Ranskalaiset sanoivat syyksi Moskovan paloonau patriotisme féroce de Rostopchine;[222]venäläiset puolestaan ranskalaisten vääräuskoisuutta. Mutta semmoisia syitä, joiden perusteella Moskovan palo olisi luettava yhden tai useamman henkilön viaksi, ei oikeastaan ollut eikä voinut ollakaan. Moskova paloi siitä syystä, että se oli joutunut semmoiseen olotilaan, jonka vallitessa jokaisen puisen kaupungin täytyi palaa siitä huolimatta, onko kaupungissa 130 huonoa paloruiskua tahi ei. Moskovan täytyi palaa siitä syystä, että asukkaat olivat sieltä matkustaneet pois, sen täytyi palaa yhtä välttämättömästi, kuin täytyy palaa höylälastuläjän, johon useiden päivien kuluessa sinkoilee kipunoita. Semmoinen puinen kaupunki, jossa ihmisten asuessa omissa kodeissaan ja poliisin valvoessa järjestystä on tulipaloja melkein joka päivä, ei voinut olla syttymättä palamaan silloin, kun kaupungissa ei ollut omia asukkaitaan, vaan asusti sotaväkeä, joka poltteli piippua, joka viritti nuotioita Senaatin torille senaatin tuoleista ja keitti itselleen ruokaa kaksi kertaa päivässä. Jos esimerkiksi rauhan aikana sotaväkeä asettuu maakylien taloihin, niin heti enentyy sillä paikkakunnalla tulipalojen määrä. Eikö sitä suuremmalla syyllä suurene tulipalojen mahdollisuus autiossa ja puisessa kaupungissa, johon on asettunut ventovierasta sotaväkeä? Eile patriotisme féroce de Rostopchineeikä ranskalaisten vääräuskoisuus ole tässä vähääkään syypäät. Moskova syttyi palamaan piipuista, keittiöistä, nuotioista ja vihollisten sotamiesten huolimattomuudesta, jotka eivät olleet omissa kodeissaan. Jos olisikin tapahtunut murhapolttoja (mikä muuten on hyvin epäiltävää, sillä tahalliseen sytyttämiseen ei kellään ollut mitään syytä, koska se olisi tuottanut suuria vastuksia ja ollut vaarallista), ei murhapolttoja kuitenkaan voi pitää minään syynä, koska ilman niitäkin olisi tapahtunut samoin.
Niin mieleistä kuin ranskalaisista olikin syyttää Rostoptshinin petomaisuutta ja venäläisistä syyttää itse kaiken pahan juurta Bonapartea tahi sitte pistää sankarillinen sytytinsoihtu oman kansansa käteen, täytyy kuitenkin huomata, ettei tällaista välitöntä tulipalon syytä voinut olla olemassa sillä Moskovan täytyi palaa samoin kuin täytyy palaa jokaisen kylän, tehtaan ja jokaisen talon, josta asukkaat ovat poistuneet ja johon ventovierasta väkeä lasketaan isännöimään ja keittämään itselleen puuroa. Moskovan sytyttivät asukkaat, siitä ei ole kiistelemistä, mutta eivät ne asukkaat, jotka olivat jääneet kaupunkiin, vaan ne, jotka olivat muuttaneet pois. Moskova, jonka vihollinen oli miehittänyt, ei jäänyt Berlinin, Wienin eikä muiden kaupunkien tavoin eheäksi ainoastaan siitä syystä, etteivät sen asukkaat tarjonneet ranskalaisille leipää ja suolaa eikä avaimia, vaan muuttivat kaupungista pois.
Kun ranskalaiset hajaantuivat syyskuun 2 p:nä eri taholle Moskovaa joutuivat he siihen kortteliin, jossa nyt asui Pierre, vasta illan suussa.
Yksinäisyydessä ja kummallisesti vietettyjen kahden päivän jälkeen oli Pierre joutumaisillaan melkein mielenvikaiseksi. Hänet oli kokonaan kahlinut eräs eroamaton ajatus. Hän ei tiennyt itsekään, miten ja milloin tämä ajatus oli hänet vallannut, mutta nyt se oli kytkenyt hänet niin voimakkaasti valtaansa, ettei hän ymmärtänyt kerrassaan mitään menneisyydestä eikä ymmärtänyt mitään nykyisyydestä. Kaikki mitä hän näki ja kuuli, kulki hänen editseen kuin unessa.
Pierre oli poistunut kotoaan ainoastaan sen tähden, että olisi päässyt irti hänen ympärilleen punoutuneen elämän vaatimusten vyyhdistä, jota hän silloisessa mielentilassa ei ollut kyennyt selvittämään. Hän oli mennyt Josef Aleksejevitshin asuntoon muka selvittelemään vainajan kirjoja ja papereita, mutta oikeana syynä oli kuitenkin se, että hän halusi tyynnytystä elämän huolista ja Josef Aleksejevitshin muiston kera punoutui hänen mieleensä ikuisten, rauhallisten ja ylhäisten ajatusten maailma, jotka olivat aivan vastaisia sille levottomalle sekavuudelle, johon hän tunsi itsensä vaipuvan. Hän etsi hiljaista turvapaikkaa ja tämän hän todella löysikin Josef Aleksejevitshin kabinetissa. Kun hän istui haudanhiljaisessa kabinetissa käsivaraan nojaten vainajan pölyisen kirjotuspöydän ääressä, alkoi hänen mieleensä tyynesti ja vaikuttavasti nousta äskeisten päivien ja varsinkin Borodinon taistelun muistoja sekä myöskin muistoja oman mitättömyytensä ja valheellisuutensa kalvavasta tunteesta verrattuna niiden ihmisten totuuteen, yksinkertaisuuteen ja voimaan, jotka olivat painuneet hänen sieluunsa nimellä:he. Kun Gerasim oli herättänyt hänet mietteistä, tuli Pierren mieleen ajatus, että hän ottaa osaa Moskovan aijottuun — kuten hän sen tiesi — kansanpuolustukseen. Tässä tarkotuksessa oli hän heti paikalla pyytänyt Gerasimia hankkimaan itselleen viitan ja pistoolin ja ilmottanut Gerasimille aikomuksensa jäädä Josef Aleksejevitshin taloon salanimellä. Mutta yksinäisyydessä ja joutilaisuudessa ensimäistä päivää viettäessään (Pierre oli moneen kertaan koettanut terottaa huomiotaan vapaamuurarien käsikirjotuksiin, mutta siitä ei tullut mitään) kuvastui useita kertoja hämärästi hänen mieleensä entuudestaan tuttu ajatus hänen nimensä kabalistisesta merkityksestä Bonaparten nimen yhteydessä; mutta tämä ajatus, että hänen,l'Russe Besuhof, oli ennalta määrätty panna rajapedonvallalle, nousi hänen mieleensä myöskin ainoastaan yhtenä niistä haaveista, jotka aiheettomasti ja jälkeä jättämättä väikkyivät mielikuvituksissa.
Kun Pierre viitan ostettuaan (tarkotuksessa ainoastaan ottaa osaa Moskovan kansanpuolustukseen) oli tavannut Rostovilaiset ja Natasha oli sanonut hänelle: "jäättekö kaupunkiin? Oo, miten mainiota!" oli hänen päähänsä välkähtänyt ajatus, että hänen todellakin olisi hyvä jäädä Moskovaan, vaikka se vallotettaisiinkin ja täyttää se, mikä hänelle oli ennalta määrätty.
Seuraavana päivänä kävi Pierre Trigorin tulliportin ulkopuolella mielessä ainoastaan ajatus siitä, ettei säästäisi itseään eikä missään kohden jäisi jälelleheistä. Mutta kun hän oli palannut takasin ja tullut vakuutetuksi siitä, ettei Moskovaa ryhdytäkään puolustamaan, tunsi hän yht'äkkiä, että se mikä ennen oli esiintynyt ainoastaan mahdollisuutena, oli nyt muuttunut välttämättömyydeksi ja pakoksi. Hänen täytyi salata nimensä ja jäädä Moskovaan, kohdata Napoleon ja surmata tämä joko oman perikatonsa uhalla tahi tehdäkseen lopun koko Europan onnettomuudesta, joka Pierren mielestä oli johtunut yksistään Napoleonista.
Pierre tiesi yksityiskohtiaan myöten erään saksalaisen ylioppilaan toimeenpaneman murhayrityksen Bonapartea vastaan Wienissä 1809 ja tiesi myöskin, että ylioppilas oli ammuttu. Mutta se vaara, jonka alaiseksi Pierre pani henkensä aikeensa toteuttamiseksi, kiihdytti häntä entistä enemmän.
