— Minä, hyvät herrat, — sanoi Kutusof, — en voi hyväksyä kreivin suunnitelmaa. Joukkojen siirtäminen lähellä vihollista on aina vaarallista ja sotahistoria vahvistaa tämän ajatuksen. Niinpä esimerkiksi... (Kutusof näytti vaipuvan ajatuksiinsa esimerkkiä etsiäkseen ja katsoi Bennigseniin valoisin, lapsellisin katsein.) No vaikkapa esimerkiksi Friedlandin taistelu, jonka luulen kreivin hyvin muistavan, oli ... ei onnistunut täydellisesti yksistään siitä syystä, että meidän joukkojemme järjestystä muutettiin liian lähellä vihollista...
Seurasi hetken vaiti-olo, joka kuitenkin tuntui kaikista pitkältä.
Väittely alkoi uudestaan, mutta tuon tuostakin syntyi äänettömyyttä ja tuntui kuin ei olisi enää ollut mistä puhua.
Erään tällaisen äänettömyyden aikana huokasi Kutusof raskaasti aivan kuin aikoen ruveta puhumaan. Kaikki katsoivat häneen.
—Eh bien, Messieurs! Je vois que c'est moi qui payerai les pois cassés,[159]— sanoi hän ja verkkaan tuolilta noustuaan astui pöydän ääreen. — Hyvät herrat, olen kuullut teidän ajatuksenne. Vaikka jotkut eivät ole samaa mieltä kuin minä, niin (hän pysähtyi) minä sen vallan nojalla, jonka olen saanut keisariltani ja isänmaaltani — käsken peräytymään.
Heti tämän jälkeen alkoivat kenraalit hajaantua yhtä juhlallisen ääneti ja varovasti kuin tavallisesti poistutaan hautajaisista.
Muutamat kenraaleista sanoivat vielä jotain ylipäällikölle hiljaisella äänellä ja aivan toisessa äänilajissa kuin he olivat puhuneet neuvottelussa.
Malasha, jota jo oli kotvan odotettu iltaselle, laskeutui uunilta varovasti ja varpaillaan uunin reunuksista pidellen takaperin alas, sekä pujottautui kenraalien välitse ovesta ulos.
Kun kenraalit olivat lähteneet, istui Kutusof kauan aikaa pöytää vasten rynkämäisillään ja aina vaan ajatteli entistä kauheaa kysymystä: "milloin tosiaan ratkaistiin se seikka, että Moskova nyt on jätetty? Milloin tapahtui se, mikä kysymyksen ratkaisi ja kuka on siihen syyssä?"
— Tätä, tätä en odottanut, — sanoi hän adjutantti Schneiderille, joka myöhään yöllä tuli hänen luokseen, — tätä en odottanut! Tätä en osannut uskoa!
— Teidän on käytävä levolle, teidän armonne, — sanoi Schneider.
— Eihän toki! Kyllä ne saavat järsiä hevosen lihaa, kuten turkkilaiset, — kivahti Kutusof kättä pöytään lyöden, — kyllä tulevat, kunhan vain...
Samaan aikaan oli Rostoptshinilla tekemistä paljoa tärkeämmästä tapauksesta kuin armeijan peräytyminen taistelutta oli, nimittäin Moskovan jättämisestä ja polttamisesta, mutta Rostoptshin, joka meille esiintyy tämän tapauksen johtajana, toimi päinvastoin kuin Kutusof aivan toisella tavalla.
Tämä tapaus — Moskovan jättäminen ja polttaminen — oli yhtä välttämätön kuin sotajoukkojen peräytyminen taistelutta Moskovan taa Borodinon taistelun jälkeen.
Jokainen venäläinen olisi voinut sanoa — ei suinkaan minkään järkipäätelmän perusteella — vaan sen tunteen perusteella, joka meissä on ja joka meidän isissämme oli, jo edeltäpäin, sen mitä oli tapahtunut.
Smolenskista alkaen tapahtui kaikissa Venäjänmaan kaupungeissa ja kylissä ilman Rostoptshinia ja hänen lehtisiään aivan samoin kuin Moskovassakin. Kansa odotti vihollista huolettomana, ei kapinoinut, ei metelöinyt eikä silponut ketään kappaleiksi, vaan tyynesti odotti kohtaloaan tuntien kykenevänsä vaikeimman ajan kohdatessa tekemään sen, mikä tehtävä oli. Ja niin pian kun vihollinen alkoi lähetä, pakenivat kansan varakkaimmat ainekset ja hylkäsivät omaisuutensa; köyhimmät jäivät paikoilleen ja polttivat ja tuhosivat sen, mitä käsillä oli.
Tietoisuus siitä, että näin tulee olemaan ja aina tulee näin olemaan, on asunut ja asuu venäläisten mielissä. Ja tämä tietoisuus sekä sen lisäksi vielä aavistus Moskovan vallottamisesta asui v. 1812 Moskovan venäläisessä yleisössä. Ne, jotka alkoivat muuttaa Moskovasta jo heinäkuussa ja elokuun alussa, osottivat, että he odottivat tätä. Ne, jotka muuttivat niine hyvyyksineen, minkä he voivat mukaansa ottaa, vaan jättivät talonsa ja puolet omaisuuttaan paikoilleen, tekivät tämän sen salassa hehkuvan (latent) isänmaallisuuden voimasta, joka ei pukeudu korupuheisiin eikä ilmene lasten surmaamisessa isänmaan pelastuksen tähden y.m. luonnottomissa teoissa, vaan joka esiintyy huomaamattomasti, aivan tavallisesti, elimellisesti ja sen vuoksi aina tuottaa mitä voimakkaimmat tulokset.
"Häpeä on väistää vaaraa; vain pelkurit pakenevat Moskovasta", sanottiin näille. Rostoptshin terotti lehtisissään heidän mieliinsä, että Moskovasta muuttaminen on häpeällistä. Vaikka ihmisistä oli häpeä saada pelkurin nimi ja häpeä oli lähteä, muuttivat he kuitenkin tietäessään, että sen piti olla sillä tavoin. Miksi he muuttivat? Ei voi otaksua, että Rostoptshin oli pelotellut heitä niillä julmuuksilla, joita Napoleon harjotti vallottamissaan maissa. Muuttohommat alkoivat ja ensimäisinä muuttivat rikkaat, sivistyneet ihmiset, jotka kyllä tiesivät että Wien ja Berliini jäivät eheiksi ja että Napoleonin vallotettua nämä kaupungin asukkaat kuitenkin viettivät aikaansa hauskasti tenhoavien ranskalaisten parissa, joista silloin sanomattomasti pitivät venäläiset miehet ja varsinkin naiset.
Ihmiset muuttivat Moskovasta siksi, ettei venäläisiä varten voinut olla kysymystä siitä, hyväkö vai huono tulisi olla Moskovassa ranskalaisten hallituksen alaisena. Ranskalaisten hallituksen alaiseksi ei voinut jäädä, sillä se olisi ollut kaikista pahinta. Ihmiset muuttivat jo ennen Borodinoakin, mutta paljoa kiihkeämmin Borodinon jälkeen; muuttivat huolimatta kehotuksista nousta puolustamaan kaupunkia, huolimatta Moskovan ylipäällikön ilmotuksista, että hän aikoo Iverskin Jumalan Äidin kuva etunenässä rynnätä tappelemaan, huolimatta ilmapalloista, joiden piti tuhota vihollinen ja huolimatta kaikesta siitä hölynpölystä, jota Rostoptshin kirjotti lehtisiinsä. Ihmiset tiesivät, että sotajoukon on tapeltava ja että jos se ei voi tapella, niin oli turha viedä naiset ja palvelijat Moskovan muurien ulkopuolelle Napoleonia vastaan, vaan että on muutettava kaupungista, niin raskaalta kuin tuntuikin jättää omaisuutensa tuhon omaksi. Ihmiset olivat muuttaneet ajattelematta tuon suuren rikkaan pääkaupungin mahtavaa merkitystä, jonka asukkaat olivat hylänneet ja nähtävästi polttaneetkin (autioiden asuntojen polttaminen ja hävittäminen ei ole Venäjän kansan luonteen mukaista). Ihmiset muuttivat kukin itseään varten, mutta samalla yksistään siitä syystä, että he olivat muuttaneet, tapahtui juuri se mahtava tapaus, joka on kaikkina aikoina oleva Venäjän kansan mainehikkain. Se rouva, joka neekeripoikineen ja narreineen matkusti Moskovasta Saratovin kylään hämärä tunne mielessä siitä, ettei hän ilkeä jäädä Bonaparten palvelijaksi ja peloissaan siitä, ettei hänen matkaansa vain keskeytettäisi kreivi Rostoptshinin käskystä, avusti osaltaan yksinkertaisesti ja vilpittömästi sen suuren tehtävän toteutumista, joka pelasti Venäjän. Kreivi Rostoptshin taas, joka milloin häpäisi niitä, jotka muuttivat, milloin kuletutti heitä virastoihin, milloin jakoi mihinkään kelpaamattomia aseita päihtyneelle rahvaalle, milloin pystytteli jumalankuvia, milloin kielsi kuletuttamasta pyhäinjäännöksiä ja pyhäinkuvia, milloin anasti kaikki Moskovassa olevat kuormarattaat, milloin siirrätteli 136 hevosella Leppichin rakenteillaan olevaa ilmapalloa, milloin antoi vihjauksia siitä, että hän poltattaa Moskovan, milloin kertoi, miten hän oli polttanut talonsa ja kirjottanut ranskalaisille julistuksia, joissa hän oli juhlallisesti nuhdellut näitä siitä, että he olivat hävittäneet hänen orpokotinsa, milloin otti vastaan Moskovan polttajan maineen, milloin taas kieltäytyi siitä, milloin käski ottamaan kiinni kaikki urkkijat ja tuomaan ne luokseen, milloin karkotti Moskovasta kaikki ranskalaiset, milloin jätti kaupunkiin rouva Auber-Chalmén, joka oli Moskovan ranskalaisen väestön keskustana, vaan toiselta puolen käski melkein aivan syyttä vangita ja karkottaa maanpakoon vanhan, kunnianarvoisen postitirehtööri Kljutsharevin, milloin kokosi kansaa Trigorille ranskalaisia vastustamaan, milloin taas, päästäkseen irti tuosta kansasta, antoi sen surmattavaksi jonkun henkilön, vaan itse pakeni näkemästä näytelmää, milloin puheli, ettei hän jaksanut kärsiä Moskovan onnettomuutta, milloin kirjoitti albumeihin ranskalaisia runoja osanotostaan Moskovan kohtaloon,[160], — tämä samainen mies ei ymmärtänyt tekeillään olevan tapahtuman merkitystä, vaan tahtoi ainoastaan itse tehdä jotain, hämmästyttää ihmisiä, tehdä jotain isänmaallisen sankarillista ja hän riehui kuin telmivä poika Moskovan jättämisen ja polttamisen mahtavan ja välttämättömän tapauksen tähden koettaen voimattomalla kädellään milloin kiihottaa, milloin ehkäistä vuolaana vyöryvää kansan tulvaa, joka nieli hänetkin aaltoihinsa.
