Valtiovaltaa kohdeltiin yleisellä epäluulolla ja välinpitämättömyydellä. Yhteiskuntaruumiin mätäneminen oli jo niin pitkälle ehtinyt, ettei saattanut odottaa, että kukaan kuolevainen, vaikka hän olisikin ollut mahtavin sesareista, kykenisi siinä uutta eloa herättämään. Ainoastaan yli-inhimillinen valta, ainoastaan ihme, saattoi jotakin sellaista aikaansaada.
Ne, jotka eivät voineet ihmeitä uskoa, vajosivat synkkään pessimismiin tai etsivät lohdutusta tyhjähenkisistä nautinnoista. Mutta toivehikkaat intoilijat, joille kumpikaan keino ei sopinut, rupesivat ihmeitä uskomaan. Etenkin oli asianlaita näin alemmissa kansankerroksissa, jotka painavimpana tunsivat yleisen taantumuksen ja joilla ei ollut varoja huvituksiin ja jotka eivät siis myöskään tunteneet sitä pohmeloa, joka kärkkäästi seuraa sellaisia ja helposti herättää pessimistisen mieli-alan. Etupäässä heidän joukossaan sai alkunsa se ajatus, että taivaasta oli piakkoin tuleva pelastaja perustamaan maan päälle ihanan valtakunnan, jossa ei olisi sotaa eikä kärsimyksiä, vaan jossa vallitsisi ilo, rauha ja loppumaton autuus. Tämä lunastaja oli Herran voideltu — Kristus.[7]
Kun kerran oli ruvettu ihmeitä uskomaan oli mielikuvitukselta poistettu kaikki esteet ja jokainen uskovainen saattoi kuvailla tulevaa valtakuntaa mielessänsä miten loistavin värein vaan halusi. Ei ainoastaan yhteiskunta, vaan koko luonto oli muuttuva, kaikki vahingollinen oli siitä katoava, kaikki nautinnot, joita se tarjoo, tulisivat rajattomasti suurennettuina ilahuttamaan ihmistä.
Ensimmäinen kristillinen kirjotus, jossa tällaisia odotuksia mainitaan, on tuo n.s."Johanneksen ilmestys", apokalypsi. Se on nähtävästi kirjotettu vähän jälkeen keisariNeronkuoleman. Siinä ennustetaan, että piakkoin on pelottava taistelu tapahtuva takaisinpalaavan Neron, Antikristuksen, ja takaisinpalaavan Kristuksen välillä, taistelu, johon koko luonto ottaa osaa. Kristus on vihdoin voittava, ja perustava tuhatvuotisen valtakunnan, jossa hurskaat hallitsevat hänen kanssansa, ja jossa kuolemalla ei heihin nähden ole mitään valtaa. Mutta ei siinä kylliksi. Tämän valtakunnan lakattua olemasta, on syntyvä uusi taivas ja uusi maa ja tämän maan päälle uusi Jerusalemi, autuuden asuinsija.
Tuhatvuotinen valtakunta — se on alkukristillisyyden "tulevaisuudenvaltio". Sen mukaisesti kutsutaan kaikkia määrättömiä odotuksia tulevan yhteiskunnan tulemisesta tavallisesti"kiliastisiksi".[8]
Liittyen apokalypsiin on joukko kristittyjä oppi-isiä kristikunnan ensimäisillä vuosisadoilla lausunut kiliastisia toiveita. Joskus he ovat, kuten esim. Ireneus (toisella vuosisadalla) ja vielä Lactantius (noin v. 320), kuvailleet tulevaa paratiisia maan päällä varsin yksityiskohtaisesti ja loistavin, aistillisin värein. Kuulkaammepa Ireneuksen unelmia viinistä ja rakkaudesta tulevaisessa kristillisessä taivasvaltiossa: "Aika on tuleva, jolloin kasvaa viiniköynnöksiä, joilla kullakin on kymmenentuhatta haaraa ja jokaisella haaralla kymmenentuhatta suurta oksaa, jokaisella suurella oksalla kymmenentuhatta pientä oksaa, jokaisella pienellä oksalla kymmenentuhatta terttua, jokaisella tertulla kymmenentuhatta viinirypälettä ja jokaisessa viinirypäleessä mehua kahteenkymmeneen viinimittaan". Täytyy toivoa, että jano tuhatvuotisessa valtakunnassa kasvaa samassa määrässä. Mutta Ireneus ei unhota, että on olemassa muitakin iloja. "Nuoret tyttöset", hän kirjottaa, "huvitteleivat nuorukaisten seurassa; ukoilla on sama etuisuus, ja heidän murheensa häipyvät iloihin."
Vasta sitten, kun olosuhteet olivat muuttuneet kristinuskoon nähden, kun se oli lakannut olemasta pelkkänä onnettomien ja sorrettujen, köyhälistön orjien ja heidän ystäviensä uskona, kun se oli tullut myöskin mahtavien ja rikkaitten uskonnoksi, joutui kiliasmi vähitellen yleiskirkon epäsuosioon, sillä siinä oli aina vallankumouksellinen sivumaku, oli aina ennustus olevan yhteiskunnan tulevasta kukistumisesta.
Pyhä Augustinus (k. 430) oli ensimäinen kristityistä kirkko-isistä, joka suorastaan vastusti tuota epämukavaksi käynyttä oppia, kokien sofistisesti selittää apokalypsia. Hänen ajoistaan asti pidettiin kiliasmia "kerettiläisyytenä". Yleiskirkko nosti tulevaisen autuudenvaltakunnan ylös pilviin.
Kiliastiset odotukset ovat alkukristillisyyden henkisen elämän tärkeimpiä ja luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä. Mutta samoin kuin se on joutunut harhaan, joka luulee, että nykyinen sosialidemokratia ammentaa voimansa jonkinlaisen "tulevaisuudenvaltion" lupauksesta, samoin on myös erehdys, jos luullaan vanhimman kristillisyyden saaneen pää-asiallisen voimansa kiliastisista aineksistansa.
Aivan samoin kuin sosialidemokratia, tuli alkukristillisyyskin niin mahtavaksi, etteivät vallanpitäjät voineet sitä voittaa, sen kautta, että se tuli kansajoukollevälttämättömäksi. Senkäytännöllinen vaikutus, eikä senhurskaat haaveilut, on hankkinut sille voiton.
Tahdomme nyt lähemmin tarkastaa tätä käytännöllistä vaikutusta.
Keisari-ajan suuri yhteiskunnallinen kysymys oli, kuten olemme nähneet, alemman kansan köyhyys, pauperismi. Kaikki kokeet, jotka valtion puolesta tehtiin sen vastustamiseksi, näyttäysivät turhiksi. Useat keisarit ja yksityisetkin henkilöt kokivat lieventää sitä hyväntekeväisyyslaitoksilla. Mutta tätä tapahtui aivan riittämättömässä määrässä, eikä tuo ahne roomalainen virkavalta juuri ollutkaan sopivin sellaisten laitosten hoitajaksi.
Pessimistit ja nautintoja harrastavat ihmiset tekivät pauperismin vastustamiseksi samaa, kuin kaikkea muutakin yhteiskunnassa tavattavaa pahaa vastustaessaan — he eivät tehneet mitään. He selittivät olevan sangen ikävää, että olosuhteet olivat huonot, mutta se oli muka välttämätöntä, eikä filosofien pitänyt taistella välttämättömyyttä vastaan.
Toisin tuumivat nuo toivovaiset intoilijat ja köyhälistö, joka itse tunsi kurjuuden. He eivät voineet sitä tyyneinä katsella, heidäntäytyikoettaa keksiä keino sen lopettamiseksi. Ne, joilta puuttuu kaikki, eivät olleet autettavissa loppumattomilla unelmilla siitä autuudesta, jonka Messias oli pilvistä tuopa alas maan päälle. Samoista piireistä, joista kiliasmi sai alkunsa, tehtiin myös voimakkaita yrityksiä vallitsevan kurjuuden poistamiseksi.
Nämä kokeet olivat pakostakin aivan toisenlaisia, kuin Gracchuksien tekemät. Nämä olivat vedonneet valtioon; he olivat tahtoneet, että köyhälistö anastaisi ja käyttäisi hyväkseen valtiollisen vallan. Nyt kaikki valtiolliset liikkeet olivat lakanneet ja valtiovaltaan ei yleensä kukaan luottanut. Ei valtion kautta, vaan sen selän takana, valtiosta kokonaan riippumattomien järjestysmuotojen kautta, tahtovat yhteiskunnalliset uudistajat antaa yhteiskunnalle uuden muodon.
Vielä tärkeämmäksi osottautui eräs toinen ehdotus. Gracchilainen liike oli puoliksi maaseutua koskeva, se ei nojautunut yksinomaan kaupunkien köyhälistöön, vaan myöskin taantumassa olevaan talonpoikaistoon. Kaupunkiköyhälistön toinen jalka oli vielä talonpoikaissäädyssä.
Keisari-ajalla sitävastoin kaupunki ja maaseutu olivat jo kokonaan erillään. Kaupunkien ja maaseudun asukkaat olivat kaksi kansakuntaa, jotka eivät enään ymmärtäneet toisiaan. Kristillinen liike oli aluksi yksinomaan suurkaupunki-ilmiö — niin yksinomaan, että sana "paganus" (= maakyläläinen), sai kristityn suussa merkityksen ei-kristitty ("pakana").
Tämän seikan läheisessä yhteydessä on ratkaiseva ero gracchilaisen ja kristityn yhteiskunta-uudistuksen välillä. Edellinen tahtoi asettaa talonpoikaismaanviljelyksen noiden suurien orjatilain sijalle ja sen täytyi, kuten olemme nähneet, johdonmukaisesti tunnustaa yksityinen omistusoikeus tuotannonvälikappaleisiin nähden.
Se luokka, joka painoi leimansa kristinoppiin sen ensiaikoina, oli suurkaupunkien ryysyläisköyhälistö. Nämä ainekset olivat vieraantuneet tekemästä työtä; koko tuotanto näytti heistä jotenkin yhdentekevältä, heidän esikuvanansa olivat kedon liljat, jotka eivät kylvä eivätkä kehrää ja kuitenkin kukoistavat. Kun he kokivat saada aikaan toista omaisuudenjakoa, eivät he ajatelleettuotannonvälineitä, vaannautinnonvälineitä. Kommunismi tässä suhteessa ei juuri näille kansankerroksille ollut ollenkaan vierasta. Tasavallan myöhempinä aikoina oli tavallista, että tarvitsevaisia silloin tällöin suurissa joukoissa ilmaiseksi ruokittiin, tai että heille jaettiin elintarpeita. Keisari-ajan alkuaikoinakin tätä vielä jatkui. Mikäpä silloin oli lähempänä kuin järjestää nämä ruokailut ja jakamiset ja koettaa saada aikaan järjesteellinen kommunismi tavattaviin nautinnonvälineisiin nähden, osaksi tasaisesti kaikille jakamalla, osaksi niitä yhteisesti käyttämällä?