Kaksi yhtä voimakasta tunnetta ajoi Pierreä vastustamattomalla voimalla hänen aikeensa toteuttamista kohti. Toinen oli uhrin tarpeellisuuden ja yleisen onnettomuuden tuntemisesta johtuvan kärsimyksen tunne, se sama tunne, jonka tähden hän 25 p:nä elokuuta oli lähtenyt Moschaiskiin ja tunkeutunut keskelle kuuminta taistelua, jonka tähden hän nyt oli karussa kotoaan ja elämän ylellisyydestä ja mukavuuksista välittämättä nukkui vaatteet päällä kovalla sohvalla sekä söi samaa ruokaa Gerasimin kera. Toinen oli hämärä, aito venäläinen halveksumisen tunne kaikkea sovinnaista, keinotekoista ja inhimillistä sekä kaikkea sitä kohtaan, jota suurin osa ihmisiä pitää korkeimpana onnena maailmassa. Ensi kerran oli Pierre kokenut tätä kummallista, kiehtovaa tunnetta aatelin kokouksessa, kun hän yhtäkkiä tunsi, että rikkaus ja valta ja voima ja elämä ja kaikki se, jota ihmiset suurella hopulla kokoavat ja säästävät, että jos kaikki se on minkään arvoista, niin on se vain sen nautinnon vuoksi, jolla kaikki nuo voi hylätä.
Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jonka tähden tarjokassotamies juo viimeisen kopekkansa ja päihtynyt särkee ikkunoita ja peiliä ilman minkäänlaista nähtävää syytä ja tietäen, että se vaatii hänen viimeiset rahansa; se tunne, jonka tähden ihminen tehdessään (pahassa tarkotuksessa) mielettömiä tekoja, aivan kuin koettelee oman valtansa ja voimansa kantavuutta.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Pierre ensi kerran oli kokenut tätä tunnetta aatelin kokouksessa, oli hän alituisesti ollut sen vaikutuksen alaisena, mutta nyt vasta löysi hän sille täydellisen tyydytyksen. Sitä paitsi kannatti tänä hetkenä Pierren aikeita ja esti häntä irtautumasta näistä se, minkä hän jo oli niiden toteuttamiseksi tehnyt. Karkaaminen kotoa, kauhtana, pistooli, hänen ilmotuksensa Rostovilaisille, että hän jää Moskovaan — kaikki tämä olisi sekä kadottanut merkityksensä että ollut halpamaista ja naurettavaa (josta Pierre oli hyvin arka), jos hän kaiken tämän jälkeen olisi lähtenyt Moskovasta samoin kuin muutkin.
Pierren ruumiillinen vointi, kuten tavallista, oli henkisen voinnin kaltainen. Outo ja karkea ruoka, viina, jota hän näinä päivinä joi, sikarien ja viinien puute, likaiset, muuttamattomat alusvaatteet, kaksi puoleksi unetonta yötä, jotka hän oli viettänyt lyhyellä sohvalla, kaikki tämä oli pitänyt Pierreä semmoisessa ärtymyksen tilassa, joka oli lähellä mielisairautta.
Kello kävi jo kahta päivällä. Ranskalaiset olivat lopullisesti marssineet Moskovaan. Pierre tiesi tämän, mutta hän ei ryhtynyt vielä toimimaan, vaan ajatteli ainoastaan aijettaan, jota hän punnitsi pienimpiä yksityiskohtia myöten. Haaveillessan näitä asioita ei Pierren mieleen noussut elävää kuvaa itse murha-iskun toimituksesta eikä Napoleonin kuolemasta, vaan sen sijaan kuvitteli hän surullisella nautinnolla ja tavattoman selvästi omaa perikatoaan ja omaa sankarillista miehuuttaan.
"Niin, minun on yksin kaikkien puolesta voitettava tahi sorruttava!" ajatteli hän. "Niin, minä lähden ... ja sitte yht'äkkiä... Olisikohan pistoolilla vai tikarilla?... Saman tekevä muuten. En minä sinua rankaise, vaan kaitselmuksen käsi ... minä sanon (mietti Pierre sanoja, jotka hän lausuisi Napoleonia murhatessaan). — Ottakaa vain ja teloittakaa minut", puheli Pierre itselleen kasvoilla surullinen, mutta luja ilme ja pää kumarruksissa.
Samaan aikaan kun Pierre keskellä lattiaa seisoessaan mietiskeli tällä tavoin, aukeni kabinetin ovi ja sen kynnykselle ilmestyi ennen aina aran Makar Aleksejevitshin muoto, joka nyt oli kerrassaan muuttunut.
Hänen viittansa oli levällään. Kasvot olivat punaiset ja muodottomat. Hän oli nähtävästi päihdyksissä. Huomattuaan Pierren hän alussa joutui hämilleen. Mutta nähtyään, että Pierrenkin kasvoilla oli hämmästyksen leima hän heti reipastui ja astui hoippuvin askelin keskelle huonetta.
— Ne ovat peloissaan, — sanoi hän käheällä, luottavalla äänellä. — Uskokaa pois, minä en antaudu, uskokaa pois ... eikö niin herra?
Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, mutta huomattuaan samassa pöydällä olevan pistoolin tempasi hän sen yhtäkkiä nopeasti käteensä ja juoksi käytävään.
Gerasim ja piharenki, jotka olivat tulleet Makar Aleksejevitshin jälestä, pysähdyttivät hänet eteisessä ja ryhtyivät ottamaan häneltä pois pistoolia. Pierre meni eteiseen ja katseli säälin ja inhon tuntein tuota mielipuolta ukkoa. Makar Aleksejevitsh koetti kasvot ponnistuksista vääristyneinä pitää pistoolia kädessään ja huusi käheällä äänellä nähtävästi kuvitellen mielessään jotain juhlallista.
— Aseisiin! Pistin taisteluun! Älä luule, et sitä saa! — sähisi hän.
— Heittäkää jo, olkaa hyvä, heittäkää. Jättäkää tosiaankin! No, barin, riittää jo ... — puheli Gerasim koetellessaan kääntää Makar Aleksejevitshia kyynärpäistä ovea hohti.
— Kuka sinä olet? Bonaparte! ... — kirkui Makar Aleksejevitsh.
— Älkää viitsikö enää, hyvä herra. Lähdetään huoneeseen lepäämään. Antakaa pistooli minulle.
— Pois, halpa orja! Älä koske! Mikäs tämä on? — kirkui Makar Aleksejevitsh pistoolia heilutellen. — Pistintaisteluun!
— Käy kiinni, — kuiskasi Gerasim piharengille.
Nyt tarttuivat miehet Makar Aleksejevitshin käsiin ja laahasivat hänet ovelle.
Eteinen täyttyi käsirysyn ruskavista äänistä ja tikahtumaisillaan olevan juopuneen äänen uikutuksista.
Yhtäkkiä kaikui uusi, vihlova naisen ääni ulkoportailta ja kyökkipiika lennähti eteiseen.
— Nyt ne tulivat! Taivaan Herra siunatkoon!... Jumaliste ne ovat niitä. Neljä miestä, hevosväkeä! ... — haipatti hän.
Gerasim ja piharenki laskivat käsistään Makar Aleksejevitshin ja käytävästä, josta äänet olivat nyt vaienneet, kuului selvästi muutamien nyrkkien kolkutusta ulko-oveen.
Pierre, joka oli päättänyt, ettei hän ennen aikeensa toteuttamista ilmaiseisi säätyään eikä ranskankielen taitoaan, seisoi puoliavoimen oven kynnyksellä aikoen heti paikalla piilottautua, kun ranskalaiset saapuisivat sisään. Mutta kun ranskalaiset olivat astuneet sisään, ei Pierre poistunutkaan ovelta, sillä voittamaton uteliaisuus pidätti häntä.
Ranskalaisia oli kaksi. Toinen oli upseeri, pitkä, muhkea ja kaunis mies, toinen oli nähtävästi sotamies tahi upseerin palvelija, pieni, laiha ja auringon paahtama mies, jonka posket olivat painuneet kuopille ja kasvoilla oli tylsä ilme. Upseeri, joka käveli kepin turvin ja ontui, kulki edellä. Muutamia askeleita astuttuaan pysähtyi upseeri aivan kuin päätettyään mielessään, että tämä asunto oli hyvä, kääntyi ovensuussa seisoviin sotamiehiin ja huusi näille kovalla päällikön äänellä, että he ajaisivat hevoset pihaan. Sitte nosti upseeri komealla liikkeellä kyynärpäänsä ylös, kohenteli viiksiään ja kosketti kädellään lakkinsa laitaa.
—Bonjour, la compagnie![223]— virkkoi hän iloisesti ja katseli hymyillen ympärilleen.
Kukaan ei vastannut mitään.
—Vous êtes le bourgeois?[224]— kysyi upseeri Gerasimilta.
Gerasim katsoi upseeriin pelästyneenä ja kysyvästi.
—Quartire, quartire, logement, — sanoi upseeri katsoen pieneen mieheen kiireestä kantapäähän asti ja suopeasti hymyillen. —Les français sont de bons enfants. Que diable! Voyons! Ne nous fâchons pas, mon vieux,[225]— lisäsi hän nujuuttaen harteista pelästynyttä ja äänetöntä Gerasimia.
