Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.
Yhtäkkiä kajahti sitten sen kauhean näytelmän alkusoitto, joka oli määrätty perusteitaan myöten tärisyttämään Eurooppaa ja välillisesti koko sivistynyttä sekä suurta osaa sivistymätöntä maailmaa. Tuskin enemmän kuin viikko oltiin epävarmoja niitten diplomaattisten neuvottelujen tuloksista, jotka edeltivät mullistusta, ja sen aikana liikkui huhuja kaikesta mahdollisesta, myös Venäjän salassa suorittamasta liikekannallepanosta. Kukaan ei tiennyt mitään varmasti, ei edes niillä seuduin, joissa ei mikään sensuuri kuten Suomessa pöyhinyt ja seulonut kaikkia suuresta maailmasta tulevia tietoja. Niin puhkesi sitten maailmansota. Sähkösanomat toivat iskun iskun jälkeen. Itävalta oli julistanut sodan Serbiaa vastaan, Venäjä kiiruhti asettumaan Serbian rinnalle, Ranska riensi täyttämään velvollisuutensa Venäjän liittolaisena, Saksa teki samoin Itävaltaan nähden ja antoi joukkojensa heti marssia Belgiaan. Ja siitä sai Englanti vuorostaan syyn sodan julistamiseen Saksalle. Melkein koko Eurooppa joutui tähän pyörteeseen, sillä niissä harvoissa maissa, jotka eivät vielä olleet suoranaisesti osallisina, kihisi juonitteluja, joiden tarkoituksena oli saada ne mukaan puolelle tai toiselle.
Minuun henkilökohtaisesti vaikutti purkaus erikoisen virkistävästi. Minä pidin kuten useimmat muutkin selvänä, että sota ei kestäisi monta kuukautta. Jo kulungit ja mieshukka kävisivät liian suuriksi, jotta pitkällinen sota voisi olla mahdollinen. Mutta tulipa sodasta lyhyt tai pitkäaikainen, epäilemättä se herättäisi uuteen eloon ne voimat, jotka Venäjällä olivat vihamielisellä kannalla rajatonta itsevaltiutta vastaan, joka varmaankaan ei voisi kestää uutta samanlaista myrskyä, kuin se, jonka Japanin sota oli herättänyt. Ellei ennen niin sodan loputtua tulisi vallankumous puhkeamaan pyhässä ja jakamattomassa Venäjän valtakunnassa ja silloin, jos koskaan, pitäisi meidän suomalaistenkin aika tulla iskeä isku vapautemme puolesta päästäksemme riippumattomiksi siitä ikeestä, joka erikoisesti viimeisten vuosien aikana niin oli sietämättömästi painanut meitä.
Itse asiassa en odottanut Venäjän enemmän tai vähemmän vallankumouksellisten puolueiden ryhtyvän millinkään toimintaan, ennenkuin sota oli lopussa. Niin kauan kuin sitä kesti, oli tsaarihallituksen verrattain helppo pitää levottomat ainekset ohjissa, mutta kun armeija kerran oli demobilisoitu sodasta saamineen kokemuksineen, oli tsaarivallan mahdotonta samalla tavalla kuin ennen tukahduttaa kaikki vapaudenpyrkimykset ja pitää kaikkia kansankerroksia tarkkailun alaisina. Ohjia oli ehdottomasti hellitettävä ja kun ne kerran oli hellitetty, ei ollut mahdollista edeltäpäin aavistaa, miten ne uudelleen tiukennettaisiin. Edes osapuilleen järjestettyä ja kiinteärakenteista yhteiskuntaa ei ollut mahdollista luoda siitä anarkiasta, jonka luonnon pakosta täytyi seurata yleistä vallankumousta Venäjällä, jossa puuttui melkein kaikki edellytykset yhteiskunnan kyvylle itse pyrkiä johonkin järjestyksen tapaiseen. Kansaa ei rankaisematta pidetä vuosisatoja niin ankaran holhouksen alaisena kuin Venäjän kansaa. Sinä päivänä, jolloin holhous lakkaa, loppuu myös se järjestys ja yhteiskunta, jota holhous on ylläpitänyt kansan itsensä lainkaan auttamatta.