Tämänlaatuisia kommunistisia aatteita syntyi ja pian myöskin kommunistisia seurakuntia niitä toteuttamaan. Ensimäiset esiintyivät itämailla, jotka olivat taloudellisessa kehityksessä pisimmälle ehtineet, erittäinkin juutalaisten keskuudessa, jotka jo ennen kristinoppia olivat kehittäneet apokalyptisiä odotuksia, ja joiden keskuudessa jo noin vuoden 100:n vaiheilla e.a.a. tapaamme salaisen kommunistiliiton, joka tunnettiinessealaistennimellä.
Näistä kertoo Josephus juutalaissodan historiassaan: "Rikkautta he eivät pidä minkään arvoisena, mutta ylistävät kovin omaisuuden yhteisyyttä, eikä heidän joukossansa tapaa ketään, joka olisi varakkaampi kuin toinen. Heillä on laki, että kaikkien, jotka tahtovat tulla heidän liittokuntaansa, täytyy jättää omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi, niin ettei heillä huomaa puutetta eikä ylellisyyttä, vaan on heillä kaikki yhteistä niinkuin veljeksillä… He eivät asu yhdessä jossakin kaupungissa, vaan heillä on kaikissa kaupungeissa omat talonsa, ja kun heidän liittokuntaansa kuuluvia henkilöitä tulee heidän luoksensa muualta, jakavat he näiden kanssa mitä heillä on ja nämä voivat käyttää kaikkea kuten omaansa. He poikkeavat ilman mitään toistensa luo, vaikkeivät koskaan olisi nähneetkään toisiansa, ja esiintyvät niinkuin olisivat koko ikänsä tuttavallisesti seurustelleet keskenänsä. He eivät keskenänsä tee mitään kauppaa, vaan toinen antaa toiselle, mitä tämä ehkä tarvitsee; ellei jompikumpi voi vaihdossa mitään antaa toiselle korvaukseksi, voi hän kumminkin, tarvitsematta hävetä, pyytää, keneltä tahtoo, mitä tarvitsee".
Aivan samalla tavalla olivat ensimäiset kristityt seurakunnat järjestetyt. Onko tässä, ja missä määrässä, tietoista jäljittelyä, siitä ollaan eri mieltä. Yhtäläisyys voipi aivan hyvin riippua siitä, että molemmat saivat alkunsa samanlaisista olosuhteista. Joka tapauksessa tulivat kristityt seurakunnat essealaisia etevämmiksi yhdessä pääkohdassa: niillä oli se kansainvälinen henki, joka vastasi Rooman suurta maailmanvaltaa. Essealaiset taas pysyttäysivät yksinomaan juutalaisuuden piirissä. He jäivätkin pieneksi lahkokunnaksi, jossa ei koskaan liene ollut enempää kuin noin 4,000 jäsentä, kun taas kristinusko valtasi koko Rooman valtakunnan.
Aluksi kristityt monella taholla kokivat saada voimaan täydellistä kommunismia. Matteuksen 19 l. 21 v. Jesus sanoo rikkaalle nuorukaiselle: "Jos sinä tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy, mitä sinulla on, ja anna vaivaisille". (Vert. Markus 10: 21, Luukas 12: 33 ja 18: 22). Apostolien teoissa (4: 32, vertaa myöskin 2: 44) kuvaillaan Jerusalemin ensimäistä seurakuntaa näin: "Ei myös kenkään heistä sanonut mitään omakseen, kuin hänellä oli, vaan kaikki olivat heillä yhteiset… Ja ei myös ollut yhtään tarvitsevaa heissä; sillä kaikki, joilla pellot tai huoneet olivat, myivät ne ja toivat myytyin hinnan ja panivat apostolien jalkain juureen: ja jokaiselle jaettiin niinkuin kukin tarvitsi". Ananiasta ja Safiraa, jotka salasivat seurakunnalta jotakin omaisuudestaan, rankaisi Jumala sentähden kuolemalla.
Käytännössä tämänlaatuinen kommunismi johti siihen, että kaikki tuotannonvälineet olisi muutettava nautinnonvälineiksi ja jaettava köyhille, joka merkitsisi, jos se täydelleen toteutettaisi, kaikki tuotannon loppua. Kuinka vähän ensimäiset kristityt, oikeita kerjäläisfilosofeja kun olivat, välittivätkään siitä, kuinka tuotannon kävisi, ei kuitenkin tietysti voinut rakentaa pysyväistä, suurempaa yhteiskuntaa sellaiselle perustuksella.
Tuotannon silloinen kehitysaste vaati, että tuotannonvälineet olisivat yksityisomaisuutta. Tästä tosiasiasta kristitytkään eivät voineet päästä (luostarit olivat poikkeuksellisena ilmiönä, josta ei milloinkaan voinut tulla yleistä yhteiskuntamuotoa; palaamme niistä puhumaan seuraavassa toisten asiain yhteydessä). Kristittyjen piti siis koettaa yhdistää yksityisomaisuus ja kommunismi toisiinsa. Tämä ei nyt saattanut tapahtua Platonin malliin. Hän oli tehnyt kommunismin yksin ylimysvallan yksinoikeudeksi ja pysyttänyt yksityisomaisuuden vallitsevana rahvaan piirissä. Nyt päinvastoin juuri rahvas tarvitsi kommunismia.
Yksityisomaisuuden ja kommunismin yhdistäminen tapahtui siten, että kukin sai pitää omistusoikeutensa tuotannonvälikappaleisiin, mutta kommunismi piti vallitanautintoja käyttövälineihin, etenkin elintarpeisiin, nähden.
Luonnollisesti tätä eroa ei tehty niin selväksi teoriassa, siksi selvillä ei oltu taloudellisesta seikoista, mutta käytäntö tähtäsi siihen, ja tämä ero selittää meille kirkon opissa tavattavan näennäisen ristiriitaisuuden, se kun ensimäisinä vuosisatoina samalla kertaa ylisti yhteistä omaisuutta ja kielsi jokaisen todellisen hyökkäyksen yksityisomaisuutta vastaan.
Omistajien tuli pitää tuotannonvälineensä ja käyttää niitä, etenkin maata, sitävastoin tuli heidän jättää kristityn seurakunnan käytettäväksi ne kidutusvälineet, jotka heillä oli ja joita he hankkivat — ruoan, vaatteet, asunnon ja rahat sellaisten ostamiseen. "Omaisuuden yhteisyys oli siis ainoastaankäyttämisenyhteisyyttä", kirjottaa J. L. Bogel. "Jokaisella kristityllä oli tuon veljellisen liiton perustuksella oikeus kaikkeen, mitä seurakunnalla oli, ja hän voi hädän sattuessa vaatia, että varakkaat jäsenet antaisivat hänelle sen, mitä hän tarvitsi. Kristitty, jolla ei ollut taloa, saattoi esim. pyytää asuntoa toiselta, jolla oli pari taloa; mutta viimeksimainittu pysyi kumminkin talojen omistajana." Liikkuvat elämäntarpeet, kuten rahat, koottiin erittäin valittujen seurakunnan palvelijain luo, joiden tehtävänä oli johtaa ja järjestää lahjojen jakamisesta.
Tämän vaikka vain osittaisenkin yksityisomaisuuden tunnustamisen kautta, oli ensimäisen kristikunnan täydellinen kommunismi jo murrettu. Mutta toiseenkin suuntaan heikkeni se.
Kidutusvälineitä koskeva kommunismi on, kuten jo olemme nähneet puhuessamme Platonin valtiosta, mitä likeisimmässä yhteydessäperheenjayksiavioisuuden poistamisenkanssa. Tämän tarkotuksen voipi saavuttaa kahdella tavalla, joko pitämällä naiset ja lapset yhteisinä taikka kokonaan kieltäytymällä sukupuolisuhteista, celibatin[9] kautta. Platon valitsi edellisen keinon, essealaiset jälkimäisen. He suosivat naimattomuutta. Kristinuskokin koki ensimäisissä jyrkästi kommunistisissa yrityksissään saada perheen ja avioliiton poistetuksi, erittäinkin sillä asketisella tavalla, joka parhaiten vastasi ajan surkeanvoivottelevaa mielialaa. Onpa kuitenkin ollut olemassa kristittyjä lahkokuntia esim. aatamilaiset, eräs gnostilainen lahko toisella vuosisadalla, jotka ovat opettaneet ja käyttäneet elämän iloisempaa muotoa perhe- ja avioliittolaitoksen poistamiseksi.
Matteuksen evankeliumissa (19 1. 29 v., vert. Markus 10: 29, Lukas 18: 29), sanoo Kristus: "Ja jokainen, kuin luopuu huoneista taikkaveljistätaikkasisaristataikkaäidistätaikkaemännästätaikkalapsistataikka pellosta minun nimeni tähden, hänen pitää satakertaisesti saaman, ja ijankaikkisen elämän perimän". Ja Lukaksen evankeliumissa (14: 26; vert. Matt. 10: 37 sekä myöskin 12:46; Mark. 3: 31, Lukas 8: 20) huudahtaa Kristus: "Jos joku tulee minun tyköni, eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoansa ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa ja päälliseksi omaaelämäänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni".
Kaikkien vanhimpien kristillisten seurakuntien järjestänsä huomaamme koettaneen ainakin jossakin määrin kumota perhe-elämää. Yhteisten ateriain pito (Apost. teot 2: 46), nuo n.s. "agaapit", rakkaudenateriat, vastaa täydellisesti noita yhteisiä aterioita "syssitioita", joita tapasimme sparttalaisilla ja Platonin valtiossa. Ne olivat luonnollinen seuraus kommunismista nautinnonvälineisiin nähden.
Mutta, niinkuin jo on huomautettu, kristinusko ei voinut poistaa pikkutuotantoa ja yksityistä omistusoikeutta tuotannonvälineisiin nähden. Mutta niihin on ehdottomasti yhdistetty yksityinen perhe, ei ainoastaan miehen ja naisen, vanhempain ja lasten välisen yhdyselämän muotona, vaan taloudellisena yksikkönä. Kun kristinusko ei voinut saada aikaan mitään uutta tuotantotapaa, sen täytyi antaa myöskin vanhan perhemuodon pysyä sillänsä, niin suuresti kuin se olikin kulutuskommunismin kanssa ristiriidassa. Lopullisesti ei näet yhteiskunnan laatu riipu siitä tavasta, jolla sen jäsenet nauttivat, vaan siitä, millä tavalla he tuottavat. Ei täydellistä kommunismia eikä perheen ja avioliiton poistamista voitu yhdistää siihen kristinoppiin, joka saattoi laajalti levitä silloisessa yhteiskunnassa. Molemmat pyrkimykset ovat senvuoksi jääneet muutamien lahkojen ja yhdyskuntien harrastuksiksi. Yleistä tunnustusta ne eivät voineet saavuttaa.
