Paljon voitaisiin vielä sanoa. Voitaisiin osoittaa kuinka renesanssi oli suuri sen takia, ettei se koettanut ratkaista mitään yhteiskunnallista kysymystä eikä sellaisista välittänyt, vaan antoi yksilöjen vapaasti kehittää itseään luonnon ja kauneuden mukaan, mistä johtui, että sillä oli suuria ja yksilöllisiä ihmisiä. Voitaisiin myöskin näyttää, miten Ludvig neljästoista luomalla nykyaikaisen valtion tuhosi taiteilijan yksilöllisyyden ja aiheutti sen, että asiat yksitoikkoisen toistelun kautta muuttuivat kehnoiksi ja mauttomiksi mukailuksi saman säännön alla, ja koko Ranskassa hävitti ihmisiltä ajatustensa ilmaisun ihanan vapauden, mikä muokkasi vanhentunutta kauneutta ja olisi luonut uusia muotoja antiikin malliin. Mutta tähänastisella ei ole mitään merkitystä. Sillä me olemme tekemisissä tulevaisuuden kanssa. Menneisyys on se, mitä ihminen ei olisi saanut olla. Ja nykyisyys on se, mitä ihminen ei saisi olla. Tulevaisuus taas on se, miksi taiteilijat sen tekevät.
Tahdotaan tietysti väittää, että sellainen ajatus kuin tässä on esitetty, on epäkäytännöllinen ja vastoin ihmisluonnetta. Aivan oikein. Se on epäkäytännöllinen ja vastoin ihmisluonnetta. Mutta juuri siksi se kannattaakin tulla toteutetuksi, siksi sitä ehdotetaankin. Sillä mitä ymmärretään käytännöllisellä ajatuksella muuta kuin sellaista,joka jo on toteutettu tai voidaan olevissa oloissa toteuttaa. Mutta me käännymme juuri olevia oloja vastaan ja jokainen ajatus, joka tarkoittaa mukautumista näihin oloihin, on yhtä huono kuin hullukin. Näistä olosuhteista täytyy päästä ja samalla täytyy myös ihmisluonteen muuttua. Ainoa mitä ihmisluonteesta todella tiedetään on se, että se muuttuu. Muuttuminen on ominaisuus, joka on sille luontaista. Ne järjestelmät, jotka ovat pahiten erehtyneet, ovat juuri ne, jotka ovat perustaneet laskelmansa ihmisluonteen luulloteltuun muuttumattomuuteen sen sijaan, että olisivat ottaneet huomioon sen varttumisen ja kehittymisen. Ludvig neljännentoista erehdys oli se, että hän uskoi ihmisen luonteen aina pysyvän samana. Tulos tästä hänen harhaluulostaan oli Ranskan vallankumous. Ihmeellinen tulos. Kaikki tulokset hallitusten erehdyksistä ovat hyvin ihmeellisiä.
Huomattava on myös, että jos ihmiset omaksuvat yksilöllisyyden aatteen, niin ei siihen vähääkään vaikuta mikään pappien järjetön lavertelu velvollisuuden tunnosta, millä vain tarkoitetaan toisten ihmisten vaatimusten tyydyttämistä toiseen nähden, eikä myöskään näiden vastenmielinen livertely itseuhrautuvaisuudesta, joka ei ole muuta kuin jäte raakalaisten tavasta silpoa itseään.Se ei tule ihmisille vaatimuksin ja velvoituksin, vaan syntyy luonnollisesti ja vastustamattomasti heissä itsessään. Se on se päämäärä, mihin koko kehitys tähtää, eroavaisuus, jota vastustamaan kaikki järjestys pyrkii. Se on täydellisyys, joka piilee elämän kaikissa muodoissa ja johon kaikki elämän muodot mukautuvat. Yksilöllisyyden aate ei pakota ihmisiä mihinkään, vaan päinvastoin selvittää heille, etteivät he saa sietää mitään pakkoa. Se ei tahdo tehdä ihmisistä hyviä, koska ihmiset muutenkin ovat hyviä, jos vain heidät annetaan olla rauhassa. Ihmisen on kehitettävä yksilöllisyyttä omasta itsestään. Siihen suuntaan onkin yksilöllisyys ihmisessä nyt kehittymässä. Kysyä, onko yksilöllisyys käytännöllistä, on yhtä mieletöntä kuin kysyä, onko kehitys käytännöllistä.Kehitys on elämän laki ja mitään kehitystä ilman yksilöllisyyttä ei ole. Missä ei tätä pyrkimystä esiinny, siellä ei myöskään ole muuta kuin tukahdutettua elämää, kipua ja kuolemaa.