Helena, joka oli palannut hovin kanssa Vilnasta Pietariin, joutui täällä pulmalliseen asemaan.
Pietarissa nautti Helena ylhäisen, eräässä valtion korkeimmista viroista olevan henkilön erityistä suosiota. Vilnassa taas hän oli tutustunut erääseen nuoreen ulkomaalaiseen prinssiin. Hänen saapuessaan Pietariin oli täällä sekä prinssi että ylimys, ja kun kumpikin näistä esitti oikeutensa, esiintyi Helenalle tehtävä, jommoista ei vielä koskaan ollut esiintynyt hänen elämässään: säilyttää läheiset välinsä kumpaankin ja samalla kumpaakaan loukkaamatta.
Se, mikä jostakusta muusta naisesta olisi tuntunut työläältä ja mahdottomaltakin, ei ajatteluttanut hetkeäkään kreivitär Besuhovia, joka nähtävästi syystä kyllä nautti mitä älykkäimmän naisen mainetta. Jos hän olisi ruvennut peittämään menettelyään ja viekkaudella selviytymään hankalasta asemasta, niin olisi hän tällä tavoin pilannut asiansa ja tunnustanut itsensä syylliseksi. Mutta kuten todellisen suuri ihminen, joka voi kaikki minkä vain tahtoo, asettautui Helenakin heti totuuden kehään, johon hän uskoi vilpittömästi, vaan pani kaikki muut syyllisen asemaan,
Jo ensi kerralla, kun nuori ulkomaalainen henkilö uskalsi moittia häntä, sanoi hän ylpeästi nostaen pystyyn kauniin päänsä ja kääntyen puoleksi kupeittain ulkomaalaiseen:
—Voilà l'égoisme et la cruauté des hommes! Je ne m'attendais pas à autre chose. La femme se sacrifie pour vous, elle souffre, et voilà sa récompense. Quel droit avez-vous, Monseigneur, de me demander compte de mes amitié's de mes affections? C'est un homme qui a été plus qu'un père pour moi.[161]
Ulkomaalainen aikoi sanoa jotain, mutta Helena keskeytti hänet.
—Eh bien, oui, — sanoi hän, —peut-être qu'il a pour moi d'autres sentiments que ceux d'un père, mais ce n'est pas une raison pour que je lui ferme ma porte. Je ne suis pas un homme pour être ingrate. Sachez, Monseigneur, pour tout ce qui a rapport à mes sentiments intimes, je ne rends compte qu'à Dieu et à ma condense,[162]— lopetti hän koskettaen kädellään korkealle aaltoilevaa, kaunista rintaansa ja taivasta kohti katsoen.
—Mais écoutez moi, au nom de Dieu.[163]
—Epousez moi, et je serai votre esclave.[164]
—Mais c'est impossible.[165]
—Vous ne daignez pas descendre jusqu'à moi vous[166]— sanoi Helena ja purskahti itkuun.
Ulkomaalainen rupesi häntä lohduttelemaan. Helena puheli itkunsa seasta (aivan kuin unohtaen itsensä), ettei mikään voinut häntä estää menemästä avioliittoon, että on olemassa muitakin esimerkkiä (tällöin oli esimerkkiä vielä vähän, Mutta Helena mainitsi Napoleonin ja muita korkeita henkilöitä), ettei hän vielä koskaan ole ollut miehensä vaimo ja että hänestä oli vain tehty uhri.
— Mutta laki, uskonto... — virkkoi ulkomaalainen, joka jo alkoi antautua.
— Laki, uskonto... Mitä varten ne olisivat keksityt, elleivät ne voisi tehdä sitä! — sanoi Helena.
Arvon ulkomaalaista ihmetytti se, ettei näin yksinkertainen ajatus ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän kääntyi sen vuoksi kysymään neuvoa jesuiittain yhdistyksen pyhiltä veljiltä, joiden kanssa hän oli läheisissä suhteissa.
Muutaman päivän kuluttua tämän jälkeen esitettiin Helenalle eräässä juhlassa, jonka hän piti huvilassaan Kamenni Ostrovissa, vanha, lumihapsinen, säihkyvän mustasilmäinen ja tenhoavam:r de Jobert, un jésuite à robe courte,[167]joka ilotulituksen valossa ja musiikin soidessa puheli Helenalle kauan aikaa puutarhassa rakkaudesta Jumalaan, Kristukseen, Jumalan Äidin sydämeen ja siitä ilosta, jonka ainoa oikea katolinen kirkko antaa sekä tässä että tulevassa elämässä. Helena oli liikutettu ja muutaman kerran nousi hänen ja m:r Jobertin silmiin kyyneleitä ja äänet värisivät. Tanssi, johon eräs kavalieri tuli kutsumaan Helenaa, keskeytti hänen keskustelunsa tulevandirecteur de conscience'nsä[168]kanssa. Mutta seuraavana päivänä saapui m:r Jobert illalla yksinään Helenan luo ja tästä pitäen alkoivat hänen käyntinsä tihenemistään tihetä.
Eräänä päivänä vei hän Helenan katoliseen temppeliin, jossa Helena polvistui erään alttarin eteen, jonka luo hänet oli johdettu. Vanha, tenhoava ranskalainen laski kätensä hänen päänsä päälle ja Helenasta, kuten hän jälestäpäin kertoi, oli kuin raikkaan tuulen henkäys olisi häntä koskettanut ja tunkeutunut hänen sieluunsa. Hänelle selitettiin, että se olila grace.[169]
Sitte saatettiin hänen luokseen apottià robe longue,[170]joka ripitti hänet ja antoi hänelle synnin päästön. Seuraavana päivänä hänelle tuotiin rasia, jossa oli Herran ehtoollinen ja joka jätettiin hänen kotiinsa nautitsemista varten. Muutamien päivien kuluttua sai Helena tietää mielihyväkseen, että hän nyt oli astunut oikean katolisen kirkon yhteyteen ja että näinä päivinä itse paavi saa tiedon asiasta ja lähettää jonkunlaisen paperin.
Kaikki, mikä tällä välin oli tapahtunut hänen ympärillään ja hänelle itselleen, kaikki se huomio jonka häneen olivat kohdistaneet monet viisaat henkilöt ja joka oli pukeutunut erittäin hienoon, imartelevaan muotoon ja se kyyhkyn valkea puhtaus, jossa hän nyt oli (kaiken tämän aikaa hän oli pitänyt valkeita pukuja, jotka olivat koristetut valkeilla nauhoilla), — kaikki tämä oli tuottanut hänelle sulaa mielihyvää. Mutta tämä mielihyvä ei estänyt häntä heittämästä hetkeksikään silmistään tarkotusperäänsä. Ja kuten aina tapahtuu, että tyhmä ihminen viekastelemisessa pettää viisaampansa, älysi Helenakin, että hänen imartelemisensa ja puuhat hänen tähtensä tarkottivat etupäässä sitä, että kun hän oli saatu käännetyksi katolilaisuuteen, häneltä saisi helposti rahoja jesuiittain laitoksille (josta hänelle hienosittain huomautettiinkin). Mutta ennen kuin hän antoi rahoja, vaati hän, että hänen edestään toimitettaisiin valmiiksi kaikki ne monet menot, jotka hänet vapauttaisivat miehestään. Hänen käsityksensä mukaan oli uskonnon merkitys ainoastaan siinä, että inhimillisiä haluja tyydyttäessä tuli noudattaa yleistä sopivaisuutta. Keskustellessaan kerran rippi-isänsä kanssa vaati hän tältä jyrkästi vastausta siitä, missä määrin hänen avioliittonsa sitoo häntä.
He istuivat salissa ikkunan ääressä. Oli iltahämärä. Ikkunasta tulvi sisään kukkien tuoksu. Helena oli valkeassa puvussa, joka rinnan ja hartioitten seudulta oli niin ohut, että ihon haalea hehku hohti läpi. Hyvästi syötetty apotti, jonka pöhöinen leuka oli sileäksi ajeltu, suu miellyttävä ja luja ja valkeat kädet nöyrässä asennossa polvilla, istui aivan lähellä Helenaa ja suu hienossa hymyn väreessä sekä tyynin, ihastunein katsein silmäillen silloin tällöin Helenan kasvoja selvitti ajatuksiaan kysymyksessä olevasta asiasta. Helena katsoi levottomasti hymyillen apotin kiehkuraiseen tukkaan, täyteläisiin poskiin ja odotti joka hetki uutta käännettä keskusteluun. Mutta vaikka apotti näyttikin nauttivan puhetoverinsa kauneudesta, oli hän syventynyt ajettavaansa asiaan.