III. Alkukristillisen kommunismin häviö.
Sitä ristiriitaa, joka oli yksityisperheen ja kommunistisesti järjestetyn nautinnon ja käytön välillä, ei voitu poistaa muuten kuin tavattomalla innostuksella. Sellaista olikin ensimäisissä kristityissä seurakunnissa olemassa. Mutta samassa määrässä kuin kristittyjen lukumäärä kasvoi, täytyi myöskin luonnollisesti käydä suhteellisesti pienemmäksi yksilöjen lukumäärä, joilla oli noita erikoisia taipumuksia. Ja jokapäiväisihmisten seassa eivät vaipuvan Rooman yhteiskunnalliset olot todellakaan voineet synnyttää tehokasta innostusta.
Senpävuoksi kristityissä seurakunnissakin yksityisperhe pian voitti kulutuskommunismin. Koti-ateriat tulivat tavallisiksi, agaapit rajottuivat yhä enemmän juhlatilaisuuksiksi. Täten rajotettuina ne kuitenkin pysyivät olemassa kristinuskon ensimäisen vuosisadan. Mutta sitten ne kokonaan hävisivät ja muuttuivat pelkäksi köyhien ruokkimiseksi, jota rikkaat silloin tällöin laittoivat, itse ottamatta aterioihin osaa.
Huolenpito perheen suhteen joutui taas etualalle. Ainoastaan se, mitä tämä ei tarvinnut, kuului yhteisölle, kirkolle. Kaikkien jäsenten omaisuuden yhteinen käyttäminen supistui siihen, että kukin yksityinen antoi sen, mitä hänellä oliliikaa, seurakunnan rahastoon. Tämän muodon sai pian kristillinen kommunismi käytännössä.
Mutta kun samat keisari-ajan yhteiskunnalliset olot, jotka tekivät kommunismin mahdottomaksi, kuitenkin olivat suotuisia kommunististen mielipiteitten syntymiselle, niin pysyivät alkukristillisyyden kommunistiset perimäopit kauan vireillä. Lakkaamatta nousi uusia kommunistisia lahkoja, ja kirkollinenkin järjestys nim. katolinen, joka vihdoin voitti kilpailijansa, pysyi vielä kauan teoretisesti kommunistisena.
Kirkko-isät pauhasivat aivan kuin ennenkin rikkautta ja arvonerotusta vastaan. "Te kurjat", niin huudahtaa neljännellä vuosisadalla pyhä Basilius rikkaille, "kuinka aijotte puolustautua ijankaikkisen tuomarin edessä?… Te vastaatte minulle: Kuinka voisin olla väärässä, kun en muuta tee kuin pidän sen, mikä on omaani? Mutta minä kysyn teiltä: mitä te nimitätte omaisuudeksenne? Keneltä olette sen saaneet? Te menettelette niinkuin teatterissakävijä, joka koettaisi ottaa kaikki paikat itselleen ja tahtoisi estää muita tulemasta sisälle, yksinään pitäen sen, joka on kaikkia varten. Mitenkä muuten pysyvät rikkaat rikkaina, kuin ottamalla itselleen tavaroita, jotka ovat kaikkien omia? Ellei kukaan ottaisi itselleen enempää, kuin mitä tarvitsee ylläpidokseen, ja jättäisi loput toisille, ei olisi olemassa rikkaita eikä köyhiä".
Vielä kuudennella vuosisadalla kirjotti Gregorius Suuri: "Ei ole siinä kyllin, ettemme muilta ota heidän omaisuuttaan, emme ole syyttömiä niin kauan kuin pidämme itsellämme omaisuutta, jonka Jumala on luonut kaikkia varten. Se, joka ei muille anna, mitä hänellä on, on miehentappaja ja murhaaja, sillä kun hän pitää itsellään sellaista, joka olisi voinut olla köyhille avuksi, voipi sanoa, että hän päivittäin tappaa niin monta, kuin olisi voinut elää hänen yltäkylläisyydestään. Jos jaamme niille, jotka ovat tarpeessa, emme anna heille mitään, joka on meille kuuluvaa, vaan joka on heille kuuluvata. Sellainen ei ole mitään laupeudentyötä, vaan ainoastaan velan maksamista."
Merkillisimpiä todisteita alkukristillisyyden kommunistisesta luonteesta on Johanneksen, jota tulisen kaunopuheisuutensa tähden kutsuttiin Krysostomukseksi ("kultasuuksi"). Hän syntyi v. 347 Antiokiassa ja yleni vihdoin Konstantinopolin patriarkaksi (pääpiispaksi), mutta keisari Arkadius ajoi hänet maanpakoon, kun hän pelottomasti moitti sitä siveettömyyttä, joka pääkaupungissa ja vallankin hovissa vallitsi, ja hän kuoli maanpaossa Armeniassa v. 407.
Yhdennessätoista homiliossaan (saarnassaan), jonka aihe oli Apost. teoista, johtuu tämä rohkea mies puhumaan ensimäisten kristittyjen kommunismista. Hän mainitsee seuraavan kohdan Apost. teoista (4 1. 33 v.): "Suuri armo oli heidän kaikkien päällänsä, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan tarvitsevaista", ja jatkaa: "Ei kukaan ollut tarpeessa, sillä he antoivat niin innokkaasti. He eivät antaneet osaa ja pitäneet itse toista, he poistivat erilaisuuden mitä kiitettävimmällä tavalla. Mutta he eivät uskaltaneet antaa lahjojansa tarvitsevaisten käsiin, eivät ylpeällä alentuvaisuudella, vaan he laskivat kaikki apostolien jalkoihin ja tekivät heidät herroiksi ja lahjojen jakajiksi. Mitä tarvittiin, se otettiin yhteisön varoista, eikä yksityisten omaisuudesta. Sen kautta voitettiin se seikka, ettei antaja turhamaisesti pöyhkeillyt.
"Jos me nyt tekisimme samalla tavalla, niin eläisimme onnellisempina, sekä rikkaat että köyhät.
"Ajatelkaammepa asiaa! Kaikki jättävät sen, mitä heillä on, yhteiseksi omaisuudeksi. Paljoko rahoja luulisitte siitä tulevan? Minä oletan, että jos jokainen yksityinen antaa kaikki rahansa, peltonsa, tilansa ja talonsa — en tahdo puhua orjista, sillä ensimäisillä kristityillä ei liene sellaisia ollut, koska he kai päästivät ne vapaiksi — saadaan kumminkin kokoon miljoona naulaa kultaa, ehkäpä todennäköisesti kaksi tai kolmekin miljoonaa.. Sano minulle sitten, montako asukasta on meidän kaupungissamme (Konstantinopolissa)? Ja montako kristittyä? Eikö heidän lukunsa nouse satoihin tuhansiin? Ja montako köyhää meillä on? En luule, että heitä on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta. Kuinka paljon tarvittaisiin päivässä heidän ruokkimiseensa? Jos he söisivät yhteisissä pöydissä, eivät kustannukset voisi olla kovin suuret. Luuletko silloin, että niin tavattoman suuri aarre, kuin meidän, voisi milloinkaan tyhjentyä. Ja eikö Jumalan siunaus vuotaisi meille tuhatkertaisena? Emmekö voi tehdä maasta tai vaan valtakuntaa? Jos tämä on niin loistavana esiintynyt noiden kolmen tai viidentuhannen ihmisen (ensimäisten kristittyjen) seassa, eikä kukaan heistä ollut puutteessa, kuinka paljoa paremmin kävisikään se laatuun näin suurelle joukolle? Eikö jokaisen tulijan ole tuotava lisää osaltansa.
"Omaisuuden hajanaisuus tuottaa suurempaa kulutusta ja sen kautta köyhyyttä. Ajatelkaammepa taloa, jossa on mies, vaimo ja kymmenen lasta. Vaimo on kankuri, mies saa ansionsa muualta. Tarvitsevatko he enemmän, jos he yhdessä asuvat samassa talossa tai jos elävät erillään? Ilmeisesti enemmän, jos elävät erillään. Jos nuo kymmenen poikaa menee kukin eri taholle, niin he tarvitsevat kymmenen huonetta, kymmenen pöytää, kymmenen palvelijaa ja kaikkea samassa suhteessa monenkertaisesti. Ja mitenkä on orjajoukon laita? Eikö heidän, kustannusten välttämiseksi, anneta kaikkien syödä samassa pöydässä? Hajanaisuus johtaa säännöllisesti tuhlaavaisuuteen, yhdessäolo taas säästäväisyyteen. Sillä tavoin eletään nyt luostareissa ja sillä tavoin uskovaiset elivät ennen. Kuka siihen aikaan kuoli nälkään? Kuka ei tullut runsaasti ravituksi? Ja kumminkin ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen. Koettakaammepa toki asiaa! Mikä suuri siunaus siitä olisikaan seurauksena! Sillä jos siihen aikaan, jolloin uskovaisten lukumäärä oli niin vähäinen, jolloin koko maailma meitä vihamielisenä vastusti eikä lohdutusta missään näkynyt, meidän edeltäjämme kuitenkin rohkeasti esiintyivät, kuinka paljoa luottavaisempia saatammekaan olla nyt, kun uskovaisia Jumalan armosta on kaikkialla! Kukapa silloin vielä tahtoisi jäädä pakanaksi? Luullakseni ei kukaan. Me vetäisimme kaikki puoleemme ja saisimme suostumaan itseemme."
Lopuksi Krysostomus kehottaa toteuttamaan hänen esityksensä.
Tämä raitis, puhtaasti taloudellinen, kaikesta uskonnollisesta haaveilusta vapaa saarna on kaikissa suhteissa varsin merkillinen. Se osottaa meille selvästi, miltä alkukristillisyyden kommunismi näytti, osotti että sen tarkotuksena oli käyttäminen, eikä tuotanto. Krysostomus koettaa saada kuulijansa kommunismin puolelle laskemalla heille, kuinka paljon taloudellisempaa on pitää yhteistä taloutta kuin useita pienempiä. Mutta hän ei sanallakaan lausu, kuka tuottaa sen kaiken, mitä tämä kommunistinen taloudenhoito tarvitsee. Siinä suhteessa näet kaikki jäisikin sille kannalle, millä se oli.
