Hellästi irtautui Anna Brigitan sylistä, sillä riemuhuudot hänen ympärillään muistuttivat hänelle missä hän oli ja herättivät hänessä hartaan halun vetäytymään yksinäisyyteen kaikkien näkyvistä.
"Kuinka te olette onnellinen, Anna", kuiskasi Briitta muori, "tuo uhkaava seikkailu on päättynyt aavistamattoman hyvin. Te olette vapaa ja rikas, ja voitte mennä mihin tahdotte."
Vapaa ja rikas! Anna ei ollut koskaan niin syvästi tuntenut mimmoista on olla ilman koditta. Hänen päätänsä huimasi ja jalkansa horjuivat. Silloin lähestyi häntä Berndt Wilhelm Tåklin keski-ikäisen, säveän näköisen miehen seurassa.
"Neiti Mörck", virkkoi hän, "tämä on veljeni, Gabriel Tåklin, oikea veljen esikuva. Hän tulee — — — vaan puhukoon itse asiansa!"
Kauppias Gabriel Tåklin kumarsi kömpelösti ja puristaen lujasti molemmin kourin Annan kättä sanoi hän:
"Minä tulen tarjoomaan teille, neiti Mörck, kodin talossani; se on yksinkertainen ja halpa, mutta veijari se on, joka paremman antaa kuin itsellään on."
"Sydämellisellä ilolla otan minä vastaan teidän tarjouksenne", vastasiAnna ja kiitollisuus loisti hänen silmistään.
"No sitten on kaikki hyvin", sanoi vanhempi Tåklin. "Riennä sinä, Berndt Wilhelm, edellä sanomaan vaimolleni, että hän saa vieraan, jonka vertaista hän ei vielä koskaan ole nähnyt."
Gabriel Tåklinin yksinkertaisessa olennossa oli jotakin sanomattoman rauhoittavaa, joka vaikutti terveellisesti Annassa, erittäinkin kun hän ei sanallakaan viitannut äskeisiin tapauksiin.
"Nyt, neiti Mörck", virkkoi hän, kun he vihdoin olivat perillä ja astuivat hänen talonsa rapulle, "saan minä meidän kesken sanoa, että vaimoni on herttainen ihminen ja ettei teidän tarvitse peljätä häntä, vaikka hän on vakavanpuolinen ja jäykkä käytöksessään, mutta hän onkin syntyisin aatelisnainen." Hän kohensihe ylpeästi ja lisäsi: "Minä olen aina antanut hänelle kuni heikommalle astialle arvonsa, ja tiedän teidänkin tekevän samoin."
Tuo "heikompi astia", ei kumminkaan näyttänyt vähääkään heikolta, kun hän heidän astuessa sisään nousi ylös nojatuoliltansa. Hän oli suuri ja roteva vartaloltaan, silmissä asui teeskennelty kylmyys ja suu oli tuikeasti rypyssä. Hän ei voinut koskaan unhoittaa, että hän oli häväissyt aateliskilpensä mennessään porvarin kanssa avioliittoon, mutta pitkään aikaan ei hän enää ollut muistanut, että tuo kunniallinen kelpo mies oli pelastanut hänet köyhyydestä ja puutteesta tarjotessaan hänelle kätensä.
"Ystäväni", aloitti Gabriel Tåklin, "tässä on eräs nuori neito, jonka minä jätän sinun hoitoosi. Hän on kärsinyt paljon ja tarvitsee naissydämen hellää kohtelua."
Ei yksikään juonne muuttunut rouvan kasvoissa. "Lanko BerndtWilhelmillä ja sinulla on aina omat oikkunne", sanoi hän hitaasti.
"Mitä sinä, armaani, pidät oikkuna", sanoi hänen miehensä, "on ainoastaan ritarillista vaatimusta, jolle sinä, syntyisin aatelisnainen, kyllin ymmärrät antaa arvon."
Rouva näytti mielistyneeltä ja vastasi ystävällisemmin: "Gabriel, niin porvari kuin oletkin, tajuat sinä kumminkin joskus minua."
"Neiti Mörck", jatkoi hän Annalle, "kulmakamari on teitä varten niin kauan kuin haluatte."
Anna kiitti. "Jos ette mielellänne tahdo ottaa minua vastaan, hyvä rouva", sanoi hän, "tahi jos minä jollakin tavoin olen teille haitaksi, niin tahdon heti poistua."
"Ei suinkaan", lausui rouva päättäväisesti, "kulmakamari on teidän käytettävänänne, kuten olen sanonut. Olkaa tervetullut!"
Gabriel Tåklin riemuitsi, mutta oli kyllin viisas pitääksensä salassa, että oli voittanut tuon "heikomman astian."
"Olenhan aina sanonut että sinä olet herttainen ihminen, eukkoseni", sanoi hän iloissaan.
Eukkoseni! Mikä porvarinsana! Rouva näytti loukatulta ja sanoen tarvittavan itseänsä kyökissä poistui hän.
"Rakas lapsi", sanoi Tåklin Annalle, kun he olivat jäänet yksin; "käykäämme nyt omaistamaan tuo siunattu kulmakamari, niin saatte levätä, sillä näytättehän kovin väsyneeltä."
Rauhallisesti kuluivat päivät Tåklinin kodissa, ja se vaikutti hyvää Annan sekä ruumiille että sielulle. Hän mietiskeli paljon tähän aikaan istuessaan yksin tuossa "siunatussa kulmakamarissa" ja lopuksi turvautui hän aina raamattuunsa. Sillä välin tuli hänen mielensä yhä kuuliaisemmaksi ja sydämensä nöyremmäksi.
Berndt Wilhelm ei ollut paljon näkyvissä. Hän oli jälleen ryhtynyt ammattiinsa veljensä puodissa, mutta jos eivät laskut ennenkään olleet pitäneet paikkaansa, pitivät ne nyt vielä vähemmän kutiaan.
Hän alkoi taas sepustella runoja ja seisoi usein katsoa tuijottamassa erästä akkunaa yhtä itsepäisesti kuin hän kerran postikonttorin kadulla oli miettinyt Annan vapautustuumia. Kun hän tiesi Annan taitavan tuota siihen aikaan varsin tavallista itämaista kukkaiskieltä, rupesi hän sillä ilmoittamaan hänelle yhä lämpimämpiä tunteita ja lähetti hänelle eräänä päivänä Brigitan myötä vuohenkukan, joka merkitse: "Te tulette päivä päivältä minulle rakkaammaksi!"
Milloin lähetti hän sikurinkorren, jonka Anna tiesi selittää: "Teidän kuvanne väikkyy aina edessäni", milloin taas orapihlajan kukan, joka ilmaisi: "ikuista rakkautta", ja vihdoin löysi Anna pöydältään kellokukan, lehmuksenlehden ja valkean lummekukan, joista kellokukka merkitsi: "Sydän tekee minut kaunopuheliaaksi ja rohkeaksi", lehmuksen lehti: "Etsinkö turhaan sinun rakkauttasi?" ja lummekukka: "Yhtykäämme, mutta missä?" Tämä pikku vihko oli kiedottu heinänkorrella, joka merkitsi: "Antakaa minulle vastaus!"
