Kaikki vieraiden ainesten etenemistä estävät rajat olivat nyt poissa. Etenkin hopea- ja kultakaivosalueelle tulvasi kirjava joukko kauppiaita, koronkiskureita, seikkailijoita, työmiehiä ja kerjäläisiä etsimään sieltä onneansa. Vasta tämän kautta tuli suurten vuorikaivosten nopea kehitys mahdolliseksi.
Kaikki yhteys vuorikaivosten ja kyläkuntien välillä hävisi. Ei siis juuri sovi ihmetellä, että roomalaisen lain tuntijat lakimiehet, jotka muutenkaan eivät tietäneet mitään vanhasta germanilaisesta omistus- ja oikeusjärjestyksestä, eivät ollenkaan ymmärtäneet siitä johtunutta saksalaista vuorioikeutta. Vasta Maurerin tutkimukset ovat antaneet avaimen saksalaisen vuorioikeuden samoin kuin monen muunkin yhteiskunnallisen muodostuksen ymmärtämiseen.
II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.
Lakimiehestä, joka on tottunut roomalaisen oikeuden omistuskäsitteisiin, näytti saksalainen vuorikaivos 1500-luvun alussa varmaankin varsin merkilliseltä.
Sillä, jonka hallussa vuorikaivos oli, oli siihen ainoastaan käyttöoikeus, mutta ei täydellistä omistusoikeutta. Tämän antoi ruhtinaallinen virkamies, vuorimestari. Se, joka oli saanut käyttöoikeuden, muodosti nyt vuoriviljelystä varten yhtiön, jossa oli neljä ja myöhemmin useampia osuuksia eli "kuxeja" (tsekkiläisestä sanasta "kus", osa). Määrätty osa sellaisia kaivososuuksia kuului ruhtinaalle. Niitä voitiin myydä. Yhden taikka useamman osuuden omistaja oli "vuoritilallinen" ("Gewerke"). Vuoriviljelystä harjottivat niin muodoin osakeyhtiöt, mutta yksi osake oikeutti ainoastaan saamaan osan senpuhtaasta tulosta. Tämä jaettiin osakkeiden omistajille; samoin menotkin pantiin tasan heidän keskensä. Jos kulungit pitemmän aikaa olivat tuloja suuremmat eikä joku vuoritilallinen voinut osaansa suorittaa, menetti hän kaivososakkeensa, jonka hänen toverinsa silloin olivat oikeutetut antamaan jollekin toiselle. Jos työtä jossakin kaivoksessa lakattiin tekemästä, niin yhtiö kadotti kaiken oikeutensa siihen, ja ruhtinas saattoi vuokrata sen jollekin toiselle.
Mutta ei siinä kyllin, että oli olemassa tällaisia määräyksiä, jotka olivat niin erilaisia kuin roomalaisen oikeuden omistuskäsitteet. Vuoriviljelystä johtivat ruhtinaan virkamiehet, kun ruhtinas oli itselleen anastanut kyläyhteisön oikeudet, ja vuoritilallisilla itsellänsä oli asiassa varsin vähän sanomista. Siitä kuvauksesta, jonka "tohtori ja Kemnitzin vaaliruhtinaskaupungin pormestari" Yrjö Agricola on antanut Saksan vuoriviljelyksestä 1500-luvulla, käy selväksi, että hallinto- ja työkoneisto jo silloin oli täydellisesti järjestetty, että vuoritilallisilla siinä tuskin oli muuta tekemistä kuin maksaa silloin kun asiat kävivät huonosti ja ottaa vastaan rahoja milloin ne kävivät hyvin. Agricola tosin pitää tärkeänä sitä, että vuoritilallisten pitäisi asua vuorella eikä luottaa tarkastusmieheen. Mutta tämä varotus osottaa vain, että vuoritilalliset jo hänen aikanansa asuivat mielellään kaukana siitä seudusta, josta he saivat rikkautensa; he olivat tulleet tarpeettomiksi tuotannon menestymiselle, jonka johdon ruhtinaallinen virkavaltaisuus oli ottanut huostaansa.
Mutta samassa määrin kuin vuoritilallisetitsetulivat tarpeettomiksi vuoriviljelykselle, kasvoivat vaatimukset heidänpääomaansanähden. Vuoriviljelyksen menestyksellä harjottaminen tuli pian suurkapitalistien etuoikeudeksi. Sitä saattoivat ainoastaan kaupunkien suuret kauppiaat ja pankkiirit harjottaa.
Vuoriteollisuuden tekniikka, työtavat, kehittyi keskiajan loppupuolella ja uudenajan alussa suuresti, etenkinSaksassa, joka silloin oli "Euroopan Peru" maanosamme kullasta ja hopeasta rikkain maa. Vuoriteollisuuden työtavoista saa lähempiä tietoja esim. Joakimsthalin pastorinMathesiuksen"Sarepta"-nimisestä kirjasta, jossa hän kuvailee hopeakaivosten oloja.
Tiede oli jo otettu vuoriviljelyksen palvelukseen. Tietopuolista sivistystä saaneet insinöörit järjestivät ja johtivat työn vuorikaivoksissa. Tähän ei sivistymätön vuorityöntekijä enää kyennyt. "Sareptasta" käy kumminkin selville, että jo näidenkin täytyi osata käyttääkompassia, kaivokset kun jo olivat kehittyneet niin laajoiksi. Mutta etenkin oli tämä kapine apuna insinööreillä heidän trigonometrisissä mittauksissaan, kun oli määrättävä rajat eri kaivosalueiden välillä tai johdettava puhtaan ilman käytäviä alas kaivokseen j.n.e.
Jo tässä näemme kapitalistiselle suurteollisuudelle omituisen piirteen esiintyvän: työmiesten jakaantumisen kahteen luokkaan, sivistymättömiin ruumiillisen työn tekijöihin ja sivistyneisiin ajatustyön tekijöihin. Ja vaatimukset asetetaan niin korkealle kuin mahdollista sekä edellisten ruumiilliseen voimaan että jälkimäisten henkiseen kykyyn nähden.
Mitään "älyn ylituotantoa" ei kumminkaan vielä 1500-luvun alussa ollut, ei ainakaan teknillisellä alalla — pikemmin kenties uskonnollisella. Insinöörejä ei ollut vielä niin runsaasti kuin nyt ja heitä pidettiin senvuoksi suuressa arvossa. "Ruhtinaat ja herrat", sanoo Mathesius, "ymmärtävät myöskin pitää sellaisia taidollisia ihmisiä, joita Jumala ja luonto ovat muita paremmin suosineet, siinä arvossa minkä he ansaitsevat".
Tiedettä käytettiin vuoriviljelyksessä jo 16:nnella vuosisadalla tuotannon edistämiseen. Perinnäisen isien tavan sijasta, joka käsityössä näyttelee niin suurta osaa, tapaamme siis tässä järjestelmällisen, tieteellisen tutkimisen vallankumouksellisena tekijänä. Sen tarkotuksena on alituisesti muuttaa tuotantoa, keksiä yhä parempia apukeinoja, s.o. sellaisia, jotka vaativat yhä pienempiä kustannuksia ja säästävät yhä enemmän työtä. Kaikki nämä ovat sellaisia piirteitä, jotka ovat ominaisia uudenaikaiselle kapitalistiselle suurteollisuudelle.
Kuinka pitkälle koneiden käyttäminen siihen aikaan oli päässyt vuorityössä, näkee seuraavista Mathesiuksen kuvauksista:
"On suuri armo ja Jumalan lahja, että Jumala toki lieventää hyödyllisten työaseiden ja keinojen kautta sitä hikeä, joka on synnin tähden tullut ihmissuvun osaksi, ja panee hevosen valjaisiin ihmisen sijasta ja tekee mahdolliseksi veden, tuulen jatulenkautta nostaa mukavalla tavalla vuorta ja vettä ylös syvyydestä, niin että kustannukset tulevat pienemmiksi ja salatut aarteet paljon paremmin kuin ennen julkisiksi.
"Seisoa rakkaan kelan ääressä kokonainen päivä ja tehdä monta otetta yhden pfennigen saamiseksi ja olla alttiina useinkin kelan tempomiselle vieläpä ruhjomisellekin, se on todellakin karvasta ravintoa. Mutta nyt on Jumala antanut taitoniekkoja, jotka ovat keksineet etuisuuksia ja auttajia, on näet kiinnitetty telarattaita ja vipuja kelaan siten, että työ käy helpommin ja tuottaa enemmän. Samoin, että on järjestetty ympyriäisiä pyöriä ja rattaita koneistoksi, niin että voi nostaa vuorta ja vettä ei ainoastaan käsivarsilla ja hartioilla, vaan jalkojen ja ruumiin avulla, sekin on kiitoksen arvoista. Niinpä on nostolaitoskin kaunis koneisto, siinä hevosien avulla kiskotaan ylös päivän valoon vuorta ja vettä ja siten voikin kaivosaukosta nostaa enemmän kerrallaan kuin ennen kahdellakymmenellä kelalla. Samoin on hevosten avulla jarruttaminenkin mainio taito.
"Tilava ja turvallinen kaivoskäytävä ojineen ja ilmanvaihtoineen on kumminkin kaunein keksintö vuorityössä, sillä sellaiset ottavat pois veden ja huonon ilman ja antavat sijaan raitista sekä helpottavat kuljetusta vaunuilla ja koirilla, jonka tähden kaivosväen tulee kiittää Jumalaa ja kernaasti, nopeasti ja uskollisesti antaa veronsa, neljännen rahan ja yhdeksännen. Mutta siellä, missä ei voida tehdä kaivoskäytäviä, ovat arvokkaita vesilaitokset, joilla vesi voidaan nostaa kaivoksesta.
"Kuttenbergissa voitiin huono ilma johtaa pois pitkien putkien, ikäänkuin savupiippujen kautta, sittenkun ensin oli viritetty valkea paikalle. Tällä tapaa voitiin johtaa raitista ilmaa aukon kautta aina 500 'lahterin' (noin kilometrin) syvyyteen ja vielä syvempäänkin".
Mathesius puhuu tässä vainvuoriviljelyksestä. Agricolalta voimme saada tietää, mitä suuria laitoksia jo silloin oli tehtymalmin muokkaamistavarten, survinmyllyjä, sulatusuuneja, koneita metallien erottamiseksi kuonasta ja n.k. "kovien nesteiden", kuten suolan, lasin y.m. valmistamiseksi. Yllä oleva riittänee osottamaan, että sillä vuoriviljelyksellä, joka tarkotti jalojen metallien saamista, ei enää 1500-luvulla ollut nimeksikään käsityöntapaista luonnetta. Siihen ei riittänyt enää yksinkertaiset käsitemput, joita vuorimies oppi oppiaikanaan, jonka loputtua hän tunsi perinpohjin koko vuorityötoiminnan. Vuorikaivos oli tullut suureksi, monimutkaiseksi elimistöksi, joka vaati laajoja ja taidokkaita, peräti kalliita laitoksia. Ainoastaan tieteellisesti sivistyneet miehet, "taitoniekat", niinkuin heitä kutsuttiin, osasivat valvoa ja johtaa kaivostyötä, ja ainoastaan voimat, mahtavammat kuin ihmisen, kykenivät pitämään koneistoa käynnissä. Vuorikaivos oli elimistö, joka vaatiipääomaapysyäkseen pystyssä.