—A ça! Dites donc, on ne parle donc pas français dans cette boutique,[226]— sanoi hän ympärilleen katsellen ja huomattuaan Pierren. Pierre poistui ovelta.
Upseeri kääntyi taas puhuttelemaan Gerasimia. Hän vaati, että Gerasim näyttäisi hänelle talon huoneet.
— Barin ei ole ... ei ymmärrä ... minä teidän ... — puheli Gerasim koettaen tehdä sanansa käsitettävämmäksi siten, että hän lausui ne väärin.
Ranskalainen upseeri levitteli naurussasuin käsiään Gerasimin nenän alla tahtoen tällä tavoin osottaa, ettei hänkään ymmärtänyt häntä ja läksi sitten ontuen ovelle, jonka luona Pierre seisoi. Pierre aikoi poistua piilottautuakseen upseerilta, mutta samassa hän näki keittiön ovesta ilmestyvän Makar Aleksejevitshin, jolla oli pistooli kädessä. Makar Aleksejevitsh katsahti ranskalaiseen upseeriin mielipuolen kavalin katsein, nosti pistoolin ja tähtäsi. — Pistintaisteluun! ... — kiljasi päihtynyt ja painoi pistoolin liipasinta. Ranskalainen upseeri kääntyi huutoon päin ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Pierre käsiksi päihtyneeseen. Samassa hetkessä kun Pierre tarttui pistooliin, ehti Makar Aleksejevitshin sormi vetäistä liipasimesta, jolloin kuului huumaava laukaus ja ruudinsavu peitti kaikki. Ranskalainen kalpeni ja pakeni nopeasti takasin ovelle.
Riistettyään päihtyneen kädestä pistoolin ja heitettyään sen lattialle kiiruhti Pierre upseerin luo ja unohdettuaan päätöksensä olla ilmaisematta ranskankielen taitoaan puhutteli hän upseeria ranskaksi.
—Vous n'êtes pas blessé?[227]— kysyi hän.
—Je crois que non, — vastasi upseeri itseään kopeloiden. —Mais je l'ai manqué belle cette fois-ci, — lisäsi hän osottaen seinään, josta oli lohennut rappausta.Quelle est cet homme?[228]— kysyi upseeri luoden Pierreen tuiman katseen.
—Ah, je suis vraiment au désespoir de ce qui vient d'arriver, virkkoi Pierre nopeasti ja kokonaan unohtaen osansa. —C'est un fou, un malheureux qui ne savait pas ce qu'il faisait.[229]
Upseeri astui Makar Aleksejevitshin luo ja tarttui hänen kaulukseensa.
Makar Aleksejevitsh heilui seinää vasten turvautuen huulet riipuksissa aivan kuin torkkuvalla.
—Brigand, tu me la payeras! — sanoi ranskalainen laskien kätensä irti. —Nous autres nous sommes cléments après la victoire, mais nous ne pardonnons pas aux traîtres,[230]— lisäsi hän synkän juhlallisin kasvoin ja komein pontevin kädenliikkein.
Pierre suostutteli yhä vieläkin ranskankielellä upseeria olemaan rankaisematta päihtynyttä, mieletöntä miestä. Upseeri kuunteli ääneti eikä muuttanut muotoaan, ennenkuin vähän ajan päästä, jolloin hän hymyillen kääntyi Pierreen. Hän katsoi muutaman tuokioisen viime mainittuun. Hänen kauniille kasvoilleen nousi traagillisen lempeä piirre ja hän ojensi kätensä.
—Vous m'avez sauvé la vie! Vous êtes français,[231]sanoi upseeri.
Ranskalaisesta oli tämä johtopäätös kaiken epäilyksen ulkopuolella. Suuren työn voi tehdä ainoastaan ranskalainen ja hänen,m-r Ramballïn capitaine du 13-me léger— hengen pelastaminen, oli epäilemättä mitä suurin teko.
Mutta niin epäilemätön kuin olikin tuo johtopäätös ja sille perustuva upseerin vakaumus, katsoi Pierre tarpeelliseksi riistää häneltä tämän vakaumuksen.
—Je suis Russe,[232]— virkkoi Pierre nopeasti.
—Ti-ti-ti, à d'autres, — virkkoi ranskalainen pyöritellen sormeaan nenänsä edessä ja hymyillen. —Tout à l'heure vous allez me corter ça, — lisäsi hän. —Charmé de rencontrer un compatriote. Eh bien! Qu'allons nous faire de ce homme?[233]— kysyi hän Pierreitä tällä kertaa puhutellen häntä aivan kuin veljeään.
Vaikka Pierre ei olisi ollutkaan ranskalainen, mutta kun hän oli saanut maailman korkeimman nimityksen, ei hän voinut luopua siitä enää mitenkään, puhui ranskalaisen upseerin kasvojen ilme ja äänen sävy. Viimeisen kysymyksen johdosta selitti Pierre vielä kerran, kuka oli Makar Aleksejevitsh, selitti, että tuo päihtynyt, mieletön mies oli hetkistä ennen heidän tuloaan salaa siepannut ladatun pistoolin, jota häneltä ei oltu ehditty ottaa pois sekä pyysi lopuksi jättämään päihtyneen teon rankaisematta.
Ranskalainen upseeri pullisti rintansa ja teki kädellään kuninkaallisen liikkeen.
—Vous m'avez sauvé la vie! Vous êtes français. Vous me demandez ca grâce? Je vous l'accorde. Qu'on emmène cet homme,[234]— sanoi ranskalainen upseeri nopeasti ja pontevasti tartuttuaan Pierren kainaloon, jonka hän henkensä pelastamisen tähden oli ylentänyt ranskalaiseksi, hän läksi kävelemään tämän kanssa huoneisiin.
Kun pihalla olevat sotamiehet olivat kuulleet laukauksen, tulivat he eteiseen ja kysyivät, mitä oli tapahtunut sanoen olevansa valmiit rankaisemaan syyllisiä. Mutta upseeri pysähdytti heidät ankarasti.
—On vous demandera quand on aura besoin de vous,[235]— sanoi hän.
Sotamiehet poistuivat. Upseerin palvelija, joka tällä välin oli ehtinyt käydä keittiössä, tuli upseerin luo.
—Capitaine, ils ont de la soupe et du gigot de mouton dans la cuisine, — ilmotti hän. —Faut-il vous l'apporter?[236]
—Oui, et le vin,[237]käski kapteeni.
Kun ranskalainen upseeri ja Pierre olivat astuneet huoneisiin, piti Pierre velvollisuutenaan uudestaan todistaa kapteenille, ettei hän ollut ranskalainen ja hän aikoikin jo poistua, mutta ranskalainen upseeri ei tahtonut kuulla tästä puhuttavankaan. Hän oli niin tavattoman kohtelias, rakastettava, hyväntahtoinen ja vilpittömän kiitollinen henkensä pelastamisesta, ettei Pierrellä ollut sydäntä vastustaa häntä, vaan kävi istumaan hänen kanssaan saliin, ensimäiseen huoneeseen, johon he olivat tulleet. Vastaukseksi Pierren vakuutuksiin, ettei hän ollut ranskalainen, kohotteli kapteeni ainoastaan olkapäitään nähtävästi jaksamatta käsittää, miten oli mahdollista kieltäytyä ottamasta vastaan niin mairittelevaa nimitystä sekä sanoi, että jos Pierre välttämättömästi tahtoi olla venäläinen, niin olkoon niin, mutta että hän tästä huolimatta kuitenkin on elämänijäkseen kiitollisuuden velassa henkensä pelastamisesta.
Jos tällä ranskalaisella olisi ollut jonkunkaan verran kykyä käsittää muiden tunteita ja jos hän olisi arvaillut, mitä Pierre tunsi nyt, olisi Pierre varmaankin poistunut hänen luotaan, mutta tämän miehen vilkas välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei ollut häntä itseään, voitti Pierren.
—Français ou prince russe incognito,[238]— sanoi ranskalainen upseeri katsahdettuaan Pierren hienoihin, vaikkakin likaisiin alusvaatteisiin ja jalokivisormukseen. —Je vous dois la vie et je vous offre mon amitié. Un français noublie jamais ni une insulte, ni un service. Je vous offre mon amitié. Je ne vous dis que ça.[239]
Ranskalaisen upseerin äänen kaiussa, kasvojen ilmeissä ja käden liikkeissä oli niin paljon hyväsydämisyyttä ja kiitollisuutta (ranskalaisen kannalta ajateltuna), että Pierre vaistomaisesti vastaten hymyllä ranskalaisen hymyyn tarttui tämän ojentamaan käteen.
—Capitaine Ramball du 13-me léger, décoré pour l'affaire du sept,[240]— esitti hän itsensä itsekylläisesti ja hillittömästi hymyillen, joka veti hänen huulensa viiksien alta ryppyyn. —Voudrez vous bien me dire à présent, à qui j'ai l'honneur de parler aussi agréablement au lieu de rester à l'ambulance avec la balle de ce fou dans le corps.[241]
Pierre vastasi, ettei hän voi sanoa nimeään, punastui samassa ja koettaen keksiä väärää nimeä oli ryhtymäisillään selittämään niitä syitä, joiden tähden hän ei voi nimeään sanoa, mutta ranskalainen keskeytti hänet nopeasti.