Anna joutui kovaan pulaan, mutta muutamaa tuntia myöhemmin ojensi hänBrigitalle yönorvokin, jonka hän pyysi hänen antamaan BerndtWilhelmille.
Päättävä hetki oli tullut, sillä orvokissa oli vastaus: "Illan viileässä ma sua varron."
Lehtimajassa Tåklinin puutarhassa kohtasivat nuoret toisensa määrätyllä ajalla, Berndt Wilhelm tulipunaisena, Anna vaaleana kuin lumi.
Berndt Wilhelm ryästeli ja olisi aloittanut, mutta sanat takertuivat hänen kulkkuunsa. Minkätähden olikaan Anna käytöksessään aina niin tyyni ja vakava häntä kohtaan! Hämillään rupesi hän pureksimaan heinänkortta.
"Herrani", virkkoi Anna suoraan ja teeskentelemättä, "te olette lähettämillänne lehdillä ja kukilla ilmaissut minulle aiheen tähän yhtymiseen."
Riemunsäde välähti Tåklinin silmistä. "Armas tyttö", sanoi hän rukoilevaisesti, "ettehän te vihastu siitä minuun?"
"Minä en unhoita, mitä olen velkaa miehelle, joka jalomielisesti uhrasi itsensä minun tähteni, ollessani onneton ja epätoivossa", vastasi Anna.
"Ettekä te vihastu rakkaudestanikaan?"
Anna peitti käsillään kasvonsa. "Minun sydämeni kuuluu ikuisesti ja yksinomaisesti kuolleelle", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Teillä ei ole siis minulle mitään antamista?" virkkoi Tåklin surullisesti.
"On, nimittäin sisaren harras uskollisuus ja suurin kunnioitukseni."
Anna katsahti ylös ja ojensi hänelle kätensä.
"Ja jos minä sanon olevani siihen tyytyväinen, jos minä en pyydäkään muuta kuin saada rakastaa ja armastella teitä, olla teidän tukenanne ja suojelijananne ja tarjota teille luonani tyynen kodin, jossa kaikkien myrskyjen perästä saatte lepoa ja rauhaa."
Anna oli liikutettu. "Jättäkää minut hetkeksi!" pyysi hän.
Kun Tåklin puolen tunnin päästä palasi, löysi hän hänet itkeneenä, mutta tyynenä ja ystävällisenä.
"Todellista rakkautta", sanoi Anna, "en minä enään voi luvata teille, mutta jos olette tyytyväinen minun uskollisuuteeni ja kunnioitukseeni sekä kärsitte minun vikojani ja heikkouttani, niin tahdon yhdistää kohtaloni teidän kohtaloonne. Minä olen puhunut vilpittömästi. — Älkää olko malttamaton, vaan miettikää tarkoin, voitteko tulevaisuudessa tuntea itsenne tyytyväiseksi."
"Saada kutsua teitä, Anna, vaimokseni, on aina oleva korkein autuuteni.Enempää en pyydäkään."
Berndt Wilhelm oli hurmaantunut rakkaudesta ja onnesta.
"Siunatkoon sitten korkein meidän liittoamme", sanoi Anna, "ja antakoon minulle voimaa täyttääkseni teidän vaimonanne rehellisesti velvollisuuteni. — Mutta yksi ehto on minulla — — —"
"Mikä? Kaikki mitä te haluatte tahdon minä täyttää."
"Että te sulhonani lähdette kanssani kotiini Ahvenanmaalle, sillä minä en voi sallia, että pappi yhdistää meidät, ennenkuin olen pyytänyt isältäni anteeksi."
"Miten vähää te pyydättekään, armas tyttö", sanoi Tåklin hymyillen, "matkustakaamme vaikka jo huomenna."
"Älä usko", sanoi Anna Brigitalle, joka sydämestään toivotti hänelle onnea, "että olen luvannut mennä naimisiin Tåklinin kanssa ainoastaan saadakseni kodin ja suojelijan. Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole! Ainoa syy siihen on, etten tahdo osoittaita kiittämättömäksi rehellistä miestä kohtaan, joka on tehnyt minun tähteni niin paljon ja joka rakastaa minua niin suuresti. — Huomenna matkustamme me, muoriseni, Ahvenanmaalle. — Vihdoinkin on minulla tilaisuus ja rohkeutta lähestyä sinua, kallis isä!"
Kesäinen loisto ja kauneus vallitsi Ahvenanmaan saaristossa. Ilta-aurinko valaisi Kastelholman vanhoja riutuvia raunioita ja yhä kirkkaammin kimmelsi meren hopealle hohtava ääri. Kalastajat laskivat verkkojaan laulellen iltavirttä, kaukana kuului paimen huhuilevan karjallensa ja Sundin kirkontornista kajahteli juhlallisesti iltakello.
Kaikki oli ulkoa nähden kuten muinenkin, mutta kuinka erilaiselta tuntui se nyt Annasta, hänen yksin astuessaan tuota tuttua polkua myöten, joka Kastelholman raunioilta vei pappilaan. Sulhasensa ja Briitta muorin oli hän jättänyt erääsen taloon odottamaan miten hänen yhtymisensä isän kanssa päättyisi. Yksin ja jalkaisin kuin kerjäläinen tahtoi hän saapua kotiinsa, kuni kerjäläinen poistuisikin hän sieltä, jos hänet hyljättäisiin.
Kun hän tultuansa metsän rannalle näki ristin kirkontornista ja puiden lomitse pilkoittavan pappilan, vaipui hän mielenliikutuksissaan mättäälle. Entä jos hänen isänsä ei enää eläisikään, jos ei hän saisikaan nähdä häntä! Tämä ajatus oli murtaa hänet.
Vihdoin nousi hän ja kiiruhti eteenpäin. Pihanportti narahti kun hän aukasi sen, ja ikäänkuin varas, joka säikähtää jokaista kolinaa, peljästyi hänkin ja veti sen perässään kiinni niin hiljaa kuin taisi. Hän astui poikki viheriän pihan rapulle, eteiseen ja suoraan isänsä ovelle, mutta siihen hän pysähtyi.
Pastori Mörck istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli suuresti vanhentunut, tukka oli melkein valkea ja silmät olivat kuopallaan. Hänen vakavissa kasvoissaankaan ei asunut entinen tyyneys ja kirkkaus, päinvastoin ilmaisi jokainen ryppy taistelua, sotaa ja lakkaamatonta levottomuutta.