Köyhällä sellaisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään mahdollisuutta päästä hoitamaan sellaista vuorikaivosta omanaan. Eivätpä edes pienemmät rahamiehet voineet yksin suorittaa kunnollisen vuorikaivoslaitoksen kustannuksia.
Totta kyllä saattoivat useammat heistä lyöttäytyä yhteen ja muodostaa osakeyhtiön, ja sellaista usein tapahtuikin. Mutta tulos ei aina ollut suotuisa.
Geologia oli silloin vielä alullaan. Vuoriviljelys oli senvuoksi usein pelkän sattuman varassa. Kaivoksien tuotto vaihteli varsin uskomattomissa määrissä. Useita kaivoksia, suuria kaivospiirejäkin hylättiin silloin, joita sitte myöhemmin taasen on menestyksellä ruvettu käyttämään.
900-luvulla ruvettiin Harz-vuoristossa harjottamaan hopean kaivamista. Ensimäisen sadan vuoden kuluessa oli saalis tavattoman runsas, mutta emmepä sitten tuskin kuulekaan näistä kaivoksista mitään ennenkuin v. 1205, jolloin niissä taas ruvettiin työskentelemään, kaivosten oltua pitemmän aikaa varsin käyttämättöminä.
Saksin hopeakaivokset 1100-luvulla alkoivat toimintansa ja 1200-luvulla Böhmin kaivokset. Vuonna 1295 Böhmin hallitsija Wenzel II vakuutti vuorijärjestyksessään, että kaikki kulta- ja hopeakaivokset hänen maansa ulkopuolella ovat tyhjentyneet, vain Böhmin olisi tulvillaan kultaa ja hopeaa. Työ Goslarin kaivoksissa lakkautettiin 1300-luvulla ja pantiin taas käyntiin 1419. Meissenerin kaivokset olivat alinomaa työnalla. Mutta niiden tuotto vaihteli tavattomasti.
Marienbergin kaivokset antoivat 1520-luvun alussa vain muutamia satoja florinia, vuonna 1540 oli saalis päälle 270,384 florinia ja sitten laski se taasen niin, että se v. 1552 oli 22,749 florinia.
Schneebergissä toimivien kaivoksien antama puhdas tulo vuosina 1511-25 vaihteli 250 ja 59,340 Saksan markan välillä selvää hopeaa. Olipa eräissä kaivoksissa vuosia, jolloin monet kaivokset eivät antaneet tuskin mitään, vieläpä tuottivat tappiotakin.
Suurkapitalisti, joka saattoi kestää tällaista, ansaitsi kyllä keskimäärin sievoisia voittoja. Mutta pienen pääoman omistaja saattoi helposti köyhtyä keppikerjäläiseksi. Jos taasen hänen kaivoksensa tuottivat voittoa, oli kyllä olemassa keinoja katkeroittaa hänen onneaan käyttämällä sitä vaikutusvaltaa, joka suurilla rahamiehillä oli ruhtinoihin ja heidän virkamiehiinsä.
Agricola kertoo meille, että monet pitivät vuoriviljelyksen harjottamista epäsiveellisenä niiden menettelytapojen perustuksella, jotka siinä esiintyvät ja joita hän kuvailee seuraavasti: "Jos on toiveita saada metallia jostakin paikasta, niin tulee joko ruhtinas tai esivalta ja työntää kaivoksen haltijat heidän omalta omaisuudeltaan; tai tulee sitten joku ovela itsekäs naapuri ja nostaa oikeusjutun kaivoksen haltijoita vastaan saadakseen edes osan kaivoksesta. Sattuupa niinkin, että vuorityönvalvoja asettaa liikanaisia rasituksia kaivoksen haltijain kannettavaksi, niin että he joutuvat osuuksiltaan ja hän itse anastaa kaivoksen haltuunsa. Taikka myöskin kehuu kaivoksen tarkastaja väärin ja valheellisesti suonta, niin että hän voipi myydä osansa kaksi kertaa kalliimmasta kuin mitä sen arvo on, taikka myöskin moittii jotakin suonta saadakseen ostaa sen halvasta hinnasta".
Ei ihme näin ollen, että vuoriviljelys oli melkein yhtä huonossa maineessa kuin nykyään pörssit — mutta myöskin yhtä houkuttelevaa rahamiehille. Samoin kuin pörssit nyt, oli se aikanansa keino, jonka avulla pakkoluovutettiin suurkapitalistien hyväksi pikku omistajilta, jotka tahtoivat äkkiä rikastua. Suurkapitalisteja vastaan ei tietysti uskallettu käyttää sellaisia toimenpiteitä kuin äsken mainitut, ei esim. tuota kuuluisata Augsburgissa sijaitsevaa Fuggerien liikettä vastaan, joka oli ottanut vuokralle Schwazin kultakaivokset Tyrolissa ja kiskoi yksinänsä niistä vuosittain voittoa 200,000 florinia.
"Sillä, joka tahtoo vuoriviljelystä harjottaa", sanoo Mathesius, "täytyy ollarahojataikkatoimeliaat kädet".
Toisin sanoen, ainoastaansuurkapitalistitjaköyhälistövoivat vielä menestyä vuoriviljelyksessä.
III. Vuorityöntekijät.
Samassa määrässä kuin vuorityötä tekevät kyläkuntalaiset muuttuivat kapitalistisiksi vuoritilallisiksi, tuli niistä rengeistä ja palvelijoista, joiden avulla he ennen olivat vuorityötänsä harjottaneet, palkkaköyhälistöä. He eivät enää tehneet työtä yhdessä isäntiensä kanssa, eivätkä enää asuneet heidän kanssansa heidän talossaan ja perheessään jakaen heidän kanssansa ilot ja surut. Vanha patriarkallinen suhde oli loppunut. Useinkin vuorityömiehet tuskin tunsivat personallisesti sitä kapitalistia, jonka hyväksi he raatoivat ja joka kenties oli jonkun kaukana olevan kaupungin rikas kauppias, jolla ei ollut aavistustakaan vuorityöstä.
Siellä, missä vuorialue oli erotettu yhteismaasta ja julistettu "vapaaksi", oli senkautta kyllä käynyt jokaiselle, köyhällekin, teoretisesti mahdolliseksi päästä osalliseksi jostain kaivoksesta. Mutta kun olot olivat sellaiset, kuin edellisessä luvussa näimme, oli tämä vaaranalaista jo vähemmän varakkaalle porvarillekin ja itseasiassa kerrassaan mahdotonta omaisuudettomalle. Korkeintaan saattoi siellä täällä joku vuorityön tarkastaja onnistua niin korkealle kiipeämään.
Nykyaikaisiin olosuhteisiin verraten eivät vuorityöntekijät kuitenkaan 1500-luvun alussa olleet niinkään huonossa asemassa. Heidän päivittäinen työaikansa oli Agricolan mukaan yleensä 7 tuntia. Ensimäinen vuoro alkoi klo 4 aamulla ja kesti klo 11:een päivällä, toinen teki työtä klo 12:sta klo 7:ään illalla. Yövuorojen käyttämistä, klo 8:sta illalla klo 3:een aamulla, sallittiin ainoastaan hätätilassa. Kukaan vuorityöntekijä ei saanut työskennellä kahta vuoroa perätysten, koska hän silloin saattoi nukkua työnsä ääreen, kun "hän on väsynyt niin suuresta ja kovasta työstä".
Ei ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät, vaanlauantaitkinolivat vapaapäiviä. Lauantaina tuli vuorityömiehen ostaa elintarpeita viikon varalle. Työaika kutakin viikkoa kohden teki siis 35 tuntia, ja vielä vähemmän, jos viikolla sattui olemaan joku juhlapäivä, ja sellaisista ei siihen aikaan ollut puutetta. Joskus työvuorot olivat vieläkin lyhempiä; Kuttenbergissä ja Harzissa esim. käytettiin6 tuntiakestäviä.
Vuorityöntekijäinpalkoistaemme meidän saatavinamme olevista lähteistä ole löytäneet mitään lähempiä tietoja. Mutta jos muistamme että työntekijäin yleinen tila 1500-luvun alussa oli aineelliseen hyvinvointiin nähden parempi kuin nykyaikainen sekä että vuorityömiehillä oli muun työväen rinnalla hyvä asema, voimme kyllä olettaa, että heidän palkkansa olivat suhteellisesti hyvät.
Mutta kaivostyömiesten, kuten yleensä palkkalaisten asema, näytti kuitenkin jo rupeavan huononemaan. Yllä olemme nähneet, että jo 1500-luvulla vuoriviljelyksessä ajatustyö ja ruumiillinen työ olivat erillään. Tämä tietysti vähensi sekä arvoa että tuloja niiltä, jotka tekivät yksinomaan jälkimäistä. Heidän sijaansa sai helposti toisia, heillä oli vähemmän opittavaa, heidän työvoimansa tuotantokustannukset olivat suhteellisesti pienemmät. Jatyönjakokehittyi yhä, josta taas oli seurauksena, että vuorikaivostyöntekijäin asema yhä huononi.
Jokainen voimakas mies saattoi helposti oppia jossakin määrin käsittelemään eri koneita. Malmin muokkaamisessa käytettiin usein jo naisia, vieläpä sen huuhdonnassa lapsiakin. Toimet tulivat yhä lukuisammiksi ja helpommiksi oppia. Teknillinen kehitys toteutti sen, mitä vuorialueen erottaminen yhteismaasta lainopillisesti valmisti: se antoikaikillepääsyn vuorityöhön.
Ihmisiä, jotka tätä tilaisuutta käyttivät, ei puuttunut, häviöön joutuneita talonpoikia ja kaupunkien köyhälistöä, jotka yhtä mielellään, elleivät ruvenneet maankulkijoiksi tai palkkasotureiksi, menivät Saksin, Böhmin, Salzburgin ja Tirolin kulta- ja hopeakaivoksiin, kuin viime vuosisadan loppupuoliskolla häviölle joutuneet, riistetyt olennot Kaliforniaan. Suurin osa kaivosmiehistä ei ollenkaan ymmärrä vuoriviljelystä, valittaa Agricola. "Sillä tavallisesti ne, joilla on paljon velkoja eikä rahoja niiden maksuksi, menevät vuorikaivoksiin; taikka kauppiaat, jotka olivat lähteneet matkaansa; taikka sellaiset, jotka työn takia olivat juosseet pois auraltaan."
Lutherin isä, joka oli työmiehenä Mansfeldin vuorikaivoksissa, oli sellainen häviöön joutunut talonpoika.
Käytettäviksi tarjoutuvista työvoimista ei ollut puutetta. Ei siis ihme, että kaivostyömiesten palkat alenivat, taikka ainakaan eivät nousseet, huolimatta hintojen nopeasta kohoamisesta 1500-luvulla. Ja vuoritilalliset ja ruhtinaalliset virkamiehet koettivat auttaa tätä alenemispyrkimystä minkä voivat taikka vähentää palkkoja maksamalla ne ala-arvoisessa rahassa taikka tunnetun truckjärjestelmän kautta.
