Ruhtinatar Maria ei ollut Moskovassa eikä myöskään turvassa, kuten ruhtinas Andrei luuli.
Alpatitshin tulon jälkeen Smolenskista heräsi vanha ruhtinas kuin unesta. Hän käski kokoamaan kylistä nostokkaita, jotka hän asesti, ja kirjotti ylipäällikölle kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikeestaan jäädä Lisijagoriin viimeiseen saakka ja puolustautua sekä jätti ylipäällikön asiaksi ryhtyä tai olla ryhtymättä toimenpiteisiin Lisijagorin puoltamiseksi, jossa tulee vangituksi tai tapetuksi yksi Venäjän vanhimpia kenraaleja. Tämän jälkeen hän sanoi kotiväelleen jäävänsä Lisijagoriin.
Mutta vaikka hän olikin näin päättänyt, ryhtyi hän varustamaan ruhtinatar Marian, Dessaillen ja pikku ruhtinaan matkaa Bogutsharovoon ja sieltä Moskovaan. Ruhtinatar Maria, joka hätääntyi isänsä kuumeentapaisesta, unettomasta toimeliaisuudesta, joka nyt oli ilmestynyt entisen huolettomuuden sijaan, ei mitenkään voinut jättää häntä yksinään, vaan ensi kerran elämässään uskalsi olla alistumatta vanhan ruhtinaan tahtoon. Ruhtinatar Maria kieltäytyi lähtemästä ja silloin joutui hän ruhtinaan vihan raju-ilman jalkoihin. Vanha ruhtinas muistutti hänelle kaikki, missä hän oli tehnyt väärin häntä kohtaan. Koettaessaan syyttää tytärtään sanoi hän tälle, että hän oli hänet kuihduttanut, riitaannuttanut hänet poikansa kanssa, että hänellä oli häntä vastaan inhoittavia epäluuloja, että hän oli ottanut elämäntehtäväkseen hänen elämänsä myrkyttämisen. Lopulta vanha ruhtinas ajoi hänet ulos kabinetistaan sanoen, että jollei ruhtinatar Maria lähde, on se hänestä samantekevä. Vanha ruhtinas sanoi, ettei hän tahdo tietää yhtään mitään tyttärensä olemassaolosta, vaan varottaa jo edeltäpäin, ettei hän saisi tulla hänen silmiensä näkyviin. Se, ettei vanha ruhtinas vastoin ruhtinatar Marian odotusta ollut käskenyt laittamaan häntä matkalle väkivaltaisesti, vaan oli ainoastaan kieltänyt häntä ilmestymästä hänen näkyviinsä, ilahdutti ruhtinatar Mariaa. Hän nimittäin tiesi tämän olevan todisteena siitä, että ruhtinas kuitenkin iloitsi sydämmensä salaisimmassa sopukassa, ettei hän ollut matkustanut, vaan jäi kotiin.
Nikolushkan lähdön jälkeisenä päivänä pukeutui vanha ruhtinas aamulla täyteen univormuun lähteäkseen ylipäällikön luo. Kärryt olivat jo odottamassa. Ruhtinatar Maria näki, miten hän täydessä univormussa ja kaikki kunniamerkit rinnassa astui ulos ja meni puutarhaan tarkastamaan asestettuja musikkoja ja talon palvelijoita. Ruhtinatar Maria istui ikkunan ääressä kuunnellen hänen sanojaan, jotka tulivat puutarhasta. Äkkiä hyöksähti lehtikujasta muutamia hätääntyneitä miehiä.
Ruhtinatar Maria kiiruhti rapuille, kukkapolulle ja lehtikäytävään. Häntä vastaan tuli suuri joukko nostokkaita ja talon palvelusväkeä ja joukon keskellä retuuttivat muutamat miehet kainaloista pientä ukkoa täydessä univormussa ja kunniamerkeissä. Ruhtinatar Maria juoksi hänen luokseen, ja kun käytävän lehmusseinämien lomitse lankeava valo loi lipattavan, harsoisen varjon vanhuksen kasvoille, ei hän saanut täyttä selvää, minkälainen muutos niissä oli tapahtunut. Ainoa, minkä hän huomasi, oli se, että vanhuksen kasvojen entinen ankara, päättävä ilme oli muuttunut araksi ja nöyräksi sävyksi. Huomattuaan tyttärensä hän liikutti voimattomia huuliaan ja ärähti. Oli mahdoton käsittää, mitä hän tahtoi. Hänet kannettiin käsivaroin kabinettiin, jossa hänet nostettiin samalle sohvalle, jota hän viime aikoina oli niin kovasti pelännyt.
Lääkäri, joka oli käyty hakemassa, laski hänestä samana yönä verta ja ilmotti, että ruhtinas oli saanut halvauksen oikeaan puoleensa.
Lisijagorissa oleminen kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi ja toisena päivänä kohtauksen jälkeen vietiin ruhtinas Bogutsharovoon. Lääkäri seurasi mukana.
Kun he saapuivat Bogutsharovoon, oli Dessaille jo matkustanut pikku ruhtinaan kanssa Moskovaan.
Vanha ruhtinas virui yhä samanlaisena, ei parempana eikä pahempana, halvauksen runtelemana kolme viikkoa Bogutsharovossa ruhtinas Andrein rakennuttamassa uudessa talossa. Vanha ruhtinas oli tajuttomassa tilassa; hän virui kuin runneltu ruumis. Lakkaamatta hän sopersi jotain kulmakarvojaan ja huuliaan tempoen eikä voitu tietää, ymmärsikö hän, mitä hänen ympärillään tapahtui vai ei. Ainoa, mikä tiedettiin varmaan, oli se, että hän kärsi ja tunsi tarvetta puhua jotain. Vaan mitä se oli, siitä ei kukaan saanut selvää. Oliko se jokin sairaan puolihöperön oikku, koskiko se asioiden yleistä kulkua tai perheseikkoja, sitä ei voitu käsittää.
Lääkäri sanoi, ettei hänen osottama levottomuutensa merkinnyt sen erikoisempaa, vaan että siihen oli fyysilliset syynsä. Mutta ruhtinatar Maria ajatteli (ja se, että hänen läsnäolonsa aina enensi sairaan levottomuutta, vahvisti hänen luuloaan), että hän halusi sanoa jotain hänelle. Hän kärsi nähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti. Paranemisen toivoa ei ollut. Mahdotonta oli lähteä häntä viemään minnekään. Ja mitä, jos hän olisi kuollut tielle? "Eiköhän olisi parasta, jos loppu joutuisi, kaiken loppu!" ajatteli ruhtinatar Maria toisinaan. Hän piti yöt päivät ja melkein nukkumatta silmällä sairasta ja, kauheata sanoa, usein piti hän häntä silmällä toivomatta löytävänsä huojennuksen merkkejä, vaanhalutennäkevänsä lähestyvän lopun merkkejä.
Niin outoa kuin ruhtinatar Mariasta olikin tuntea itsessään tuo tunne, oli se kuitenkin hänessä. Vaan ruhtinatar Mariasta oli paljoa kauheampaa se, että hänessä olivat isänsä sairastumisesta asti (tai eiköhän aikasemminkin, eiköhän siitä pitäen, kun hän jotain odottaen jäi hänen luokseen) heränneet kaikki nukkuneet ja unohtuneet persoonalliset toiveet ja halut. Se, mikä ei ollut tullut hänen päähänsä vuosikausiin — ajatukset vapaasta elämästä tarvitsematta pelätä isää, jopa ajatukset rakkaudesta ja perheonnesta — kieppui nyt hänen mielikuvituksessaan kuin saatanan kiusaukset. Niin hartaasti kuin hän koettikin seistä vastaan nousi alituisesti kuitenkin hänen päähänsä kysymyksiä siitä, miten hänsenjälkeen järjestää elämänsä. Tämä oli saatanan kiusausta ja ruhtinatar Maria tunsi sen. Hän tiesi, että ainoa asesitävastaan oli rukoukset ja hän koetti rukoilla. Hän polvistui rukousasentoon, katsoi jumalankuviin, luki rukouksen sanoja, mutta ei voinut rukoilla. Hän tunsi, että nyt hänet oli vallannut toinen maailma — jokapäiväisen elämän, työn ja vapaan toiminnan maailma, joka oli suora vastakohta sille henkiselle maailmalle, johon hän ennen oli ollut hautautunut ja jossa parhaimman lohdun oli rukous antanut. Hän ei voinut rukoilla eikä voinut itkeä ja elämän huolet kietoivat hänet pauloihinsa.
Bogutsharovossa viipyminen kävi vaaralliseksi. Joka puolelta kerrottiin lähenevistä ranskalaisista ja eräässä kylässä 15 virstan päässä Bogutsharovosta olivat ranskalaiset sotarosvot ryöstäneet erään maatilan.
Lääkäri vaati, että sairas piti toimittaa etemmä. Läänin aatelismarsalkka lähetti ruhtinatar Marian luo virkamiehen pyytämään häntä matkustamaan mitä pikemmin. Bogutsharovoon saapunut ispravnikka pyysi samoin ja sanoi, että ranskalaiset olivat 40 virstan päässä Bogutsharovosta, että kylissä jo kiertelee ranskalaisten julistuksia ja että jos ruhtinatar ei lähde isänsä kanssa ennen 15 päivää, ei hän vastaa seurauksista.
Ruhtinatar päätti lähteä 15 p:nä. Matkavalmistukset ja kaikellaisten määräysten antaminen, joita kaikki kyselivät häneltä, veivät häneltä koko päivän. 14 ja 15 p:n välisen yön hän vietti tavallisuuden muukaan riisuutumatta sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa hänen isänsä oli. Hän heräsi monta kertaa ja kuuli hänen ähkimistään, soperrustaan, vuoteen natinaa ja lääkärin ja Tihonin askeleita, kun nämä kääntelivät häntä. Useita kertoja hän nousi kuuntelemaan oven taa ja hänestä tuntui, että sairas mutisi nyt entistä äänekkäämmin ja kääntelihe useammin. Ruhtinatar Maria ei voinut nukkua, vaan tuli monta kertaa oven taa kuuntelemaan haluten mennä sisään, vaan ei uskaltanut tehdä sitä. Vaikka ruhtinas ei ollut puhunut, oli ruhtinatar Maria kuitenkin nähnyt ja hän tiesi, miten ikävää vanhuksesta oli pieninkin pelon ilmaus hänen tähtensä. Hän huomasi usein, miten tyytymättömästi vanha ruhtinas käänsi päätään pois hänen katseestaan, joka toisinaan oli tahtomatta ja pitkän aikaa suunnattuna häneen. Hän tiesi, että hänen öinen käyntinsä vihottaisi sairasta.