Omantunnon johtajan ajatuskulku oli tämmöinen. Tuntematta sen asian merkitystä, johon olette ryhtyneet, olette te antaneet lupauksen avio-uskollisuudesta miehelle, joka astuttuaan avioliittoon ja uskomatta avioliiton uskonnolliseen merkitykseen, on tehnyt pyhyyden herjauksen. Tällä avioliitolla ei ole ollut sitä kaksinaista merkitystä, joka sillä pitäisi olla. Mutta siitä huolimatta on teidän lupauksenne sitonut teitä. Te olette luopunut hänestä. Mitä olette tällä tehneet?Péché vénielvaikopéché mortel?[171]—Péché véniel, sillä te olette ilman pahaa aijetta tehneet tekonne. Jos te nyt lasten saamisen toivossa menisitte uuteen avioliittoon, niin voitaisiin teidän syntinne antaa anteeksi. Mutta kysymys ratkeaa taas kahtia: ensimäinen...
— Mutta minä luulen, — virkkoi Helena yhtäkkiä ikävystyneenä ja hurmaavasti hymyillen, — että minä astuttuani oikean uskonnon yhteyteen en voi enää olla sidottu siihen, johon minua väärä uskonto on velvoittanut.Directeur de comciensehämmästyi aika tavalla tästä johtopäätöksestä, jonka Helena oli tehnyt Kolumbuksen munan helppoudella. Apottia ihastutti hänen oppilaansa odottamattoman nopean edistyksen näyte, mutta toisekseen ei hän voinut luopua todistuskappaleittensa sarjasta, jonka hän työllä ja vaivalla oli rakentanut.
—Entendons nous, comtesse,[172]— sanoi hän hymyillen ja ryhtyi kumoamaan rippilapsensa väitteitä.
Helena käsitti, että asia oli aivan yksinkertainen ja helppo papilliseltakin kannalta katsoen, mutta että hänen ohjaajansa rakensivat vaikeuksia vain siksi, kun he pelkäsivät, millä silmin maalliset viranomaiset katsovat tätä asiaa.
Tämän tähden päätti Helena ryhtyä valmistamaan asiaa seurapiireissä. Hän kietoi ylimysvanhuksen mustasukkaisuuden pauloihin ja sanoi tälle samoin kuin ensimäisellekin kosijalle, s.o. asetti asian sille kannalle, että ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli naimiskauppa. Vanha arvon ylimys oli ensi hetkenä tästä ehdotuksesta mennä naimisiin elävän aviomiehen rinnalta ensi alussa yhtä hämmästynyt kuin ensimäinenkin, nuori henkilö, mutta Helenan horjumaton vakuutus siitä, että asia oli yhtä yksinkertainen ja luonnollinen kuin neitoihmisenkin miehelään meno, vaikutti häneenkin. Jos Helenasta olisi huomannut vaikka kuinkakin vähiä epäröimisen, häpeän tai salaperäisyyden merkkiä, niin olisi hänen asiansa auttamattomasti joutunut tappiolle. Mutta puhumattakaan näistä merkeistä hän päinvastoin kerroskeli lapsellisen avomielisesti läheisille ystävilleen (näinä oli koko Pietari), että häntä on kosinut sekä prinssi että ylimys, että hän rakastaa kumpaakin ja pelkää saavansa kummankin loukkautumaan.
Ja kautta koko Pietarin kiisi salaman nopeudella huhu, joka ei suinkaan kulettanut tietoa siitä, että Helena haluaa erota miehestään (jos tämmöinen huhu olisi levinnyt, olisivat useat nousseet moista laitonta aijetta vastustamaan), vaan suorastaan siitä, että onneton, kaunis Helena on kahdella päällä siitä, kummanko kanssa hän noista kahdesta menisi naimisiin. Nyt ei enää ollut kysymys siitä, missä määrin tämä oli mahdollista, vaan ainoastaan siitä, kumpi kauppa olisi edullisempi ja mitä mieltä hovi on jutusta. Mutta olipa muutamia paatuneitakin ihmisiä, jotka eivät osanneet pysyä kysymyksen korkeuden tasalla ja jotka näkivät tässä aikeessa avioliiton pyhyyden häväistystä. Näitä ei kuitenkaan ollut paljon ja he pysyivät tavallisesti vaiti, enimmät sitä vastoin puhelivat onnesta, joka oli kohdannut Helenaa ja siitä, kumpi vaali oli parempi. Siitä, oliko hyvin tai pahoin mennä naimisiin elävän miehen leskenä, ei puhuttu, sillä tämän kysymyksen olivat nähtävästi ratkaisseet minua ja teitä (niin puhuttiin) viisaammat ihmiset, ja jos siis epäilisi kysymyksen oikeaa ratkaisua, olisi osottanut tyhmyytensä ja osaamattomuutensa käyttäytyä suuren maailman vaatimusten mukaisesti.
Ainoastaan Maria Dmitrijevna Ahrasimova, joka tänä kesänä oli saapunut Pietariin yhtä poikaansa katsomaan, rohkeni sanoa suoraan ajatuksensa vastoin yleistä mielipidettä. Tavattuaan Helenan kerran tanssiaisissa pysähdytti Maria Dmitrijevna hänet keskellä salia ja kaikkien ollessa äänettöminä sanoi hän römeällä äänellään: "teillä on näkyy ruvettu menemään naimisiin elävän miehen leskenä. Sinä taidat ehkä luulla keksineesi jotain uutta? Myöhästynyt olet, veikkonen. Aikoja sitte se on keksitty. Kaikissa ... sillä tavalla tehdään". Näin sanottuaan meni Maria Dmitrijevna uhkaavan kädenliikkeen tehtyään, leveitä hihojaan kohennellen ja ankarasti ympärilleen silmäillen salin läpi.
Vaikka Maria Dmitrijevnaa pelättiinkin, pidettiin häntä Pietarissa narrina ja sen vuoksi huomattiin hänen sanomistaan sanoista ainoastaan eräs karkea sana, jota sitte kuiskuteltiin korvasta korvaan siinä mielessä, että tuossa sanassa oli kaiken sanotun kärki.
Ruhtinas Vasili, joka viime aikoina oli tavallista tiheämmin ruvennut unohtamaan sen, mitä hän oli puhunut ja joka satoja kertoja toisti yhtä ja samaa, mistä oli puhunut, puheli joka kerran kun hänen onnistui tavata tytärtään:
—Hélène, j'ai un mot à vous dire, — puheli hän tyttärelleen vieden hänet syrjään ja tempoen kädestä istumaan. —J'ai eu vent de certains projets relatifs à ... Vous avez. Eh bien, ma chère enfant, vous savez tant souffert... Mais, chère enfant ... ne consultez que votre coeur. C'est tout ce que je vous dis.[173]
Ja tuntien aina samaa mielenliikutusta painoi hän poskeaan tyttärensä poskea vastaan ja poistui.
Bilibin, joka ei ollut menettänyt erittäin älykkään miehen mainettaan ja joka oli ollut Helenan vilpitön ystävä, yksi niitä miesystäviä, joita aina on loistavilla naisilla ja jotka eivät koskaan voi päästä näyttelemään rakastuneen osaa, ilmaisi kerranpetit comitéssa[174]ystävälleen Helenalle mielipiteensä tästä jutusta.
—Ecoultets, Bilibene(Helena mainitsi semmoisia ystäviä kuin Bilibin oli aina sukunimeltä), — sanoi hän ja kosketti Bilibinin hännystakin hihaa valkealla kädellään, jonka sormet olivat täynnä sormuksia. —Dites moi comme vous diriez a une soeur, que dois-je faire? Lequel des deux?[175]
Bilibin kurtisti kulmakarvansa otsanahkan yläpuolelta ryppyihin ja vaipui hymyhuulin ajatuksiinsa.
—Vous ne me prenez pas enaavistamatta,vous savez, — sanoi hän. —Comme véritable ami j'ai pensé et repensé à votre affaire. Voyez vous. Si vous épousez le prince(se oli nuori mies), — hän käänsi sormensa koukkuun, —vous perdez pour toujours la chance d'épouser l'autre, et puis vous mécontentez la Cour. (Comme vous savez, il y a une espèce de parenté). Mais si vous épousez le vieux comte, vous faites le bonheur de ses derniers jours, et puis comme veuve du grande ... le prince ne fait plus de mésaillance en vous épousant[176]— ja Bilibin suoristi otsanahkansa.
—Voilà un véritable ami!— sanoi Helena sädehtien ja vielä kerran koski kädellään Bilibinin hihaan. —Mais c'est que j'aime l'un et l'autre, je ne voudrais pas leur faire de chagrin. Je donnerais ma vie pour leur bonheur à tous deux[177]— sanoi Helena.
Bilibin kohotti olkapäitään osottaen sillä, että semmoisesta pulmasta ei hänkään kykene päästämään.
"Une maîtresse-femme! Voilà ce qui s'appelle poser carrément la question. Elle voudrait épouser tous les trois à la fois",[178]— ajatteli Bilibin.
— Mutta sanokaa, mitä teidän miehenne ajattelee tästä asiasta? — sanoi hän maineensa lujuuden tähden pelkäämättä joutuvansa naurun alaiseksi näin naiivin kysymyksen johdosta. — Suostuuko hän?
