Aamun sarastaessa kaksi patteria, jotka yöllä ovat rakennetut tasangolle, jonka on miehittänyt Eckmühlin prinssi, avaavat tulen kahta vastapäätä olevaa vihollispatteria vastaan.Samaan aikaan 1:sen armeijaosaston tykistön päällikkö, kenraali Pernetti siirtyy Compansin divisioonan 30 tykin ja Dessaixin ja Friantin divisioonien kaikkien haupitsien kera eteenpäin, alkaa tulen ja lennättää kranaattisateen päin vihollisen patteria, jota vastaan toimii:
Aamun sarastaessa kaksi patteria, jotka yöllä ovat rakennetut tasangolle, jonka on miehittänyt Eckmühlin prinssi, avaavat tulen kahta vastapäätä olevaa vihollispatteria vastaan.
Samaan aikaan 1:sen armeijaosaston tykistön päällikkö, kenraali Pernetti siirtyy Compansin divisioonan 30 tykin ja Dessaixin ja Friantin divisioonien kaikkien haupitsien kera eteenpäin, alkaa tulen ja lennättää kranaattisateen päin vihollisen patteria, jota vastaan toimii:
24 kaartin tykistön tykkiä,30 Compansin divisioonan tykkiä, ja8 Friantin ja Dessaixin divisioonien tykkiä.Yhteensä 62 tykkiä.
3:nnen armeijaosaston päällikkö, kenraali Fouché asettaa kaikki 3:nen ja 8:nen armeijaosaston haupitsit, yhteensä 16, patterin siiville, joka on määrätty pommittamaan vasemman puolen varustuksia, joten sitä vastaan tulee yhteensä 40 tykkiä.Kenraali Sorbierin täytyy olla valmis heti ensi käskyn saatuaan jouduttamaan kaartin tykistön kaikki haupitsit jompaakumpaa varustusta vastaan.Tykistön pommittaessa marssii ruhtinas Poniatovski kylään ja metsään ja saartaa vihollisen aseman.Kenraali Compans marssii metsän kautta ja vallottaa ensimäiset varustukset.Kun täten on ryhdytty taisteluun, tullaan vihollisen liikkeiden mukaisesti antamaan uusia käskyjä.Vasemmalla siivellä alkaa pommitus heti, kun on saatu kuulla pommituksen alkaneen oikealla siivellä. Morandin divisioonan ja varakuninkaan divisioonien tarkk'ampujat alkavat kiivaan tulen huomattuaan ryntäyksen alkaneen oikealla siivellä.Varakuningas miehittää kylän ja menee kolmen siltansa yli pysyen samassa linjassa Morandin ja Gerardin divisioonien kanssa, jotka hänen johdollaan marssivat reduttia kohti ja tulevat samaan linjaan armeijan muiden joukkojen kanssa.Kaikki tämä täytyy panna täytäntöön järjestyksessä (le tout se fera avec ordre et méthode) säilyttämällä, mikäli mahdollista, joukkoja reservissä.Keisarillisessa leirissä lähellä Moschaiskia, 6 p:nä syyskuuta vuonna 1812.
3:nnen armeijaosaston päällikkö, kenraali Fouché asettaa kaikki 3:nen ja 8:nen armeijaosaston haupitsit, yhteensä 16, patterin siiville, joka on määrätty pommittamaan vasemman puolen varustuksia, joten sitä vastaan tulee yhteensä 40 tykkiä.
Kenraali Sorbierin täytyy olla valmis heti ensi käskyn saatuaan jouduttamaan kaartin tykistön kaikki haupitsit jompaakumpaa varustusta vastaan.
Tykistön pommittaessa marssii ruhtinas Poniatovski kylään ja metsään ja saartaa vihollisen aseman.
Kenraali Compans marssii metsän kautta ja vallottaa ensimäiset varustukset.
Kun täten on ryhdytty taisteluun, tullaan vihollisen liikkeiden mukaisesti antamaan uusia käskyjä.
Vasemmalla siivellä alkaa pommitus heti, kun on saatu kuulla pommituksen alkaneen oikealla siivellä. Morandin divisioonan ja varakuninkaan divisioonien tarkk'ampujat alkavat kiivaan tulen huomattuaan ryntäyksen alkaneen oikealla siivellä.
Varakuningas miehittää kylän ja menee kolmen siltansa yli pysyen samassa linjassa Morandin ja Gerardin divisioonien kanssa, jotka hänen johdollaan marssivat reduttia kohti ja tulevat samaan linjaan armeijan muiden joukkojen kanssa.
Kaikki tämä täytyy panna täytäntöön järjestyksessä (le tout se fera avec ordre et méthode) säilyttämällä, mikäli mahdollista, joukkoja reservissä.
Keisarillisessa leirissä lähellä Moschaiskia, 6 p:nä syyskuuta vuonna 1812.
Tämä taistelujärjestys, joka on hyvin epäselvästi ja sotkuisasti kirjotettu, jos ilman uskonnollista sokeutta Napoleonin nerollisuutta kohtaan sallitaan kosketella hänen määräyksiään, sisälsi neljä kohtaa — neljä määräystä. Ei ainoakaan näistä määräyksistä tullut eikä voinutkaan tulla täytetyksi.
Taistelujärjestyksessä sanotaan ensiksikin,että Napoleonin valitsemalle paikalle pystytetyt patterit, joiden kanssa Pernettin ja Fouohén tykistön oli jouduttava samaan linjaan, yhteensä 102 tykkiä, alkaisivat tulen ja lennättäisivät luotisateen venäläisten fleschiä ja reduttia vastaan. Tätä ei voitu tehdä, koska Napoleonin määräämistä paikoista luodit eivät kantaneet venäläisten kaivoksille, joten nuo 102 tykkiä ampuivat tyhjään siihen saakka, kun lähin päällikkö siirrätti ne vastoin Napoleonin määräystä lähemmä.
Toinen määräys oli se,että Poniatovski, marssien kylän kimppuun metsäin kautta, saartaisi venäläisten vasemman siiven. Tätä ei voitu tehdä eikä tehtykään siitä syystä, että Poniatovski marssiessaan kylää kohti metsään tapasi siellä Tutshkovin, joka sulki häneltä tien, joten hän ei voinut saartaa eikä saartanutkaan venäläisten asemaa.
Kolmas määräys:kenraali Compans marssii metsään vallatakseen ensimäiset varustukset. Compansin divisioona ei vallannut ensimäisiä varustuksia, vaan se lyötiin takasin, sillä metsän läpi tultuaan sen täytyi järjestää rivinsä kartessitulessa, josta Napoleon ei tiennyt.
Neljäs:varakuningas valtaa kylän (Borodinon) ja marssii kolmen siltansa yli pysyen samassa linjassa Morandin ja Friantin divisioonien kanssa (joista ei sanota mihin ja milloin heidän piti marssia), jotka hänen johdollaan liikkuvat reduttia kohti ja tulevat samaan linjaan muiden joukkojen kanssa.
Vaikeata on saada selvää tästä sekavasta aikakaudesta, mutta mikäli voi päättää niistä yrityksistä, jotka varakuningas teki koettaessaan täyttää saamansa käskyt, oli hänen marssittava Borodinon kautta vasemmittain reduttia vastaan, Morandin ja Friantin divisioonien oli taas lähdettävä samaan aikaan liikkeelle keskustasta.
Tämä, kuten muutkaan taistelujärjestyksen kohdat, ei tullut eikä voinutkaan tulla täytäntöön. Borodinon ohi päästyään lyötiin varakuningas takasin Kolotshan rannalla, jota etemmä hän ei päässyt. Morandin ja Friandin divisioonat taas eivät vallottaneet reduttia, vaan työnnettiin nekin takasin ja taistelun lopussa otti redutin haltuunsa ratsuväki (luultavasti aivan odottamaton ja kuulumatonkin yllätys Napoleonille). Siis ei yksikään taistelujärjestyksen määräyksistä tullut eikä voinutkaan tulla täytetyksi. Mutta taistelujärjestyksessä sanotaan,että kun näin on ryhdytty taisteluun, tullaan antamaan vihollisen liikkeen mukaisia määräyksiä, josta syystä voisi näyttää, että Napoleon olisi taistelun kestäessä antanut kaikki tarpeelliset käskyt. Mutta näin ei tapahtunut eikä voinutkaan tapahtua, — koska Napoleon oleskeli koko taistelun ajan niin kaukana siitä, että (kuten sittemmin on näyttäytynytkin) hän ei voinut tietää taistelun kulkua eikä siis ainoakaan hänen määräyksistään tullut täytetyksi taistelun kestäessä.
Useat historioitsijat sanovat, etteivät ranskalaiset voittaneet Borodinon taistelua siitä syystä, että Napoleonilla oli ollut nuha ja jollei hänellä olisi ollut nuhaa, niin olisivat hänen määräyksensä sekä ennen taistelua että sen jälkeen olleet vieläkin nerokkaammat ja niin olisi tuho perinyt Venäjän,et la face du monde eut été changée.[123]Niistä historioitsijoista, jotka vakuuttavat, että Venäjän valtakunta muodostui yhden miehen — Pietari Suuren tahdosta, että Ranska vaihtui tasavallasta keisarikunnaksi ja Ranskan armeija marssi Venäjälle yhden miehen — Napoleonin tahdosta, on semmoinen päättely, että Venäjä pysyi mahtavana sen vuoksi, että Napoleonilla oli elok. 26 p:nä kova nuha, ehdottoman johdonmukainen.
Jos Napoleonin tahdosta riippui ryhtyä tai olla ryhtymättä Borodinon taisteluun ja hänen tahdostaan riippui antaa se tai se määräys, niin on ilmeistä, että nuha, joka vaikutti hänen tahtonsa ilmaukseen, on saattanut olla syynä Venäjän pelastumiseen ja että siis se kamaripalvelija, joka ei muistanut antaa Napoleonille elok. 24 p:nä vedenpitäviä saappaita, on ollut Venäjän pelastaja. Tällä ajatuspohjalla on johtopäätös epäilemätön; se on yhtä epäilemätön, kuin sekin johtopäätös, jonka Voltaire teki piloillaan (itsekään tietämättä, mistä hän laski pilaa) sanoessaan, että Bartolomeuksen yö aiheutui Kaarle IX vatsataudista. Mutta niistä, jotka eivät myönnä, että Venäjä muodostui yhden miehen — Pietari I tahdosta ja että Ranskan keisarikunta syntyi ja sota Venäjää vastaan alkoi yhden miehen — Napoleonin tahdosta, on tämmöinen päättely ei ainoastaan väärä ja järjetön, vaan myöskin vastoin koko ihmiskunnan olemusta. Kysymykseen siitä, mikä muodostaa historiallisten tapahtumain vaikuttimen, esiintyy toinen vastaus, ja tämä vastaus on se, että maailmantapausten kulku on ylhäisestä ennaltamääräyksestä ja riippuu niiden ihmisten vapaan tahdon kaikkien ilmausten yhdynnästä, jotka ovat osallisia noihin tapauksiin ja että Napoleonien vaikutus niiden tapausten kulkuun on vain näennäistä ja kuviteltua.