Mutta milloinkaan ei hänestä ollut tuntunut niin ikävältä ja niin pelottavalta kadottaa hänet kuin nyt. Hän muisteli elämäänsä hänen kanssaan ja jokaisessa ruhtinaan teossa ja sanassa hän löysi rakkautta häneen. Silloin tällöin ryöstäytyi hänen aatoksiinsa näiden muistojen lomissa saatanan kiusauksia, ajatuksia siitä, miten käy ruhtinaan kuoltua ja minkälaiseksi muodostuu hänen uusi, vapaa elämänsä. Mutta hän karkotti inhoten nuo ajatukset luotaan. Aamupuoleen vanha ruhtinas tuli levollisemmaksi ja ruhtinatar Maria nukahti.
Hän havahtui myöhään. Se vilpittömyys, joka on tavallista herätessä, osotti hänelle selvästi sen, mikä isän sairaudessa eniten kiinnitti häntä. Kun oli herännyt, kuunteli hän miten oven takana oli ja kuultuaan sairaan ähkimisen, sanoi hän raskaasti huoaten itselleen, että siellä oli entisellään.
— Mitä tästä tulee? Mitä minä olen halunnut? Haluan hänen kuolemaansa, — huudahti hän inhosta itseensä.
Hän pukeutui, peräytyi, luki rukoukset ja meni ulkorapuille. Näiden eteen oli tuotu ajopelit ilman hevosia ja niihin ladottiin tavaroita.
Aamu oli lämmin, harmaa. Ruhtinatar Maria jäi rapuille, häntä kauhistutti hänen henkinen saastaisuutensa ja hän koetti järjestää ajatuksiaan, ennenkuin menisi isänsä luo.
Lääkäri laskeutui rappuja ja tuli hänen luokseen. — Nyt on hänen parempi olla, — sanoi lääkäri. — Olen etsinyt teitä. Yhtä ja toista voi käsittää hänen puheestaan. Pää on selvempi. Mennään. Hän kutsuu teitä...
Ruhtinatar Marian sydän alkoi tästä tiedosta lyödä niin ankarasti, että hän kalpeana nojautui ovea vasten, ettei olisi kaatunut. Nähdä hänet, puhella hänen kanssaan, joutua hänen katseensa esineeksi nyt, kun ruhtinatar Marian koko sielu oli täynnä noita kauheita, rikollisia kiusauksia — oli tuskallisen iloista ja hirveää.
— Mennään, — sanoi lääkäri.
Ruhtinatar Maria meni isänsä huoneeseen ja astui vuoteen ääreen. Vanha ruhtinas lepäsi korkeassa selkänojossa pienet, luisevat ja punasinervien, kyhmyisten suonien peittämät kädet peitteen päällä, vasen silmä suoraan eteen katsoen, oikea kieroon painuneena, huulet ja kulmakarvat liikkumattomina. Hän oli kuihtunut tavattoman laihaksi, pieneksi ja säälittäväksi. Hänen kasvonsa näyttivät kutistuneilta tai luhistuneilta ja niille oli laskeutunut ryppyjen tiheä verkko. Ruhtinatar Maria astui luo ja suuteli hänen kättään. Ruhtinaan toinen käsi rutisti tyttären kättä niin kovasti, että huomasi hänen kauan odottaneen tytärtään. Hän nyki kättä ja hänen kulmakarvansa ja huulensa liikahtelivat vihaisesti.
Ruhtinatar Maria katsoi häneen pelokkaasti ja koetti arvata, mitä hän häneltä tahtoi. Kun ruhtinatar Maria muutti asentoaan niin, että ruhtinaan vasen silmä osui hänen kasvoihinsa, tyyntyi ruhtinas tuokioksi eikä laskenut hänestä tätä silmäänsä. Sitte alkoivat hänen huulensa ja kielensä liikkua, kuului ääniä ja hän alkoi puhua arasti ja rukoilevasti tyttäreensä katsoen nähtävästi peloissaan, ettei tämä ymmärrä.
Ruhtinatar Maria jännitti kaiken huomionsa ja katsoi häneen. Se koomillinen vaikeus, jolla ruhtinas liikutti kieltään, sai ruhtinatar Marian painamaan katseensa alas ja vaivoin voi hän tukahduttaa kurkkuunsa nousseet kyyneleet. Vanha ruhtinas sanoi jotain useaan kertaan toistaen sanojaan. Ruhtinatar Maria ei voinut niitä ymmärtää, mutta hän koetti päästä arvaamalla perille siitä, mitä ruhtinas puhui ja toisti kysyvästi jokaisen sanan.
— Gy-gy ... gä ... gä ... — toisti hän useaan kertaan.
Oli mahdoton ymmärtää näitä ääniä. Tohtori luuli jo arvaavansa ja toistaen hänen sanansa kysyi:pelkääkö ruhtinatar? Sairas puisteli kieltävästi päätään ja hoppusi samaa...
—Sydäntä, sydäntä särkee, — arvasi ja sanoi ruhtinatar Maria.
Vanha ruhtinas äännähti myöntävästi, tarttui tyttären käteen ja rupesi sitä painamaan eri kohtiin rintaansa vasten aivan kuin etsien kädelle oikeaa paikkaa.
— Ajatuksia! Sinusta ... sinusta ... — sanoi hän sitte paljoa paremmin ja käsitettävämmin kuin ennen, sillä nyt hän oli vakuutettu siitä, että häntä ymmärrettiin.
Ruhtinatar Maria painoi päänsä hänen kättään vasten koettaen salata kyyneleitään.
Sairas siveli hänen tukkaansa.
— Kutsuin sinua koko yön ... — sai hän sanotuksi.
— Jos olisin tiennyt ... — sanoi ruhtinatar Maria kyyneltensä läpi. — Pelkäsin tulla.
Sairas puristi hänen kättään.
— Etkö nukkunut?
— En, en nukkunut, — sanoi ruhtinatar Maria päätään kieltävästi heilauttaen.
— Rakkaani ... tai armaani ... — ruhtinatar Maria ei voinut selvästi erottaa; mutta katseesta päättäen sanoi ruhtinas jonkun hellän, hyväilevän sanan, jommoisia hän ei ollut milloinkaan puhunut. Sitte hän sanoi:
— Mikset tullut?
"Ja minä, minä toivoin hänen kuolemaansa!" ajatteli ruhtinatar Maria.
Sairas oli vaiti.
— Kiitos sulle ... tyttäreni, ystäväni ... kaikesta, kaikesta ... anna anteeksi ... kiitos ... anna anteeksi ... kiitos! — Ja kyyneleitä kieri hänen silmistään. — Kutsukaa Andrjushaa, — sanoi hän äkkiä ja jotain lapsellisen arastelevaa ja epäluuloista kuvastui hänen kasvoillaan tätä sanoessaan.
Hän näytti ymmärtävän itsekin, ettei hänen kysymyksessään ollut järkeä. Siihen käsitykseen tuli ainakin ruhtinatar Maria.
Sairas katsahti häneen ihmettelevän arasti.
— Missä hän on?
— Hän on armeijassa,mon père,[82]Smolenskissa.
Vanha ruhtinas sulki silmänsä ja oli kauan ääneti. Sitte hän aivan kuin vastaukseksi epäilyynsä ja vakuudeksi siitä, että hän nyt käsitti ja muisti kaikki, nyökäytti päätään ja avasi silmänsä.
— Niin, — sanoi hän selvästi ja hiljaa. — Mennyttä on Venäjä! Tuhon oma!
Ja hän itki taas ja kyyneleitä vuoti hänen silmistään. Ruhtinatar Maria ei myöskään voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun katsoessaan isänsä kasvoihin.
Ruhtinas sulki taas silmänsä. Hänen nyyhkytyksensä päättyi. Hän teki merkin kädellään silmiään kohti. Tihon ymmärsi merkin ja kuivasi hänen silmänsä.
Sitte hän avasi silmänsä ja sanoi jotain, jota pitkään aikaan ei kukaan voinut käsittää, vaan Tihon lopulta ymmärsi ja selitti. Ruhtinatar Maria etsi näiden sanojen ajatusta siitä mielentilasta, jossa ruhtinas oli puhunut vähää ennen. Hän luuli ruhtinaan puhuneen Venäjästä tai ruhtinas Andreista tai hänestä itsestään tai pojanpojasta tai kuolemastaan. Tämän tähden hän ei voinut saada kiinni sanojen ajatusta.
— Pukeudu valkeaan pukuusi, minä pidän siitä, — oli vanha ruhtinas sanonut.
Kuultuaan nämä sanat alkoi ruhtinatar Maria itkeä katkerasti, vaan lääkäri tuli ja otti häntä kainalosta ja vei huoneesta terrassille pyytäen häntä rauhottumaan ja ryhtymään matkavalmistuksiin. Sen jälkeen kun ruhtinatar Maria oli lähtenyt ruhtinaan luota, alkoi tämä taas puhua pojastaan, sodasta, hallitsijasta, liikutteli vihaisesti kulmakarvojaan, alkoi öristä yhä sekavammin ja häntä kohtasi toinen ja viimeinen halvaus.
Ruhtinatar Maria jäi terrassille. Sää oli ihana. Aurinko paistoi kuumasti. Hän ei jaksanut käsittää, ei kyennyt ajattelemaan eikä tuntemaan mitään muuta kuin palavaa rakkautta isäänsä, semmoista rakkautta, jommoista, kuten hänestä tuntui, hän ei ollut vielä kokenut tähän hetkeen saakka. Hän kiiruhti puutarhaan ja juoksi itkien alas lammikolle ruhtinas Andrein teettämiä uusia lehmus-käytäviä myöten.
— Niin, minä ... minä ... minä toivoin hänen kuolemaansa! Toivoin, että loppuisi pian... Minä tahdoin päästä rauhaan... Vaan miten käy minun? Mitä on minun rauhastani, kun häntä ei ole! — mutisi ääneen ruhtinatar Maria nopein askelin käyden ja rutistaen käsillään rintaansa, josta hyrskymällä hyrskyi itkun vuo.
Kierrettyään puutarhan ympäri ja jouduttuaan takasin talolle huomasi hän, että häntä vastaan tuli m:lle Bourienne (joka oli jäänyt Bogutsharovoon eikä tahtonut jatkaa matkaa) ja eräs tuntematon mies. Tämä oli piiripäällikkö, joka oli saapunut kädestäpitäen huomauttamaan ruhtinatar Marialle pikaisen lähdön välttämättömyyttä. Ruhtinatar Maria kuuli, mitä hän puhui, vaan ei ymmärtänyt mitään. Hän vei piiripäällikön sisään, kehotti käymään aamiaiselle ja istuutui itsekin pöytään hänen kanssaan. Sitte, pyydettyään anteeksi piiripäälliköltä, hän meni isänsä ovelle. Lääkäri tuli levottomin kasvoin häntä vastaan ja sanoi, ettei saanut mennä sisään.
