"Turhat kaikki esteet meille,Urhous on voittoin tie,Meidän BagrationeilleTyhjää viholliset lie j.n.e."
"Turhat kaikki esteet meille,Urhous on voittoin tie,Meidän BagrationeilleTyhjää viholliset lie j.n.e."
Tuskin olivat laulajat lopettaneet, kun seurasi uusia ja uusia maljoja, joita esitettäessä kreivi Ilja Andrejevitsh yhä enemmän heltyi, ja yhä enemmän särettiin juoma-astioita ja yhä enemmän huudettiin. Juotiin Bekleshovin, Narishkinin, Uvarovin, Dolgorukovin, Apraksinin, Valujevin malja kaikkien klubin jäsenten ja erittäin sen vanhinten maljat, kaikkien klubin vieraiden maljat, pitojen järjestäjän malja ja vihdoin erityisesti päivällisten toimeenpanijan kreivi Ilja Andrejevitshin malja. Ja tätä juodessa otti kreivi nenäliinan ja peittäen sillä kasvonsa pyrskähti ääneen itkemään.
Pierre istui vastapäätä Dolohovia ja Nikolai Rostovia. Hän söi paljon ja ahnaasti ja joi paljon, kuten ainakin. Mutta ne, jotka tunsivat hänet lähemmin, näkivät, että hänessä tänä päivänä oli tapahtunut jokin suuri muutos. Hän oli vaiti koko päivällisten ajan ja silmiään räpytellen ja otsaansa rypistellen katseli ympärilleen tai silmät tuijollaan aivan hajamielisen näköisenä kaiveli sormella nenäänsä. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja synkät. Näytti siltä, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään, mitä ympärillä tapahtui, vaan ajatteli jotakin erityistä, raskasta ja vielä ratkaisematonta.
Tämä ratkaisematon, häntä vaivaava kysymys oli ruhtinattaren vihjaus Moskovassa Dolohovin läheisistä suhteista hänen vaimoonsa. Samaten hänelle tänä aamuna saapunut nimetön kirje, jossa sanottiin sellaisella halpamielisellä pilalla, joka on ominaista kaikille nimettömille kirjeille, että hän näkee huonosti silmälasiensa läpi, ja että hänen vaimonsa ja Dolohovin välinen suhde on salaisuus vain hänelle itselleen. Pierre ei täyttä totta uskonut ruhtinattaren vihjauksiin eikä myös kirjeeseen, mutta hänestä tuntui hirveältä katsella edessään istuvaa Dolohovia. Joka kerta kun hänen katseensa sattumoisin kohtasi Dolohovin kauniit, mutta julkeat silmät, Pierre tunsi miten jotakin kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa, ja hän kääntyi äkisti pois. Tahtomattaan muistellessaan vaimonsa koko entistä elämää ja hänen suhdettaan Dolohoviin, näki Pierre selvästi, että se mitä kirjeessä sanottiin, voi olla totta, ainakin todennäköistä, ellei se olisi koskenuthänen vaimoansa. Pierre muisti tahtomattaan, miten Dolohof, joka viime taistelun jälkeen oli saanut entisen arvonsa, oli palannut Pietariin ja tullut hänen luokseen. Käyttäen hyväkseen juomakemujen aikuisia ystävyyden suhteitaan Pierreen, oli Dolohof suoraa päätä tullut hänen luokseen ja Pierre oli luovuttanut hänelle asunnon ja lainaillut hänelle rahaa. Pierre muisti, kuinka Helena monasti oli hymyillen lausunut paheksumisensa sen johdosta, että Dolohof asui heidän talossaan, ja kuinka Dolohof oli hänelle kyynillisesti kehunut hänen vaimonsa kauneutta, ja mitenkä hän siitä ajasta aina Moskovaan saapumiseen asti ei ollut hetkeksikään heistä erkaantunut.
"Niin, Dolohof on hyvin kaunis", — ajatteli Pierre, — "tunnen hänet. Olisipa häneltä aika kauniisti tehty, jos hän häpäisisi nimeni ja nauraisi minua juuri sen vuoksi, että olen puuhannut hänen hyväkseen ja holhonnut ja ja auttanut häntä. Tiedän, ymmärrän, miten tämä tekisi hänen petoksensa kutkuttavaksi hänen silmissään, jos se vaan olisi totta. Niin, jos se olisi totta; mutta en usko, minulla ei ole oikeutta enkä voi sitä uskoa." Hän muisti millaisen jäykän kovan ilmeen saivat toisinaan Dolohovin kasvot, kuten silloinkin kun hän oli sitonut poliisin ja karhun yhteen ja paiskannut ne veteen, taikka kun hän haastoi toisen syyttä suotta kaksintaisteluun tahi tappoi pistolilla ajomiehen hevosen. Tämä ilme oli usein Dolohovin kasvoilla, kun Pierre katsoi häneen. "Niin, hän on riitapukari", — Pierre ajatteli, — "hän ei pidä minään ihmisen tappamista, hänestä varmaan näyttää, että minä pelkään häntä. Ja tosiaan pelkäänkin häntä", — ajatteli Pierre, ja tätä ajatellessaan hän taas tunsi, miten jotakin kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa. Dolohof, Denisof ja Rostof istuivat nyt juuri Pierreä vastapäätä ja näyttivät hyvin iloisilta. Rostof jutteli iloisesti noiden kahden toverinsa kera, joista toinen oli uljas husaari, toinen tunnettu tappelija ja remuilija. Aina tuon tuostakin katsoi Rostof pilkallisesti Pierreen, joka näillä päivällisillä kummastutti kaikkia tuossa kookkaana ja hajamielisenä istuessaan ja alituisesti samaa asiaa miettiessään. Rostof katseli pahansuovasti Pierreen ensinnäkin siksi että Pierre hänestä, husaarista, näytti siviilipohatalta, kaunottaren mieheltä, ylipäänsä akalta, toiseksi sentähden, ettei Pierre tuossa johonkin keskittyneessä, hajamielisessä sieluntilassaan ollut tuntenut Rostovia eikä vastannut hänen tervehdykseensä. Kun alettiin juoda keisarin maljaa, istui Pierre ajatuksiinsa vaipuneena eikä tarttunut maljaansa.
— Mitäs te? — huudahti Rostof hänelle, ilkamoivan pahanelkisesti häneen katsoen. — Ettekö kuule: hallitsijamme keisarin malja!
Pierre huoahti, nousi nöyrästi, tyhjensi maljansa ja odotettuaan kunnes kaikki olivat istuutuneet kääntyi Rostoviin, tapansa mukaan suopeasti hymyillen.
— Mutta minäpä en teitä tuntenut, — hän sanoi. Mutta Rostof ei nyt siitä välittänyt, hän huusi "eläköön!"
— Miksikäs et uudista tuttavuutta, — sanoi Dolohof Rostoville.
— Välipä hänen, hupsun, — Rostof sanoi.
— Pitää lellitellä kauniin vaimon miestä, — sanoi Denisof.
Pierre ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta tiesi hänestä puhuttavan. Hän karahti punaiseksi ja kääntyi pois.
— No, nyt kauniiden naisten malja, — sanoi Dolohof, ja vakavana mutta suupielet hymyssä kääntyi hän maljoineen Pierreen.
— Kauniitten naisten malja, Petrushka, ja heidän rakastajainsa samoin, — sanoi hän.
Pierre loi silmänsä alas, joi maljakostaan katsomatta Dolohoviin ja vastaamatta hänelle. Palvelija, joka jakeli Kutusovin kantaattia, asetti lehden Pierren kohdalle, pitäen häntä arvokkaampana vieraana. Pierre aikoi ottaa lehden, mutta Dolohof kumartui yli pöydän, sieppasi sen hänen kädestään ja alkoi lukea. Pierre katsahti Dolohoviin, hänen silmäteränsä suppenivat: tuo kauhea ja ruma, joka oli hämmentänyt häntä koko päivällisten ajan, tunkeutui esiin ja valtasi hänet. Hän vuorostaan kumartui kallistaen rotevan ruhonsa pöydän yli.
— Rohjetkaappas ottaa! — kirkasi hän.
Kuultuaan tämän huudon ja nähtyään kenen kanssa hän oli tekemisissä, kääntyivät Nesvitski sekä oikean puolinen naapuri hämmästyksissään ja kiireesti Besuhoviin.
— Tyyntykää, riittää, mitä te? — kuiskasivat pelästyneet äänet.
Dolohof katsoi Pierreen kirkkain, iloisin, jäykin silmin, hymyillen, ikäänkuin olisi sanonut: "Kas tästä minä pidän."
— En anna, — sanoi hän painokkaasti.
Kalpeana, vapisevin huulin tempasi Pierre lehden.