Krysostomuksen ehdotusta ei milloinkaan toteutettu. Hänhän meille itse sanoo, kuinka paljon kirkon alkujansa kommunistinen luonne on muuttunut: "Ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen." Ja yhtä selvästi lausuivat kirkon muutkin opettajat mielipiteensä. Juuri heidän kiihkeät hyökkäyksensä rikkaita,kristittyjärikkaita vastaan, osottavat parhaiten, ettei ainoastaan kommunismin harjottaminen, vaan sen henkikin, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tunne, oli nopeasti katoamassa.
Vielä kerran näyttäytyi tässä todeksi se seikka, että aineelliset olosuhteet ovat vahvemmat kuin aatteet, ja että edelliset hallitsevat näitä viimeksimainittuja. Kirkon oli ehdottomasti pakko sovittaa oppinsa niiden muuttuneiden olosuhteiden mukaiseksi, joihin se yhä levitessään oli joutunut. Kun ei voitu päästä eroon kommunistisesta perimäopista, koetettiin sen sijaan selittää sitä uudella tavalla ja käyttämällä runsaasti viisasteluja — joka olikin sen ajan filosofien maun mukaista — sovittaa se todellisuuden kanssa.
Kristinoppi luopuu nyt aikeestaan ratkaista köyhyyden problemi ja hävittää eroitus köyhän ja rikkaan väliltä. Ensimäiset kristityt väittivät, ettei yksikään rikas saattanut tulla taivaanvaltakuntaan s.o. päästä heidän yhteyteensä muulla ehdolla kuin että hän antoi köyhille kaikki mitä hänellä oli. Taivaanvaltakunta on ainoastaan köyhiä varten, ajateltiin silloin. Nyt selitettiin nämä puhtaasti aineelliset suhteet henkisiksi.
"Kirkko oli", niin selittää esim. Ratzinger "Kristillisen köyhäinhoidon historiassaan" tuota uutta teoriaa, "määrätty ainoastaan köyhiä varten, rikkaat olivat suljetut siitä pois. Mutta näiden omaisuudesta luopumisen ei tarvitse olla täydellinen kieltäytyminen siitä, siinä oli kylliksi, jos rikas luopuu kaikesta senkohtuuttomasta nauttimisesta, kaikesta halustaan siihen, lyhyesti sanoenahneudesta… Hänen täytyi erottaa sydämensä kaikesta maallisesta rikkaudesta". Saman mukavan selityksen hyväksyvät vielä tänä päivänä kaikki kristilliset kirkot, vieläpä nekin, jotka jyrkimmin pitävät kiinni kirjaimesta.
Näin kristinusko osasi päästä kommunistisesta alkuperästään. Mutta tässä laimennetussakin muodossa se vaikutti vielä kautta vuosisatojen, voimakkaasti ehkäisten alemman kansan kurjuutta, hätää lieventäen, vaikk'ei se tosin voinutkaan sitä poistaa. Ja siinäpä ehkä onkin sen edistyvän leviämisen tärkein vaikutin.
Kuta mahtavammaksi kristinusko tuli, sitä voimattomammaksi osottautui se aikansa yhteiskunnalliseen kysymykseen nähden. Ei siinä kyllin, että kristinoppi osottautui kykenemättömäksi poistamaan niitä luokkaerotuksia, joita se tapasi, — samassa määrin kuin sen valta ja rikkaus lisääntyivät, loi se itse uuden luokkavastakohdan. Kirkossa muodostui vallitseva luokka,"klerus", papisto, jonka vallan alle rahvas, "laici",[10] maallikkosääty, kuului.
Alkuansa vallitsi kristityissä seurakunnissa täydellinen itsehallinto.Seurakunnan jäsenet valitsivat luottamusmiehet, piispat ja presbyterit,omasta piiristään, ja näiden tuli tehdä tili toimestaan seurakunnalle.Viroista ei ollut mitään etuisuuksia.
Mutta kun eri seurakunnat tulivat yhä suuremmiksi ja rikkaammiksi kasvoi johtajien työ niin paljon, ettei näitä virkoja enää voitu hoitaa yhteiskunnallisen ammatin ohella. Työtä täytyi sentähden jakaa, kristittyjen seurakuntien virat rupesivat vaatimaan miehensä yksinomaan itseänsä varten. Kirkon omaisuutta ei nyt enää voitu käyttää yksinomaan köyhien auttamiseksi; sillä siitä täytyi myöskin maksaa hallintokustannukset, kustannukset seurakunnan kokoushuoneustoista sekä seurakunnan virkamiesten ylläpidosta.
Suurin osa seurakuntien väestöstä oli kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, ryysyläisköyhälistöä, ja sellaiset eivät milloinkaan ole kyenneet säilyttämään sitä valtaa, jonka kansanvaltainen hallitusmuoto on antanut heidän käsiinsä. Tätä voivat he tehdä yhtä vähän kirkonpiirissä kuin ennen tasavallassa. Kirkonpiirissä myivät ja menettivät he sen piispalleen, samoin kuin he ennen tasavallassa olivat sen menettäneet sesarilleen.
Piispan tuli hoitaa seurakuntansa omaisuutta ja määrätä, kuinka kirkon tuloja oli käytettävä. Hänellä oli täten ryysyläisköyhälistöä vastaan tavaton valta, ja se kasvoi sitä mukaa, mitä suurempia rikkauksia kirkko kokosi. Piispat tulivat valitsijoistaan yhä riippumattomammiksi, nämä yhä riippuvaisemmiksi heistä.
Käsi kädessä tämän kehityksen kanssa kulki yksityisten seurakuntien, jotka alkuansa olivat olleet aivan itsenäisiä, lähempi yhdistäminen yhdeksi suureksi yhteydeksi, yhteiskirkoksi. Sama katsantotapa, samat tarkotusperät, samat vainot saattoivat yksityiset seurakunnat jo aikaisin tekemisiin toistensa kanssa kirjeiden ja lähettiläiden kautta. Toisen vuosisadan loppupuolella oli monessa Kreikan ja Aasian paikassa tultu niin pitkälle, että muutamien maakuntien seurakunnat muodostivat lujia, yhteistä järjestystä noudattavia yhteisöjä, joiden korkeimpina määrääjinä olivat luottamusmiesten kongressit, piispojen kokoukset. Tämä luonnollisesti auttoi piispojen kohoamista seurakunnan jäseniä mahtavammiksi.
Vihdoin yhdistettiin valtakunnan kaikki kristityt seurakunnat yhdeksi ainoaksi yhteisöksi, ja neljännellä vuosisadalla pidetään jo ensimäiset koko valtakuntaa käsittävät kirkolliskokoukset (ensimäinen Nikeassa v. 325).
Näissä kokouksissa olivat taas ne piispat vallalla, jotka edustivat mahtavimpia ja rikkaimpia seurakuntia. Ja niin tuli vihdoin Rooman piispa länsimaisen kristikunnan pääksi.
Koko tämä kehitys ei tietystikään voinut tapahtua ilman ankaroita taisteluja. Siinä taisteltiin valtiovaltaa vastaan, joka ei tahtonut sallia uuden valtion syntymistä valtioon, siinä oli taisteluja erityisten järjestöjen välillä ja niiden keskuudessa, siinä taisteltiin vihdoin pappien ja kansan välistä taistelua, ja tavallisesti kansa veti lyhemmän korren. Jo kolmannella vuosisadalla oli kansalla kaikkialla jäljellä ainoastaan oikeus asettaa kirkon palvelijat virkoihinsa. Nämä olivat nyt järjestyneet suljetuksi yhdyskunnaksi, joka itse täydensi itsensä ja mielin määrin käytti kirkon varoja.
Tästä hetkestä alkaen oli kirkko se laitos Rooman valtakunnassa, joka eteenpäin pyrkivälle nerolle tarjosi parhaat kohoamisen mahdollisuudet. Valtiollista tietä ei enää voinut kohota arvoon, sitten kun valtiollinen elämä oli sammunut. Sotapalvelus oli melkein kokonaan jätetty palkattujen muukalaisten toimeksi. Taide ja tiede pysyivät töin tuskin hengissä. Ainoastaan kirkossa oli vielä tavattavana liikettä ja elämää, ja siinä helpoimmin saattoi kohota yhteiskunnalliseen valtaan. Miltei kaikki se työvoima ja nero, joka pakanamaailmassa vielä oli, kääntyi kristinuskoon ja rupesi kirkon palvelukseen. Kirkko oli taistellessaan valtiovaltaa vastaan osottautunut voittamattomaksi, nyt oli sen vuoro käyttää tätä tarkotuksiinsa.
Jo neljännen vuosisadan alussa eräs kavala kruununtavottelija, Konstantinus, huomasi, että se pääsisi voitolle, joka osaisi taivuttaa kristittyjen jumalan suosiolliseksi itselleen, s.o. se, joka joutuisi hyviin väleihin kristittyjen pappien kanssa. Hänen kauttansa kristinoppi tuli vallitsevaksi ja pian ainoaksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa.
Nyt kirkon omaisuus lisääntyi vasta oikein nopeasti. Keisarit ja yksityiset koettivat kilvan lahjoilla ostaa tuon uuden vallan suosiota. Toiselta puolen näkivät keisarit itsellään olevan yhä enemmän syytä jättää kirkollisen virkavallan huolehdittavaksi useita valtion ja kunnan toimia, joita rappeutunut valtiovalta ei enää voinut kunnollisesti hoitaa, ja tähänkin tarvitsi kirkko taas uusia tuloja.
Seurakunnan jäsenien kirkolle antamat lahjat olivat ennen olleet aivan vapaa-ehtoisia. Sen jälkeen kun kirkko oli saanut valtiovallan suojaksensa, nousi kysymys säännöllisistä veronmaksuista.Kymmenyksetpantiin käytäntöön. Aluksi niitä koottiin vain siveellisin keinoin, mutta lopuksi pakkokeinojenkin avulla.
Kirkko tuli nyt suunnattoman rikkaaksi, ja sen papisto täydellisesti riippumattomaksi maallikoista. Ei ihme silloin, että kirkko herkesi käyttämästä varallisuuttaan köyhien hyväksi! Papisto käytti sitä omaksi hyväkseen, ahneus ja ylellisyys pääsivät valtaan kirkossa, erittäinkin rikkaissa seurakunnissa, niinkuin Roomassa, Konstantinopolissa, Aleksandriassa y.m. Näin muuttui kirkko kommunistisesta laitoksesta tavattoman suureksi nylkemiskoneistoksi, jommoista ei maailma ennen ollut nähnyt. Jo viidennellä vuosisadalla huomaamme, että roomalaisessa kirkossa tulot jaettiin neljään osaan. Yksi osa tuli piispalle, yksi hänen papistolleen, yksi jumalanpalvelusta varten (kirkkojen rakentamiseksi ja ylläpidoksi y.m.), ja ainoastaanyksiosa annettiin köyhille. Nämä kaikki yhteensä eivät saaneet muuta kuin mitä piispa yksinään!