Niin kummalliselta kuin ensi katseelta tuntuukin otaksuma siitä, että Bartolomeuksen yö, jonka toimeenpanoon Kaarle IX antoi käskyn, ei tapahtunut hänen tahdostaan, vaan että hänestä vaan tuntui, että hän oli käskenyt tehdä niin; ja että Borodinon verilöyly, joka nieli 80 tuhatta uhria, ei tapahtunut Napoleonin tahdosta (vaikka hän antoikin käskyjä taistelun alkamisesta ja sen kestäessä), vaan että hänestä vain tuntui, että hän oli käskenyt tehdä niin; niin kummalta kuin tuntuukin tämmöinen otaksuma, — käskee kuitenkin ihmisarvo, joka sanoo, että vaikka kukaan meistä ei olekaan suurempi, niin ei missään tapauksessa myöskään pienempi ihminen kuin mikä Napoleon tahansa, sentään myöntämään kysymyksen tämmöisen ratkaisun oikeaksi. Ja monilukuiset historialliset tutkimukset vahvistavat tämän otaksuman aivan riittävästi.
Borodinon taistelussa ei Napoleon ampunut yhtään laukausta kehenkään eikä surmannut ainoatakaan miestä. Kaiken tämän tekivät sotamiehet. Hän siis ei tappanut ihmisiä.
Ranskan armeijan sotamiehet eivät menneet Borodinon taisteluun surmaamaan lähimäisiään Napoleonin käskystä, vaan omasta halustaan. Koko armeija — ranskalaiset, italialaiset, saksalaiset ja puolalaiset, — tunsivat sen armeijan edessä, joka sulki heiltä tien Moskovaan, ettäle vin est tiré et qu'il faut le boire.[124]Jos Napoleon olisi nyt kieltänyt heitä tappelemasta venäläisten kanssa, olisivat he surmanneet hänet itsensä ja menneet tappelemaan venäläisten kanssa, sillä se oli heille välttämätöntä.
Kun he kuuntelivat Napoleonin käskyä, jossa heidän haavojensa kuoleman palkaksi luvattiin jälkipolvien tunnustus siitä, että hekin olivat olleet Moskovan suuressa taistelussa, huusivat he: "vive l'Empereur!" samoin kuin he huusivat: "vive l'Empereur!" nähdessään pojan muotokuvan, jossa tämä lävisti maapallon pelikepakolla ja samoin kuin he olisivat huutaneet: "vive l'Empereur!" minkä tyhmyyden johdosta tahansa. Heillä ei ollut muuta valinnan varaa eikä tekemistä kuin huutaa: "vive l'Empereur!" ja mennä tappelemaan saadakseen voittajien ravinnon ja levon Moskovassa. He eivät siis surmanneet Napoleonin käskystä itsensä kaltaisia.
Eikä Napoleon myöskään ohjannut taistelun kulkua, sillä hänen taistelujärjestyksestään ei tullut ainoakaan kohta toteutetuksi ja taistelun aikana hän ei tiennyt, mitä hänen etupuolellaan tapahtui. Ei siis sekään, miten joukot surmasivat toisiaan, tapahtunut hänen tahdostaan, vaan hänestä riippumatta niiden tuhansien ihmisten omasta tahdosta, jotka yhteisesti ottivat osaa taisteluun. Napoleonistavain tuntuisiltä, että kaikki tapahtui hänen tahdostaan. Senpä vuoksi kysymyksellä siitä, oliko Napoleonilla nuha vai ei, ei ole historiaan nähden sen suurempaa merkitystä kuin kysymyksellä minkä alhaisarvoisen sotamiehen nuhasta tahansa.
Napoleonin nuhalla elok. 26 p:nä ei ollut sitä suuremmalla syyllä merkitystä, koska kirjailijoiden todistukset siitä, että muka Napoleonin nuha oli syynä hänen taistelusuunnitelmaansa (joka ei ollut laadittu niin hyvin kuin edelliset) ja käskyihinsä taistelun aikana, jotka eivät olleet niin hyviä kuin ennen, — ovat aivan epäoikeutettuja.
Ylempänä jäljennetty taistelusuunnitelma ei suinkaan ollut huonompi, vaan koko joukon parempi niitä edellisiä suunnitelmia, joiden perusteella ei oltu voitettu taisteluja. Luullut määräykset taistelun aikana eivät myöskään olleet entisiä huonompia, vaan aivan samallaisia kuin muulloinkin. Mutta suunnitelma ja määräykset näyttävät vain huonommilta edellisiä siitä syystä, että Borodinon taistelu oli ensimäinen, jota Napoleon ei voittanut. Kaikki mainioimmat ja syvämietteisimmätkin suunnitelmat ja määräykset näyttävät hyvin huonoilta ja jokainen sotaoppinut arvostelee niitä merkitsevin kasvoin, silloin kun taistelua ei ole voitettu niiden mukaisesti; ja kaikista kehnoimmat suunnitelmat ja määräykset näyttävät oivallisilta ja vakavat tutkijat todistelevat kokonaisissa teoksissa kehnojen käskyjen ansioita, silloin kun niiden perusteella on voitettu taistelu.
Weihrotherin laatima Austerlitzin taistelun suunnitelma oli täydellisyyden esimerkki tämänlaatuisista tekeleistä, mutta sitäkin moitittiin, moitittiin sen täydellisyyden ja liian suuren seikkaperäisyyden tähden.
Napoleon täytti Borodinon taistelussa vallanedustajan tehtävänsä yhtä hyvin, jopa paremminkin kuin muissa taisteluissa. Hän ei millään tavalla vahingoittanut taistelun kulkua. Hän yhtyi järkeviin mielipiteisiin, ei sotkenut, ei puhunut vastoin omia sanojaan, ei pelännyt eikä paennut taistelutantereelta, vaan tahdillisena ja kokeneena sotilaana täytti tyynesti ja arvokkaasti näennäisen päällikkyydenpitäjän tehtävät.
Palattuaan huolestuneena toiselta retkeltään asemaa tarkastamasta sanoi Napoleon:
— Shakkinappulat on pantu paikoilleen, huomenna alkaa peli.
Hän käski tuomaan itselleen totia, kutsui luokseen Beaussetin ja alkoi tämän kanssa keskustella Parisista ja muutamista muutoksista, jotka hän aikoi toimeenpanna keisarinnan hovimenosääntöön, ihmetyttäen prefektiä muistavuudellaan hovielämän pienistäkin yksityisseikoista.
Hän kyseli ja puheli kaikenmoisista pikkuasioista, laski leikkiä Beaussetin matkustushalusta ja loruili niin huolettomasti, kuin jokin kuuluisa, varma ja taitonsa tunteva leikkaaja, sillä aikaa kun hän käärii hihojaan ja pukeutuu valkeaan esiliinaansa ja sairasta sidotaan penkkiin. "Asia on kokonaan minun käsissäni ja päässäni selvänä pienimpiäkin seikkoja myöten. Kun on ryhdyttävä toimeen, teen minä sen parhaimmin kuin kukaan muu, nyt voin laskea leikkiä; ja kuta enemmän lasken leikkiä ja olen tyyni, sitä enemmän täytyy teidän luottaa minuun, olla levollinen ja ihmetellä neroani."
Juotuaan toisen totilasinsa läksi Napoleon lepäämään voimistuakseen vakavaan tehtävään, joka, kuten hänestä tuntui, hänen oli huomenna suoritettava.
Hän oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän tehtäväänsä siinä määrin, ettei saanut unta, ja vaikka hänen nuhansa oli iltakosteuden vaikutuksesta pahentunut, meni hän kaikuvasti nenäänsä niistäen kolmen aikaan yöllä telttinsä suureen osastoon. Hän kysyi, eivätkö venäläiset olleet peräytyneet. Hänelle vastattiin, että vihollisen tulet vilkkuvat yhä entisillä paikoilla. Hän nyökäytti päätään hyväksyvästi.
Päivystävä upseeri tuli telttiin. —Eh bien, Rapp, croyez vous, que nous ferons de bonnes affaires aujourd'hui?[125]— kysyi hän adjutantilta.
—Sans aucun doute, Sire[126]— vastasi Rapp.
Napoleon katsahti häneen.
—Vous rappelez-vous, Sire, ce que vous m'avez fait l'honneur de dire à Smolensk, — sanoi Rapple vin est tiré, il faut le boire.[127]
Napoleon muuttui synkän näköiseksi ja istui kauan ääneti pää käsivarassa.
—Cette pauvre armée, — virkkoi hän äkkiä, —elle a bien diminué depuis Smolensk. La fortune est une franche courtisane, Rapp; je le disais toujours, et je commence à l'éprouver. Mais la garde, Rapp, la garde est intacte?[128]sanoi hän kysyvästi.
—Oui, Sire,[129]vastasi Rapp.
Napoleon otti pastillerin, pisti sen suuhunsa ja katsoi kelloa. Häntä ei nukuttanut, ja aamuun oli vielä kotvan odottamista eikä ajan kuluksi voinut enää antaa määräyksiäkään, koska ne kaikki olivat jo annetut ja niitä pantiin parhaillaan täytäntöön.
—A-t-on distribué les biscuits et le riz aux régiments de la garde?[130]— kysyi Napoleon ankarasti.
—Oui, Sire.[131]
—Mais le riz?[132]
Rapp vastasi, että hän oli ilmottanut hallitsijan määräykset riisin jakamisesta. Mutta Napoleon puisti päätään tyytymättömänä aivan kuin uskomatta, että hänen määräyksensä olivat toimitetut. Palvelija toi totia, Napoleon käski tarjoamaan toisen lasin Rappille ja mitään virkkamatta hän alkoi tyhjentää toista lasia pitkin kulauksin.