Mutta juuri tämän täytyi antaa meille suomalaisille parhaat mahdolliset toiveet ottaa aikanaan kohtalomme omiin käsiimme. Mehän olimme ainoa kansa valtaisen maailmanvallan piirissä, joka omasi todellisen lakiin ja oikeuteen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen, kun taas Venäjällä laki oli käsite, joka vain ylen vähäisessä määrässä erosi hallinnollisten käskyjen käsitteestä. Meidän oli siis mitä kärsivällisimmin odotettava, kunnes koittaisi hetki, jolloin tsaarivalta lopultakin luhistuisi.
Sen vuoksi olin minäkin aluksi melko epäilevä jääkäriliikkeeseen nähden. Olinhan epätietoinen kaikesta mikä koski tätä liikettä, paitsi siitä tosiasiasta, että muutamat huimapäiset nuorukaiset olivat lähteneet Saksaan siellä taistellakseen perivihollista vastaan. Vähitellen kuitenkin pääsin selville liikettä koskevista asioista ja seikoista, joilla ei lainkaan ollut sellaista uhkapelin leimaa kuin olin kuvitellut, vaan päinvastoin perustuivat harkittuun suunnitelmaan ja olivat saaneet laajuuden, josta minulla ei ollut ollut aavistustakaan. Ei ollut kyseessä kourallinen enemmän tai vähemmän seikkailevaa väkeä, vaan todella kokonaista pari tuhatta nuorukaista kaikista eri yhteiskuntaluokista, jotka olivat lähteneet matkaan rinnassaan sama halu saada taistella sortajaa vastaan, jota minä ja monet minun kerallani olivat aikaisemmin tunteneet. Niin, itse asiassa yhä edelleen tunsivat, sillä tarkoin katsoen oli vain tietoisuus siitä, että vuosien kuluessa olin käynyt liian vanhaksi ja raihnaiseksi, pidättänyt minua itse heittäytymästä seikkailuun.
Mutta sen vuoksi en jäänytkään pitkäksi aikaa toimettomaksi. Eräs ent. saksalainen meriupseeri, joka korkeimman sodanjohdon toimesta oli saapunut Ruotsiin, oli joltain kuullut minusta ja yrityksistäni entisinä aikoina ja tuli tapaamaan minua kysyäkseen olinko vielä halukas auttamaan tarpeellisissa kohdin. Hän oli saanut tehtäväkseen ottaa selville ja niin paljon kuin mahdollista vastustaa Venäjän aikeita Ruotsissa, minkä maan kautta kaikki yhteys muun maailman kanssa tapahtui. Olin luonnollisesti valmis tekemään mitä voin niin houkuttelevan tarkoituksen hyväksi ja sainkin pian tilaisuuden tehdä Saksan asialle eräitä palveluksia, jotka, vaikkakin itsessään hyvin vähäpätöisiä merkitykseltään, kuitenkin tuottivat minulle tyydytyksen kantaa korteni, vaikka mitätönkin, kekoon.
Tehtävänäni oli varsinaisesti puhutella henkilöitä, jotka erilaisissa tiedustelutoimissa matkustivat sinne tänne seuduille, jonne saksalaiset eivät kernaasti voineet mennä, kuten Hollantiin, Norjaan, vieläpä Arkangeliinkin. Kaikki suorittivat tehtävänsä onnellisesti ja palasivat Tukholmaan välttyen kaikista selkkauksista, kuten vangitsemisista, kuulusteluista tai senkaltaisista. Tällä välin kului ensimmäinen sotatalvi saksalaisten herkeämättä lähetellessä voitonsanomiaan. Heidän armeijansa tunkeutuivat pysähtymättä eteenpäin sekä itä- että länsirintamalla. Ainoastaan yksi peräytyminen oli sattunut, kun heidät Marnen luona pakotettiin luopumaan etenemisestään Pariisia kohti ja vetäytymään takaisinkin lyhyehkön matkan, mutta sen merkitystä ei pidetty suurenakaan verrattuna suureen menestykseen muilla rintamilla, Masurin järvillä, Puolassa, Belgiassa j.n.e. Tällä välin oli kuitenkin jokaiselle käynyt yhä selvemmäksi, että toiveet sodan pikaisesta loppumisesta olivat tuomitut pettymään. Englanti eittämättömästi piti yllä muiden ententemaiden rohkeutta ja sodanhalua, joka useilla tahoilla ilman tätä englantilaista selkänojaa olisi ollut melkein mennyttä kalua.