Jo usein mainitussa vuorijärjestyksessä, jonka August saksilainen laati v. 1574, pidettiin tarpeellisena erityisessä pykälässä määrätä, että työntekijäin palkat tuli suorittaa hyvässä rahassa. Lukemattomat määräykset truckjärjestelmää vastaan osottavat, miten tavallinen sekin oli. Etenkin kiellettiin tavaroitapakollisestitarjoomasta puhtaan rahan asemasta. Mutta säännöllisesti näkyvät nämä määräykset jääneen paperille. Älkäämme unhottako, että ruhtinaallisilla virkamiehillä oli ehdoton vaikutusvalta palkkojen suuruuteen ja vuorityöläisten kohteluun, niin että näissä huononemista voi tapahtua vain heidän suostumuksellaan.
Työmiehet pitivätkin ruhtinaita ja heidän virkamiehiänsä aivan yhtä suurina vihollisinansa kuin vuoritilallisiakin.Pienempiinvuoritilallisiin oli heillä monta liittymäkohtaa. Kaivostyömiehen ihanteena lienee siihen aikaan ollut sellaiseksi pienemmäksi vuoritilalliseksi pääseminen. Mutta me olemme nähneet, miten ruhtinaat, heidän virkamiehensä ja suurkapitalistit nylkivät ja saattoivat häviöön pikkuvuoritilallisia ja vaikeuttivat tai tekivät mahdottomaksi heidän pääsynsä suurten kaivosten osallisuuteen.
Pienempien vuoriosuuksien omistajilla ja vuorityöntekijöillä oli yhteiset vastustajat, samalla tavalla kuin meidän päivinämme käsityöläisillä ja köyhälistöläisillä. Tästä oli seurauksena, että he joskusyhdistyneinänousivat yhteisiä vihollisiaan, ruhtinaita ja suurkapitalisteja, vastaan. Etenkin Alppien vuorikaivoksissa tapaamme usein tällaista yhteenliittymistä.
Kaivosmiehet olivat ainoat työntekijät, jotka jo aikaisin työskentelivätjoukottainyhdessä. Tässä, samoin kuin monessa muussakin suhteessa he muistuttavat uudenaikaisessa suurteollisuudessa työskenteleviä työmiehiä. Jo keskiajalla nousi työmiesten lukumäärä suuremmissa kaivoksissa tuhansiin.
Vastoin nykyaikaista työväkeä olivat kaivostyömiehetasekelpoisia. Vielä niinkin myöhään kuin v. 1530 otti Kaarle V:nnen Tyrolin Schwazissa vastaan 5,600 hyvin asestettua kaivosmiestä, jotka hänen edessään panivat toimeen leikkitaistelun. Mansfeldin kaivostyömiehistä, jotka näyttelivät erityistä osaa Thüringin kapinassa, kerrotaan, että Mansfeldin kreivi Gebhard v. 1519 tarkasti heidän varustuksiansa ja "havaitsi heidät hyvin varustetuiksi".
Näissä asekelpoisissa työmiespataljoonissa vallitsi uhkamielinen, rohkea henki, ja ne olivat aina valmiit vastustamaan väkivallalla jokaista vääryyttä, joka niitä kohtaan tehtiin. Ja tässä ne näyttävät aina voineen luottaa etenkin kaivostyökapineita valmistavien vuoriseppien voimakkaaseen apuun.
Mitä katkerammiksi vastakohdat tulivat heidän ja niiden kapitalistien ja ruhtinasten välillä, jotka olivat vuorialueen isäntiä, sitä useammin syntyi kapinoita. Tämänaikuisissa aikakauskirjoissa mainitaan varsinkin niiltä vuosikymmeniltä ja vuosilta, jotka olivat lähinnä ennen talonpoikaissodan puhkeamista, hyvin useita kaivostyömiesten kapinoita — joka seikka sekin on osotuksena siitä, kuinka jännitetty asema oli.
Esimerkkinä mainittakoon saksilaisten vuorikaivostyöläisten palkkataistelut.
Vuonna 1478 kirjottivat Saksin herttuat Ernst ja Albrecht Freibergin neuvostolle: "Olemme saaneet tietää, että työmiehet Schneebergissä ja kaikkialla meidän maissamme, joissa vuoriviljelystä harjotetaan, vaativat enemmän palkkaa kuin mitä heille tähän asti on tavallisesti annettu. Jos sellaista suvaittaisiin, voisi siitä Meille ja Meidän omaisillemme vastaisuudessa tulla suurta haittaa ja vahinkoa. Estääksemme sellaista tapahtumasta, me aiomme kutsua vuorityötä käsittävät henkilöt ruhtinaskuntamme kokoontumaan neuvottelemaan, jotta saataisiin voimaan ja käytäntöön yleinen säädös siitä, kuinka paljon kukin työmies ansionsa ja työnsä mukaan on saapa. Sen vuoksi pitäisi teidänkin lähettää tähän kokoukseen kaksi taikka kolme vuorityöhön perehtynyttä miestä… Annettu Dresdenissä maanantaina toisen paastosunnuntain jälkeen. Herran vuonna 1478."
Työntekijöitä ei näihin neuvotteluihin kutsuttu. Mitä tuloksia niistä oli, sitä emme tiedä, mutta varmaa on, että rauha ei kestänyt kauan. Jo vuonna 1496 sanotaan: Schneebergin kaivostyömiehet ajoivat vuonna 1496 tuomarin ja lautakunnan pakoon senvuoksi, että nämä tahtoivat vähentää groshenin heidän palkastaan. Osa heistä vetäytyi sitten pois vuorelta, osaksi Schlettauhun ja Lüssnitziin, osaksi Geyeriin, ja Planitzin silloisen päällysmiehen täytyi vallata Schneeberg kutsumalla sinne maakansaa. Kuitenkin palasi osa jo neljän päivän perästä takaisin täyttämään velvollisuuksiaan. Siitä huolimatta uudistui sama vastahakoisuus jo kahden vuoden perästä. He pakottivat kelaajat ja oppipojat seuraamaan itseänsä uhaten muuten hakata heidät palasiksi, ja päättivät lähteä zwickaulaisia ja plauilaisia vastaan, jotka oli kutsuttu kokoon heitä kukistamaan. Lopulta he kumminkin hyvällä puheella rauhottuivat.
Vuonna 1496 nousi myöskin Kuttenbergin kaivostyöväestö palkkariitojen takia kapinaan, läksi aseilla varustettuna liikkeelle ja asettui lippuineen leiriin eräälle läheiselle vuorelle. Heidän oli kuitenkin lopulta pakko myöntyä.
Joakimstalissa kerrotaan olleen yhtäläisiä vuorityöväenliikkeitä vähää ennen "talonpoikaismetelin" puhkeamista. Useita kertoja nousivat siellä vuorityöläiset taistelemaan asemansa parantamiseksi.
Kaikki nämä taistelut johtivat kuitenkin yhtä vähän kaivostyömiehiä kuin käsityöläissällejä mihinkään tarkotuksiltaan vallankumoukselliseen liikkeeseen.
Vuoriviljelys oli kyllä 1400- ja 1500-luvuilla teknillisessä ja taloudellisessa suhteessa paljon pitemmälle kehittynyt, kuin mikään muu sen ajan tuotannonhaara. Mutta vaikka se olikin kehittynyt lähimmäksi kapitalistista suurteollisuutta, ei sen työmiehistä sittenkään tullut köyhälistön johtajia ja esitaistelijoita. Syy tähän on meidän etsiminen vuoriviljelyksen luonteesta. Se erotti työmiehet toisistaan kaukaisiin vuoriseutuihin, jotka olivat etäällä suurista valtateistä ja kauppakeskuksien vaikutuksista. Se erotti vuorityöntekijät toisilla seuduilla olevista ammattitovereistaan, ja sorretuista kansankerroksista, se supisti heidän näköpiirinsä tai ainakin esti sen laajenemisen ja rajotti heidän harrastuksensa pieniin paikallisiin ja ammattiakoskeviin asioihin.
He olivat kyllä riistettyjä ja tyytymättömiä, eivätkä suinkaan epäilleet hankkia itselleen oikeutta ase kädessä, he kyllä osottivat olevansa taipuvaiset ryhtymään vallankumoukselliseen liikkeeseen, vieläpä asettumaan sen etunenäänkin, mutta ainoastaan silloin kun heidän omat rajotetut hetkelliset harrastuksensa olivat yhtäpitävät kokonaisliikkeen harrastusten kanssa. Arvelematta he jättivät tämän ja sen johtajat pulaan, niin pian kun heidän hetkelliset vaatimuksensa tyydytettiin, heti kun tyydytettiin heidän vaatimuksensa palkka- ja työsuhteisiinsa nähden.
Vuorityöntekijäin erillään oleva asema edisti heidän keskuudessaan melkein vielä voimakkaammanammattikuntahengensyntymistä, kuin kaupunkien käsityöläissällien keskuudessa. He ovat sen kauimmin säilyttäneet, aina meidän päiviimme saakka.
Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.
Vielä vähemmän kuin käsityöläissällit ja kaivostyöläiset, kykenivät luonnollisesti järjestymättömät köyhälistöjoukot kehittämään ja sitkeästi ja johdonmukaisesti noudattamaan todellista vallankumouksellista politikaa. He eivät tunteneet olevansa mikään uusi, eteenpäinpyrkivä luokka, vaan häviävien luokkien hajoamisen tuotteita. He pitivät yhtä näiden ja varsinkin talonpoikain kanssa, joiden jälkijoukossa heidät usein tapaamme. Hajaantuneina, pahoin kohdeltuina ja nöyryytettyinä he eivät voineet asettaa itselleen omia tarkotusperiä, olivat liian heikkoja pyrkiäkseen ominneuvoin joihinkin päämääriin. Epäilemättä heissä kuohui syvä tyytymättömyys oleviin oloihin, mutta meillä ei tästä ole muuta todistusta, kuin se taipuvaisuus, jolla he liittyivät jokaiseen vallankumoukselliseen liikkeeseen. He olivat aina kernaat yhtymään talonpoikiin, joita he olivat niin lähellä, heti kun nämä liikahtivat. Kommunistiseenkin liikkeeseen he ottivat osaa, jos sellainen jossakin ilmaantui. Mutta ei alkuunpanoa sellaiseen eikä yleensä mitään yhteiskunnallisen mullistuksen aatetta voinut heistä lähteä.
Eivät kaivostyömiehet, eivät käsityöläissällit eivätkä kaupunkien järjestymättömät köyhälistöläiset olleet kutsuttuja kannattamaan kommunistisen työväenliikkeen ensimäisiä yrityksiä. Oli olemassa ainoastansayksityöväenkerros, jossa kommunistiset pyrkimykset siinä vallitsevien olojen nojalla löysivät vastakaikua ja jolle ne samalla antoivat tarpeellisen henkisen herätyksen luomaan näistä taipumuksista uuden yhteiskuntaihanteen, mutta jolle ne myöskin antoivat tarpeellista pontevuutta, säilyttää tätä ihannetta aikoina, jolloin näytti kerrassaan mahdottomalta sitä saavuttaa. Nämä työntekijät olivatkutomateollisuudentyöntekijät, etenkinvillakankurit.
