Kiiruhdin kotiin. Maslobojevin puhe kovin hämmästytti minua. Herra ties, mitä tuumia, tulikaan päähäni… Aivan kuin kaiken uhalla odotti kotona minua eräs tapaus, joka koski minuun kuin sähkökoneesta lähtenyt sähkövirran isku.
Asuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olin päässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olento niin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento, pelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni. Kauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!
— Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, — rauhoituhan toki!
— Siellä, ylhäällä … hän istuu … meillä.
— Kuka? Lähtekäämme; lähde minun kanssani.
— En tahdo, en tahdo lähteä! Minä odotan, kunnes hän menee pois … odotan porstuassa … en tahdo.
Nousin ylös huoneeseeni, jokin outo aavistus oli mielessäni, aukasin oven ja näin ruhtinaan. Hän istui pöydän luona ja luki romaania. Siltä ainakin näytti, sillä kirja oli auki.
— Ivan Petrovitsh! huudahti hän iloissaan. — Kuinka iloinen olenkaan, että te viimeinkin tulitte. Olin juuri aikeessa lähteä pois. Toista tuntia jo teitä odotin. Lupasin tänään kreivittären suurimmasta ja hartaimmasta pyynnöstä, että tulen tänä iltana hänen luokseen teidän kanssanne. Hän niin kovin pyysi sitä, hän niin mielellään tahtoisi tutustua teihin. Ja kun te olette minulle luvannut, niin päätin pistäytyä teillä aikasemmin, ennenkuin ehditte minnekään lähteä, ja pyytää teitä keralleni. Ajatelkaas suruani; tulen teille, teidän palvelijanne ilmoittaa, ettette ole kotona. Mikäs neuvoksi! Olin vakuuttanut kunniasanallani, että tulen teidän kanssanne; siksi istuin odottamaan teitä päättäen, että odotan neljännestunnin. Mutta siinä se nyt oli neljännes — aukasin teidän kirjoittamanne romaanin ja unohduinkin sitä lukemaan. Ivan Petrovitsh! Tämähän on täydellisyys! Eihän teitä nyt enää voi ymmärtää! Saittehan minulle kyyneleet silmiin. Minähän itkin, ja minä en itke usein…
— Te siis tahdotte, että minä läksisin? Täytyypä minun sanoa … vaikken ollenkaan ole sitä vastaan, mutta…
— Herran tähden, lähtekää! Mitäpä te minulle teettekään? Minähän odotin teitä puolitoista tuntia! Sen lisäksi on minulla niin kovin, niin kovin paljon teille puhumista, — ymmärrättehän, mistä asiasta? Te tiedätte koko sen asian paremmin, kuin minä… Kenties me voimme jotain päättää, sovimme yhteisesti jostain, miettikääpäs! Herran tähden, älkää kieltäykö.
Ajattelin, että ennen tai myöhemmin minun tulee lähteä. Natasha kylläkin on nyt yksin, hän kaipaa minua, mutta olihan hän itse pyytänyt minua mitä pikemmin tutustumaan Katjaan. Sitä paitsi saattaa Aleshakin olla siellä… Tiesin, ettei Natasha voi saada rauhaa, ennenkuin tuon hänelle tietoja Katjasta, ja päätin siis lähteä. Mutta minua epäilytti Nellyn vuoksi.
— Odottakaa hiukan, virkoin ruhtinaalle ja menin ulos rapuille.Nelly seisoi siellä pimeässä loukossa.
— Miksi sinä et tahdo tulla sisälle, Nelly? Mitä hän sinulle teki?Mitä hän sinulle puhui?
— Ei mitään… Minä en tule, en tule … hoki Nelly, — minä pelkään…
Jos miten häntä pyytelinkään — ei mikään auttanut. Sovimme lopulta siten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nelly menisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.
— Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.
— Menettekö te hänen kanssaan?
— Menen.
Nelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää, etten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätin kuulustella häntä huomenna tarkemmin.
Pyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteli minulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja ja laitoksia.
— Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minua inkvisiittorin katseella ylhäältä alas, — ymmärrättehän, säätymme ei ole kokonaan vapaa tapain orjuudesta … eihän niistä sovi kokonaan olla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kaualla aikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksi mielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.
Samassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasin huoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänelle hyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsin pahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.
— Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappuja alas mennessämme. — Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?
— Ei … hän … asuu luonani jonkun aikaa.
— Kummallinen tyttö. Minä olen varma, että hän on höperö. Ajatelkaas, alussa vastaili minulle hyvin, mutta sitten, kun näki minut paremmin, hyppäsi luokseni, kiljahti, alkoi vavista, tarttui minuun kiinni … jotain aikoi sanoa, eikä voinut. Täytyypä minun tunnustaa, että aloin jo peljätä, aioin jo paeta, mutta, Jumalan kiitos, hän läksikin minua pakoon. Mitenkä te vain voitte tulla toimeen hänen kanssaan?
— Hän on kaatuvatautinen, vastasin minä.
— Ahaa, vai niin! No, ei se sitten ole niin kumma … jos hän on kaatuvatautinen.
Samassa sovittelin mielessäni yhteen seuraavat asiat. Että Maslobojevin eilinen käynti huoneessani, vaikka hän tiesi minun olevan poissa kotoa; että tämänpäiväinen käyntini Maslobojevin luona; että Maslobojevin tämänpäiväinen kertomus, jonka hän jutteli humalapäissään ja vastenmielisesti; että hänen kutsunsa luokseen tänään kello seitsemäksi, hänen vakuuttelemisensa olla uskomatta hänen viekastelemisiaan, ja viimeksi, että ruhtinas odotti minua puolitoista tuntia ja vielä, ehkä tietäen, että minä olen Maslobojevin kesteissä, ja Nellykin pakeni häntä ulos, — että näillä kaikilla täytyi olla jotain yhteyttä keskenään. Syytä olikin kyllin ajatella näitä.
Portin edessä odottivat meitä ruhtinaan vaunut. Istuimme niihin ja läksimme ajamaan.
Matkamme ei ollut pitkä, Kauppasillalle saakka. Ensin olimme jonkun aikaa ääneti. Mielessäni pyöri yhä ajatus: mitenkä ruhtinas alkaa puheen kanssani? Minusta tuntui, että hän koettaa udella minulta, tiedustella jotain, jota hänen oli tarvis tietää. Mutta hän alkoikin kaikitta mutkitta ja suoraan kävi asiaan:
— Minua nyt kovin huolestuttaa eräs seikka, Ivan Petrovitsh, alkoi hän, — josta minä ennen kaikkea tahdon puhella teidän kanssanne ja kysyä neuvoanne: jo kauan sitten olen päättänyt luopua oikeudestani, jonka voitin oikeuden käynnissämme ja jättää riidanalaiset kymmenentuhatta Ichmeneville. Mitenkä voisi sen parhaiten tehdä?
"Ei ole totta, ettet tietäisi, mitenkä tekisit", johtui heti mieleeni. "Etköhän vain aio tehdä minusta pilaa?"
— Enpä tiedä, ruhtinas, vastasin hänelle mitä yksinkertaisimmin, — jossain muussa asiassa, se on kaikessa, mikä kuuluu Natalja Nikolajevnaan, olen valmis antamaan kaikkia tietoja, joita te tai me tarvitsemme, mutta tässä asiassa te tietysti tiedätte enemmän, kuin minä.
— En, en, paljon vähemmän. Te tunnette hyvin Ichmenevin, ja ehkäpä myöskin Natalja Nikolajevna teille monasti ilmaisi ajatuksensa siitä; tämäpä voisi ollakin minulle pääjohtona. Te voitte olla minulle suurena apuna; asia on hyvin vaikea ratkaista. Minä olen valmis tekemään myönnytyksiä, olenpa jo varmasti päättänyt tehdä myönnytyksiä, päättykööt muut asiat miten tahansa; ymmärrättehän? Mutta kuinka, missä muodossa tehdä myönnytyksiä, — siinäpä kysymys? Ukko on ylpeä, itsepäinen; paljon mahdollista, että hän loukkaa vielä minua hyvyyteni palkaksi ja viskaa minulle nuo rahat takaisin…
— Suokaa minun kysyä: mitä arvelette niistä rahoista — ovatko ne teidän vai hänen?
— Minä olen oikeudessa voittanut, siis rahat ovat minun.
— Entä omantuntonne mukaan?