Sillaikaa oli kaikkien näiden maailmanhistoriallisten tapahtumien aikana ollut käynnissä yhtä uupumaton kuin taitava työ niiden nuorten suomalaisten hyväksi, jotka olivat tulleet Saksaan, erittäin joustavan ja tehtävään soveliaan varatuomari Wetterhoffin johdolla, erään suomalaisen, josta oli tullut Saksan alamainen, mutta joka ei koskaan ollut herennyt ottamasta osaa maansa asioihin ja vaikuttamasta sen hyväksi. Häntä yksinomaan oli kiittäminen siitä, ettei alkuperäistä "pfadfinder" (partiolais-) joukkoa hajoitettu, sen jälkeen kuin ensimmäinen neljän kuukauden kurssi oli suoritettu, ja hänen taitavuuttaan neuvotteluissa Saksan hallituksen luottamusmiesten kanssa on niinikään kiittäminen siitä, että joukkue laajennettiin 27:ksi jääkäripataljoonaksi, joka sai kasvatuksen saksalaisten upseerien johdolla, kasvatuksen, joka perusteellisuudessa etsinee vertojaan.
Minä en tuntenut Wetterhoffia, en ollut edes kuullut puhuttavan hänestä ennenkuin Tukholmassa suomalaisen jääkäriliikkeen yhteydessä. Minulla ei siis ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia hänen persoonastaan, kun uutena vuonna 1917 saavuin Berliiniin ja tutustuin häneen sekä sain kuulla jääkäripataljoonasta, niistä vaikeuksista, joita vastaan Wetterhoffin oli täytynyt taistella saadakseen sen aikaan ja niistä vaikutusvaltaisista henkilöistä, joitten kanssa hän oli neuvotellut ja joissa oli saanut vireille harrastusta Suomen asiaa kohtaan. Tätä kaikkea ei suinkaan kertonut Wetterhoff itse, vaan toiset, etupäässä suomalaiset, jotka olivat olleet asiassa osallisina. Käyntini Lockstädter-leirillä hieman sen jälkeen varmensi monin tavoin vaikutelmaani Wetterhoffin hyödyllisyydestä yritykselle ja sen kautta yleensä koko Suomen asialle.
Sen vuoksi ajattelin melkoisen harmistuneena parooni Bonsdorffin puuhaa saada Wetterhoff syrjään sen toimiston johdosta, jonka hän oli järjestänyt Berliiniin ja johon melkein kaikki työ Suomen etujen hyväksi oli keskitetty. Menin siis heti palattuani Tukholmaan Bonsdorffin luo, selostin hänelle mitä olin nähnyt ja kokenut Berliinissä ja lopetin kehoittamalla häntä luopumaan vastenmielisyydestään Wetterhoffia kohtaan ja sen sijaan käyttämään hyväkseen häntä ja hänen suhteitaan, jotka todella olivat hyvin laajat ja ulottuivat kaikenlaisiin vaikutusvaltaisiin piireihin Berliinissä. "Olkoon vastenmielisyytesi miestä kohtaan miten oikeutettu tai hyvin perusteltu tahansa", lopetin esitykseni, "niin olisi joka tapauksessa parasta itse asialle, jos ainakin haluaisit jättää sen sopivampaan aikaan."