— Te ... te ... olette heittiö!... Vaadin teidät tilille, — hän lausui ja lykäten tuolin altaan nousi pöydästä.
Samassa silmänräpäyksessä kun Pierre teki tämän ja lausui nämät sanat, tunsi hän, että kysymys hänen vaimonsa syyllisyydestä, joka häntä oli kiusannut näinä viime vuorokausina, oli nyt lopullisesti ja varmasti ratkaistu. Hän vihasi vaimoaan ja oli iäksi rikkonut välinsä hänen kanssaan. Huolimatta Denisovin pyynnöstä, ettei Rostof sekautuisi tähän asiaan, suostui Rostof olemaan Dolohovin sekundanttina ja keskusteli atrian loputtua Nesvitskin, Besuhovin sekundantin, kanssa kaksintaistelun ehdoista. Pierre ajoi kotiin, mutta Rostof Dolohovin ja Denisovin kera istui klubissa myöhään yöhön kuunnellen mustalaisia ja laulajia.
— Huomenna siis, Sokoljnikin metsässä, — sanoi Dolohof jättäessään Rostovia hyvästi klubin rappusilla.
— Ja oletteko rauhallinen? — Rostof kysyi.
Dolohof pysähtyi.
— Katsoppas, selitän sinulle parilla sanalla kaksintaistelun koko salaisuuden. Jos menet kaksintaisteluun ja kirjoitat testamenttisi ja helliä kirjeitä vanhemmillesi, jos ajattelet sitä, että sinä voidaan tappaa, olet — hölmö ja varmasti hukkaan joudut. Mutta meneppäs vakaasti aikoen vastustajasi tappaa niin pian ja varmalla tavalla kuin mahdollista, silloin käy kaikki oivallisesti, kuten jutteli minulle usein kostromalainen karhunnäyttelijä. Ja karhuapa, hän sanoi, kumminkin luulisi pelkäävän. Mutta kun sen tapaat, niin pelko valtaa sinut, ettei se vain pääsisi kynsistäsi! Niin, samoin ajattelen minäkin. Huomiseen, rakkaani!
Seuraavana päivänä, kello 8 aamulla Pierre ja Nesvitski ajoivat Sokoljnikin metsään ja tapasivat siellä Dolohovin, Denisovin ja Rostovin. Pierre näytti siltä kuin olisi hänellä ollut mielessään mietteitä, jotka eivät ensinkään koskeneet tulevaa taistelua. Hänen riutuneet kasvonsa olivat keltaiset. Hän nähtävästi ei ollut yötään nukkunut. Hän katseli hajamielisesti ympärilleen ja rypisteli kulmiaan kuten auringon häikäistessä. Kaksi ajatusta oli hänet kokonaan vallannut: vaimonsa syyllisyys, josta hänelle unettoman yön jälkeen ei ollut jäänyt epäilyksen siruakaan, ja Dolohovin viattomuus, Dolohovin, jolla ei ollut lainkaan syytä säästää hänelle vieraan henkilön kunniaa. — "Ehkäpä olisin tehnyt ihan samoin hänen sijassaan", — arveli Pierre. — "Niin, aivan varmaan olisin tehnyt samoin; miksi siis tämä kaksintaistelu ja murhaaminen? Joko tapan minä hänet, tai osaa hän minua päähän, kyynärpäähän tai polveen. Jospa lähtisin täältä, pakenisin, vetäytyisin jonnekin", — pälkähti hänelle päähän. Mutta juuri sillä hetkellä kun hänen mieleensä juolahti tuollaisia ajatuksia, kysyi hän erittäin rauhallisen ja hajamielisen näköisenä, mikä synnytti kunnioitusta niissä, jotka hänet näkivät: "Joko pian, onko jo valmis?"
Kun kaikki oli valmiina, miekat pistetyt lumeen merkitsemään mihin asti sai toisiaan lähestyä ja pistoolit ladatut, meni Nesvitski Pierren luo.
— En täyttäisi velvollisuuttani, kreivi, — sanoi hän aralla äänellä, — enkä ansaitsisi sitä luottamusta ja kunniaa, jonka olette minulle osoittanut valitessanne minut todistajaksenne, ellen tänä tärkeänä, perin tärkeänä hetkenä, puhuisi teille suutani puhtaaksi. Arvelen, ettei tällä asialla ole riittäviä syitä ja ettei ansaitse vuodattaa vertaan sen tähden... Te olitte väärässä, jonkun verran väärässä, te kiivastuitte...
— Oh niin, hirveän tyhmästi ... — Pierre sanoi.
— Niinpä, suokaa minun välittää heille surkuttelunne sen johdosta, mitä on tapahtunut, ja olenpa vakuutettu, että vastustajamme suostuvat anteeksipyyntöönne, — sanoi Nesvitski (kuten kaikki asian osalliset ja kuten kaikkikin saman laatuisissa tiloissa, kun eivät usko, että asiasta vielä tulisi täysi tosi). — Tiedätte, kreivi, paljon jalommaksi tunnustaa vikansa, kuin saattaa asia auttamattomiin. Loukkausta ei ollut vain yhdellä puolen. Sallikaa niin keskustelen...
— Ei, mitä tässä on puhumista! — sanoi Pierre, — olkoon... Onkos siis valmiina? — hän lisäsi. — Sanokaa minulle vain, minne on mentävä ja minne ammuttava? — sanoi hän hymyillen luonnottoman lempeästi.
Hän otti pistoolin käsiinsä ja alkoi perinpohjaisesti kysellä laukaisemisen taitoa, sillä hän ei ollut vielä elämässään pistoolia käsitellyt, jota ei sentään tahtonut tunnustaa.
— Ai niin, kas noin, kyllä tiedän, olen vain unohtanut, — puheli hän.
— Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei kerrassaan mitään, — sanoi Dolohof Denisoville, joka puolestaan teki sovinnon yrityksiä, ja Dolohof meni myös määrätylle paikalle.
Kaksintaistelun paikka oli valittu 80 askelta tiestä, jolle reet olivat pysähtyneet, pienelle aukeamalle hongikossa. Paikkaa peitti viime päivinä vallinneiden suojasäitten pehmittämä lumi. Vastustajat seisoivat noin neljänkymmenen askeleen päässä toisistaan, aukeaman äärillä. Sekundantit, mitattuaan askeleet, tallasivat märkään, syvään lumeen painuvat jälet siitä paikasta, missä taistelijat seisoivat, Nesvitskin ja Denisovin pystyyn pistettyihin miekkoihin asti. Miekat, jotka olivat sallittuina raja-aitana, olivat pistetyt kymmenen askeleen päähän toisistaan. Suoja ja sumu lisääntyivät. 40:n askeleen päästä ei voinut nähdä mitään. Kolmisen minuuttia oli jo kaikki ollut valmiina ja kuitenkin hidasteltiin, kaikki olivat vaiti.
— No, aletaan! — sanoi Dolohof.
— Kuinkas muuten, — sanoi Pierre yhä hymyillen.
Syntyi kauhea hetki! Oli silminnähtävää, että tekoa, joka niin helposti oli alkanut, ei mitenkään voinut keskeyttää, että se jatkui itsestään, riippumatta enää ihmisten tahdosta, ja täytyi se siis loppuun saattaa. Denisof astui ensimmäisenä rajaviivalle ja julisti:
— Koska vastustajat ovat kieltäytyneet sopimasta, niin eikö olisi sopiva alkaa: ottakaa siis pistoolit ja lausuttuani kolme alkakaa toisianne lähestyä.
— Yks'! Kaks'! Kolme! ... kiljasi Denisof kiukkuisesti ja vetäytyi syrjään.
Molemmat vastustajat alkoivat edetä ja tulivat tallattuja polkuja pitkin yhä lähemmäksi, koettaen nähdä sumun keskestä toisensa. Heillä oli oikeus, rajaviivaan etäännyttyään, ampua koska ja kumpaa halutti. Dolohof kulki hitaasti, nostamatta pistooliaan, katsellen kirkkailla, loistavilla, sinisillä silmillään vastustajaansa kasvoihin. Hänen suunsa oli kuten ainakin sille ominaisessa hymyssä.
Sanottaissakolmealkoi Pierre nopein askelin edetä, poiketen tallatulta polulta ja astuen ehjää lunta. Pierre piti pistooliaan kurkottaen oikeaa kättänsä nähtävästi peläten, ettei vaan tuolla aseella itseään tappaisi. Tavan takaa hän tempasi vasenta kättään taaksepäin, sillä häntä halutti tukea sillä oikeata, mutta tiesi, ettei niin saanut tehdä. Kulettuaan noin kuusi askelta ja poikettuaan polulta lumeen, katsahti Pierre jalkoihinsa ja taas äkkiä Dolohoviin ja, vetäen sormellaan, kuten oli hänelle opetettu, laukaisi. Kun ei ollenkaan ollut odottanut niin kovaa pamausta, vavahti Pierre omaa laukaustaan, sitten hymyili itsekin tuota ja pysähtyi. Savu, joka sumun takia oli erittäin sakea, esti häntä ensi silmänräpäyksessä näkemästä; mutta toista laukausta, jota hän oli odottanut, ei tullutkaan. Kuului vain Dolohovin kiireiset askeleet ja savun takaa näkyi hänen hahmonsa. Toisella kädellä hän piteli vasenta kylkeään, toisella puristi alas painunutta pistoolia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Rostof juoksi hänen luokseen ja sanoi jotakin.