— Poistukaa, ruhtinatar, poistukaa!
Ruhtinatar Maria meni taas puutarhaan ja istuutui mäen alle lammen rannalle semmoiseen paikkaan, ettei kukaan voinut nähdä häntä. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli nurmella istunut. Polulta kuului naisen juoksevia askeleita ja se sai hänet heräämään. Hän nousi ylös ja huomasi, että Dunjasha, hänen sisäkkönsä, joka nähtävästi oli juossut häntä etsimässä, pysähtyi äkkiä aivankuin pelästyen neitinsä kasvoja.
— Olkaa hyvä, ruhtinatar ... ruhtinas ... — sanoi Dunja äänellä, joka katkesi.
— Heti paikalla, tulen, tulen, — virkkoi ruhtinatar hätäisesti ja antamatta Dunjashan sanoa loppuun sanottavaansa ja koettaen olla katsomatta Dunjashaan hän juoksi talolle.
— Ruhtinatar, Jumalan tahto tapahtuu, teidän täytyy olla valmis kaikkeen, — sanoi piiripäällikkö, joka tuli ovella häntä vastaan.
— Antakaa minun olla, se ei ole totta, — kirkasi ruhtinatar hänelle vihaisesti.
Lääkäri tahtoi pysähdyttää hänet. Hän sysäsi hänet tieltään ja juoksi ovelle. "Mitä varten nuo ihmiset ovat pelästyneitä eivätkä anna minun mennä? Minä en tarvitse ketään! Ja mitä tekemistä heillä on?" Hän aukasi oven ja kirkas päivänvalo tuossa ennen hämärässä huoneessa sai hänet kauhistumaan. Huoneessa oli naisia ja lapsenhoitaja. Kaikki nämä astuivat syrjään vuoteen äärestä, kun ruhtinatar Maria astui huoneeseen. Ruhtinas lepäsi vuoteella entisellään. Mutta hänen levollisten kasvojensa ankara muoto sai ruhtinatar Marian pysähtymään kynnykselle.
"Ei, hän ei ole kuollut, se on mahdotonta!" sanoi ruhtinatar Maria itselleen ja astui isänsä luo ja karkottaen kauhun, joka hänet oli vallannut, hän painoi huulensa ruhtinaan poskeen. Vaan samassa hän astui taapäin. Hellyyden tunne, jota hän oli tuntenut itsessään häntä kohtaan, katosi silmänräpäyksessä ja muuttui kammottavaksi peloksi siitä, mitä hänen edessään oli. "Häntä ei enää ole! Häntä ei ole, vaan tuossa, samassa paikassa jossa hän oli ollut, oli nyt jotain vierasta, vihaista, jokin hirveä, pöyristyttävä ja inhottava salaisuus!" Ruhtinatar Maria peitti silmänsä käsillään ja kaatui lääkärin syliin.
Tihonin ja lääkärin läsnäollessa pesivät naiset ruhtinaan maalliset jäännökset, käärivät pään liinalla, ettei suu olisi jähmettynyt auki ja toisella liinalla haaristuneet jalat. Sitte he pukivat univormuun ja kunniamerkkeihin kääpistyneen pienen ruumiin ja nostivat sen pöydälle. Yöksi asetettiin arkun ympärille palamaan kyntteliä, arkulle pantiin peite, permannolle ripoteltiin katajoita, hengettömän, kuivettuneen pään alle pantiin painettu rukous ja nurkassa istui pappi psalmia lukien.
Kuten hevoset teutaroivat, tungeksivat ja korskuvat hevosen raadon ympärillä, samoin tungeksi vierashuoneessa ruumisarkun ympärillä sekä vierasta että omaa väkeä — piiripäällikkö, vouti ja akkoja. Ja kaikki ristivät silmiään äimistynein kasvoin ja pelästyneinä, kumartelivat ja suutelivat vanhan ruhtinaan kylmää, jäykistynyttä kättä.
Bogutsharovo oli ollut aina siihen saakka, kun ruhtinas Andrei oli asettunut siihen asumaan, syrjätila ja Bogutsharovon musikat olivat aivan toista luontoa kuin Lisijagorin. He erosivat näistä sekä puhetavassa että vaateparressa ja tavoissa. Heitä kutsuttiin arolaisiksi. Vanha ruhtinas oli heitä kehunut kestäviksi työmiehiksi kun he olivat käyneet Lisijagorissa auttamassa viljankorjuuta tai kaivamassa lampia ja ojia, vaan ei pitänyt heistä heidän viileytensä tähden.
Vaikka ruhtinas Andrei oli viime kerran Bogutsharovossa käydessään toimittanut paljo uutta — sairashuoneen, koulun ja vähentänyt veroja, ei se ollut taltuttanut heidän tapojaan, vaan päinvastoin paaduttanut niitä piirteitä heidän luonteestaan, joita vanha ruhtinas oli sanonut viileydeksi. Heidän keskuudessaan liikkui aina hämäräperäisiä puheita, milloin heidän siirtämisestään kasakoiksi, milloin uudesta uskosta, johon heidät käännetään, milloin jonkunlaisista tsaarin lupauskirjeistä, milloin valasta Pavel Petrovitshille v. 1797 (josta kerrottiin, että jo silloin oli annettu vapaus, mutta herrat olivat sen riistäneet pois), milloin Pietari Feodorovitshin tulemisesta tsaariksi 7 vuoden perästä, jonka hallitessa kaikki tulee olemaan vapaata ja niin yksinkertaista, ettei ole mitään hätää. Huhut Bonaparten sodasta ja hänen hyökkäyksestään maahan muodostuivat heidän ajatuksissaan samallaiseksi hämäräksi kuvitukseksi antikristuksesta, maailmanlopusta ja täydellisen vapauden tulosta.
Bogutsharovon ympäristöllä oli suuria kyläkuntia, jotka olivat joko valtion omia tai maksoivat veroa suurtilallisille. Itsenäisiä tiluksia oli näillä seuduin hyvin vähän. Niin ikään oli hyvin vähän kartanojen varsinaista palvelusväkeä ja lukutaitoisia. Tämän seudun talonpoikien elämässä oli huomattavissa paljon selvemmin ja voimakkaammin kuin muissa niitä venäläisen rahvaan elämän salaisia virtauksia, joiden syitä ja tarkotuksia eivät aikalaiset voi selittää. Yksi näitä ilmiöitä oli 20 vuotta sitte tämän seudun talonpoikien keskuudessa syntynyt muuttohalu joillekin lämpimille virroille. Sadat talonpojat, niiden joukossa bogutsharovolaisiakin, alkoivat äkkiä myydä karjaansa ja muuttaa perheineen jonnekin kaakkoon päin. Lintujen lailla, jotka lentävät kaukaisten merien taa, riensivät nämäkin ihmiset vaimoineen ja lapsineen kaakkoa kohti, missä ei kukaan heistä ollut käynyt. Muutamat joukot läksivät suurina joukkokuntina matkalle, jotkut yksitellen lunastivat itsensä vapaiksi, useat karkasivat ja kaikki, ken jalkasin, ken ajaen riensivät sinne lämpimille virroille. Mutta monet joutuivat kiinni, heitä rangaistiin ja lähetettiin Siperiaan. Monet kuolivat tielle nälästä ja vilusta, monet palasivat takasin itsestään ja koko liike alkoi asettua itsestään ja ilman nähtävää syytä, kuten se oli alkanutkin. Mutta salaiset virtaukset liikkuivat edelleenkin kansassa ja ne kasvoivat uudeksi voimaksi, joka oli leimahtava näkyviin yhtä outona, äkkinäisenä, mutta samalla luonnollisena ja väkevänä ja kursailemattomana ilmiönä kuin edelliselläkin kerralla. Nyt, v. 1812, ei lähellä kansan sydäntä oleva ihminen voinut olla huomaamatta, että nuo salaiset virtaukset ryöppysivät voimakkaina ja olivat puhkeamaisillaan ilmiliikkeeksi.
Alpatitsh, joka oli tullut Bogutsharovoon vähää ennen vanhan ruhtinaan kuolemaa, huomasi, että kansassa kuohui ja että täällä aroalueella, päinvastoin kuin mitä oli tapahtunut Lisijagorissa 60 virstan suuruisella alalla, josta kaikki talonpojat olivat paenneet (jättäen kylänsä kasakkojen hävitettäviksi), bogutsharovolaiset talonpojat, kuten kerrottiin, olivat tekemisissä ranskalaisten kanssa, saivat näiltä jonkunlaisia papereita, joita he levittivät keskuudessaan ja jäivät paikoilleen. Hän sai kuulla luotettavilta kartanonpalvelijoilta, että kruunun kuormaa äskettäin kulettanut Karp-niminen musikka, jolla oli suuri vaikutusvalta kyläläisiin, oli tuonut tullessaan sen tiedon, että kasakat hävittivät kyliä, joista ihmiset pakenivat, vaan että ranskalaiset eivät näitä koskeneet. Alpatitsh tiesi myöskin, että eräs toinen musikka oli eilen tuonut Vislouhovosta, missä majaili ranskalaisia, eräältä ranskalaiselta kenraalilta julistuksen, jossa asukkaille ilmotettiin, ettei heille tultaisi tekemään mitään vahinkoa ja että he maksaisivat kaikesta, minkä ottaisivat, jos vain pysyvät paikoillaan. Todistuksena tästä oli musikalla Vislouhovosta saamansa 100 ruplan paperi (hän ei tiennyt, että ne olivat vääriä rahoja), joka hänelle oli maksettu heinistä etukäteen.
Kaikista tärkein asia, jonka Alpatitsh oli saanut tietoonsa, oli se, että samana päivänä, jolloin hän oli käskenyt voudin kokoamaan kyyditsijöitä ruhtinattaren tavaroiden kulettamista varten Bogutsharovosta, oli aamulla pidetty kylässä kokous, jossa oli päätetty olla lähtemättä kyytiin ja jäädä odottavalle kannalle. Vaan toiselta puolen ei aika sietänyt odottamista. Piiripäällikkö oli ruhtinaan kuolinpäivänä, 15 p:nä elokuuta, vaatinut ruhtinatar Mariaa matkustamaan samana päivänä, koska vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Hän oli vielä sanonut, ettei hän 16 p:n jälkeen voi vastata mistään. Ruhtinaan kuolinpäivänä matkusti piiripäällikkö pois, mutta lupasi tulla seuraavana päivänä hautajaisiin. Mutta hän ei voinutkaan saapua seuraavana päivänä, koska ranskalaiset olivat hänen saamiensa tietojen mukaan lähteneet liikkeelle ja hän ehti hädintuskin saattaa perheensä ja arvokkaimman omaisuutensa maatilaltaan jaloista pois.