— Minulla ei ole maku- eikä hajuaistia, — sanoi hän lasia haistellen. — Tuskastuttaa jo tämä nuha. Ne tyrkyttävät lääketiedettään. Mikä lääketiede se on, kun eivät osaa nuhaa parantaa! Corvisart antoi minulle näitä pastilleria, mutta niistä ei ole mitään apua. Minkä ne voivat parantaa? Parantaminen on mahdotonta.Notre corps est une machine à vivre. Il est organisé pour cela, c'est sa nature; laissez-y la vie à son aise, qu'elle s'y défende elle même: elle fera plus que si vous la paralysiez en l'encombrant de remèdes. Notre corps est comme une montre parfaite que doit aller un certain temps; l'horloger n'a pas la faculté de l'ouvrir, il ne peut la manier qu'a tâtons et les yeux bandés... Notre corps est une machine à vivre, voilà tout.[133]
Ja aivan kuin jouduttuaan määritelmien,définitions, alalle, joista hän piti, lausui hän yht'äkkiä uuden määritelmän.
— Tiedättekö, Rapp, mitä on sotataito? — kysyi hän. — Se on taito olla määrättynä hetkenä voimakkaampi vihollista.Voilà tout.
Rapp ei vastannut mitään.
—Demain nous allons avoir affaire à Koutouzoff![134]sanoi Napoleon. — Saadaanpa nähdä. Muistakaa, että hän komensi Braunaussa armeijaa eikä kertaakaan kolmessa viikossa noussut hevosen selkään mennäkseen tarkastamaan varustuksia. Saadaanpa nähdä!
Hän katsoi kelloa. Se oli vasta neljä. Häntä ei nukuttanut, toti oli lopussa eikä vieläkään ollut mitään tekemistä. Hän nousi ylös, käveli edestakaisin, otti päälleen lämpimän nutun ja lakin ja läksi ulos teltistä. Yö oli pimeä ja kostea; tuskin huomattavaa kosteutta laskeutui ylhäältä. Ranskan kaartin nuotiot eivät palaneet kirkkaina ja kaukaa savun läpi kiilui venäläisten tulet. Kaikkialla oli hiljaista, kuului selvään liikettä ja kopinaa ranskalaisten joukkojen keskuudesta, jotka olivat lähdössä asemilleen.
Napoleon kulki vähän aikaa teltin edustalla, katseli tulia, kuunteli kopinaa ja tultuaan erään pitkän, karvalakkisen kaartilaisen kohdalle, joka seisoi vahtina hänen telttinsä luona ja joka keisarin ilmestyessä ojentui suoraksi kuin musta patsas, pysähtyi hän tämän eteen.
— Mistä vuodesta palveluksessa? — kysyi hän sillä totutulla, ankaran ja suopean sekaisella sotilaallisella karskeudella, jolla hän aina puhutteli sotamiehiään.
Sotamies vastasi.
—Ah! Un des vieux![135]
— Onko rykmentti saanut riisiä?
— On, Teidän Majesteettinne.
Napoleon nyökäytti päätään ja poistui hänen luotaan.
Kello puoli kuuden aikaan ratsasti Napoleon Shevardinon kylään päin.
Alkoi sarastaa, taivas seestyi, vain yksi pilvi komotti idässä.
Hylättyjen nuotioiden tulet leimahtelivat viimeisillään aamun kalpeassa valossa.
Oikealla pamahti jykeä yksinäinen tykin laukaus, kumisi hyvän aikaa, vaan sitte kuoli hiljaisuuteen. Kului muuan minuutti. Kajahti toinen ja kolmas laukaus. Ilma alkoi vavista. Neljäs ja viides pamahti lähellä, juhlallisesti ja tuli jostain oikealta.
Ensimäisten laukausten kumina ei ehtinyt vaijeta, kun kuului uusia ja yhä uusia toinen toiseensa yhtyen ja toisiaan säestäen.
Napoleon oli saapunut seurueineen Shevardinon redutille ja laskeutui hevoseltaan. Leikki oli alkanut.
Palattuaan ruhtinas Andrein luota Gorkiin käski Pierre ratsupalvelijansa valmistamaan hevoset ja herättämään hänet aikaseen aamulla. Sitte hän laskeutui vuoteeseen, jonka Boris oli valmistanut hänelle nurkkaan väliverhon taa ja nukahti.
Kun Pierre heräsi seuraavana aamuna, ei tuvassa enää ollut ketään. Pienien ikkunojen lasit helisivät. Ratsupalvelija seisoi vuoteen vieressä häntä nykimässä.
— Herra kreivi, herra kreivi, herra kreivi... — jankkasi ratsupalvelija Pierreen katsomatta nähtävästi kadotettuaan toivonsa saada hänet hereille ja lujasti harteista nykien.
— Mitä? Joko? — virkkoi Pierre herättyään.
— Suvaitkaa kuulla ammuntaa, — sanoi ratsupalvelija, entinen sotamies, — kaikki herrat ovat jo lähteneet, itse hänen armonsakin ajoi aikoja sitte sivu.
Pierre pukeutui nopeasti ja kiiruhti ulos. Ilma oli selkeä, raikas, täynnä kasteen tuoksua ja iloa. Aurinko, joka juuri oli kurkistautunut näkyviin pilven takaa, pursusi pilven taittamia säteitään vastapäätä olevan kadun kattojen yli tielle, jonka pölyä kaste kattoi, talojen seinille ja ikkunoihin sekä Pierren hevosiin, jotka seisoivat tuvan vierustalla. Pihalta kuului tykkien jyske tavattoman kumealta. Katua kiisi eräs adjutantti kasakka jälessä.
— Joutukaa, kreivi, joutukaa! — huusi adjutantti.
Käskettyään tuomaan hevoset jälestään läksi Pierre katua pitkin kummulle, josta hän oli eilen katsellut taistelukenttää. Kummulla oli joukko sotilashenkilöltä, kuului esikunta-upseerien ranskankielistä puhelua ja näkyi Kutusovin harmaa pää valkeine, punaraitaisine lakkineen, sekä harmaa niska, joka upposi harteisiin. Kutusof katseli näköputkella eteensä maantielle.
Noustuaan rappuja myöten kummulle katsahti Pierre eteensä ja lumoutui ihastuksesta suuremmoisen näköalan avautuessa silmälle. Se oli sama näköala, jota hän eilen oli ihaillut samalta kummulta. Mutta nyt oli koko seutu täynnä sotaväkeä ja ruudinsavua ja helakan auringon viistot säteet, jotka paistoivat vasemmittain Pierren takaa, loivat siihen kullan ja vaalavan punasen hohdetta ja tummia pitkiä varjoja. Etäiset metsät, jotka kehystivät näköalan äärtä ja olivat kuin jostain kallisarvoisesta kellanvihreästä kivestä silvottuja, siinsivät aaltoavana viivana taivaanrannalla. Niiden lomitse lipui Valujevan takana suuri Smolenskin maantie, joka kiehui sotaväkeä. Lähempänä kuulsi kullankarvaisia peltoja ja viidakoita. Kaikkialla — etualalla, vasemmalla ja oikealla — näkyi sotaväkeä. Kaikki tuntui eloisalta, majesteetilliselta ja odottamattomalta. Eniten ihmetytti Pierreä kuitenkin taistelutantereen näky, Borodino ja Kolotsha-joen kummallakin puolen olevat notkot.
Kolotshan yllä, Borodinossa ja tämän kummallakin puolen, varsinkin vasemmalla siinä kohden, jossa suoperärantainen Voina laskee Kolotshaan, seisoi sitä sumua, joka sulaa, hälvenee ja kuultaa kirkkaassa auringon nousussa ja luo lumoavat värit ja piirteet kaikkeen, mikä näkyy sen läpi. Sumuun yhtyi ruudinsavua ja tätä sumua ja savua halkoivat aamuvalojen välkkyvät salamat kiitäen milloin veden pintoja, milloin kasteessa, milloin pitkin pistimiä, joita tuhansittain liikkui rannoilla ja Borodinossa. Sumun läpi siinsi valkea kirkko, siellä täällä Borodinon kylän kattoja tai sankkoja sotamiesjoukkoja, vihreitä laatikkoja ja tykkiä. Ja kaikki, minkä silmä näki, liikkui tai ainakin näytti liikkuvan, sillä sumu ja savu hiipi koko seudun yli. Kuten Borodinon seudun alavuuksilla, joita verhosi sumu, samoin siitä ulompana, ylempänä ja varsinkin vasemmalla tupsahteli pitkin koko linjaa metsien kätköistä, pelloilta, notkoista ja kumpujen harjoilta milloin yksityisiä, milloin parvittain, toisinaan tiheään ja aivan kuin ihan ilman mitään alkua ja itsestään tykkien savuhattaroita, jotka ensin pulleina paisuivat, sitte kasvoivat ja laajenivat ja tuprusivat ja viimein sulivat yhteen pilviksi.
Ruudinsavu ja tykkien pauke loivat näköalan varsinaisen komeuden, niin kummalta kuin se tuntuukin.
Puh!— pamahti äkkiä, pyöreä, kiinteä savupilvi jossa väreili punasinerviä, harmaita ja maidon valkeita värejä japumm!— pamahti tuokioisen kuluttua saman savupilven keskestä.
Puh, puh! — hulmahti kaksi pilveä, jotka kiistasivat keskenään ja hajosivat toisiinsa ja pumm, pumm! — vahvistivat pamahdukset sen, minkä silmät olivat nähneet. Pierre katseli ensimäistä savukierrettä, joka häipyi hänen silmistään pyöreänä, tiiviinä pallona, vaan samassa ilmestyi sen sijaan useita savupalloja, jotka alkoivat loitota pilvinä. "Puh, (hetken perästä) puh, puh!" — pelmahti vielä kolme, neljä savukierrettä ja jokaiseen kajahti yhtä pitkän väliajan perästä juhlallinen, jykevä ja uskollinen "pum ... pum, pum!" Väleensä tuntui, että savukierteet kiisivät, väleensä taas, että ne pysyivät paikallaan, jolloin metsät, niityt ja välkkyvät pistimet kulkivat niiden ohi. Vasemman puoleisilta niityiltä ja pensastoista kimpuili noita paksuja savukierteitä, joita seurasi jykeviä kumahduksia, vaan lähempää notkoista ja metsiköistä sinkoili kiväärien pieniä, hajallisia savuhattaroita, joista myöskin kuului pamahduksia. "Erra-ta-ta-taa!" — räiskyivät kiväärit tiheään, mutta säännöttömästi ja heikosti tykkien laukauksiin verraten.