— E ... e ... ei, — lausui Dolohof hampaidensa välistä — ei, ei ole päätetty, — ja otettuaan vielä muutamia heikkoja, horjuvia askeleita miekkaan asti, kaatui hän lumelle sen viereen. Hänen vasen kätensä oli verissä, hän pyyhki sitä takkiinsa ja nojautui siihen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, synkät, ja vavahtelivat.
— Olkaa niin ... — alkoi Dolohof, mutta ei voinut kerralla sanoa loppuun ... — olkaa hyvä, — lausui hän väkisten.
Pierre, joka tuskin voi pidättyä itkusta, alkoi juosta Dolohovia kohti ja oli juuri kulkemaisillaan poikki erottavan alan, kun Dolohof huusi: "rajaviivalle!" ja Pierre ymmärtäen mistä oli kysymys, pysähtyi aivan puoleisensa miekan luo. Vain 10 askelta eroitti heidät. Dolohof antoi päänsä vaipua lumeen, haukkasi ahnaasti lunta, nosti taas päänsä, kohentautui, veti jalat alleen ja etsi vakavaa tukipistettä. Hän nieleskeli kylmää lunta ja imeskeli sitä; hänen huulensa vapisivat, vaan hymyilivät yhä, silmät kiiluivat viimeisten voimanponnistusten häijyydellä. Hän nosti pistoolin ja alkoi tähdätä.
— Sivuttain, suojelkaa itseänne pistoolilla — sanoi Nesvitski.
— Suojelkaa! — huusi Denisovkin vastustajalleen, voimatta tätä enää kestää.
Pierre lempeästi hymyillen säälistä ja katumuksesta ja avuttomasti harittaen jalkansa, seisoi Dolohovin edessä leveä rintansa suoraan häntä päin ja katseli surullisesti häneen. Denisof, Rostof ja Nesvitski sulkivat silmänsä. He kuulivat aivan samalla haavaa laukauksen ja Dolohovin häijyn huudon.
— Ohi! — kirkaisi Dolohof ja kaatui voimattomana lumelle kasvot maahan päin.
Pierre tarttui päähänsä, kääntyi takaisin ja läksi metsään, sotkien paksussa lumessa ja hokien ääneen käsittämättömiä sanoja:
— Tyhmästi ... tyhmästi! Kuolema ... vale ... hän toisteli, otsaansa rypistellen.
Nesvitski pysäytti hänet ja vei kotiin.
Rostof ja Denisof läksivät kulettamaan kaupunkiin haavoittunutta Dolohovia.
Dolohof vaiti ollen, silmät ummessa makasi reessä eikä vastannut sanaakaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Mutta ajettaessa Moskovaan, hän havahtui äkkiä ja, vaivaloisesti nostaen päätään, tarttui vieressään istuvan Rostovin käteen. Rostovia kummastutti Dolohovin täysin muuttuneet kasvot ja niiden odottamattoman hellän autuaallinen ilme.
— No, mitä? Miten on laitasi? — Rostof kysyi.
— Kehnosti! Mutta se ei ole tärkeintä asiassa, ystäväni, — sanoi Dolohof katkonaisella äänellä. — Missä olemme? Olemme Moskovassa, kyllä tiedän. Ei minusta, mutta tapoin hänet, tapoin... Hän ei kestä tätä. Hän ei kestä...
— Kuka? — kysyi Rostof.
— Äitini, äitini, enkelini, jumaloittu enkelini, äiti, — ja Dolohof pyrskähti itkuun, pusertaen Rostovin kättä.
Kun hän hieman oli rauhoittunut, selitti hän Rostoville asuvansa äitinsä luona, ja että jos äiti saa nähdä hänet kuolemaisillaan, ei hän voi sitä kestää. Hän pyysi hartaasti Rostovia lähtemään äitiä siihen valmistamaan.
Rostof lähti täyttämään tehtäväänsä ja huomasi suureksi kummastuksekseen, että Dolohof, tuo reuhaaja ja suuri tappelija Dolohof, asui Moskovassa iäkkään äitinsä ja kyttyräselkäisen sisarensa luona ja oli mitä hellin poika ja veli.
Pierre oli viime aikoina harvoin katsonut vaimoaan silmästä silmään. Sekä Pietarissa että Moskovassa oli heidän talonsa alituiseen vieraita täynnä. Kaksintaistelun jälkeisenä yönä hän, kuten oli monasti ennenkin tehnyt, ei mennyt makuuhuoneeseen, vaan jäi suureen isän työhuoneeseen, siihen missä kreivi Besuhof oli kuollut.
Hän heittäysi sohvalle ja tahtoi nukkua unohtaakseen kaiken, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei voinut saada unta. Sellainen tunteiden, ajatuksien ja muistojen myrsky riehahti hänen sielussaan, että hän ei voinut nukkua, yhtä vähän istua paikoillaan. Hänen täytyi hypätä sohvalta ja kulkea nopein askelin pitkin lattiaa. Silloin kuvautui hänen eteensä vaimonsa sellaisena kuin tämä oli ollut ensi aikoina naimisen jälkeen, paljain olkapäin ja väsynein intohimoisin katsein. Ja heti sen kuvan rinnalle ilmestyi Dolohovin kauniit, julkeat ja jäykän pilkalliset kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet päivällisissä, samaten Dolohovin kasvot, kalpeina, vavahtelevina ja kärsivinä, semmoisina kuin ne olivat olleet hänen kaatuessaan lumeen.
— Mitä siis on tapahtunut? — kysyi hän itseltään.
— Tapoinrakastajan, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se kävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? — Siksi, että sinä olet mennyt hänen kanssaan naimisiin, — sanoi sisäinen ääni.
— Mutta missä suhteessa olen syyllinen? — hän kysyi. — Siinä, että otit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet. — Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen ruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät sanat: "Je vous aime".[2]Kaikki johtuu siitä! "Tunsin silloinkin, — ajatteli hän, — tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että minulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin."
Hän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui. Erittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa, miten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon käydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista työhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa, joka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin, hänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä osoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.
"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen ylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan", — hän ajatteli; — "olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko Pietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja kauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin, etten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan olen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en ymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten halujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä kauheassa sanassa, että hän on irstas nainen." Hän sanoi itsekseen tämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.
"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja lainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita olkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut itseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta; tämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä, että olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut minusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän naurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta haluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaanminustalapsia tule."
Sitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle ominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin kasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. "En ole mikään hölmö ... mene ja koeta itse ...allez vous promener", niin oli hänellä tapa puhua. Usein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten silmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää, miksikä hän ei häntä rakastanut. — Niin, en ole koskaan häntä rakastanut, — puheli Pierre itsekseen; — minä tiesin, että hän on irstas nainen, — Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut sittenkään sitä uskoa. — Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja hymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta teeskennellen vastaten katumukseeni!
Pierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin kutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän pureskeli itse surunsa.
— Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, — puheli hän itsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin hänelle tuon: "Je vous aime", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin kuin valetta, — puheli hän taas. — Minä olen syypää ja olen velvollinen kantamaan... Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah, kaikki on roskaa, — hän ajatteli, — sekä häväisty nimi että kunnia, kaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.
Ludvig XVI mestattiin siitä syystä, ettähesanoivat hänen olevan kunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat oikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin, jotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet pyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän oli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta elä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken. Ja maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys iäisyyteen verraten?
Mutta sillä hetkellä kun hän luuli päässeensä rauhaan sellaisista ajatuksista, esiintyi hänelle yhtäkkiä Helena kuunnellen hänen vilpillisen rakkautensa tunnustuksia, ja hän tunsi veren virtaavan sydämeensä, ja hänen oli pakko taas nousta ja liikkua, särkeä ja repiä käteensä sattuvia esineitä. Miksi sanoin hänelle: "Je vous aime?" hän yhä hoki itsekseen. Ja toistettuaan kymmenennen kerran tämän kysymyksen, juolahti hänen mieleensä Molièren sanat: "Mais que diable allait-il faire dans cette galere?"[3]ja hän naurahti: itseään hän nauroi.