Yksilöllisyyden tulee siis olla aulis ja teeskentelemätön. Edellä on jo osoitettu, kuinka rajattomasta auktoriteetti-tyranniudesta saattaa johtua, että sanan oikea ja yksinkertainen merkitys väännetään ja vääristellään, niin että sitä voidaan käyttää ilmaisemaan todellisen olemuksensa vastakohtaakin. Sama, mikä on sanottu taiteesta, pitää myös paikkansa elämään nähden. Nykyään sanotaan miestä hupsuksi, jos hän pukeutuu "mielensä" mukaan. Ja kuitenkin hän silloin toimii aivan luonnollisesti. Jos hän näissä asioissa mukautuisikin kanssaihmistensä mielipiteisiin, mitkä enemmistön ajatuksina ehdottomasti ovat hyvin yksinkertaisia, olisi se hänelle häpeäksi. Myös sanotaan henkilöä pöyhkeäksi, jos hän elää sillä tavalla kuin itse hyväksi näkee ja siten toteuttaa omaa henkilöllisyyttään, mikä muuten on hänen elämänsä tärkein tehtävä. Mutta juuri sillä tavalla tulisi jokaisen elää.Se ei vielä ole itsekkyyttä, että kukin elää niin kuin haluaa, vaan se on itsekkyyttä, että vaaditaan muita elämään samalla tavalla. Auliutta taas on se, että annetaan muiden ihmisten elää rauhassa sekaantumatta heidän asioihinsa. Itsekkyys pyrkii aina luomaan ympärilleen aivan yhtäläisiä tyyppejä, kun taas aulius näkee tyyppien äärettömässä runsaudessa hyveen, antaa sille arvoa ja mukautuu siihen ilolla. Se, että ihminen ajattelee itsenäisesti, ei ole itsekkyyttä. Sillä ihminen, joka ei osaa itsenäisesti ajatella, ei ylipäänsä osaa ajatella ensinkään. Kerrassaan väärin on vaatia kanssaihmisiään ajattelemaan samalla tapaa kuin itse ja omaksumaan samoja mielipiteitä. Mitä hyötyä siitä olisi? Jos tämä kerran osaa ajatella, niin osaa hän kyllä ajatella toisinkin. Ja jos taas hän ei osaa ajatella, niin kohtuutonta on vaatia häneltä mitään mielipiteitäkään. Punainen ruusu ei ensinkään rehentele tahtoessaan olla punainen ruusu. Mutta se rehentelisi kauheasti, jos se vaatisi, että kaikkien muidenkin kukkien puutarhassa tulisi olla punaisia ja ruusuja. Individualismin valtakunnassa tulevat ihmiset aivan luonnollisesti olemaan täysin epäitsekkäitä. He ymmärtävät tämän sanan merkityksen ja toteuttavat sitä omalla vapaalla ja kauniilla elämällään. Ihmiset eivät enää tule olemaan itsekkäitä, kuten nyt. Sillä itsekäs on henkilö, joka tekee vaatimuksia muihin nähden, ja sellainen ei oikea yksilö voi olla. Se ei häntä huvita. Kun ihminen on toteuttanut yksilöllisyyden aatteen, on hän myös omaava enemmän myötätuntoa ja antava sen kehittyä vapaasti ja hillitsemättä. Tähän asti on ihminen ylipäänsä vain nimeksi voinut antaa mielessään sijaa myötätunnolle. Hän on tuntenut myötätuntoa vain kärsiviä kohtaan, mikä ei suinkaan ole sen korkein muoto.Sillä kaikki myötätunto on kyllä kaunista, mutta sääli on sen alhaisin muoto. Siinä ilmenee jo itsekkyyttä. Se voi helposti muuttua sairaalloiseksi. Siinä on vissi määrä oman turvallisuuden kaipuuta. Me pelkäämme, että me itse ehkä voimme joutua samaan tilaan kuin joku hyljättykin tai joku sokea ja ettei kukaan silloin tule huolehtimaan meistä. Sekin on siis tavallaan rajoitettua. Meidän myötätuntomme tulisi kohdistua koko elämään, ei sen haavoittumiin ja tauteihin, vaan sen iloihin, sen kauneuteen ja voimaan, terveyteen ja vapauteen. Mutta mitä pitemmälle myötätunto menee, sitä vaikeampaa se on. Jokainen voi tuntea sääliä ystävän kärsimysten johdosta, mutta harva voi tuntea myötätuntoa hänen menestyksensä johdosta. Siihen tarvitaan jo varsin ylevä luonne, tosi-yksilöllisyys. Meidän aikamme kilpailun pyörteissä ja taistelun tuoksinassa on tietysti sellainen myötätunto harvinaista. Ja sen esiintymistä haittaa vielä paljon se tolkuton yhdenmukaisuuden ja säännöllisyyden ihailu, mikä kaikkialla on tavattavissa ja Englannissa ehkä on pahinta.