Kaksikymmentä vuotta oli Bogutsharovoa hallinnut kylänvanhin Dron, jota vanha ruhtinas oli kutsunut Dronushkaksi.
Dron oli yksi niitä sekä ruumiillisesti että henkisesti vankkoja musikkoja, joille sopivan ajan tullen kasvaa tuuhea parta, jotka siitään muuttumatta elävät 60-70 vuoden ikäisiksi ilman ainoatakaan harmaata haventa tai lähteneen hampaan koloa ja jotka ovat 60 vuoden ikäisinä yhtä suoria ja voimakkaita kuin 30 vuoden ikäisinä.
Kohta lämpimille virroille siirtymisen jälkeen, johon Dron oli ottanut osaa, kuten muutkin, oli hänestä tehty Bogutsharovon kylänvanhin — pormestari — ja siitä pitäen oli hän hoitanut tätä virkaa nuhteettomasti 23 vuotta. Musikat pelkäsivät häntä enemmän kuin herraa. Herrasväki, vanha ja nuori ruhtinas ja tilanhoitaja kunnioittivat häntä ja kutsuivat häntä pilalla ministeriksi. Koko palveluskautensa aikana ei Dron ollut kertaakaan juovuksissa eikä sairaana. Ei koskaan, ei unettomien öiden eikä minkäänlaisten vaivojen jälkeen hän osottanut pienintäkään väsymyksen merkkiä, ja vaikka hän ei osannut lukea eikä kirjottaa, ei hän unohtanut ainoatakaan rahalaskua eikä myymäänsä jauhopuutaa suunnattoman suurista makasiineista eikä ainoatakaan viljakuhilasta Bogutsharovon peltojen jokaisella desjatinalla.
Tämän Dronin kutsui nyt hävitetystä Lisijagorista saapunut Alpatitsh luokseen ruhtinaan hautajaispäivänä ja käski hänen hankkia 12 hevosta ruhtinattaren vaunuja varten ja 18 kuormankulettajaa tavaroille, joita piti lähteä viemään Bogutsharovosta. Vaikka musikat olivatkin veroa maksavaa väkeä, ei tämän käskyn toimeenpanon olisi pitänyt Alpatitshin mielestä käydä vaikeaksi, koska Bogutsharovossa oli 230 perhekuntaa ja musikat olivat varakkaita. Mutta kuultuaan, mistä oli kysymys, loi Dron katseensa maahan. Alpatitsh mainitsi hänelle muutamia tuttujen musikkojen nimiä ja käski näiltä ottamaan hevosia.
Dron vastasi, että näiden musikkojen hevoset olivat ajossa. Alpatitsh mainitsi muita musikoita. Vaan ei näilläkään ollut Dronin puheesta päättäen hevosia, joista toiset olivat kyyditsemässä kruunun tavaroita, toiset taas vähäväkisiä, kolmansien hevoset olivat kuolleet rehun puutteesta. Dronin mielestä oli mahdoton saada sekä vaunuhevosia että kuormahevosiakaan.
Alpatitsh oli tarkkaavasti katsonut Droniin ja rypistellyt naamaansa. Kuten Dron oli mallikelpoinen kunnan vanhin — musikka, samoin oli Alpatitshkin niinä 20 vuotena, jolloin hän oli hoitanut ruhtinaan tiloja, tullut mallikelpoiseksi tilanhoitajaksi. Hänen vaistonsa oli kehittynyt tavattoman teräväksi käsittämään sen rahvaan tarpeita ja pyyteitä, jonka kanssa hän oli tekemisissä ja siksi hän oli erinomainen tilanhoitaja. Katsahdettuaan Droniin, hän oivalsi heti, etteivät Dronin vastaukset ollenkaan ilmaisseet hänen ajatuksiaan, vaan ilmaisivat sen Bogutsharovon kyläkuntalaisten yleisen mielialan, joka oli vallannut kunnanvanhimmankin. Mutta tämän ohella hän tiesi, että varakoituneen ja kunnan vihaaman Dronin oli horjuttava kahden leirin välillä — herrasleirin ja talonpoikien. Tämän horjumisen havaitsi hän Dronin katseessa ja sen vuoksi astui Alpatitsh äreän näköisenä aivan Dronin eteen.
— Kuulehan, Dronushka, — sanoi hän. — Älä sinä turhia latele minulle. Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä Andrei Nikolajevitsh itse antoivat minulle määräyksen, että joka mies on laitettava pois eikä kukaan saa jäädä vihollisen kanssa ja siihen on olemassa tsaarin käsky. Vaan jos ken jää, se on tsaarin kavaltaja. Ymmärrätkö?
— Ymmärrän, — vastasi Dron yhä maahan katsoen.
Alpatitsh ei tyytynyt tähän vastaukseen.
— Hoi, Dron, ei hyvä peri! — sanoi Alpatitsh päätään punoen.
— Teillä on valta ja voima, — virkkoi Dron surullisesti.
— Älä kantturoi, Dron, — toisti Alpatitsh vetäen poveltaan käden, jolla hän teki juhlallisen liikkeen permantoon Dronin jalkojen eteen. — Ei siinä kyllä, että näen sinun lävitsesi, vaan minä näen sinun allesikin kolmen arssinan syvyydeltä kaikki lävitse, — sanoi hän katsahtaen permantoon Dronin jalkoihin.
Dron joutui hämilleen, vilkasi hätäisesti Alpatitshiin ja loi taas silmänsä alas.
— Älä huoli enää loruilla, vaan sano kyläläisille, että alkaisivat hankkiutua lähtemään Moskovaan ja toisivat huomenaamuksi hevoset ruhtinaan tavaroille. Äläkä mene kokoukseen. Kuuletko?
Dron lankesi yhtäkkiä maahan.
— Jakof Alpatitsh, erota minut! Ota avaimet itsellesi, vaan erota minut Kristuksen tähden!
— Loruja! — sanoi Alpatitsh ankarasti. — Minä näen kolme arssinaa sinun allesi, — toisti hän tietäessään, että hänen mestarillinen mehiläishoitonsa, kauran oikean kylvöajan oivaltaminen ja se, että hän oli 20 vuotta osannut kelvata vanhalle ruhtinaalle, olivat jo aikapäiviä hankkineet hänelle velhon maineen ja että kolmen arssinan päähän ihmisen alle voivat ainoastaan velhot nähdä.
Dron nousi ylös ja aikoi jotain sanoa, mutta Alpatitsh keskeytti.
— Senkö lempo on ajautunut teidän päähänne? Häh? Mitä te ajattelette? Häh?
— Minkä minä kansalle mahdan? — sanoi Dron. — Kovasti ovat ärtyneet. Ja johan minä olen niille sanonut...
— Sitähän minäkin, — sanoi Alpatitsh. — Juovatko? — kysyi hän lyhyesti.
— Yhtä päätä ärtyvät, Jakof Alpatitsh, toisen tynnyrin ovat tuoneet...
— Kuule siis. Minä lähden tästä ispravnikan luo, vaan mene sinä ja ilmota kansalle, että lakkaisivat ja että toimittaisivat hevoset.
— Ymmärrän, — vastasi Dron.
Muuta ei Jakof Alpatitsh vaatinut. Hän oli hallinnut kansaa siksi kauan, että tiesi, että parhain keino saada kansa tottelemaan oli siinä, ettei näyttäisi pienintäkään epäilyksen merkkiä siitä, ettei häntä tahdottaisi totella. Saatuaan Dronin nöyrästi vastaamaan: "ymmärrän" tyydytti tämä Jakof Alpatitshia, joskaan hän ei ainoastaan epäillyt, vaan olipa melkein vakuutettukin siitä, ettei hevosia sotaväen avutta tuotaisi.
Niin kävikin, hevosia ei oltu tuotu illaksi. Kylässä oli pidetty kapakan luona kokous ja siinä päätetty ajaa hevoset metsään. Mitään virkkamatta tästä ruhtinattarelle käski Alpatitsh riisumaan ne hevoset, jotka olivat tuoneet Lisijagorista hänen tavaroitaan ja valjastamaan ne ruhtinattaren vaunujen eteen. Itse hän läksi päällysmiesten puheille.
Ruhtinatar sulkeutui isänsä hautajaisten jälkeen huoneeseensa eikä laskenut ketään luokseen. Oven taa hiipi eräs tyttö sanomaan, että Alpatitsh oli tullut kysymään lähtöä koskevia neuvoja. (Tämä tapahtui ennen Alpatitshin ja Dronin välistä keskustelua). Ruhtinatar Maria kohahti hieman sohvalta, jolla hän lepäsi ja sanoi suletun oven takaa, ettei hän lähde minnekään eikä milloinkaan ja pyysi, että hänen annettaisiin olla rauhassa. Sen huoneen ikkunat, jossa ruhtinatar Maria oli, antoivat länteen. Hän lepäsi sohvalla kasvot seinään päin näplien sormillaan nahkatyynyn nappia ja näki ainoastaan tuon tyynyn. Hänen sekavat mietteensä olivat kohdistuneet yhteen asiaan: hän ajatteli sitä, ettei kuolema saalistaan takasin anna, ajatteli sitä henkistä saastaisuuttaan, jota hänessä ennen ei ollut, vaan joka oli ilmennyt isän sairauden aikana. Häntä halutti rukoilla, mutta ei uskaltanut, ei uskaltanut siinä mielentilassa, jossa hän nyt oli, kääntyä Jumalan puoleen. Hän virui kauan samassa asennossa.
Aurinko oli pyörähtänyt talon toiselle puolelle ja sen säteet lankesivat nyt avoimista ikkunoista viistoon huoneeseen valaisten osan sitä nahkatyynyä, johon ruhtinatar Maria katsoi. Ajatusten kulku pysähtyi äkkiä. Hän kohosihe itsetiedottomasti hieman sohvasta, korjaili tukkaansa, nousi sitte ylös, meni ikkunan ääreen ja tahtomattaan hengitti keuhkoihinsa kirkkaan, joskin tuulisen illan vilvasta ilmaa.
"Niin, nyt sopii sinun ihailla iltaa! Häntä ei enää ole eikä kukaan sinua häiritse", sanoi hän itselleen, laskeutui tuolille ja retkahti pää ikkunanlautaa vasten.
Joku mainitsi hiljaa ja hellästi hänen nimensä puutarhan puolelta ja suuteli hänen päätään. Hän nosti silmänsä. Se oli m:lle Bourienne, jolla oli musta puku surunauhoineen. Hän oli hiljaa lähennyt ruhtinatar Mariaa, suuteli sitte tämän päätä ja rupesi itkemään. Ruhtinatar Maria katsahti häneen. Kaikki entiset kolahdukset hänen kanssaan muistuivat ruhtinatar Marian mieleen, muistui sekin, mitenhänoli viime aikoina muuttunut m:lle Bouriennelle, ei sietänyt nähdä tätä ja mitenkä väärin hän oli siis sydämessään soimannut m:lle Bouriennea. "Ja minunko, minunko tosiaan, joka toivoin hänen kuolemaansa, on tuomittava ihmisiä!" ajatteli hän.