Yöllä hän kutsui kamaripalvelijan ja käski panna matkakapineet kuntoon Pietariin lähtöä varten. Hän ei voinut kuvitellakkaan, miten hän tästä lähin puhuttelisi vaimoaan. Hän päätti, että hän lähtee huomenna ja jättää hänelle kirjeen, jossa selvittää hänelle aikomuksensa olevan hänestä ainiaaksi erota.
Aamulla kun kamaripalvelija kahvineen astui työhuoneeseen, makasi Pierre turkkilaisella sohvalla avattu kirja kädessä ja nukkui.
Hän havahtui ja katseli kauvan hämmästyneenä ympärilleen kykenemättä muistamaan, missä hän oli.
— Kreivitär käski kysyä, onko teidän ylhäisyytenne kotona, — sanoi kamaripalvelija.
Mutta Pierre ei ollut vielä ehtinyt päättää, mitä vastaisi, kun kreivitär itse puettuna valkeaan, hopealla kirjailtuun atlassinuttuun, hiukset yksinkertaisesti laitettuina (kaksi suunnatonta palmikkoaen diademeympäröi kahteen kertaan hänen ihanaa päätään) astui huoneeseen tyynenä ja majesteetillisena. Mutta hänen marmorivalkealla, hieman kaarevalla otsallaan oli vihan ryppy. Hänellä oli toki tuo ylenpalttisen kärsivällinen tyyneytensä eikä hän alkanut puhua kamaripalvelijan läsnäollessa. Hän tiesi kaksintaistelusta ja oli tullut siitä puhumaan. Hän odotti kunnes palvelija oli järjestänyt tuomansa kahvin ja lähtenyt pois. Pierre katseli vaimoansa arasti silmälasiensa takaa. Hän oli kuin jänis, joka koirain ympäröimänä, korvat kumussa yhä vaan makaa vihollistensa näkyvissä; niinpä hänkin koetti pitkittää lukemistaan, mutta tunsi sen olevan mieletöntä ja mahdotonta ja katsahti taas arasti vaimoonsa. Tämä ei istuutunut, katseli miestään halveksivasti hymyillen, odottaen palvelijan poistumista.
— Mitä tämä taas on? Mitä olette saattanut aikaan, kysyn teiltä, — sanoi hän ankarasti.
— Minä? Mitäkö minä? — sanoi Pierre.
— Kas, onpa niitä urhoja! No, vastatkaa, mikä kaksintaistelu se oli? Mitä tahdoitte sillä osoittaa? Mitä? Kysyn, teiltä.
Pierre kääntyi raskaasti sohvalla ja avasi suunsa, vaan ei voinut vastata.
— Ellette vastaa, niin sanon sen teille... jatkoi Helena. — Te uskotte kaikki, mitä teille sanotaan, teille sanottiin... — Helena naurahti, — että Dolohof on rakastajani. — Hän puhui ranskaksi, törkeän täsmällisesti, lausuen sanan "rakastaja" samaten kuin muutkin sanat. Niin sanottiin ja te uskoitte! — No, mitä osoititte sillä? Mitä osoititte tällä kaksintaistelulla? Sen, että olette hölmö,que vous êtes un sot, senhän kaikki jo tiesivät! Mihin tämä vie? Siihen, että minä joudun koko Moskovan ivan esineeksi; siihen, että jokainen sanoo teidän päihtyneessä tilassa, itsenne unohtaen, haastaneen kaksintaisteluun miehen, jota aiheettomasti vihaatte mustasukkaisuuden takia, — Helena yhä enemmän korotti ääntään ja innostui, — joka on kaikin puolin teitä parempi...
— Hm... Hm... — mylvi Pierre, rypyssä otsin, katsomatta puolisoonsa ja liikahuttamatta ainoatakaan jäsentä.
— Ja miksi luulitte voivanne uskoa, että hän on rakastajani?... Miksikä? Siksikö, että rakastan hänen seuraansa? Jos olisitte ollut viisaampi ja hauskempi, niin olisin pitänyt teidän seuraanne parempana.
— Älkää puhuko kanssani ... rukoilen, — kirisi Pierre käheästi.
— Miksi en saisi puhua? Voin puhua ja sanonkin rohkeasti, että harva se nainen, joka ei sellaisen miehen vaimona kuin te olette, ottaisi itselleen rakastelijoita (des amants), mutta minä en niin tehnyt, — hän sanoi.
Pierre tahtoi sanoa jotakin, katsoi häneen kummallisin silmin, joiden ilmettä Helena ei ymmärtänyt ja heittäysi taas pitkälleen. Tänä hetkenä hän kärsi fyysillisesti: hänen rintaansa ahdisti, ja hänen oli vaikea hengittää. Hän tiesi, että hänen oli jotakin tehtävä lopettaakseen tämän kärsimyksen, mutta se, mitä hän tahtoi tehdä, oli liian kauheaa.
— Meidän on parempi erota, — sanoi hän katkonaisesti.
— Erota, kernaasti, mutta vain jos luovutatte minulle omaisuuden. — Helena sanoi...
— Erota, kas millä peljätti!
Pierre hyppäsi sohvalta ja huojuen ryntäsi hänen kimppuunsa.
— Tapan sinut! — kiljui hän, sieppasi pöydältä marmorilevyn, jonka painoa voimansa eivät ennen olleet koetelleet, otti askeleen häntä kohden ja huitasi häntä levyllä.
Helenan kasvot saivat kauhistavan ilmeen: hän parahti ja hyppäsi syrjään. Isän luonto ilmeni hänessä. Pierre tunsi, miten kiehtovaa ja ihanaa oli raivostuminen. Hän heitti levyn rikki ja lähestyen vaimoaan kädet ojossa, kirkaisi: "Ulos!!" niin hirvittävällä äänellä, että koko talossa se huuto kuului. Jumala ties, mitä Pierre tällä hetkellä olisi tehnyt, ellei Helena olisi juossut huoneesta.
Viikon kuluttua antoi Pierre vaimolleen valtakirjan kaikkien isovenäläisten maatilain omistamiseen, maatilain, mitkä muodostivat suurimman osan hänen omaisuuttaan, ja lähti yksin Pietariin.
Kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Lisijagorissa saatiin tieto Austerlitzin tappelusta ja ruhtinas Andrein perikadosta. Huolimatta kaikista kirjeistä, joilla lähetystöistä tiedusteltiin, ja kaikista etsiskelyistä ei hänen ruumistaan löydetty eikä ollut häntä vangiksi joutuneidenkaan joukossa. Ikävintä kuitenkin oli hänen omaisilleen, että he vielä salaisesti toivoivat, että asukkaat olivat korjanneet hänet taistelukentältä ja että hän nyt ehkä makasi joko toipuvana tai kuolemaisillaan jossakin yksinään vieraiden luona kykenemättä antamaan itsestään tietoa. Sanomissa, joista ruhtinasvanhus ensinnä sai tiedon Austerlitzin tappiosta, ilmoitettiin, kuten ainakin, hyvin lyhyesti ja epämääräisesti, että venäläisten loistavasti taisteltuaan oli ollut pakko peräytyä, mutta että peräytyminen oli suoritettu täydessä järjestyksessä. Vanha ruhtinas ymmärsi tästä virallisesta tiedonannosta, että venäläiset oli lyöty. Viikon kuluttua saapui Kutusovin kirje, jossa tämä tarkemmin kertoi ruhtinas Andrein kohtalosta.
"Nähteni kaatui poikanne, — kirjoitti Kutusof, — lippu kädessä rykmentin etupäässä isälleen ja isänmaalleen ansiokkaana sankarina. Minun ja koko armeijan suruksi ei siitä lähtien ole saatu tietää onko hän elossa, vaiko kuollut. En henno omaani ja teidän toivoanne särkeä, vaan arvelen poikanne elävän, sillä muussa tapauksessa hän kait olisi mainittu kentältä löydettyjen upseerien luettelossa, jonka airut minulle toi."
Vanha ruhtinas sai tämän tiedon myöhään illalla, yksin istuessaan työhuoneessaan. Seuraavana päivänä läksi hän tapansa mukaan aamukävelylle. Mutta hän murjotti vihaisesti kirjuriin, puutarhuriin ja arkkitehtiin, mutta ei sanonut kellekään sanaakaan.
Kun tyttärensä, ruhtinatar Maria tavalliseen aikaan tuli hänen luokseen, seisoi hän sorvipöytänsä ääressä työskennellen, mutta, kuten tavallista oli, ei kääntänyt katsettaan tulijaan.
— Ab! Ruhtinatar Maria! — sanoi hän äkkiä luonnottomasti ja heitti kädestään sorvitaltan. (Pyörä kiepsahti vielä vauhtiaan. Ruhtinatar Maria muisti kauvan tämän pyörän häipyvän kitinän, sillä se sulautui hänen muisteloissaan niin täydellisesti sitä seuranneeseen keskusteluun.)