"Vai niin, sinäkin olet antanut Wetterhoffin kerskumisen ja loruilun omista, joskaan ei olemattomista, niin kuitenkin jotakuinkin arvottomista suhteistaan valtavasti vaikuttaa itseesi!" alkoi parooni. "Salli minun sanoa sinulle, etten usko niihin sen enempää kuin uskon tietoihin kaikesta siitä arvokkaasta työstä, jonka Wetterhoff muka on suorittanut asiamme hyväksi. Ei, kuta ennemmin hän joutuu pois, sitä parempi."
Oivaltaen, ettei tässä ollut järkisyillä mitään tehtävissä annoin puheen siitä päättyä ja poistuin muutamia tyhjänsanovia lauseparsia sanottuani. Itse ottamani tehtävä koettaa aikaansaada sovinto tai ainakin toistaiseksi aselepo oli siis epäonnistunut, mutta lohdutin itseäni sillä, että Wetterhoff joka tapauksessa kykenisi pitämään vastustajansa aisoissa, tietämätön kun olin niistä voimista, joita tämän vastustajan jo oli onnistunut saada liikkeelle saavuttaakseen päämääränsä: Wetterhoffin poistamisen.
Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen saapui velivainajani Tukholmaan koettamaan saada jotain selvyyttä sen delegatsioonin sekaviin oloihin, joka siellä käsitteli Suomen asioita ja erityisesti kaikkea mikä koski jääkäripataljoonaa, joka jonkun aikaa sitten oli jättänyt Lockstädterleirin ja lähtenyt rintamalle itään. Hänen ponnistelujensa palkka oli kuitenkin varsin mitätön, kun sitä ainoata toimenpidettä, joka olisi voinut tuottaa perinpohjaisen parannuksen epäkohtiin, ei vielä pidetty tarpeellisena. Bonsdorff jäi edelleenkin valtuuskunnan puheenjohtajaksi ja jatkoi edelleen taisteluaan Berliinin toimistoa ja sen päällikköä, Wetterhoffia, vastaan.
Joku aika sitten hän oli saanut puolelleen myöskin pataljoonan komentajan, majuri Bayerin, joka piti Wetterhoffia epämiellyttävänä vastustajanaan ja kilpailijanaan suurimmasta vaikutusvallasta pataljoonaa koskevissa kysymyksissä. Hän oli ollut sen päällikkö aina pfadfinder-ajalta saakka ja oli mies, joka ei karttanut mitään keinoja siinä juonittelussa, jonka hän oli pannut käyntiin saadakseen sekä toimiston että sen päällikön täydelleen, vaikutusvaltansa alaisiksi. Lopulta onnistuivatkin temput. Wetterhoff asetettiin ensin sotilastoimiston tai toimiston sotilaallisen osaston saksalaisen päällikön, erään majurin, kreivi Schwerinin alaiseksi ja sen jälkeen hänet raukkamaisen verukkeen nojalla vangittiin ja vietiin Moabitin vankilaan Berliinissä. Veruke eli syyte tarkoitti yllytyksen harjoittamista pataljoonassa, mutta miten vähän siinä oli perää, selviää parhaiten siitä tosiasiasta, ettei Wetterhoffia edes tutkittu sen johdosta. Hän sai istua vankeudessa aivan yksinkertaisesti ja otettiin sittemmin, edelleenkin kuulustelutta, sotapalvelukseen, johon hän Saksan alamaisena oli velvollinen, ja lähetettiin länsirintamalle.