Ja kuitenkin on luultavaa, että tämän nelijaon tarkotuksena oli suojella köyhiä, niin että hekin jotain saisivat, ettei kaikki menisi herrojen sielunpaimenien maallisen hyvän ylläpitoon.
Kristinopin kommunistista sisällystä ei toki sittenkään voitu kokonaan hävittää, niin kauan kuin ne olosuhteet, joista se oli lähtenyt, edelleenkin olivat olemassa. Niin kauan kuin Rooman valtakunta oli olemassa, vieläpä kansainvaelluksenkin aikana, pidettiin kirkon omaisuutta ikäänkuin köyhien perintö-osana, eikä kukaan kirkon opettaja, ei myöskään mikään kirkolliskokous tahtonutkaan sitä kieltää. Perinnön hoitokustannukset olivat kyllä tulleet hiukan korkeiksi ja nielivät joskus koko tulonkin, mutta sellaistahan huomataan hyväntekeväisyysyrityksissä yleensä. Sen vuoksi ei toki kukaan olisi uskaltanut väittää, että hoitajat olisivat olleet omaisuuden omistajia.
Tämä viimeinen askel, jonka piti sotkea täydelleen tuntemattomaksi kirkon kommunistinen alkuperä, voitiin ottaa vasta sitten kun hyökkäävät germanit olivat asettaneet roomalaisen maailman ja samalla myöskin kirkon aivan uudelle yhteiskunnalliselle pohjalle.
IV. Kirkon omaisuus keski-ajalla.
Kristinusko ei kyennyt eikä voinut kyetä perustamaan uutta tuotantotapaa, toimittamaan yhteiskunnallista vallankumousta. Sentähden ei se myöskään kyennyt pelastamaan Rooman valtakuntaa perikadosta. Kun tämä kaikesta yhteiskunnallisesta rappiosta huolimatta voi pysyä pystyssä useita vuosisatoja, ei tästä tule kiittää kristinuskoa, vaan pakanallisia muukalaisia, germaneja. Nämä tulivat, niinkuin olemme nähneet, palkkasotureina ja koloneina vaipuvan yhteiskunnan tueksi.
Ajan pitkään eivät ahdistavat germanit kuitenkaan tyytyneet näihin osiin. He olivat oppineet tuntemaan Rooman heikkouden ja samalla ne nautinnot, jotka ainoastaan Rooman valtakunnassa olivat mahdollisia. Vihdoin germanilaisjoukot yllättivät valtakunnan ja ottivat sen haltuunsa. Uudet joukot tunkivat edelläolevat yhä kauemmaksi eteenpäin, kunnes vähitellen kaikki asettuivat alalleen, eri kansat ottivat kiinteät asuinpaikat ja uusia valtioita muodostui, uusi yhteiskunnallinen järjestys kehittyi.
Germanit olivat kansainvaelluksen aikana vielä alkuperäisen maanviljelyskommunismin kannalla. Eri heimot, maakunnat ja kunnat muodostivat yhteiskuntia, jotka yhteisesti omistivat maata, yhteismaan, "markin". Koti ja kontu oli kumminkin jo eri perheiden yksityisomaisuutta, ja peltomaa jaettiin heille kunkin erikoisesti käytettäväksi, mutta omistusoikeus siihen jäi vielä koko yhteisölle, ja niityt, metsät ja vedet sekä omistettiin että käytettiin yhteisesti.
Köyhyys, omaisuudettomuus joukkoilmauksena, lakkasi kansainvaelluksen aikana. Totta kyllä tapaamme useinkin keskiajalla joukkokurjuutta, mutta silloin olivat siihen syynä katovuodet, sodat tai kulkutaudit, eikä omaisuudettomuus. Ja se oli aina hetkellistä kurjuutta, eikä suinkaan elinaikaista. Missä oli tarvitsevaisia, siellä eivät nämä olleet turvattomia, se yhteisö, johon he kuuluivat, tarjosi heille suojaa ja apua.
Kirkon hyväntekeväisyys lakkasi olemasta tarpeellisena tekijänä yhteiskunnan säilymiselle. Itse kirkollinen järjestö pysyi pystyssä ajan myrskyissä, mutta ainoastaan sentähden, että se mukautui uusien olosuhteiden mukaan ja täydellisesti muutti luonteensa. Kirkko muuttui näet hyväntekeväisyyslaitoksestavaltiolliseksi laitokseksi. Valtiolliset tehtävät, jotka sillä oli täytettävänä, sekä sen rikkaus olivat päälähteinä sen valtaan keskiajalla. Rikkautensa osasi kirkko kansainvaelluksen aikana pelastaa vanhasta uuteen yhteiskuntaan. Miten paljon se sitä lieneekin kadottanut, osasi se uudestaan hankkia yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Kirkko tuli kaikissa kristityissä germanilaisissa maissa suurimmaksi maanomistajaksi, kolmas osa maasta oli säännöllisesti sen hallussa, monin paikoin vielä enemmänkin.
Nämä kirkon rikkaudet lakkasivat nyt täydellisesti olemasta köyhien omaisuutta. Kaarlo Suuri (joka kruunattiin v. 800) tahtoi kyllä saada voimaan frankkien valtakunnassa muitten roomalaisten määräysten joukossa myöskin sitä, että kirkon tulot jaettaisiin neljään osaan. Mutta tämä hänen "uudistuksensa", niinkuin useimmat muutkin, jäivät paperille — tai pergamentille. Muutamia vuosia Kaarlen kuoleman jälkeen ilmestyivät n.k. "Isidoriset dekretalit", kokoelma julkeasti sepitettyjä ja väärennettyjä asiakirjoja, jotka näyttivät muka oikeiksi paavin vaatimukset ja tulivat lainopilliseksi pohjaksi sen valtiotaidolle. Kirkon omaisuudesta puhuttaessa koetetaan näissä dekretaleissa selittää, että köyhillä, joiden omaisuutta kirkon omaisuus on, hyvin yksinkertaisesti tarkotetaan niitä hengellisiä, jotka ovat tehneet lupauksen olla köyhiä. Tämä teoria pantiin yleisesti käytäntöön, kirkon omaisuus katsottiin papistolle kuuluvaksi, ja 12:nnella vuosisadalla vedettiin asiasta se lopullinen johtopäätös, että koko kirkon omaisuus kuului paaville, jolla oli valta mielinmäärin sitä käyttää.
Näillä muutoksilla kirkon omaisuuden luonteeseen oli tärkeä seuraus. Ne edistivät selibatin aikaansaamista, pappien naimattomuutta. Erityisistä syistä ovat eri suunnat kirkossa kaikkina aikoina toivoneet, että sen palvelijat olisivat naimattomia, mutta nämä tarkotukset eivät onnistuneet saamaan yleistä tunnustusta. Ne menestyivät vasta sitten kun niihin liittyi aineellinen etu, huolenpito kirkon omaisuudesta. Niinkauan kuin tämä oli seurakuntien omaisuutta, jota piispat saivat ainoastaan hoitaa, ei pappien perheellisyys ollut sille vaarallinen. Toisiksi muuttuivat olosuhteet, kun kirkon omaisuutta ruvettiin katsoman papeille kuuluvaksi. Nyt koki jokainen hengellinen, jolla oli lapsia, taata näille mahdollisimman paljon kirkon omaisuutta. Kuulkaammepa esim. kuinka liikuttavasti paavi Benediktus VIII valittaa Tessinin kirkolliskokouksessa (1014-24) asiasta: "Suuria aloja maata, suuria tiloja, kaikkia, mihin vaan kätensä saavat, koettavat hävyttömät isät (naineet hengelliset) saada hävyttömille pojilleen kirkolta, sillä mitään muuta ei heillä ole". Järjestelmää, joka teki mahdolliseksi tuhlata kirkon omaisuutta papiston lapsille, voitiin vasta silloin tehokkaasti vastustaa, kun paavin yksinvalta kirkossa oli ehtinyt saada lujan perustuksen. Paavinvallan ensimäisiä tehtäviä olikin taistelu pappien naimisoikeutta vastaan. Leo IX (1048-54) pani sen alulle, ja tarmokas Grecorius VII (1073-85) saattoi ratkaisevasti voimaan naimiskiellon, vaikka Alppien pohjoispuolella kesti vielä kauan, ennenkuin se tuli yleisesti tunnustetuksi. Niin myöhään kuin 1220 tapaamme vielä naineita hengellisiä Lüttichin kaupungissa (nykyisessä Belgiassa), vieläpä v. 1230 Zürichissä. Ruotsissa saatiin pappien selibati aikaan vasta Skeningen kirkolliskokouksessa v. 1248.
Uskonpuhdistuksen aikana maallistutettiin kirkon omaisuus, se joutui hengellisistä käsistä maallisiin. Ruhtinaat kaappasivat omaisuuden itselleen, ja papisto muutettiin valtion virkailijoiksi, jotka elivät palkastaan. Tällöin katosi tietysti kaikki harrastus pitää pappien selibatia voimassa. Vaikka protestanttisella papilla olisi kuinka monta lasta tahansa, ei hän kuitenkaan voi saada käsiinsä kirkon omaisuutta sitä heille antaakseen.
Mutta palatkaamme takaisin keskiaikaan. Joskin kirkon rikkaudet olivat lakanneet olemasta köyhien omaisuutta, niin tällä ei ole sanottu, ettei kirkollisten laitosten puolelta olisi keskiajalla mitään tehty köyhien hyväksi, mikäli köyhiä siihen aikaan yleensä oli olemassa. Joskaan — ehkä muutamia kaupunkeja lukuunottamatta — ei ollut mitään meidän kaltaista köyhälistöä keski-ajan ensimäisinä vuosisatoina, oli kumminkin ajoittain paljonkin tarvitsevaisia. Katovuosina oli nälkäisiä ruokittavina, kulkutautien raivotessa sairaita hoidettavina, leskiä ja isättömiä turvattomina ja sota-aikoina pakolaisia, jotka olivat karkotetut maaltaan.
Tällaisten tarvitsevaisten tukeminen katsottiin keski-ajalla olevan jokaisen toimeentulevan miehen velvollisuus, ennen kaikkea jokaisen maanomistajan, ja suurimman maanomistajan, kirkonkin, velvollisuus. Ja tämän velvollisuuden kirkko täyttikin, ei sentähden, että se olisi jokin erikoinen hyväntekeväisyyslaitos, vaan senvuoksi että se kuului omaisuuden omistajiin. Perustuksena tälle velvollisuudelle ei ollut mikään erityisesti kristillinen katsantotapa, vaan yleinen, jos niin tahtoo, pakanallinen periaate, joka on yhteinen kaikille kansoille, niiden ollessa alemmalla sivistysasteella,vieraanvaraisuus.