Ruhtinatar Maria siirsihe isänsä luo, katseli häntä kasvoihin, ja äkkiä hänessä jotakin höltyi. Silmissä alkoi sumeta. Hän oivalsi isänsä kasvoista, jotka eivät olleet surulliset eivätkä toivottomat, vaan kiukkuiset ja luonnottomasti vääntyneet, että nytpä, nytpä hänen yllään kauhea onnettomuus uhkaavana väikkyi, onnettomuus pahin elämässä, ennen kokematon, auttamaton, käsittämätön onnettomuus: rakkaan henkilön kuolema.
—Mon père! André![4]— sanoi ruma, kömpelö ruhtinatar sellaisella surun ja itsensä unohtamisen aiheuttamalla, kuvaamattomalla lumolla, että isä ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi hänestä nyyhkyttäen.
— Sain tiedon. Vangittujen joukossa ei ole, ei myös kuolleitten. Kutusof kirjoittaa, — kirkaisi hän kimakasti, ikäänkuin tahtoen tällä huudollaan karkottaa ruhtinattaren, — kaatunut!
Ruhtinatar ei pyörtynyt, hänelle ei tullut paha olo. Hän oli jo kalpea, mutta kuultuaan nämä sanat hänen kasvonsa muuttuivat, ja jotakin tunkeutui kirkkaana hohteena hänen säteileviin kauniisiin silmiinsä. Ikäänkuin ilo, korkein ilo, riippumaton ilo tämän maailman suruista ja iloista, levisi valtavana tuota hänessä olevaa syvää surua hälventämään. Hän unohti kokonaan pelkonsa isään, meni hänen luokseen, tarttui häntä käteen, veti sitä puoleensa sekä syleili hänen kuivaa suonikasta kaulaansa.
—Mon père, — hän sanoi. — Älkää kääntykö minusta, itkekäämme yhdessä.
— Konnat, ilkiöt! — huudahti ukko, väistäen hänestä kasvojaan. — Tuhoavat armeijan, tuhoavat ihmisiä! Miksikä? Mene sanomaan Lisalle!
Ruhtinatar vaipui voimatonna nojatuoliin isän viereen ja purskahti itkuun. Hän näki nyt veljensä sinä hetkenä, kun tämä hyvästeli häntä ja Lisaa hellän ja samalla ynseän näköisenä. Hän näki hänet sinä hetkenä, jolloin hän hellästi ja pilkallisesti ripusti kaulaansa pyhänkuvan. "Uskoiko hän? Katuiko hän epäuskoaan? Oliko hän nyt tuolla? Tuollako, ikuisen rauhan ja autuuden asunnoissa?" — hän mietiskeli.
—Mon père, sanokaa minulle, miten se oli? — kysyi hän kyynelten lomasta.
— Mene, mene, kaatunut tappelussa, jonne johdettiin surmattaviksi Venäjän paraat pojat ja venäläinen maine. Menkää, ruhtinatar Maria! Mene sanomaan Lisalle! Minäkin tulen.
Kun ruhtinatar Maria palasi isänsä luota, istui pikku ruhtinatar työnsä ääressä. Hän heitti ruhtinatar Mariaan sydämen onnea ja rauhaa uhkuvan katseen, joka on ominainen ainoastaan raskaille naisille. Näkyi, etteivät hänen silmänsä nähneet ruhtinatar Mariaa, vaan katselivat syvälle — itseensä — johonkin onnelliseen ja salaperäiseen, joka hänessä kehittyi.
—Marie, — sanoi hän etääntyen ompelukehyksestä ja nojautuen taapäin, anna tänne kätesi.
Hän otti ruhtinattaren käden ja asetti sen vatsalleen. Silmänsä hymyilivät odottavina, haiveninen ylähuuli nousi ja jäi, lapsellista onnea kuvaten, koholleen.
Ruhtinatar Maria lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvonsa kälynsä hameen poimuihin.
— No, no — kuuletko? Minusta tuntuu niin kummalta. Ja tiedätkö, Maria, minä aina rakastan häntä, — sanoi Lisa, katsellen loistavin, onnellisin silmin natoaan.
Ruhtinatar Maria ei voinut nostaa päätään: hän itki.
— Mikä sinun on, Masha?
— Ei mikään ... alkoi vaan tulla niin ikävä ... ikävä Andreita, — hän lausui, kuivaten kyyneliään kälynsä polviin.
Usean kerran aamun kuluessa alkoi ruhtinatar Maria valmistella kälyään, mutta joka kerta alkoi hän itkeä. Nämä kyyneleet, joiden syytä pikku ruhtinatar ei käsittänyt, saattoivat hänet lopulta levottomaksi, vaikka hän yleensä oli huono tekemään havaintoja. Hän ei puhunut mitään, vaan katseli levottomana ympärilleen aivan kuin jotakin etsien. Ennen päivällistä astui hänen huoneeseensa vanha ruhtinas, jota Lisa aina pelkäsi. Ruhtinaan kasvoilla oli aivan erityisen rauhaton, häijy ilme, ja sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta. Lisa katsahti ruhtinatar Mariaan, vaipui sitten ajatuksiinsa, kiinnittäen huomionsa sisäänpäin, itseensä, kuten raskaat naiset usein tekevät; äkkiä herkesi hän itkuun.
— Onko saatu jotain tietoja Andreilta? — hän sanoi.
— Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on huolissaan, ja minuakin kauhistaa.
— Ei siis mitään?
— Ei mitään, — sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi katsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli saanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä synnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar Maria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin tavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että ruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt virkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän hänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja kaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti tarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän käveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä heikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili veljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki sanomaa hänen palaamisestaan.
Ma bonne amie, — sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti yleistä surua.
—Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka — kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal.[5]
— Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, — sanoi ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä luo.
— Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? — sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)
— Niin tosiaan, — yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, — kenties on paras. Minä menen.Courage, mon ange![6]— Hän suuteli Lisaa ja oli menemäisillään huoneesta.
— Ah, ei, ei! — Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui pikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen lapsellista pelkoa.
—Non, o'est l'estomac ... dites que c'est l'estomac, dites, Marie, dites...[7]— ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa tuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli pieniä kätösiään.
Ruhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.
—Mon Dieu! Mon Dieu![8]Oh! — kuuli hän takaansa.
Hieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan merkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.
— Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, — sanoi ruhtinatar Maria, katsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.
— No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, — sanoi Maria Bogdanovna, kiirehtimättä kulkuaan. — Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista tietää.
— Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? — ruhtinatar sanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty noutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin joka hetki.)
— Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, — sanoi Maria Bogdanovna, — ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.
Viiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten kannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta — palvelijat kantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa. Kantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.
Ruhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman tarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti silmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin askelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja kääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki oven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti käteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin eteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous tyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi äänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen vanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin, ruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.
— Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, — hoitajatar sanoi, — ja toin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen, enkelini, — sanoi hän huoahtaen.
— Voi, miten olen iloinen, hoitajani.
— Jumala on armollinen, kyyhkyseni.
Hoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja istuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja alkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat ruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja kysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli levinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi istuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät synnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, — koettivat kaikki heittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa näkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta, jotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli, sydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä tuntemattomasta.
Suuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa kaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat päreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua jyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria Bogdanovnalta kysymään: mitä? — Sano vain: ruhtinas käski kysymään: "mitä?" — ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.
— Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, — sanoi Maria Bogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.
Tihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.
— Hyvä, — sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä lähtien kuullut pienintäkään risausta työhuoneesta.
Hieman odotettuaan meni Tihon työhuoneeseen muka niistääkseen kynttilöitä. Huomattuaan ruhtinaan makaavan sohvalla katsahti Tihon herraansa, hänen surun murtamiin kasvoihinsa, puisti päätään, läheni ääneti häntä ja suudeltuaan häntä olkapäähän hän poistui huoneesta niistämättä kynttilöitä tai sanomatta, miksi oli tullut. Juhlallisin salaisuus maailmassa läheni täyttymistään. Kului ilta, tuli yö. Ja odottaminen ja sydämen suopeuden tunne tuota välttämätöntä kohtaan ei vähennyt, vaan eneni. Kukaan ei nukkunut.
Oltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa ja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo viimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota Moskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia valtatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen helpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.
Ruhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui hiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin, pienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen hiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan nahan poimuun.
Savishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään kuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja ennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti ruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.
— Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, — sanoi hän.
Äkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä (ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin huoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi hulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi kynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti kutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella riehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa nipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.
— Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! — hän sanoi pidellen kehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. — Ja lyhdyt mukana, varmaan saapuu lääkäri...
— Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! — sanoi ruhtinatar Maria. — Pitää mennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.
Ruhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan. Kun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten edessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka liekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä kädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla. Vielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita. Ja joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.
— Jumalan kiitos! — ääni sanoi. — Entäs isä?
— Pani levähtämään, — vastasi vouti Demjan, joka jo oli alhaalla.
— Sitten vielä sanoi ääni jotakin, ja Demjan vastasi jotakin, ja talvikenkien askeleet alkoivat nopeammin lähestyä rappusten kierteessä, jota ylös ei sopinut nähdä.
"Se on Andrei" — ajatteli ruhtinatar Maria. — "Ei, eihän se hän voi olla, se olisi liian tavatonta", ajatteli hän, ja samalla hetkellä kun hän ajatteli näin, ilmaantuivat väliportaalle, jolla palvelija kynttilöineen seisoi, ruhtinas Andrein kasvot ja vartalo. Hänellä oli turkki yllä ja kaulus lumessa. Niin, se oli hän, mutta hän oli kalpea, ja kasvonpiirteensä olivat muuttuneet: kumman leppeät, mutta kiihtyneet. Ruhtinas nousi portaille ja syleili sisartaan.
— Ettekö saaneet kirjettäni? — hän kysyi ja odottamatta vastausta, jota hän ei olisi saanutkaan, sillä ruhtinatar ei voinut puhua, hän kääntyi takasin ja tuli lääkärin kanssa, joka oli astunut sisään hänen jälistään (ruhtinas oli yhtynyt lääkäriin viimeisessä majatalossa) nopein askelin taas portaille ja syleili taas sisartaan.
— Kumma kohtalo! — hän lausui. — Masha, armaani! — ja riisuttuaan turkkinsa ja kenkänsä meni hän puolisonsa, ruhtinattaren suojiin.
Pikku ruhtinatar makasi patjoilla valkea tanu päässä (tuskat olivat juuri helpottaneet). Kiehkuroina kiemurrellen olivat mustat hiukset valahtaneet hänen tulehtuneille, hikisille poskipäilleen; punainen, ihana, pikkarainen suu mustain haiventen peittämine huulineen oli avoinna, ja hän hymyili iloisesti. Ruhtinas Andrei astui huoneeseen ja pysähtyi hänen eteensä sohvan jalkopäähän. Kirkkaat, lapsellisesti, hämmästyneesti ja levottomasti katselevat silmät pysähtyivät häneen muuttamatta ilmettään. "Rakastan teitä kaikkia, en ole tehnyt kellekkään pahaa, miksi kärsin? auttakaa minua", puhui tämä ilme. Ruhtinatar näki miehensä, mutta ei käsittänyt näkemänsä merkitystä. Ruhtinas Andrei kaarsi sohvan ja suuteli ruhtinatarta otsalle.
— Sydänkäpyni, — hän sanoi, sanan, jota ei koskaan ollut hänelle lausunut, — Jumala armahtakoon...
Ruhtinatar katsahti mieheensä kysyvästi ja lapsellisen moittivasti.
"Odotin sinulta apua, eikä mitään, ei mitään, sinäkin!" sanoivat hänen silmänsä. Hän ei ihmetellyt puolisonsa tuloa; hän ei käsittänyt, että tämä oli tullut. Hänen saapumisellaan ei ollut mitään yhteyttä hänen kärsimyksiinsä ja niiden lieventämiseen. Tuskat alkoivat uudelleen, ja Maria Bogdanovna neuvoi ruhtinas Andrein lähtemään huoneesta.
Lääkäri astui huoneeseen. Ruhtinas Andrei meni pois ja, kohdattuaan ruhtinatar Marian, meni taas hänen luokseen. He alkoivat kuiskaten puhella, mutta keskustelu katkesi alituisesti. He odottivat ja kuulostelivat.
— Menkäämme, ystäväni, — sanoi ruhtinatar Maria.
Ruhtinas Andrei läksi taas vaimonsa luo ja istui odotellen viereisessä huoneessa. Joku nainen tuli hänen huoneestaan pelästynein kasvoin ja hämmentyi nähdessään ruhtinas Andrein. Tämä peitti kasvonsa käsillään ja istui niin jonkun hetken. Vaikeroivia, avuttoman eläimellisiä valituksia kuului oven takaa. Ruhtinas Andrei nousi, meni ovelle ja tahtoi avata sen. Ovea piteli joku.
— Ei saa, ei saa! — puheli sieltä pelästynyt ääni.
Ruhtinas alkoi kävellä pitkin huonetta. Huudot vaikenivat, kului vielä jokunen silmänräpäys. Yhtäkkiä kuului viereisestä huoneesta hirveä kirkaisu — ei ruhtinattaren huuto, sillä hän ei voinut huutaa siten. Ruhtinas Andrei juoksi ovelle; huuto vaikeni, alkoi kuulua lapsen porua.
"Miksi tuotiin sinne lapsi?" — ajatteli ensi silmänräpäyksessä ruhtinas Andrei. — "Lapsi? Millainen?... Minkä tähden on siellä lapsi? Taikka syntyikö siellä lapsi?"
Silloin hän äkkiä ymmärsi tämän kirkaisun koko iloisen merkityksen; kyyneleet tukahuttivat hänet, ja nojaten molemmin kyynärvarsin ikkunanalustaan hän purskahti itkuun niiskuttaen lapsen tavoin. Ovi avautui. Lääkäri tuli huoneesta paidanhiat käärittyinä, takitta, kalpeana ja vapisevin leuvoin. Ruhtinas Andrei kääntyi häneen, mutta lääkäri katsoi hämmästyneenä häneen ja meni sanaa sanomatta ohi. Nainen pöllähti huoneesta ja, huomattuaan ruhtinas Andrein, jäi ällistyneenä kynnykselle. Ruhtinas astui vaimonsa luo. Tämä lojui kuolleena samassa asemassa, jossa ruhtinas oli hänet nähnyt viisi minuttia sitten, ja sama ilme, lukuunottamatta jäykistyneitä silmiä ja poskien kalpeutta, asusti näillä ihanilla, lapsellisilla kasvoilla mustien haiventen peittämine huulineen.
"Rakastan teitä kaikkia, enkä ole tehnyt kellekkään pahaa, ja mitä olette minulle tehneet?" — puhuivat hänen kauniit, säälittävät, kuolleet kasvonsa.
Huoneen nurkassa ärisi ja pirisi jokin pikkuinen ja punainen Maria Bogdanovnan valkeissa, vapisevissa käsissä.
Kaksi tuntia tämän jälkeen meni ruhtinas Andrei hiljaisin askelin isän työhuoneeseen. Vanhus tiesi jo kaikki. Hän seisoi aivan oven luona, ja tuskin oli se avautunut, kun ukko kietoi vanhuudenheikot, kovat kätensä kuin pihdit poikansa kaulaan ja pillahti itkuun pienen lapsen lailla.
Kolmen päivän kuluttua saatettiin pikku ruhtinatar hautaan, ja viimeisiä hyvästejä ottaessaan kiipesi ruhtinas Andrei kirstun ääreen. Kirstussakin olivat samat kasvot, vaikka silmät olivat umpeen painetut. "Ah, mitä teitte minulle?" puhuivat ne yhä, ja ruhtinas Andrei tunsi, että hänen sielussaan jokin repeytyi, että hän oli syypää johonkin, jota hän ei voinut auttaa eikä unohtaa. Hän ei voinut itkeä. Vanhuskin meni ja suuteli pikku ruhtinattaren vahanjäykkää kättä, joka rauhallisesti lepäsi korkealla toisella kädellä. Vanhukselle sanoivat myös nuo kasvot: "Ah, mitä teitte minulle, ja mitä varten?" Ja vanhus kääntyi harmissaan pois, nähtyään nämä kasvot.
Kun vielä viisi päivää oli kulunut, ristittiin nuori ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. Imettäjä piteli leuvallaan pusertaen kapaloita, sillä aikaa kuin pappi voiteli hanhensulalla pojan uurteisia punakoita kämmen- ja jalkapohjia.
Iso-isä, joka oli kummina, kantoi miehenalkua lommoisen läkkipeltisen kastemaljan ympäri vapisevin käsin, peläten pudottavansa, sekä antoi lapsen sitten äitikummille, ruhtinatar Marialle. Ruhtinas Andrei istui toisessa huoneessa odotellen juhlallisuuden päättymistä. Hän oli ihan jähmettynyt pelosta etteivät vaan hukuttaisi piskuista kastemaljaan. Kun hoitajatar toi hänelle lapsen, loi hän siihen iloisen silmäyksen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun hoitajatar ilmoitti, että kastemaljaan heitetty vahasta ja kastettavan hiuksista kierretty pallero ei ollut uponnut, vaan jäänyt kellumaan pinnalle.