—De grâce, — sanoi hän. —Je comprends vos raisons, vous êtes officier ... supérieur, peut-être. Vous avez porté les armes contre nous. — Ce n'est pas mon affaire. Je vous dois la vie. Cela me suffit. Je suis tout à vous. Vous êtes gentilhomme— lisäsi hän kysyvän omaisesti. (Pierre kumarsi päätään). —Votre nom de baptême, s'il vous plait? Je ne demande pas davantage. M-r Pierre, dites vous ... Parfait. C'est tout ce que je désire savoir.[242]
Kun pöydälle oli tuotu lammaspaistia, munaliikutusta, teekeittiö, viinaa ja venäläisen kellarin viiniä, jota ranskalaiset olivat tuoneet mukanaan, pyysi Ramball Pierreä ottamaan osaa ateriaan ja alkoi itse samassa syödä ahneesti ja nopeasti, kuten terve ja nälkäinen ihminen ainakin, vikkelästi pureskellen voimakkailla hampaillaan, myötäänsä maiskutellen suutaan ja tuon tuostakin virkkaen:exellent, exquis? Hänen kasvonsa punehtuivat ja alkoivat hiestyä. Kun Pierre oli nälkäinen, ryhtyi hänkin mielellään einehtimään. Morelle, upseerin palvelija, toi kastrullin, jossa oli lämmintä vettä ja pani siihen pullon punaviiniä. Sitä paitsi hän toi pullon kaljaa, jonka hän oli ottanut keittiöstä koetteeksi. Ranskalaiset tunsivat jo tämän juoman ja se oli saanut nimenkin. He nimittivät kaljaalimonade de cochon(sikalimonaati) ja Morelle kiitteli tätälimonade de cochonia, jonka hän oli löytänyt keittiöstä. Mutta kun kapteenilla oli viiniä, jota oli saatu Moskovan läpi marssiessa, luovutti hän kaljan Morellelle ja tarttui itse bordeauxilaiseen. Hän kääri pullon kaulaa myöten salvettiin ja kaasi itselleen ja Pierrelle viiniä. Sammutettu nälkä ja viini vilkastuttivat kapteenia entistä enemmän ja hetkeksikään herkeämättä hän puheli koko aterian ajan.
—Oui, mon cher M-r Pierre, je vous dois une fière chandelle de m'avoir sauvé ... de cet enragé ... J'en ai assez, voyez-vous, de balles dans le corps. En voilà une(hän osotti kylkeensä)à Wagram et de deux à Smolensk, — hän osotti arpea poskessaan. —Et cette jambe, comme vous voyez qui ne veut pas marcher. C'est à la grande bataille du 7 à la Moskova que j'ai reçu ça. Sacré Dieu, c'était beau! Il fallait voir ça c'était un déluge de feu. Vous nous avez taillé une rude besogne; vous en vanter, nom d'un petit bon homme. Et, ma parole, malgré la toux, que j'y ai gagné, je serais prêt à recommencer. Je plains ceux qui n'ont pas vu ça.[243]
—J'y ai été,[244]sanoi Pierre.
—Bah, vraiment. Eh bien, tant mieux, — virkkoi ranskalainen. —Vous êtes de fiers ennemis, tout de même. La grande redoute a été tenace, nom d'une pipe. Et vous nous l'avez fait crânement payer. J'y suis allé trois fois, tel que vous me voyez. Trois fois nous étions sur les canons et trois fois on nous a culbuté et comme des capucins de cartes. Oh! s'était beau, m-r Pierre. Vos grenadiers ont été superbes, tonnerre de Dieu. Je les ai vu six fois de suite serrer les rangs et marcher comme à une revue. Les beaux hommes! Notre roi de Naples qui s'y cannait a crié: bravo!—Ah! ah! soldat comme nous autres!— sanoi hän nauraen tuokioisen vaiettuaan. —Tant mieux, tant mieux m-r Pierre. Terribles en bataille ... galants... (hän iski silmää naurussa suin)avec les belles, voilà les français, m-r Pierre, n'est-ce pas.[245]
Kapteeni oli niin viattoman ja sydämmellisen iloinen ja kokonainen ja itseensä tyytyväinen, että Pierrekin oli vähällä iskeä silmää mielihyvissään häneen katsoessaan. Sanagalantoli luultavasti johtanut kapteenin mieleen ajatuksen Moskovan asemasta.
—A propos, dites donc, est-ce vrai que toutes les femmes ont quitté Moscou? Une drôle d'idée! Qu'avaient-elles à craindre?[246]
—Est-ce que les dames françaises ne quitteraient pas Paris, si les russes y entraient?[247]— sanoi Pierre.
—Ah, ah, ah!... — purskahti ranskalainen väkevään, tuliseen nauruun ja ravisti Pierreä olkapäistä. —Ah! elle est forte celle-la, — virkkoi hän. —Paris... Mais Paris, Paris...[248]
—Paris la capitale du monde...[249]— sanoi Pierre päättäen ranskalaisen sanat.
Kapteeni katsahti Pierreen. Hänellä oli tapana keskellä keskustelua pysähtyä ja katsoa terävästi nauravilla, pehmeillä silmillään.
—Eh bien, si vous ne m'aviez pas dit que vous êtes russe, j'aurai parié que vous êtes parisien. Vous avez ce je ne sais quoi ce.[250]— ja sanottuaan nämä imartelevat sanat hän katsahti taasen äänettömästi Pierreen.
—J'ai été à Paris, j'y ai passé des années,[251]— sanoi Pierre.
—Oh ça se voit bien. Paris! ... Un homme qui ne connait pas Paris, est un sauvage. Un parisien, ça se sent à deux lieux. Paris s'est Talma, la Duschénois, Potier, la Sorbonne, les boulevards, — ja huomattuaan, että johtopäätös oli edellistä heikompi, hän lisäsi nopeasti: —il n'y a qu'un Paris au monde. Vous avez été à Paris et vous êtes resté russe. Eh bien, je ne vous en estime pas moins.[252]
Viinin vaikutuksesta, ja niiden päivien jälkeen, jotka Pierre oli viettänyt yksinäisyydessä synkkien ajatustensa parissa, tunsi hän nyt tahtomattaankin mielihyvää keskustellessaan tämän iloisen ja sydämmellisen ranskalaisen kanssa. —Pour en revenir à vos dames, on les dit bien belles. Quelle fichue idée d'aller s'enterrer dans les steppes, quand l'armée française est à Moscou. Quelle chance elles ont manqué celles-là. Vos moujiks c'est autre chose, mais vous autres, gens civilisés, vous devriez nous connaître mieux que ça. Nous avons pris Vienne, Berlin, Madrid, Naple, Borne, Varsovie, toutes les capitales du monde... On nous craint, mais on nous aime. Nous sommes bons à connaître. Et puis l'Empereur...[253]— alkoi hän, mutta Pierre keskeytti hänet.
—L'Empereur?— toisti Pierre ja hänen kasvoilleen nousi surullinen hämmästyksen ilme. —Est-ce que l'Empereur...[254]
—L'Empereur! C'est la générosité, la clémense, la justice, l'ordre, le génie, voilà l'Empereur! C'est moi Ramball qui vous le dit... Tel que vous me voyez, j'étais son ennemi il y a encore huit ans. Mon père a été comte émigré... Mais il m'a vaincu, cet homme. Il m'a empoigné. Je n'ai pas pu résister au spectacle de grandeur et de gloire dont il couvrait la France. Quand j'ai compris ce qu'il voulait, quand j'ai vu qu'il nous faisait une litière de lauriers, voyez vous, je me suis dit: voilà un souverain, et je me suis donné à lui. Eh voilà! Oh, oui, mon cher, s'est le plus grand homme des siècles passés et à venir.[255]
—Est-il à Moscou?[256]— virkkoi Pierre äimistyen ja rikollisin kasvoin.
Ranskalainen katsahti Pierren rikollisiin kasvoihin ja naurahti.
—Non, il fera son entrée demain,[257]— sanoi hän ja jatkoi puhettaan.
Heidän puheensa keskeytyi muutamista portilta kuuluvista huudoista ja Morelen tulosta, joka tuli sanomaan kapteenille, että ulkona oli württembergiläisiä husareja, jotka aikoivat sijottaa hevosensa samaan pihaan, jossa kapteenin hevoset olivat. Väärinkäsitys oli syntynyt pääasiallisesti siitä syystä, etteivät husarit olleet ymmärtäneet, mitä heille oli sanottu.