Avattu raamattu lepäsi hänen edessänsä ja hänen katseensa oli järkähtämättömästi kiintynyt seuraavaisiin sanoihin: "Lapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla ja kielellä, vaan työllä ja totuudella." Tätä rakkauden käskyä oli hän usein miettinyt, selittänyt sitä seurakunnallensa ja koettanut noudattaa sitä. Mutta hän oli yhä enemmän alkanut ymmärtää olevansa valehtelija, sillä jos tuo kaikki anteeksi-antava rakkaus todellakin olisi asunut hänen sydämessään, ei hän olisi voinut kirota ainoata lastansa.
"Isä!" kuului kuin aaveen kuiskaus läpi huoneen.
Pastori Mörck oli usein ennen kuullut tämän äänen. Pimeässä yössä, kirkkaalla päivällä oli hänestä tuntunut kuin olisi Anna kutsunut häntä.
"Rakas isä!" kaikui jälleen rukoileva ääni.
Nyt kääntyi vanhus äkkiä ympäri.
"Isä!" rukoili Anna nöyrästi kynnyksellä polvillaan. "Poista se kirous, joka eroittaa minut sinusta. — Anna minulle anteeksi ja ota minut jälleen tyttäreksesi! — Kun tuhlaajapoika palasi isänsä tykö, ei tämä häntä hyljännyt. Oi, ethän sinäkään ole minua hylkäävä!"
Annan ääni tukahtui kyyneleihin. Pastori Mörck oli ollut suuri vihassaan ja kirouksessaan, mutta hän oli myös suuri rakkaudessaan, ja tekemättä mitään ehtoja riensi hän tyttärensä luokse, sulki hänet syliinsä, suuteli sanoin ja huulin kirouksen hänen otsaltaan ja antoi hänelle täydellisesti anteeksi, niinkuin ainoastaan rakastavan vanhemman sydän voi antaa.
Kauan lepäsi Anna isänsä sylissä ja tuskallisella liikutuksella kuunteli tämä, kun hän kertoi kärsimyksistään, olostaan kenraalin talossa, pakenemisestaan, syytöksestä, jonka alaiseksi hän oli joutunut, vapautuksestansa ja lopuksi lupauksestaan ruveta Tåklinin vaimoksi. Ja kun hän kysyi tahtoisiko isä antaa suostumustaan ja siunaustaan heidän liitollensa, vastasi tämä:
"Kernaasti minä ne annan, rakas lapsi, ja hyväksyn sinun päätöksesi. Minä olen jo vanhentunut sekä ruumiiltani että sielultani, ja kun työpäiväni lähenee loppuansa, on hyvä tietää, etten ole jättänyt sinua yksin, vaan että sinulla puolisossasi on ystävä ja suojelija, johon voit luottaa. Teidän kukoistavassa onnessanne olen minäkin tuleva onnelliseksi. Olkoon Jumala kanssasi nyt ja aina, rakas lapsi!"
Oli yö. Keveät varjot alkoivat hälvetä ja idässä kajasti päivänkoitto, mutta yhä vielä istui Anna akkunan luona kamarissaan. Kaikki oli niinkuin ennenkin, ja Anna ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseänsä niin onnelliseksi kuin nyt; niin rauhaisa ja hyvä oli taas olla tuossa rakkaassa kodissa. Aina oli isä hänen mielestään ollut suuri ja ihmeteltävä, mutta ei koskaan niin jalo ja ylevä kuin nyt. Ystävällisesti oli hän ottanut vastaan Tåklinin ja Brigitan, ja kiittäessään heitä kaikesta mitä he olivat tehneet hänen tyttärensä hyväksi, oli hän heltyä kyyneleihin asti. Ja tuommoisen isän luokse oli hän epäillyt lähteä!
Anna ei voinut panna maata, ennenkuin hän sai nähdä hänet ja tietää varmasti olevansa todellakin lähellä häntä. Hiljaa hiipi hän varpaillaan isän kamariin.
Pastori Mörck tahtoi mielellään yölläkin herätessään nähdä merta, jonka tähden akkunanuutimet eivät olleet lasketut alas, ja Anna saattoi siis selvästi nähdä hänet tuossa makaamassa iäkäs, ylevän kaunis, pää hiukan kallellaan. Silmät olivat ummessa, ja hän hengitti tasaisesti ja säännöllisesti.
Kauan seisoi Anna katsellen isäänsä; sitten kumartui hän polvilleen sängyn viereen. Pastori aukasi silmänsä.
"Sinäkö se olet, tyttäreni?" virkkoi hän tyynesti. "Kaikkina näinä vuosina, joina olet ollut poissa, ajoi sanomaton tuska minut joka yö sinun kamariisi. Minä aioin sinne tänäkin iltana, vaan kun tiesin sinun jälleen olevan kattoni alla, tunsin itseni niin rauhalliseksi, että vaivuin äkkiluulematta uneen kuin hyvä lapsi. Se oli oikein että tulit, tyttäreni."
Pastori painoi Annan pään rintaansa vasten.
"Siunaa minua vielä kerran, isä!" rukoili tytär.
Vanhus nousi. "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua", lausui hän juhlallisesti. "Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle ijankaikkisen rauhansa!"
"Ijankaikkisen rauhansa", nyyhkytti Anna.
Rusottavat pilvet kohosivat ylemmäksi taivaalle. Isä ja tytär erosivat.
Turussa Gabriel Tåklinin luona vietettiin Berndt Wilhelmin ja Annan häät. Pastori Mörck toimitti itse vihkimisen ja piti sen jälkeen liikutetulla sydämellä tavanmukaisen puheen noille nuorille. Hän puhui miehen ja vaimon velvollisuuksista, miten heidän tulee olla kärsivälliset toisillensa, ja neuvoi heitä kaikissa kohdissa, myötä- ja vastoinkäymisissä, surussa ja ilossa tuohon jumalalliseen rakkauteen, joka pysyy aina muuttumatta.
Ilo oli yleinen, maljoja juotiin ja Gabriel Tåklinkin piti useampia puheita, toisen toista pöyhkeämmän. Ihastuksissaan sepitti hän ensimmäisen kerran elämässään runonkin, jota hän vielä häiden jälkeenkin usein lueskeli, kun hän ei enään saanut iloita veljensä ja hänen nuoren vaimonsa läsnä-olosta. Sillä kun Turku äskeisten tapausten perästä ei voinut olla heille mieluinen olopaikka, muuttivat he näet ensi tilassa Poriin, jonne Berndt Wilhelm asettui kauppamieheksi, päästyään rikkaaksi Annan omaisuudesta.
Raskas oli molemmin puolin pastori Mörckin ja hänen tyttärensä ero. He lupasivat käydä usein toisissaan ja vielä useimmin kirjoittaa toisillensa, mutta parhainta, mitä Anna sai myötään, olivat hänen isänsä siunaukset ja esirukoukset.
Sovittuaan isänsä kanssa tunsi Anna jälleen sovintoa elämässä ja nykyisessä asemassaan, vaikk'ei hän sydämessään ollutkaan onnellinen.