— Tietysti minä pidän niitä ominani, vastasi ruhtinas jossain määrin hämmästyneenä häikäilemättömyydestäni. — Mutta te nähtävästi ette tietäne asiaa tarkalleen. Minä en syytä vanhusta tahallisesta petoksesta ja, sanonkin teille suoraan, en ole koskaan syyttänytkään. Miksikä hän salli tehdä itselleen vahinkoa. Hänen syynsä on se, ettei tarkkaan pitänyt asioista vaaria, ei huolehtinut hänelle uskotuista asioista, ja välillämme olleen sopimuksen mukaan oli hän muutamista semmoisista asioista vastuunalainen. Mutta tiedättekö, ettei asia ole vielä siinäkään, vaan sen perusjohteena ovat silloiset keskinäiset solvauksemme, sanalla sanoen, molemminpuolisessa loukatussa itserakkaudessa. Mahdollisesti minä en silloin olisi ollenkaan piitannut noista joutavista kymmenestätuhannesta; mutta te tietysti tiedätte, mistä syystä ja mitenkä silloin koko tuo asia alkoi. Minä myönnän olleeni silloin epäluuloinen, ehkäpä olin väärässäkin, (se on, minä olin silloin väärässä), mutta minä en sitä huomannut ja harmistuneena, loukkaantuneena hänen solvauksistansa en tahtonut jättää käyttämättä tilaisuutta ja aloin oikeudenkäynnin. Ehkä tuo kaikki teidän mielestänne ei ole lainkaan ylhäiselle sopivaa. Minä en tahdo itseäni puolustella; huomautan teille vain, että vihastuminen ja pääasiallisesti ärsytetty itserakkaus ei vielä ole ristiriidassa jalosyntyisyyden kanssa, vaan on se luonnollista, ihmisellistä, ja täytyypä minun vielä uudestaan sanoa teille, että minä hyvin vähän vain tunsin Ichmeneviä ja täydellisesti uskoin huhut hänen tyttärensä ja Aleshan välisistä suhteista; näin siis voin uskoa tahallisen varkaudenkin tapahtuneen…
Mutta se nyt sikseen. Pääasia on nyt se, mitä minun tällä kertaa tulee tehdä? Kieltäytyäkö rahoista? Mutta jos minä siihen sanon, että vieläkin pidän voittamani asian oikeana, niin onhan rahoista kieltäytymiseni silloin sama, kuin jos lahjottaisin ne hänelle. Lisätkää kaikkeen tähän arkaluontoinen asemani Natalja Nikolajevnan suhteen… Ukko aivan varmaan viskaa nuo rahat minulle takaisin…
— Huomaattehan, että itsekin sanotte:viskaa;siis te pidätte häntä rehellisenä ihmisenä, ja sen vuoksi voitte olla täysin vakuutettu, ettei hän varastanut rahojanne, ja jos taas asia niin on, niin mikä estää teitä menemästä hänen luokseen ja selittämästä suoraan, että pidätte vaatimuksenne laittomana. Se olisi jalomielisesti tehty ja mahdollisesti ei Ichmenev olisi vastaan silloin ottamasta omia rahojaan.
— Hm!…omiarahojaan; siinäpä se juttu onkin; mitäpä te teette minulle? Mennä ja sanoa hänelle, että pidän vaatimukseni laittomana. Kun tiesit laittomaksi, niin miksikä kävit oikeutta? — näin tulee minulle suoraan sanomaan jokainen. Ja sitä minä en ole ansainnut, sillä asiani oli laillinen; minä en ole koskaan sanonut enkä kirjoittanut, että hän on minulta varastanut, mutta että hän oli varomaton, kevytmielinen eikä osannut hoitaa asioitani, siitä olen vieläkin vakuutettu. Voittamani rahat ovat epäämättömästi minun, ja siksi tuntuu kipeältä vetää itse päälleni syytöstä, ja sitten, sanon teille vieläkin, ukko itse veti päällensä loukkauksen, ja te pakotatte minua pyytämään häneltä anteeksi tuota loukkausta, — se tuntuu raskaalta.
— — Minä olen sitä mieltä, että jos kaksi ihmistä haluavat sopia, niin…
— Niin on se helppoa, niinkö?
— Niin.
— Ei, toisinaan on hyvinkin vaikeata, vielä sitä enemmin…
— Sitä enemmin, jos asialla on muitakin puolia. Kas, siinä minä olen samaa mieltä teidän kanssanne, ruhtinas. Natalja Nikolajevnan ja poikanne välinen asia tulee teidän ratkaista kaikissa niissä kohdissaan, minkä te voitte ratkaista, ja on ratkaistava niin, että se täydellisesti voi tyydyttää Ichmenevit. Vasta silloin voitte puhua oikein Ichmeneville myöskin riita-asiastannekin. Nyt, niinkauan kun vielä ei ole mitään päätetty, on teillä vain yksi tie: tunnustaa riita-asianne vääräksi, tunnustaa se peittelemättä, ja jos tarvittaisiin, julkisestikin, — se on minun mielipiteeni. Sanon mielipiteeni suoraan, sillä te olette itse sitä pyytänyt ja varmaankaan ette tahtoisi, että teille viekastelisin. Se antaa minulle rohkeuden kysyä teiltä: miksikä te olette niin huolissanne siitä, mitenkä saisitte Ichmeneville annetuksi nuo rahat? Jos te pidätte riita-asianne oikeana, niin minkä vuoksi annatte rahat pois? Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se on likeisessä yhteydessä toisten asianhaarojen kanssa.
— Kuinka te luulette? kysäsi hän äkkiä, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan kysymystäni. — Uskotteko, että ukko Ichmenev kieltäytyisi kymmenestätuhannesta, jos jättäisi rahat hänelle ilman minkäänlaisia puheita ja … ja … ilman kaikkia noita lievennyksiä!
— Tietysti hän kieltäytyy.
Suuttumus valtasi minut, oikeinpa vavahdin vihasta. Tuo julkea ja hävytön kysymyksensä teki minuun saman vaikutuksen, kuin jos ruhtinas olisi sylkenyt suoraan silmilleni. Harmiini yhdistyi vielä toinenkin: ylhäisön karkea tapa, millä hän, vastaamatta kysymykseeni ja niinkuin ei olisi sitä kuullutkaan, sotki sen toisella asialla, varmaankin huomauttaakseen minua, että olin liiaksi unehuttanut asemani ja käyttäynyt sopimattoman vapaasti, rohjettuani tehdä hänelle moisia kysymyksiä. Minä mitä ankarimmin vihasin tuota ylhäisön tapaa ja kaikin voimin ennen koetin Aleshaa siitä luovuttaa.
— Hm!… Te olette liiaksi tulinen, eikä maailmassa voi muutamia asioita sovittaa niin, kuten te kuvittelette, vastasi huudahdukseeni ruhtinas levollisesti. — Muuten olen minä sitä mieltä, että tästä osaksi voisi päättää Natalja Nikolajevna; sanokaa se hänelle. Hän voisi antaa hyviä neuvoja.
— En ensinkään, vastasin jyrkästi. — Te ette äsken tahtonut kuulla, mitä minä tahdoin sanoa, mutta keskeytitte minut. Natalja Nikolajevna kyllä ymmärtää, että jos annatte takaisin rahat vakaalla mielellä, ilman kaikkia noita, kuten sanoitte,lievennyksiä, niin merkitsee se, että tahdotte isälle maksaa tyttärestä, ja tyttärelle Aleshasta, sanalla sanoen palkitsette rahalla…
— Hm!… kas, millä tavalla te käsitätte tarkoitukseni, minun parahin Ivan Petrovitshini! — Ruhtinas alkoi nauraa. Minkä vuoksi hän nauroi? — Ja kumminkin, pitkitti hän, — meillä on vielä niin kovin paljon keskenämme puheltava. Mutta nyt ei ole siihen aikaa. Pyydän vain, että muistatteyhden seikan:asia koskee suoranaisesti Natalja Nikolajevnaa ja koko hänen tulevaisuuttansa, ja se kaikki riippuu osaksi siitä, miten ja mitä me teidän kanssanne siitä päätämme. Teitä siinä välttämättömästi tarvitaan, — sen tulette itse huomaamaan. Senpä tähden, jos te vielä pidätte Natalja Nikolajevnasta, niin ette voikaan kieltäytyä kuulemasta minua, miten vähän te muutoin minusta pitänettekään. Kas nyt olemme jo perillä … â bientôt.
Kreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti ja aistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todisti väliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikä varakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisölle kuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niin välttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksi maatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisesti pantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkin kuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kun Katja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vielä puhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin, että nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vain oli vaiti ja kärsi yksinään.
Kreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minulle kätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minua luonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä, jonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen, vanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehen käytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressa arvossa.
Kreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vielä ollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissa eikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuota vierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa. Etsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssa toisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tuli kohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä, ja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esitti meidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen, vaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hän matalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvin siniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassa merkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, mutta mikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavan soikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea ja todella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti, hiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisin mennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; mutta näin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltana tarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoi minulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hän katsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua ja tahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jo kohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär piti häntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuin hätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän. Tervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: "tulin tänne vain minutin ajaksi, heti lähdensinne".
"Diplomaatti" — en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntä diplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni — puhui levollisesti ja mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuunteli häntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelun hymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankin pitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä ja jätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minä tarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minua oikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minusta tuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsa olivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessa varmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllin tuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotain huikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin, että hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmeni myöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta. Minusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainen huolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus, joka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen, ja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, että heidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaan ulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; ja sittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitä yhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokin muukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen, joka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun … sanalla sanoen, jotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin, että tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa, vaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloin yhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietysti olivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikin vältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämä todella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksi auttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niin ainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asian ymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshan kertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikin ruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkin jotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut. Sittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanut kreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänet Simbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaan miehen.
Istuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisin puhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasi johonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta, alkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hän puhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan. Hän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa oli mitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noiden reformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejä hedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, ja ettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääse valtaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekä silloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja. Että vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkin oleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaa entisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia; onkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiin varomattomuuden viimeiseen asteeseen. "Ilmanmeitäei saateta olla", päätti hän, "ilman meitä ei ole tähän saakka mikään yhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoin voitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätä nykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'" Ruhtinas hymyili hänelle häijysti hyväksyen lausutut mietelmät.
Puhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä, että aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minut pysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hän lähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minulta jotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin, nauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samalla kumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisi ensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minua itseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästä vihdoinkin pelasti minut Alesha.
Hän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parille sanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niin olikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minua perinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: "vai tämmöinen sinä oletkin". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaa puhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua, niin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka. "Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti", kuten Alesha oli sanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä ja odotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.
— Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoen meihin. — Tulivat yhteen ja ovat vaiti.
— Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet … kohtahan me, sanoi Katja. — Meillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh, etten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme, sen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jo kauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata. Ajattelinpa jo kirjoittaa teille…
— Mistä olisitte kirjoittanut? kysäsin, tahtomattani hymyillen.
— Eipä olisi aihetta puuttunut, vastasi hän totisena. — Vaikkapa siitäkin, että sanooko Alesha totta kertoessaan Natalja Nikolajevnasta, ettei hän pahastu, kun Alesha jättää hänet yksin näin pitkäksi ajaksi? No, saako niin tehdä, kuten Alesha tekee? Sanoppas, miksi sinä nytkin olet täällä, sanoppas?
— Ah, Jumalani, hetihän minä lähden. Sanoinhan, että viivyn täällä vain hetkisen katson teitä kumpaakin, mitenkä te tulette puhelemaan keskenänne, ja sitten lähden sinne.
— Mitäpä siinä on katsottavaa, no, näin me istumme, — näitkös? Ja aina hän on tuollainen, lisäsi Katja hiukan punastuen ja osottaen Aleshaa sormellaan.
— "Yhden minutin, sanoo, yhden minutin vain", mutta itse asiassa istuukin puoliyöhön; sitten onkin jo myöhä. "Hän ei suutu, hän on niin hyvä", kas niin tuumailee Alesha! No, onko se hyvin, onko se kunniallisesti?
— No, ehkä minä sitten lähden, sanoi Alesha valittavalla äänellä, — mutta minä niin mielelläni olisin teidän seurassanne…
— Mitä sinä meidän seurassamme teet? Meidän päinvastoin tulee monesta asiasta saada kahden puhua. Kuuleppas, sinä älä pahastu; se on välttämätöntä, — ymmärrähän se.
— Jos se on välttämätöntä, niin minä ihan paikalla … mitäpäs tässä olisi pahastumista. Poikkean vain pikkusen Levinkan luo ja sieltä kohta samassa Natashan luo. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, jatkoi hän ottaen hattunsa, — tiedättehän, että isäni aikoo kieltäytyä ottamasta rahoja, jotka hän voitti oikeuden käynnissä Ichmeneviä vastaan.
— Tiedän; hän puhui minulle siitä.
— Kuinka jalomielisesti hän siinä menettelee. Nähkääs, Katja ei usko, että hän tekee jalomielisesti. Puhelkaa siitä Katjan kanssa. Jää hyvästi, Katja, äläkä suinkaan epäile, etten minä rakasta Natashaa. Ja minkäpä vuoksi te kaikki tyrkytätte minulle noita ehtoja, soimaatte minua, pidätte minun toimiani silmällä, — aivan kuin olisin valvonnan-alainen! Natasha tietää, että minä rakastan häntä, luottaa minuun, ja minäkin olen varma, että hän luottaa minuun. Minä rakastan häntä ilman ehtoja, ilman minkäänlaisia sitoumuksia. En voi sanoa, miten häntä rakastan. Rakastan vain. Ei olekaan siis mitään syytä tutkistella minua, niinkuin mitäkin syyllistä. Kysy Ivan Petrovitshilta, nyt on hän jo täällä ja hän todistaa sinulle, että Natasha on luulevainen ja hyvin paljon minua rakastaa, mutta hänen rakkaudessaan on paljon egoismia, sillä hän ei halua mitään uhrata minun tähteni.
— Kuinka niin? kysäsin minä kummissani uskomatta korviani.
— Mitä sinä nyt, Alesha? Katja, miltei huudahti lyöden kätensä yhteen.
— Niin juuri, mitäpäs ihmeellistä siinä on? Tietäähän Ivan Petrovisth. Natasha vain aina vaatii, että olisin hänen kanssaan. Hän vaikkei sitä sanoin lausukaan, niin kyllä sen huomaa, että hän sitä tahtoo.
— Etkö häpeä, etkö sinä häpeä noin puhua? sanoi Katja vihan puna kasvoillaan.
— Miksikä siitä häpeäisin? Mimmoinen sinä, Katja, todellakin olet! Minähän rakastan Natashaa enemmän, kuin hän luuleekaan, mutta jos hän rakastaisi minua oikealla tavalla, siten, kuin minä rakastan häntä, niin hän minun tähteni varmaankin oman etunsa uhraisi. Tosi on että hän itse sallii minun lähteä, mutta näenhän minä hänen kasvoiltaan, että se on hänelle raskasta, siispä minulle se on sama, vaikka ei lupaisikaan.
— Ei, tämä ei ole sanottu vain noin tuostaan, huudahti Katja, sanoen sen minulle, silmänsä vihasta säihkyen. — Sinun täytyy, Alesha, täytyy heti tunnustaa, että tämän kaiken pani mieleesi isäsi. Tänään kai sai sen päähäsi? Äläkä koetakaan minulle viekastella — minä sen kohta näen? Niinkö vai ei?
— Niin, vastasi Alesha hämillään. — Mitäpäs sitten? Hän puheli tänään kanssani lempeästi, ystävän tapaisesti, Natashaa vain yhä minulle kehui, minä oikein kummastelin sitä, sillä Natasha häntä niin kovasti loukkasi, mutta hän vain kehuu Natashaa.
— Ja te, te uskoitte sitä, sanoin minä, — te, jolle Natasha uhrasi kaikki, mitä voi uhrata, vieläpä nytkin, vieläpä tänäänkin oli hän levoton teidän tähtenne, ettei teillä olisi ikävä, ettei jokin estäisi teidän kohtaamasta Katarina Feodorovnaa! Hän itse sen sanoi minulle tänään. Ja te syyttä suotta uskotte noita isänne valheellisia uskotuksia! Ettekö te häpeä?
— Kiittämätön! Ja eipä hän milloinkaan häpeä! sanoi Katja, tehden kädellään liikkeen, niinkuin Alesha olisi ollut kokonaan mennyttä miestä.
— Mitäs te nyt todellakin! pitkitti Alesha surkealla äänellä. — Ja aina sinä, Katja, olet tuommoinen! Aina sinä ajattelet minusta vain pahaa… En puhukaan Ivan Petrovitshista! Te luulette, etten rakasta Natashaa. En minä sen vuoksi sanonut, että hän on egoisti. Minä tahdoin vaan sanoa, että hän rakastaa minua liiaksi, niin että menee jo ylimäärän, ja siitä on minulle sekä hänelle tukala olo. Isäni ei koskaan saa minua petetyksi, vaikka tahtoisikin. En antau hänelle. Että Natasha on egoisti, sitä hän ei ollenkaan sanonut sen sanan huonossa merkityksessä; ymmärsinhän minä sen. Hän, nähkääs, sanoi aivan tarkalleen siten, kuin minä äsken sanoin: että Natasha niin liian paljon, niin suuresti rakastaa minua, että se näyttää jo egoismilta, niin että siitä on minulle sekä hänelle rasitusta, mutta myöhemmin käy se minulle vielä rasittavammaksi. Mitäs, isänihän sanoi sen oikein, minua rakastaen, eikä se ollenkaan merkitse sitä, että hän soi pahaa Natashalle; päinvastoin hän osotti huomaavansa Natashan rakkauden suureksi, rajattomaksi, mahdottomuuksiin meneväksi.