Luonnollisesti se, mitä tässä on sanottu, on varovasti harkiten käsitettävä. Kun nykyänsä väitetään, ja täydellä syyllä, että teollinen köyhälistö on sosialidemokratisen liikkeen kannattaja, niin ei sillä tarkoteta, ett'eivät muihinkin luokkiin kuuluvat ihmiset, pikkuporvarit, kirjailijat, tehtailijat j.n.e., voisi ottaa siihen osaa, vieläpä usein varsin pontehikkaastikin. Monet niistä voivat astua liikkeen etunenäänkin. Eikä sillä myöskään tarkoteta, että jokainen teollisuudessa työskentelevä köyhälistöläinen olisi sosialidemokrati.
Yhtäläisesti rajotettuna on ymmärrettävä sekin väite, että kutomateollisuuden työntekijät ovat olleet kommunistisen työväenliikkeen ensimäisten yritysten kannattajina. Tulemme näkemään muidenkin ainesten siinä vaikuttavan; ja olisi järjetöntäkin väittää, että jokainen kankuri oli kommunisti. Mutta mikäli voimme seurata tätä liikettä taaksepäin ja mikäli meillä on siitä luotettavia tietoja, näemme aina kutojien siinä huomattavalla tavalla vaikuttavan, ottavan siihen osaa, mikä tuskin lienee mikään sattuma.
Meidän luullaksemme on tämä seikka verraten helposti selitettävissä, jos otetaan selkoa villateollisuuden kehityksen aluista.
Tässä emme ota huomioon muita kutomateollisuuden haaroja, pellava-, puuvilla-, ja silkkiteollisuutta, koska ne eivät keskiaikana kansainväliseen merkitykseen nähden läheskään voineet vetää vertoja villateollisuudelle. Milloin pellava- ja parkkumiteollisuus rupesivat tuottamaan ulkomaillevientiä varten, kuten Ulmissa ja Augsburgissa, osottivat ne pääasiassa samallaisia kapitalistisia omituisuuksia kuin villateollisuus, samoin italialainen silkkiteollisuus.
"Villateollisuus oli keskiaikana", sanoo Hildebrand, "Saksan porvariston voiman ja kukoistuksen kulmakivenä. Sen raaka-aineiden tuontiin ja sen tuotteiden vientiin perustui Hansakaupunkien merivalta ja Saksan muinainen maailmankauppa. Se hyvinvointi, jonka se sai aikaan, antoi Saksan valtakunnalle keskiajan viimeisillä vuosisadoilla suurimmaksi osaksi sen mahtavuuden ja sen aseman, joka sillä oli maailmassa… Saksan villateollisuuden kehityshistoria on senvuoksi suuremman merkityksinen kuin yhden ammattihaaran kehityksen historia; se on samalla Saksan taloudellisen sivistyksen historia. Niin, kuvastuupa siinä koko kansallisen elämämme juoksu".
Nämä sanat tuskin lienevät liioteltuja. Sen rajotuksen niiden suhteen kumminkin sietää tehdä, että Saksan asema maailmankaupassa ei perustunut yksinomaan sen villateollisuuteen, vaan myöskin sen vuoriviljelykseen, joka ajottain, ja etenkin 1500-luvun alussa, vaikutti Saksan taloudelliseen elämään vieläpä voimakkaammin kun villateollisuus.
Kaikessa tapauksessa on totta, että villatavarat olivat Saksan, vieläpä yleensä koko länsimaisen kristikunnan ensimäisiä vientitavaroita.
Nahan ja turkiksien ohella oli liina keski-ajalla vaatetusaineksena. Villa oli ylellisyystavaraa, jota aluksi ainoastaan ylhäisimmät voivat itselleen kustantaa. Palttinankudonta oli iki-vanhaa kotiteollisuutta. Talon naiset kehräsivät ja kutoivat sen palttinan, minkä talon asukkaat tarvitsivat. Villateosten valmistaminen sitävastoin ei kauemmin voinut olla kotiteollisuutena, kun taitavuus siinä kohden oli jossain määrin kehittynyt, sillä silloin vaati se suurempia laitoksia, värjäyshuoneita, vanutusmyllyjä j.n.e. Mutta sellaisia voivat laittaa ainoastaan suuremmat järjestöt, kuten luostarit, kaupungit taikka ammattikunnat.
Ensimäiset mieskankurit tapaamme luostareissa. Nämä ne lienevätkin enimmän edistäneet villakutomateollisuuden leviämistä Saksaan, niinkuin luostarit yleensä keskiajan vanhimpina aikoina olivat sen teknillisen kehityksen kannattajia, joka teollisuudessa ja maanviljelyksessä tapahtui. Ei mikään ole epätodenmukaisempaa kuin se "valistunut" katsantokanta, että munkit olisivat saavuttaneet valtansa rukouksia lukemalla ja evankeliumia kopioimalla.
Jo 800-luvulla mainitaan vanuttajia ja leikkaajia olleen Konstanzin luostarissa. Munkit opettivat Bodenjärven ympäristön asukkaita kutomaan villakangasta ja käyttämään verkaa puvukseen. 1100:nnellä vuosisadalla ei kutomateollisuutta erikoisesti mainita luostarien ohjesäännöissä. Mutta 12:nnella vuosisadalla on kutomateollisuus tullut luostareille niin tärkeäksi, että tämän vuosisadan luostarisäännöissä villan kauppa ja käyttö sekä villakankaan kudonta mainitaan luostariveljien säännöllisenä toimena, niin etenkin sistersiensiläiskunnan säännöissä, jotka ovat peräisin 12:nnelta vuosisadalta. Sistersiensiläiset ottivat itseasiassa veranvalmistuksen suorastaan erikoisalakseen.[14]
Käsityön tapaan harjotettu villakangasteollisuus kehittyi nopeasti, paitsi luostareissa, myöskin kaupungeissa. Ensin tapahtui tämä Alankomaissa, jossa se rupesi kukoistamaan jo 900-luvulla.
Tämä uusi teollisuus oli ylellisyysteollisuutta. Villakankaat olivat kauan aikaa ainoastansa varakkaampien saatavia. Kun 1400-luvulla käsityöläiset ja talonpojatkin rupesivat käyttämään villavaatteita, pidettiin tätä merkkinä siitä, kuinka pelottavasti ylellisyys rupesi leviämään alempiinkin säätyihin. Hienosta verasta maksettiin sangen paljon. Niin ollen kannatti sitä kulettaa kauaksi, ja tuli siitä siis vientitavara. Koko Europa oli sen markkinapaikkana. Ei siis sovi ihmetellä, että verkateollisuus helposti kehittyi vientiteollisuudeksi, kun kaikki tarpeelliset edellytykset sattuivat olemaan olemassa, kun siis oli runsaasti hyviä raaka-aineita ja samalla tekotavat kehittyneet tarpeeksi pitkälle.
Näin oli ensiksi asianlaita Flanderissa. Flanderin verkaa kiitettiin jo 1200-luvulla yli koko Europan.[15]
Monessa kaupungissa villateollisuus pysyi käsityönä, jota harjotettiin ainoastaan paikallismarkkinoita varten, kuten yleensä muitakin käsitöitä. Kumminkin tuli se sielläkin riippuvaiseksi maailmanmarkkinoista, sillä ulkoapäin tuleva kilpailu ulottui paikallismarkkinoillekin ja näistä tuli maailmanmarkkinoiden pieni osanen. Nämä tulivat sen vuoksi määrääväksi villateollisuudelle sielläkin, missä sen ei onnistunut poistaa paikallista luonnettaan, ja se tulee vientiteollisuudeksi. Sen vuoksi joutuivat noiden seutujen veranvalmistajat etuihinsa nähden kärsimään kauppiaista, jotka toivat verkaa maahan ja kilpailivat sitte myydessä heidän kanssaan. Tämä ei ollut sellaista väestön perinnäistä vihollisuutta kauppiaita kohtaan, jota he tunsivatkuluttajina, vaan aivan erikoista vastakkaisuuttatuottajienjakauppiaittenvälillä. Sensijaan, että väestöjoukot olivat kauppiaille sitä vihollismielisempiä, mitä enempi nämäkorottivathintojansa, kasvoi villakankaan valmistajien suuttumus sitä enempi mitähalvemmallakauppiaat toivat verkaa ulkomailta heidän makkinoilleen.
Mutta tämä vastakkaisuus ei ollut ainoa, johon villakankaan valmistajat joutuivat kauppiaisiin nähden. He eivät olleet vastakkain ainoastaan siitä syystä, että olivat kilpailijoita, vaan myöskin syystä että toiset olivat sortajia, toiset sorretulta. Missä villakankaanvalmistus muuttui vientiteollisuudeksi, olipääomatarpeen sen harjottamiseen. Eihän enää myyty suorastaan ostajalle. Tavaran täytyi tehdä pitkiä matkoja, joskus vaeltaa markkinoilta toisille ennenkuin se tapasi ostajan, ja matkalla se oli alttiina monille vaaroille. Viipyi kauan, ennenkuin tavarain korvaus tuli kotiin.
Missä villateollisuus muuttui vientiteollisuudeksi, oli villa tuotava vähitellen yhä kaukaisemmista paikoista, koska lähimpänä olevan seudun tuotanto ei riittänyt tyydyttämään villatarvetta. Ja samassa määrin kuin teollisuus kehittyi ja kilpailu kasvoi, samassa määrin kuin vaatimukset veran hienouden ja hyvyyden suhteen kasvoivat, oli raaka-aineita valittava yhä huolellisemmin. Mutta nytpä ei ollutkaan olemassa monta seutua, joka olisi tuottanut tarpeeksi hyviä villoja; parhaat tulivat, kuten jo on huomattu, Englannista. Raaka-aineet tulivat yhä kalliimmiksi, kuta kauempaa niitä tuotiin, ja niitä täytyi koota yhä suurempia varastoja. Pääoma, joka oli käytettävä raaka-aineisiin, kasvoi samassa suhteessa kuin vienti laajeni ja samalla tuli sen kiertämisaika pitemmäksi. Itse veranvalmistajan täytyi niin muodoin tulla rahamieheksi taikka tuli hän riippuvaiseksi kauppiaasta, joka antoi hänelle tarpeelliset rahat etukäteen. Kumpaankin suuntaan on kehitys tapahtunut. Villateollisuustyöläinen sortui joko kotiteollisuuden harjottajaksi nykyaikaisessa mielessä, kotityöntekijäksi, jolla joko oli yksi sälli tai ei ensinkään, joka sai raaka-aineet kauppiaalta, ja jätti tälle suostutusta palkasta työnsä tuotteet, tai tuli veranvalmistajasta kapitalisti, jolla oli työssä useampia sällejä ja joka otti haltuunsa ei vain tuotannon, vaan myöskin kaupan. Ei se aina ollutkutojamestari, jonka onnistui kohottautua tähän asemaan, usein se oli joku muu käsityöläinen, joka vaikutti veranvalmistuksessa. Ne useat toimenpiteet, joiden alaisena villojen oli oltava, ennenkuin ne tulivat kauppaan hienona verkana, erosivat yhä enemmän itsenäisiksi käsitöiksi: villankehrääjien, vanuttajien, leikkaajien, värjärien ammateiksi.