* * * * *
Oli syyskuun ilta. Hämärästi paloi lamppu, Anna istui rukin ääressä kehräämässä, ja nopeasti kiepua hyristi pyörä. Väliin katsahti hän rullaan, joko päivän urakka olisi täysi, ja aloitti jälleen uudella vauhdilla, laulaa hyräillen puoliääneen.
Hän huokasi ja pyörä seisahti hetkeksi.
Brigitta, joka ei ollut koskaan luvannut luopua Annasta, istui huoneen nurkassa kutoen sukkaa, ja pidettyään kauan silmällä lemmikkiään, lähestyi hän häntä ja sanoi:
"Kas niin, lapseni, kyllä jo riittää täksi päiväksi! Te olette ollut ahkera kuin päiväläinen, ja kumminkin olette te rikas ja rouva talossa."
"Kyllä jo riittää, sanon kerran vieläkin."
Brigitta seisautti pyörän kädellään, mutta Anna väisti sen lempeästi pois ja vastasi:
"En tahdo olla huonompi muita, Briitta muori. Työ on sekä emännän että palvelijan kunnia."
"Mutta te ette ole tottunut", muistutti Brigitta, "raskaasen työhön aamusta iltaan saakka. Te ette malta enää koskaan piirrustella, tehdä koruompeluksia, vielä vähemmän soittaa kanteletta."
Anna punehtui. "Minulla on tärkeämpiä velvollisuuksia täytettävänä", sanoi hän nopeasti. "Mieheni sanoo, ettei emäntä saa kuluttaa semmoisiin aikaansa, ja hän on ehkä oikeassa. Itsekin on hän lakannut runoilemasta."
"Hyvä Jumala on luonut kunkin erilaiseksi", arveli Brigitta. "Rumalla hämähäkillä, muurahaisella, visertelevällä linnulla ja monivärisellä kukalla, kaikilla heillä on oma tarkoituksensa luonnossa. Niinpä ihmisilläkin. Mikä sopii minulle ja monelle muulle, se ei sovi teille, hentoinen lemmenkukkani."
Brigitan ääni oli lempeä ja hellä, mutta Anna koetti tekeytyä vakavan näköiseksi.
"Brigitta, sinä puhuttelet minua kuin hemmoiteltua lasta. Siunattu olkoon halvinkin työ; se ei tee ketään pahemmaksi. Minä olen porvarin vaimo, muista se, äläkä houkuttele minua pois velvollisuuksistani."
Brigitta palasi ääneti nurkkaansa ja Anna kehräsi edelleen. Mutta vihdoin oli urakka täysi ja pyörä pysähtyi. Iloisesti hymyillen ja onnellisena kuin lapsi työnsi Anna rukin syrjään ja oli vapaa tekemään mitä itse tahtoi. Hän meni akkunan luo ja kohoitti hiljaa uutimia. Seutua valaisi mitä ihanin kuutamo ja houkutteli häntä ulos.
Astuessaan ulos portista, näki hän valon miehensä akkunasta. "Aina niin ahkerassa työssä", huokasi hän. "Hänellä ei ole enää aikaa oleksia vaimonsakaan kanssa."
Syksyinen leuto ilma leikitteli hänen kuumilla kasvoillaan. Hän astui nopeasti joen rannalle ja seurasi kauan sen tulista kulkua.
Kuutamon lumoavassa valossa näyttivät kirkko ja sitä ympäröivät rakennukset suuremmilta ja kauniimmilta; puut korkeammilta ja tuuheammilta. Annasta tuntui kuin olisi hän kävellyt noidutussa puistossa. Hän pysähtyi erään jokeen pistävän kiven luokse, jota nimitettiin "neidon kiveksi." Tarina kertoo että eräs nuori tyttö, kaunis kuin prinsessa ja hyvä kuin enkeli, oli tässä lopettanut päivänsä syöksyen alas pimeään syvyyteen.
Anna nousi neidon kivelle, johon hänen miehensä oli laittanut mukavan istumapaikan häntä varten. Ensimmäisinä aviovuosinaan olivat he näet usein tulleet tänne yhdessä lueskelemaan mainioita ruotsalaisia ja saksalaisia runoteoksia, joita koko maailma ylisti, mutta nämä miellyttävät jalon henkisen nautinnon hetket olivat äkkiä kadonneet palajamatta koskaan takaisin. Voitonhimo ja kauppapuuhat olivat piankin tehneet tuosta muinen haaveksivasta ja hajamielisestä Tåklinistä miehen, joka menettämättä mitään ymmärsi aineellisessa suhteessa voittaa kaikki ja jonka mielestä ei vaimo tehnyt koskaan tarpeeksi työtä.
Sitä ajatteli Anna ja huokasi. "Oi kuinka keveä olisi velvollisuus, kun se perustuisi rakkauteen, mutta kuinka raskaalta se ilman sitä tuntuu! Kuitenkaan en vaadi elämältä paljoa, vaan tyydyn sallimukseeni", virkkoi hän.
Anna silmäili virtaa, joka näytti entistään kolkommalta, kun pilvi hetkeksi peitti kuun.
"Sallimus", jatkoi hän ajatuksissaan, "kuinka kylmältä ja toivottomalta se kuuluu! Vaan ei! Sallimus se ei ole, vaan Jumalan rakkaus, jota minä näen kaikkialla."
Hän otti esiin Mustofiniltä saamansa ristin, jota hän aina kantoi kaulassaan ja katseli sitä vakavasti. Silloin heräsivät hänessä kaikki vanhat muistot ja tietämättään oli hän juuri itkusilmin nostamaisillaan tuon ristin huulillensa, kun eräs käsi pidätti häntä ja tempasi sen häneltä pois.
Huudahtaen hypähti Anna ylös ja näki miehensä edessään. Kädet ristissä katseli tämä häntä ja synkän näköisenä virkkoi:
"Luulenpa sinun ruvenneen palvelemaan kuvia! — Milloinkahan sinä vihdoinkin unohdat kaikki entiset haaveet ja käsität ettei elämä enää ole mikään romaani?"
"Voi, suo anteeksi heikkouteni", rukoili Anna. "Minä olen taistellut sitä vastaan, ja juuri kun luulen päässeeni voitolle, tunnen minä jälleen itseni voitetuksi. Mutta jos sinä, Berndt Wilhelm, tahtoisit olla kärsivällinen ja sallisit minun käydä omaa tietäni, niin muuttuisi kenties kaikki vielä hyväksi."
"Vaimo ei saa käydä toista tietä kuin hänen miehensä", sanoi tämä. — "Sinä riemuitset menneissä muistoissasi, etkä pidä velvollisuutenasi karkoittaa väliltämme noita varjoja. Minä puolestani tahdon aluksi uhrata perheellisen onnemme edestä tämän ristin allamme kuohuvaan veteen." Vielä kerran välähti tuo pieni amuletti hänen kädessään ja katosi syvyyteen.