Kapteeni käski kutsumaan luokseen vanhemman ali-upseerin, jolta hän kysyi ankaralla äänellä, mihin rykmenttiin hän kuului, kuka oli heidän päällikkönsä ja millä oikeudella hän uskaltaa tulla kortteeriin, johon jo muut ovat asettuneet. Kahteen ensimäiseen kysymykseen mainitsi saksalainen, joka ymmärsi huonosti ranskaa, rykmenttinsä ja päällikkönsä, mutta viimeiseen kysymykseen jota hän ei ollut ymmärtänyt, vastasi hän solkaten muutamia ranskalaisia sanoja saksaansa, että hän on rykmentin majotusmestari ja että päällikkö on käskenyt häntä ottamaan kaikki talot järjestään. Pierre, joka osasi saksaa, tulkitsi kapteenille mitä saksalainen puhui ja kertoi kapteenin vastauksen saksan kielellä württembergiläiselle husarille. Kun saksalainen oli saanut selvän, mitä hänelle oli sanottu, poistui hän ja vei hevoset mukanaan. Kapteeni meni ulkoportaille ja jakoi kovalla äänellä joitakin käskyjä.
Kun hän palasi huoneeseen istui Pierre samalla paikalla, jossa hän ennen oli istunut pää kumarruksissa käsivarassa. Hänen kasvonsa olivat kärsivän näköiset ja todellakin hän kärsi tänä hetkenä. Kun kapteeni oli poistunut ulos ja Pierre jäänyt yksikseen, palasi hän yhtäkkiä järkiinsä ja se asema, jossa hän äsken oli ollut, virkosi taas selvänä hänen mieleensä. Ei se, että Moskova oli vallotettu eikä sekään, että nuo onnelliset voittajat isännöivät kaupungissa ja esiintyivät hänen suojelijanaan, rasittaneet häntä tänä hetkenä, niin raskaalta kuin nämäkin seikat hänestä tuntuivat, mutta hänelle tuotti tuskaa hänen oman heikkoutensa tunteminen. Muutama viinilasi ja keskustelu tuon sydämellisen kapteenin kanssa olivat haihduttaneet Pierrestä sen kärjistyneen synkän mielentilan, jossa Pierre oli ollut nämä viime päivät ja joka oli välttämätöntä hänen aikeensa toteuttamista varten. Pistooli, tikari ja kauhtana olivat valmiit, Napoleonin tulo tapahtuu huomenna. Yhä edelleenkin piti Pierre hyödyllisenä ja kunniakkaana surmata suurin pahantekijä, mutta hän tunsi, ettei hän nyt sitä tee. Miksi? Sitä hän ei tiennyt, mutta hänestä vain tuntui siltä, ettei hänestä ole aikeensa toteuttajaksi. Hän taisteli heikkouden tunnettaan vastaan, mutta tunsi samalla hämärästi, ettei hän sitä voi poistaa ja että hänen entiset synkät ajatuksensa kostosta, surmasta ja itsensä uhraamisesta olivat haihtuneet ensimäisen ihmisen kosketuksesta kuin tuhka tuuleen.
Kapteeni astui huoneeseen viheltäen jotain säveltä. Ranskalaisen loruileminen, joka äsken oli huvittanut Pierreä, tuntui hänestä nyt vastenmieliseltä. Sekä ranskalaisen vihellyksen sävel että hänen käyntinsä ja ne liikkeet, joilla hän kierteli viiksiään, tuntuivat nyt Pierrestä loukkaavilta. "Minä lähden heti paikalla pois enkä sano enää sanaakaan", ajatteli Pierre. Mutta vaikka hän ajattelikin näin, istui hän kuitenkin ennallaan samalla paikalla. Jokin kummallinen heikkouden tunne esti häntä nousemasta paikaltaan. Hän kyllä tahtoi nousta, mutta ei voinut tehdä sitä eikä lähteä pois.
Kapteeni sitä vastoin näytti hyvin iloiselta. Hän kulki kaksi kertaa huoneen päästä toiseen. Hänen silmänsä välkkyivät ja viikset hieman liikahtelivat, aivan kuin hän olisi itsekseen hymyillyt jollekulle hupaiselle päähänpistolle.
—Charmant, — sanoi kapteeni äkkiä, —le colonel de ces württembergeois! C'est un allemand; mais, brave garçon s'il en fut. Mais allemand. (Hän istuutui vastapäätä Pierreä.)A propos, vous savez donc l'allemand, vous?[258]
Pierre katsahti häneen ääneti.
—Comment dites vous asile en allemand?[259]
—Asile?— toisti Pierre. —Asile en allemand — Unterkunft,[260]
—Comment dites-vous?[261]— kysyi kapteeni uudestaan nopeasti ja epäilevästi.
—Unterkunft, — toisti Pierre.
—Onterkoff, — virkkoi kapteeni ja katsoi muutaman tuokion Pierreen nauravin silmin. —Les allemands sont de fiéres bêtes. N'est-ce pas, m-r Pierre?[262]— päätti hän.
—Eh bien, encore une bouteille de ce bordeau moscovite, n'est-ce pas? Morel, va nous chauffer encore une petite bouteille, Morel![263]— huudahti kapteeni iloisesti.
Morel toi kyntteliä ja pullon viiniä. Kun kapteeni katsoi Pierreen tulen valossa, näytti häntä hämmästyttävän puhetoverinsa omituinen kasvojen ilme. Ramball astui vilpittömästi surkutellen ja osaaottavan ilme kasvoilla Pierren luo ja kumartui hänen ylitsensä.
—Eh bien, nous sommes tristes?— sanoi hän koskettaen Pierreä kädestä. —Vous airai-je fait de la peine? Non, vrai, avez vous quelque chose contre moi? — kyseli hän. —Peut être rapport à la situasion?[264]
Pierre ei vastannut mitään, vaan katsoi pehmeästi ranskalaisen silmiin. Ranskalaisen osanotto tuntui Pierrestä hyvältä.
—Parole d'honneur, sans parler de ce que je vous dois, j'ai de l'amitié pour vous, Puis-je faire quelque chose pour vous? Disposez de moi. C'est à la vie et à la mort. C'est la main sur le coeur que je vous le dis[265]— sanoi hän rintoihinsa lyöden.
—Merci,[266]— sanoi Pierre.
Kapteeni katsahti terävästi Pierreen ja samalla tavoin kuin hän oli katsonut silloin, kun hän oli saanut tietää, mikä oli saksaksi turvapaikka ja hänen kasvonsa alkoivat yhtäkkiä säteillä.
—Ah! dans ce cas je bois à notre amitié![267]— huudahti hän iloisesti ja kaatoi kaksi lasia viiniä.
Pierre otti täytetyn lasin ja joi sen, Ramball joi toisen, puristi vielä kerran Pierren kättä ja painautui pöytää vasten miettivän surumieliseen asentoon.
—Qui, mon cher ami, voilà les caprices de la fortune, — alkoi hän puhua. —Qui m'aurait dit que je serai soldat et capitaine de dragons au service de Bonaparte, comme nous l'appellions jadis. Et cependant me voilà à Moscou avec lui. Il faut vous dire, mon cher, — jatkoi hän semmoisen henkilön surullisella ja tasaisella äänellä, joka aikoo ruveta kertomaan pitkää tarinaa, —que notre nom est l'un des plus anciens de la France.[268]
Ja kapteeni kertoi Pierrelle ranskalaisen kevyellä lapsellisella avomielisyydellä esi-isistään, lapsuudestaan, poikavuosistaan ja miehistymisestään sekä kaikki sukulaisuus-, omaisuus- ja perhesuhteensa. "Ma pauvre mère" näytteli tietysti tärkeää osaa hänen kertomuksessaan.
—Mais tout ça ce n'est que la mise en scène de la vie, le fond s'est l'amour! L'amour! Nest-ce pas, m-r Pierre?— sanoi hän vilkastuen. —Encore un verre.[269]
Pierre joi taas ja täytti lasinsa kolmannen kerran.
—Oh! Les femmes, les femmes![270]— huudahti kapteeni ja katsoen Pierreen vetristynein silmin hän alkoi puhua rakkaudesta ja rakkausseikkailuistaan.
Näitä oli hyvin paljon, siitä ei ollut epäilemistäkään, kun katsoi upseerin tyytyväisiin ja kauneisiin kasvoihin ja näki sen juhlallisen eloisuuden, jolla hän puheli naisista. Siitä huolimatta, että kaikilla Ramballen rakkausjutuilla oli se likaisuuden luonne, jossa ranskalaiset näkevät rakkauden ehdotonta suloa ja runollisuutta, kerroskeli kapteeni juttunsa niin vilpittömän vakuuttavasti kuin yksistään hän olisi tuntenut ja kokenut rakkauden kaikki suloiset nautinnot ja hän kuvaili naisia niin houkuttelevasti, että Pierre kuunteli häntä mielenkiintoisesti.