Vanhan kreivin ponnistukset olivat saaneet Rostovin osallisuuden Dolohovin ja Besuhovin väliseen kaksintaisteluun enemmittä seurauksitta unohtumaan, ja Rostof, sen sijaan että olisi menettänyt upseerinarvonsa, kuten oli odottanut, määrättiin Moskovan kenraalikuvernöörin adjutantiksi. Tämän johdosta ei hän voinut mennä maalle muun perheen keralla, vaan jäi uuteen toimeensa koko kesäksi Moskovaan. Dolohof parani ja Rostovin ystävyys häneen lujittui hänen parantumisensa aikana. Dolohof sairasti äitinsä luona, joka rakasti häntä intohimoisesti ja hellästi. Maria Ivanovna vanhus, rakastaen Rostoviakin, koska tämä oli Fedjan ystävä, puheli usein pojastaan.
— Niin, kreivi, hän on liian jalo ja puhdassieluinen, — hän puheli, — elääkseen nykyisenä, turmeltuneena aikanamme. Jaloutta ei kukaan rakasta, se on jokaisen silmätikkuna. No, sanokaahan, kreivi, onko tämä Besuhovilta oikein, onko tämä kunniallisesti tehty? Mutta jaloluontoinen Fedja rakasti häntä eikä nytkään koskaan puhu hänestä mitään pahaa. Tekiväthän he yksin tuumin nuo vallattomuudet Pietarin poliisille ja muut tepposet? Mutta miten olikaan, Besuhovin ei käynyt kuinkaan, vaan sälytettiin kaikki Fedjan niskoille! Ja mitä hän kärsikään! Antoivathan he tosin pojalleni arvon takaisin, mutta miksikäs eivät olisi antaneet? Arvelen, että sellaisia urhoja ja isänmaan poikia kuin hän ei siellä monta ollut. Ja entäs sitten tämä kaksintaistelu! Onko näillä ihmisillä säälin- ja kunniantunnetta? Vaikka tietävät hänen olevan ainoan pojan, haastavat kaksintaisteluun ja noin vaan oijeti ampuvat! Hyvä, että Jumala armahti meitä. Ja miksi kaikki tapahtui? No, kelläpäs ei meidän aikanamme olisi oikkuja? Entäs, jos hän on niin mustasukkainen. Ymmärrän, vaan miksi ei voinut ennen ilmaista, kestihän sitä jo vuoden verran. Ja tämä sitten: haastoi kaksintaisteluun, arvellen, ettei Fedja tappele, kun on hänelle velassa. Mikä halpamaisuus! Mikä ilkeys! Tiedän, että te, armas kreiviseni, ymmärsitte Fedjan, siksi rakastan teitä sydämestäni. Harvat häntä ymmärtävät. Hän on sellainen suuri, taivaallinen sielu!
Usein puhui Dolohof itse parantumisensa aikana Rostoville sanoja, joita ei mitenkään olisi häneltä saattanut odottaa.
— Minua pidetään ilkeänä ihmisenä, sen tiedän, — hän puheli, — ja olkoon menneeksi. En ole tietääkseni muista kuin niistä, joita rakastan, mutta ketä rakastan, rakastan niin että annan vaikka henkeni hänen tähtensä. Mutta muut kaikki järjestään muserran, jos tielleni asettuvat. Minulla on jumaloittu, kullankallis äiti, pari kolme ystävää, sinä niitten joukossa, mutta muista, välitän heistä vain sikäli, mikäli he ovat minulle hyödyksi tahi vahingoksi. Ja melkein kaikki ovat vahingoksi, — eritoten naiset. Niin, armas ystäväni, — jatkoi hän, — miehiä olen tavannut rakastavia, jaloja, yleviä; mutta muita naisia, paitsi ostettavissa olevia luontokappaleita — olkootpa sitten kreivittäriä tahi kyökkipiikoja, saman tekevä, — en ole vielä tavannut. En ole vielä tavannut sitä taivaallista puhtautta, uhrautuvaa uskollisuutta, jota naisesta etsin. Jos löytäisin sellaisen naisen, antaisin henkeni hänen tähtensä. Mutta nämä!... — Hän teki halveksivan eleen. — Ja uskotko minua, jos vielä pidän elämää jonkin arvosena, niin pidän vain siksi, että toivon vielä tapaavani sellaisen taivaallisen olennon, joka herättäisi minussa uuden ihmisen, puhdistaisi ja kohottaisi minut. Mutta sinä et tätä käsitä.
— Ei, käsitän hyvinkin, — vastasi Rostof, joka oli tykkänään uuden ystävänsä vallassa.
Syksyllä palasi Rostovin perhe Moskovaan. Talven tullen palasi Denisovkin ja jäi Rostovien luo. Tämä 1806 vuoden talven alkupuoli, jonka Nikolai Rostof vietti Moskovassa, oli onnellisimpia ja hauskimpia hänelle ja koko perheelle. Nikolai houkutteli mukanaan vanhempain kotiin paljon nuorta väkeä. Vera oli kaksikymmenvuotias, kaunis neito; Sonja — kuudentoista ikäinen tyttö juuri puhjenneen kukan koko ihanuudessa. Natasha oli taiteiässä, milloin lapsellisen naurettava, milloin neitseellisen hurmaava.
Rostovien talon täytti siihen aikaan jonkinlainen rakkauden tuoksu, kuten on laita talossa, missä on armaita, nuoria tyttöjä. Jokainen nuori mies, joka tuli Rostovien taloon ja katseli näitä nuoria, herkkätunteisia, jotakin (arvattavasti onneaan) hymyileviä neitosten kasvoja, tätä vilkasta hyörinää sekä kuunteli tätä harkitsematonta, vaan kaikkia hyväilevää ja hivelevää, kaikkeen valmista, toivon täyttämää nuorten naisten leperrystä, kuunteli näitä laulun tahi soiton sekavia ääniä, tunsi samaa lempeen syttymisen ja onnenodotuksen tunnetta kuin nuoret rostovilaisetkin.
Nuorten miesten joukossa, jotka olivat löytäneet tiensä Rostovien luo, oli etupäässä — Dolohof, joka miellytti kaikkia talon asukkaita, paitsi Natashaa. Dolohovin takia oli Natasha miltei riidassa veljensä kanssa. Hän pysyi lujana väitteessään, että Dolohof oli häijy ihminen, että kaksintaistelussa hänen ja Besuhovin välillä Pierre oli ollut oikeassa, vaan Dolohof väärässä ja että tämä oli vastenmielinen ja luonnoton.
— Muuta en saa päähäni, — huusi Natasha itsepäisesti, — hän on ilkeä ja tunteeton. Ka, rakastanpa Denisoviasi, vaikka hänkin on mellastelija ja muuta, kuitenkin häntä rakastan, tottapa siis jotain ymmärrän. En osaa sinulle oikein sanoa... Dolohovissa on kaikki niin määriteltyä, mutta en siitä pidä. Denisovia...
— No, Denisof on aivan toista, — vastasi Nikolai, ilmaisten äänenpainollaan että Dolohoviin verraten oli Denisovkin aivan vähäpätöinen, — pitää ymmärtää, millainen sielu on tällä Dolohovilla, pitää nähdä hänet äitinsä seurassa, ah, millainen sydän!
— No sitäpä en nyt tiedä, mutta hänen seurassaan tuntuu ikävältä. Ja tiedätkös, että hän on rakastunut Sonjaan?
— Mitä hullutuksia...
— Ihan varmaan, saatpa nähdä.
Natashan ennustus kävi toteen. Dolohof, joka ei pitänyt naisten seurasta, alkoi yhä useammin käydä talossa ja pian huomattiin, (vaikkei kukaan siitä puhunut), että hän kävi Sonjan takia. Ja Sonja, joskaan ei tohtinut siitä milloinkaan puhua, tiesi sen myöskin ja joka kerta Dolohovin tullessa karahti punaiseksi kuin purppura.
Dolohof söi usein päivällistä Rostovien luona ja kävi kaikissa iltamissa, joihin tiesi Rostovilaistenkin menevän. Myöskin oli hänellä tapana käydä nuorten tanssiaisissa Jogelin luona, joissa Rostovilaisetkin aina kävivät. Hän oli erityisen huomaavainen Sonjaa kohtaan ja katseli tätä sellaisin silmin, ettei ainoastaan Sonja voinut tuota katsetta punehtumatta sietää, vaan punehtuivatpa vanhan kreivittären ja Natashankin posket tuosta samaisesta katseesta.
Selvästi huomasi, että tummanverevä, siro Sonja, joka rakasti tulisesti Nikolaita, oli tehnyt voimakkaaseen, kummalliseen Dolohoviin vastustamattoman syvän vaikutuksen.