Alla päin kävelivät puolisot ääneti kotia kohden. Kun Tåklinin mieli tyyntyi, rupesi hän käsittämään, että hän oli ollut kova ja kohtuuton Annalle, joka aina oli kohdellut häntä suurimmalla hyvyydellä ja kärsivällisyydellä. Katumus tuli, mutta hän oli liian ylpeä myöntääksensä sitä.
Annan jalo sydän antoi hänelle pian anteeksi, sen näki siitä komeasta kukkaisvihosta, jonka mies seuraavana aamuna löysi kirjoituspöydältään. Liikutetulla sydämellä katseli hän vihkoa, johon oli pistetty aloenkukka, ja jonka hän tiesi merkitsevän: "Sinä loukkaat minua mustasukkaisuudellasi."
"Niin, tosihan se on että olen mustasukkainen, vieläpä kuolleelle", huokasi hän. — "Lapsi parka, minä en voi tehdä sinua onnelliseksi!"
* * * * *
"Kun vanhat pohjolan viikingit hautasivat itsensä kumpuun", kirjoitti pastori Mörck tyttärellensä, "tapahtui se illalla auringon laskiessa. Tavallisesti asettuivat he kasvot länttä kohden voidaksensa seurata päivän viimeistä sädettä ja huokeammin eroittaa valon ja varjojen vaihtelua, josta he luulivat lukevansa kansansa ja maansa tulevaisuuden.
"Minäkin olen kääntynyt länteen päin; aurinko laskee, varjot pitenevät, ja ajatellessani menneitä ja nykyisiä, kuvastuu tästä kaoksesta selvimmin sielussani: maani, äitisi ja sinä.
"Olen nähnyt ensinmainitun veressä ja kyynelissä. Viljelemättä on isiltä peritty vainio ja tannertuu vihollisjoukon jaloissa. — Mutta matalista mökeistä astuu esiin urhoollinen kansa vastustamaan vihollista. Mikä ihana näky! Sankarin voima ja nuoruuden into yhdistyvät puoltamaan kotia ja isänmaata.
"Vihanta nurmi verhoo pian hurmeella kostutetun maan, tallattu vainio kynnetään, runottaret heräävät eloon, tiedemiehet palajavat uudella innolla Auran oppisaleihin ja kaikkialla pukeutuu salomaa kukkasiin. Ja tämä on rauhan siunaus. Vähäinen ja heikko on tosin tuo taimi, mutta tulevaisuudessa on siitä kasvava ihana puu. — Niin, kasvaos kansasi rakkaudessa, kallis isänmaa, kasvaos Korkeimman turvissa valon ja totuuden palvelukseen.
"Auringon säde paistaa tuohon valkoiseen ristiin, joka seisoo äitisi haudalla. Suloiset rauhan ja onnen päivät kulkevat ohitseni. — Sitten näen taas äitisi lempeän haamun paarilla, ja surullisiin öihin vaihtuvat onnelliset päivät. Kuitenkin on Jumala armollinen: sinä, tyttäreni, tulit valonsäteeksi minun elämälleni.
"Ja nyt jäähyväis-sanani sinulle, tyttäreni. Älä pelkää purjehtiessasi myrskyistä merta, sillä Korkein seisoo peräsimen luona. Sotien ja taistelujen kautta kulkee tie tyyneen satamaan ja siihen rauhaan, joka ei koskaan katoa — — —"
Se oli pastori Mörckin viimeinen kirje hänen tyttärellensä. Tåklin oli tällä kertaa myöntyväinen ja salli vaimonsa matkustaa Ahvenanmaalle. Anna joutui ajoissa, ja hänen sylissään veti pastori Mörck viimeisen huokauksensa.
* * * * *
Berndt Wilhelm Tåklin istui papereilla täytetyn kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kasa laskuja, joita hän erittäin innokkaasti tarkasteli. Vihdoin pani hän tyytyväisen näköisenä kynän pois luotaan.
"Tuntuupa kumminkin suloiselta olla rikkaana!" mutisi hän itsekseen ja ojensihe mukavassa nojatuolissaan. "Toista on istua jalat oman pöydän alla, kuin surra jokaista killinkiä ja palvella muita. — Ja kumminkin oli tälläkin ajalla sulonsa, kun huoletonna kuin lintu sai antautua omiin huvituksiinsa."
Rikkauksista siirtyivät hänen ajatuksensa Annaan, jonka näkeminen oli herättänyt hänen parhaat tunteensa. Silloin oli hän pitänyt elämänsä tehtävänä puolustaa viattomuutta ja taistella oikeuden ja totuuden edestä, mutta mihin olivat nämä jalot aatteet kadonneet? Sillä poissa ne olivat! Annaa ei hän voinut siitä syyttää, olihan se edelleen samanlainen, yhtä jalomielinen kuin ennenkin ja olihan se urhoollisesti ponnistellut, joskin turhaan, pelastaakseen häntä elämän ihanteellisille valloille.
Eikä hän ollut koettanut tehdä onnelliseksi häntäkään, jota hän oli luvannut rakastaa ja suojella, vaan oli kiusannut häntä mustasukkaisuudellaan ja osoittanut hänelle niin vähän suopeutta ja hyvyyttä kuin mahdollista.
Kuumeenväristys ravisti Tåklinin jäseniä ja sielun sekä ruumiin tuskissa väänteli hän itseään tuolissaan, voimatta nousta ylös. Hän oli näkevinään Annan läheisyydessänsä. Seisoen eräällä piedestaalilla osoitti se kädellään korkeuteen ja katseli häntä sääliväisesti ja hellästi. Hän tahtoi rientää hänen jalkainsa juureen, mutta oli kuin tuhannet pienet koukut olisivat pidättäneet häntä, ja voi, voi! kaikki nuo pistävät ja polttavat koukut olivat puhtaasta kullasta!
Tuskissaan päästi hän hirveän, sydämestä lähtevän huudon.
Kun hän avasi silmänsä, seisoi Anna hänen vieressään silellen jähdyttävällä kädellään hänen polttavaa otsaansa ja katsellen häntä sääliväisyydellä ja levottomuudella.
"Mitä — sinä — tahdot?" läähätti Tåklin.
"Ystäväni, sinä olet kaiketi sairas", vastasi Anna, "kätesi on kylmä ja kasvosi hehkuvat."
"Luulen sinun olevan oikeassa", mutisi Tåklin. "Miten nuo kultaiset koukut vaivaavatkaan minua! — Älä jätä minua, Anna, älä jätä minua!"
"En koskaan", sanoi Anna liikutettuna, "en koskaan!"
Ennenkuin tunti oli kulunut, makasi Tåklin julmimmissa kuumeenhoureissa. Ymmärtämättä hänen puheitaan hyväili Anna lempeästi hänen käsiään ja puhutteli häntä kuin pientä lasta.