Katja keskeytti hänet, eikä antanut hänen lopettaa. Hän alkoi kiihkeästi moittia Aleshaa, näytti toteen, että hänen isänsä olikin vain siksi alkanut kehua Natashaa, pettääkseen Aleshan teeskennellyllä hyvyydellään ja tämän kaiken vain purkaakseen heidän välinsä, näkymättä ja huomaamatta nostattaakseen Aleshan Natashaa vastaan. Lämmöllä ja viisaasti Katja todisteli, kuinka suuresti Natasha rakastaa Aleshaa, ettei millainenkaan rakkaus anna anteeksi semmoista, jota Alesha on Natashaa kohtaan osottanut, ja että oikea egoisti on juuri Alesha itse. Vähittäin saattoi Katja hänet mitä suurimpaan suruun ja täydelliseen katumukseen; hän istui vieressämme katse luotuna alas, enää mitään vastaamatta, kokonaan lannistuneena, kärsivä ilme kasvoillaan. Mutta Katja oli säälimätön. Suurimmalla uteliaisuudella tarkastelin häntä. Tahdoin mitä pikemmin oppia tuntemaan tämän kummallisen tytön. Hän oli vielä aivan lapsi, mutta jokin kummallinen, täyteen vakuutukseen päässyt lapsi, jolla on järkähtämättömät elämän säännöt ja kiihkeä, synnynnäinen rakkaus hyvään ja oikeaan. Jos häntä todella voi sanoa lapseksi, niin oli hän noitamietiskeleviälapsia, joita on niin viljalti meidän perheissämme. Kyllä saattoi huomata, että hän oli jo paljon mietiskellyt. Hauskaa olisi ollut kurkistaa tuon mietiskelevän pään sisään ja nähdä, mitenkä siellä aivan kokonaan lapselliset aatteet sekaantuivat elämän todellisuudesta ja havannoista saatuihin kuviin (Katjahan jo eli todellista elämää) kuin myöskin aatteihin, jotka hänelle olivat vielä outoja, kokemattomia, mutta jotka olivat kohdanneet hänet välillisesti, kirjoista lukemalla, joita varmaan oli jo viljalti ja joita hän, nähtävästi, piti elämänsä kokemuksina. Sinä iltana ja sitten myöhemminkin opin tuntemaan hänet. Hänen sydämmensä oli tunteellinen ja herkkä. Joskus hän ikäänkuin halveksi käyttää itsehillitsemistaitoa, antaen etusijan totuudelle; jokaista elämän kohtausta piti hän ehtoperäisenä ennakkoluulona, ja ikäänkuin ylpeili moisesta vakaumuksestaan, kuten kaikkikin kiihkeäluontoiset ihmiset, vaikkapa eivät enää olisikaan kovin nuoria. Mutta juuri se tekikin hänet erikoisen viehättäväksi. Hän hyvin mielellään mietiskeli ja etsi totuutta, mutta oli siihen määrin epäpedanttinen, käytökseltään niin lapsellinen, että jo ensi kerralta teidät saattoi mieltymään kaikkiin hänen omituisuuksiinsa ja mukautumaan niihin. Johtuivat mieleeni Levinka ja Borinka, ja minusta tuntui, että kaikki tämä kuului asioiden luonnolliseen menoon. Ja mikä ihmeellisintä: kasvonsa, joissa minä ensi katsannolla en huomannut mitään erityistä kauneutta, alkoivat tänä iltana minulle näyttää yhäti kauniimmilta ja viehättävämmiltä. Tuo naivinen jakaantuminen lapseksi ja ajattelevaksi naiseksi, tuo lapsellinen, ja suurimmassa määrin todellinen totuuden ja oikeuden janoominen, samoin horjumaton uskonsa pyrintöihinsä — tuo kaikki valasi hänen kasvonsa jollakin kauniilla vilpittömyyden valolla, antoi sille jotain korkeampaa, henkistä kauneutta, jotta saattoi alkaa käsittää, ettei ollutkaan kokonaan helppoa ymmärtää tuon kauneuden koko tarkoitusta, kauneuden, jota ei ensi kerralla tavallisella ylimalkaisella katseella huomaa. Nyt minä käsitin, että Aleshan täytyi olla kovin kiintynyt häneen. Jos ei Alesha itse osannutkaan ajatella ja tehdä johtopäätöksiä, niin hän rakasti semmoisia, jotka hänen puolestansa ajattelivat, jopa niin tahtoivatkin, — ja Katjapa oli ottanut hänet holhontansa alaiseksi. Alesha oli mieleltään ylevä ja herkkä, taipui kohta kaikkeen, mikä oli rehellistä ja hyvää, Katjan oli hän oppinut tuntemaan lapsellisen vilpittömäksi ja miellyttäväksi. Aleshalla ei ollut hituistakaan omaa tahtoa; Katjalla oli vahva, järkyttämätön ja innokas tahdonvoima, ja Alesha voi kiintyä ainoastaan semmoiseen, joka voi hallita ja käskeä häntä. Osaksi juuri tällä tapaa Natashakin sai hänet itseensä kiintymään, heidän suhteittensa alkuaikoina, mutta Katja vei voiton tässä Natashalta siitä syystä, että hän itse oli vielä lapsi ja, kuten näkyi, oli vielä kauan lapsena pysyvä. Tämä hänen lapsellisuutensa, hänen terävä ymmärryksensä, sekä samalla myöskin jokin johdonmukaisuuden puute, kaikki tuo oli ikäänkuin enemmän likeistä Aleshalle. Hän tunsi sen, ja siksi Katja viehätti häntä yhä enemmän. Olen vakuutettu, että kun he kahden puhelivat keskenään, silloin Katjan totisten "propaganda"-puheiden ohella asia ehkä lopulta päättyi leikkiin. Ja vaikka Katja hyvin usein toruskeli Aleshaa ja piti häntä vallassaan niin nähtävästi tuntui Aleshasta olonsa Katjan seurassa paremmalta, kuin Natashan luona. Katja ja Alesha sopivat paremmin toisilleen, ja se oli tärkeintä.
— Riittää jo, Katja, riittää, jo on kyllin; sinä aina jäät olemaan oikeassa, minä väärässä. Se on sen vuoksi, kun sinun sielusi on puhtaampi, kun minun, sanoi Alesha, nousten ylös ja tarjoten kätensä hyvästiksi. — Heti menen Natashan luo, en poikkea Levinkallekaan…
— Ei sinulla ole asiaakaan Levinkalle; ja että sinä nyt tottelet ja menet, niin teet sinä siinä oikein kiltisti.
— Ja sinä olet tuhatta kertaa kaikkia kiltimpi, sanoi Alesha surullisesti. — Ivan Petrovitsh, tahtoisin sanoa teille pari sanaa.
Poistuimme muutaman askeleen päähän.
— Tänään minä käyttäydyin kunnottomasti, kuiskasi Alesha minulle — minä käyttäydyin halpamaisesti, olen syypää koko maailman silmissä, mutta heidän kahden edessään kaikista eniten. Tänään puolen päivän jälkeen esitteli isäni minulle Aleksandrinan (erään ranskattaren) — hän on aivan lumoava nainen… Minä … unehduin ja … no, mitä siitä puhua, minä en ansaitse kunniata olla näiden kahden seurassa… Jääkää hyvästi, Ivan Petrovitsh!
— Hän on hyvä, kelpo ihminen, alkoi Katja kiireesti, heti kun istuin taas luoksensa, — mutta hänestä me tuonnempana tulemme paljon puhumaan, mutta nyt ennen kaikkea tulee meidän päästä yksimielisyyteen siitä, mitä te arvelette Aleshan isästä. Mitä mieltä te olette hänestä?
— Minä pidän häntä hyvin huonona ihmisenä.
— Niin minäkin. Me siis olemme siitä kumpikin yhtä mieltä, sen vuoksi onkin meidän helpompi arvostella asioita. Puhutaan nyt Natalja Nikolajevnasta… Tiedättekö, Ivan Petrovitsh, minä tätä nykyä olen kuin pimeyden ympäröimänä, minä odotin teitä kuni valkeutta. Selitättehän te minulle kaikki, sillä kaikkein tärkeimmässä seikassa voin minä tehdä päätöksiä vain arvelujen mukaan siitä, josta Alesha minulle on kertonut. Muilta keneltäkään en ole voinut asiasta kuulla. Sanokaapas ensiksi (tämä on, tärkeintä), mitä te luulette: tulevatko Alesha ja Natasha yhdessä onnellisiksi, vai eivätkö? Ennen kaikkea tulee minun se saada selville tehdäkseni lopullinen päätökseni, jotta tietäisin, miten tekisin.
— Mitenkä voisi siitä niin varmasti sanoa?
— Niin, tietysti ei varmasti, keskeytti hän, — mutta miten teistä tuntuu, — sillä te olette hyvin viisas ihminen.
— Luullakseni eivät he voi tulla onnellisiksi.
— Miksikä ei?
— He eivät sovi toisilleen.
— Niin minä ajattelinkin!
Samassa hän liitti yhteen kätensä, niinkuin olisi syvä suru vallannut hänen mielensä.
— Kertokaa minulle tarkemmin. Kuulkaas: minä niin kovin mielelläni tahtoisin tavata Natashan, sillä minulla on paljon hänelle puhuttavaa ja luulen, että me voimme hänen kanssaan päättää kaikesta. Nyt minä yhäti kuvittelen mielessäni, että hänen täytynee olla hyvin viisas, vakava, totinen ja hyvin kaunis. Niinkö?
— Niin.
— Siitä minä olinkin vakuutettu. No, jos hän on semmoinen, niin mitenkä hän voi rakastua Aleshaan, moiseen pojan hulikkoon? Selittäkää minulle se; sitä minä usein mietin.
— Sitä ei voi selittää, Katarina Feodorovna; vaikeata on ymmärtää, minkä vuoksi ja miten saattaa rakastua. Alesha on lapsellinen. Mutta tiedättekö, miten voi rakastua lapseen? (Tunsin sydämmeni sulavan katsoessani häneen ja hänen silmiänsä, jotka katsoivat minuun tarkkaan, totisina ja malttamattoman tarkkaavasti). — Ja mitä enemmän Natashalta puuttuu lapsellisuutta, sanoin, — mitä vakavampi hän itse on, sitä pikemmin hän voi rakastua häneen. Alesha on totuutta harrastava, vilpitön, hyvin naivi, toisinaan ihmeellisen naivi. Kenties Natasha rakastui häneen — kuinka sen sanoisinkaan?… No, ehkäpä säälistä. Jalomielinen sydän voi rakastua säälistäkin… Muuten minä tunnen, etten minä voi teille mitään selittää, mutta minä pyydän teitä itseänne — rakastattehan te häntä?