Ruhtinatar Marian mieleen kuvastui elävästi m:lle Bouriennen asema, kun tämä oli viime aikoina elänyt erillään hänen seurastaan, mutta samalla ollut riippuvainen hänestä. Ja hänen kävi häntä sääli. Ruhtinatar Maria katsahti häneen lempeän kysyvästi ja ojensi kätensä. M:lle Bourienne rupesi samassa itkemään, suutelemaan ruhtinattaren kättä ja puhumaan tätä kohdanneesta surusta, johon hänkin otti osaa. Hän puhui siitä, että ainoana lohtuna hänen surussaan oli se, että ruhtinatar salli jakaa sen hänen kanssaan. Hän puhui, että kaikkien entisten väärinkäsitysten täytyi nyt hävitä suuren surun vaikutuksesta, että hän tuntee itsensä puhtaaksi kaikkien edessä ja ettähännäkee sieltä hänen rakkautensa ja kiitollisuutensa. Ruhtinatar kuunteli häntä käsittämättä hänen sanojaan, vaan silloin tällöin katsahtaen häneen ja kuunnellen hänen äänensä kaikua.
— Teidän asemanne on kahdenkertaisesi kauhea, rakas ruhtinatar — sanoi m:lle Bourienne hetken vaijettuaan. — Minä ymmärrän, ettette ole voineet ettekä voi ajatella itseänne, mutta minun rakkauteni pakottaa minut sen tekemään... Kävikö Alpatitsh teidän luonanne? Puhuiko hän teille lähdöstä? — kysyi hän.
Ruhtinatar ei vastannut. Hän ei käsittänyt, kenen oli lähdettävä ja mihin.
— Tiedättekö,chère Marie, — sanoi m:lle Bourienne, — tiedättekö, että olemme vaarassa, että ranskalaisia on ympärillämme. Matkustaminen on nyt vaarallista. Jos lähdemme matkalle, joudumme melkein varmasti vangiksi ja Herra ties...
Ruhtinatar Maria katsoi ystävättäreensä eikä käsittänyt tämän puhetta.
— Ah, jospa ken tietäisi, miten minusta nyt on kaikki samantekevää, — sanoi hän. — En millään muotoa tahtoisi lähteähänenluotaan... Alpatitsh kertoi mulle jotain matkasta... Puhelkaa hänen kanssaan, minä en kykene en kerrassaan mihinkään...
— Minä olen puhellut hänen kanssaan. Hän toivoo, että huomenna joudumme lähtemään, mutta minä luulen, että nyt olisi parasta pysyä täällä, — sanoi m:lle Bourienne. — Sillä olisihan teidänkin mielestänne,chère Marie, kauheaa joutua matkalla sotamiesten tai kapinoivien talonpoikien käsiin.
M:lle Bourienne otti käsipussistaan ranskalaisen kenraalin Rameaun julistuksen (paperi ei ollut tavallista venäläistä paperia), jossa sanottiin, etteivät asukkaat pakenisi kodeistaan ja että ranskalaiset viranomaiset tulevat osottamaan heille kaikkea suojelusta. Hän antoi paperin ruhtinattarelle.
— Minun mielestäni olisi parasta kääntyä tuohon kenraaliin, — sanoi m:lle Bourienne, — ja minä olen varma siitä, että teitä kohdellaan kaikella kunnioituksella.
Ruhtinatar Maria luki paperin ja kyyneleetön itku värisytti hänen kasvojaan.
— Kenen kautta olette saaneet tämän? — kysyi hän.
— Luultavasti on saatu tietää nimestäni, että olen ranskalainen, — vastasi m:lle Bourienne punastuen.
Ruhtinatar Maria nousi paperi kädessä ikkunan äärestä, läksi kalpein kasvoin huoneesta ja meni ruhtinas Andrein entiseen kabinettiin.
— Dunjasha, kutsukaa luokseni Alpatitsh, Dronushka tai kuka tahansa! — sanoi ruhtinatar. — Ja sanokaa Amalia Karlovnalle, ettei hän tulisi minun luokseni, — lisäsi hän kuultuaan m:lle Bouriennen äänen. — Joutuin matkaan! Mitä pikemmin matkaan! — puheli ruhtinatar kauhuissaan ajatuksesta, että hän voisi joutua ranskalaisten käsiin.
"Jos ruhtinas Andrei tietäisi, että hän on ranskalaisten vallassa! Että hän, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, pyytäisi herra kenraali Rameaun osottamaan hänelle suojelustaan ja käyttäisi hyväkseen ranskalaisen kenraalin hyväntahtoisuutta!" Tämä ajatus sai hänet kauhistumaan, pani hänet vapisemaan, punastumaan ja tuntemaan niin syvää vihaa ja ylpeyttä, ettei hän ollut koskaan moista kokenut. Kaikki se, mikä hänen asemassaan oli raskasta ja varsinkin loukkaavaa, välähti elävästi häneen mieleensä. "Ne, ranskalaiset asettuvat tähän taloon; herra kenraali Rameau ottaa ruhtinas Andrein kabinetin; rupeavat huvikseen selailemaan ja lukemaan hänen kirjeitään ja paperiaan. M:lle Bouriennelui fera les honneurs deBogutsharovo. Minulle annetaan armosta pieni huone. Sotamiehet repivät isän tuoreen haudan riistääkseen hänen kunniamerkkinsä. He kertovat minulle voitoistaan venäläisistä, osottavat teeskenneltyä osanottoa suruuni"... ajatteli ruhtinatar Maria, ei kuitenkaan omilla ajatuksillaan, vaan tuntien itsensä velvolliseksi ajattelemaan itsensä puolesta isänsä ja veljensä ajatuksilla. Hänestä itsestään oli samantekevää, jäipä hän minne tahansa ja kävipä hänen miten kävikään, mutta samalla tunsi hän olevansa isävainajansa ja ruhtinas Andrein edustaja. Sen vuoksi hän tahtomattaan ajatteli heidän ajatuksillaan ja tunsi heidän tunteillaan. Mitä he sanoisivat ja tekisivät nyt, sen tunsi hän nyt välttämättömäksi tehdä. Ruhtinas Andrein kabinettiin mentyään hän koetti asettua veljensä ajatuskannalle ja miettiä asemaansa.
Elämän vaatimukset, joiden hän oli luullut hautautuneen isänsä kanssa, nousivat yhtäkkiä ja aavistamattoman voimakkaina ruhtinatar Marian eteen ja ne valtasivat hänet kokonaan.
Mielenliikutuksesta punaisena hän käveli huoneessa edestakasin vaatien puheilleen milloin Alpatitshia, milloin Mihail Ivanovitshia, milloin Tihonia, milloin Dronia. Dunjasha, lapsenhoitaja ja palvelustytöt eivät voineet sanoa mitään siitä, missä määrin oli perää m:lle Bouriennen puheissa. Alpatitsh ei ollut kotona, hän oli mennyt viranomaisten luo. Arkkitehti Mihail Ivanovitsh, jonka ruhtinatar Maria kutsutti puheilleen ja joka ilmestyi hänen luokseen unisin silmin, ei osannut sanoa sinne eikä tänne. Vanha kamaripalvelija Tihon, jonka kasvot olivat kuihtuneet ja kuopahtaneet ja joilla oli lähtemättömän surun leima, vastasi kaikkiin ruhtinatar Marian kyselyihin: "ymmärrän" ja hädintuskin jaksoi hillitä itkuaan ruhtinattareen katsoessaan.
Viimein tuli huoneeseen kunnanvanhin Dron ja tehtyään ruhtinattarelle syvän kumarruksen jäi seisomaan pihtipieleen.
Ruhtinatar Maria astui hänen luokseen.
— Dronushka, — sanoi ruhtinatar, joka näki hänessä totisen ystävän, saman Dronushkan, joka oli joka kerran Vjasman markkinoilta tuonut hänelle erinomaisia rinkilöitään. — Dronushka, nyt onnettomuutemme jälkeen... — alkoi hän, vaan vaikeni, kun ei jaksanut puhua enempää.
— Kaikki olemme Jumalan kädessä, — sanoi Dron huoaten.
He olivat hetken vaiti.
— Dronushka, Alpatitsh on lähtenyt jonnekin eikä minulla ole kenen puoleen kääntyisin. Onko totta, kuten minulle on kerrottu, etten voi matkustaa pois.
— Miksette voisi, teidän ylhäisyytenne voi kyllä matkustaa, — sanoi Dron.
— Minulle on sanottu, että vihollisen tähden on vaarallista. Minä en, veikkonen, kykene mihinkään, en käsitä mitään eikä ketään ole kanssani. Tahtoisin välttämättömästi lähteä matkalle tänä yönä tai aikaseen huomenaamulla.
Dron oli ääneti. Hän vilkasi kulmiensa alta ruhtinatar Mariaan.
— Ei ole hevosia, — sanoi hän, — puhuin siitä jo Jakof Alpatitshillekin.
— Miksi ei ole? — kysyi ruhtinatar.
— Kaikki on Jumalan rangaistuksen tähden, — vastasi Dron. Ne hevoset, mitä oli, vietiin sotaväkeen ja muut ovat kuolleet, semmoinen on nyt vuosi. Vähät hevosia syöttämään, kunhan ei itse nälkään kuolisi! Kolmin päivin saavat syömättä värjöttää. Ei ole mitään, kaikki ovat köyhtyneet.
Ruhtinatar Maria kuunteli tarkkaavasti, mitä Dron hänelle puhui.
— Ovatko kaikki köyhtyneet? Eikö ole leipää? — kysyi hän.
— Nälkään ovat monet ihmisetkin kuolleet, — sanoi Dron, — vieläkö sitte hevosia...
— No miksi et ole mitään puhunut, Dronushka? Voihan auttaa. Teen kaikki, minkä voin...
Ruhtinatar Mariasta oli kauheaa ajatella, että nyt, tämmöisenä hetkenä, jolloin hänen sydäntään ahdisti katkera murhe, voi olla rikkaita ja köyhiä ja etteivät rikkaat voineet auttaa köyhiä. Hän muisti hämärästi kuulleensa puhuttavan, että on olemassa kartanon viljaa ja että sitä annetaan musikoille. Hän tiesi myöskin, ettei hänen isänsä eikä veljensä olisi kieltäytyneet auttamasta heitä. Hän vain pelkäsi jollain tavoin erehtyvänsä sanoissaan viljan jakamisesta, jonka hän tahtoi panna toimeen. Hän tunsi suurta iloa siitä, että hän sai tilaisuuden semmoiseen toimeen, jonka tähden häntä ei hävettänyt unohtaa suruaan. Hän rupesi tiedustelemaan Dronushkalta yksityiskohtia musikkojen puutteesta ja siitä, mitä oli kartanolla omaa Bogutsharovossa.