—Ah! Il m'aime, tant! — sanoi Helena, josta jostain syystä tuntui, että Pierre myöskin rakasti häntä. —Il fera tout pour moi.[179]
Bilibin laski taas otsansa ryppyihin painostaakseen niillä valmiina olevaa vastausta.
—Même le divorce[180]— sanoi hän.
Helena naurahti.
Yksi niitä ihmisiä, jotka uskalsivat epäillä aiotun avioliiton laillisuutta, oli Helenan äiti, ruhtinatar Kuragina. Häntä vaivasi alituisesti kade tytärtään kohtaan ja nyt, kun kateen esineenä oli ruhtinattaren sydäntä lähinnä oleva henkilö, ei hän saanut rauhaa tältä ajatukselta. Hän neuvotteli venäläisen papin kanssa, missä määrin ero ja avioliittoon meno miehen eläessä oli mahdollista ja pappi sanoi hänelle, että se on mahdotonta ja huomauttipa ruhtinattaren suureksi iloksi raamatun sanoja, joissa suorastaan kielletään menemästä avioliittoon miehen eläessä.
Näillä todistuskappaleilla varustettuna, jotka ruhtinattaresta tuntuivat kumoamattomilta, hän läksi tyttärensä luokse varhain eräänä aamuna, jotta olisi tavannut tämän yksinään kotona.
Kuunneltuaan äitinsä vastaväitteitä hymähti Helena lempeän pilkallisesti.
— Mutta onhan ilmeisesti sanottu: ken nai eronneen vaimon... — sanoi vanha kreivitär.
—Ah, maman, ne dites pas de bêtises. Vous ne comprenez rien. Dans ma position j'ai des devoirs,[181]— sanoi Helena muuttaen puheen ranskankieleksi venäjästä, jolla kielellä puhuessa hänestä aina tuntui piilevän jotain hämäryyttä hänen asiassaan.
— Mutta, ystäväni...
—Ah, maman, comment est-ce que vous ne comprenez pas que le Saint Père qui a le droit de donner des dispenses...[182]
Tällöin saapui Helenan luona asuva seuranainen ilmoittamaan hänelle, että hänen korkeutensa on salissa ja haluaa nähdä häntä...
—Non, dites lui que je ne veux pas le voir, que je suis furieuse contre lui parce qu'il ma manqué parole.[183]
—Comtesse, à tout péché miséricorde,[184]— sanoi nuori, vaaleaverinen, pitkäkasvoinen ja pitkänenäinen mies, joka nyt astui sisään.
Vanha ruhtinatar nousi kunnioittavasti pystyyn ja istuutui samassa paikoilleen. Nuori mies ei kiinnittänyt häneen huomiota. Vanha ruhtinatar nyökäytti tyttärelleen päätään ja poistui ovea kohti.
"Ei, hän on oikeassa", ajatteli vanha ruhtinatar jonka kaikki mielipiteet olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen hänen korkeutensa tulon johdosta. "Hän on oikeassa mutta mitenkä me emme oivaltaneet sitä nuoruutemme palaamattomina päivinä? Sehän olisi ollut niin yksinkertaista", ajatteli vanha ruhtinatar vaunuihinsa noustessaan.
Elokuun alussa selveni Helenan asia täydellisesti ja hän kirjotti miehelleen, jota hän kovasti rakasti, kuten hän luuli, kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikomuksestaan mennä naimisiin N.N:n kanssa ja siitä, että hän on astunut ainoan oikean kirkon yhteyteen ja että hän pyytää miestään toimittamaan kaikki ne avioeroa varten välttämättömät muodollisuudet, jotka tämän kirjeen tuoja hänelle tarkemmin selvittää.
"Sur ce je prie Dieu, mon ami, de vous avoir sous Sa sainte et puissante garde. Votre amie Hélène".[185]
Tämä kirje tuotiin Pierren asuntoon hänen ollessaan Borodinon kentällä.
Borodinon taistelun lopulla riensi Pierre toista kertaa pois Rajevskin patterilta ja suuntasi sotamiesparvien kanssa kulkunsa laaksoa pitkin Knjaskovoon päin, saapui sitomapaikalle, mutta huomattuaan täällä verta ja kuultuaan huutoa ja voihketta jouduttautui hän edelleen sotamiesten seassa.
Ainoa, mitä Pierre toivoi kaikesta sielustaan, oli se, että hän pääsisi mitä pikemmin irtautumaan niistä kauheista mielikuvista, jotka häneen tänäpäivänä olivat syöpyneet, palautua tavallisiin elämänoloihin ja nukahtaa rauhallisesti huoneessa omalle vuoteelleen. Hän tunsi, että hän vasta tavallisissa elämänoloissa kykenee käsittämään omaa itseään ja kaikkea sitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Mutta näitä elämän tavallisia oloja ei ollut.
Vaikka sen tien seudulla, jota hän kulki, eivät vinkuneet luodit, niin kaamotti kuitenkin kaikilta puolin sama, mitä taistelutantereellakin oli ollut. Samat kärsivät, nääntyneet ja toisinaan kummallisen välinpitämättömät kasvot, samaa verta, samat sotamiesten sinellit, sama ammunnan pauhu, joka yhä vieläkin nosti kauhua mieleen, vaikka se kuuluikin kaukaa. Sitä paitsi oli ilma tukahduttavan kuuma ja pölyinen.
Kulettuaan kolmisen virstaa Moschaiskin maantietä istahti Pierre tiepuoleen.
Illan varjot valahtivat maille ja tykkien jyske oli laannut. Pierre laskeutui käsivaraan pitkälleen, virui siinä asennossa kauan aikaa ja katseli pimeydessä ohitsensa vaeltavia varjoja. Hänestä tuntui myötäänsä, että häntä kohti oli tulossa räikeästi vinkuva pommi. Hän vavahteli ja kohottautui tuon tuostakin katsomaan. Hän ei muistanut, kuinka kauan hän tässä oli virunut. Keskellä yötä tuli kolme sotamiestä, jotka asettautuivat hänen viereensä ja alkoivat tehdä tulta risuista.
Tulta tehdessään vilkuivat sotamiehet Pierreen, asettivat sitten kattilan tulelle, rouhensivat siihen korppuja ja panivat sekaan rasvaa. Rasvaisen keitoksen mehes lemu sulautui savun hajuun. Pierre kohottautui ja huokasi. Sotamiehet, joita oli kolme, söivät Pierrestä välittämättä ja pakisivat keskenään.
— Keitä sinä olet? — kysyi äkkiä eräs sotamiehistä Pierreltä tarkottaen nähtävästi kysymyksellään samaa, mitä Pierrekin ajatteli, nimittäin: jos tahdot syödä, niin saat, mutta sano, oletko rehellinen mies.
— Minä? Minäkö? ... — kysyi Pierre, joka tunsi, että hänen oli välttämätöntä alentua mikäli mahdollista yhteiskunnallisesta asemastaan, jotta olisi voinut lähentyä sotamiehiä ja jotta nämä olisivat voineet häntä ymmärtää. — Minä olen oikeastaan nostoväen upseeri, mutta minun joukkoni ei ole täällä. Tulin taisteluun ja nyt olen kadottanut mieheni.
— Vai sillä tavalla! — sanoi eräs sotamiehistä.
Toinen sotamies pyöritti päätään.
— Ka, ala syödä ressua, jos mielesi tekee! — sanoi ensimäinen ja ojensi Pierrelle lusikan, jonka hän ensiksi nuoli.
Pierre siirtyi tulen ääreen ja alkoi syödä ressua, joka hänestä tuntui kaikista maukkaimmalle niistä ruuista, joita hän milloinkaan oli syönyt. Sillä aikaa kun hän ahneesti kattilan yli kyyristyneenä hamusi lusikan täyteisiä ja pisteli lusikallisen toisensa jälkeen, katselivat sotamiehet ääneti hänen kasvojaan, joita tulen leimut valaisivat.
— Mihin sinä olet menossa? Sano pois? — kysyi taas eräs sotamies.
— Moschaiskiin.
— Taidat olla herra.
— Niin olen.
— Mikäs on nimesi?
— Pjotr Kirillovitsh.
— No, Pjotr Kirillovitsh, aletaanpas lähteä, me saatamme sinua.
Sotamiehet läksivät Pierren kanssa säkkipimeässä Moschaiskia kohti.
Kukot lauloivat jo, kun he saapuivat Moschaiskiin ja alkoivat nousta kaupungin jyrkkää rinnettä. Sotamiesten kanssa kulkiessaan oli Pierre kokonaan unhottanut, että hänen majapaikkansa oli rinteen alla ja että hän jo oli kulkenut sen ohi eikä hän tätä olisi muuten muistanutkaan, sillä hän oli niin sekaisin, ellei häntä vastaan puolitiessä mäkeä olisi osunut hänen ratsupalvelijansa, joka oli etsiskellyt häntä ympäri kaupunkia ja joka nyt palasi takasin majapaikkaan. Ratsupalvelija tunsi Pierren tämän lakista, joka häämötti pimeydessä.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olemme olleet täydellisessä epätoivossa. Miksi te jalkasin? Mihinkä te sinne, tänne päin olkaa hyvä.
— Aivan niin, — sanoi Pierre.
Sotamiehet pysähtyivät.
— Taisitpa tavata omasi? — sanoi yksi heistä. — Noh, hyvästi nyt Pjotr Kirillovitsh, vai miten se oli?
— Hyvästi Pjortr Kirillovitsh! — virkkoivat toisetkin.