Asetin hänelle tuon kysymyksen rohkeasti ja tunsin, etten minä tuolla kysymyksellä voi samentaa hänen kokonaan lapsellisen puhtaan sielunsa selkeyttä.
— Toden totta, en vielä tiedä, vastasi hän hiljaa, luoden silmiini kirkkaan katseensa, — mutta tuntuu, että rakastan kovin…
— No, niin, nähkääs. Mutta voitteko selittää, minkä vuoksi rakastatte?
— Hänessä ei ole valhetta, vastasi Katja mietittyään. — Kun hän katsoo suoraan silmiini ja samassa jotain puhuu minulle, niin se minua hyvin miellyttää… Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tässä puhelen moisesta asiasta, minä olen tyttö, ja te mieshenkilö; teenkö minä nyt oikein vai en?
— Mitäs siinä olisi pahaa?
— Niin, niin. Tietysti, mitäs pahaa siinä olisi? Mutta nuo (Katja loi katseensa teekeittiön ääressä istuvaan ryhmään); nuo varmaan sanoisivat, että se on pahasti tehty. Ovatko he oikeassa vai ei?
— Ei! Ettehän sydämmessänne tunne, että teette pahoin, siispä…
— Niin minä aina teen, keskeytti hän, nähtävästi kiirehtien saadakseen mitä enimmän kanssani puhella. — Kun jostain asiasta joudun hämilleni, kysyn heti sydämmeltäni, ja jos se on rauhallinen, niin olen minäkin rauhallinen. Niin tuleekin aina tehdä. Ja sen vuoksi minä puhun kanssanne niin avomielisesti, kuin itseni kanssa puhelisin, että, ensiksi te olette oikein hyvä ihminen ja minä tunnen teidän entisen suhteenne Natashaan ennen Aleshaa, ja kuinka minä itkinkään sen kuultuani.
— Kuka on sen kertonut teille?
— Tietysti Alesha, oikein kyynelsilmin hän sen kertoi: se oli häneltä kauniisti tehty ja minua se kovin miellyttää. Minun luullakseni Alesha pitää teistä enemmän, kuin te hänestä, Ivan Petrovitsh. Ja juuri tuollaisilla hän minua miellyttää. No, ja toiseksi minä puhun teille siksi näin suoraan, kuin itseni kanssa, että te olette hyvin viisas ihminen ja voitte antaa minulle useita neuvoja ja ohjata minua.
— Mistäpäs te tiedätte, että minä olen niin viisas, että voin teitä opettaa?
— No, mitä te nyt turhia!
Hän vaipui ajatuksiinsa.
— Minä sanoin sen vain muun ohessa; puhelkaamme nyt pääasiasta. Neuvokaa minua, Ivan Petrovitsh, minä huomaan nyt olevani Natashan kilpailija, tiedänhän minä sen; mitä tulee minun tehdä? Minä sen tähden kysyinkin: tulisivatko he kahden onnellisiksi. Minä ajattelen sitä yöt ja päivät, Natashan asema on hirveä, hirveä. Alesha ei enää rakasta häntä ollenkaan, minua taas rakastaa aina enemmän ja enemmän. Niinkö?
— Ehkä niinkin.
— Ja Alesha valehtelee nyt Natashalle. Alesha ei itsekään tiedä, että lakkaa rakastamasta, ja Natasha varmaan sen tietää. Kuinka paljon hän saakaan kärsiä!
— Mitä te aiotte tehdä, Katarina Feodorovna?
— Minulla on useita tuumia, vastasi hän totisena, — mutta kumminkin minä yhä joudun ymmälle. Sen vuoksi minä odotinkin teitä niin malttamattomana, jotta te ratkaisisitte minulle tuon seikan. Te tiedätte asian paljoa paremmin, kuin minä. Olettehan te minulle nyt kuin mikäkin jumala. Kuulkaas, minä ensin ajattelin näin: jos he rakastavat toisiansa, niin tulee tehdä niin, että he tulevat onnellisiksi, ja siksi tulee minun uhrautua ja auttaa heitä. Niinhän?
— Minä tiedän, että te olettekin uhraantunut.
— Niin, minä tein sen; mutta sitten kun hän alkoi käydä luonani ja yhä enemmän ja enemmän minua rakastaa, ajattelen, uhrautuako vai ei? Onhan se hyvin pahoin tehty, eikö niin?
— Se on luonnollista, vastasin, — niin tulee olla … ettekä te ole syyllinen…
— En luule; te sanotte niin siksi, kun olette niin hyvä. Minä taas ajattelen, ettei sydämmeni ole kokonaan puhdas. Jos olisi sydän puhdas, tietäisin minä, mitä tekisin. Mutta jättäkäämme se asia. Sitten sain minä kuulla enemmän heidän suhteistaan ruhtinaalta, äidiltä, Aleshalta itseltään, ja arvasin, etteivät Alesha ja Natasha ole yhdenvertaisia; nyt te vahvistatte sen luuloni. Minäpä aloinkin yhä enemmän miettiä, mitä nyt tekisin? Jos he tulevat onnettomiksi, niin onhan parasta heidän erota; sitten päätin kysyä teiltä tarkemmin kaikesta ja lähteä Natashan luo ja siellä hänen kanssaan päättää asian.
— Mitenkä te päätätte, siinä kysymys?
— Minä sanon hänelle näin: "rakastattehan te Aleshaa enemmän, kuin ketään muuta, siksi tulee teidän rakastaa hänen onneansakin enemmän, kuin mitään muuta: teidän siis tulee hänestä erota".
— Niin, mutta miltä tuntuu hänen kuulla tuota? Ja jos hän on samaa mieltä kanssanne, niin onko hänellä voimia täyttää se?
— Juuri sitä minä ajattelen yötä ja päivää ja … ja…
Samassa puhkesi hän itkemään.
— Ette voi uskoa, kuinka minä säälin Natashaa, sopersi hän itkusta vapisevin huulin.
Siihen ei ollut mitään lisäämistä. Minä vaikenin ja katsoessani häneen minuakin alkoi itkettää, vaikk'en tiennyt, miksikä oli mieleni niin hellä. Kuinka rakastettava lapsi hän olikaan! En enää kysäissyt, minkä vuoksi hän piti itsensä sopivana rakentamaan Aleshan onnen.
— Pidättehän te musiikista? kysäsi hän hiukan rauhoittuneena, yhä vielä mietiskelevänä äskeisen itkunsa vuoksi.
— Pidän, vastasin kummastellen kysymystänsä.
— Jos olisi aikaa, soittaisin teille Bethovenin kolmannen konsertin. Minä nyt soitan sitä. Siinä ovat kaikki ne tunteet … aivan samoin, niinkuin minä nyt tunnen. Niin ainakin luulen. Mutta jääköön se toiseen kertaan; nyt tulee meidän keskustella.
Nyt aloimme sommitella, kuinka hän kohtaisi Natashan ja kuinka sen asian saisi sovitetuksi. Katja sanoi, että hänen toimiaan pidetään silmällä, vaikka äitipuolensa onkin hyvä ja rakastaa häntä, mutta hän ei millään tapaa salli hänen tutustua Natalia Nikolajevnaan; siksipä hän päättikin käyttää viekkautta. Aamusin hän aina käy ajelemassa, mutta melkein aina kreivittären kanssa. Toisinaan ei kreivitär lähde, mutta lähettää sijaansa ranskattaren, joka nyt on sairas. Sattuu usein, että kreivittären päätä kivistää, ja nyt on siis odotettava siksi, kun hänen päätään alkaa kivistää. Sitä ennen saa Katja suostutetuksi ranskattaren (tämä oli vanha, seuranaisen virkaa toimittava), sillä ranskatar on oikein hyvä ihminen. Lopputulos oli se, ettei edeltäkäsin voinut mitenkään määrätä päivää, jolloin Katja voisi mennä Natashan luo.
— Natashaan te tutustutte ettekä tule sitä katumaan, sanoin minä. — Natashakin haluaa samaa, ja sen yksistään jo siitäkin syystä, jotta tietäisi, kelle hän luovuttaa Aleshan. Itse asiasta älkää olko kovin murheissanne. Aika ratkaisee sen teidän avuttannekin. Matkustattehan te maalle?
— Niin, kohta, ehkäpä jo kuukauden kuluttua, vastasi hän, — ja minä tiedän, että sitä vaatii ruhtinas.
— Mitenkä luulette, meneekö Alesha teidän muassanne?
— Juuri sitä minäkin ajattelin! sanoi hän katsoen minuun tarkkaan.— Luuletteko hänen lähtevän?
— Niin luulen.
— Jumalani, mitä tästä kaikesta tuleekaan — en osaa arvatakaan. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tahdon tästä lähtien kirjoittaa teille kaikesta, tahdon kirjoittaa usein ja paljon. Nyt minä alan vaivata teitä. Tuletteko meille usein?