Hiukan ennen kuin tämä katastrofi tapahtui olin minä matkalla Lausanneen Sveitsiin, oleskellut pari päivää Berliinissä ja silloin tavannut myös Wetterhoffin saadakseni kuulla millä kannalla asiat olivat. Siitä kuitenkaan ei paljon puhuttu, sillä Wetterhoff oli sillä hetkellä liiaksi kiinni toisessa suunnitelmassa, jonka hyväksi hän jonkun aikaa oli työskennellyt. Oli saatava aikaan n.s. "Ostsee Ausschuss", eräänlainen puolivirallinen komitea, jonka ulkoministeriön suostumuksella ja sen ylimmän valvonnan alaisena oli otettava hoitaakseen niiden aikaisemmin Venäjän valtakuntaan kuuluneiden maiden asiat, jotka rajoittuivat Itämereen ja halusivat päästä eroon Venäjästä. Koko suunnitelman takana oli Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik, jonka kuitenkaan ei itse ollut määrä liittyä komiteaan, mutta joka oli saanut pari ystäväänsä mukaan ja aktiivisesti avustamaan asiaa. Ruhtinas Löwenstein ja prinssi Ysenburg sekä tunnettu professori Schiemann ja Wetterhoff sihteerinä oli aiottu muodostamaan suunnitellun komitean hallituksen ja työskentelevät voimat.
Minut kutsuttiin tri Gummeruksen ja herra A. Fabritiuksen kera kokoukseen ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin kanssa, joiden kanssa komiteasuunnitelmasta keskusteltiin, vaikkakaan keskustelu ei päässyt vauhtiin, sillä me olimme aivan liian kiitollisia siitä mielenkiinnosta, jota komitean tuleva puheenjohtaja, ruhtinas Löwenstein ja sen toinen läsnäoleva jäsen osoittivat maatamme ja sen tulevaisuutta kohtaan tehdäksemme mitään vakavia vastaväitteitä. Yleensä olimme kyllä kaikki sitä mieltä, ettei sellaisesta komiteasta voinut olla muuta kuin hyötyä Suomen asialle ja olimmekin siis sydämestämme yksimieliset siitä, että suunnitelma olisi toteutettava.
Sveitsiin matkustin jo samana iltana yhdessä herra Sarion kanissa, jonka tohtori Gummeruksen ja minun keralla piti edustaa Suomea kongressissa, jonne matkustimme. Kongressi, joka oikeastaan pidettiin ranskalaisten aloitteesta, oli kai tarkoin katsoen tarkoitettu muille kansoille kuin niille, joita Venäjä oli sortanut — liittolaiselleen ei Ranska suinkaan tahtonut tuottaa minkäänlaista pulaa — mutta taitavan menettelyn kautta, jonka suorittivat parooni Rapp, joka jo varhemmin oli koettanut saattaa yhteen kaikki "reunavaltiot", jotka olivat oppositsionissa Venäjää vastaan, sekä liiton tai liigan sihteeri, eräs liettualainen, oli onnistuttu kokoamaan edustajia useimmista reunavaltioista, liigan johtajan saamatta aavistustakaan siitä mitä oli tekeillä.
Kun me matkan jälkeen, joka huolimatta par'aikaa käynnissä olevasta sodasta tapahtui häiriöittä, saavuimme Lausanneen, havaitsimme että oikeastaan kaupunki olikin kongressin isäntä ja että se oli ottanut huolekseen kaikki järjestelyt sitä varten. Kaikenlaisten sorrettujen kansallisuuksien edustajia oli siellä, suomalaisten ja baltilaisten, virolaisten ja liettualaisten, tatarilaisten ja georgialaisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten, juutalaisten ja armenialaisten, egyptiläisten ja baskien (Espanjasta), luxemburgilaisten ja turkestanilaisten ja luultavasti vielä muidenkin, joita nyt en muista. Me, Venäjän sortamat kansat, olimme ehdottomana enemmistönä, mikä antoi kongressille sen leiman, että se oli protesti Venäjää ja sen hallitusta, sen politiikkaa ja "yhtenäisyys"-pyrkimystä vastaan, joksi kaikkien kansallisten elonilmausten tukahduttamista sen rajapiirin sisäpuolella virallisesti nimitettiin.