Nämä ammatit olivat tekotavoilleen toisistansa riippuvaiset, ja kukin niistä koki saada muut taloudellisestikin itsestään riippuvaisiksi. Erittäinkin oli villankehrääjien ja kutojien välinen taistelu ankara. Paikottain onnistui kutojan tehdä kehrääjät itsestään riippuvaisiksi, mutta enimmäkseen kävi päinvastoin. Kehrääjistä sai alkunsavlllakauppiasylimystö, nämä kun kehruuttivat villat köyhemmillä mestareilla tai sälleillä kotonaan, jonka jälkeen kudottivat langat joko sälleillä tai itsenäisillä kotiteollisuuden harjottajilla. Tässä esiintyy jo alkukäsiteollisuusjärjestelmään, aikaisimmin luostareissa, jotka saman katon alle yhdistivät kaikki erikoistyöt, jotka veranvalmistamiseksi tarvittiin. Mutta käsityössäkin huomaamme 1400-luvusta alkaen siellä täällä kehrääjäsällien ohella kutojasällejäkin työssä verkatehtailijain kotona, ja sen ohella jyrkän työnjaon siinä muodossa, että kukin villakankuri kutoi erikoista kangaslajia. Toisenlaista työnjakoa syntyi villakehruuteollisuudessa, kun sen erilaisia perättäin seuraavia töitä annettiin eri työläisten tehtäviksi. Tästä oli seurauksena ammattikunnallisen villankehruun lakkaaminen, sen eri toimintojen antaminen ammattikuntiin kuulumattomille, osaksi oppimattomille, työläisille,maalaisille, naisillejalapsille.
Lopuksi vastaa verkateollisuuden kapitalistista luonnetta sekin, että siinä kappalepalkkajärjestelmä aikaisin kehittyi. Sattuipa vielä niinkin, että tämä taas lakkautettiin sen vahingollisen vaikutuksen vuoksi, mikä sillä oli työn laatuun nähden. Niin kävi esim. Ulmissa neuvoston päätöksellä v. 1492 "koska kiirehtiminen on työn hyvyydelle vahingoksi". Tuo kaunis sakkojärjestelmä, jonka avulla uuden-ajan rahamies pakottaa tuottamaan parhainta laatua ylenmääräisesti joudutetustakin työstä, oli "pimeällä keskiajalla" vielä varsin vähän kehittynyt!
Päinvastoin kuin useimmat senaikuiset sällit, mutta samoin kuin uuden-ajan työmiehet, saivat kankurityöntekijät usein mennä naimisiin. Kankurisälli ei siinä tapauksessa enään kuulunut mestarin perheeseen.
Villateollisuus oli myöskin se kaupunkiteollisuus, jossa teknillinen kehitys nopeimmin tapahtui. Mitä enemmän työnjako lisääntyi ja vientitavaratuotanto, joukkotuotanto, kasvoi, sitä laajaperäisemmiksi kävivät ne teknilliset laitokset ja apuneuvot, joita kutomateollisuuteen vaadittiin. Muutamat näistä tarpeellisista laitoksista ja koneista olivat niin suuria ja kallishintaisia, että eivät yksityiset henkilöt olleenkaan voineet sellaisia hankkia. Niitä omistivat kaupungit taikka ammattikunnat. Yksityisten yrittäjäin kapitalistinen omistusoikeus työntekijäinsä työkaluihin ei vielä silloin ollut kehittynyt. Mutta jo alkoi edistyvän työnjaon vaikutuksesta keksimähenki herätä juuri villateollisuuden alalla. Laajojen laitosten käytäntöön ottaminen sai aikaan joukonteknillisiä vallankumouksiaja kiihotti jatkamiseen. Rukkia esim. ruvettiin käyttämään 1400-luvulla, ensinnä käsin käytettävää. V. 1530 keksi Wattenmühlistä kotoisin oleva Jürgens poljettavan rukin. Vanuttaminen tapahtui aluksi jalkojen avulla. Veden avulla käypien vanutusmyllyjen keksiminen (ehkä 12:nnelta vuosisadalta) teki vähitellen lopun jaloilla toimitetusta vanutuksesta.
Jokainen sellainen edistysaskel tekiosan työvoimista tarpeettomaksi. Tämä nykyaikaisen teollisuuselämän puoli ei missään esiintynyt niin aikaisin kuin villateollisuustyöläisten keskuudessa.
Niin lähelle suurteollisuutta ja kapitalismia, kuin vuoriviljelys, ei villateollisuus tosin koskaan päässyt ennen uskonpuhdistusta. Mutta sensijaan että vuoriviljelystä harjotettiin erämaissa, ja vuorityöntekijät pysyivät erillään muiden ihmisten pyrinnöistä ja taisteluista, sai villateollisuus kapitalistisen luonteensa enimmäkseen kaupungeissa, joiden kautta maailmankaupan virta kulki eteenpäin ollen Europan edistyneimpien maiden, Italian, Alankomaiden, Ranskan ja Saksan kaikkien vaikutusten alaisena. Näissä kaupungeissa villateollisuus oli se ammatti, joka aikaisimmin ja selvimmin kehitti kapitalistisen luonteen — niinkuin myöhemminkutomateollisuus18:nnen vuosisadan lopulla Englannissa oli paneva alulle teollisen vallankumouksen. Mestarit koettivat päästä kauppiaiksi ja kapitalisteiksi, jotka enemmän kuin jonkun muun kaupunkikäsityön mestarit sortivat sällejänsä ja olivat syvän rotkon heistä erottamat. Missä tämä ei heille onnistunut, joutuivat he itse kauppiasten palkkaorjiksi, kotiteollisuuden harjottajiksi, jotka olivat sällejänsä lähempänä kuin minkään muun ammatin mestarit ja tunsivat olevansa heidän kanssansa etujen yhteydessä sortajia vastaan. Ja ammattikunnan ulkopuolella oleva köyhälistöläinen tuli työtoverina ja yhteiskunnallisesti samanarvoisena sällejä yhä lähemmäksi.
Ja samalla kun villatyöläisille typerä ammattiylpeys tuli yhä aiheettomammaksi, samaan aikaan heidän näköpiirinsä laajeni sen merkityksen kautta, jonka maailmanmarkkinat heihin nähden saavuttivat.
Muilla kansalaisilla oli, kuten Goethen "Faustissa" sanotaan, vain sunnuntaihuvitusta, "… kun hän ammattiveikolleen saa jutustaa sodasta ja sodanhälinästä, kun kaukana, Turkissa, kansat keskenään taistelevat". Mutta villateollisuudessa työskenteleville tämä sitävastoin oli vakavin asia maailmassa. Heidän raaka-aineidensa tuonti ja tavaroittensa menekki riippui siitä, oliko Englanti sodassa Ranskaa vastaan ja missä suhteessa Flander siihen nähden oli, oliko Hansaliitto hyvissä väleissä Tanskan kanssa, oliko tie Novgorodiin avoinna, tekisikö keisari rauhan Venetsian kanssa j.n.e. Se, joka tekee työtä maailmankauppaa varten, joutuu pian nurkkapolitikan kannalta, mutta menettää samalla myöskin sen huolettomuuden, varmuuden, mikä on käsityöläisellä, joka tekee työtä ainoastaan sukulaisille ja tuttaville. Villakankaankutojat eivät milloinkaan voineet päästä rauhaan, heidän ammattinsa oli alituisten mullistusten alaisena. He ottivat osaa sisällisiin riitoihin kaupungeissansa, näyttelivät niissä usein pääosaa. Heillä oli omat ammattiriitansa, joita mainitut yhteiskunnalliset ja teknilliset muutokset aiheuttivat. Ja tämän lisäksi tuli vielä vaikutteita muista maista ja kauppapuolista.
Villateollisuus oli vallankumouksellisin kaupungeissa keskiajan lopulla harjotetuista ammateista. Ja vallankumouksellisia olivat sen työläisetkin. Yhteiskunta ei heidän mielestään ollut mikään luja, muuttumaton: he saattoivat helpoimmin ruveta miettimään sen muuttamista. He ankarina tunsivat sorron, ja heillä oli suurimmat syyt vihata rikkaita.
Mutta villateollisuus oli myöskin voimakkain kaikista ammateista. Jokainen kaupunki muodosti oman yhteiskuntansa, mutta hyvinvoivissa kaupungeissa, niissä, jotka tekivät työtä länsimaisen teollisuuden maailmanmarkkinoita varten — ne ulottuivat Englannista Novgorodiin ja Konstantinopoliin saakka — oli villateollisuus taloudellisessa suhteessa tärkein ammatti. Kaupungin hyvinvointi riippui siitä, s.o. sen työmiehistä.
Mutta ei ainoastaan taloudellisen merkityksensä, vaan myöskin lukumääränsä kautta olivat villatyöläiset, etenkin kutojat, niissä kaupungeissa, missä tämä teollisuus kukoisti, voimana, joka meistä ehkä saattaa näyttää mitättömältä, mutta joka todellisuudessa oli varsin suuri sen ajan pienissä kaupungeissa. Tämä teollisuus saattoi siihen aikaan koota pääpaikkoihin, suhteellisesti katsoen, suunnattoman suuria ihmisjoukkoja.
Breslaussa marssivat kankurit v. 1333 900-miehen suuruisena aseilla varustettuna joukkona. Kölnistä ajettiin yksin yhden ainoan kukistetun kankurikapinan jälkeen 1,800 kankuria maanpakoon. Erittäin paljon oli heitä Alankomaissa. V. 1350 oli Lövenissä 4,000 kangaspuuta, Ypernissä yhtä monta ja Mechelnissä 3,200. V. 1326 karkotettiin Gentistä 3,000 kankuria sen vuoksi, että olivat osottautuneet taipuvaisiksi nousemaan kapinaan Flanderin kreivejä vastaan. 1300-luvun loppupuoliskolla seisoi siellä 18,000 veranvalmistustyötä harjottavaa miestä aseissa. Brüggessä eli käsityön kukoistuskaudella 50,000 ihmistä villakankaiden valmistamisella.
Tästä kasaantumisesta eri paikkoihin kasvoi kankureille mahtava vallankumouksellinen voima. Ei siis ihme, että apotti Trudo aikakirjassaan lausuu heistä, että he olivat ylpeämpiä ja julkeampia kuin mitkään muut ammattilaiset.