Oli silminnähtävää, ettäl'amour, josta ranskalainen niin kovasti piti, ei ollut sitä alhaista eikä yksinkertaista lajia rakkautta, jota Pierre oli kerran tuntenut puolisoaan kohtaan eikä sitä hänen itsensä pingoittamaa romanttista rakkautta, jota hän tunsi Natashaa kohtaan (kumpaakin näitä lajia rakkautta halveksi Ramball yhtä paljon) — toinen olil'amour des charretiers, toinenl'amour des nigauds[271]Sel'amour, jota ranskalainen ihaili, oli pääasiallisesti suhteiden luonnottomuudessa naiseen ja mielettömyyksien moninaisuudessa, jotka antoivat aistille sen suurimman sulouden.
Niinpä kertoi kapteeni liikuttavan tarinan rakkaudestaan erääseen hurmaavaan 35 vuotiseen markiisittareen ja samalla kertaa ihanaan, viattomaan 17 vuotiseen lapseen, hurmaavan markiisittaren tyttäreen. Äidin ja tyttären jalomielisyyden taistelu, joka oli päättynyt siten, että äiti uhraten itsensä oli esittänyt tyttärensä puolisoksi rakastajalleen, läikytti vielä nytkin kapteenin mieltä, vaikka se olikin enää vain kaukainen muisto. Sitte hän kertoi erään toisen tapauksen, jossa aviomies oli näytellyt rakastajan osaa, vaan hän (rakastaja) aviomiehen osaa ja muutamia hassunkurisia tapauksiasouvenirs d'Allemagnesta, jossaasilemerkitseeUnterkunftja jossales maris mangent de la choux croûteja jossales jeunes filles sont trop blondes.[272]
Viimeinen Puolassa tapahtunut seikkailu, joka vielä oli tuoreena kapteenin muistossa ja jonka hän kertoi vilkkain kädenliikkein ja hehkuvan punehtunein kasvoin, oli se, että hän oli pelastanut erään puolalaisen hengen (yleensä ilmenivät kapteenin kertomuksissa hengenpelastamiskohtaukset tiheään). Tämä puolalainen oli uskonut hänen haltuunsa hurmaavan puolisonsa (parisienne de coeur)[273]samaan aikaan, kuin hän itse oli astunut ranskalaisten palvelukseen. Kapteeni oli onnellinen, hurmaava puolatar tahtoi karata hänen kanssaan. Mutta jalomielisyyden tunne pakotti kapteenin palauttamaan vaimon tämän miehelle, jolloin hän oli sanonut viimemainitulle:je vous ai sauvé la vie et je sauvé votre honneur![274]Kun kapteeni toisti nämä sanat, pyyhki hän silmiään ja puisti itseään aivan kuin karkottaen itsestään heikkouden, joka hänet oli vallannut tätä liikuttavaa tapausta muistaessaan.
Kuten usein tapahtuu myöhäisenä illan hetkenä ja viinin vaikutuksesta, tarkkasi Pierre nytkin kuunnellessaan kapteenin kertomuksia kaikkea sitä, mitä kapteeni puheli, ymmärsi kaikki ja samalla kertaa piti silmällä monia omiakin muistojaan, jotka yhtäkkiä jostain syystä valveutuivat hänen mielessään. Kun hän kuunteli näitä rakkauden tarinoita, muistui hänen mieleensä aivan odottamatta hänen oma rakkautensa Natashaa kohtaan ja selaillen mielikuvituksessaan tämän rakkauden kuvia vertaili hän niitä ajatuksissaan Ramballen kertomuksiin. Seuratessaan kertomusta velvollisuuden taistelusta rakkauden kanssa näki Pierre edessään pienimmätkin yksityiskohdat viimeisestä kohtauksestaan Suharevin tornin luona rakkautensa esineen kanssa. Silloin tämä kohtaus ei ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Hän ei ollut edes kertaakaan muistellut sitä, mutta nyt hänestä tuntui, että tässä kohtauksessa oli ollut jotain hyvin merkillistä ja runollista.
"Pjotr Kirilitsh, tulkaa tänne, minä tunsin teidät", — kuuli Pierre nyt Natashan lausumat sanat, näki edessään hänen silmänsä, hymyn, matkapäähineen, jonka alta oli välähtänyt näkyviin hiuskierre ... ja jotain liikuttavaa ja ihanaa kuvastui hänen mieleensä kaikesta tästä.
Lopetettuaan kertomuksensa hurmaavasta puolattaresta kysyi kapteeni Pierreltä, oliko hän koskaan tuntenut moista uhrautumisen tunnetta rakkauden tähden ja kateutta aviomiestä kohtaan.
Tämä kysymys herätti Pierren ajatuksien maailmasta, hän nosti päänsä ja tunsi, että hänen välttämättä oli lausuttava julki hänen mieltään askaroittaneet ajatukset. Hän sanoi, että hän oli koko elämänsä rakastanut ja vieläkin rakastaa yhtä ainoata naista ja ettei tämä nainen koskaan voi tulla hänen omakseen.
—Tiens![275]— sanoi kapteeni.
Sitten selitti Pierre, että hän oli rakastanut tätä naista aikuisimmasta nuoruudestaan pitäen, mutta hän ei ollut uskaltanut ajatella häntä, koska nainen oli ollut liian nuori ja hän itse oli ollut laiton lapsi, jolla ei vielä ollut mitään nimeä. Sittemmin, kun hän jo oli saanut nimen ja rikkautta, ei hän ollut uskaltanut ajatella tuota naista siitä syystä, että hän oli rakastanut häntä liian paljon ja asettanut hänet liian korkealle kaiken muun maailman yläpuolelle ja tällä tavoin sanomattoman paljon korkeammalle itseään.
Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan kysäsi Pierre kapteenilta, ymmärsikö hän tätä.
Kapteeni teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, että jollei hän käsittänytkään, niin pyysi hän kuitenkin jatkamaan.
—L'amour platonique, les noages...[276]— mutisi hän.
Pierren kieli laukesi nyt kahleistaan — liekö se tapahtunut viinin vaikutuksesta tahi avomielisyyden tunteen tarpeesta tahi sitte ajatuksesta, ettei tuo mies tunne eikä tule tuntemaan ainoatakaan hänen kertomuksensa toimivista henkilöistä tahi sitte kaikki nämä yhteensä. Ja hän kertoi sammaltavin kielin ja kiiluvin silmin jonnekin kauvas katsoen koko elämäntarinansa: naimiskauppansa, Natashan lemmentarinan hänen parhaaseen ystäväänsä, Natashan petoksen ja kaikki omat vaatimattomat suhteensa viimemainittuun. Ramballen kysymysten johdosta hän kertoi senkin, mitä hän alussa oli salannut — asemansa ylhäisessä maailmassa, jopa ilmaisi kapteenille nimensäkin.
Pierren kertomuksesta hämmästytti kapteenia kaikista eniten se, että Pierre oli hyvin rikas, että hänellä oli Moskovassa kaksi palatsia ja että hän oli hyljännyt kaiken hyvyytensä eikä ollut matkustanut Moskovasta pois, vaan jäänyt kaupunkiin salaten nimensä ja arvonsa.
Vasta myöhään yöllä läksivät he yhdessä ulos kadulle. Yö oli lämmin ja valoisa. Vasemmalla puolen taloa kuumotti ensimäisen Moskovassa alkaneen tulipalon kajastus Petrovkajalta. Oikealla puolen oli korkealla nuoren kuun sirppi ja kuun vastapäisellä puolella riippui se valoisa pyrstötähti, joka liittyi Pierren sydämessä yhteen hänen rakkautensa kanssa. Portilla seisoi Gerasim, kyökkipiika ja kaksi ranskalaista. Kuului näiden naurua ja keskustelua kielellä, jota he eivät ymmärtäneet. He katsoivat kaupungista kumottavaa kajastusta.
Suuren kaupungin etäisessä osassa olevassa tulipalossa ei ollut mitään pelottavaa.
Katsoessaan korkealle tähtiä kiiluvalle taivaalle kuuhun, pyrstötähteen ja kajastukseen valtasi Pierren riemukas tunne. "Oi, miten hyvin on kaikki, mitä muuta enää tarvitsee?" ajatteli hän. Vaan äkkiä, kun hän muisti aikeensa, meni hänen päänsä sekasin, hän sai pahoinvoinnin kohtauksen, niin että hänen oli nojauduttava aitaa vasten, jottei olisi kaatunut.
Jättämättä hyvästejä uudelle ystävälleen poistui Pierre hoippuvin askelin portilta, palasi takasin huoneeseensa, laskeutui sohvalle ja nukkui heti.
Syyskuun 2 p:nä alkaneen ensimäisen tulipalon kajastusta katselivat kaupungista pakenevat asukkaat ja keräyvät sotajoukot eri tahoilta ja erilaisin tuntein.