Pierren teki mieli päästä sinne, mistä noita savuja näkyi ja missä pistimet välkkyivät, mistä kuului eloa, liikettä ja kaikui pamahduksien tulva. Hän katsahti Kutusoviin ja tämän seurueeseen verratakseen mielialaansa muiden tunteisiin. Kaikki katsoivat samoin kuin hänkin ja, kuten hänestä näytti, samallaisin tuntein eteensä taistotantereelle. Kaikkien kasvoilla hohti se kätkössä hehkuva tunteen lämpö (chaleur latente), jonka Pierre oli eilen huomannut ja josta hän oli päässyt täyteen selvyyteen keskustelunsa jälkeen ruhtinas Andrein kanssa.
— Lähde, veikkonen, lähde, Kristus kanssasi, — virkkoi Kutusof silmiään taistelutantereesta heittämättä eräälle kenraalille, joka seisoi hänen vieressään.
Käskyn saatuaan kenraali läksi ja kulki Pierren ohi.
— Ylimenopaikalle! — vastasi kenraali kylmästi ja karskisti erään esikunta-upseerin kysymykseen, minne hän oli lähdössä.
"Minä, minä myös," ajatteli Pierre ja läksi samanne päin kuin kenraalikin.
Kenraali riensi hevosen selkään, jonka muuan kasakka toi hänelle. Pierre meni ratsupalvelijansa luo, joka piteli hänen hevosiaan. Kysyttyään mikä hevosista oli tasaisin, hän nousi sen selkään, tarttui kiinni harjaan, pinnisti kantapäänsä hevosen kylkiä vasten, että jalkaterät suipottivat ulospäin ja tuntien, että hänen silmälasinsa olivat tipahtamaisillaan ja ettei hän kykene irrottamaan käsiään harjasta ja ohjista, hän ratsasti kenraalin perästä herättäen hymyä esikunta-upseereissa, jotka kummulta katsoivat hänen menoaan.
Kenraali, jonka jälestä Pierre ratsasti, laskeutui alas kummulta ja kääntyi rutosti vasemmalle, jonka johdosta Pierre kadotti hänet näkyvistään ja joutui jalkajoukkojen riveihin, jotka marssivat hänen edessään. Hän yritteli päästä miesjoukon keskestä milloin eteenpäin, milloin vasemmalle, milloin oikealle. Mutta sotamiehiä oli kaikkialla ja kaikkien kasvoilla oli yhtä huolestunut piirre jostain näkymättömästä, mutta kaikesta päättäen hyvin tärkeästä asiasta. Kaikki silmäilivät yhtä tyytymättömän kysyvästi tuohon valkolakkiseen mieheen, joka oli yhtäkkiä hevosineen ilmestynyt tungeksimaan heidän keskeensä.
— Ei saa ajaa keskellä pataljoonaa! — huusi hänelle eräs joukosta.
Eräs toinen tyrkkäsi hänen hevostaan pyssynperällä, jonka johdosta Pierre kyykistyi satulankaarta vasten ja tuskin kyeten hillitsemään tyrkkäyksestä reutoilevaa hevostaan ratsasti joukon edelle, missä oli väljää.
Hänen edessään oli silta, jolla oli ampuvia sotamiehiä. Pierre ratsasti näiden luo. Hän oli saapunut tietämättään Kolotshan yli menevälle sillalle, joka oli Gorkin ja Borodinon välisellä tiellä ja jota vastaan taistelun ensi vaiheen aikana (Borodinon vallotettuaan) ranskalaiset nyt ryntäilivät. Pierre näki, että hänen edessään oli silta ja että sillan kummallakin puolen ja sillä niityllä, jota hän ei eilen ollut nähnyt savun tähden, sotamiehet toimiskelivat jotain heinäkasoissa. Mutta vaikka ammunta kaikui lakkaamatta juuri tältä paikalta, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että tässä juuri oli taistelutanner. Hän ei kuullut luotien vinkunaa, kun ne kaikilta puolin huristivat hänen päänsä päällitse, ei nähnyt vihollista, joka oli joen toisella puolen eikä hyvään aikaan huomannut kaatuneita eikä haavottuneita, vaikka useita kaatui hänen lähellään. Hän katseli hymyilevin kasvoin ympärilleen.
— Mitä se tuo ajelee täällä rintaman edessä? — huusi taas joku hänelle.
— Aja oikealle, vasemmalle... — huudettiin hänelle.
Pierre ratsasti oikealle ja kohtasi aivan odottamattaan tutun upseerin, joka oli kenraali Rajevskin adjutantti. Tämä loi vihaisen katseen Pierreen ja oli nähtävästi hänkin kiljasemassa jotain Pierrelle, jonka hän samassa kuitenkin tunsi ja sen sijaan nyökäytti hänelle päätään.
— Mikä teidät on tuonut tänne? — kysäsi hän ja alkoi ratsastaa poispäin.
Pierre, joka tunsi, ettei hän ollut oikeilla paikoilla ja ettei hänellä ollut mitään tekemistä, pelkäsi taas häiritsevänsä jotakuta, josta syystä hän ratsasti adjutantin perästä.
— Tännekö, kuinka niin? Saanko olla mukananne? — kysyi hän.
— Odottakaa hetkinen, — vastasi adjutantti, joka samassa kiisi erään niityllä seisovan paksun everstin luo, sanoi tälle jotain ja palasi sitte takasin Pierren luo.
— Miksi te olette tulleet tänne, kreivi? — kysyi hän hymyillen Pierreitä. — Uteliaisuudestako?
— Niin, niin, — vastasi Pierre.
Samassa kiersi adjutantti hevostaan syrjään ja ratsasti etemmä.
— Täällä ei Luojan kiitos ole mitään hätää — sanoi adjutantti, — vaan Bagrationilla käy vasemmalla siivellä tuima ryske.
— Niinkö? — virkkoi Pierre. — Missä päin?
— Lähtekää kanssani kummulle. Sieltä näemme. Meidän patterissamme menee vielä mukiin, — sanoi adjutantti.
— Lähdetään vain, — vastasi Pierre ympärilleen katsellen ja etsien silmillään ratsupalvelijaansa.
Nyt vasta näki Pierre ensi kerran haavottuneita, joista osa kompuroi jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla niityllä, jossa oli lemuavia heinärukoja ja jolla hän oli eilen ajanut, virui eräs sotamies pää pahasti retkallaan, liikkumattomana ja päähine syrjään singahtaneena.
— Miksi tuota ei ole korjattu? — alkoi Pierre, mutta huomattuaan adjutantin vilkasevan samannepäin ankaran näköisenä ei Pierre sanonut ajatustaan loppuun.
Kun Pierre ei löytänyt ratsupalvelijaansa, läksi hän yksin adjutantin kanssa ratsastamaan alavaa niittyä pitkin Rajevskin kukkulalle. Pierren hevonen jäi vähäväliä jälelle adjutantista.
— Te, kreivi, ette varmaankaan ole tottuneet ratsastamaan? — virkkoi adjutantti.
— Meneehän tämä kyllä mukiin, mutta hevonen näkyy jostain syystä hypähtelevän, — sanoi Pierre ihmetellen.
— Hoo!... Sehän on haavottunut, — virkkoi adjutantti, — oikea etujalka polven yläpuolelta. Luoti varmaankin on katkaissut. Onnittelen, kreivile baptême du feu.[136]
Ratsastettuaan savussa kuudennen armeijaosaston halki tykistön jälestä, joka oli siirretty etualalle ja joka ammuskeli kiivaasti, tulivat he erääseen metsikköön. Metsikössä oli viileää, hiljaista ja syksyn haju. Pierre ja adjutantti laskeutuivat hevosiltaan ja nousivat jalkasin mäelle.
— Onko kenraali täällä? — kysyi adjutantti päästyään kummun juurelle.
— Oli äskenikään, vaan läksi tuonne, — vastattiin hänelle oikealle osottaen.
Adjutantti katsahti Pierreen aivan kuin ymmällä, mihin nyt veisi hänet.
— Älkää olko millännekään, — sanoi Pierre. — Jos saa, niin nousen kummulle.
— Menkää vain, sieltä näkee kaikki eikä ole kovin vaarallistakaan. Minä tulen sitte teitä hakemaan.
Pierre läksi patterille, vaan adjutantti ratsasti edelleen. Sen koommin he eivät toisiaan nähneet ja vasta kauan jälkeenpäin sai Pierre kuulla, että sama adjutantti oli sinä päivänä menettänyt kätensä.
Kumpu, jolle Pierre nousi, oli se kuuluisa (jälestäpäin sai se venäläisten kesken tunnetun kumpupatterin eli Rajevskin patterin nimen, vaan ranskalaisten kesken nimetla grande redoute, la fatale redoute, la redoute centre)[137]paikka, jonka juurella kaatui kymmeniä tuhansia miehiä ja jota ranskalaiset pitivät aseman tärkeimpänä kohtana.
Tämän redutin muodosti jättiläishautakumpu, jonka kolmelle rinteelle oli kaivettu valliojia. Valliojiin oli sijotettu kymmenen tykkiä, joista ammuttiin. Hautakummun molemmilla puolin oli samassa linjassa niinikään tykkejä, joista ammuttiin lakkaamatta. Vähän matkan päässä tykkien takana seisoi jalkaväkeä. Hautakummulle noustessaan ei Pierre voinut ollenkaan aavistaa, että tämä vähäpätöisillä valliojilla varustettu paikka, jolle oli asetettu ja jolta ampui muutamia tykkiä, oli taistelun tärkein paikka.
Pierrestä tuntui päinvastoin, että tämä paikka (juuri sen tähden, että hän oli siinä) oli taistelukentän vähäpätöisimpiä paikkoja.
Kummulle päästyään istahti Pierre patteria ympäröivän valliojan päähän ja itsetiedottoman iloisesti hymyillen alkoi katsella, mitä hänen ympärillään tapahtui. Toisinaan Pierre nousi ylös ja sama hymy kasvoilla käveli edestakasin patterilla koettaen olla häiritsemättä sotamiehiä, jotka latasivat ja vierittivät tykkiä ja jotka lakkaamatta juoksivat hänen ohitsensa laukkuja ja kuulia kantaen. Patterin tykeistä ammuttiin myötäänsä, pauke oli huumaavaa ja ruudin savu kietoi vaippaansa koko lähiseudun.