— En voi sanoa, Katarina Feodorovna, se riippuu asianhaaroista.Kenties en voi tulla teille enää ensinkään.
— Miksikä?
— Siihen voi olla monta syytä, mutta pääasiallisesti — se tulee riippumaan minun suhteistani ruhtinaaseen.
— Hän on kunnoton ihminen, sanoi Katja päättävästi. — Mutta tiedättekös, Ivan Petrovitsh, entäs, jos minä tulisin teillä käymään! Olisiko se hyvin vai huonosti tehty?
— Mitäs te itse siitä ajattelette?
— Minä luulen, että se ei olisi pahasti. Niin vaan, käväsisin teillä… lisäsi hän hymyillen. — Minä sanon sen vuoksi näin, että paitsi sitä, että kunnioitin teitä, minä pidän teistä hyvin paljon… Eihän se ole häpeä, että minä kaiken tämän sanon teille?
— Mitäs häpeätä siinä olisi? Olettepa tekin minulle jo rakas, kuni sukulainen.
— Tahdotteko te olla ystäväni?
— Oi, mielelläni! vastasin minä.
— Niin, mutta nuopa sanoisivat, että se on häpeä ja ettei nuoren tytön sovi niin käyttäytyä, lisäsi Katja viitaten taaskin teepöydässä istujoihin.
Tässä tahdon mainita, että ruhtinas nähtävästi tahallaan jätti meidät kahden näin kauaksi puhelemaan.
— Tiedänhän minä hyvin hyvästi että ruhtinas haluaa rahojani, — sanoi Katja. Minua he pitävät kokonaan lapsena vieläpä sen suoraan sanovatkin minulle. Minä en ole enää lapsi. Kummallisia ihmisiä: itse ovat kuni lapset, sanokaas, mitä he puuhailevat?
— Katarina Feodorovna, en muistanut teiltä kysyä: ketä ovat nuoLevinka ja Borinka, joiden kanssa Alesha niin usein ajelee?
— Ne ovat minulle kaukaista sukua. He ovat hyvin ymmärtäväisiä ja rehellisiä, liian paljon vain puhuvat… Kyllä tunnen heidät…
Hän taaskin naurahti.
— Onko totta, että te aiotte jolloinkin lahjoittaa heille miljonan?
— No niin, näette nyt, no, vaikkapa tuo miljonakin, siitäkin he puhuvat niin paljon, että jo tulee paha olo siitä. Tietysti minä mielelläni uhraan kaikkeen hyödylliseen, mihinkä minä muuten käyttäisin niin äärettömät varat, eikö niin? Mutta milloin minä saan lahjoittaa! Ja he jo niitä nyt jakavat, neuvottelevat, rähisevät, väittelevät, mihinkä lahjoitukseni parhaiten käyttäisivät, vieläpä riitelevät sen tähden, niin että oikein kummastuttaa. Liian paljon hätäilevät. Mutta kumminkin ovat he vilpittömiä, ja … viisaita. Opiskelevat vielä. Onhan tämä kumminkin parempi, eikä niinkuin jotkut toiset elävät. Eikö niin?
Puhelimme vielä monesta seikasta. Hän kertoi minulle melkein koko elämänsä ja innolla kuunteli minun kertomuksiani. Yhä vain pyysi, että minä ennen muuta kertoisin hänelle Natashasta ja Aleshasta. Kello oli jo kaksitoista, kun ruhtinas tuli luokseni ja huomautti, että on aika sanoa hyvästi. Jätin jäähyväiset. Katja puristi innokkaasti kättäni ja katsahti minuun merkitsevästi. Kreivitär pyysi minua heillä käymään. Läksin yhdessä ruhtinaan kanssa talosta.
En saata olla tekemättä kummallista ja, kenties, kokonaan asiasta poikkeavaa huomautusta. Kolme tuntia kestäneestä keskustelustani Katjan kanssa sain muun muassa kummallisen, mutta siltä kumminkin syvän vakuutuksen, että hän on vielä siinä määrin täydelleen lapsi, ettei ollenkaan tiedä miesten ja naisten välisten suhteiden koko salaisuutta. Tämä tietämättömyys tuotti omituisen koomillisuuden muutamille hänen mietelmillensä ja yleensä sille totisuudelle, millä hän puhui useista hyvin tärkeistä asioista.
— Tiedättekös mitä? sanoi minulle ruhtinas, kun nousimme vaunuihin. — Mitäs, jos menisimme yhdessä ottamaan illallisen, häh? Mitä luulette?
— Todellakin, en tiedä, ruhtinas, vastasin epäröiden. — Minä en koskaan syö illallista…
— No, tietystipuhelemmekinillastaessamme, liitti hän luoden silmiini terävän ja viekkaan katseen.
Mahdoton oli olla ymmärtämättä! "Hän haluaa ilmaista ajatuksensa asioista, ja sitähän minä tahdonkin", ajattelin. Minä suostuin.
— Tuumasta toimeen. Suurelle Merikadulle B:hen.
— Ravintolaanko? kysäsin vähän hämilläni.
— Niin. Entäs sitten. Minähän harvoin illastan kotona. Ettekö te todellakaan tahtoisi, että tarjoaisin teille?
— Minähän jo sanoin teille, etten koskaan syö illallista.
— Mutta jos nyt yhden kerran. Sitä paitsi minähän teitä pyydän…
Se on — maksan puolestasi; olen varma, että hän tahallaan tuon lisäsi. Suostuin lähtemään, mutta päätin ravintolassa itse maksaa puolestani. Saavuimme ravintolaan. Ruhtinas otti erityisen kamarin ja valikoi hyvällä maulla ja asiantuntemisella pari, kolme ruokalajia. Ruoat olivat kalliita, samoin myöskin pullo hienoa pöytäviiniä, jonka hän käski tuoda. Katsoin ruokalistaan ja käskin itselleni puoli pyytä ja ryypyn lafiittia: Ruhtinas nosti suuren kapinan. — Te ette tahdo syödä kanssani! Sehän on jo naurettavaa.Pardon, mon ami, sehän on … ylenmääräistä pikkumaisuutta. Se on alhaisinta itserakkautta. Tähän tulivat väliin jo miltei säätyedut ja, lyön vetoa, että asia on niin. Minä vakuutan teille, että te loukkaatte minua.
Minä vain pysyin päätöksessäni.
— No, kuinka vain haluatte, sanoi hän sitten. — En tahdo pakottaa teitä… Sanokaapas, Ivan Petrovitsh, saanko kanssanne puhella täydellä ystävyydellä?
— Sitä minä pyydän teiltä.
— No, niin mielestäni tuommoinen pikkumaisuus vahingoittaa juuri teitä. Samoin vahingoittavat itseänsä juuri tällä kaikki muutkin teikäläiset. Te olette kirjailija, teidän tulee tuntea ylimyspiirejä, ja te vierotte kaikkea. Minä en puhu nyt pyistä, mutta tehän olette valmis kieltäymään kaikesta yhteydestä meidän seurapiirimme kanssa, ja sehän on suoranainen vahinko. Paitsi sitä, että te paljon menetätte, — no, sanalla sanoen tulevaisuutenne, — niin jo yksistään sen tähden, että teidän itsenne tulee tuntea, mitä te kuvailette, teillähän on novelleissa kreivejä, on ruhtinaita, on vastaanottohuoneita… Mutta ah, mitäs minä nyt! Teillähän onkin niissä nyt vain köyhyyttä, kadotettuja sinellejä, tarkastajia, äreitä upseereita, virkailijoita, vanhoja vuosia ja lahkolaisten elämää, tiedän, tiedän…
— Nyt erehdytte, ruhtinas; jos minä en käy nimittämässänne "ylemmissä piireissä", niin on se siksi, että siellä ensiksikin on ikävä, ja toiseksi ei ole mitään tekemistä! Ja sitten, minä sittenkin käyn…
— Tiedän, ruhtinas R:n luona kerran vuodessa; siellähän minä teidät ensiksi kohtasinkin. Koko muun ajan vuotta te kangistutte kansanvaltaisessa kopeudessanne ja kidutte vinnillänne, vaikkeivät kaikki teikäläiset niin teekkään. Löytyy semmoisiakin seikkailujen hakijoita, että minuakin ilettää…
— Minä pyytäisin teitä, ruhtinas, jättämään tämän puheen aiheen ja olemaan palaamatta luoksemme vinnillemme.
— Ah, Jumalani, nyt te jo pahastuitte. Mutta toisekseen, itsehän annoitte minulle luvan puhua kanssanne tuttavanomaisesti. Mutta anteeksi, en ole vielä millään ansainnut ystävyyttänne. Viini on jotenkin hyvää. Maistakaapas.
Hän kaatoi minulle puoli lasillista pullostaan.
— Näette nyt, rakas Ivan Petrovitshini, minä hyvin hyvästi ymmärrän, mitä nimitetään ystävyydelle sopimattomaksi. Emmehän me kaikki ole törkeitä ja julkeita teitä kohtaan, kuten te meistä kuvittelette, no, minäkin hyvin hyvästi käsitän, ettette tekään nyt istu tässä myötätuntoisuudesta minua kohtaan mutta sen tähden, että minä lupasin kerallannepuhella. Eikö niin?