Jos kaiken tämän ottaa huomioon, silloin käsittää, että juuri villateollisuudesta tuli uskonpuhdistuksen ajan yhteiskuntavallankumouksellisten pyrintöjen ahjo. Ei hämmästytä se, että tavataan kankureja jokaisen taistelun etunenässä, joka kaupunki- ja valtiovaltaa vastaan käytiin, ei se, että heidän keskuudessaan helposti pääsi valtaan sellaisia virtauksia, jotka asettuivat sotakannalle koko valitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, ei se, että kankurit säännöllisesti ovat sekaantuneet kaikkiin keskiajan loppupuolella ja uskonpuhdistuksen ajalla tapahtuneisiin kommunistisiin liikkeisiin, mikäli näissä yleensä köyhälistöläistä luokkaluonnetta on tavattavissa.
III osa.
Keskiajan ja uskonpuhdistuksenajan kommunismi.
Luostarikommunismi.
Italia ja Etelä-Ranska olivat ne kristillis-germanilaisen sivistysalueen maat, joissa roomalaisen maailmanvallan sivistys oli syvimmälle juurtuneena. Siellä kansainvaellukset vähimmän hävittivät ja keskeyttivät tämän sivistyksen perintöä, ja yhteys Itämaiden verraten korkealla sivistyskannalla olevien maiden, Egyptin, Syyrian, Vähän-Aasian, ja Konstantinopolin kanssa säilyi siellä vilkkainna. Sen raakuuden tilan mustimpinakin aikoina, joka seurasi kansainvaellusta, ei siellä kaupunki-elämä milloinkaan kokonansa lakannut. Kaupungit saivat siellä ensimäisinä taas rikkautta ja valtaa, ja siellä esiintyivät ensi kerran keskiajalla ne yhteiskunnalliset vastakkaisuudet, joita tavaratuotanto luopi. Tai oikeammin sanoen, keskiaika peri ne suorastaan vanhalta ajalta.
Eikä köyhälistökään sieltä koskaan kokonaan kadonnut. Italian ja Etelä-Ranskan kaupungeissa se ensin tuli uudelleen yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekijäksi. Niin ollen on aivan luonnollista, että keskiajan ensimäiset kommunistiset pyrinnöt saivat alkunsa sen helmasta.
Mutta samoin kuin heimolaisuus Italian ja Etelä-Ranskan tämänaikuisten kaupunkien elämän ja sen elämän välillä, jota Rooman vanhoissa kaupungeissa oli eletty, oli selvästi huomattavissa, ja samoin kuin roomalaisajan perimätiedot ja -tavat ovat siellä säilyneet elävimmillään, samoin on myöskin proletarinen, köyhälistöläinen, kommunismi, joka siellä kehittyi, pitänyt kiinni niistä muodoista, joita se peri kuolevan Rooman valtakunnan ajoilla. Köyhälistön nousemisella porvari-yhteiskuntaa vastaan oli aluksi kokonaan munkkimainen luonne ja siitä se ei milloinkaan päässyt Italiassa eikä Etelä-Ranskassa — tietysti kaikkein viimeisintä aikaa lukuun ottamatta.
Voidaksemme munkkilaitosta oikein kuvata, täytyy meidän vielä kerran luoda silmäys kristinuskon ensimäisiin vuosisatoihin. Me näemme, etteivät vanhimman kristinopin kommunismin toteuttamista tarkotettavat pyrinnöt onnistuneet senaikuisessa yhteiskunnassa vallinneiden olojen vuoksi. Mutta näimme myöskin, että samat olosuhteet, jotka vielä silloin tekivät kommunismin yleisenä yhteiskuntatilana mahdottomaksi, kuitenkin alati synnyttivät uutta köyhälistöä ja siten myöskin yhä uudelleen kommunististen laitosten tarvetta.
Mitä enempi kristinoppi levisi, sitä selvemmin se lakkasi kommunismia yleisesti käytäntöön yrittämästä. Mutta samassa määrin ruvettiin myöskin yhä enemmän harrastamaan erityisten kommunististen yhdyskuntien perustamista kristikunnan piiriin.
Esikuvana näillä oli tuo ainoa kommunistinen laitos, josta silloin ainakin jäännökset oli jäljellä:perhetai oikeammin sanottunakotiyhteisö. Vanhimpina aikoina, vieläpä keisariajallakin oli jokainen talous itseensä sulkeutunut yksikkö, joka pääasiallisesti itse valmisti kaiken sen, mitä tarvitsi, ja myi ainoastaan sen, mitä liikaa oli, tavaroina. Aluksi nämä taloudet olivat yksinomaan kotiyhteisöjä, suurempia perheitä, joissa oli 40 à 50 henkeä, jotka täydellisesti elivät kommunismin periaatteiden mukaan ja yhteisesti omistivat ja käyttivät tuotanto- ja kulutustavaroita. Nämä kotiyhteisöt joutuivat syrjään orjatyölle perustettujen perhekuntien tieltä, niiden sijalle tuli talouksia, joissa sekä tuotanto, että kulutustavarat olivat yhden ainoan henkilön yksityisomaisuutta, jolle myöskin työläiset, orjat, kuuluivat. Mutta vielä kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla oli kotiyhteisö kyllin eloisa ollakseen yhteiskunnallisten uudistusten esikuvana.
Nämä uudistukset oliluostarit, jotka olivat jonkinlaisia teennäisiä kotiyhteisöjä, joissa yhdyssiteenä, yhteisiä etuja lukuunottamatta, ei ollut heimolaisuus, vaan eräät määrätyt, viisastellen keksityt säännöt ja lupaukset.
Samat väestökerrokset, joista ensimäiset kristityt saivat enimmät kannattajansa, antoivat myöskin useimmat jäsenet näihin uusiin kotiyhteisöihin, useimmat munkit ja nunnat. Toiselta puolen olivat ne rikkaita ihmisiä, jotka inhosivat rikkauttansa ja sitä seuraa, johon se heidät saattoi. Toiselta puolen olivat ne — ja nämä olivat lukuisimmat — köyhiä raukkoja, jotka luostareissa saivat sitä turvaa, jota "maallinen", s.o. porvarillinen yhteiskunta ei heille antanut. "Nykyänsä", niin valittaa pyhä Augustinus, "pyhittävät enimmäkseen orjat taikka vapautetut itsensä Jumalan palvelemiseen taikka ihmiset, jotka heidän herransa siinä tarkotuksessa ovat vapauttaneet, taikka talonpojat taikka käsityöläiset taikka muut alempisäätyiset henkilöt".
Perhe saattaa elättää itsensä mitä erilaisimmilla tavoilla: tekemällä työtä, kerjäämällä tai muita riistämällä. Niin oli laita luostareissakin. Muutamissa olivat vallalla ryysyköyhälistön, jonka joukosta heidän jäsenensä olivat, taipumukset — he rupesivat enimmäkseen kerjäämään. Toisten onnistui löytää rikkaita jäseniä tai suojelijoita, jotka lahjottivat heille rahoja ja maatiloja ja orjia, tai talonpoikia, joiden nylkemisellä nuo hurskaat miehet saattoivat elää. Mutta useimmat luostarit olivat sellaisten köyhien yhdistyksiä, jotka olivat liittyneet yhteen, tullakseen paremmin toimeen. Nämä näkivät, ainakin aluksi, parhaaksi turvautua jäsentensäruumiilliseen työhön.
Ensimäisissä luostareissa, jotka tunnetaan 300-luvulta, vaadittiin ruumiillista työtä. Tämän ajan tärkeimmät luostarienperustajat vaativat sitä, niin Antonius, Pachonius ja Basilius neljännellä vuosisadalla, niin Benediktus Nursialainen, benediktiniläiskunnan perustaja kuudennen vuosisadan alussa.
Alkuaan saattoi jokainen jäsen mielensä mukaan erota kotiyhteisöstään. Eivätkä sen asukkaat millään erityisellä puvullakaan olleet erotetut muusta väestöstä.
Laatuunsa ja tarkotusperäänsä nähden voipi sangen hyvin verrata tämäntapaisia luostareja meidän aikanamme köyhälistöntuotantoyhdistyksiin. Molemmat koettavat rajotetetussa piirissä ratkaista aikansa "yhteiskunnallista kysymystä" jäsentensä omien voimien avulla.
Mutta heimolaisuuden ohella molemmat laitokset kuitenkin osottivat tärkeitä eroavaisuuksia, jotka vastaavat niitä eroavaisuuksia, joita on roomalaisen ja nykyisen yhteiskunnan välillä.
Kapitalistinen tuotantotapa on muuttanut melkein koko tuotannon tavaratuotannoksi. Senvuoksi täytyy myöskin työväestön tuotantoyhdistyksien valmistaa tavaroita. Ne eivät valmista tuotteitaan omiksi tarpeiksi, vaan markkinoita varten, niillä on taisteltavana kaikkia vaaroja ja turmelevia vaikutteita vastaan, joita vapaan kilpailun ja liikepulan järjestelmä tuo mukanaan.
Ennen kapitalistisen tuotantotavan kehittymistä oli tuotannon päätarkotuksena valmistaa tavaroita omiksi tarpeiksi. Jokainen talonpoikaistalo, jokainen herraskartano kuletutti markkinoille ainoastaan sen, mikä jäi yli oman tarpeen, ja luostarit tekivät samalla tavalla. Tämä ylijäämä, joka ne yhdisti markkinoiden, maailman kanssa, oli enimmäkseen suurena kiusauksena, jota seurasi syntiinlankeemus. Ylijäämän piti kuulua köyhille, mutta oli hyödykkäämpää myydä se.
Mutta tuotanto omia tarpeita varten pysyi luostareissa kauemmin kuin muualla pääasiana, luonnontalous vastusti niissä kauemmin kuin muualla kohoavaa pääomaa. Tämä taloudellinen järjestelmä antoi niille vanhoillisuuden leiman, mutta myöskin sitkeyttä ja vastustusvoimaa, jota turhaan etsii nyky-ajan tuotantoyhdistyksistä.
Toinen suuri eroavaisuus on siinä, että meidän aikamme tuotantoyhdistyksissä ovat yhteisiä ainoastaantuotannonvälikappaleet, vaan eikulutusvälikappaleet. Luostareissa oli sitävastoin yhteinen elämä, yhteinen talous, pääasia ja yhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin sivuseikka, joka täytyi ottaa kaupan päälle, jotta olisi saatu kommunistinen talous pysyväiseksi. Sillä kokemus oli osottanut, että yhteinen talous olisi vastakkainen yksilön omistusoikeudelle tuotannonvälineisiin, ja että yhteinen talous ei missään säilynyt kauan, missä tämä yksityisomaisuus vain pysytettiin.