Sen raskaan mielialan sijasta, joka vallitsi jalkaväen varajoukkojen sotamiesten keskuudessa, tuntui täällä patterilla, missä pieni joukko sotaväkeä hääriskeli työssään ja oli erotettu muista valliojan kautta, olevan vallalla eheä ja kaikille yhteinen toverillinen virkeys.
Pierren kömpelön vartalon ja valkean lakin ilmestyminen vaikutti alussa vastenmielisesti sotamiehiin. Kulkiessaan hänen ohitsensa mulkoilivat nämä oudostellen ja hieman pelätenkin hänen vartaloansa. Vanhin tykistöupseeri, pitkä, korkeakoipinen ja rokonrikkoma mies oli menevinään katsomaan laitimaista tykkiä, mutta tulikin Pierren luo ja katseli häntä kummastellen.
Eräs nuori, pyöreäkasvoinen upseerin naskali, joka oli vielä ihan lapsi ja nähtävästi vast'ikään koulusta päässyt ja joka hoiti erittäin huolellisesti kahta hänen huostaansa uskottua tykkiä, sanoi Pierrelle lujasti:
— Herra, sallikaa käskeä teitä pois tieltä, täällä ei saa olla.
Sotamiehet pudistelivat paheksuvasti päätään, kun he katsoivat Pierreen. Mutta kun kaikki vähitellen tulivat huomaamaan, ettei tuo valkotakkinen mies ollenkaan tehnyt mitään pahaa, vaan päinvastoin joko istuskeli hiljaa vallin korvalla tai arasti hymyillen ja kohteliaasti tehden tietä sotamiehille käveli pitkin patteria kuulien vinkuessa yhtä levollisena kuin jossain kaupungin puistossa, alkoi vastahakoinen karsaus muuttua häntä kohtaan suopeaksi ja leikilliseksi kohteluksi, samanlaiseksi jota sotamiehet osottavat elukoitaan: koiria, kukkoja, pukkeja ja yleensä niitä elukoita kohtaan, joita tapaa sotaväkiosastojen mukana. Sotamiehet ottivat Pierren ajatuksissaan tuotapikaa toveripiirinsä jäseneksi ja antoivat hänelle oman nimen. He sanoivat häntä "meidän bariniksi" ja laskivat hänestä hyväntahtoista pilaa keskuudessaan.
Eräs tykinluoti suhahti parin askeleen päähän Pierrestä ja ryöpytti multaa ympäriinsä. Multaa vaatteistaan pudistellen katsoi Pierre hymyillen ympärilleen.
— Eikö teitä, barin, tosiaankaan pelota? — sanoi hänelle eräs punanaamainen, harteva sotamies valkeita terveitä hampaitaan välkytellen.
— Pelottaakos sinua? — kysyi Pierre.
— Kylläpä tietenkin! — vastasi sotamies. — Ei se armoa anna eikä säästä. Kun rouhasee, niin suolet pellolle. Pakostakin pelkää, — lisäsi hän nauraen.
Muutamia sotamiehiä pysähtyi Pierren eteen iloisin, suopein kasvoin. He eivät näyttäneet aavistaneen, että hän puhelisi, kuten muutkin ja tämä huomio sai heidät suuresti ilostumaan.
— Me teemme vain sotamiehen käskettyä työtä, vaan ihme on, että barinkin... Sepä vasta on barin!
— Paikoillenne! — kiljasi nuori upseeri Pierren ympärille kokoontuneille sotamiehille.
Tämä nuori upseeri oli nähtävästi ensi tai toista kertaa virkatoimessaan ja senvuoksi puhutteli hän sekä sotamiehiä että päälliköitään erityisen täsmällisesti ja muodollisen tarkasti.
Tykkien jyske ja kiväärien räiske yltyi yltymistään kautta koko kentän, mutta varsinkin vasemmalla Bagrationin fleschien puolella. Savun tähden ei siltä paikalta, jossa Pierre oli, nähnyt melkein mitään. Sitäpaitsi sen piirin toiminnan tarkastaminen, jonka keskuudessa Pierre oli ja joka oli muista erillään, vei koko hänen huomiokykynsä. Hänen ensimäinen itsetiedottoman reipas innostuksensa, jonka taistelutantereen näky ja äänet olivat synnyttäneet, oli nyt muuttunut varsinkin niityllä viruneen yksinäisen sotamiehen näkemisestä toiseksi. Vallin rinteellä istuessaan oli hän tehnyt huomioita ympärillään liikkuvien henkilöiden kasvonpiirteiden johdosta.
Kymmenettä käydessä kannettiin patterilta parisenkymmentä miestä. Kaksi tykkiä oli särkynyt ja yhä tiheämmin oli patteriin alkanut osua tykinluotia ja vingahdella kiväärinkuulia. Mutta patterin väki ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kaikilta puolin kuului iloista puheensorinaa ja sukkeluuksia.
— Nyt se tulee! — huusi eräs sotamies kranaatille, joka vonkuen läheni patteria.
— Yli menee! Jalkaväkeen! — lisäsi hohottaen toinen huomatessaan, että kranaatti lensi yli ja putosi varaväen riveihin.
— Tunnetko ennestään? — nauroi kolmas eräälle musikalle, joka kyykistyi lentävän tykinluodin alla.
Muutamia sotamiehiä kokoutui vallin luo katselemaan, mitä alhaalla tapahtui.
— Ketjunkin ovat jo poistaneet, näetkö. Takasin ovat menneet, — puhelivat he vallin yli osottaen.
— Pitäkää huoli omasta asiastanne, — kiljasi heille eräs vanha ali-upseeri. — Jos ovat poistuneet, niin on takana tekemistä.
Samassa tarttui ali-upseeri erään sotamiehen olkapäähän ja tyrkkäsi häntä polvellaan. Kuului naurun hohotusta.
— Viidettä tykkiä siirtämään! — huudettiin.
— Yht'aikaa, miehissä, hei! — kuului reippaita huudahduksia tykkiä vierittävien joukosta.
— Ai, meidän barinilta oli vähällä sipaista lakin! — nauroi Pierrelle punanaamainen veitikka hampaitaan näyttäen. — Senkin härhättäjä, — lisäsi hän nuhtelevasti, kun tykinluoti samassa iski pyörään ja sotamiehen jalkaan.
— No, repolaiset! — nauroi toinen nostokkaille, jotka arkaillen tulivat patterille haavotettuja hakemaan.
— Onkos puuro paksua? Vai niin, varikset, vai jo jäykistää! — huudettiin nostokkaille, jotka käpelehtivät sotamiehen vieressä, jolta luoti oli reväissyt jalan.
— No, ukkoset utalat, — irvistettiin musikoille. — Ei näytä olevan mielityötä!
Pierre huomasi, että jokaisen osuneen tykinluodin ja jokaisen haavottuneen tai kaatuneen miehen perästä sotamiesten reippaus kasvamistaan kasvoi.
Oli kuin jokaisen sotamiehen kasvoilta olisi leimahdellut kuin lähenevästä ukkospilvestä toinen toistaan kirkkaampia ja tihenemistään tiheneviä salassa syttyvän tulen salamoita.
Pierre ei katsonut eteensä taistelutantereelle eikä häntä haluttanut tietääkään, mitä siellä tapahtui: hän oli kokonaan kiintynyt tarkastamaan tuota sotamiesten parissa syttymistään syttyvää tulta, joka alkoi (hän tunsi sen) leimahdella myöskin hänen rinnassaan.
Kello kymmenen aikaan vetäytyi takasin jalkaväki, joka oli ollut pensaikossa ja Kamenka-joen varsilla. Patterilta näki, miten he juoksivat sen sivu kantaen kivääreillään haavottuneita. Eräs kenraali saapui seurueineen kummulle ja puhuteltuaan hetken aikaa everstiä sekä vihaisesti katsahdettuaan Pierreä laskeutui takasin alas. Hän oli käskenyt patterin takana seisovan jalkaväen varaväen laskeutumaan pitkälleen, jotteivät olisi liiaksi luotien ylettyvissä. Heti tämän jälkeen kuului jalkaväen riveistä oikealta puolen patteria rummun pärrytystä ja komennushuutoja ja patterilta näkyi, miten jalkaväen rivit liikahtivat eteenpäin.
Pierre katseli vallin yli. Yhdet kasvot pistivät erityisesti hänen silmiinsä. Se oli nuori, kalpeakasvoinen upseeri. Hän kulki takaperin miekka maata kohden ojennettuna ja levottomasti ympärilleen katsellen.
Jalkaväen rivit peittyivät savuun, josta kuului niiden pitkäveteistä huutoa ja tiheää kiväärinammuntaa. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi sieltä joukko haavottuneita ja paaria. Patteriin alkoi yhä tiheämmin tuiskuta tykinluotia. Muutamia sotamiehiä virui haavoissaan. Tykkien ympärillä häärivät sotamiehet entistään toimeliaampina ja virkeämpinä. Ei kukaan välittänyt enää Pierrestä. Parisen kertaa oli hänelle ärjäisty vihaisesti, että hän oli tiellä. Vanhin upseeri kulki synkin kasvoin, pitkin ja nopein askelin tykiltä toiselle. Sotamiehet antoivat patruunia, käännähtelivät, latasivat ja tekivät tehtävänsä jännitetyn keikarimaisesti. He hypiskelivät kulkiessaan kuin vivut olisivat heitä viskoneet.
Ukkospilvi oli lähennyt ja kirkkaana paloi kaikkien kasvoilla se tuli, jonka syttymistä Pierre oli silmällä pitänyt. Hän seisoi vanhimman upseerin rinnalla. Nuori upseeri lennähti käsi kulmalla vanhimman luo.
— Saan ilmoittaa kunnioittaen, herra eversti, että vain kahdeksan panosta on jälellä, käskettekö jatkamaan tulta? — sanoi hän.
— Kartessi! — kiljasi vanhin upseeri hänelle vastaamatta ja vallin yli tähystäen.
Samassa tapahtui jotain. Nuori upseeri voihkasi ja pyörähti istualleen maahan kuin lennosta ammuttu lintu. Kaikki kääntyi Pierren silmissä kummalliseksi, epäselväksi ja synkäksi.
Tykinluotia tuiskusi taukoamatta, iski rintavarustukseen, sotamiehiin ja tykkeihin. Pierre, joka ei ollut tähän asti kuullut näitä ääniä, kuuli nyt ainoastaan niitä. Patterin oikealla puolella juoksi sotamiehiä hurraten taaksepäin, kuten Pierrestä tuntui, eikä eteenpäin.