Hän nauroi taas.
— Ja kun te valvotte erään tunnetun henkilön etuja, niin te haluattekin kuulla mitä minä tulen puhumaan. Niinhän? lisäsi hän häijysti hymyillen.
— Ette erehtynyt, keskeytin hänet kiivaasti. (Huomasin, että tämä mies oli niitä, jotka huomattuaan jonkun ihmisen hiukankin olevan vallassaan kohta antavat tämän tuntea tätä valtaansa. Minähän olin hänen vallassaan; en voinut lähteä pois kuulematta kaikkea sitä, mitä hän oli aikeessa minulle sanoa, ja tuon hän tiesi hyvin hyvästi. Hänen käytöstapansa äkkiä muuttui yhä enemmän ja enemmän julkean röyhkeäksi ja ivalliseksi.) — Ette erehtynyt, ruhtinas, juuri sen tähden minä tänne tulinkin, muuten todellakaan en istuisi … näin myöhään.
Teki mieleni sanoa: muuten en mistään hinnasta olisi jäänyt teidän seuraanne; en kumminkaan sanonut sitä, muutin lauseeni, en pelosta, mutta kirotun heikkouteni ja kohteliaisuuteni vuoksi. Kuinka todellakin voi sanoa ihmiselle solvauksen vasten silmiä, vaikka hän sen olisi ansainnutkin ja vaikka juuri aioinkin sanoa hänelle solvauksen. Olin huomaavinani, että ruhtinas huomasi sen silmistäni, sen vuoksi hän ivallisesti katsoikin minuun kaiken aikaa, kun puhuin, ikäänkuin olisi nauttinut pelkuruudestani ja härsytellyt minua katseellaan: "Mitä, et uskaltanut, jänistit, sepäs, veliseni". Aivan varmaan oli asia näin, sillä kun minä olin lopettanut sanomiseni, purskahti hän nauruun ja jotenkin ylhäisen hyväilevästi taputti polveani.
"Hauskaa on seurassasi, veliseni", luin hänen katseessaan."Odotahan", ajattelin itsekseni.
— Tänään olen erittäin iloinen! huudahti hän, — ja totta sanoen en voi sanoa syytä siihen. Niin, niin, ystäväiseni, niin! Juuri hänestä minä tahdoinkin puhua. Täytyyhän lopultakin sanoa ajatuksensa; tulla johonkin päätökseen, ja toivoakseni te tällä kertaa täydelleen käsitätte minut. Äsken minä puhuin teille niistä rahoista ja tuosta myssy-isästä, kuusikymmen vuotiaasta lapsesta… No! Ei maksa vaivaa nyt muistellakaan. Minähän kaiketta tarkoituksetta puhuin siitä! Ha-ha-haa, tehän olette kirjailija, täytyihän teidän huomata…
Katsoin kummastellen häneen. Eihän hän nähtävästi vielä ollut humalassa.
— No, ja mitä tulee tuohon tyttöön, niin todella minä kunnioitan, oikeinpa rakastan häntä, uskokaa pois; hän on hiukan oikullinen, mutta "ei piikitöntä ruusua", kuten sanottiin viisikymmentä vuotta tätä ennen, ja kauniisti sanottiinkin: piikit pistelevät; mutta sehän onkin viekottelevaa, ja vaikka minun poikani onkin hupakko, olen hänelle osiksi anteeksi antanut — hänen hyvän valinta-makunsa tähden. Lyhyesti, tuollaisista tytöistä minä pidän, ja minulla — (hän puristi huuliansa paljon merkitsevästi) — on erityisiä asioita mielessä … mutta niistä sitten myöhemmin…
— Ruhtinas! Kuulkaapas, ruhtinas! huudahdin minä, — en ymmärrä tätä pikaista muutosta teissä, mutta … muuttakaa puhetta, sitä pyydän teiltä.
— Taaskin te tulistutte! No olkoon menneeksi … muutan, muutan! Yhtä minä vain tahtoisin teiltä kysyä: kunnioitatteko paljonkin tuota tyttöä?
— Tietysti, vastasin jyrkästi ja ärtyisästi.
— No, no ja rakastatte myöskin? pitkitti hän, irvistäen inhoittavasti, sulkien puoliksi silmänsä.
— Muistakaa, mitä puhutte! huudahdin minä.
— No, jo lakkaan! jo lakkaan! Rauhoittukaa! Olen tänään kummallisimmalla päällä. Tunnen iloa, jota en kaukaan aikaan tuntenut. Emmekö juo samppanjaa? Mitä sanotte, runoilijani?
— Minä en tahdo juoda, en tahdo!
— Älkää puhukokaan! teidän täytyy välttämättömästi pitää tänään minulle seuraa. Olen niin hyvällä tuulella, ja kun minä olen hyvä jopa sentimentaalisuuteen asti, niin en voikaan olla onnellinen yksinäni. Ken voi sanoa, ehkä me vielä pääsemme siihen, että juomme "sinun maljat", ha, ha, haa! Ei, nuori ystäväiseni, te ette vielä minua tunne! Minä olen vakuutettu, että te vielä tulette rakastamaan minua. Minä tahdon, että te jaatte tänään kanssani surun sekä riemun, ilon ja kyyneleet, vaikka luulen, etten minä ainakaan maksa samalla mitalla. No, mitä sanotte, Ivan Petrovitsh? Ajatelkaas vain, että jos ei käy niin, kuten minä tahdon, niin koko minun hyvä innostukseni menee ohi, katoaa, haihtuu, ja te ette kuule mitään; niin, tehän olette täällä ainoastaan kuullaksenne jotain. Niinhän? lisäsi hän luoden minuun julkean katseen. — No, niinpä siis valitkaa.
Uhkaus oli suuri. Minä suostuin. Tahtoisikohan hän juottaa minut humalaan? ajattelin. Sivumennen olkoon tässä mainittu eräs huhu ruhtinaasta, huhu, jonka olin jo kauan sitten kuullut. Hänestä puhuttiin, että hän, joka aina oli säädyllinen ja moitteeton seurassa, toisinaan öisin juopottelee, juoden itsensä sikahumalaan, salassa viettää siveetöntä elämää, ilettävästi ja salaa renttuilee… Kuulin hänestä hirvittäviä huhuja. Kerrottiin, että Alesha tiesi isänsä toisinaan juovan ja koetti salata sen kaikilta ja erittäin Natashalta. Kerran oli Alesha minulle jo sanomaisillaan, mutta samassa sotki puheen eikä vastannut kysymyksiini. Mutta minä en noita huhuja Aleshalta kuullutkaan ja, totta sanoakseni, en tätä ennen uskonut; nyt odotin, mitä oli tuleva.
Viini tuotiin pöytään; ruhtinas kaatoi kahteen lasiin, itselleen ja minulle.
— Suloinen, perin suloinen tyttö, vaikka toruikin minua! pitkitti ruhtinas maistellen viiniä, — nähkääs, nuo suloiset olennot ovatkin juuri tällöin suloisia, juuri tällaisina hetkinä… Ja hän kun varmaan luuli minut häväisneensä, muistattehan, tuona iltana, musersi tomuksi. Ha, ha haa! Mitenkä hyvin sopiikaan hänelle puna kasvoillaan! Oletteko naisten tuntija? Toisinaan äkillinen punastuminen sopii erinomaisesti vaaleille poskille, oletteko sen huomannut? Ah, Jumalani! Tehän nähtävästi taas vihastutte?
— Niin vihastunkin! huudahdin minä pidättämättä enää itseäni, — enkä tahdo, että te nyt puhuisitte Natalia Nikolajevnasta … se on, ette puhuisi moisella tavalla. Minä … minä en sitä salli!
— Ohoo! No, olkoon menneeksi, teen teille mieliksi, vaihdan aihetta.Minähän olen myöntyvä ja pehmyt kuin taikina. Puhukaamme teistä.Minä rakastan teitä, Ivan Petrovitsh, jospa vain tietäisitte, kuinkaystävällistä, kuinka totista on osanottoni.
— Ruhtinas, eikö ole parasta puhua asiasta? keskeytin hänet.
— Se on:meidän asiastamme, tahdotte sanoa. Minä ymmärrän teitä puolesta sanastakin, mon ami, mutta te ette aavistakaan, kuinka likeltä me kosketamme asiaa, jos puhumme nyt teistä ja, tietysti, jos te ette keskeytä minua. Siis minä jatkan: minä aioin sanoa teille, kallein Ivan Petrovitshini, että niin elää, kuten te elätte, on samaa kuin saattaa itsensä turmioon. Sallikaa minun kosketella tätä arkatuntoista aihetta; sen teen ystävyyden vuoksi. Te olette köyhä, otatte kustantajaltanne etukäteen, maksatte velkojanne, lopuilla elätte puoli vuotta ainoastaan teetä juoden ja värisette vinnillänne odottaen, milloinka saatte valmiiksi romaaninne kustantajanne lehteen; niinhän?
— Vaikka niinkin, mutta se sittenkin…
— On kunniallisempaa, kuin varastaminen, mairitteleminen, lahjusten ottaminen, juonien keksiminen, j.n.e. j.n.e. Tiedän, tiedän, mitä aiotte sanoa, tuo kaikki on jo kauan ollut painettuna.