— Hyvästi, hyvästi! — sanoi Pierre ja läksi menemään ratsupalvelijansa kanssa majapaikkaan.
"Pitäisi niille jotakin antaa", ajatteli Pierre ja tarttui taskuunsa. "Ei, ei tarvitse", sanoi hänelle jokin ääni.
Majapaikan huoneissa ei ollut yhtään tilaa, kaikki huoneet olivat täpösen täynnä. Pierre meni pihalle, nousi ajopeleihinsä, painautui pitkälleen ja peittäytyi umpipäihin.
Tuskin oli Pierre laskenut päänsä tyynylle, kun hän alkoi vaipua uneen. Mutta äkkiä kuului melkein yhtä selvästi kuin todellisuudessakin ammunnan pauketta, kuului voihketta, huutoja, luotien iskuja maahan, haisi vereltä ja ruudilta ja kauhun ja kuolemanpelon tunne valtasi hänet. Hän aukasi säikähtyneenä silmänsä ja kurkotti päätään sinellin alta. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista. Portilla käveli ainoastaan jokin upseerin palvelija joka puheli piharengin kanssa ja läiskytteli jaloillaan liassa. Pierren pään kohdalla lautakatoksen mustassa korkeudessa rupesivat kyyhkyset rapisemaan sen liikkeen johdosta, jonka hän oli saanut aikaan kuuntelemaan kohotessaan. Kautta koko pihan oli levinnyt rauhallinen ja tänä hetkenä Pierrestä suloinen ja voimakas pihan, heinän, lannan ja tervan haju. Kahden mustan katoksen lomasta siinsi kuulakka tähtikirjainen taivas.
"Jumalan kiitos, ettei sitä enää ole", ajatteli Pierre vetäen taas päänsä umpeen. "Oi miten kauhea on pelko ja miten häpeällisesti olen antautunut sen valtaan! Vaan he ...heovat kaiken aikaa pysyneet lujina ja levollisina loppuun asti" ... ajatteli hän.
Heillätarkotti Pierre sotamiehiä, niitä, jotka olivat olleet patterilla ja myöskin niitä, jotka olivat häntä syöttäneet ja niitäkin, jotka olivat rukoilleet pyhäin kuvain edessä...He— nuo kummalliset ja tähän saakka hänelle tuntemattomat,he— erosivat hänen ajatuksissaan selvästi ja räikeästi kaikista muista ihmisistä.
"Olla sotamiehenä, yksinkertaisena sotamiehenä", ajatteli Pierre uneen vaipuessaan. "Antautua tuohon yhteiseen elämään koko olennoltaan ja syöpyä siihen, mikä heidät tekee semmoisiksi. Mutta mitenkä saisi riistetyksi itsestään pois kaiken tämän liian ja pirullisen ja sisäisen ihmisen ikeen kuristuksen? Oli aika, jolloin olisin voinut sen tehdä. Minä voin karata isäni luota, minkä mieleni teki. Minut olisi voitu lähettää sotamieheksi kaksintaistelun jälkeen Dolohovin kanssa". Ja Pierren ajatuksiin välähti päivälliset klubissa, joilla hän esitti Dolohoville taisteluvaatimuksensa ja hyväntekijä Torschkissa. Ja Pierren mielikuvitus näkee nyt juhlallisen kokouksen. Tämä kokous tapahtuu englantilaisessa klubissa. Jokin tuttu henkilö, läheinen ja rakas, istuu pöydän päässä. Sehän on hän! Se on hyväntekijä. "Mutta eikö hän ole kuollut?" ajatteli Pierre. "Kuollut on, mutta en tiennyt, että hän on elossa. Ja miten minun on sääli, että hän kuoli ja miten olen iloinen, että hän taas elää! Yhdellä puolen pöytää istui Anatol, Dolohof, Nesvitski, Denisof ja muita samallaisia (näiden ihmisten luokka oli Pierren mielessä unissa yhtä selvä kuin niidenkin ihmisten luokka, joita hän sanoiheiksi), ja nämä miehet, Anatol, Dolohof ja muut pitivät kovaa ääntä ja lauloivat, mutta heidän huutonsa eivät kyenneet tukahduttamaan hyväntekijän ääntä, joka väsymättä puhui ja hänen äänensä kaiku oli yhtä merkitsevä ja laantumaton kuin taistelutantereen jylinä, mutta se oli lempeä ja lohduttava. Pierre ei käsittänyt, mitä hyväntekijä puhui, mutta hän tiesi (ajatusten sarja oli yhtä selvä unessakin), että hyväntekijä puhui hyvyydestä ja mahdollisuudesta olla sitä, mitä olivathe. Ja kaikilta puolin ympäröiväthe, vaatimattomine, suopeine ja lujine kasvoineen hyväntekijää. Mutta vaikka he olivatkin hyviä, eivät he katsoneet Pierreen eivätkä tunteneet häntä. Pierren teki mieli kiinnittää itseensä heidän huomionsa ja sanoa heille jotain. Hän nousi hieman koholleen, mutta samassa hetkessä kylmenivät hänen jalkansa ja paljastuivat. Häntä rupesi hävettämään ja hän peitti kädellään jalkansa joilta todellakin oli sinelli valahtanut syrjään. Sinelliä korjatessaan aukaisi Pierre tuokioksi silmänsä ja hän näki entisen katoksen pylväät ja pihan, mutta nyt olivat nämä kaikki sinisen hämärät ja vaaleat ja niissä välkkyi kasteen tai kuuran kimmellys.
"Sarastaa", ajatteli Pierre. "Ei, ei se ole sitäkään. Minun täytyy kuunnella loppuun ja käsittää hyväntekijän sanat". Hän painautui takaisin sinellin alle, mutta nyt oli kokous ja hyväntekijä poissa. Jälellä oli ainoastaan ajatuksia, selvin sanoin ilmaistuja ajatuksia, joita jokin oli lausunut tai joita hän itse oli miettinyt.
Muistellessaan näitä ajatuksia oli Pierre vakuutettu siitä, että vaikka ne olivat syntyneetkin kuluneen päivän vaikutuksista, joku sittenkin oli ne hänelle lausunut. Hänestä tuntui, ettei hän valveilla ollessaan ollut koskaan kyennyt ajattelemaan ja lausumaan ajatuksiaan sillä tavoin.
"Kaikista vaikein asia on alistaa ihmisen vapaus Jumalan lakien alle", puhui ääni. "Yksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä; Häntä pakoon ei pääse. Jaheovat yksinkertaisia.Heeivät puhu, vaan toimivat. Sanottu sana on hopeata, mutta sanomaton kultaa. Ihminen ei voi hallita mitään, niin kauan kun hän pelkää kuolemaa. Vaan ken ei sitä pelkää, hänen on kaikki. Ellei olisi kärsimyksiä, ei ihminen tuntisi rajojaan eikä tuntisi omaa itseään. Kaikista vaikeinta, (jatkoi Pierre ajatustaan unissaan tai kuuli edelleen) on se, että osaisi yhdistää sielussaan kaiken merkityksen. Yhdistääkö kaikki?" sanoi Pierre itselleen. "Ei, ei yhdistää... Ajatuksia ei voi yhdistää, vaan kaikki nämä ajatukset täytyypaljastaase, se juuri pitää tehdä! Niin,ne täytyy paljastaa!" — toisti Pierre itselleen sisäisesti riemuiten ja tuntien, että nimenomaan ja ainoastaan näillä sanoilla voidaan ilmaista se, mitä hän tahtoo ilmaista ja ratkaistaan häntä runteleva kysymys.
— Niin, ne pitää paljastaa, ne pitää paljastaa.
— Pitää valjastaa, on jo aika valjastaa, teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne, — toisti jokin ääni — pitää valjastaa, on jo aika valjastaa...
Ääni oli ratsupalvelijan, joka oli tullut herättämään Pierreä. Aurinko lietsoi suoraan vasten Pierren kasvoja. Hän katsahti likaiselle majatalon pihalle, jonka keskellä sotamiehet juottivat kaivosta laihoja hevosiaan ja jolta alkoi lähteä kuormia liikkeelle. Inhon tuntein kääntyi Pierre poispäin ja sulettuaan silmänsä heittäytyi taas pitkälleen ajopeleihin. "Ei, en tahdo tuota, en tahdo tuota nähdä enkä ymmärtää, tahdon ymmärtää ainoastaan sitä, mikä minulle unessa näyttäytyi. Tuokioinen vielä! — ja minä olisin käsittänyt kaikki. Mitä minun pitää tehdä? Paljastaa, mutta mitenkä paljastaa kaikki?" Ja Pierre tunsi kauhistuneena, että sen merkitys, mitä hän oli nähnyt ja ajatellut unissaan, oli sortunut raunioiksi.
Ratsupalvelija, kuski ja piharenki kertoivat Pierrelle, että eräs upseeri oli tullut tuomaan sanaa, että ranskalaiset olivat alkaneet marssia Moschaiskia kohti ja että meikäläiset peräytyivät. Pierre laskeutui alas ja käskettyään valjastamaan hevoset ja ajamaan perästään hän läksi jalkasin kaupungin halki. Sotaväki läksi asemiltaan ja jätti paikoilleen noin 10 tuhatta haavotettua. Näitä haavotettuja näkyi pihoissa, talojen ikkunoissa ja tungeksi kaduilla. Niiden rattaiden luona kaduilla, joilla piti kulettaa haavottuneita, huudettiin, kiroiltiin ja lyötiin toisiaan. Kun Pierren ajopelit jonkun ajan kuluttua olivat tavottaneet hänet, luovutti hän niissä sijan eräälle tutulle haavottuneelle kenraalille ja matkusti yhdessä tämän kanssa Moskovaan saakka. Matkalla sai Pierre tietää lankonsa ja ruhtinas Andrein kuoleman.