Ilo siitä, että saa jakaa osaansa, on jotain sellaista, jonka huomaa kaikissa kansoissa, joilla alkuperäinen kommunismi tai ainakin sen jäännökset ovat vallitsevia. Vieras on tällöin niin harvinainen ilmiö, että on ihan mahdotonta käyttäytyä välinpitämättömästi häntä kohtaan. Aina sukuperänsä ja esiintymisensä mukaan häntä joko vastustetaan vihamiehenä tai kunnioitetaan kuin mitäkin lempivierasta, häntä pidetään perheen jäsenenä. Joko halaistaan hänen kallonsa tai annetaan hänen käytettäväksensä koti ja kontu, keittiö ja kellari, joskus aviovuodekin.
Taipumus jakaa siitä, mitä oma talous tuottaa yli perheen tarpeiden, säilyy niin kauan kuin n.k. luonnontalous on voimassa, s.o. niin kauan kuin ei valmisteta mitään markkinoille eikä ostajille, vaan omaksi käytettäväksi. Tämä tuotantotapa vallitsi keski-ajalla, erittäinkin maanviljelyksessä, ja tämä tuotantotapa oli silloin aivan ratkaiseva yhteiskunnalliselle elämälle.
Mitä enempi tuotanto kehittyi, sitä suuremmaksi tuli samalla se yli-jäämä, minkä jokainen talo jätti. Äärettömiä tällaisia ylijäämiä kertyi varsinkin isoille tilanomistajille, kuninkaille, korkeammalle aatelille, piispoille ja luostareille. Nämä eivät voineet myydä sitä, mikä heille oli liikaa, he saattoivat päästä siitä ainoastaan käyttämällä sitä — ruokintaan. He pitivät sillä lukuisasti sotaväkeä, käsityöläisiä ja taideniekkoja sekä harjottivat tavatonta vierasvaraisuutta. Olisi ollut siihen aikaan peräti sopimatonta, jos varakas henkilö olisi kieltänyt rauhalliselta matkustajalta ruokaa, juomaa ja huonetta, niin pian kuin tämä näitä pyysi.
Joskin piispat ja luostarit antoivat ruokaa nälkäisille, vaatettivat alastomia ja suojasivat kodittomia, eivät he kuitenkaan tehneet mitään muuta kuin mitä kaikki muutkin omaisuuden omistajat keski-ajalla tekivät. Ero oli korkeintaan siinä, että he rikkaimpina saattoivat tehdä tässä suhteessa enempi kuin nämä toiset.
Vierasvaraisuuden totutut tavat häviävät nopeasti samalla kun tavarantuotanto alkaa, s.o. kun tuotteita aletaan myydä. Yksityiset taloudet ovat nyt tilaisuudessa vaihtamaan ylijäämänsä rahaan, tähän mahtavaan vallan hankkijaan, jota ei milloinkaan voi olla liiaksi, joka ei pilaannu ja jota saattaa koota kasaan. Sen sijaan, että iloittiin annettaessa siitä, mikä oli ylitse, saatiin nyt aarteita kokoomalla, ahneudella, kuolettaa anteliaisuus.
Mitä enemmän tuo n.k. rahatalous tunkee tieltään luonnontalouden, sitä enemmän varakkaat luokat rajottavat vierasvaraisuuttaan ja anteliaisuuttaan. Italiasta ja Etelä-Ranskasta rahatalous leviää aina 13:nnesta vuosisadasta alkaen nopeasti yli Euroopan. Mutta samassa määrässä kuin anteliaisuus hävisi, kasvoi köyhien luku. Tavarantuotanto loi köyhälistön, joka nopeasti kasvoi ja monin paikoin saavutti suuren lukuisuuden.
Sen paras tuki ja apu oli luostarien anteliaisuudessa.
Suuret yhdyskunnat näyttivät aina olevan enemmän hitaita kehityksessään ja niiden on vaikeampi kuin yksityisen yksilön mukautua muuttuneiden olosuhteiden mukaan. Varmasti oli näin luostarien laita. Ne kauimmin sallivat alustalaisensa maksaa luonnossa, kun taasen ylt'ympäri luonnossasuoritus muutettiin veroksi, joka tuli suorittaa rahassa. Ne sentähden vähemmän kuin toiset tilanomistajat ryöstivät talonpojilta heidän maatilkkunsa tai korottivat heidän ulostekojaan, ja ne säilyttivät kauemmin kuin muut entisen vierasvaraisuuden ja anteliaisuuden.
Mutta eivät luostaritkaan saattaneet täydellisesti sulkeutua uuden ajan vaikutuksilta. Myöskin niiden asukkaat saivat kullanhimon, heidän almunsa tarvitsevaisille supistuivat yhä enemmän "kerjäläissopaksi". Ja milloin he pitivätkin kätensä enemmän auki, näyttäytyi tämä aivan riittämättömäksi vastaamaan niitä kasvavia vaatimuksia, joita joukkoköyhyys asetti.
Taaskin syntyi yhteiskunnassa köyhyyden problemi, ja taasen syntyi kommunistisia aatteita ja pyrintöjä.
Nämä muodostuivat kahtalaisiksi. Alemmissa kansan kerroksissa syntyi jo aikaiseen epäselvä tunnekommunismi, sivistyneissä ja rohkeissa ihmisystävien piireissä kehittyi myöhemmin selvästi ajateltu filosofinen kommunismi, utopismi.
Aivan kirjallisesti asiaa tarkastaen, voi sanoa, että jälkimäinen suunta ilmenee platonilaisen ja edellinen alkukristillisen kommunismin jatkona.
Mutta molemmat suunnat eroavat oleellisissa kohdissa näistä edeltäjistään. Sillä syntyy uusi yhteiskunnallinen valta, joka omistaa kommunistisen aatteen, valta, josta Platon ja ensimmäiset kristityt eivät mitään tietäneet: palkkatyöläisten luokka uuden tuotantotavan perustuksena.
II osa.
Palkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.
Vapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.
1. Maaorjuus.
Kun germanit tunkeutuivat Rooman valtakuntaan, oli heidän maanviljelyksensä vielä kehittymätöntä. Karjanhoito ja metsästys olivat heidän varsinaisia tulolähteitään, talonpojat olivat vielä puoleksi paimentolaisia. Nyt ottivat he haltuunsa osan roomalaisten maakuntien latifundioita ja taasen muodostui vapaa talonpoikaissääty. Nämä talonpojat oppivat tuntemaan roomalaisten korkeamman tuotantotavan. Karjanhoito ja etenkin metsästys jäivät syrjään maanviljelyksen rinnalla. Germanit asettuivat vakinaisille asuinsijoille.
Näytti siltä kuin uudistuisi sama kehityskulku, joka jo oli tapahtunut vanhassa Roomassa. Talonpoikaismaanviljelys sopi huonosti yhteen sen sotapalveluksen kanssa, joka oli jokaisen vapaan miehen velvollisuutena. Ikuiset sodat saattoivat häviölle talonpojat.
Mutta tällä kertaa ei tapahtunut niinkuin vanhassa Roomassa, että talonpoikaistalouden sijaan olisi tullut orjatalous. Tuskin olivat germanilaiset heimot tulleet kristityiksi, s.o. jossain määrin perehtyneet roomalaiseen tuotantotapaan, hankkineet itselleen kiinteät asuinpaikat, ennenkuin heitä joka puolelta ahdistivat epävakaiset ja helposti liikkeelle joutuvat kansanheimot, ratsu- ja merirosvokansat, avarit ja magyarit (unkarilaiset) idässä, normannit pohjosessa, sarasenit etelässä ja idässä. Länsimaista kristikuntaa vaivasi 8:nnesta vuosisadasta aina 11:nteen näiden kutsumattomien vieraiden lakkaamattomat ryöstöretket, ja enemmän kuin kerran uhkasivat ne käydä sen olemassaololle tuhoaviksi. Kaukana siitä, että kristikunta olisi saanut itselleen orjia, oli se itse runsaana tulolähteenä orjienpyydystäjille ja orjakauppiaille. Kristittyjä orjia oli joukottain "pakanoilla", jota vastoin pakanaorjat tulivat kristikunnassa yhä harvinaisemmiksi ja kalliimmiksi, vaikkeivät sentään aivan kokonaan hävinneetkään markkinoilta; niinpä maksettiin v. 1384 Genuassa muutamasta tatarilaisesta orjattaresta, jossa "ei ollut mitään salaisia tauteja", 1049 liiraa, ja viisi vuotta myöhemmin myytiin toinen 1312 liirasta.
Oli siis mahdotonta länsimaissa perustaa tuotantoa, joka olisi ollut riippuvainen orjuudesta. Orjatyö lakkasikin kristityissä länsimaissa melkein kokonaan tällä aikakaudella.
Että orjuuden lakkaaminen ei riippunut kristinuskon aiheuttamista omantunnon vaivoista, vaan hädästä, orjien puutteesta, sen näkee parhaiten siitä, että niin pian kuin kristikunta oli saanut tarpeeksi voimia hyökätäkseen "uskottomien" päälle, juuri kristinuskon puolustajat ovat ensimäisinä niiden joukossa, jotka ryöstävät ja kauppaavat orjia. Ristiretkeilijät, samoinkuin myöhemmin espanjalaiset ja portugalilaiset Afrikassa, harjottavat molempaa tointa erittäin laajasti. Paavi Nikolaus V:nnen bulla 8:nnelta päivältä tammikuuta 1454 selittää nimenomaan luvalliseksi sen, että saa "panna kaikki sarasenit, pakanat ja muut Kristuksen viholliset ikuiseen orjuuteen", ja Clemens V (1523-34) laajensi tämän "oikeuden" niin, että se koski kaikkia kerettiläisiä. Mutta tuotantotapa oli silloin kehittynyt suuntaan, joka teki orjatyön aivan turhaksi Europassa. Orja oli ja jäi edelleenkin ylellisyystavaraksi, — kunnes europalaiset vallat rupesivat vallottelemaan ja perustamaan merentakaisia siirtomaita, sillä siellä ei ollut edellytyksiä europalaiselle tuotantotavalle, siellä saattoi orjatyötä hyödyllisesti käyttää. Tästä ajasta alkavat taasen orjametsästykset, orjakauppa ja orjien rääkkäykset näytellä tärkeätä osaa europalaisen kristikunnan taloudellisessa elämässä, eikä roomalainen eikä kumpikaan suurista protestanttisista kirkoista ottaneet siitä pahastuakseen.