Sääliä tulee tietysti aina olemaan. Se on ihmisen ensimäisiä vaistoja. Niillä eläimilläkin, jotka ovat yksilöllisiä, t.s. kehittyneillä eläimillä, on sitä kuten meilläkin. Mutta on muistettava, että joskin iloinen myötätunto on omiaan lisäämään maailman ilojen summaa, niin ei sääli silti suinkaan ole omiaan vähentämään kärsimysten taakkaa. Sen avulla voivat ihmiset kyllä paremmin kestää pahaa, mutta itse paha ei sen kautta tule poistettua. Sääli keuhkotautista kohtaan ei paranna keuhkotautia, vaan jättää sen tieteen tehtäväksi. Ja kun tiede sitten onkin ratkaissut sairauden ja sosialismi köyhyyden kysymyksen, niin ei tunteelle enää ole jäävä paljon tilaa. Ihmisen myötätunto voi silloin kehittyä auliiksi, vapaaksi ja avoimeksi. Hän on iloitseva nähdessään muiden iloitsevan.
Sillä juuri ilo on se, joka on kehittävä tulevaisuuden yksilöllisyyttä.Kristus ei yrittänytkään rakentaa yhteiskuntaa uudelle pohjalle ja sen vuoksi voitiinkin se yksilöllisyys, mitä hän saarnasi, saavuttaa vain kärsimysten kautta ja yksinäisyydessä. Se ihanne-ihminen, minkä me näemme Kristuksessa, on joko sellainen, joka tykkänään jättää yhteiskunnan, tai sellainen joka täydellisesti asettuu sitä vastaan. Mutta ihmisen luonne on sellainen, että hän kaipaa seuraa. Teebeläisetkin kansallistuivat viimein. Ja jos luostarimunkkikin paljastaisi henkilöllisyytensä, niin olisi se useinkin kurja ihmiskuva, minkä me saisimme nähdä. Toiselta puolen taas on sillä kauhealla totuudella, että ihminen kärsimysten kautta voi toteuttaa henkilöllisyyttään, ollut tavattoman tukahduttava vaikutus maailmaan. Hengelliset puhujat ja ajattelijat lörpöttelevät usein saarnastuoleissa ja puhujalavoilla tämän maailman menosta ja valittavat sitä. Harvoin ihmiskunnan historiassa on tapahtunut, että heidän ihanteenaan olisi ollut ilo ja kauneuden palvominen. Kärsimyksen jumaloiminen on paljon useammin hallinnut maailmaa. Keskiaika pyhimyksineen ja marttyyreineen, itsekidutuksineen ja kieltäytymyksineen oli oikeata kristinuskon aikaa ja keskiaikainen Kristus tosi-Kristus. Kun renessanssi koitti maailmalle ja toi mukanaan kauneuden ja elämänilon uuden ihanteen, eivät ihmiset enää voineet Kristusta käsittää. Sen osoittaa meille m.m. taide. Renessanssin maalarit esittivät Kristusta pienenä poikana, joka leikki jonkun toisen pikku pojan kanssa jossain palatsissa tai puistossa tai lepäsi äitinsä käsivarsilla ja hymyili tälle tai jollekin kukkaselle tai hyppivälle linnulle, tai jalona, majesteetillisena olentona, joka ylevänä kulki maailman läpi, tai ihme-olentona, joka jonkinlaisessa hurmiotilassa nousi ylös kuolleista. Vieläpä, kun he esittivät häntä ristinpuulla, kuvasivat he hänet kauniiksi jumalaksi, joka oli joutunut pahojen ihmisten tähden kärsimään. Mutta muuten he eivät hänestä juuri välittäneet. He olivat ihastuksissaan, kun he saivat maalata niitä miehiä ja naisia, joita he ihailivat, ja kun he voivat osoittaa, miten viehättävän ihana tämä maa oli. He maalasivat paljon uskonnollisia tauluja — niin, itse asiassa aivan liian paljon, sillä tyypin ja aiheen yksitoikkoisuus on väsyttävä ja oli taiteelle vahingoksi. Se johtui yleisön vaikutuksesta taiteeseen, mikä on valitettava. Mutta heidän henkensä ei ollut siinä mukana. Rafael oli suuri taiteilija, kun hän maalasi paavitaulunsa. Mutta kun hän maalasi madonnansa ja Kristus-poikansa, ei hän ollut lainkaan mikään suuri taiteilija. Kristuksella ei ollut mitään sanomista renessanssille, joka oli ihailtava juuri siksi, että se toi uuden ihanteen hänen ihanteensa tilalle. Löytääksemme todellisen Kristuksen täytyy meidän kääntyä keskiajan taiteen puoleen. Siellä hän on kidutettu ja haavoitettu, mies, jota ei haluta katsella, koska kauneus on ilo, ihminen, jolla ei ole kauniita kasvoja, koska sekin voi olla ilo. Hän on kerjäläinen, jolla on hellä sydän, ulosajettu, jolla on jumalainen henki. Hän ei tarvitse omaisuutta eikä terveyttä. Hän on jumala, joka kärsimyksen kautta saavuttaa täydellisyytensä.