Kolmantenakymmenentenä päivänä saapui Pierre takaisin Moskovaan. Lähellä kaupungin porttia hän tapasi kreivi Rostoptshinin adjutantin.
— Me olemme etsineet teitä kaikkialta, — sanoi adjutantti. — Kreivi tahtoo välttämättömästi nähdä teitä. Hän pyytää teitä saapumaan viipymättä luokseen erään hyvin tärkeän asian tähden...
Kotiinsa ajamatta läksi Pierre ylipäällikön luo.
Kreivi Rostoptshin oli vasta tänä aamuna saapunut kaupunkiin Sokolnikissa olevasta huvilastaan. Kreivin talon eteinen ja vastaanottohuone olivat täynnä virkamiehiä, jotka olivat tulleet sinne joko hänen vaatimuksestaan tai saamaan määräyksiä. Vasiltshikof ja Platof olivat jo käyneet kreivin puheilla ja selittäneet hänelle, että Moskovaa oli mahdoton puolustaa, joten kaupunki täytyi luovuttaa. Vaikka näitä tietoja salattiinkin kaupungin asukkailta, tiesivät kuitenkin virkamiehet ja eri hallitusten päälliköt, että Moskova joutuu vihollisen käsiin samoin kuin sen tiesi myöskin kreivi Rostoptshin. Ja kaikki nämä saapuivat nyt puhdistaakseen itsensä vastuunalaisuudesta ylipäällikön luo kyselemään, mitenkä heidän oli meneteltävä heidän hoitoonsa uskottujen virastojen kanssa.
Juuri silloin kun Pierre astui vastaanottohuoneeseen, tuli kuriiri, joka oli saapunut armeijasta, kreivin huoneesta.
Kuriiri viittasi vain kädellään niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin ja meni salin läpi.
Vastaanottohuoneessa odotellessaan katseli Pierre väsynein silmin niitä erilaisia vanhoja ja nuoria sotilas- ja siviilivirkamiehiä, joita huone oli täynnä. Kaikki näyttivät tyytymättömiltä ja levottomilta. Pierre meni erään virkamiesryhmän luo, josta hän tunsi yhden. Tervehdittyään Pierreä jatkoi hän keskusteluaan muiden kanssa.
— Mikä ihme siitä syntyisi, jos lähettäisi ja sitten taas palauttaisi? Vaan tässä asemassa on aivan mahdoton vastata mistään.
— Mutta hänhän kirjottaa tässä... — puheli toinen näyttäen painettua paperia, joka oli hänen kädessään.
— Se on toinen asia. Se on tarpeellista kansalle, — sanoi ensimäinen.
— Mikä se? — kysyi Pierre.
— Tämä uusi lehti.
Pierre otti sen käteensä ja alkoi lukea:
"Voidakseen pikemmin yhtyä niihin sotajoukkoihin, jotka ovat tulossa hänen luokseen on hänen ruhtinaallinen armonsa siirtynyt Mocshaiskiin ja asettunut lujaan paikkaan, jossa vihollinen ei äkkipäätä karkaa hänen kimppuunsa. Hänelle on täältä lähetetty 48 tykkiä ampumatarpeineen ja hänen armonsa sanoo, että hän puolustaa Moskovaa viimeiseen veripisaraan saakka ja on valmis tappelemaan vaikka kaduillakin. Älkää te veljet välittäkö siitä, että virastot ovat lopettaneet työnsä: asiat on pantava vain korjuuseen, vaan vainolaisesta me suoriudumme omine oikeuksinemme. Jos mikäli näkyy, tarvitsen minä reipasta väkeä niin kaupunkilaisia kuin maalaisiakin. Paria päivää ennen annan minä sitten ääneni kuulua, vaan kun nyt ei tarvitse, niin pidän suuni kiinni. Hyvä on ottaa kirveitä eikä keihäätkään ole pahemmaksi, vaan kaikista parhaita ovat kolmihaarukkaiset hangot, sillä ranskalainen ei ole ruislyhdettä raskaampi. Huomenna puolenpäivän jälkeen minä vietän Iverskin Jumalanäidin kuvan Jekaterinan hospitaalin haavottuneille. Siellä siunataan vesi, josta he paranevat nopeasti. Ja nyt minä olen terve: minun silmäni olivat kipeät, mutta nyt näen kummallakin."
— Minullepa ovat sanoneet sotilashenkilöt, — sanoi Pierre, — ettei kaupungissa voi mitenkään taistella ja että asema...
— Niin niin, siitähän me juuri puhummekin, — sanoi ensimäinen virkamies.
— Mutta mitäs tämä merkitsee: minun silmäni oli kipeä, vaan nyt minä näen kummallakin, — kysyi Pierre.
— Kreivin silmässä oli näärännäppy, — sanoi adjutantti hymyillen, ja hän oli kovin huolestunut, kun minä sanoin hänelle, että kansaa kävi kyselemässä, mikä häntä vaivasi. Mitäs teille kuuluu, kreivi? — kysyi äkkiä adjutantti Pierreitä. — Me olemme kuulleet, että teillä on perhehuolia, että muka kreivitär, teidän puolisonne...
— Minä en ole kuullut mitään, — vastasi Pierre välinpitämättömästi. — Oletteko te kuulleet jotain?
— Enpä juuri, sillä usein nähkääs lörpötellään joutavia. Puhun vain mitä olen kuullut.
— Mitä te olette kuulleet?
— Kerrotaan, — jatkoi adjutantti entiseen tapaan hymyillen, — että kreivitär, teidän puolisonne, on lähdössä ulkomaille. Loruja luultavasti...
— Mahdollista, sanoi Pierre hajamielisesti ympärilleen katsellen. — Kukas tuo on? — kysyi hän osottaen erästä lyhytkasvuista, vanhaa miestä, jolla oli puhdas sininen pusero, lumivalkoinen parta, samallaiset kulmakarvat ja verevät kasvot.
— Tuoko? Se on eräs kauppias eli oikeammin ravintolanpitäjä Vereshtshagin. Olette kai kuulleet sen julistusjutun.
— Ahaa, vai tuo se on Vereshtshagin! — sanoi Pierre ja loi vanhan kauppiaan lujiin ja tyyniin kasvoihin tarkastavan katseen, jolla hän etsi niistä petturin piirteitä.
— Ei tuo kuitenkaan ole hän itse. Tämä on sen isä, joka kirjotti julistuksen, — sanoi adjutantti. — Hän, se nuori mies, istuu kuopassa eikä taida miehen hyvin käydä.
Eräs tähtirintainen vanhus ja muuan saksalainen virkamies, jolla oli risti kaulassa, lähestyi keskustelijoita.
— Se on nähkääs sotkuinen juttu, — kertoi adjutantti. — Julistus ilmestyi noin kaksi kuukautta sitte. Asiasta ilmotettiin kreiville. Hän käski panna toimeen tutkimuksen. Ja Gavrila Ivanitsh tutkikin. Julistus oli käynyt täsmälleen kuudessakymmenessäkolmessa kädessä. Saavutaan yhden luo ja kysytään: keneltä olette sen saaneet? Siltä ja siltä. Hän menee tämän luo: keltäs te olette saaneet? j.n.e. Tultiinpa viimein Vereshtshaginiin saakka, se on semmoinen tuhmansekainen kauppamies, mutta mainio mies muuten, — sanoi adjutantti hymyillen. — Kysytään häneltä: "keneltä sinä olet sen saanut?" On huomattava, että me tiesimme keneltä hän oli julistuksen saanut. Keltäs muulta kuin postitirehtööriltä. Mutta nähtävästi olivat he pitäneet asiasta puhetta. Hän sanoo: "en keltään, itse sen sepitin". Uhkailtiin ja pyydettiin, mutta siihen se vain jäi: itse oli sepittänyt. Ja semmoisena kerrottiin asia kreiville. Kreivi kutsutti hänet luokseen. "Keneltä sinä olet saanut julistuksen?" — Itse sepitin. — Mutta tunnettehan te kreivin! — huomautti adjutantti ylpeästi ja iloisesti hymyillen. — Suuttui silmittömästi eikä kummakaan, sillä osottihan se suurta julkeutta ja hävyttömyyttä!
— Ahaa! Kreivi olisi tahtonut, että hän olisi ilmottanut Kljutsharevin, kyllä ymmärrän! — sanoi Pierre.
— Ei ollenkaan tahtonut, — sanoi adjutantti säikähtyneenä. — Kljutsharevilla oli jo muutenkin syntiä niskoillaan, joiden tähden hänet karkoitettiinkin. Seikka oli nyt vain semmoinen, että kreivi oli hyvin suutuksissaan. "Mitenkä sinä sen sepitit?" kysyi kreivi. Otti sitte pöydältä hampurilaisen sanomalehden. "Tässä se on! Sinä et ole sepittänyt, vaan kääntänyt ja kääntänyt nurinkurin, sillä ethän sinä, hölmö, osaa ranskaakaan."