— Taitaahan meillä olla tallella kartanon, veljen viljaa? — kysyi ruhtinatar.
— Kartanon vilja on kaikki säästössä, — sanoi Dron ylpeästi, — meidän ruhtinaamme ei käskenyt myydä.
— Anna se musikoille, anna niin paljon kuin he tarvitsevat, minä lupaan sen veljeni nimessä, — sanoi ruhtinatar Maria.
Dron ei vastannut mitään, vaan huokasi syvään.
— Jaa sinä heille se vilja, jos se heille riittää. Jaa kaikki. Minä käsken sinua veljeni nimessä ja sano heille että se, mikä on meidän, on myöskin heidän. Me emme sääli heiltä mitään. Sano heille niin.
Dron katsoi kiiluvin silmin ruhtinattareen sillä aikaa, kun tämä näin puheli.
— Erota minut, matushka. Jumalan nimessä! käske ottamaan minulta avaimet, — pyysi hän. — Kaksikymmentäkolme vuotta olen palvellut enkä ole pahaa tehnyt, erota Jumalan nimessä!
Ruhtinatar Maria ei käsittänyt, mitä hän häneltä tahtoi ja miksi pyysi erottamaan itseään. Hän vastasi Dronille, ettei hän ollut milloinkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan ja että hän on valmis tekemään kaikkensa hänen ja musikkojen hyväksi.
Tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Dunjasha ilmottamaan ruhtinattarelle, että Dron oli saapunut ja kaikki musikat olivat kokoutuneet ruhtinattaren käskystä makasiinin luo tahtoen puhella neidin kanssa.
— Mutta enhän minä ole heitä kutsunut, — sanoi ruhtinatar, — minä vain sanoin Dronushkalle, että jakaisi heille viljaa.
— Käskekää Jumalan tähden, ruhtinatar matushka, ajamaan ne pois älkääkä menkö heidän luokseen. Kaikki on petosta, — puheli Dunjasha, — vaan kun Jakof Alpatitsh saapuu, sitte lähdetään matkalle, mutta älkää te suvaitko...
— Mikä petos? — kysyi ruhtinatar ihmeissään.
— Sitä en minä tiedä, mutta kuulkaa Herran nimessä minua. Tahi kysykää lapsenhoitajalta. Eivät kuulu suostuvan lähtemään teidän käskystänne.
— Sinä taidat puhua muita asioita. Enhän minä ole milloinkaan käskenyt heitä lähtemään... — sanoi ruhtinatar Maria. — Kutsu Dronushka tänne.
Dron tuli ja vahvisti Dunjashan sanat: musikat olivat tulleet ruhtinattaren käskystä.
— Mutta enhän ole heitä kutsunutkaan, — sanoi ruhtinatar. — Sinä kai olet kertonut heille väärin minun sanani. Minähän sanoin vain, että olisit antanut viljaa.
Dron huokasi mitään vastaamatta.
— Jos käskette, niin he poistuvat, — sanoi hän.
— Ei suinkaan, minä lähden heidän luokseen, — sanoi ruhtinatar Maria.
Dunjashan ja lapsenhoitajan pyynnöstä välittämättä meni ruhtinatar ulkorapuille. Dronushka, Dunjasha, lapsenhoitaja ja Mihail Ivanovitsh kulkivat hänen perässään.
"Ne luulevat varmaankin, että olen tarjonnut heille viljaa sillä ehdolla, että he jäisivät paikoilleen, vaan itse läksisin tieheni hyläten heidät ranskalaisten käsiin", ajatteli ruhtinatar Maria. "Minä lupaan heille kuukauden muonan ja asunnot Moskovan läänissä. Olen vakuutettu, että Andrei uhraisi minun sijassani enemmänkin", ajatteli hän lähestyessään hämärässä rahvasjoukkoa, joka seisoi viljamakasiinin luona.
Joukko liikahtihe tiukempaan ryhmään ja päät paljastuivat nopeasti. Ruhtinatar Maria astui aivan heidän eteensä silmät maahan luotuina ja jalat helmuksiin sotkeutuen. Häneen suunnattiin niin monta erilaista nuorta ja vanhaa silmää ja hänen edessään oli niin paljo erilaisia kasvoja, ettei ruhtinatar nähnyt yksiäkään kasvoja erikseen ja tuntiessaan olevansa pakotettu yht'äkkiä puhumaan kaikkien kanssa ei hän tiennyt miten olla. Mutta äskeinen tietoisuus siitä, että hän on isänsä ja veljensä edustaja, loi häneen taas miehuutta ja hän alkoi rohkeasti puhua.
— Minua suuresti ilahduttaa, että tulitte, — alkoi ruhtinatar silmiään nostamatta ja tuntien, että hänen sydämensä löi nopeasti ja ankarasti. — Minulle kertoi Dronushka, että sota on syössyt teidät kurjuuteen. Se on meidän yhteinen surumme enkä minä sääli mitään auttaakseni teitä. Olen itse lähdössä, koska täällä on vaarallista ... ja vihollinen on lähellä ... koska... Minä annan teille kaikki, ystäväni, ja pyydän teitä ottamaan kaiken, kaiken viljamme, ettette puutetta näkisi. Vaan jos teille on sanottu, että minä annan teille viljaa sillä ehdolla, että teidän olisi jäätävä paikoillenne, niin ei se ole totta. Päinvastoin pyydän teitä lähtemään kaikkine tavaroinenne lähelle Moskovaa ja siellä otan asiakseni ja lupaan teille, ettette tule puutetta kärsimään. Te tulette saamaan sekä kodin että viljaa.
Ruhtinatar pysähtyi. Joukosta kuului vaan huokauksia.
— Minä en tee tätä teille omassa nimessäni, — jatkoi ruhtinatar, — vaan isä vainajani nimessä, joka oli teille hyvä herra ja veljeni ja hänen poikansa puolesta.
Hän pysähtyi taas. Ei kukaan keskeyttänyt hänen äänettömyyttään.
— Surumme on yhteinen ja kantakaamme se yhteisesti. Kaikki, mikä on minun, on myöskin teidän, — sanoi hän silmäillen hänen edessään seisovia kasvoja.
Kaikki silmät katsoivat häneen yhtäläisin ilmein, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää. Oliko se uteliaisuutta, uskollisuutta, kiitollisuutta tai pelkoa ja epäluottamusta — yksi ja yhteinen oli kuitenkin ilme, joka paistoi kaikkien kasvoilta.
— Hyvin tyytyväisiä olemme hyvyydestänne, mutta kartanon viljoihin emme kajoa, — kuului ääni takaa.
— No, miksi ette? — kysyi ruhtinatar.
Kukaan ei vastannut, ja kun ruhtinatar Maria silmäili joukkoa, huomasi hän, että kaikkien silmät, joita hänen katseensa oli kohdannut, heti painuivat alas.
— Miksi ette tahdo? — kysyi hän uudelleen.
Ei kukaan vastannut.
Ruhtinattaren tuli vaikea olla tuosta äänettömyydestä. Hän koetti kohdata jonkun katseen.
— Miksi ette puhu? — kysyi ruhtinatar eräältä vanhalta ukolta, joka sauvan turvissa seisoi hänen edessään. — Sano, jos luulet, että jotain vielä on tarvis. Minä teen kaikki, — sanoi hän kohdattuaan tämän katseen.
Mutta ukko, aivankuin suuttuen tästä, painoi päänsä syvään ja virkkoi:
— Mitäs suostumista tässä on, emme tarvitse viljaa.
— Miksi hylkäisimme kaiken? Ei suostuta! Ei suostuta!... Ei tule mitään. Me säälimme sinua, vaan suostumusta et saa. Lähde itse, yksinäsi... — kuului joukosta eri tahoilta.
Ja taasen oli kaikkien kasvoilla yksi yhteinen ilme, mutta nyt se ei suinkaan ollut uteliaisuuden eikä kiitollisuuden, vaan suuttuneen päättäväisyyden ilme.
— Te ette ehkä ole ymmärtäneet minua, sanoi ruhtinatar Maria surullisesti hymyillen. — Miksi ette halua lähteä? Minä lupaan kodin ja ravinnon. Vaan täällä vihollinen tuhoo teidät...
Mutta hänen äänensä tukehtui joukon ääniin.
— Meidän suostumustamme ei tule, tuhotkoon! Emme ota viljaasi, ei suostuta!
Ruhtinatar Maria koetti taas saavuttaa jonkun katsetta joukosta, mutta ei ainoankaan silmät katsoneet häneen. Hänen tuli outo ja vaikea olla.
— Kylläpä osaa opettaa! Että ei muuta kuin ota ja lähde! Hylkää kodit ja konnut ja mars vankeuteen! Vai niin! Kyllä minä muka viljaa annan! — kuului ääniä joukosta.
Ruhtinatar Maria läksi apein mielin joukosta ja meni sisään. Sanottuaan vielä kerran Dronille, että huomiseksi on saatava hevosia, hän poistui huoneeseensa ja jäi yksin ajatustensa seuraan.
Kotvan istui ruhtinatar Maria tänä yönä avoimen ikkunan edessä huoneessaan kuunnellen musikkojen puhelun sorinaa, jota kuului kylästä, mutta hän ei ajatellut heitä. Hän tunsi, että miettipä hän heidän kohtaansa kuinka paljon tahansa, ei hän heitä ymmärtäisi. Yksi asia jännitti hänen ajatuksiaan ja se oli hänen surunsa, joka nyt, sen jälkeen kuin tämän elämän huolet olivat katkaisseet siltä kären, oli siirtynyt menneisyyden piiriin. Nyt hän jo kykeni liikkumaan muistojen mailla, kykeni itkemään ja saattoi rukoilla. Auringon laskettua oli tuuli tauonnut. Yö oli hiljainen, raikas. Kahtatoista käydessä alkoi puheen sorina heiketä. Lauloi kukko. Lehmuksien latvuksien takaa pilkisti täysikuu. Kasteen valkea, vilpoinen sumuharso alkoi nousta ja kylä ja kartano vaipui hiljaisuuden helmaan.
Äskeisen menneisyyden — isän sairauden ja viimeisten hetkien — kuvia väikkyi yksi toisensa perään hänen mielessään. Ja murheen samentamin ilontuntein hän pysähtyi näihin kuviin, karkottaen kauhistuneena mielestään vain yhden ainoan kuvan isänsä kuolemasta, jota hän — hän tunsi sen — ei jaksanut elää muistossaan tänä hiljaisena, salaperäisenä yön hetkenä.