Mutta nyt puheena olevana aikana oli toisin laita. Kristityissä germanilaisissa valtioissa keski-ajan alkupuolella oli orjatyöllä saavutettu suurtuotanto yhtä mahdoton kuin olemme sen nähneet mahdottomaksi Rooman keisari-aikana. Silloin oli viljelty maata kolonatijärjestelmän mukaan, ja nyt kävi melkein samalla tavalla, joskus suoraan roomalaisen esikuvan mukaan.
Häviöön joutuneiden talonpoikien karkottaminen heidän tiloiltaan olisi silloin ollut peräti mieletöntä. Maasta ei ollut puutetta, vaan väestä. Rikkailla ja ylhäisillä kristityissä germanilaisvaltioissa, piispoilla ja apoteilla, kuninkailla ja herttuoilla seurueineen ja suosikkineen ei ollut mitään halua korvata talonpoikaismaanviljelystä orjien toimittamalla. He yrittivät pikemmin riistää talonpoikia siten, että tekivät nämä riippuvaisiksi itsestään, asettaen heille veroja ja päivätöitä. Sen sijaan täytyi heidän vapauttaa talonpojat niistä velvollisuuksista, jotka tekivät säännöllisen talonpoikaistalouden kokonaan mahdottomaksi, siis erittäinkin sotapalveluksesta.
Toinen talonpoika toisensa jälkeen rupesi jonkun mahtavan miehen suojeluksen alaiseksi ja sitoutui antamaan vuosittain tälle määrätyn osan taloutensa tuotteita ja suorittamaan vissin määrän päivätöitä. Senvuoksi hänet vapautettiin sotapalveluksesta, joka jäi hänen suojelusherransa seurueen ja sotamiesten nuoleksi.
Myöskin toisella tavalla saatiin vuokratalonpoikia. Roomalaisten ajoilta oli monin paikoin säilynyt mahtavia maatiloja, latifundioita, varsinkin kirkolla, joka on aina ymmärtänyt pitää huolta eduistaan. Uusia suuria tiloja muodostui kuninkaitten lahjotuksien kautta. Alituisten sotien seurauksena oli, että paljon maata oli ilman omistajaa, ja samaa vaikutti maanviljelyksen edistyminenkin, tarvitseehan määrätty väestö paljon vähemmän maata hankkiakseen elatuksensa, jos se elää maanviljelyksellä, kuin jos se eläisi karjanhoidolla, puhumattakaan metsästyksestä. Valtavat metsät, jotka ennen olivat olleet tärkeitä kansan elatukselle, olivat määrättyjen kyläkuntien yhteistä omaisuutta. Ne eivät nyt enään olleet kyläkunnille niin arvokkaita ja joutuivat muun asumattoman maan yhteydessä kuninkaiden valtaan, jotka niistä lahjottelivat tai antoivat läänityksiksi osia suosikeille ja ylhäisille, erittäinkin piispoille ja luostareille. Saadakseen hyötyä tiluksistaan koki sitten uusi maanomistaja houkutella talonpoikia uutisviljelijöiksi, ja näille hän vuokrasi tiloja määrättyjä velvollisuuksia vastaan.
Mutta jos kukin tilanomistaja näin koetti houkutella puoleensa niin monta uutta talonpoikaa kuin mahdollista, niin piti hän vielä suurempaa huolta siitä, ettei hänen omia talonpoikiaan vieteltäisi häneltä. Hän koetti kahlehtia heitä turpeeseen kaikin keinoin, jotka olivat hänelle tarjolla, siveellisillä ja siveettömillä, oikeudellisilla ja oikeudenvastaisilla. Nuo tähän asti vapaat talonpojat eivät tulleet ainoastaan veroamaksaviksi, heistä tulimaaorjia.
Mutta kuinka alas talonpoikia saattoikin painaa, olivat he kuitenkin aina orjia korkeammalla. Orja, ollen vieras maassa, vieras toveriensa parissa, on oikeudeton, hän on pelkkä kappale. Hänellä ei ole pienintäkään perustaa, jolla voisi alkaa kestävän taistelun luokkansa vapauttamiseksi. Totta kyllä, orjat ovat aikaansaaneet levottomuuksia, mutta sellaiset pian ohimenevät mullistukset saattoivat hyvin onnistuessaan hankkia vapauden ainoastaan niille, jotka niihin ottivat osaa, orjalaitokseen kokonaisuudessaan ei niillä ollut mitään vaikutusta. Ne olivat pakoyrityksiä orjuudesta, eikä suinkaan sen hävittämiskokeita. Orjuuden poistaminen ei ole missään ollut minkään pysyväisen orjien luokkataistelun tulos.
Kokonaan toinen oli keskiajan maaorjien asema. He eivät olleet oikeudettomia, heidän tehtävänsä olivat tarkasti määriteltyjä, eikä mitään lisäyksiä voitu niihin mielivaltaisesti tehdä, vaan täytyy heitä sellaisten saamiseksi joko pakottaa tai pettää. Eikä maaorja ollut yksin herraansa vastassa, jokainen talonpoika, oli sitten maaorja tai vapaa, kuului kyläkuntaansa, joka oli solidarinen hänen kanssaan, samoin kuin hänkin sen kanssa. Tällaisessa järjestössä oli hänellä aina vahva tuki. Tällä perustalla saattoi talonpoika hyvinkin vastustaa herraansa, ja niin tapahtuikin usein. Koko keskiaika on täynnä luokkataisteluja tilusherrojen ja heidän talonpoikiensa välillä, taisteluja, jotka useinkin suotuisien olosuhteiden valimessa vihdoin johtivat siihen, että talonpojat pääsivät ei ainoastaan maaorjuudesta, vaan myöskin verovelvollisuuksistaan, siis koko tilanomistajajärjestelmän syrjäyttämiseen.
Ja vieläkin paremmin kuin talonpojille onnistui tämä vapautus käsityöläisille.
II. Käsityön ensimäiset alut.
Kuinka harjotettiin alkuaan teollisuutta keski-ajalla? Kukin talous tuotti itse sen, mitä tarvitsi. Jokainen talonpoikaistalous tuotti, paitsi raakoja maanviljelyksen tuotteita, myöskin kaikellaista niistä valmistettua: jauhoja ja leipää, taloustavaroita ja työaseita j.n.e. Talonpoika oli oma rakennusmestarinsa ja salvumiehensä, oma puuseppänsä ja seppänsä. Ja sittenkään tätä talonpoikaistaloutta ei sovi kuvitella pienviljelijän, perhetaloudeksi, vaan suureksi sukutaloudeksi, joka usein käsitti useita miespolvia, isän poikineen, näiden vaimot ja lapset, joskus lastenlapsetkin.
Tilusherrojen tarpeet olivat yleensä paljon suuremmat kuin talonpoikien, mutta myöskin hänen täytyi antaa valmistaa kaikki mitä tarvitsi joko omassa talossaan, herraskartanossa, tai hänen piiriinsä kuuluvissa talonpoikaistaloissa. Mutta toiselta puolen oli hänellä käytettävänään enemmän työvoimaa kuin talonpojilla. Niillä elintarpeilla, jotka hän näiltä sai, saattoi hän ylläpitää lukuisan joukon enimmäkseen epävapaita palvelijoita, ja olihan hänellä sen ohessa käytettävänään talonpoikiensa työvoima vissinä määränä vuoden päiviä. Hän saattoi sentähden panna toimeen jonkinlaisen työjaon, antaa muutamien toimia yksinomaan rakennustyössä, toisien nahanvalmistuksessa, toisien taasen aseiden taonnassa j.n.e.
Näin kasvoi käsityön ensimäinen oras keskiajan herraskartanoissa.
Niissä kaupungeissa, jotka olivat säilyneet roomalaisten ajoilta, erittäinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, oli vielä jätteitä vapaasta käsityöstä. Mutta verrattuna herraskartanoissa harjotettuun käsityöhön merkitsi se varsin vähän.
Kun työmies kerran oli saavuttanut erityisen taitavuuden jossakin käsityössä, oli aivan epäkäytännöllistä panna häntä muuhun toimeen. Ellei herraskartano tarvinnut koko hänen työvoimansa tuotantoa, alkoi hän valmistaa tuotteita toisille, lähiseudun talonpoikaistaloille ja herraskartanoille, jotka olivat liiaksi pieniä pitääkseen tai valmistaakseen sellaista mestaria. Luonnollisesti hän ei voinut tehdä näin ilman herransa lupaa, ja hänen täytyikin siitä korvaukseksi suorittaa tälle veroa.
Näin näemme kuinka työskenteleminenliiketuttavillealkaa kehittyä.
Lisäksi tuli pian myös toisenlainen työskenteleminen:markkinoitavarten.
Monet herraskartanot vetivät erikoisesti puoleensa ympäristön väestöä. Niin oli etenkin kuninkaallisten kartanoiden ja piispanistuimien laita. Niihin kokoontui sotaväkeä, aseenkantajia, virkamiehiä ja toisinaan virtasi niihin suuria joukkoja muutakin väkeä juhlimaan ja huvittelemaan, käräjille ja kaikellaisiin muihin tilaisuuksiin. Niihin kertyi erittäinkin kaikki se rikkaus, mitä maa saattoi tuottaa. Niistä tuli luonnollisesti ensimäisiäkauppiaidenkokoontumispaikkoja. Saksassa nämä olivat alussa enimmäkseen ulkomaalaisia[11], italialaisia ja juutalaisia. Siellä saivat kauppiaat helpoimmin tavaroilleen menekin, ja myöskin käsityöläiset saattoivat siellä parhaiten vaihtaa tuotteitaan.
Ne kylät, jotka syntyivät sellaisten herraskartanoiden lähelle, tulivat markkinapaikoiksi. Ne kasvoivat sekä väestöön että rikkauksiin nähden ja tulivat täten etukädessä tilaisuuteen hankkimaan itselleen linnoituksia, ja ensiksi siihen pakotettuakin, ne kun eninten houkuttelivat ryöstöhalua puoleensa. Senkautta, että kylä linnotettiin, tuli siitä kaupunki.
Jos suuri väenpaljous ja rikkaus olivat johtaneet siihen, että kylä linnotettiin, niin olivat vuorostaan linnotus ja se turvallisuus, jonka sellainen antoi silloisina levottomina aikoina, vuorostaan syynä siihen, että kaupungin väestö ja rikkaus kasvoivat entistään suuremmiksi.
Tällä tavalla Saksa kahdeksannesta vuosisadasta alkaen vähitellen peittyi kaupunkien muodostamalla verkolla. Ja sama oli ennen tai myöhemmin kaikkien maiden laita länsieuropalaisessa kristikunnassa.