— Älkää siis puhukokaan mitään minun asioistani. Jokohan minun tulee teille, ruhtinas, neuvoa kohteliaisuutta.
— Niin, tietysti teidän ei sitä tarvitse. Mutta, mikäs auttaa, jos me kosketamme juuri tuota säädyllistä kieltä. Eihän sitä sovi kiertää tai karttaa. No, toisekseen, jättäkäämme vinnit rauhaan. En minäkään niitä mielelläni suosi, ehkä visseissä tapauksissa (ja taas hän nauroi ilkeästi). — Mutta kuulkaas, mikä minua kummastuttaa: mikä halu teillä on pelata toisen henkilön osaa? Kyllähän eräs teidän kirjailijanne muistaakseni sanoo jossain paikassa, että ehkä ihmisen suurin urotyö on se, jos hän osaa elämässä tyytyä toisen henkilön osaa näyttelemään… Muistaakseni jotain sellaista se oli! Siitä samasta minä kuulin myöskin jossain puhuttavan. — Onhan Alesha vallannut teiltä morsiamen, tiedänhän minä sen, mutta te, kuni mikäkin Schiller, heidän puolestansa naulitsette itsenne, heitä palvelette, olette miltei heidän juoksupoikanaan… Suokaa minulle anteeksi, rakkaani, mutta tämähän on jonkinlaista häijyä jalomielisillä tunteilla leikkimistä…
Ja ettei tuo kyllästytäkään teitä, todellakin! Oikein hävettää! Minäpä teidän asemassanne luulisin kuolevani harmista, ja pääasia: mikä häpeä, häpeä!
— Ruhtinas! Te nähtävästi tahallanne toitte minut tänne solvataksenne minua! huudahdin minä täynnä kiukkua.
— O, ei, ystäväiseni, ei suinkaan, minä olen tällä hetkellä paljaastansa vaan käytännön mies ja tahdon edistää onneanne. Sanalla sanoen, tahdon hyvin sovittaa koko tämän asian. Mutta jättäkäämme toistaiseksikoko asia, ja te kuunnelkaa loppuun, koettakaa olla tulistumatta vaikka muutaman parin minutin ajan. No, kuinka te luulette, mitäs jos te ottaisitte vaimon? Näettekös, minähän nyt puhun kokonaansyrjä asiasta;miksikäs te niin kummastellen minuun katsotte?
— Minä odotan, milloinka te lopetatte sanottavanne, vastasin minä, katsoen häneen todellakin kummastellen.
— Eihän tässä ole sen enempää lisättävää. Minä juuri tahdoin tietää, mitä te sanoisitte, jos teille joku ystävistänne, joka suo teille perusteellista, todellista onnea, eikä mitään utuista onnea, tarjoisi teille nuoren, kauniin tytön, no … ja jo jotain kokeneen; minä puhun teille allegorisesti, mutta ymmärrättehän minua, no, vaikkapa Natalia Nikolajevnan kaltaisen, tietysti kunnollisen korvauksen kera… (Huomatkaa, minä puhun syrjä asiasta, enkä meidän); no, mitäs te siihen sanoisitte?
— Minä sanon teille, että te … menetitte järkenne.
— Ha, ha, haa. Häh! Ettehän vain aio lyödä minua!
Minä todellakin olin valmis hyökkäämään hänen päällensä. Pitemmältä en voinut sietää. Hän oli silmissäni kuin kyy, kuni jättiläis-hämähäkki, jonka minä niin mielelläni olisin tahtonut polkea mäsäksi. Hän nautti pilanteostaan; hän leikki kanssani, kuni kissa hiirellä, ajatellen, että minä olen kokonaan hänen vallassaan. Minusta näytti (minä sen muistinkin), että hän löysi jotain huvia, ehkä jotain hekumaa tuosta julkeudestaan, tuosta hävyttömyydestään, tuosta kyynillisyydestään, millä hän vihdoin viimeinkin repäsi edessäni naamarin kasvoiltaan. Hän halusi nauttia kummastuksestani, kauhustani. Hän halveksi minua täydellisesti ja piti minua pilkkanaan.
Jo ihan alussa minä aavistin, että tämä kaikki oli edellä mietittyä ja johonkin johtaa; mutta minä olin semmoisessa asemassa, että kävi miten kävikin, minun täytyi kuulla hänen sanottavansa loppuun. Se koski Natashan kohtaloa, ja minun täytyi olla valmis kaikkeen ja kestää kaikki, sillä ehkäpä juuri tällä kerralla sai asia ratkaisun. Mutta mitenkä jaksaisi kuunnella noita kyynillisiä, hävyttömiä viittauksia Natashasta, kuinka saattoi välinpitämättömänä niitä kestää? Kaiken lisäksi ruhtinas hyvin hyvästi ymmärsi sen, etten minä voi olla häntä kuulematta, ja se teki harmini kahdenkertaiseksi. "Mutta, tarvitseehan hänkin minua", ajattelin ja aloin vastailla hänelle jyrkästi ja kursailematta. Hän huomasi sen.
— Kuulkaapas, nuori ystäväiseni, alkoi hän nyt katsoen totisena minuun, — näin meidän ei sovi jatkaa, siis on parasta, että teemme sovinnon. Minä, nähkääs, aion teille jotain ilmaista, ja teidän tulee olla niin ystävällinen ja kuunnella loppuun, mitä tahansa sanoisinkaan. Minä tahdon puhua mieleni mukaisesti ja kuten minua huvittaa, kuten oikeastaan pitääkin. No, mitäs sanotte, nuori ystäväiseni, tahdotteko olla kärsivällinen?
Pidätin itseäni ja vaikenin huolimatta siitä, että hän katsoi minuun niin purevalla ivalla, ikäänkuin olisi vaatinut minua mitä jyrkimpään vastustamiseen. Hän huomasi, että olin suostunut jäämään, siispä jatkoikin:
— Älkää vihastuko minulle, ystäväiseni. Mistäpäs te nyt suutuittekaan? Ulkomuodosta yksistään, eikö niin? Ettehän te itse asiassa minulta mitään muuta odottanutkaan, joskin olisin kanssanne kuinka tahansa puhunut — joko mairittelevimmalla hellyydellä, tai kuten nyt, ajatushan olisi aina ollut sama, mikä nytkin. Te halveksitte minua, eikö niin? Nähkääs, miten paljon minussa on tuota mieluista teeskentelemättömyyttä, avomielisyyttä, tuota bonhomie. Minä virkan teille kaikki, yksinpä lapsenoikkunikin. Niin, mon cher, siispä enemmän bonhomie teidänkin puoleltanne, ja me pääsemme sovintoon, teemme täydellisen sopimuksen ja loppujen lopuksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. Minua älkää kummeksiko; minua lopultakin jo kyllästyttää kaikki nuo viattomuudet, kaikki nuo Aleshan saarnat, kaikki tuo schillerimäisyys, kaikki nuo ylemmät näkökannat tuossa kirotussa liitossa tuon Natashan kanssa (joka, muuten on hyvin sievä tyttö), että minä niin sanoen vasten tahtoanikin olen mielissäni sattumasta saada kerran laskea pilaa kaikesta tuosta. No, nyt sattui tilaisuus. Samassa minä tahdoin purkaa teille sydämmeni. Ha, ha, haa!
— Te kummastutatte minua, ruhtinas, enkä minä käsitä tarkoitustanne. Te alatte näytellä ilveilijän osaa, teidän odottamaton avomielisyytenne…
— Ha, ha, haa! Onhan tuo osaksi oikein! Mitä herttaisin vertailu! Ha, ha, haa! Minä mellastan, ystäväiseni, minä mellastan, olen iloinen ja tyytyväinen, niin, ja te, armas runoilijani, teidän tulee osottaa minulle kaikkea suopeutta. Eiköhän ole parasta, että ryyppäämme, sanoi hän hyvin itsetyytyväisenä ja kaatoi lasiinsa.
— Tietäkääs, ystäväiseni, yksin tuo tyhmä ilta, muistattehan Natashan luona, sapetti minut kokonaan. Tosi, että hän itse oli hyvin kiltti, mutta minä läksin sieltä hirmuisen vihaisena enkä voi sitä unhottaa. Tietysti tuleehan se meidänkin aika, jopa kiireesti lähestyykin, mutta nyt ei puhuta siitä. Muun ohella minä tahdoin selittää teille, että minulla on eräs luonteen ominaisuus, jota te ette vielä tunteneet, — se on: viha kaikkia noita typeriä ja kokonaan arvottomia naivisuuksia ja paimenlauluja kohtaan; ja yksi mieluisimpia nautintojani on aina ollut, että alussa itse tekeyn samanlaiseksi, yhdyn samaan ääneen, hyväillä, rohkaista jotakuta alati nuorta Schilleriä ja sitten äkkiä kerrassaan ällistyttää hänet; nostaa äkkiä hänen edessään naamari ja riemastunut naama, vääntää irvistykseen, näyttää hänelle kieltä juuri samalla hetkellä, kun hän kaikista vähimmin odottaa moista surpriisia. Mitä? Te ette sitä ymmärrä, tuntuuko se teistä rumalta, mielettömältä, alentavalta, niinkö?