Milloin kuvastui hänen mieleensä se hetki, jolloin isä oli saanut halvauksen ja häntä talutettiin kainaloista Lisijagorin puutarhassa ja jolloin hän sopersi jotain jäykistyneellä kielellään, tempoi harmaita kulmakarvojaan ja levottoman arasti katsoi häneen.
"Hän halusi jo silloinkin sanoa minulle samaa, mitä hän mulle puhui kuolinpäivänään", ajatteli hän. "Hän ajatteli aina samaa, jota hän minulle puhui". Ja nyt muistui hänen mieleensä yksityiskohtiaan myöten se yö Lisijagorissa — yö, jonka edellisenä päivänä halvaus oli tapahtunut — jolloin ruhtinatar Maria onnettomuutta aavistaen jäi vastoin isänsä tahtoa tämän luo eikä lähtenyt matkalle. Sinä yönä hän ei ollut nukkunut, oli varpaillaan hiipinyt alas isänsä huoneen ovelle ja kuunnellut tämän puhelua. Raukein äänin oli isä puhellut Tihonin kanssa. Oli puhellut jotain Krimistä, lämpimistä öistä, keisarinnasta. Hänen mielensä oli nähtävästi tehnyt pakista. "Vaan miksi hän ei kutsunut minua? Miksei hän sallinut minun olla Tihonin sijasta puhelemassa?" ajatteli ruhtinatar Maria. "Nyt hän ei enää sano kenellekään, mitä hänen sydämellään silloin oli. Ei koskaan enää palaja minulle eikä hänelle tuo hetki, jolloin hän olisi tyhjentänyt mielestään kaiken sen, joka sieltä pyrki ulos ja minä olisin häntä kuunnellut ja ymmärtänyt. Miksi en silloin mennyt hänen huoneeseensa?" ajatteli hän. "Ehkä hän silloin olisi sanonut juuri sen, mitä hän sanoi kuolinpäivänään. Olihan hän Tihonin kanssa puhellessaan pari kertaa kysynyt minua. Hän halusi nähdä minua ja minä seisoin oven takana. Surullista ja raskasta oli hänen keskustella Tihonin kanssa, joka ei häntä ymmärtänyt. Muistan, kun hän kertoi Tihonille Liisasta kuin elävästä ihmisestä — hän oli unohtanut, että Liisa oli kuollut — ja Tihon oli huomauttanut, että Liisaa ei enää ollut. Silloin oli hän ärjäissyt kovasti: 'jumalani!' Miksi en silloin mennyt sisään? Mitäpä hän olisi minulle tehnyt? Mitä minä olisin kadottanut? Mahdollista, että hän olisi silloin tyyntynyt ja sanonut minulle tuon sanan." Ja ruhtinatar mainitsi ääneen sen hellän sanan, jonka isä oli hänelle sanonut kuolemansa edellä. "Rakkaani!" toisti ruhtinatar tuon sanan ja purskahti kyyneliin, jotka kevensivät sydäntä. Hänen silmiinsä kuvastuivat isän kasvot. Vaan eivät ne kasvot, jotka hän tunsi siitä pitäen, kun hän muisti itseään ja jotka hän aina näki kaukaa, vaan ne kasvot, arat ja väsyneet, jotka hän kumartuen lähelle isän suuta paremmin kuullakseen hänen sanansa ensi kerran näki läheltä kaikkine ryppyineen ja yksityiskohtineen.
"Rakkaani", toisti ruhtinatar Maria.
"Mitä hän ajatteli, kun tuon sanan sanoi? Mitä hän ajattelee nyt?" nousi äkkiä ruhtinattaren mieleen kysymys ja vastaukseksi siihen näki hän edessään isänsä se ilme kasvoilla, joka hänellä oli ollut ruumisarkussa levätessään liinalla käärityin päin. Ja se kammo, joka oli silloin hänet vallannut, kun hän oli isäänsä koskenut ja tullut vakuutetuksi siitä, ettei siinä ollutkaan hänen isänsä, vaan jotain salaperäistä ja vastenmielistä, valtasi hänet nytkin. Hän halusi ajatella muuta, halusi rukoilla, vaan ei voinut tehdä mitään. Suurin, avoimin silmin hän tähysteli kuutamoa ja varjoja, odotti joka tuokio näkevänsä isän kalmankasvot ja tunsi, että hiljaisuus, joka vallitsi talon ympärillä ja talossa, kahlitsi hänet paikoilleen.
— Dunjasha! — kuiskasi hän. — Dunjasha! — kirkasi hän hurjasti ja riistäydyttyään irti hiljaisuuden syleilystä hän läksi juoksemaan palvelijattarien huonetta kohti, josta häntä vastaan riensi lapsenhoitaja ja palvelustyttöjä.
17 p:nä elokuuta läksivät Rostof ja Iljin vankeudesta äsken palanneen Lavrushkan ja lähettihusarin seurassa majailupaikastaan Jankovasta, joka oli 15 virstan päässä Bogutsharovosta, ratsastelemaan koetellakseen Iljinin ostamaa uutta hevosta ja tiedustellakseen, olisiko kylistä saatavissa heiniä.
Bogutsharovo oli ollut kolme viime päivää kahden vihollisarmeijan välissä siten, että sinne voi yhtä helposti pistäytyä niin venäläisten jälkijoukkojen kuin ranskalaisten etujoukkojenkin puolelta. Sen vuoksi halusi Rostof huolellisena eskadroonan päällikkönä ehtiä ennen ranskalaisia hankkimaan muonaa, jota vielä Bogutsharovossa oli.
Rostof ja Iljin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Matkalla Bogutsharovoon, ruhtinaalliselle maatilalle, jossa he toivoivat tapaavansa suuren palveluskunnan ja sieviä tyttöjä, utelivat he milloin Lavrushkalta Napoleonista ja nauroivat hänen jutuilleen, milloin ajoivat kilpaa Iljinin hevosen tapoja tunnustellen.
Rostof ei tiennyt eikä voinut ajatellakaan, että se kylä, jonne hän oli menossa, oli sen saman Bolkonskin maatilaa, joka oli ollut hänen sisarensa sulhanen.
Rostof ja Iljin laskivat vielä yhden kerran ratsunsa kilpaan pitkin Bogutsharovon edustalla olevaa loivaa rinnettä. Rostof pääsi edelle ja nelisti ensimäisenä Bogutsharovon kylän kadulle.
— Sinä pääsit edelle, — sanoi hiestä punehtunut Iljin.
— Koko ajanhan minä olin edellä, niityllä olin ja täällä, — vastasi Rostof silittäen vaahtoutunutta donilaistaan.
— Minäpä olisin tällä ranskalaisellani, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Lavrushka takaapäin, nimittäen ranskalaiseksi valjastammaansa, — päässyt edelle, vaan en ilennyt häpäistä.
He ajoivat käyden erään makasiinin luo, jonka edessä seisoi suuri joukko musikkoja.
Muutamat musikoista paljastivat päänsä, muutamat katsoivat tulijoihin lakit päässä. Kaksi vanhaa, pitkää musikkaa, joilla oli ryppyiset kasvot ja harvat parrat, tuli ulos kapakasta iloisin naamoin ja laulaen jotain kömpelöä laulua lähenivät upseereja.
— No, pojat! — sanoi Rostof naurahtaen. — Onkos heiniä?
— Ihan yhtänäköisiä... — sanoi Iljin.
— Ilo-oo-hoi-se-e-essa see-e-u-uu... — veteli toinen musikka iloisin naamoin.
Eräs musikka tuli joukosta Rostovin luo.
— Kumpiakos te olette? — kysyi musikka.
— Ranskalaisia, — vastasi Iljin piloillaan. — Ja tämä tässä on itse Napoleon, — lisäsi hän osottaen Lavrushkaan.
— Venäläisiä taidatte olla? — uudisti musikka kysymyksensä.
— Onkos paljokin teikäläistä voimaa täällä? — kysyi eräs toinen pienenläntä musikka lähestyen upseereja.
— Paljon, paljon, — vastasi Rostof. — Mitäs te olette tänne kokoontuneet? — lisäsi hän. — Onko juhla?
— Ukkoset ovat kokoontuneet kunnan asioissa, — vastasi musikka poistuen hänen luotaan.
Herraskartanolta tulevalla tiellä näyttäytyi kaksi naista ja mies, jolla oli valkea lakki päässä. Nämä tulivat upseereja kohti.
— Punapukuinen on minun! Muut ei saa houkutella! — sanoi Iljin huomattuaan, että Dunjasha juoksi suoraapäätä hänen luokseen.
— Meikäläisen pojan se on! — virkkoi Lavrushka silmää iskien Iljinille.
— No, kaunottareni, mistä kysymys? — sanoi Iljin hymyillen.
— Ruhtinatar käski kysymään, mitä rykmenttiä te olette ja mikä teidän nimenne on.
— Tämä on kreivi Rostof, eskadroonapäällikkö, vaan minä olen teidän nöyrin palvelijanne.
— See-eu-raa-assa... — veteli humalainen musikka iloisin naamoin ja Iljiniin katsoen, joka puheli tytön kanssa. Kohta Dunjashan jälestä tuli Rostovin luo Alpatitsh, joka jo hyvän matkan päässä oli ottanut lakin päästään.
— Uskallan häiritä teitä, herra upseeri, — sanoi hän kunnioittavasti, mutta suhteellisen halveksuvasti upseerin nuoruuden tähden ja työntäen kätensä povelleen.
— Minun herrattareni, tämän kuun 15 p:nä kuolleen kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, joka on joutunut ikävään asemaan noiden ihmisten raakamaisen käytöksen tähden — hän viittasi musikoihin — pyytää teitä käymään luonaan... Ettekö suvaitseisi, — sanoi Alpatitsh surullisesti hymähtäen, — siirtyä vähän syrjemmä, sillä muuten ei oikein sovi, kun...
Alpatitsh osotti kahteen musikkaan, jotka vilhuivat hänen takanaan kuin paarmat hevosen pelissä.
— Aa! Alpatitsh... Jakof Alpatitsh... Hoo, suo anteeksi Herran nimessä! — puhelivat hänelle musikat iloisin naamoin.
Rostof katsahti päihtyneisiin musikkoihin ja hymähti.
— Tai ehkä tuo huvittaa teidän armoanne? — virkkoi Jakof Alpatitsh arvokkaan näköisenä ja osottaen vapaalla kädellään ukkoihin.
— Mitäs huvia siitä olisi? — virkkoi Rostof ja siirtyi etemmä. — Mistä on kysymys? — kysyi hän.