Tykinluoti iski vallin laitaan, jonka edessä Pierre seisoi, tuiskutti multaa ja hänen silmissään vilahti musta pallo. Nostokkaat, jotka aikoivat nousta patterille, juoksivat takasin.
— Joka tykkiin kartessia! — huusi upseeri.
Ali-upseeri riensi vanhimman upseerin luo ja supatti peloissaan (kuten palvelija ilmottaa päivällispöydässä isännälle, ettei vaadittua viiniä enää ole), ettei panoksia enää ollut.
— Rosvot, mitä tekevät! — ärjäsi upseeri Pierreen päin kääntyen.
Vanhimman upseerin kasvot olivat punaiset ja hikiset ja hänen ankarat silmänsä säihkyivät.
— Juokse varaväkeen, tuo laatikoita! — kiljasi hän vihaisesti Pierreä silmäillen sotamiehelleen.
— Minä lähden, — sanoi Pierre.
Mitään vastaamatta läksi upseeri pitkin askelin toiselle suunnalle.
— Älkää ampuko... Odottakaa! — huusi hän. Sotamies, jota oli käsketty käydä hakemassa laatikoita, törmäsi Pierreä vasten.
— Ah, barin, ei täällä ole sinun paikkasi, — virkkoi hän ja juoksi alas.
Pierre läksi juoksemaan sotamiehen perästä kiertäen paikan, jossa nuori upseeri istui.
Yksi, toinen, kolmas tykinluoti lensi hänen ylitsensä, iski eteen, sivuille, taakse. Pierre saapui alas. "Mihin olen menossa?" muisti hän äkkiä vihreiden laatikkojen luo päästyään. Hän pysähtyi epäröiden miettimään, jatkaako matkaa vai palata takasin. Yht'äkkiä heitti kauhea sysäys hänet selkäperin maahan. Samassa silmänräpäyksessä valaisi hänet suuri tulenleimahdus ja yhtäperää kuului hirveä, korvia särkevä räjähdys, räiskettä ja vinkunaa.
Toinnuttuaan huomasi Pierre istuvansa maassa käsivaroin selkänojassa. Laatikko, jonka luona hän oli seissut, oli kadonnut. Kärventyneellä nurmella virui hujanhajan vain vihreitä, mustuneita laudankappaleita ja riepuja ja eräs hevonen nelisti hänen luotaan riipattavin aisankappalein, vaan toinen virui, kuten Pierrekin, maassa ja korisi pitkään ja vihlovasti.
Kauhusta mielettömänä kavahti Pierre jaloilleen ja riensi takasin patterille kuin ainoaan turvapaikkaan niiltä lukemattomilta kauhuilta, jotka häntä ympäröivät.
Valliojaan mennessään huomasi Pierre, ettei patterista kuulunut ammuntaa, mutta että siellä oli joitain salamyhkäisiä ihmisiä. Pierre ei ehtinyt käsittää, keitä ne olivat ja mitä tekivät. Hän näki vanhimman everstin viruvan vallilla selin häneen aivan kuin tarkastellen jotain alhaalta, näki erään sotamiehen, joka riuhtoen itseään irti miesten käsistä, huusi: "veljet!" ja näki vielä jotain muuta kummallista.
Hän ei vielä ehtinyt päästä perille siitä, että eversti oli saanut surmansa, että sotamies, joka huusi: "veljet!" oli joutunut vangiksi ja että hänen nähtensä oli eräs toinen sotamies lävistetty pistimellä selästä. Tuskin oli hän hypähtänyt vallihautaan, kun muuan laiha, keltainen mies, jolla oli naama hiessä ja sininen univormu päällä, juoksi miekka kädessä häntä kohti jotain huutaen. Koska kumpikaan ei nähnyt toistaan vastakkain törmätessään, nosti Pierre vaistomaisesti kätensä puolustukseen ja tarttui samalla toisella kädellään miehen (se oli ranskalainen upseeri) olkapäähän ja toisella hänen kurkkuunsa. Upseerilta putosi miekka kädestä ja hän tarttui Pierren niskaan.
Muutaman sekunnin he katsoivat säikähtynein silmin toistensa outoja kasvoja eikä kumpikaan tiennyt, mitä he tekivät tai mitä tehdä. "Minäkö olen joutunut vangiksi vai hänkö on minun vankini?" ajatteli kumpikin. Mutta ranskalainen upseeri näytti taipuvan uskomaan, että vangiksi oli joutunut hän itse, sillä Pierren vankka käsi, jota kauhu terästi, kouristi yhä lujemmin ja lujemmin hänen kurkkuaan. Ranskalainen oli juuri sanomaisillaan jotain, kun samassa vingahti kamalasti aivan heidän päittensä kohdalla tykinluoti ja Pierrestä tuntui, että ranskalaiselta upseerilta katkasi pään: niin nopeasti painoi Pierre sen alas.
Pierre myöskin taivutti päätään ja irrotti kätensä. Joutamatta enää ajattelemaan, kumpi oli toisensa vanki, juoksi ranskalainen takasin patterille, vaan Pierre läksi rientämään alas rinnettä kompastellen kuolleisiin ja haavottuneisiin, jotka tuntuivat tarttuvan hänen jalkoihinsa. Mutta hän ei ehtinyt alas, kun häntä vastaan juoksi sankkoja venäläisparvia, jotka kaatuen ja kompastellen ja iloisesti huutaen riensivät patterille. (Tämä hyökkäys oli se, jonka Jermolof luki ansiokseen, koska, kuten hän sanoi, vain hänen urhokkuutensa ja onnistumisensa kautta voitiin suorittaa tämä urotyö ja tämä oli myöskin se hyökkäys, jossa hän oli muka kylvänyt kummulla Yrjön ristejä, joita hänellä oli ollut taskussa).
Ranskalaiset, jotka olivat vallanneet patterin, päätyivät pakoon. Meidän joukkomme ajoivat hurraa-huudoin ranskalaiset niin kauaksi patterin taa, että oli vaikea saada heidät pysähtymään.
Pattereilta kuletettiin vankeja, joiden joukossa oli myöskin eräs haavottunut ranskalainen kenraali, jonka ympärillä kulki upseereja. Haavottuneiden joukot, joissa oli sekä Pierren tuttuja että tuntemattomia, venäläisiä ja ranskalaisia, kulkivat ja ryömivät kärsimysten murjomin kasvoin patterilta; joitakuita kannettiin paareilla. Pierre nousi kummulle, jossa hän viipyi toista tuntia, mutta siitä toveripiiristä, joka oli ottanut hänet jäsenekseen, hän ei tavannut enää ketään. Paljon oli kuolleita, joita hän ei tuntenut. Ani harvoja vain hän tunsi. Nuori upseeri istua kyyhötti ennallaan vallin laidalla verilätäkössä. Punanaamainen sotamies liikahteli vielä vähän, mutta siitä huolimatta häntä ei oltu korjattu. Pierre juoksi alas.
"Ei, nyt ne hylkäävät tämän; nyt ne kauhistuvat sitä mitä ovat tehneet!" ajatteli Pierre päämäärättä suunnaten kulkunsa taistelutantereelta poistuvien paariryhmien perästä.
Mutta aurinko, jonka eteen oli noussut paksu savu, oli korkealla ja etupuolella, varsinkin vasemmalla Semenovskin kohdalla kiehui jotain savun seassa ja taiston ryske, pauhu ja kanuunain jymy kiihtyi vimmatuksi kuin ihminen, joka menehtymäisillään huutaa viimeisin voiminsa.
Borodinon taistelun pääottelu tapahtui 1,000 sylen alalla Borodinon ja Bagrationin fleschien välillä. (Tämän alan ulkopuolella teki venäläisten puolelta Uvarovin ratsujoukko valehyökkäyksen keskipäivän seudussa, jotapaitsi Utitsa-joen takana oli Poniatovski otellut Tutshkovin kanssa; mutta nämä olivat yksityisiä ja heikkoja toimia siihen verraten, mitä keskellä taistelutannerta tapahtui). Borodinon ja fleschien välisellä kentällä metsän edustalla, avonaisella, kummaltakin puolen näkyvällä alalla tapahtui taistelun päänäytös mitä yksinkertaisimmalla ja tavallisimmalla tavalla.
Taistelu alkoi pommituksella kummaltakin puolen useista sadoista tykeistä.
Kun sitte savu oli peittänyt koko kentän, läksi savussa liikkeelle (ranskalaisten puolelta) oikealta Dessaixin ja Compansin divisioonat fleschiä kohti ja vasemmalta varakuninkaan rykmentit Borodinoa kohti.
Shevardinon redutilta, jossa Napoleon oli, oli flescheille virstan matka, vaan Borodinoon kolmatta virstaa suorassa linjassa ja tämän tähden ei Napoleon voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, varsinkin kun savu ja sumu peitti koko seudun. Dessaixin divisioonan sotamiehiä, jotka marssivat fleschiä kohti, näkyi vain siihen saakka, kun he laskeutuivat notkoon, joka heidät erotti flescheistä. Mutta niin pian kun he olivat painuneet notkoon, tuprusi tykkien ja kiväärien savu flescheiltä niin sakeana, että se peitti notkon toisella puolen nousevan rinteen kokonaan. Savun seasta vilahteli jotain mustaa, luultavasti sotaväkeä ja toisinaan välkkyi pistimiä. Mutta liikkuivatko ne vai eivät, olivatko ne ranskalaisia vai venäläisiä, sitä ei voinut erottaa Shevardinon redutilta.
Aurinko nousi kirkkaana ja sen viisto valo lankesi suoraan Napoleonin kasvoihin, joka kädellään silmiä verhoten katseli flescheille. Kun savupilvet vetäytyivät fleschien eteen, näytti vuoroin, että joukot liikkuivat, vuoroin, että savu liikkui. Toisinaan kuului laukausten lomista joukkojen huutoa, mutta ei voinut tietää, mitä ne siellä tekivät.
Napoleon seisoi kummulla ja katseli kaukoputkella, jonka pieneen kehään näkyi savua ja sotaväkeä, milloin ranskalaista, milloin venäläistä; mutta millä paikoin oli se, mitä hän oli nähnyt, hän ei voinut päättää laskettuaan kaukoputken silmältään ja katsoessaan paljain silmin.
Hän laskeutui kummulta ja alkoi kävellä edestakaisin sen edessä.
Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan ammuntaa ja katselemaan taistelukentälle.
Ei ainoastaan siltä paikalta kummun juurelta, jossa Napoleon oli, ei ainoastaan kummulta, jolla nyt seisoi muutamia hänen kenraaleistaan, — vaan ei edes itse flescheiltäkään, joilla nyt kuhisi sekä yht'aikaa että vuorotellen joko venäläisiä tai ranskalaisia, kaatuneita, haavottuneita ja eläviä, pelon ja mielettömän raivon huumaamina, voinut saada selvää, mitä tässä paikassa tapahtui. Kului monia tuntia, tykit jyskyivät, kiväärit paukkuivat taukoamatta, milloin ilmestyi paikalle ainoastaan venäläisiä, milloin yksistään ranskalaisia, milloin jalkaväkeä, milloin ratsujoukkoja, ilmestyivät, kaatuivat, uupuivat, hyökkäsivät vastakkain eivätkä tienneet mitä tehdä toisilleen, huusivat ja peräytyivät takasin.
Taistelukentältä nelisti myötäänsä Napoleonin luo hänen lähettämiään adjutanttia ja hänen marsalkkojensa ordonanssia ilmottamaan taistelun kulusta; mutta kaikki viestit olivat vääriä. Ja ne olivat vääriä siksi, että taistelun tuoksinassa on mahdoton sanoa, mitä minäkin hetkenä tapahtuu, siksi, etteivät monetkaan adjutantit käyneet varsinaisella taistelupaikalla, vaan ilmottivat asiat sen mukaan, kuin he olivat niistä kuulleet muilta ja vielä siksikin, että adjutanttien ajaessa tuota parin kolmen virstan taipaletta, joka erotti heidät Napoleonista, ehtivät asiat muuttua ja heidän tuomansa sanomat eivät siis olleet oikeita. Niinpä kiidätti eräs adjutantti varakuninkaalta semmoisen sanoman, että Borodino on vallotettu ja että Kolotshan silta on ranskalaisten käsissä. Adjutantti kysyi Napoleonilta, käskeekö hän joukkojen marssia toiselle rannalle. Napoleon käski järjestämään rivit sillä puolen ja odottamaan. Mutta ei ainoastaan sinä hetkenä, jolloin Napoleon antoi tämän käskyn, vaan jo adjutantin lähtiessä Borodinosta olivat venäläiset vallottaneet sillan takasin ja polttaneet sen juuri samassa kahakassa, johon Pierre oli ottanut osaa aivan taistelun alussa.
Flescheiltä nelisti eräs adjutantti kalpein, säikähtynein kasvoin ja ilmotti Napoleonille, että ryntäys on mennyt myttyyn ja että Compans on haavottunut ja Davoust saanut surmansa; mutta sillä välin kun adjutantille kerrottiin, että ranskalaisten rynnäkkö muserrettiin, oli eräs toinen joukko-osasto vallottanut fleschit, jota paitsi Davoust oli elossa ja saanut vain lievän ruhjevamman. Tämmöisten välttämättömyydestä johtuneiden väärien ilmotusten perusteella antoi Napoleon käskyjään, jotka joko oli pantu täytäntöön ilman ja ennen häntä tahi joita oli mahdoton täyttää, joten ne eivät siis tulleet täytäntöön.
Marsalkat ja kenraalit, jotka olivat jonkunverran lähempänä taistelutannerta, mutta jotka, kuten Napoleonkaan, eivät ottaneet osaa itse taisteluun, vaan silloin tällöin pistäytyivät tulen ja luotien keskeen, jakoivat määräyksiään niitä Napoleonilta kyselemättä ja antoivat käskyjä siitä, mihin oli ammuttava ja mistä, minne oli kiidettävä ratsuväen ja minne riennettävä jalkamiesten. Mutta heidänkin käskynsä, samoin kuin Napoleonin käskyt, tulivat hyvin vähässä määrin ja harvoin täytäntöön pannuiksi. Enimmäkseen tapahtui aivan päinvastoin kuin oli käsketty. Sotamiehet, joiden oli käsketty marssia eteenpäin, pakenivat suinpäin takasin, kun joutuivat kartessituleen. Sotamiehet, joiden oli käsketty pysyä paikoillaan, hyökkäsivät toisinaan yhtäkkiä eteenpäin, kun sattuivat näkemään edessään venäläisiä ja ratsuväki hyöksähti käskyttä pakenevien venäläisten kintereille. Niinpä nelisti kaksi ratsurykmenttiä Semenovskin notkon poikki eräälle mäelle, jolle päästyään he hetipaikalla käänsivät ratsunsa ympäri ja läksivät minkä kaviosta kerkesi samaa tietä takasin. Samaan tapaan liikkuivat jalkaväkiosastotkin, jotka toisinaan ryntäsivät ihan toiselle taholle kuin oli komennettu. Kaikki semmoiset käskyt, mihin ja milloin oli siirrettävä tykkejä, milloin lähetettävä jalkaväkeä ampumaan, milloin ratsuväkeä ruhjomaan venäläistä jalkaväkeä, antoivat osastojen lähimmät päälliköt itse tiedustelematta edes Neyn, Davoustin tai Muratin mielipidettä, Napoleonista puhumattakaan. He eivät pelänneet rangaistusta annettujen käskyjen laiminlyömisestä eivätkä omavaltaisista käskyistään, sillä taistelussa on kysymyksessä oma henki, joka on ihmiselle kaikista kallein; ja toisinaan tuntuu siltä, että pelastus riippuu juoksemisesta takasin, toisinaan taas ryntäyksestä eteenpäin ja taistelun kuumimmassa tuoksinassa temmeltävät joukot menettelivät kunkin hetken vaatimusten mukaisesti. Liikkeet eteen- ja taaksepäin eivät itse asiassa kuitenkaan helpottaneet enemmän kuin muuttaneetkaan joukkojen asemaa. Hyökkäykset ja törmäykset toinen toisensa kimppuun eivät tuottaneet heille melkein mitään vahinkoa, vaan vahinko, surma ja haavat koituivat luodeista, joita satamalla satoi kautta koko sen alan, jolla joukot ajelehtivat. Niin pian kuin nämä joukot pääsivät sen piirin ulkopuolelle, jossa luotia satoi, järjestivät takana olevat päälliköt hetipaikalla heidän rivinsä uudestaan, palauttivat kurin ja uudessa järjestyksessä ja kurissa lähettivät ne takasin tuleen, jossa nämä (kuoleman pelosta) taas unohtivat järjestyksen ja ajelehtivat aivan kuin tavallisen väkijoukon satunnaisten mielialojen mukaan.
Napoleonin kenraalit — Davoust, Ney ja Murat — jotka oleksivat lähellä tulen piiriä, vieläpä toisinaan pistäytyivät tulessakin, johtivat useita kertoja tuleen suunnattomien joukkojensa ryhdikkäät rivit. Mutta päinvastoin kuin mitä kaikissa entisissä taisteluissa järkähtämättömästi oli tapahtunut, palasivatkin nuo ryhdikkäät rivit odotetun sanoman asemasta vihollisen paostasieltähajanaisin, säikähtynein laumoin takasin. Kenraalit järjestivät heidät uudelleen, mutta väki hupeni hupenemistaan. Puolen päivän aikaan lähetti Murat adjutanttinsa pyytämään Napoleonilta lisäväkeä.
Napoleon istui kummun juurella ja joi totia, kun Muratin adjutantti nelisti hänen luokseen ja vakuutti, että venäläiset muserretaan, jos hänen majesteettinsa antaa vielä yhden divisioonan.
— Apuväkeäkö? — sanoi Napoleon ankaran ihmettelevänä, aivan kuin ei olisi käsittänyt adjutantin sanoja ja katsoen kauniiseen, poikamaisen nuoreen adjutanttiin, jolla oli pitkä, musta kiehkuratukka (samanlainen kuin Muratillakin).
"Apuväkeä!" ajatteli Napoleon. "Mihin ihmeeseen he pyytävät apuväkeä, kun heidän käsissään on puolet armeijaa, joka on marssitettu venäläisten heikkoa, varustamatonta siipeä vastaan!"
—Dites au roi de Naples, — sanoi Napoleon ankarasti, —qu'il n'est pas midi et que je ne vois pas encore clair sur mon échiquier. Allez.[138]
Kaunis, poikamainen nuori adjutantti, joka piti koko ajan kättään kulmalla, huokasi raskaasti ja ratsasti takasin teurastuspaikalle.
Napoleon nousi, kutsui luokseen Caulaincourtin ja Berthierin ja rupesi puhelemaan näiden kanssa asioista, jotka eivät koskeneet taistelua.
Keskellä keskustelua, joka alkoi kiinnittää Napoleonin mieltä, kääntyivät Berthierin silmät erääseen kenraaliin, joka hikisellä ratsulla nelisti seurueineen kumpua kohti. Tulija oli Belliard. Laskeuduttuaan ratsunsa selästä tuli hän nopein askelin keisarin luo ja alkoi kovalla, rohkealla äänellä todistaa, miten välttämättömiä apujoukot olivat. Hän vannoi kunniansa kautta, että venäläiset ovat tuhon omia, jos keisari antaa vielä divisioonan.
Napoleon nytkäytti olkapäitään ja mitään vastaamatta jatkoi kävelyään. Belliard rupesi kovaäänisesti ja vilkkaasti keskustelemaan seurueen kenraalien kanssa jotka keräytyivät hänen ympärilleen.
— Te olette liian tulinen, Belliard, — sanoi Napoleon mennen taas kenraalin luo. — Helppo on erehtyä taistelun tuoksinassa. Menkää takasin ja katsokaa miten asiat ovat ja tulkaa sitte uudelleen tänne.
Belliard ei ollut vielä ehtinyt kadota näkyvistä, kun toiselta taholta kiisi uusi lähetti taistelutantereelta.
—Eh bien qu'est ce qu'il y a?[139]— sanoi Napoleon äänellä, josta kuulosti lakkaamattomasta häiritsemisestä johtunut äreys.
—Sire, le Prince...[140]— alkoi adjutantti.
— Pyytää apuväkeä? — virkkoi Napoleon vihaisesti viitaten kädellään.
Adjutantti kumarsi myöntävästi ja alkoi esittää asiaansa, mutta keisari kääntyi selin, otti pari askelta, pysähtyi, kääntyi takasin ja kutsui Berthierin.