Ihmisen kehitys on hidas. Hän on varsin vastahakoinen siihen. On niin ollen ollut välttämätöntä esittää kärsimys itsensä toteuttamisen muotona. Ja vielä nytkin on Kristuksen sana monessa kohden tärkeä maailmalle. Kukaan, joka esimerkiksi elää nykyajan Venäjällä, ei voi saavuttaa täydellisyyttään muuten kuin kärsimällä. Pari venäläistä taiteilijaa on sen osoittanut taiteen alalla, romaaneissaan, jotka luonteeltaan ovat keskiaikaisia. Niissä on vallitsevana piirteenä ihmisen itsensätoteuttaminen kärsimysten kautta. Mutta niille, jotka eivät ole taiteilijoita ja joilla ei ole muuta elämää kuin kuiva todellisuus, on kärsimys ainoa tie täydellisyyteen. Venäläinen, joka nykyisen järjestelmän aikana tuntee itsensä onnelliseksi Venäjällä, on joko sellainen, joka luulee, ettei ihmisellä sielua olekaan, tai sitten sellainen, joka ei anna sille mitään arvoa, vaikka uskoisikin sen olevan. Nihilisti, joka ei pidä millään väliä, koska hän tietää kaiken arvonannon olevan pahasta, ja joka ottaa kaikki kärsimykset vastaan toteuttaakseen henkilöllisyyttään, on oikea kristitty. Hänessä on kristillinen ihanne toteutunut.
Ja kuitenkaan ei Kristus noussut esivaltaa vastustamaan. Hän mukautui Rooman keisarikunnan määräämisvallan alle ja maksoi veronsa. Hän sieti juutalaista pappisvaltaa eikä tahtonut asettua sen väkivaltaa vastaan. Hänellä ei ollut, kuten sanottu, mitään ajatusta yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi. Mutta nykyisellä maailmalla sellainen ajatus on. Se suunnittelee köyhyyden poistamista ja sen kurjuuden, mikä siitä johtuu. Se tahtoo vapautua kärsimyksistä. Ja sen se tulee tekemään sosialismin ja tieteen avulla. Sen päämääränä on oleva yksilöllisyys, mikä ilmenee ilona. Tämä yksilöllisyys tulee olemaan väljempää, täydellisempää ja ihanampaa kuin mikään koskaan ennen on ollut. Kärsimys ei ole täydellisyyden viimeinen muoto. Se on vain sen edeltäjä ja vastus, mikä aiheutuu huonoista, epäterveellisistä ja epäoikeudenmukaisista olosuhteista. Kun kaikki paha, taudit ja vääryys on poistettu, ei sillä enää ole mitään sijaa. Se on silloin tehtävänsä tehnyt. Se on kyllä ollut aikamoinen työ, mutta nyt se on jo melkein suoritettu. Sen ala vähenee päivä päivältä. Ja ihminen ei sitä tule kaipaamaan.
Sillä se, mihin ihminen on pyrkinyt, ei totisesti ole ollut kärsimys eikä nautinto, vaan aivan yksinkertaisesti elämä. Ihminen tahtoo elää voimakkaasti, yhtenäisesti ja eheästi, täydellisesti. Kun hän voi tehdä sen harjoittamatta pakkoa muita kohtaan ja olematta muiden pakon alainen, on hän oleva terveempi ja voimakkaampi, kehittyneempi ja enemmän oma itsensä. Halu on luonnon sinetti, sen hyväksymisen merkki. Kun ihminen on onnellinen, silloin on hän myös sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Uusi individualismi, jota sosialismi joko tahallaan tai tahtomattaan on edistävä, tulee olemaan täydellistä sopusointua. Se tulee olemaan sitä, mihin kreikkalaiset pyrkivät, mutta mitä he eivät koskaan saavuttaneet muulla kuin henkisellä alalla, heillä kun oli orjia ruokittavanaan, heillä. Se tulee olemaan sitä, mitä renesanssi tavoitteli, mutta mitä se ei voinut täydellisesti saavuttaa muulla kuin taiteen alalla, sillä kun oli orjia silläkin nälkää näkemässä. Se tulee olemaan uutta hellenismiä. Sen kautta on jokainen saavuttava täydellisyytensä.
End of Project Gutenberg's Sosialismi ja individualismi, by Oscar Wilde