Rostof huomasi jotakin uutta Dolohovin ja Sonjan välillä; mutta hän ei ottanut vaivakseen selvitellä, millaisia nämä uudet suhteet olivat. "Molemmat ovat he johonkuhun rakastuneet", — arveli hän Sonjasta ja Natashasta. Mutta hän ei ollut entisellään, eikä suhteensa Sonjaan ja Dolohoviin yhtä vapaa, ja siksi alkoi hän olla harvemmin kotona.
Syksyllä vuonna 1806 alettiin taas puhua sodasta Napoleonia vastaan vielä suuremmalla kiihkeydellä kuin edellisenä vuonna. Otettiin kymmenen rekryyttiä ja sitä paitsi yhdeksän nostokasta tuhannelta. Kaikkialla julistettiin Bonaparten puoluelaiset pannakiroukseen ja Moskovassa ei muusta juteltukaan kuin alkavasta sodasta. Rostovien perheessä näistä valmistuksista ei suuria välitetty, sillä kaikkien huomio oli keskittynyt Nikolushkaan, joka ei millään ehdolla suostunut jäämään Moskovaan. Hän odotti vain Denisovin loma-ajan loppua, jotta sitten pyhien jälkeen yhdessä hänen kanssaan saisi lähteä rykmenttiin. Lähenevä ero ei mitenkään estänyt häntä huvittelemasta, vieläpä se häntä siihen yllyttikin. Suurimman osan aikaa vietti hän poissa kotoa, päivällisillä, iltamissa ja tanssiaisissa.
Kolmantena joulupäivänä söi Nikolai päivällisen kotona, mikä viime aikoina oli harvoin tapahtunut. Nämä olivat viralliset jäähyväispäivälliset sen johdosta että hänen ja Denisovin piti lähteä rykmenttiin loppiaisen jälkeen. Pöydässä oli parikymmentä henkeä, niiden joukossa Dolohof ja Denisof.
Ei koskaan ollut Rostovien talossa rakkauden ja lemmen tuoksu ilmennyt niin voimakkaana kuin näinä juhlapäivinä. "Ota vaari onnen hetkistä, pakoita toiset sinua rakastamaan ja rakasta itse! Vain tämä ainoa on pysyväistä maailmassa, kaikki muu on joutavaa. Emmekä me täällä muusta välitäkkään", — näin kuiskaili tämä ilmapiiri.
Nikolai tapansa mukaan lopen väsytettyään kaksi paria hevosia ja sittenkään ehtimättä käydä kaikissa paikoissa, joihin häntä oli kutsuttu, saapui kotiin juuri vähää ennen päivällistä. Heti taloon astuessaan huomasi ja tunsi hän tuon rakkaudesta tihkuvan ilmakehän, mutta samalla hän huomasi kummallisen hämmingin, jonka vallassa muutamat seuran jäsenet olivat. Erittäin olivat kuohuissaan Sonja, Dolohof, vanha kreivitär ja vähin Natashakin. Nikolai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut ennen päivällistä Sonjan ja Dolohovin välillä ja siksi hän, hänelle ominaisella sydämen herkkyydellä päivällisten aikana oli hyvin hellä ja varovainen käytöksessään heitä molempia kohtaan. Tuon saman kolmannen joulupäivän iltana piti oleman taas Jogelin (tanssinopettajan) luona tanssiaiset, jollaisia hän pani toimeen pyhinä kaikille sekä mies- että naisoppilailleen.
— Nikolenjka, menetkö Jogelin tanssiaisiin? Pyydän, tulethan, — sanoi Natasha, — hän pyysi sinua erittäin, Vasili Dmitritshkin (Denisof) lähtee.
— Mihinkäpä en lähtisi kreivittären käskystä! — sanoi Denisof, joka aina leikillään tekeytyi Natashan ritariksi, — olen valmis tanssimaanpas de châlea.
— Jos ehdin! Lupasin Arharoveille tämän illan, — Nikolai sanoi.
— Entäs sinä? ... — sanoi hän Dolohoviin kääntyen. Ja heti kysyttyään hän huomasi, ettei sitä olisi pitänyt kysyä.
— No, ehkä ... — vastasi Dolohof kylmästi ja nyreissään, loi silmäyksen Sonjaan ja otsaansa rypistäen katsahti taas Nikolaihin aivan samallaisin katsein kuin Pierreen klubin päivällisillä.
"Jotakin tässä on", — ajatteli Nikolai, ja hänen arvelunsa yhä varmenivat, kun Dolohof poistui heti päivällisten päätyttyä. Nikolai kutsui Natashan luokseen ja kysyi häneltä: — mitä on tapahtunut?
— Sinuapa olen etsinytkin, — sanoi Natasha, juosten veljensä luo. — Mitäs sanoin, etkä vaan tahtonut uskoa, — sanoi hän, voitostaan riemuiten, — hän kosi Sonjaa.
Vaikka Nikolai vähät oli välittänyt Sonjasta viime aikoina, niin hänessä kuitenkin jokin aivan kuin repeytyi tämän kuullessaan. Tämä avioliitto olisi ollut edullinen, vieläpä muutamissa suhteissa loistavakin Sonjalle, tuolle köyhälle, osattomalle orpotytölle. Vanhan kreivittären ja tuttavapiirin näkökannalta ei Dolohovin tarjousta olisi saattanut hyljätä. Ja siksipä Nikolai, asian kuultuaan, aluksi raivostuikin Sonjaan. Hän valmisteli jo mielessään, mitä sanoisi Sonjalle: "Oivallista, tietysti pitää unohtaa lapselliset lupaukset ja suostua tarjoukseen", — mutta hän ei ehtinyt vielä tätä sanoa...
— Ajattelehan! Sonja antoi hänelle rukkaset, lopulliset rukkaset! — ehätti Natasha. — Hän sanoi rakastavansa toista, — lisäsi sisar, hetkisen vaiti oltuaan.
"Niin, toisin ei Sonjani voinutkaan menetellä!" — ajatteli Nikolai.
— Miten äiti häntä pyytelikin, hän vaan ei suostunut, ja tiedän, ettei hän päätöstään muuta, kun kerran on sanonut...
— Äiti siis kehoitti häntä! — sanoi Nikolai nuhtelevasti.
— Kehoitti, — sanoi Natasha. — Kuulehan, Nikolenjka, älä suutu; mutta tiedän, ettet häntä nai. Tiedän, Jumala ties miksi, vaan tiedän varmasti, ettet nai.
— Mutta sitäpä et mitenkään tiedä, — Nikolai sanoi; — mutta minun tarvitsisi puhella hänen kanssaan. Miten suloinen, tuo Sonja! — lisäsi hän hymyillen.
— Todellakin suloinen! Lähetän hänet luoksesi.
Ja Natasha juoksi tiehensä, suudeltuaan veljeään.
Hetken kuluttua ilmestyi Sonja pelästyneenä, hämillään ja syyllisen näköisenä. Nikolai meni hänen luokseen ja suuteli hänen kättään. Tämä oli ensimäinen kerta kun he Nikolain loma-ajalla puhelivat silmästä silmään ja lemmestään.
—Sophie, — sanoi Nikolai, alussa arasti, mutta sitten yhä rohkeammin ja rohkeammin, — jos tahdotte kieltäytyä ei ainoasti loistavasta, edullisesta avioliitosta; mutta hän on myöskin kaunis, jalo mies ... hän on ystäväni...
Sonja keskeytti hänet...
— Olen jo kieltäytynyt, — sanoi hän kiireesti.
— Jos kieltäydytte minun tähteni, niin pelkään, että...
Sonja keskeytti taas hänet, katsoen häneen rukoilevan pelästyneenä.
—Nicolas, älkää puhuko minulle tästä, — hän sanoi.
— Ei, minun täytyy. Ehkäpä tämä on turhamaisuutta minun puoleltani, mutta paras on kumminkin puhua. Jos kieltäydytte minun tähteni, niin olen velvollinen sanomaan suoraan totuuden. Rakastan teitä luullakseni enemmän kuin ketään muuta...
— Se minulle riittääkin, — sanoi Sonja innosta hehkuen.
— Ei, vaan olen tuhannesti rakastunut ja rakastun vieläkin, vaikkei ole minulla sellaista ystävyyden, luottamuksen, lemmen tunnetta ketään muuta kuin teitä kohtaan. Ja olenhan sitäpaitsi nuori. Äiti ei sitä tahdo. No, suoraan sanoen, en lupaa mitään. Ja pyydän teidän ajattelemaan Dolohovin tarjousta, — sanoi hän, vaivoin lausuen ystävänsä sukunimen.
— Älkää puhuko minulle tästä. En tahdo mitään. Rakastan teitä veljenäni ja olen aina rakastava ja enempää en tarvitse.
— Te olette enkeli, teitä en ansaitse, vaan pelkään pettää teitä.
Nikolai suuteli vielä kerran hänen kättään.