Vaan mitenkäs kävi? "Ei", vastasi hän, "en ole lukenut minkäänlaisia lehtiä, olen sen sepittänyt". — "No jos niin on, niin olet sinä petturi ja minä annan sinut oikeuden käsiin ja sinut hirtetään. Sano, keltä olet sen saanut?" — "En ole nähnyt minkäänlaisia lehtiä, olen sen sepittänyt." Ja siihen se asia päättyi. Kreivi kutsui luokseen isän, ja tämä väitti omiaan. Sitte vedettiin hänet oikeuteen ja tuomittiin muistaakseni pakkotyöhön. Nyt on isä tullut puhumaan hänen puolestaan. Semmoinen pojanheittiö! Mokoma kauppiaan pojannulikka, keikari ja villitsijä. Oli kuunnellut jossain luentoja ja siitä jo nousi päähän ajatus, että nyt sitä jo on pirusta irti. Semmoinen lurjus! Hänen isällään on Kamennajan sillan luona ravintola ja ravintolassa oli Jumalan Kaikkivaltiaan suuri kuva esitettynä valtikka yhdessä ja valtakunnanomena toisessa kädessä. Poika otti tämän kuvan muutamaksi päiväksi kotiinsa ja tiedättekö, mitä hän teki. Oli tavannut jonkun maalariheittiön...
Pierre kutsuttiin kesken tätä uutta keskustelua ylipäällikön luo.
Pierre astui kreivi Rostoptshinin kabinettiin. Kreivi hieroi kädellään otsaansa ja silmiään äreän näköisenä, silloin kun Pierre astui sisään.
— Ahaa, tervetuloa, suuri sotilas, — sanoi Rostoptshin Pierrelle. — On kuultu teidänprouesses.[186]Mutta siitä ei nyt ole kysymys.Mon cher, entre nous,[187]oletteko te vapaamuurari? — kysyi Rostoptshin ankaralla äänellä, aivan kuin siinä olisi ollut jotain pahaa, mutta jonka hän kuitenkin aikoi antaa anteeksi. Pierre oli vaiti. —Mon cher, je suis bien informé,[188]mutta minä tiedän myöskin, että on olemassa kahdenlaisia vapaamuuraria ja toivon, ettette te kuulu niihin, jotka ihmiskunnan pelastuksen varjossa tahtovat tuhota Venäjän.
— Olen kyllä vapaamuurari, — vastasi Pierre.
— Kas niin, rakkaani. Teille ei luullakseni ole tietymätöntä, että herrat Speranski ja Magnitski ovat lähetetyt sinne, minne heidät on pitänytkin lähettää. Samoin on käynyt herra Kljutsharevinkin, samoin monen muun, jotka Salomonin temppelin rakentamisen varjossa ovat koettaneet tuhota isänmaansa temppelin. Te osaatte käsittää, että siihen on ollut syynsä ja etten minä olisi mitenkään voinut karkottaa postitirehtööriä, ellei hän olisi ollut vaarallinen mies. Nyt olen minä saanut tietää, että te lähetitte hänelle omat vaununne kaupungista lähtemistä varten ja että te olette ottaneet häneltä säilytettäväksenne papereita. Minä rakastan teitä enkä tahdo teille pahaa, vaan kun te olette kahta vertaa minua nuorempi, niin neuvon minä teitä isänä lopettamaan kaikki yhteytenne semmoisten ihmisten kanssa ja poistumaan kaupungista niin pian kuin suinkin mahdollista.
— Mutta mitä pahaa, kreivi, on Kljutsharev tehnyt? — kysyi Pierre.
— Se on minun asiani eikä teidän ja teillä ei ole oikeutta ruveta tutkimaan minua, — kiljasi Rostoptshin.
— Jos häntä syytetään siitä, että hän on levittänyt Napoleonin julistuksia, niin eihän sitä ole vielä näytetty toteen, — sanoi Pierre (Rostoptshiniin katsomatta), — ja Vereshtshagin...
—Nous y voilà![189]— kiljasi Rostoptshin entistä ankarammalla äänellä ja keskeyttäen Pierren sanat. — Vereshtshagin on petturi ja kavaltaja, joka saa ansaitun rangaistuksensa, — lisäsi Rostoptshin niin vimmastuneena kuin se ihminen, jonka mieleen muistuu syvä loukkaus.
— Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne arvostelemaan minun toimiani, vaan antaakseni teille neuvon tai määräyksen, jos semmoista tahdotte. Pyydän teitä lopettamaan yhteytenne semmoisten herrojen kanssa kuin Klutsharevin ja lähtemään kaupungista. Kyllä minä osaan ajaa pahan sisun jokaisesta, olipa hän kuka tahansa. — Vaan luultavasti säpsähtäen samassa siitä, että oli tainnut ärjyä Besuhoville, joka ei vielä ollut syypää mihinkään, lisäsi hän ystävällisesti tarttuen Pierren käsipuoleen: —Nous sommes à la veille d'un désastre publique, et je n'ai pas le temps de dire des gentillesses à tous ceux qui ont affaire à moi.[190]Pää menee toisinaan ihan sekaisin!Eh bien, mon cher, qu'est ce que vous faites, vous, personellement?[191]
—Mais rien,[192]— vastasi Pierre, yhä vain silmiään nostamatta ja muuttamatta miettivien kasvojensa sävyä.
Kreivi rypisteli naamaansa.
—Un conseil d'ami, mon cher. Décampez et au plutôt, c'est tout ce que je vous dis. A bon entendeur salut![193]Hyvästi rakkaani. Kuulkaahan, — huudahti hän hänen jälkeensä, — onko totta, että kreivitär on joutunutdes saints pères de la Société de Jésuskynsiin?[194]
Pierre ei vastannut mitään, vaan läksi Rostoptshinin luota niin äreänä ja äkäisenä, ettei häntä vielä koskaan oltu nähty semmoisena.
Alkoi jo hämärtää, kun hän saapui kotiin. Noin kahdeksan erilaista henkilöä kävi hänen luonaan tänä iltana: komitean sihteeri, hänen pataljoonansa eversti, taloudenhoitaja ja minkä ketäkin. Kaikilla oli Pierrelle asioita, jotka hänen piti ratkaista. Pierre ei käsittänyt mitään, asiat eivät kiinnittäneet hänen mieltään ja kaikkiin kysymyksiin vastasi hän vain sillä tavalla, että olisi päässyt kysyjistä rauhaan. Kun hän vihdoin jäi yksikseen, avasi hän vaimonsa kirjeen ja luki sen.
"He — sotamiehet patterilla, ruhtinas Andrei surmattu ... vanhus... Yksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä. Täytyy kärsiä... Kaiken merkitys... Täytyy liittää yhteen ja paljastaa... Vaimo menee naimisiin... Täytyy unohtaa ja ymmärtää..." Hän meni vuoteensa ääreen, viskautui sille riisuutumatta ja nukkui heti.
Kun hän heräsi seuraavan päivän aamulla, tuli palvelija ilmottamaan, että kreivi Rostoptshinilta oli käynyt poliisivirkamies varta vasten tiedustelemassa, oliko kreivi Besuhof matkustanut tai aikoiko hän matkustaa.
Kymmenkunta henkilöä, joilla oli asiaa Pierrelle, odotti häntä vierashuoneessa. Pierre pukeutui joutuisasti, vaan sen sijaan, että olisi mennyt niiden luo, jotka häntä odottivat, poistuikin hän talosta takaoven kautta.
Tästä pitäen Moskovan hävityksen loppuun saakka ei kukaan Besuhovin kotiväestä nähnyt enää Pierreä eikä tiennyt, missä hän oli, vaikka häntä uutterasti haeskeltiin.
Rostovilaiset viipyivät kaupungissa syyskuun 1 päivään saakka eli sen päivän aattoon asti, jolloin vihollinen marssi Moskovaan.
Siitä saakka, kun Petja oli astunut Obolenskin kasakkarykmenttiin ja matkustanut Bjelaja Tserkoviin, jossa tätä rykmenttiä muodostettiin, oli kreivitär ollut kauhun vallassa. Ajatus siitä, että hänen molemmat poikansa olivat sodassa, että kumpikin oli poistunut hänen siipiensä suojasta, että tänään tai huomenna jompikumpi heistä tai molemmat yhdessä saattavat saada surmansa, kuten erään hänen tuttavansa kolme poikaa, syöpyi ensi kerran tänä kesänä hänen päähänsä kiduttavan selvästi. Hän koetti saada Nikolain palaamaan luokseen, aikoi itse matkustaa Petjan luo ja hankkia tälle jonkun toimen Pietarista, mutta kaikki näytti mahdottomalta. Petja ei voinut palata muutoin kuin rykmenttinsä kanssa tai siirtymällä johonkuhun toiseen, toimivaan rykmenttiin. Nikolai oli jossain armeijan mukana ja viimeisen kirjeensä jälkeen, jossa hän seikkaperäisesti oli kuvaillut kohtaustaan ruhtinatar Marian kanssa, ei hän ollut antanut itsestään minkäänlaisia tietoja. Kreivitär ei saanut öisin unta ja jos hän toisinaan nukahtikin, kummittelivat hänelle unessa surmatut pojat. Monien neuvottelujen ja keskustelujen jälkeen keksi kreivi lopultakin keinon kreivinnan tyynnyttämiseksi. Hän siirsi Petjan Obolenskin rykmentistä Besuhovin rykmenttiin, jota muodostettiin lähellä Moskovaa. Vaikka Petja pysyi edelleenkin sotapalveluksessa, sai ruhtinatar tästä siirrosta lohdutusta, sillä hän näki edes yhden poikansa vielä olevan äidin silmän ylettyvissä ja hän toivoi voivansa järjestää Petjan asiat niin, ettei hän enää laskisi tätä luotaan, vaan toimittaisi hänet aina semmoisiin palveluspaikkoihin, joissa ollen hän ei mitenkään joutuisi taisteluun. Niin kauvan kuin Nikolai oli vaarojen pyörteissä, tuntui kreivittärestä (ja hän katuikin tätä), että hän rakastaa vanhinta poikaansa enemmän kuin muita lapsiaan. Mutta kun nuorin, vallaton poika, joka ei ollut oppinut paljo mitään, joka oli särkenyt kaikki talossa ja oli kaikki kyllästyttänyt, jonka poskia oli kaunistanut raikas puna ja tuskin näkyvä untuvainen karva, oli joutunut noiden suurten, kauheiden, julmien miesten joukkoon, jotka sielläjostain syystätaistelivat ja löysivät siitä jotain iloa, silloin tuntui äidistä, että hän rakasti kaikista enin juuri häntä ja kaikista enin kuin ketään muuta lapsistaan. Kuta lähemmä joutui se aika, jolloin odotetun Petjan piti palata Moskovaan, sitä suuremmaksi yltyi kreivittären levottomuus. Hänestä tuntui nyt, ettei hän koskaan saavuta tätä onnea. Ei ainoastaan Sonjan, vaan myöskin rakkaan Natashan, jopa miehenkin läsnäolo vaivasi kreivitärtä. "Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan, minä en tarvitse ketään muita kuin Petjan". ajatteli hän.