"Rouvani", sanoi lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, "minun luuloni mukaan tulee mieheenne rokko. Teidän täytyy olla varovainen ja niin vähän kuin suinkin oleksia tässä huoneessa."
Anna vaaleni. "Rokko! Suuri Jumala!" huudahti hän. "Hyvä herra", lisäsi hän sitten ylevästi, "kelpo sotamies ei luovu koskaan paikaltaan. Minun paikkani on tässä, vaikka kaikki muut pakenisivatkin."
Lääkäri oli arvannut oikein. Tuo kauhea tauti oli tavannut Tåklinin ja kahlehti hänet tulisilla raudoillaan.
Tuskin silmänräpäykseksikään lähti Anna näinä pitkinä kärsimyksen päivinä sairaan luota. Yhdellä sanallaan saattoi hän rauhoittaa häntä julmimmissakin houreissa ja hänen lempeä äänensä vaikutti usein tehokkaammin kuin parhain lääke. Mutta hän ei pitänyt huolta ainoastaan hänen maallisesta tomustaan, vaan koetti myös ylentää hänen sieluansa taivaasen ja vuodattaa siihen toivoa ja uskoa.
* * * * *
Vaikka sairas nauttikin erinomaisen hellää hoitoa, kävi kuolon enkeli kumminkin Tåklinin kodissa ja Anna Mörck oli yhdenkolmatta vuoden iässä leski. Pian rehoitti nurmi hänen miehensä haudalla, mutta ne kauniit kukat, jotka siellä keväisin puhkesivat, todistivat ettei se ollut unhoitettu.
Muutamia vuosia miehensä kuoleman jälkeen tapaamme Annan purjehtimassa omalla laivallaan Kronstadtiin, josta matkasta hän toivoi sekä hyötyä että huvitusta ja jolle hän oli lähtenyt kauppa-asiainsa tähden. Moni oli kehoittanut häntä lopettamaan kauppaliikettään, mutta hän ei ollut seurannut tätä neuvoa, käsittäessään, että ahkera työ paremmin kuin mikään muu saattoi pelastaa hänet siitä alakuloisuudesta, johon hän usein pyrki vaipumaan.
Ettei mikään mielenhaaveksiminen ollut hänessä saanut valtaa, näki koko hänen olennostaan, kun hän eräänä kesäkuun aamuna istui kuunari "Onnen" peräkannella hengittäen raitista meri-ilmaa, sillä vaikka hänen suunsa ympärillä väikkyikin vielä surumielinen juonne, oli hänessä voimaa ja elämänvirkeyttä, johon tuo häntä miellyttävä merielämä ei suinkaan ollut vähimpänä syynä. Hänen viime vuosina vaalistuneita kasvojaan peitti nyt helakka puna, ja nuo mustat, haaveksivaiset silmät olivat taas kirkkaat ja säteilevät. Hänen kauneutensa oli saanut uuden loiston menettämättä entistä ihanteellista luonnettaan.
"Luulenpa tuulen kiihtyvän", sanoi Anna Brigitalle, joka myöskin oli hänen kanssaan matkalla Kronstadtiin. Sairastettuaan viime yön meritautia istui hänkin nyt laivan kannella vahvistaen itseään Kolmodinin "Hengellisillä Kyyhkyisäänillä", jotka kaikissa elämän vaiheissa olivat hänen lujat ystävänsä ja neuvonantajansa. Kirja putosi Brigitalta ja säikähtäen huudahti hän: "Uh! Luuletteko todellakin niin, lapsi?"
"Ole varoillasi, Briitta muori", sanoi Anna hymyillen, "äläkä huuda noin. Minä pelkään että joudut merimiesten nauruksi."
Hän laski kätensä vanhan ystävänsä kaulaan ja katsoi hellästi hänen silmiinsä, ja kuta kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän tuli hän liikutetuksi.
"Tuo ryppy on minun tähteni", ajatteli hän, "ja niin on tuokin. —Uskollinen sydän, miten palkitsen minä sinut!"
"Mitä te ajattelette?" kysyi Brigitta lempeästi.
Anna veti pois kätensä. "Ajattelin", vastasi hän, "ettei meitä enää ole kuin kaksi, jotka riipumme toisissamme. Ajattelinpa myöskin, mitä sinä, Brigitta, olet minulle ollut."
"Älkää siitä koskaan puhuko!" sanoi Brigitta torjuvaisesti, "ja luvatkaa ett'ette unhoita minua, jos vielä milloin saisitte hyvän ystävän, tahi että ainakin saan uskollisen koiran tavoin levätä teidän jaloissanne."
"Kuinka sinä, Brigitta, puhutkaan! Semmoiselta kannaltako sinä minut tunnet? Ja minkäpä ystävän minä sitä paitsi enää voisin saada?"
"Te olette vielä nuori, Anna, eikä sitä voi tietää, mitä tulevaisuus tuopi sylissään", sanoi Brigitta painavasti.
"Älä aseta minun ennustuspeiliäni enää maallisia varten", sanoi Anna.
Hymy katosi hänen huuliltaan, ajatuksiinsa vaipuneena nojasi hän päänsä kättänsä vasten ja näkyi vaan katselevan välkkyviä laineita, kunnes Brigitta päätti herättää hänet noista mietteistä ja alkoi kertoa ainakin jo sadannetta kertaa tuota kaunista kertomusta Joukahaisen nuoresta sisaresta, kauniista Ainosta, joka ennemmin rupesi sisareksi Siikasille kuin vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.
Näin kului nopeasti aika, ja pian alkoivat korkeat laivanmastotKronstadtin sataman suulla kuvastua vasten selkeää taivaan rantaa.
Merimatkan vaivaloisuudet unohtuivat ja tyytyväisyydestä säteilivät kaikkien silmät. Laivan kansi puhdistettiin ja liput järjestettiin, että oikein arvokkaalla tavalla tultaisi satamaan.
Kun "Onni"-kuunari muutamaa tuntia myöhemmin lepäsi kiinnitettynä noiden lukuisien kauppalaivojen rivissä, jotka erihaaroilta olivat tulleet tänne välittämään maailmankauppaa, vallitsi laivalla sekä erinomainen somuus että iloinen mieliala, ikäänkuin eivät vastatuulet, sumut tahi vaarat koskaan olisi olleet kysymyksessä. Merimiehet saivat hetkisen levähtää, ja kokkikin kömpi nokisena ja tulipunaisena esiin laivakeittiöstä.
Kiikari kädessä seisoi Anna korkean köysikiepun päällä. Lujasti linnoitettu kaupunki, kanuunoilla varustetut suuret sota-alukset, kauppalaivat liehuvine lippuineen, aaltoileva meri, tavattoman vilkas elämä, kaikki tuo yhdistyi kirkkaan auringon valossa niin ihanaksi näkyalaksi, ett'ei ollut ihmekään, jos Anna ei tahtonut kääntää siitä katsettaan pois. Brigitta, joka oli tyytynyt turvallisempaan paikkaan laivan kannella, oli hämmästyksissään kuin lapsi eikä tiennyt rohkenisiko hän lähemmin katsellakaan ympärilleen, sillä joka hetki pelkäsi hän, että nuo irvistelevät kanuunansuut tähdättäisiin juuri häntä kohden.