— Uskallan ilmottaa teidän armollenne, että täkäläinen raaka rahvas ei tahdo laskea neitiä lähtemään maatilalta ja uhkaa riisua hevoset vaunujen edestä, niin että aamusta asti on kaikki ollut valmista, vaan ruhtinatar ei pääse lähtemään.
— Se on mahdotonta! — huudahti Rostof.
— Minulla on kunnia puhua teille aivan puhdasta totta, — vakuutti Alpatitsh.
Rostof laskeutui satulasta ja jätettyään hevosensa husarin huostaan, läksi Alpatitshin kanssa talolle kysellen tältä mennessä asian yksityiskohtia. Ruhtinattaren eilen tekemä viljatarjous musikoille ja hänen keskustelunsa Dronin ja kokouksen kanssa olivat tosiaankin pilanneet asian siinä määrin, että Dron oli lopullisesti luovuttanut avaimet, yhtynyt musikkoihin eikä ollut tullut Alpatitshin pyynnöstä saapusalle ja että kun ruhtinatar oli aamulla käskenyt valjastaa hevoset lähteäkseen liikkeelle, olivat musikat tulleet suurella joukolla makasiinin luo ja lähettäneet sanomaan, ettei saanut lähteä ja että he riisuvat hevoset. Alpatitsh oli mennyt puhelemaan heidän kanssaan, mutta hänelle oli vastattu (eniten oli puhunut Karp, Dron ei ollut tullut näkyviin joukosta), ettei ruhtinatarta saanut laskea, koska muka oli semmoinen käsky annettu. Vaan jos ruhtinatar jää paikoilleen, palvelevat he häntä entiseen tapaan ja tottelevat kaikessa.
Sinä hetkenä, jolloin Rostof ja Iljin olivat ajaneet tietä myöten, oli ruhtinatar Maria lapsenhoitajan, palvelustyttöjen ja Alpatitshin epuutuksesta välittämättä käskenyt valjastamaan hevoset ja aikonut lähteä. Mutta kun oli huomattu ratsumiesten läheneminen, joita luultiin ranskalaisiksi, olivat kyytimiehet livistäneet tiehensä ja talossa syntyi naisten parku.
— Batjushka! Oma isämme! Jumala sinut lähetti! — kuului ihastuneita ääniä, kun Rostof astui eteisen läpi.
Ruhtinatar Maria istui sinä hetkenä, jolloin Rostof saatettiin hänen luokseen, masentuneena ja voimattomana salissa. Hän ei jaksanut käsittää, ken tulija oli, mitä varten tuli ja miten hänen itsensä käy. Vaan huomattuaan tulijalla venäläiset kasvot ja pitäen häntä tavasta, jolla hän oli astunut sisään, ja hänen ensimäisistä lausumistaan sanoista oman maan miehenä, loi ruhtinatar Maria häneen syvän, säteilevän katseensa ja alkoi puhua katkonaisella, mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä. Rostovista tuntui tämä kohtaus jonkunverran romanttiselta. "Turvaton, surun murtama neito, joka on jätetty oman onnensa nojaan raakojen, kapinallisten musikkojen käsiin! Ja mikä kohtalon oikku onkaan heittänyt minut tänne!" ajatteli Rostof ruhtinatarta kuunnellessaan ja häneen katsoessaan. "Mikä lempeys ja jalous hänen piirteissään ja sanoissaan!" ajatteli hän kuunnellessaan ruhtinattaren arkaa kertomusta.
Kun ruhtinatar alkoi kertoa, että kaikki oli tapahtunut hänen isänsä hautajaisten jälkeisenä päivänä, rupesi hänen äänensä värisemään. Hän käännähti hieman poispäin, vaan sitte, peläten, ettei Rostof millään tavalla luulisi hänen sanojensa tarkottavan liikuttaa Rostovin sydäntä, hän katsahti upseeriin kysyvän säikähtyneenä. Rostovin silmiin oli kiertynyt kyyneleitä. Ruhtinatar Maria huomasi sen ja katsoi Rostoviin kiitollisena sillä säteilevällä katseellaan, joka pakotti unohtamaan hänen kasvojensa rumuuden.
— En kykene ilmaisemaan, ruhtinatar, miten onnelliseksi tunnen itseni siitä, että sattumalta jouduin tänne ja että olen tilaisuudessa osottamaan teille palvelustani, — sanoi Rostof nousten. — Suvaitkaa lähteä ja minä takaan teille kunniani kautta, ettei ainoakaan ihminen uskalla tuottaa teille ikävyyttä, jos vain sallitte, että lähden teitä saattamaan, — ja kunnioittavasti kumartaen, kuten kumarretaan naisille, joissa on kuninkaallista verta, hän suuntasi askeleensa ovelle.
Kunnioittavalla esiintymisellään Rostof aivan kuin osotti, että vaikka hän pitäisikin tuttavuutta ruhtinattaren kanssa onnena, ei hän halunnut käyttää hyväkseen ruhtinattaren onnetonta asemaa lähentyäkseen häntä.
Ruhtinatar Maria oivalsi tämän hienotunteisuuden ja pani sille suurta arvoa.
— Olen hyvin, hyvin kiitollinen, — sanoi ruhtinatar hänelle ranskaksi, — ja toivon, että kaikki se on ollut vain väärinkäsitystä ja ettei kukaan ollut siihen syyssä. — Ruhtinatar herahti yht'äkkiä itkemään. — Suokaa minulle anteeksi, — sanoi hän.
Rostovin kasvot rypistyivät, hän kumarsi syvään vielä kerran ja läksi.
— No, oliko kaunis? Ei veikkoseni, minun punapukuiseni se vasta jotain on ja Dunjasha on hänen nimensä...
Mutta katsahdettuaan Rostovin kasvoihin Iljin vaikeni. Hän huomasi, että hänen sankarinsa ja päällikkönsä ajatukset liikkuivat muissa maailmoissa.
Rostof katsahti vihaisesti Iljiniin ja läksi mitään virkkamatta astumaan nopein askelin kylään päin.
— Kyllä minä niille näytän, kyllä ne nyt saavat, rosvot, — puheli hän itsekseen.
Alpatitsh ehätti, minkä kerkesi Rostovin perästä ja saavuttikin hänet viimein.
— Minkä päätöksen olette suvainneet tehdä? — kysyi hän päästyään Rostovin rinnalle.
Rostof pysähtyi ja nyrkkiään puristellen pysähtyi uhkaavin katsein Alpatitshin eteen.
— Päätöksen? Minkä päätöksen? Vanha varis! — ärjyi Rostof. — Miten olet hoitanut tehtäväsi? Häh? Musikat kapinoivat, vaan sinä et kykene estämään! Sinä itse olet petturi! Kyllä minä tuommoiset tunnen, nylen joka ikisen... — ja aivan kuin peläten tuhlaavansa tyhjän päiten vihansa leimut hän jätti Alpatitshin ja läksi nopeasti edelleen.
Tukahdutettuaan loukkauksen tunteen koetti Alpatitsh juoksujalassa pysytellä Rostovin jälissä ja puheli hänelle omia ajatuksiaan. Hän sanoi, että musikat olivat paatunutta, uppiniskaista väkeä, että tällä hetkellä olisi hyvin varomatonta ryhtyävastarintaanilman sotilasjoukkuetta ja että parasta taitaisi olla lähettää ensin noutamaan semmoinen.
— Kyllä minä niille näytän sotilasjoukkueen ja vastarinnan... — murisi Nikolai mielettömänä ja läähättäen järjettömästä, eläimellisestä vihasta sekä halusta saada purkaa vihansa vimma.
Ollenkaan ajattelematta, mitä hän oikeastaan tekisi ja itsetiedottomasti hän kulki nopein, päättävin askelin väkijoukkoa kohti. Ja kuta lähemmä hän saapui, sitä enemmän alkoi Alpatitshista tuntua, että hänen varomaton menettelynsä saattaa viedä hyviin tuloksiin. Samoin tuntui myöskin musikoista, jotka katsoivat Rostovin nopeaa ja rohkeaa tuloa ja päättäviä, tuimia kasvoja.
Sen jälkeen kun husarit olivat tulleet kylään ja Rostof oli mennyt ruhtinattaren luo, oli väkijoukossa tapahtunut hajaannus ja syntynyt eripuraisuutta. Muutamat musikat alkoivat puhella, että tulijat olivat venäläisiä ja kunhan ne vain eivät loukkautuisi siitä, ettei neitiä oltu laskettu lähtemään. Dron oli myöskin tätä mieltä, mutta niin pian kun hän oli ilmaissut ajatuksensa, hyökkäsi Karp ja useita muita musikoita entisen kylänvanhimman kimppuun.
— Vähäkö sinä vielä olet kyläkuntaa kaluamalla kalunnut? — huusi Karp hänelle. — Sinua se ei liikuta yhtään. Sinä piilotat hyvyytesi ja viet pois, vaan meidän kotimme saavat jäädä hävityksen jalkoihin. Mitäs sinä siitä välität!
— Kun on sanottu, että järjestyksen pitää olla, niin sen pitää olla. Ei askeltakaan minnekään, ei hiventäkään liikuttaa eikä kulettaa pois ja sillä hyvä! — huusi eräs toinen.
— Omaa poikaasi kävi sääli, vaikka vuoro oli hänen, — virkkoi yht'äkkiä eräs pieni äijä vihaisena Dronille, — vaan minun Vanjkani sotaan lähetit. Kuolema tässä on edessä!
— Kuolema on edessä!
— Kunnasta en ole luopunut, vaan sen puolta pidän, — virkkoi Dron.
— Vai puolta pidät! Mikäs vatsasi on pullistanut?
Vielä puhui kaksi musikkaa omiaan. Niin pian kuin Rostof oli tullut joukon eteen Iljinin, Lavrushkan ja Alpatitshin seuraamana, astui Karp esiin sormet vyön alle työnnettyinä ja suu hymyn kierteessä. Dron vetäytyi sitä vastoin takariveihin ja ukot painautuivat kiinteämmäksi ryhmäksi.
— Kuka teistä on kylän vanhin? — kiljasi Rostof ollessaan vielä hyvän matkan päässä joukosta.
— Kylänvanhinko? Mitäs te hänellä teette? — kysyi Karp.
Samassa lennähti lakki hänen päästään ja pää nyrjähti kallelleen voimakkaasta iskusta.
— Lakit pois päästä, petturit! — kaikui Rostovin jymeä ääni. — Missä on kylän vanhin? — kiljui hän vimmatusti.
— Vanhinta, vanhinta tahtoo... Dron Saharitsh, teitä kutsutaan, — kuului sieltä täältä hätäisen nöyriä ääniä ja päät alkoivat paljastua.
— Me emme kapinoi, järjestystä vain valvomme, — virkkoi Karp ja takaapäin kuului samassa muutamia ääniä.