Ainoastaan harvat kaupungeista olivat alusta alkaen vapaita. Useimmat olivat kehittyneet kylistä, joiden asukkaat kuuluivat yhden tai useamman suurtilallisen alle. Mutta mitä suuremmiksi kaupunkien rikkaus ja väkiluku kasvoi, sitä vähemmän ne tarvitsivat suurtilallisen suojaa, sitä enempi tulivat hoviherralle maksettavat verot liikanaiseksi taakaksi, ja sitä suuremmaksi kävi kaupunkilaisväestön voima, jonka nojalla voivat siitä vapautua. Kaikkialla kääntyivät kaupunkien porvarit yhä jyrkemmin herrojaan vastaan, kunnes heidän vihdoin onnistuikin kaikkialla kokonaan vapautua.
On itsestään selvää, että tämä kehitys ei jäänyt vaikuttamatta käsityöläisiin. Hehän olivat kaupunkilaisväestön sangen oleellisena osana, ottivat innokkaasti osaa taisteluihin herroja vastaan ja saivatkin osuutensa kaupunkien edistyksestä.
Kaupunki ei ollut käsityöläisille pelkkä markkinapaikka, vaan oli myöskin heille suojana. Paitsi herrashovin käsityöläisiä, asettui kaupunkiin pian paljon muitakin. Sinne tuli maaorjia tai alustalaisia, jotka olivat paenneet herraskartanoista, ja vapaita, jotka jo olivat harjottaneet käsityötä tai nyt vasta rupesivat siihen. Silloin ei vielä ollut käsityöläisiä liiaksi, päinvastoin saattoi kaupunki olla iloinen nähdessään väkilukunsa kasvavan ja sen kautta hyvinvointinsa ja valtansa lisääntyvän. Kaupunki suojeli karanneita maaorjia; jos näiden onnistui pysytellä kaupungissa vuoden ajan, ilman että heitä vaadittiin takaisin, niin olivat he vapaita. Itse käsityöläisetkään eivät katsoneet vastatulleita ammattiveljiä kilpailijoikseen, vaan taistelutovereikseen, ja toivottivat ilolla nämä tervetulleiksi. Vapaittenkin käsityöläisten lukumäärä lisääntyi alinomaa. Vapaat ja epävapaat kaupunkilaiskäsityöläiset pitivät yhtä, ammatin arvo ja mahti lisääntyi, ja epävapaatkin tulivat yhä itsenäisemmiksi. Sen sijaan, että he olivat suorittaneet veronsa päivätöillä tai luonnossa, maksoivat he ne nyt rahassa. He saivat markkinavapauden, s.o. oikeuden vapaasti ja kenenkään estämättä ostaa ja myydä. Vihdoin tuli se periaate vallitsevaksi, että jokainen, joka asui kaupungissa, jo senkautta oli personallisesti vapaa mies.
Toinen käsityö toisensa jälkeen taukosi herrashoveissa ja harjotettiin niitä sen sijaan yksinomaan kaupungeissa. Hoviherrojen täytyi nyt ostaa tarpeensa tavaroina kaupungeista, sen sijaan että ennen olivat teettäneet ne kotona.
Ja epävapaiden ihmisten toimittama käsityö lakkasi kokonaan. Tämän kehitysjakson lopulla tapaamme käsityöläisissä pelkkiä vapaita miehiä, ja itse käsityön kukoistavana ja arvossa pidettynä.
Se aika, jonka kuluessa tämä kehitys suoritettiin loppuun, on erilainen kussakin käsityössä ja kullakin eri seuduilla. Yleensä se alkaa Keski-Europassa 11:nnellä ja loppuu 14:nnellä vuosisadalla.
III. Ammattikuntalaitos.
Taistelu hoviherroja vastaan ei ollut ainoa, mikä ylöspäin pyrkivällä käsityöläisluokalla oli kestettävänä. Yhtä tärkeäksi tuli sen taistelu kaupunkien ylimyssukuja vastaan.
Olemme nähneet, että kaupungit eivät alkuaan olleet muuta kuin kyliä, joiden ympärille oli rakennettu muurit. Kyläkunnan omistus- ja oikeusjärjestys tuli myöskin kaupunkia koskevaksi. Kaupungin maa oli samoin kuin kyläkunnankin kahtalaista: jaettua ja jakamatonta maata (niittyä, metsää, vettä). Kaikilla kylän pysyväisillä asukkailla oli osaa yhteismaahan, he muodostivat yhteensä yhteisön, joka itse hallitsi itseään, eli omien lakiensa mukaan. Siellä missä yhteismaalla, markilla, muodostui herrastiloja, saivat niiden omistajat monenlaisia etuoikeuksia, hänestä tuli pysyväinen yhteismaan päämies ja yhteinen päätös tarvitsi hänen vahvistuksensa. Se oli niin sanoakseen perustuslaillista hallitusmuotoa.
Alkujaan pidettiin kutakin uutta tulokasta tervetulleena osallisena yhteismaahan. Maatahan oli liiaksikin, mutta sitä viljelevää väkeä vähän. Nämä olosuhteet muuttuivat ensinnä kaupungeissa, joiden väkiluku nopeasti kasvoi. Täällä näet oli pian liikamaa lopussa, ja vannat perheet alkoivat pelätä vahingoittavansa itseään, jos he antaisivat vastatulleenkin päästä osalliseksi kaupungin yhteismaahan. Entinen kyläkunta, muuttui nyt suljetuksi seuraksi, joka ainoastaan poikkeustapauksissa otti uusia jäseniä, ellei sille ollut siitä erikoista etua.
Vanhojen perheiden oheen syntyi nyt kaupunkikunnassa uusi asukaskerros, jonka muodostivat myöhemmin tulleet. Sillä ei ollut mitään tai vain hyvin pieni osuus kaupungin yhteismaahan, ja jolleivät kuuluneet yhteisöön, ei heillä ollut mitään sanottavaa sen hallintoon. Mutta yhteisön hallinto oli kaupungin hallinto. Uusilla porvareilla ei siis ollut valtiollisia oikeuksia kaupungissaan. Vanhat muodostivat ylimystön.
Mutta vastatulleet varttuivat lukumääräänsä ja rikkauteensa nähden. Heihin kuuluivat sangen monet kauppiaat ja useimmat käsityöläiset. He alkoivat tuntea itsensä voimakkaiksi ja rupesivat vaatimaan osaa kaupungin hallintoon. Kaikkialla ryhtyivät he 1200- ja 1300-luvulla taisteluun vanhojen sukujen valtaa vastaan, ja miltei kaikkialla he saavuttavatkin tarkotuksensa.
Kaupungin yhteismaata ei kumminkaan otettu pois vanhoilta suvuilta. Siellä, missä sellaista vielä oli jäljellä eikä se ollut jo ehtinyt muuttua yksityisomaisuudeksi, pitivät vanhat perheet sen hallussaan ja muodostivat silloin suljetun yhdyskunnan kaupunkikunnassa. Mutta kaupunkikunta lakkasi olemasta entisenlainen markki-yhteiskunta. Kaupunkien valtiolliseksi perustaksi tuli, erittäinkin Saksassa ja sieltä vaikutuksia saaneissa maissa,ammattikuntahallitusmuoto.
Suuremmat ihmisjoukot eivät voi ajan pitkään kestää taisteluja järjestäytymättä. Tämä koski käsityöläisiäkin, ja esikuva oli heille kyläkuntayhteisössä. Rikkaissa herrashoveissa, missä monta työmiestä oli ollut työtä tekemässä, oli jo ruvettu järjestämään eri ammateissa työskentelevät ryhmittäin kukin oman mestarinsa alaiseksi. Tällaiset yhdistämiset eivät kyllä tarkottaneet taistelua, vaan tuotannon ja johdon edistämistä, mutta se ei estänyt sitä, että ne maaorjien taisteluissa herrojaan vastaan saivat palvella sotaisia tarkotuksia, ja ne pysyivät olemassa vielä silloinkin, kun käsityöläiset olivat saaneet vapautensa. Myöskin vapaat käsityöläiset kaupungissa muodostivat yhteiskuntia omaksi turvakseen. Kun maaorjuus kaupungeissa taukosi, yhtyivät molemmat lajit yhdeksi. Sen jälkeen oli ainoastaan vapaita yhdistyksiä tai ammattikuntia.
Useimmissa kaupungeissa muodostui vapaita ammattikuntia jo 1100- ja 1200-luvulla. Toisissa vasta myöhemmin, eikä kehitys suinkaan ollut tapahtunut kaikissa ammateissa yhtä nopeasti. Rikkaimmat ja ne, joissa oli suurin määrä ammatinharjottajia, ehtivät ensiksi. Kauppiaiden rinnalla olivat kankurit ja räätälit vanhimpia ammattikuntia. Heidän jälkeensä tulivat suutarit, leipurit, teurastajat j.n.e. Tapahtui myöskin, että jotkut ammatit olivat liiaksi heikkoja voidakseen yksin muodostaa erityisen ammattikunnan. Jos he tahtoivat nauttia jonkun järjestön suojaa, täytyi heidän silloin liittyä jonkin muun ammatin ammattikuntaan. Niinpä kuuluivat esim. Reutlingenin kylvettäjät teurastajien ammattikuntaan, Esslingenin sitävastoin turkkurien ammattikuntaan. Johonkin ammattikuntaan liittyi jokainen kaupungin asukas, jos vaan suinkin saattoi sellaiseen päästä. Vieläpä prostitueeratutkin muodostivat esim. Frankfurtista, Genevessä ja Parisissa oman ammattikuntansa ja harjottivat "vaakasuoraa ammattiaan" pitäen pyhää Magdaleenaa suojeluspyhimyksenään.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet niin onnellisessa asemassa, että he olisivat päässeet johonkin ammattikuntaan. Oli aina olemassa koko joukko elinkeinoja, jotka joko elättivät miehensä huonosti tai olivat niin halveksittuja, että oli mahdotonta muodostaa omaa ammattikuntaa ja mahdotonta päästä jäseniksi mihinkään muihin. Näitä raukkoja katselivat ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset yhtä ylenkatseellisesti kuin ylimykset heitä, eikä koskaan johtunut heidän mieleensäkään, että he olisivat puolustaneet näiden väestön alempien kerrostenkin etuja.
Vanhojen ylimyssukujen rinnalla tuli ammattikuntiin kuuluvista käsityöläisistä kaupunkien toinen etuoikeutettu luokka.
Mutta samassa määrin kuin ammattikunta tuli etuoikeudeksi, kehittyi myöskin itse käsityössä uusi luokkavastakohta:kisällien ja mestarien välinen.