Tämä hänen lapsellinen pelkonsa puhkesi ilmi, kun he tulivat kaupunkiinkin. Riippuen kiinni Annan vaatteissa ei hän tohtinut käydä askeltakaan ilman hänettä, ja suurimmalla kauhulla katseli hän jokaista rehellistä venäläistä, kuvaillen mielessään, että häntä varastettaisi tahi murhattaisi. Lukuisat sotilaat, tavattomat puvut ja vieraat kielet muistuttivat hänelle lakkaamatta täällä oudolla maalla, että hän oli jättänyt synnyinmaansa, ja "oma maa mansikka, muu maa mustikka" toisti hän tuontuostakin.
Kun molemmat naiset eräänä päivänä palasivat kävelemästä ja aikoivat kääntyä asuntoonsa, näkivät he kaukaa erään miehen lähestyvän, joka herätti heissä erinäistä huomiota. Hän astui hitain, tasaisin askelin ja näytti olevan omiin ajatuksiinsa niin vaipuneena, että tuskin hän havaitsi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen älykkäitä, kalpeita kasvojaan himmensi salaisen surun varjo, ja rypyt hänen korkealla otsallaan ilmaisivat tarkalle katsojalle, että hänen elämällään oli ollut vaivoja ja taisteluja.
"Olen vaan nähnyt yhden ainoan", ajatteli Anna itsekseen, "jonkaulkomuoto on ollut kaikin puolin noin kaunis ja säännöllinen. —Todellakin, ainoastaan yhden olen nähnyt katselevan tuolla tavalla."Hän huokasi syvään.
"Joll'en tietäisi kapteeni Mustofinin jo aikoja sitten lepäävän esi-isiensä luona", ajatteli puolestaan Brigitta, "niin luulisin näkeväni hänen tulevan vastaamme."
Mutta Anna pysähtyi, nojautuen raskaasti Brigitan käsivarteen.
"Taivaan armot", kuiskasi hän kauhistuneen näköisenä, "antaako hauta takaisin kuolleensa, vai onko tämä petollinen harhanäky, joka pian on katoava revittyään jälleen auki sydämeni haavat! Brigitta, hyvä Brigitta, sano minun erehtyvän, sano minun olevan houreissa, sillä minä en voi ymmärtää, että vielä täällä maailmassa saisin nähdä nuoruuteni sulhon, kaivatun Vladimirini."
"Rauhoittukaa, lapseni", kuiskasi palvelija, "antakaamme hänen tulla lähemmäksi ja päättäkäämme sitten, kuka meillä on edessämme."
Tulija pysähtyi nyt, pyyhkäsi kädellään silmiään ja katsoi sitten taas terävästi ja tutkivaisesti noita kahta naista. Mutta pian seisoi hän heidän luonaan. Brigitan ontuva käynti oli ensin vetänyt puoleensa hänen huomionsa, ja tunnettuaan hänet oli hänen katseensa kääntynyt Annaan, jota hän oli niin suuresti rakastanut eikä koskaan voinut unhoittaa.
Vieras ei näet ollut kukaan muu kuin Vladimir Mustofin, jonka sattumus oli tuonut Kronstadtiin. Hän tarttui Annan jääkylmiin käsiin ja tuolla suloisella äänensoinnulla, jota tämä niin usein oli kuullut, virkkoi hän:
"Anna Mörck, me näemme siis jälleen toisemme. Minä luulin sen tapahtuvan vasta paremmassa maailmassa, mutta kiitetyt olkoot pyhät, että se vielä tässä elämässä toteutui. Armas tyttö, puhu, sano että vielä minua muistat, että vielä tunnet minut."
Myrskyisistä tunteista oli Mustofinin sydän pakahtua, hänen huulensa vapisivat ja silmänsä kostuivat kyyneleistä odottaessaan Annan vastausta, mutta tämä, joka miehuullisesti oli kestänyt niin monta surua, ei tahtonut voida käsittää tätä äkillistä iloa.
Vihdoin aukenivat hänen huulensa, ja Mustofinin täytyi kumartua kuullakseen mitä hän sanoi.
"Vladimir Mustofin", kuiskasi hän hiljaa ja katkonaisesti, "minä en ole voinut koskaan sinua unhoittaa — enkä ole — sitä milloinkaan — tekevä — niin kauan kuin — elän."
Nämä sanat täyttivät Mustofinin suurimmalla ilolla, mutta hänellä ei ollut tilaisuutta pitempiin puheisin, sillä Brigitta, joka jo oli ehtinyt vuodattaa virroittain kyyneleitä osanottavaisuudesta ja riemusta, teki päätöksen asiassa, virkkoen:
"Jos viivymme kauemmin täällä ulkona kadulla, niin kokoontuu pian Kronstadtin koko väestö ympärillemme. Välttääksemme tätä luulen minä parhaaksi että lähdemme mitä pikemmin siihen ravintolaan, jossa me asumme. Ettekö tekin ole samaa mieltä, lapset?"
Mustofin hymyili myöntäväisesti ja vaikk'ei tuo käytännöllinen järki juuri ollut tässä kohden hänen mielestään tervetullut, katsoi hän kumminkin parhaaksi seurata Brigitan kehoitusta. Hän tarjosi sentähden käsivartensa Annalle, jonka jälkeen tuo pieni seurue lähti liikkeelle.
Brigitta, joka yhä edelleen kauheasti pelkäsi varastettavan tahi murhattavan itseänsä, oli heidän päästyänsä perille kyllin tunnollinen jättääkseen nuo rakastavaiset kahden kesken, jotka moninaisten vaiheitten perästä vuosien kuluttua jälleen olivat löytäneet toisensa.
"Katsoessani sinun armaisin kasvoihisi ja kuullessani äänesi sointua", sanoi Mustofin suudellen kunnioituksella Annan itkeentyneitä silmiä, "tuntuu minusta kuin kaikki menneet tapaukset olisivat olleet unennäköä."
"Mutta julmaa, kauheaa unennäköä, Vladimir", sanoi Anna. "Oi, minä olen luvannut antaa anteeksi, mutta tällä hetkellä on se minulle vaikeaa."
Anna värisytti. "Kelle on sinun vaikea antaa anteeksi?" sanoi Mustofin.
"Kenraali Demidoffille!" sammalsi Anna.
Mustofin säpsähti. "Enolleni! Eikö hän ollut sinulle kelvollinen suojelija?"
"Ja sinä ehkä kirjoitit minulle usein?" sanoi Anna vastaamatta kysymykseen.