Ja vieläkin on tärkeä eroavaisuus nykyisten tuotantoyhdistyksien ja luostarien välillä. Edelliset eivät hävitä yksityisperhettä. Yhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin nähden sopii hyvinkin yhteen yksityisen perhe-elämän kanssa, mutta niin ei ole asian laita nautinnonvälikappaleiden yhteisyyden. Munkilla tai nunnalla ei voinut sentähden olla mitään perhettä ulkopuolella luostaritaloutta. Mutta luostarien täytyi mennä vielä pitemmälle. Alkuperäinen kotiyhteisö ei estänyt yksityisten jäsentensä yksityisiä avioliittoja. Mutta tämän yhteisön perustana olivat veren siteet, jotka tuhatvuotinen tottumus oli pyhittänyt, eivätkä hiljan keksityt teennäiset laitokset, ja se oli olemassa yhteiskunnassa, jossa ei vielä ollut yksityistä omaisuutta eikä perintöoikeutta ainakaan tärkeimpiin tuotannonvälineisiin nähden. Luostarit sen sijaan syntyivät aikana, jolloin tämä omistus- ja perintöoikeus oli täysin kehittyneitä. Aivan samoin kuin olemme nähneet tapahtuneen vanhimmassa kristillisessä kirkossa, olisi perhejärjestelmän siirtäminen luostariin välttämättömästi särkenyt tämän kommunistisen järjestyksen.
Luostareilla ei ollut muuta keinoa pitämään pystyssä kommunismiaan ja samalla itseänsä kuin avioliiton kieltäminen. Tavallinen vapaamielinen "valistus" näkee munkkien ja nunnien naimattomuudessa ainoastaan täydellisen heikkojärkisyyden ilmauksen. Mutta historiantutkija tekee viisaasti, jos hän, kun joku historiallinen joukko-ilmiö näyttää hänestä käsittämättömältä, hakee syitä tähän omista puuttuvista tiedoistaan asioiden todelliseen yhteyteen nähden ja koettaa mieluummin tutkia sitä kuin sättiä tyhmyyttä, vaikkakin tämä jälkimäinen keino on kaiketi mukavampi ja kirjottajaa kohottavampi. Luostariasukasten naimattomuus ei todista sitä, että ne, jotka perustivat luostareita, olisivat olleet mielipuolia, vaan ainoastaan sitä, että taloudelliset olosuhteet saattavat toisinaan vaikuttaa ratkaisevammin kuin itse luonnon lait.
Muuten, eihän yleensä naimattomuus ole välttämättömästi samaa kuin siveys. Sen voi, kuten jo olemme kerran maininneet, toteuttaa myöskin käyttäen avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Platon koetti tätä keinoa. Mutta roomalaisessa yhteiskunnassa oli avioliitto kuitenkin siksi lujalla pohjalla, ettei mitään sellaista voitu sallia, julkisesti luostareillekaan, ja ne olivat sitä taipuvaisempia siveyden vaatimukseen, kun ajan yleinen mielipide oli taipuisa asketismiin.
Meidän oletuksemme, että aviottomuus luostareissa on seurauksena niiden kommunismista nautinnonvälikappaleisiin nähden, se selviää parhaiten siitä tosiasiasta, että molemmat ilmiöt seuraavat aina toisiaan. Muinaisuudessa näimme tämän Platonista ja essealaisista. Mutta toinenkin vertaus osottaa samaa. Tarkotamme niitä yhdysvaltojen siirtoloita, jotka 18:nnen vuosisadan lopussa ja 19:nnen alussa kokivat toteuttaa jonkinlaista alkuperäistä kommunismia; — nämä siirtolat tulee tarkkaan erottaa myöhemmistä, joilla oli tarkotuksena toteuttaa uudempien utopistien Owenin, Fourierin tai Cabetin aatteita, henkilöiden, jotka jo tunsivat kapitalistisen tuotantotavan ja asettivat senvuoksi tuotannonvälineiden yhteisyyden kokeidensa pohjaksi.[16]
Yhdysvaltain uskonnolliskommunistisien siirtolain joukossa, joita Charles Nordhoff niitä koskevassa teoksessaan kuvailee,ei ole ainoatakaan, joka ei ole nurjamielinen avioliittoa kohtaan, ja siitä huolimatta ne ovat syntyneet mitä erilaisimmalla tavalla ja mitä erilaisimpien olosuhteiden vallitessa, ilman mitään keskinäistä yhteyttä. Sellainen yhtäläisyys ei ole suinkaan mikään sattuma.
Kaksi näistä lahkoista sallii kyllä avioliiton, mutta selittää naimattomuuden korkeammaksi ja enemmän ansiokkaaksi. Ne ovat Amana-seurakunta, joka perustettiin v. 1844, ja Zoarin lahkolaiset vuoden 1830 jälkeen. Mutta näiden viimeksimainittujen yhdeksännessä pääkappaleessa, joita heillä on kaksitoista periaatteita selittämässä, sanotaan: "Me pidämme jokaista sukupuolien välillä tapahtuvaa yhteyttä, joka ei ole välttämätöntä suvun lisääntymiselle, synnillisenä ja Jumalan käskyä vastaan sotivana. Täydellinen siveys on ansiokkaampaa kuin avioliitto".
Muut lahkot kieltävät suorastaan avioliiton. Vanhimmalla amerikalaisella kommunistilahkolla shakersilaisilla, on viisi perustotuutta, ensimäinen niistä on kommunismi, toinen aviottomuus. Rappistit v. 1807 jälkeen suosivat samoja käsitteitä. Vuonna 1832 erosi 250 rappistia, jotka olivat väsyneet naimattomuuskieltoon, pääseurakunnasta ja perustivat itselleen oman seurakunnan. Muttatämä meni pian nurin, ja sen omaisuus jaettiin yksityisten perheiden kesken.
Ainoastaan yksi ainoa näistä lahkoista on uskaltanut olla pyrkimättä aviottomuuteen, jota sekin vaatii, avioliittokiellolla, vaan platonilaisella tavalla, joka vieläkin enemmän sotii uudenaikaista ajatus- ja tuntemistapaa vastaan kuin elinaikainen siveys. Se lahko on Oneidan perfektsionistit. Kristus on opettanut, sanovat he, ei ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin henkilöiden yhteyttä. Ei kellään ole oikeutta pakottaa toista yhteiselämään vastoin hänen tahtoaan, mutta he pitävät kahden henkilön "yksinomaista ja epäjumalista uskollisuutta" synnillisen itsekkyyden ilmauksena, ja missä sellaista näyttää syntyvän, kuoletetaan se "moitteen" ja muiden toimenpiteiden avulla. Samoin kuin Platonin valtiossakin, jättävät perfektsionistit lasten kasvatuksen yhteiskunnan huoleksi, jonka on siitä pidettävä huolta "tieteellisten periaatteiden" mukaan.
Huomattavaa on, että juuri nämä perfektsionistit ovat sekä taloudellisessa että tiedollisessa suhteessa korkeammalla kaikkia muita alkuperäiskommunistisia lahkoja. He ovat ainoat, joilla on ollut säännöllinen kirjanpito ja jotka ovat osottaneet taiteellisia ja kirjallisia harrastuksia.
Me saanemme siis väittää, että aviottomuus luostareissa ei ollut minkään käsittämättömän mielijohteen tai minkään itsekidutusta tarkottavan mielettömyyden tuote, vaan oli sillä juurensa niissä aineellisissa olosuhteissa, joiden vallitessa luostarit syntyivät.
Katsaus Amerikan kommunistisiin siirtoloihin näyttää meille vielä toisenkin seikan:kommunismi synnyttää erinomaisen ahkeruuden, erinomaisen työinnon. Ei mikään ole naurettavampaa kuin pelko, ettei kommunistisessa yhteiskunnassa muka tehtäisi työtä. Sen onkokemusjo kauan sitten näyttänyt turhaksi.
"Olen usein kysynyt", kertoo Nordhoff käynnistään Pohjois-Amerikan kommunistisissa siirtoloissa, "mitä te teette laiskureillanne?Mutta kommunistisessa seurakunnassa ei ole yhtään joutilasta. Minä senvuoksi otaksun, ett'eivät ihmiset ole luonnostaan laiskoja. Vieläpä n.k. talvi-shakersit, epävakaiset olennot, jotka silloin kun kylmempi vuodenaika lähestyy, turvautuvat shakerseihin ja muihin lahkoihin sanoen mielellään tahtovansa päästä seurakunnan jäseniksi, ja jotka tulevat talven saapuessa, niinkuin eräs shakersilaisvanhin sanoi minulle, 'tyhjin vatsoin ja tyhjin repuin ja menevät matkaansa molemmat hyvin täytettyinä, niin pian kuin ruusut alkavat kukkia' — vieläpä nämäkin rappiolle joutuneet yksilöt tottuvat säännöllisyyteen ja järjestykseen ja tekevät ilman vastaväitteitä työnsä, kunnes lämmin kevätaurinko taasen houkuttelee heidät vapauteen".
Me voimme siis kyllä otaksua, että sillä ruumiillisen työn vaatimuksella, jonka luostarien perustajat asettivat, oli tosi tarkotus, ja ett'ei myöskään kertomuksia munkkien ahkeruudesta ole yksinomaan pidettävä kehumisina, joskin tiedämme, että kirkollisen kaunopuheisuuden rinnalla kaikkina aikoina kaikki muu kaunopuheisuus, vieläpä asianajajienkin, on joutunut varjoon, silloin kun on tarvinnut liioitella ja panna omiansa.[17]
Vielä huomaamme yhden seikan Pohjois-Amerikan alkuperäisistä kommunistisista siirtoloista: huomaamme, mikä suuritaloudellinenetevämmyys tällä yhteiskunta-muodolla on verrattuna pikkutalollisten ja pikkuporvarien yhteiskuntamuotoon, joiden seasta se on kohonnut. Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeisimme esittämään tämän ilmiön syitä. Kylläksi on, että asia on tosi, jota todistaa paraiten näiden seurakuntien varallisuuden nopea lisääntyminen.[18]
Tämä taloudellinen etevämmyys esiintyi vieläkin valtavampana kukistuvassa Rooman valtakunnassa, jossa ei ollut mitään kukostavaa talonpoikaissäätyä eikä kukoistavaa pikkuporvaristoa, kuten oli yhdysvalloissa 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla. Niiden sijalle oli tullut surkea pienvuokralaitos, kolonilaitos. Tähän verraten osottautuivat luostarien tuotantokunnat taloudellisesti sangen eteviksi. Ei sovi silloin ihmetellä sitä, että luostarilaitos nopeasti levisi kristittyyn maailmaan ja että siitä tuli roomalaisen teknikan ja yleensä roomalaisen sivistyksen tähteiden kannattaja.
Yhtä vähän voi herättää kummastustamme se, että kansainvaelluksen jälkeen germanilaiset ruhtinaat ja hoviherrat huomasivat luostarit erittäin sopiviksi tekemään heidän seuduillaan korkeamman tuotantotavan tutuksi. He suosivat luostarien perustamista vieläpä panivat ne itse alulle, melkein samalla tavalla kuin 18:nnella vuosisadalla europalaiset hallitsijat tukivat kapitalistista teollisuutta. Kun Alppien eteläpuolella luostarien päätehtävänä oli olla turvapaikkoina köyhälistöläisille ja vääryyttä kärsineille talonpojille, oli niiden päätoimena Alppien pohjoispuolella edistää maanviljelystä, teollisuutta ja liikennettä.
