenyt pois, ennenkuin hän oli nukkunut. Pois lähtiessäni pyysin Mavran oleman emäntänsä luona eikä jättämään häntä koko yöksi.
— Oi, pikemmin, pikemmin, — huudahdin minä palatessani kotiin, — pikemmin tulkoon loppu näille kärsimyksille! Vaikka mikä, vaikka miten, mutta vain pikemmin, pikemmin!
Aamulla kellon lyödessä yhdeksää olin jo hänen luonansa. Samaan aikaan tuli myöskin Alesha … jäähyväisille… En huoli puhua, en tahdo muistella tuota näytelmää. Näytti siltä, että Natasha oli päättänyt pidättää tunteensa, näyttää iloisalta, välinpitämättömältä, mutta ei jaksanut pysyä päätöksessään. Hän syleili Aleshaa mitä hellimmin ja vahvimmin, puheli vähän, mutta sen sijaan katsoi häneen kauan, terävästi, kärsivästi. Kuunteli ahnaasti jokaista hänen sanaansa ja, kuten näytti, ymmärtämättä kumminkaan hänen ainoatakaan sanaansa. Muistelen Aleshan pyytäneen häneltä anteeksi sekä rakkauttansa, että kaikkea sitä, millä hän oli Natashan mieltä pahoittanut, antamaan anteeksi hänen uskottomuutensa, hänen rakkautensa Katjaan, pois matkustuksensa… Hän puheli sekavasti, kyyneleet ahdistivat häntä. Toisinaan alkoi hän äkkiä lohduttaa Natashaa, sanoi, että matkustaa vain yhdeksi kuukaudeksi, tai korkeintaan viideksi viikoksi, että palaa kesällä, silloin tulevat heidän häänsä vietettäviksi, isäkin suostuu, ja pääasia onkin se, että hän jo ylihuomenna palaa Moskovasta, ja sitten saavat he olla yhdessä kokonaista neljä päivää, joten siis he nyt oikeastaan eroavatkin vain yhdeksi päiväksi…