— Täytyy antaa varaväkeä! — sanoi hän hieman käsiään heilauttaen. — Kenet sinne lähettäisi, mitä arvelette? — kysyi hän Berthieriltä, tuoltavison que j'ai fait aigle,[141]kuten hän Berthieriä sittemmin kutsui.
— Hallitsija lähettäköön Clapareden divisioonan, — sanoi Berthier, joka muisti ulkoa kaikki divisioonat, rykmentit ja pataljoonat.
Napoleon nyökäytti myöntävästi päätään.
Adjutantti ratsasti Clapareden divisioonaan. Muutamien minuuttien kuluttua läksi nuori kaarti liikkeelle paikaltaan erään kummun takaa, missä se oli ollut. Napoleon katsoi ääneti samaan suuntaan.
— Ei, — sanoi hän äkkiä Berthierille, — en voi lähettää Claparedeä. Lähettäkää Friantin divisioona.
Vaikkei ollut mitään etua siitä, että Clapareden asemasta lähetettäisiin Friantin divisioona, vaan Clapareden käännyttämisestä takasin ja Friantin lähettämisestä hänen asemastaan koituisi sen sijaan silminnähtävästi turhaa ajan viivytystä, täytettiin tämä käsky kuitenkin täsmällisesti. Napoleon ei huomannut, että hän näytteli joukkojensa suhteen samallaista osaa kuin lääkäri, joka lääkkeillään vain ehkäisee parantumista, — osaa, jonka hän käsitti juurta jaksain ja jota hän osasi oikein arvostella.
Friantin divisioona katosi taistelun savuun samoin kuin muutkin. Adjutantteja saapui myötäänsä mikä miltäkin taholta ja kaikki puhuivat aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta samasta asiasta. Kaikki pyysivät apuväkeä ja kaikki kertoivat, että venäläiset pysyvät paikoillaan ja syytävätun feu d'enfer,[142]joka saa hupenemaan ranskalaisten joukot.
Napoleon istui ajatuksissaan kenttätuolilla.
Aamusta asti nälissään ollut m-r de Beausset, joka piti matkustelemisesta, tuli keisarin luo ja rohkeni kunnioittavasti esittää hänen majesteetilleen, että syötäisiin aamiaista.
— Toivon, että jo nyt voin onnitella teidän majesteettianne voiton johdosta, — sanoi hän.
Mitään vastaamatta pudisti Napoleon päätään kieltävästi. Otaksuen, että päänpudistus koski voittoa eikä aamiaista, uskalsi m-r de Beausset huomauttaa leikillisen kunnioittavasti, ettei maailmassa voi olla semmoisia syitä, jotka voisivat estää syömästä aamiaista, kun sen voi tehdä.
—Allez vous[143]— sanoi Napoleon äkkiä synkästi ja kääntyi poispäin.
Säälin, katumuksen ja riemun autuaallinen hymy säteili herra Beaussetin kasvoilla, kun hän hiipivin askelin poistui muiden kenraalien pariin.
Napoleonia vaivasi raskas tunne, joka oli samallainen kuin se, jota aina tuntee onnellinen pelaaja, joka silmittömästi on syytänyt rahojaan, aina voittanut, vaan yhtäkkiä juuri silloin, kun hän on tarkoin laskenut kaikki pelin satunnaiset mahdollisuudet, tuntee, että kuta perinpohjaisemmin hän on punninnut sen kulun, sitä varmempi on hänen tappionsa.
Sotaväki oli sama, kenraalit samat, samat olivat varustukset, sama oli suunnitelma, sama myöskinproclamation courte et énergique; hän itse oli entinen ja sen hän tiesi; hän tiesi lisäksi, että hän nyt oli paljoa kokeneempi ja taitavampi kuin ennen; vihollinenkin oli sama kuin Austerlitzissa ja Friedlandissa, — mutta ankara kädenviittaus kuoli salaperäisen raukeasti.
Kaikki entiset temput, jotka ennen olivat tavallisesti menestyneet: patterien sijoitus yhteen kohtaan, varajoukkojen ryntäys rintaman murtamiseksi ja ratsuväendes hommes de fer[144]ryntäys, — kaikkia näitä temppuja oli jo koeteltu, mutta voittoa ei vain kuulunut, vaan sen sijaan tuli toinen toisensa perästä tuomaan viestejä kaatuneista ja haavottuneista kenraaleista, apuväen välttämättömyydestä, mahdottomuudesta lannistaa venäläisiä ja sotajoukkojen hajoamistilasta.
Ennen oli parin kolmen käskyn, parin kolmen lauseen perästä kiitänyt marsalkkoja ja adjutantteja riemuitsevin kasvoin onnittelemaan ja ilmottamaan saaduista voitonmerkeistä: vangeista, joita oli armeija-osastoittain,des faissceaux de drapeaux et d'aigles ennemis,[145]tykeistä, kuormastoista — ja Murat oli pyytänyt vain lupaa laskea ratsuväki kokoamaan kuormastoja. Niin oli tapahtunut Lodin, Maréngon, Arcolen, Jenan, Austerlitzin, Wagramin ynnä muissa, ynnä muissa taisteluissa. Nyt oli jokin kumma käynyt hänen joukoilleen.
Vaikka saapui tieto fleschien vallottamisesta, huomasi Napoleon, ettei tämä ollut sitä, ei lähipitäenkään sitä, mitä aina ennen oli tapahtunut hänen taisteluissaan. Hän huomasi, että sama tunne, joka vaivasi häntä itseään, vaivasi myöskin kaikkia häntä ympäröiviä henkilöitä, jotka olivat kokeneita taistelun johtajia. Kaikki kasvot olivat surullisia, kaikkien silmät karttoivat toisiaan. Beausset oli ainoa, joka ei pystynyt käsittämään sitä, mikä parhaillaan oli tekeillä. Napoleon taas tiesi hyvästi pitkästä sotakokemuksestaan, mitä merkitsivät 8 tuntia kestäneet suuret pommitukset, jotka eivät olleet tuottaneet ryntääjille voittoa. Hän tiesi että se oli melkein samaa kuin menetetty taistelu ja että pieninkin sattuma voisi nyt — jolloin oli tultu taistelun häälyvimmälle kohdalle — voisi tuhota hänet ja hänen sotajoukkonsa.
Kun hän vaelsi ajatuksissaan tämän kummallisen Venäjän sotaretken kaikkien kohtien läpi, jossa ei oltu voitettu ainoatakaan taistelua, jossa kahteen kuukauteen ei oltu anastettu lippuja, ei tykkejä eikä vankeja armeija-osastoittain, kun hän katsoi itseään ympäröivien henkilöiden umpimielisiin, surullisiin kasvoihin ja kuunteli tiedonantoja siitä, että venäläiset yhä pitävät puoliaan, — valtasi hänet hirveä tunne, tunne semmoinen, joka toisinaan valtaa ihmisen unennäöissä ja hänen päänsä nousi täyteen ajatuksia satunnaisista mahdollisuuksista, jotka voivat syöstä hänet tuhoon. Venäläiset voivat hyökätä hänen vasemman siipensä kimppuun; voivat murtaa hänen keskustansa; harhaluoti voi surmata hänet itsensä. Kaikki tämä oli mahdollista. Entisissä taisteluissaan hän oli punninnut vain menestymisen satunnaisia mahdollisuuksia, nyt sitä vastoin tulvi hänen mieleensä lukemattomien onnettomien mahdollisuuksien sarjoja ja hän odotti niitä kaikkia. Niin, nyt tuntui kuin unessa, jolloin ihminen näkee ilkiön käyvän kimppuunsa ja hän on iskevinään tuota vihollistaan niin väkevästi, että sen täytyy sortua hänen iskustaan, vaan tunteekin samassa, että hänen kätensä painuu voimattomana ja kepeänä kuin riepu ja varman kuoleman kauhu valtaa silloin onnettoman ihmisen.
Se tieto, että venäläiset ovat käyneet Ranskan armeijan vasemman siiven kimppuun, herätti Napoleonissa tämän kauhun. Hän istui ääneti kummun juurella kenttätuolillaan pää painuksissa ja kyynärpäät polvia vasten. Berthier tuli hänen luokseen ja esitti tehtäväksi retken pitkin rintamaa, jotta omin silmin nähtäisiin, millä kannalla asiat olivat.
— Mitä? Mitä te sanotte? — virkkoi Napoleon. — Käskekää tuomaan minulle hevonen.
Hän nousi satulaan ja läksi Semenovskojeen. Kautta koko sen alan, jolla Napoleon liikkui, näkyi verkkaan haihtuvan ruudinsavun seasta sekä yksittäin että läjittäin verilätäköissä viruvia miehiä ja hevosia. Näin kauheata jälkeä ja näin suurta kaatuneiden paljoutta niin pienellä alalla ei Napoleon ollut vielä koskaan nähnyt eikä myöskään yksikään hänen kenraaleistaan. Tykkien jyminä, joka oli taukoamatta soinut kokonaista 10 tuntia ja tyyten lyönyt lamaan kuulohermot, loi näylle erityisen vaikuttavuuden leiman (kuten musiikki liikkumattomia kuvaryhmiä näytettäissä). Napoleon saapui Semenovskojen kunnaalle ja näki savun läpi sankkoja sotamiesrivejä, joiden univormujen värit olivat outoja hänen silmälleen. Ne olivat venäläisiä.
Venäläiset seisoivat tihein rivein Semenovskojen takana ja heidän tykkinsä mylvivät herkeämättä ja tupruttivat savua pitkin rintamaa. Taistelua ei enää ollut. Jatkui vain surmaamista, joka ei voinut viedä mihinkään tulokseen venäläisiä enemmän kuin ranskalaisiakaan. Napoleon pysäytti hevosensa ja vaipui taas mietteisiinsä, joista hänet herätti Berthier; hän ei voinut pysähdyttää liikettä, joka kiehui hänen edessään ja ympärillään ja jota pidettiin hänen johtamanaan ja hänestä riippuvana ja tämä liike tuntui hänestä ensi kertaa onnistumattomuuden tähden tarpeettomalta ja kauhealta.
Eräs kenraali ratsasti Napoleonin luo ja uskalsi ehdottaa, että hän käskisi johtaa taisteluun vanhan kaartin. Ney ja Berthier, jotka seisoivat Napoleonin vieressä, vaihtoivat keskenään katseita ja hymyilivät halveksuvasti kenraalin mielettömälle ehdotukselle.
Napoleon laski päänsä alas ja oli kauan aikaa vaiti.