Jokainen kansallisuus oli valinnut puhujansa, joka esityksessään ilmitoi ne kansojen keskuudessa liikkuvat tunteet, jotka eivät varhemmin olleet saaneet ilmetä, mutta joita nyt sodan aikana ei enää voitu tukahduttaa. Koko kongressi tuli yhdeksi ainoaksi syytökseksi Venäjää ja sen hallitusta vastaan, koko sitä järjestelmää vastaan, jota siellä sovellutettiin toisia kansoja ja itse isovenäläisiäkin kohtaan. Minä, joka olin valittu puhumaan suomalaisten puolesta, selvitin lyhykäisesti Suomen kärsimyksen historian alkaen Suomen yhdistämisestä tsaarivaltaan, eritoten viime vuosikymmenien aikana ja lopetin vakuuttamalla koko kansan nyt vaativan Suomen pääsemistä itsenäiseksi valtakunnaksi, riippumattomaksi sortaja-Venäjästä.
Niin entente-ystävällinen kuin kuulijakunta olikin, tervehdittiin puhetta kuitenkin yksimielisin kättentaputuksin ja Ranskankin edustaja kongressissa — mitä hänellä ja eräällä suurisuisella amerikkalaisella siellä oli tekemistä, sitä emme oikein tienneet — tuli istunnon jälkeen luokseni, esittäytyi ja kiitti minua puheesta, jonka hän sanoi vaikuttaneen sekä häneen että kaikkiin muihinkin. Myöskin amerikkalainen tuli ja saatuaan kysymykseensä ymmärsinkö englantia — itse hän ei puhunut muuta kieltä — vastauksen, että puhuin sekä englantia että amerikkaa, jota sivumennen sanoen ei kukaan keskinkertaistyyppinen amerikkalainen mielellään kuule sanottavan, alkoi hän lausua kohteliaisuuksia, jotka kuitenkin keskeytin lähtemällä tieheni. Mies oli pitäessään puhettaan suututtanut minua röyhkeällä sävyllään ja ylimielisellä esiintymisellään, joten olin varsin mielissäni saadessani hänet nolatuksi.
Kongressi kuitenkin jatkui ja päättyi kaikessa sovussa, vaikkakin happamista ilmeistä saattoi päätellä, ettei se ollut sujunut järjestäjiä tyydyttävällä tavalla. Vielä selvemmin huomattiin tämä siitä seikasta, että Lausannen kaupunki peruutti, kuten luultiin, ne juhlakemut, jotka oli aiottu pitää osanottajille.
Niistä ei tullut mitään, vaan sai kongressi päättyä hiljaisesti. Paluumatkalla oleskelin uudelleen muutamia päiviä Berliinissä ja tapasin siellä sekä parooni Bonsdorffin että useita muita Tukholman valtuuskunnan jäseniä, jotka olivat tulleet sinne valtuuskunnan puheenjohtajan tietämättä Wetterhoffin kutsusta pidettävässä valtuuskunnan kokouksessa taivuttaakseen Bonsdorffin siihen, että tämä antaisi valtuuskunnan laatia lausunnon Wetterhoffin asemasta Suomen asian edustajana. Lausuntoa oli pyytänyt ulkoministeriö ja se saatiinkin aikaan pääasiassa siksi, että asia tuli Bonsdorffille yllätyksenä eikä hän kyennyt puolustautumaan valtuuskunnan valtavaa enemmistöä vastaan.
Tähän eivät kuitenkaan rettelöt valtuuskunnassa suinkaan loppuneet. Päinvastoin vaikutti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet entistä suuremman kiivauden, vaikkakin nyt toimittiin enemmän hiljaisuudessa. Lopulta ne saavuttivat kuitenkin huippukohtansa Wetterhoffin vangitsemisessa majuri Bayerin toimesta, jolla kauan oli ollut kaunaa vangittua kohtaan. Valtiollinen toimisto Berliinissä oli vihdoinkin hajoitettu tai oikeammin sanoen painettu sotilaallisen toimiston päällikön, kreivi Schwerinin alaiseksi, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään valtiollisesta toiminnasta, vaan piti 27:ttä jääkäripataljoonaa ilman muuta ulkomaalaisten muodostamana preussilaisena joukkoyksilönä.