Rostovilaisten matkue oli pysähtynyt täksi yöksi Mitishtshiin kahdenkymmenen virstan päähän Moskovasta. He olivat lähteneet syyskuun 1 p:nä matkalle niin myöhään, tie oli ollut niin täynnä kuormia ja sotaväkeä ja niin paljon oli unohdettu kaikenmoisia esineitä, joita hakemaan oli täytynyt lähettää miehiä, että sinä yönä oli päätetty pysähtyä viiden virstan päähän Moskovasta. Seuraavana aamuna oli herätty myöhään ja taasen oli ollut niin paljon esteitä, että oli päästy ainoastaan Bolshaja Mitishtshiin saakka. Kello 10 illalla sijottuivat Rostovien herrasväki ja kaikki heidän mukanaan matkustavat haavottuneet mikä minnekin suuren kylän taloihin ja mökkeihin. Kun Rostovilaisten palvelijat ja kuskit sekä haavottuneiden upseerien sotamiespalvelijat olivat saaneet herrasväkensä korjuuseen, syöneet iltasensa ja illastaneet hevosensa, keräytyivät he kuistille.
Naapurimökissä virui Rajevskin haavottunut adjutantti musertunein rantein ja kauhea tuska, jota se tuotti hänelle, sai hänet surkeasti yhtä mittaa voihkimaan ja nämä voihkeet kaikuivat kaameina yön syksyisessä pimeydessä. Ensimäisen yön oli tämä adjutantti viettänyt samassa talossa, jossa Rostovilaiset olivat olleet. Kreivitär oli sanonut, ettei hän ollut voinut sulkea silmiään haavottuneen voihkeelta ja Mitishtshissa oli kreivitär mennyt kaikista huonoimpaan mökkiin ainoastaan siitä syystä, että olisi päässyt erilleen tuosta haavottuneesta.
Eräs miehistä näki yön pimeydestä portin edessä seisovien vaunujen korkean ryhmän takaa toisen heikon tulipalon kajastuksen. Yksi kajastus oli jo kauan aikaa ollut näkyvissä ja kaikki tiesivät, että siellä paloi Malaja Mitishtshi, jonka Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet.
— Mutta tuohan on toinen tulipalo, — virkkoi upseerin palvelija.
Kaikki rupesivat katsomaan kajastukseen päin
— Vastahan kerrottiin, että Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet Malaja Mitishtshin.
— Senkö? Ei, ei se tuo ole Mitishtshissä, tuo on etempänä.
— Katsokaapas, niin näyttää kuin olisi Moskovassa.
Kaksi miestä laskeutui kuistilta, meni vaunujen taa ja istuutui sen astinlaudalle.
— Tuo on vasempana, Mitishtshi on tuollapäin ja kajastus näyttää olevan aivan toisella taholla.
Muutamia miehiä yhtyi edellisiin.
— Hoo, miten hulmuilee, — virkkoi eräs, — se on Moskovan tulipalosta. Näyttää olevan joko Sushtshevskajalla tahi Rogoschkajalla.
Kukaan ei vastannut tähän huomautukseen. Hyvän aikaa katselivat kaikki ääneti uuden tulipalon kaukana loimuavia leimuja.
Vanha ukko kreivin kamaripalvelija (joksi häntä sanottiin), Damla Terentjitsh, tuli miesten luo ja huusi Mishkaa.
— Mitä sinä täällä hölmäilet, mullikka!... Jos kreivi sattuu jotain tarvitsemaan, ei ole ketä käskee. Mene korjaamaan vaatteita.
— Minä vaan tulin hakemaan vettä, — sanoi Mishka.
— Mitäs te, Danila Terentjitsh luulette, eikös se tuo näytä niinkuin Moskovasta? — kysyi eräs lakeija.
Danila Terentjitsh ei vastannut mitään ja kaikki muutkin olivat taas kauan aikaa ääneti. Kajastuksen loimu leveni ja hulmusi yhä korkeammalle.
— Jumala armahtakoon!... Tuulee ja semmoinen kuivuus ... — kuului taas ääni.
— Huu, miten ryöhyilee. Herra Jumala! Naakkojakin näkyy. Jumala meitä syntisiä armahtakoon.
— Totta ne sen sammuttavat.
— Kukas sen sammuttaisi? — kuului Danila Terentjitshin ääni, joka tähän saakka oli ollut vaiti. (Hänen äänensä oli tyyni ja pitkäveteinen.) — Moskovassa on kuin onkin, hyvät veljet, — sanoi hän, — se valkea äitimme se on ... — hänen äänensä katkesi ja hän alkoi yhtäkkiä itkeä nyyhkyttää.
Ja oli kuin kaikki olisivat odottaneet ainoastaan tätä käsittääkseen sen merkityksen, joka tuolla kumottavalla kajastuksella oli heihin nähden. Kuului huokauksia, rukousten sanoja ja vanhan kreivin kamaripalvelijan itkunnyyhkytystä.
Kamaripalvelija meni kreivin luo ja ilmotti tälle, että Moskova palaa. Kreivi pani päälleen viitan ja meni ulos katsomaan. Yhdessä hänen kanssaan meni ulos myöskin Sonja, joka ei ollut riisuutunut ja m-me Schoss, Natasha ja kreivitär jäivät kahden kesken huoneeseen. (Petja ei enää ollut perheessä, hän oli mennyt rykmenttinsä mukana, joka oli lähtenyt Troitsiin.)
Kreivitär rupesi itkemään, kun hän sai kuulla sanoman Moskovan palosta. Natasha istui kalpeana ja tuijottavin katsein penkillä pyhäinkuvien alla (samalla paikalla, jonne hän oli istuutunut tänne tultua), ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota isän sanoihin. Hän kuunteli adjutantin lakkaamatonta voihkinaa, joka kuului kolmen talon takaa.
— Oi kauheata! — sanoi Sonja, joka palasi pihalta kohmettuneena ja säikähtyneenä. — Minä luulen, että koko Moskova on tulessa, kajastus on kammottava! Natasha, katsohan, nyt näkyy jo tästä ikkunastakin, — sanoi hän sisarelle haluten häntä nähtävästi jollain tavoin saada virkoamaan.
Mutta Natasha katsahti häneen aivan kuin ymmärtämättä sitä, mitä häneltä kysyttiin ja alkoi taas tuijottaa uunin kylkeen. Natasha oli ollut tässä kivettyneessä mielentilassa aamusta asti, siitä samasta hetkestä asti, jolloin Sonja kreivittären ihmeeksi ja suureksi harmiksi oli jostain aivan käsittämättömästä syystä katsonut tarpeelliseksi ilmottaa Natashalle, että ruhtinas Andrei oli haavottunut ja että hän oli heidän matkueessaan. Kreivitär suuttui Sonjaan niin ankarasti, ettei hän ollut melkein milloinkaan suuttunut niin kovasti. Sonja oli itkenyt ja pyytänyt anteeksi ja ikään kuin nyt koettaen parantaa pahaa työtään puuhaili hän lakkaamatta sisarensa ympärillä.
— Katsoppas Natasha, miten hirmuisesti palaa, — sanoi Sonja.
— Mikä palaa? — kysyi Sonja. — Ah, niin Moskova.
Ja aivan kuin ollakseen loukkaamatta Sonjaa kieltäytymällä katsomasta käänsi hän päätään ikkunaan päin ja katsoi niin, ettei hän voinut nähdä mitään sekä kääntyi sitte taas istumaan entiseen asentoonsa.
— Sinähän et nähnyt mitään.
— Kyllä minä näin — vastasi Natasha äänellä, josta kuulosti harras pyyntö jättää hänet rauhaan.
Sekä kreivitär että Sonja käsittivät hyvästi, ettei Moskova eikä Moskovan palo eikä mikään muukaan voinut merkitä mitään Natashalle.
Kreivi meni takaisin väliverhon taakse ja kävi nukkumaan. Kreivitär tuli Natashan luo, kosketti kämmenensä selällä hänen päätään, kuten hänen oli tapana tehdä silloin, kun hänen tyttärensä oli sairas, kosketti sitten huulillaan hänen otsaansa aivan kuin tunnustellakseen, oliko Natashassa kuumetta ja lopuksi suuteli häntä.
— Oletko sinä kylmettynyt? Sinähän vapiset. Kävisit nukkumaan, — sanoi kreivitär.
— Nukkumaan? — Hyvä on, minä käyn. Minä käyn heti nukkumaan, — vastasi Natasha.
Siitä saakka, kun Natashalle oli tänä aamuna kerrottu, että kreivi Andrei oli vaarallisesti haavottunut ja matkusti heidän mukanaan, oli hän vain ensi hetkinä kysellyt myötäänsä: mihin, miten ja vaarallisestiko hän oli haavottunut sekä saisiko hän nähdä haavottunutta. Mutta sen jälkeen kun hänelle oli sanottu, ettei hän saanut nähdä ruhtinas Andreita, että tämä oli vaarallisesti haavottunut, mutta että hänen henkensä ei ollenkaan ollut vaarassa, lakkasi hän nähtävästi siitä syystä, ettei hän uskonut, mitä hänelle oli sanottu, ja että hän tuli vakuutetuksi siitä, että kysyipä hän mitä tahansa, hänelle vastattaisiin aina samalla tavalla, kokonaan kyselemästä ja puhumasta mitään. Koko matkan oli Natasha istunut silmät suurina, jotka kreivitär niin hyvin tunsi ja joiden ilmettä hän kovasti pelkäsi, hievahtamatta vaunujen nurkassa ja samalla tavalla istui hän nytkin penkillä, jolle oli istuutunut. Kreivitär tiesi varmasti, että Natasha oli saanut päähänsä jonkun ajatuksen ja että hän nyt jotain päätti tahi ehkä oli jo päättänytkin, mutta mitä tämä oli, sitä ei kreivitär tiennyt ja se vaivasi ja pelotti häntä.