Juuri luostaritalouden taloudellinen etevyys verrattuna muihin ajan talousmuotoihin, vaikutti sen, että jokainen luostari, joka yleensä pysyi pystyssä näinä levottomina aikoina, kohosi rikkauteen ja valtaan vaikk'ei mikään rikas suojelija alkuaan olisikaan vaikuttanut tähän suuntaan. Mutta valta ja rikkaus merkitsee samalla toisten työn käyttämisoikeutta. Munkit ja nunnat herkesivät nyt tekemästä työtä, he saattoivat ruveta elämään toisten työstä, ja he käyttivät luonnollisesti tätä mahdollisuutta.Tuotantoyhteisöistämuuttuivat luostaritriistäjäyhteisöiksi.
Tällainen on se kohtalo, joka aina lopuksi kohtaa jokaista onnistunutta yritystä, jonka avulla pieni ryhmä koettaa panna toimeen kommunismia yhteiskunnassa, jossa muuten yksityisomaisuus ja sorto vallitsevat. Tämä koskee kommunismia tuotannonvälikappaleisiin nähden yhtä hyvin kuin kommunismia nautinnonvälikappaleisiin nähden tai sitten sellaista kommunismia, jossa molemmat lajit ovat yhdistyneet. Tuotantoyhdistyksien historiasta saamme lukuisia esimerkkejä edelliseen tapaukseen, Pohjois-Amerikan kommunistisista siirtoloista jälkimäisiin. Molemmat pitävät säännöllisesti parempana, kun alkavat kukoistaa ja laajentaa tuotantoaan, hankkia palkkatyömiehiä, sen sijaan että otettaisi uusia yhtäoikeutettuja jäseniä, joiden kanssa vanhempien olisi pakko jakaa voitto.
Käsityöstä vapautumisen ei välttämättömästi tarvitse olla samaa kuin kaiken työn jättäminen. Se tekee mahdolliseksi henkisen työn, ja tässäkin suhteessa on luostareilla ollut suuri merkitys.
Aluksi ne, totta kyllä, olivat vähemmän tärkeitä taiteille ja tieteille. Entisien talonpoikien, käsityöläisten, orjien ja ryysyläisköyhälistöläisten tuotantoyhdistykset, joita perustettiin, mikäli mahdollista, ulkopuolelle kaupunkeja kaukaisiin seutuihin, missä valtio ja porvarillinen yhteiskunta eivät voineet niitä rasittaa, eivät juuri olleet sopivimpia paikkoja taiteen ja tieteen harjottamiseen. Niillä oli Rooman vallan aikana ja kristikunnassa pesänsä kaupungeissa.
Mutta orjuuden lakatessa, joka oli tuottanut niin paljon liikaa tavaraa, lakkasi myöskin vähitellen ei vain ylellisyys, vaan myöskin tieteen, taiteen, käsityön harrastus, sivistys yleensä. Maanviljelys vajosi yhä enemmän raakojen kolonien alkeelliseksi vuokraviljelykseksi, joka tuotti vain vähän; paikottain joutui se kokonaan rappiolle. Maanviljelyksen riutumista seurasi kaupunkien riutuminen, jotka yhä enemmän vähenivät väestöön ja hyvinvointiin nähden. Kansainvaellus täydensi näiden häviön tai alensi ne merkityksettömiksi.
Nyt tulivat luostarit, jotka sillä välin olivat tulleet hyvinvoiviksi, miltei ainoiksi turvapaikoiksi tieteille ja taiteille. Kuudennesta vuosisadasta alkaen siirtyykin henkisen elämän keskus yhä enempi luostareihin, ja on niissä siksi kunnes kaupungit alkavat uudelleen kukoistaa.
On kuitenkin aina ollut niitäkin, jotka menivät luostareihin käyttääkseen siellä joutoajan taiteiden ja tieteiden harjottamiseen. Enemmistön mieli paloi kumminkin ainoastaan karkeimpiin nautinnoihin, ja niihin antoi hyvää tilaisuutta riistämisen tuottama hyvinvointi ja joutilaisuus. Munkkien laiskuus, irstaus ja juoppous onkin tullut puheenparreksi.
Käsi kädessä tämän kanssa kulki toinenkin kehitys. Siinä määrin kuin luostarien varallisuus karttui, tulivat ne rahvaalle yhä suljetummiksi, koska asemaa muuten ei voitu säilyttää; niiden kävi samoin kuin meidän aikanamme monen menestyneen siirtolayrityksen tai tuotantoyhdyskunnan. Köyhiä raukkoja, jotka tahtoivat päästä jäseniksi, kartettiin niin paljon kuin mahdollista, mutta halukkaasti otettiin sellaisia, joiden yhteiskunnallinen asema ja varallisuus näyttivät lupaavan luostarille etuja.
Samalla kertaa kun siis luostarittuotantoyhteisöistäolivat muuttuneetnylkyriyhteisöiksi, taukosivat ne myöskin olemastaturvapaikkoina köyhilleja vääryyttä kärsineille. Niistä tuliaatelistonnuorempien poikien ja naimattomien tyttärieneläkelaitoksia.
Mutta sekä tuotantoyhteisöjen että köyhien ja sorrettujen turvapaikkojen puute oli tuntuva läpi koko keskiajan, ja luostari oli ainoa laitos, joka oli tätä puutetta korvaamassa. Me tapaammekin koko tämän pitkän ajanjakson kuluessa paitsi alituisia valituksia siitä, että munkkien kuri ja tavat huononivat, alinomaa uudistuvia yrityksiä poistaa tuota pahaa, osaksi uudistamalla jo olevia luostareita tai munkkikuntia, osaksi perustamalla uusia.
Uudistustavat olivat monellaisia. Yksinkertaisin ja uudistajalle etuisin oli ottaa takavarikkoon kaikki luostarien liikavarallisuus. Erittäinkin kunnosti tässä suhteessa itseään Saksan keisari Henrik II (1002-24), mikä ei estänyt sitä, että tuo suuri luostaritilojen takavarikkoonottaja myöhemmin julistettiin pyhimykseksi. Kehotukseksi hurskaille katolilaisille.
Tällainen uudistus ei aina ottanut onnistuakseen, sillä sen ajan sotaisat munkit puolustivat omaisuuttaan usein perin pontehikkaastikin. Moni uudistusta harrastava apotti kaatui näissä taisteluissa tai toimitettiin toisinaan pois tieltä salamurhaajan käden kautta. Ja siellä, missä uudistus onnistuikin, ei sillä ollut suurtakaan merkitystä. Jonkun ajan kuluttua oli kaikki taasen entisellään.
Samalla tavalla kävi uusien veljeskuntienkin perustamisen. Tehdessään luostarin sääntöjä olivat munkkikuntien perustajat hyvinkin kekseliäitä saadakseen kaiken maailmallisuuden pois luostareista. Itsensä kidutus tuli yhä ankarammaksi, yhteys ulkomaailman kanssa yhä ankarammin rajotetuksi. Mutta kun ei menty eikä voitukaan mennä itse pahan juureen, vaan taisteltiin vain sen seurauksia vastaan, niin kaikki kidutus pysyi tehottomana ja sekin jäi onneksi enimmäkseen toimittamatta.
Eninten perustettiin uusia munkkikuntia 1100- ja 1200-luvuilla. Tähän aikaan Italian ja Etelä-Ranskan kaupungit rupesivat äkisti kukoistamaan. Tämä taloudellinen kukoistus merkitsi samalla myöskin köyhälistön lisääntymistä, työtätekevän, mutta erittäin myöskin ryysyläisköyhälistön, ja se tuli monin paikoin kyllin voimakkaaksi herättämään yhteiskunnallisia liikkeitä. Ne näkyivät ennen kaikkea siinä, että munkkikuntiin liittyminen eneni ja munkkilaitos sai taas köyhälistön leiman suuremmassa määrässä kuin sillä oli milloinkaan ollut menneen puolen vuosituhannen kuluessa.
Nämä munkilliset pyrinnöt eivät aina olleet ystävällisessä suhteessa hallitsevaan kirkkoon. Usein ne yhtyivät kirkon vihollisiin, kerettiläisiin pyrkimyksiin, joita tähän aikaan alkoi ilmestyä Italiassa ja Etelä-Ranskassa.
Mutta usein onnistui myöskin paavin saada näitä köyhälistöläisiä munkkiaineksia palvelemaan tarkotuksiansa. Erittäin tärkeiksi tulivat tämän kautta nuo suuretkerjäläismunkkikunnat, dominikanitjafransiskanit. Lateranin kirkolliskokous oli v. 1215, ehkäistäkseen määrätöntä uusien munkkikuntien perustamista, kieltänyt kokonaan sellaisten muodostamisen. Mutta tuskin oli tämä kielto annettu, ennenkuin paavi sen kumosi mainittujen veljeskuntien eduksi, jotka silloin perustettiin.
Kuvaava on erittäinkin fransiskaniveljeskunnan alku. Sen perustaja, Assisista kotoisin oleva pyhä Fransiskus, syntyi v. 1182 ja oli erään rikkaan kauppiaan poika sekä vietti nuoruutensa iloisesti ja hauskasti. Hän rupesi katumaan elämäänsä, alkoi inhota rikkauttaan ja hänessä syntyi harras halu auttaa tarvitsevaisia. Myytyään omaisuutensa hän jakoi saamansa rahat köyhille ja päätti omistaa vastaisen elämänsä heitä palvellakseen. Samanmielisistä tovereista hän muodosti siinä tarkotuksessa veljeskunnan, jonka paavi Innosentius III vahvisti v. 1215.
Pyhä Fransiskus uskoi, että hänen onnistuisi estää munkkikuntaansa tulemasta sellaiseksi sortavaksi seuraksi, jommoisiksi sen edeltäjät olivat muuttuneet. Hän arveli saavuttavansa tarkotuksensa laajentamalla alinomaisen köyhyyden määräystä niin, että se koski koko veljeskuntaa, eikä niinkuin ennen ainoastaan yksityisiä luostarin jäseniä. Fransiskanimunkkikunta ei saanut hankkia mitään omaisuutta eikä harjottaa mitään muuta työtä, kuin mikä tulisi köyhien ja sairaiden hyväksi; sen tulisi tyytyä niihin almuihin, joita sille annettaisi.
Mutta juuri sentähden että tämä veljeskunta näyttäytyi niin hyödylliseksi kurjuuden ehkäisemisessä, ja sitten myöskin sen vuoksi että se tehoisalla avullaan voitti köyhempien luokkien luottamuksen, varjeli niitä vallankumouksellisista haluista ja piti kirkolle taipuisina, sai se vaan pian liiaksi sellaisia almuja. Vielä pyhän Fransiskuksen eläessä ilmeni hänen veljeskunnassaan taipumusta syrjäyttää määräystä, joka kielsi omaisuuden hankkimisen. "Kerjäläismunkkikunnan suuri perustaja lepäsi jo kullasta ja marmorista välkkyvässä tuomiokirkossa." Vajaan 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen olivat nämä pyrkimykset käyneet niin voimakkaiksi, että Innosentius IV jo v. 1245 muutti säännöt ja määräsi, että fransiskanit, vaikka eivät kyllä saaneet pitää mitään tavaraaomaisuutenaan, kumminkin saivat pitää sellaistanautinto-oikeudella hallussaan; omistusoikeus oli paavilla.