"Niin usein kuin vaan voin, armaani, mutta minä en saanut sinulta koskaan riviäkään vastaukseksi, kunnes vihdoin tuo onneton kirje saapui."
"Mikä kirje?"
"Kirje, jonka sain illalla ennen Borodinon tappelua, ja jossa sanoma sinun kuolemastasi yhdellä iskulla mursi kaikki maallisen onneni toiveet. Kaikki näkyy kumminkin riippuneen selittämättömästä erhetyksestä — mutta, Annani, miksi vapisee sinun kätesi, miksi ovat lempeät silmäsi kalman kankeat?"
"Nyt ei ole minulle enään mikään hämärää ja selittämätöntä", huudahti Anna. "Löytyykö todellakin niin paljon ilkeyttä maailmassa! Sitä en olisi voinut uskoa. — Niinpä kuule sitten, Vladimir: enosi ei ole ainoastaan salannut meidän kirjeemme, sillä ei sinultakaan ole tullut yhtäkään riviä minun käsiini, vaan on hän vielä lisännyt syntivelkaansa ilmoittaessaan meille kummallekin, että toinen oli kuollut."
"Jopa vihdoin selkenee tuo konna minulle!" huudahti Mustofin vimmastuneena. "Otaksuin hänet rehelliseksi mieheksi jättäessäni sinut hänen haltuunsa, sen jälkeen olen minä häntä epäillyt ja sitten taas luottanut häneen. — Vaan kerro, armaani, kaikki, äläkä salaa mitään."
Eikä Anna salannutkaan häneltä mitään, vaan kertoi kaikki mitä oli tapahtunut siitä päivin, kun he olivat eronneet.
"Pahin on vielä jäljellä", sanoi Anna lopuksi. "Voi, Vladimir, saatuasi kuulla sen, hyljäät sinä kenties minut etkä katso minun enään ansaitsevan sinun rakkauttasi; — vaan käyköön miten tahansa, totuuden tahdon minä sanoa, tietäen tehneeni parhaan vakuutukseni mukaan."
Anna seisoi kalpeana, mutta tyynenä Mustofinin edessä. "Vladimir", sanoi hän, "minulla ei ole enään nimenä Mörck — — —"
Oli kuin Mustofin olisi saanut tikarin sydämeensä. "Älä laske leikkiä, Anna! Sinä olet naimisissa", läähätti hän. "Naiset uhraavat mielellään itsensä. Sinä menit kiitollisuudesta naimisiin pelastajasi kanssa!"
"Niin, sinun johtopäätöksesi ovat oikeat, mutta hän on — kuollut!"
Mustofin hengähti keveämmin. "En tahdo iloita toisen kuolemalle", sanoi hän, "mutta minä en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin tavannut sinut naimisissa toisen kanssa ilman rakkautta."
Anna peitti käsillä kasvonsa. "Jumala on säästänyt meiltä tämän hirveän koetuksen", sanoi hän liikutettuna — "mutta minä tahdon jatkaa."
Paljon ei ollutkaan lisättävää. Lyhyesti mainitsi hän viimeisten vuosien vaiheet, ja sitten oli Mustofinin vuoro kertoa.
"Saatuani tiedon", aloitti hän, "että sinä, Annani, olit kuollut, tunsin minä ääretöntä tuskaa ja toivottomuutta. Minusta tuntui kuin elämä olisi kadottanut kaiken arvonsa enkä minä kiihoittuneessa mielentilassani muusta tiennyt, kuin että halusin lopettaa elämäni. Eräs historian verisimpiä päiviä alkoi. Missä sota hurjimmin riehui, siellä olin minäkin. Kauan näyttikin siltä kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet minua, kunnes illalla äkkiä tunsin kupeeni lävistetyksi ja kaaduin. En tiedä miten kauan lienen ollut tunnotonna, mutta kun heräsin, näin minä olevani eräässä huonossa korsussa, ympärilläni kaksi välskäriä ja uskollinen Feodorini, tuo kelpo poika, joka oli tulla ilosta hurjaksi, kun minä avasin silmäni. — Tahdon jättää mainitsematta sitä seuraavan ajan. Usein napisin minä Sallimukselle, joka ei ollut antanut minun kuolla sotilaan mainehikkaalla kuolemalla, ja vasta vähitellen opin minä taipumaan Jumalan tahdon alle ja ymmärtämään, että joskus tarvitsemme suurempaa rohkeutta elääksemme kuin kuollaksemme.
"Kun vihdoin tulin terveeksi, oli sota melkein loppunut. Minut nimitettiin evestiksi ja sain paljon kunniamerkkejä, mutta mikään ei minua enään huvittanut. Sentähden vetäysin minä takaisin tilalleni lähelle Pietaria, elääkseni alammaisteni hyväksi ja kohoittaakseni heitä henkisestä unteluudestansa. Siellä syrjäisessä sopessa olen minä koettanut tulla kelvolliseksi kohtaamaan kerran sinua, nuoruuteni morsianta, Anna!"
Mustofin ojensi kätensä ja Anna lepäsi taas kuten muinoin vasten hänen sydäntään, vasten tuota uskollista, hellää sydäntä, joka ei koskaan ollut voinut unhoittaa ensimmäistä ja ainoata rakkauttaan.
Kun Brigitta tuokion kuluttua astui sisään, asui noiden rakastavaisten kasvoissa vielä kirkas hohde. Katuen että olivat liian kauan ajatelleet itseään, riensivät he häntä vastaan, ja evestikin — niin kertoi Brigitta sitten usein ylpeästi, — syleili ja kiitti häntä siitä uskollisesta palveluksesta, jota hän oli tehnyt Annalle, heidän yhteiselle lemmikilleen.
Mustofin ja Anna puhuivat yhdellä haavaa. He kertoivat hänelle iloaan, onneaan ja vastaisia tuumiaan.
Brigitta sai tietää, että Mustofin lähtisi heidän kanssaan Suomeen, ja että Anna lopettaisi kauppaliikkeensä ja seuraisi Mustofinia hänen tilallensa Venäjänmaahan, sitten kun kirkko ensin oli yhdistänyt heidät.
"Mitä sanot, Briitta muori", sanoi Anna, "jos iäksi lähtisit kotimaastasi ja edelleen saisit olla taskuvarkaiden ja murhamiesten parissa?"
"Akka tieltä kesken kääntyy, mutt'ei mies sinä ikänä", kuului hetkisen perästä hänen järkevä vastauksensa. "Minä olen vaimo, mutta tahdon toimia kuin mies. — Ilossa ja surussa olen minä seurannut teitä, lapsi, enkä pyydäkään korkeampaa kuin saada olla luonanne."
Liikutuksella puristivat Mustofin ja Anna uskollisen palvelijan käsiä. Ulkona vallitsi lämpöinen kesä ja niinpä oli heidän kiitollisissa sydämissäänkin.