Elokuun lopulla olivat Rostovilaiset saaneet toisen kirjeen Nikolailta. Hän kirjotti Voroneshin läänistä, jonne hänet oli lähetetty hakemaan hevosia. Tämä kirje ei kuitenkaan tyynnyttänyt kreivitärtä. Sillä vaikka hän tiesikin, että yksi hänen pojistaan oli vaaran ulkopuolella, hätäili hän sitä enemmän Petjan tähden.
Vaikka jo elokuun 20 p:stä saakka melkein kaikki Rostovien tuttavat olivat poistuneet Moskovasta, vaikka kaikki koettivat saada kreivitärtä lähtemään niin pian kuin mahdollista, ei hän tahtonut kuulla puhuttavan lähdöstä mitään, niin kauan kun hänen aarteensa ja jumaloimansa Petja oli tulematta. Petja saapuikin 28 p:nä. Sairaloisen kiihkeä hellyys, jolla äiti otti vastaan poikansa, ei miellyttänyt 16-vuotiasta upseeria. Vaikka äiti salasi häneltä aikeensa olla häntä enää laskematta siipiensä suojasta, oivalsi Petja äitinsä aikeet ja vaistomaisesti peläten, että hän pahottaisi äitinsä mielen ja että hän näyttäisi akkamaiselta (näin hän ajatteli itse mielessään) hän käyttäytyi äitiään kohtaan kylmästi, koetti karttaa häntä ja Moskovassa olonsa aikana pysytteli ainoastaan Natashan seurassa, jota kohtaan hän aina tunsi erityistä, melkein rakastuneenomaista, veljellistä hellyyttä.
Kreivin tavallisen huolettomuuden tähden ei elokuun 28 p:nä ollut juuri mitään valmista lähtöä varten ja Rjasanin ja Moskovan kylistä odotetut kuormahevoset, joilla talon kaikki omaisuus oli kuletettava pois, saapuivat vasta 30 p:nä.
Elokuun 20 p:stä elokuun 30 p:vään vallitsi Moskovassa ankara touhu ja liike. Dorogomilovskin portin kautta tuotiin joka päivä kaupunkiin tuhansittain Borodinon taistelussa haavottuneita sotamiehiä, joita sijotettiin ympäri kaupunkia ja tuhannet kuormat poistuivat samaan aikaan asukkaineen ja omaisuuksineen muiden porttien kautta kaupungista. Rostoptshinin lehtisistä huolimatta kerrottiin kaupungilla mitä ristiriitaisimpia ja kummallisimpia uutisia, jotka saattoivat olla myöskin johtuneita juuri noista lehtisistä. Yksi kertoi, että oli kielletty kenenkään lähtemästä kaupungista, toinen taas tiesi päinvastoin, että kaikista kirkoista oli korjattu pyhäinkuvat ja että kaikki asukkaat lähetetään kaupungista väkipakolla. Joku kertoi, että Borodinon taistelun jälkeen oli tapahtunut uusi taistelu, jossa oli tuhottu ranskalaiset, joku taas puhui päinvastoin, että koko Venäjän armeija oli muserrettu. Joku kertoi, että Moskovan nostoväki marssi papisto etunenässä Trigorille. Ken taas kertoi salavihkaa, että oli saatu kiinni pettureita, että musikat kapinoivat ja rosvosivat niitä, jotka lähtevät kaupungista j.n.e., j.n.e. Näin kyllä puhuttiin, mutta todellisuudessa tunsivat kuitenkin sekä ne, jotka poistuivat kaupungista kuin myöskin ne, jotka jäivät paikoilleen (huolimatta siitä ettei vielä oltu pidetty neuvottelua Filissä, jossa piti päätettämän Moskovan jättäminen), vaikkeivät he ilmaisseetkaan ajatuksiaan, että Moskova ehdottomasti luovutetaan ja että on mahdollisimman pian jouduttava pois kaupungista ja pelastettava omaisuus. Tunnettiin, että kaiken täytyi yhtäkkiä repeytyä ja muuttua, mutta syyskuun 1 päivään saakka ei vielä ollut mitään muuttunut. Samoin kuin pahantekijä, jota viedään telotettavaksi, tietää että hänen tuhonsa tulee tuossa tuokiossa, mutta hän yhä vain silmäilee ympärilleen ja korjailee päässään huonosti olevaa lakkia, samoin Moskovakin tahtomattaan jatkoi tavallista elämäänsä, vaikka se kyllä tiesi, että kohta oli lyövä se hävityksen hetki, jolloinka katkeavat kaikki ne sovinnaiset elämän muodot, joissa oli totuttu elämään.
Niiden kolmen päivän kuluessa, joiden jälkeen Moskova joutui vihollisen valtaan, toimiskeltiin Rostovien perheessä kaikenmoisissa jokapäiväisissä askareissa. Perheen pää kreivi Ilja Andreitsh liikkui myötäänsä kaupungilla kuulemassa kaikkialla kulkevia huhuja, vaan kotona antoi hän ylimalkaisia, pintapuolisia ja hätäisiä määräyksiä matkavalmistuksista.
Kreivitär piti silmällä tavaroiden kokoonpanemista, oli tyytymätön kaikkiin ja kulki Petjan kintereillä, joka myötäänsä karttoi hänen seuraansa ja jonka tähden hän oli mustasukkainen Natashalle, jonka kanssa Petja vietti kaiken aikansa. Sonja yksinään piti huolta asioiden käytännöllisestä puolesta, tavaroiden korjaamisesta. Sonja oli ollut viime aikoina tavattoman surumielinen ja vähäpuheinen. Nikolain kirje, jossa tämä oli puhunut ruhtinatar Mariasta, aiheutti kreivittären hyvillä mielin puhumaan Sonjan kuullen siitä, että kreivitär piti ruhtinatar Marian ja Nikolain kohtausta Jumalan sallimuksena.
— Minä en koskaan ollut iloinen silloin, — sanoi kreivitär, — kun Bolkonski oli Natashan sulhanen, vaan aina olen minä toivonut ja aavistanutkin sitä, että Nikolai menee naimisiin ruhtinattaren kanssa. Ja miten hyvin se olisikin!
Sonja tunsi, että tämä oli totta, että Rostovien asioiden parantamisen ainoana mahdollisuutena oli avioliitto rikkaan kanssa ja että ruhtinattaren kanssa tulisi hyvä naimiskauppa. Mutta tämä oli hänestä hyvin katkeraa. Surustaan huolimatta tai mahdollisesti juuri surunsa tähden otti hän suorittaakseen tavaroiden korjaamisen ja kokoonpanon vaikean tehtävän ja niin hän puuhaili aamusta iltaan. Kreivi ja kreivitär puhuttelivat häntä vain silloin, kun heillä oli jotain käskemistä. Petja ja Natasha eivät ollenkaan auttaneet vanhempiaan, vaan enimmäkseen olivat kotoväen tiellä ja häiritsivät muita. Melkein päivät pääksytysten kuului talossa heidän juoksuaan, huutojaan ja aiheetonta nauruaan. He eivät nauraneet eivätkä iloinneet ollenkaan sen tähden, että heillä olisi ollut jotain syytä nauruun, mutta heidän mielensä oli täynnä iloa ja riemua ja sen tähden oli kaikki, mikä vain sattui tapahtumaan, heistä naurun ja ilon aihetta. Petjan mieli oli iloinen siitä, että hän, joka oli lähtenyt kotoaan poikana, oli palannut takaisin (kuten kaikki hänelle sanoivat) uljaana miehenä. Hän oli iloinen siitä, että oli päässyt Bjelaja Tserkovista, josta ei olisi kohtakaan päässyt taisteluun ja tullut Moskovaan, jossa muutaman päivän kuluttua ruvetaan tappelemaan, vaan etupäässä oli hän iloinen sen tähden, että Natasha, jonka mielialat olivat aina vaikuttaneet häneen, oli iloinen. Natashan ilo johtui taas siitä, että hän oli liian kauan ollut surun kahleissa ja ettei nyt mikään muistuttanut hänelle hänen surunsa syytä ja että hän oli terve. Sen lisäksi oli hän iloinen siksi, että oli olemassa henkilö, joka häntä ihaili (muiden ihailu oli sitä pyörien voidetta, joka oli välttämätöntä sen vuoksi, että hänen koneensa olisi voinut liikkua aivan vapaasti) ja Petja ihaili häntä. Pääasiassa olivat he iloisia sentähden, että sota oli saapunut lähelle Moskovaa, että kaupungin porttien luona ruvetaan taistelemaan, että jaetaan aseita, että kaikki pakenevat ja matkustavat jonnekin ja että yleensä tapahtuu jotain tavatonta, joka synnyttää iloa ihmisessä ja varsinkin nuoressa.