— Riisuudu, Natasha, kultaseni. Käy minun vuoteelleni (ainoastaan kreivittärelle oli tehty vuode sänkyyn, m-me Schossin ja kummankin neidin oli nukuttava lattialla heinillä).
— Ei, äiti, minä paneudun tähän lattialle, — sanoi Natasha vihaisesti, meni ikkunan luo ja avasi sen.
Adjutantin voihkeet kuuluivat avoimesta ikkunasta entistä selvemmin. Natasha työnsi päänsä yön kosteaan ilmaan ja kreivitär näki, miten hänen tyttärensä hento kaula vapisi itkun nyyhkytyksistä ja tärisi ikkunanpuitetta vastaan. Natasha tiesi ettei voihkija ollut ruhtinas Andrei. Hän tiesi että ruhtinas Andrei oli samassa joukkueessa kuin hekin toisessa tuvassa eteisen toisella puolella. Mutta sydäntä särkevä lakkaamaton valitus oli pusertanut hänen sydämmestään itkun. Kreivitär ja Sonja katsahtivat toisiinsa.
— Käy nukkumaan, kultaseni, käy nukkumaan, rakkaani, — sanoi kreivitär kepeästi kädellään koskettaen Natashaa olkapäähän. — Käy tosiaankin nukkumaan.
— Ah, niin... Minä käyn heti, heti paikalla, — sanoi Natasha ruveten nopeasti riisuutumaan ja repimään auki hameittensa siteitä.
Saatuaan puvun riisutuksi ja pantuaan päälleen yöröijyn istuutui hän jalat koukussa allaan lattialle valmistetulle vuoteelle, heitti olkansa yli etupuolelle lyhyen, hoikan palmikkonsa ja alkoi järjestää sitä uudelleen. Hoikat, pitkät ja tottuneet sormet liikkuivat nopeasti ja taitavasti suortuvissa, punoivat ja sitoivat palmikon. Natashan pää liikkui totuttuun tapaan vuoroin puolelle vuoroin toiselle, mutta kuumeenomaisesti suurentuneet silmät katsoivat liikkumattomina suoraan eteenpäin. Kun hän oli saanut itsensä yöasuun, laskeutui hän hiljaa heinien päälle levitetylle hurstille vuoteen laitaan lähelle ovea.
— Natasha, käy sinä keskeen, — sanoi Sonja.
— Minä käyn tähän, — vastasi Natasha. — Käykää nyt nukkumaan, — lisäsi hän äreästi. Hän painoi kasvonsa syvälle päänaluseen.
Kreivitär, m-me Schoss ja Sonja riisuutuivat nopeasti ja laskeutuivat vuoteelle. Pieni lamppu jäi vaan valvomaan. Ulkona kuumotti kahden virstan päässä oleva Malaja Mitishthin palo, väkijoukon öisten huutojen humua tulvi kylän kadulta ja kapakasta, jota Mamonovin kasakat olivat hävittämässä, ja lakkaamatta kuului adjutantin surkea voihke.
Pitkän aikaa tarkkasi Natasha hänen korviinsa sekä ulkoa että mökin sisästä kuuluvia ääniä, mutta hän virui hievahtamatta vuoteellaan. Hän kuuli ensin äidin rukouksen ja huokaukset, sängyn narinaa äidin käännellessä, m-me Schossin vanhastaan tuttua vinkuvaa kuorsausta ja Sonjan hiljaista hengitystä. Sitte kreivitär äännähti Natashalle. Natasha ei vastannut.
— Taitaa jo nukkua, äiti, — vastasi Sonja hiljaa.
Hetkisen kuluttua äännähti kreivitär uudelleen, mutta nyt ei enään kukaan vastannut.
Kohta tämän jälkeen kuuli Natasha, että äiti hengitti tasaisesti. Natasha ei liikahtanut vieläkään, vaikka hänen pientä paljasta jalkaansa, joka oli valahtanut peitteen alta ulos, paleli paljaalla lattialla.
Seinänraosta soinnahti sirkan ääni aivan kuin kaikki voittaneen voitonlauluna. Kaukaa kuului kukon kiekumista, johon toinen läheltä vastasi. Kapakan äänet olivat vaijenneet; adjutantin voihke kuului vain ennallaan. Natasha nosti itseään.
— Sonja, nukutko sinä? Äiti! — kuiskasi hän.
Kukaan ei vastannut. Natasha nousi ylös hitaasti ja varovasti, siunasi itsensä ristinmerkillä ja laski varovasti kapean, notkean ja paljaan jalkapohjansa likaiselle, kylmälle lattialle. Palkit narahtivat. Sitte hän juoksi muutamin nopein askelin kuin kissanpoika ovelle ja tarttui sen kylmään kahvaan.
Hänestä tuntui, että jokin jyskää tasaisesti kolhien mökin kaikkiin seiniin: kolhinta oli hänen pelosta tyrmistymäisillään olevan sydämensä jyskytystä.
Hän aukasi oven, astui kynnyksen yli ja laski jalkansa eteisen kostealle, kylmälle maaperälle. Koleus virkisti häntä. Hän kopeloi paljaalla jalallaan eteisessä nukkuvaa miestä, harppasi tämän yli ja avasi sen tuvan oven, jossa ruhtinas Andrei oli. Tuvassa oli pimeä. Peränurkassa sängyn vieressä, jolla jotakin virui, oli penkillä paksulle karrelle palanut talikyntteli.
Jo aamulla, jolloin Natashalle oli ilmotettu ruhtinas Andrein läsnäolo, oli hän päättänyt, että hänen täytyy saada nähdä hänet. Hän ei tiennyt, miksi näkemisen täytyi tapahtua, mutta kun hän tiesi samalla, että näkeminen tulee olemaan tuskallinen, tuli hän yhä vakuutetummaksi siitä, että se oli välttämätöntä.
Koko päivän hän oli elänyt pelkästään siinä toivossa, että hän yöllä saa nähdä ruhtinas Andrein. Mutta kun tämä hetki oli nyt tullut, valtasi hänet kauhu siitä, mitä hän nyt näkee. Miten rujoksi hän on tullut? Mitä hänestä on jälellä? Onko hän samallainen kuin tuo lakkaamatta voihkava adjutantti? On, semmoinen on hänkin. Hän oli Natashan mielikuvituksessa tuon kaamean voihkeen perikuva. Kun Natasha näki nurkassa epäselvän möhkäleen ja luuli ruhtinas Andrein peitteen alla koholla olevia polvia hänen harteikseen, kuvastui hänen mieleensä jokin hirmuinen ruumis ja hän pysähtyi kauhistuneena. Mutta valtava voima veti häntä eteenpäin. Hän otti varovasti yhden askeleen, sitte toisen ja tuli näin keskelle pienen tuvan lattiaa. Penkillä pyhäinkuvien alla virui toinen mies (se oli Timohin) ja lattialla makasi vielä kaksi muuta (nämä olivat lääkäri ja kamaripalvelija).
Kamaripalvelija kohotti itseään ja kuiskasi jotain. Timohin, jonka haavottunutta jalkaa kovasti pakotti, oli valveilla ja katseli silmät ihmeestä suurina äkkiä ilmestynyttä tyttöä, jonka verhona oli paita, yöröijy ja yömyssy. Kamaripalvelijan uninen ja säikähtynyt kysymys: "mitä te tahdotte?" saivat vain Natashan nopeammin lähestymään sitä, mikä nurkassa virui. Niin kammottavan vähän kuin tuo ruumis olikin ihmisen kaltainen, täytyi hänen kuitenkin saada nähdä se. Hän astui kamaripalvelijan ohi. Kynttelin karsi katkesi ja hän näki selvästi kädet peitteen päällä lepäävän ruhtinas Andrein semmoisena, kuin hän oli aina muulloinkin hänet nähnyt.
Ruhtinas Andrei oli samallainen kuin aina ennenkin, mutta hänen kasvojensa tulehtunut väri, sädehtivät silmät, jotka riemukkaina katsoivat Natashaan ja varsinkin hänen lapsen-hento kaulansa, joka oli paljastunut näkyviin käärityn paidankauluksen alta, loivat hänelle erityisen viattoman, lapsellisen muodon, jommoista Natasha ei ollut vielä milloinkaan hänessä nähnyt. Hän astui ruhtinas Andrein luo ja nopein, notkein, nuortein liikkein laskeutui polvilleen.
Ruhtinas Andrei hymyili ja ojensi Natashalle kätensä.