Vangitseminen ja sitä seurannut Wetterhoffin karkoitus "epäiltynä maanpetoksesta" tuotti kuitenkin eräitä jälkiseurauksia. Nuoremmat valtuuskunnan jäsenet Tukholmassa ja heidän kerallaan toiset siellä olevat nuoret suomalaiset päättivät laatia vastalausekirjelmän, jossa parooni Bonsdorffin toimenpiteitä valtuuskunnassa lueteltiin ja arvosteltiin ja lähettää tämän kirjelmän Helsingin komitealle. Minultakin kysyttiin halusinko osaltani panna vastalauseeni, ja sen tein kernaasti, sillä Wetterhoffin vainoaminen, joka kaikissa tapauksissa, oltakoon hänen siveellisistä ominaisuuksistaan mitä mieltä tahansa, Suomen asiassa oli esiintynyt kaikin puolin arvokkaasti ja saavuttanut tuloksia, joita tuskin kukaan muu olisi voinut saavuttaa, oli kuohuttanut minua mitä suurimmassa määrässä.
Vastalause laadittiin yhtä loisteliaalla kuin maltillisella tavalla, mutta viime hetkessä ilmeni arveluja vastaanottajan suhteen. Oli alunperin ajateltu lähettää se keskuskomitealle Helsinkiin, mutta tätä pidettiin nyt epälojaalisena Tukholman valtuuskunnan puheenjohtajaa kohtaan ja sen, joka puolusti lojaliteettinäkökantaa, oli onnistunut istuttaa arvelunsa toisiinkin allekirjoittajiin.
Kun ne esitettiin minulle, huomautin kylläkin, että koko vastalause arvattavasti tulisi olemaan turhaa touhua, sillä Tukholman valtuuskunnan puheenjohtaja, jota vastaan se oli tähdätty, saattoi ja uskottavimmin jättäisikin ilmoittamatta siitä kotona oleville.
Mutta kun muut allekirjoittajat, vakaasti ja yksimielisesti pysyivät mielipiteessään, kirjoitin minäkin nimeni asiakirjaan, jonka kävikin kuten olin aavistanut. Se ei johtanut mihinkään tuloksiin eikä aiheuttanut mitään muutoksia valtuuskunnan asioihin. Se jatkoi olemassaoloaan, mutta vietti yhä kituvampaa elämää, kuta selvemmäksi kävi, että sen tai oikeammin puheenjohtajan ei ollut onnistunut hankkia Berliiniin mitään, joka olisi ollut tyydyttävänä vastikkeena lakkautetulle valtiolliselle toimistolle.
Niin puhkesi Venäjän vallankumous, aikaisemmin kuin kukaan asiaan perehtymätön olisi voinut uskoa. Tsaarivalta lakaistiin pois ennen pitkää, kansa otti vallan omiin käsiinsä, toinen lörpöttelijä toisensa jälkeen kiipesi kaiken johtajaksi, mutta ei voinut kauan säilyttää vaikutusvaltaansa. Lopuksi tuli Uljanov-Lenin ja hänen kanssaan Suomen punakapina, jonka aikana jatkuvasti oleskelin Tukholmassa innokkaana mutta toimettomana taistelun katselijana. Tosin tunsin useammin kuin kerran houkutusta matkustaa kotiin päästäkseni mukaan millä tavalla tahansa, mutta tietoisuus siitä, että olin liian vanha, että olin loppuun palvellut ja kulunut, asettui aina estävänä eteen. Vasta kun taistelu jo aikoja sitten oli lopussa, palasin Suomeen ja askartelen nykyään melkein vain muistojeni parissa, jotka tosin ovat kylläkin vaihtelevia, mutta joka tapauksessa melkoisen heikosti korvaavat sitä toimekasta ja vaiherikasta elämää, joka varhemmin on ollut osanani.