Hän lauloi lempisäkeensä Cherubinin operasta, heittäytyi vuoteelle, naurahti sille suloiselle ajatukselle, että heti pääsee unien maille, huusi Demjashan sammuttamaan kynttilän, ja Demjasha ei ollut ehtinyt vielä huoneesta poistua, kun hän jo oli muuttanut toiseen, vielä paljon onnellisempaan unien maailmaan. Siellä oli kaikki yhtä kevyttä ja ihanaa kuin todellisuudessakin mutta olipa siellä vielä ihanampaakin, sillä siellä oli kaikki toisin.
Seuraavana päivänä kreivitär kutsutti Boriksen puheilleen, selitti hänelle asiat perusteellisesti, ja siitä päivin herkesi Boris käymästä Rostoveilla.
Joulukuun 31 p:nä, vuoden 1810 aattona oli Katarinan aikuisella ylimyksellä tanssiaiset. Niihin piti saapuman ulkomaisten lähettiläiden ja hallitsijan.
Englantilaisella rantakadulla loisti ylimyksen tunnettu talo lukemattomien juhlatulien valossa. Valaistun punaisella veralla verhotun pääkäytävän luona seisoivat poliisit, eivät ainoastaan santarmit, mutta päärappusilla poliisimestarikin ja kymmenittäin poliisi-upseereita. Ajoneuvoja lähti, toisia tuli yhtenään. Lakeijat olivat punaisissa puvuissa tai töyhtö-hatuissa. Vaunuista astui miehiä virkapuvuissa, tähdissä ja nauhoissa; atlassiin ja kärpännahkaan puetut naiset laskeutuivat varovasti suurella melulla käännetyille vaununastimille ja kulkivat kiireesti ja kevyesti rappusten veralla.
Melkein joka kerta, kun uudet ajoneuvot saapuivat, kulki kansassa kuiske, ja päät paljastuivat.
— Hallitsijako?... Ei, ministeri ... prinssi ... lähettiläs... Etkö näe töyhtöjä?... — puhuttiin väkijoukossa.
Muuan joukosta, muita paremmin puettu, näytti tuntevan kaikki ja mainitsi nimeltä sen ajan kuuluisimmat ylimykset.
Jo oli kolmasosa vieraita saapunut näihin tanssiaisiin, mutta Rostoveilla, joiden piti myöskin niihin saapua, touhuttiin vielä pukeutumishommissa.
Paljon oli ollut puuhaa ja valmistelua näihin tanssiaisiin Rostovien perheessä, kovin oli pelätty, että kutsua ei saadakkaan, puvut olivat viivähtyä, ja esteitä oli jos jonkinlaisia.
Rostovien seurassa piti näihin tanssiaisiin mennä Maria Ignatjevna Peronskin, kreivittären ystävättären ja sukulaisen, laihan, kellahtavan vanhan Hovin hovineidin, joka oli tutustuttanut maaseudulta saapuneita Rostoveita Pietarin ylhäisiin piireihin.
Kello 10 illalla piti Rostovien saapua Taurilaiseen puutarhaan noutamaan hovineitiä, mutta kello oli jo viittä vailla kymmenen, eivätkä neidit olleet vielä pukeutuneet.
Natasha valmistautui ensi kertaa elämässään suuriin tanssiaisiin. Hän oli tuona päivänä noussut kello 8 aamulla ja ollut koko päivän kuumeentapaisessa hyörinässä ja touhussa. Kaikki hänen voimansa olivat varhaisimmasta aamusta olleet jännitettyinä, jotta he kaikki — hän, äiti, Sonja olisivat mahdollisimman hyvin puetut. Sonja ja kreivitär luottivat täydellisesti hänen makuunsa. Kreivittären piti esiintyä tummanpunaisessa samettipuvussa, molempien tyttöjen — valkeissa silkkiharsohameissa, joiden alla oli ruusunpunainen silkkinen puku ja puserossa ruusukimppuja. Tukkalaiteà la grecque.
Kaikki varsinainen pukemistyö oli jo tehty: jalat, kädet, kaula, kasvot olivat jo erittäin huolellisesti pestyt, kuten tanssiaisiin on tapana, sekä hajuvesillä ja puuterilla sirotellut; jaloissa olivat jo taivaansiniset silkki-sukat ja valkeat silkkiset avokengät nauharuusuineen; tukkalaitteet olivat miltei valmiit. Sonja viimesteli pukemistaan, kreivitär samoin; mutta Natasha, joka oli kaikista huolehtinut, oli jälellä. Hän istui vielä kuvastimen ääressä, hennoilla hartioilla aamunuttu. Sonja seisoi jo pukeuneena keskellä huonetta ja painoi pienellä sormellaan, niin että oikein koski viimeistä nuppineulaa nurisevaan silkkinauhaan.
— Ei niin, ei niin, Sonja, — sanoi Natasha, kääntäen päätään kuvastimesta ja käsillään hotaisten hiuksiaan, joita sisäkkö ei ennättänyt hellittämään. — Ei niin nauharuusua, tuleppa tänne.
Sonja kyykistyi. Natasha kiinnitti nauhan toisin.
— Anteeksi, neiti, mutta tämä ei käy, — puheli sisäkkö, joka piteli Natashan hiuksia.
— No, Herran tähden, kyllähän sitten laitamme! Kas noin, Sonja.
— Joko te pian? — kuului kreivittären ääni, — kello on kohta kymmenen.
— Heti, heti. — Oletteko te, äiti, valmis? Heltta vain on kiinnittämättä.
— Odottakaa minua, — huusi Natasha: — te ette osaa!
Mutta kello on jo kymmenen.
Tanssiaisiin oli päätetty saapua puoli yhdeltätoista, mutta Natashan oli vielä pukeuduttava ja sitten oli vielä poikettava Taurilaiseen puutarhaan.
Päätettyään tukansuorinnan juoksi Natasha äidin aamunutussa ja lyhyessä hameessaan, jonka alta tanssikengät näkyivät. Sonjan luo, tarkasti hänet ja juoksi sitten äidin luo. Käännellen tämän päätä, kiinnitti hän hiusheltan ja hätäisesti suudeltuaan hänen harmaita hiuksiaan hän juoksi jälleen tyttöjen luo jotka harsivat hänen hameensa paltetta.
Lähtemästä esti siis enää Natashan hame, joka oli liika pitkä; sitä harsi kaksi tyttöä, joiden hampaissa langat risahtelivat. Kolmas, nuppineuloja huulissa ja hampaiden välissä, juoksi kreivittären ja Sonjan väliä; neljäs piteli korkealle kohotetuin käsin silkkiharsopukua.
— Mavrusha, kiirehdä kyyhkyseni!
— Antakaappa tuolta sormustin, neiti.
— Ettekö jo pian? — sanoi kreivi, astuen ovesta. — Tässä on hajuvetenne. Neiti Peronski jo odottelee.
— Valmis on, neiti, — sanoi sisäkkö, nostaen kahdella sormella harsomaansa silkkiharsoista pukua, puhaltaen ja pudistellen sitä, täten osoittaakseen, että täysin käsittää pitelemänsä esineen ilmakkuuden ja puhtauden.
Natasha alkoi pukeutua.
— Heti, tuossa tuokiossa, älä tule, isä, — huusi hän kreiville, joka raotti ovea.
Sonja lennätti oven kiinni. Hetken kuluttua päästettiin kreivi huoneeseen. Hän oli sinisessä hännystakissa, pitkissä sukissa ja avokengissä, tuli hajuvesiltä ja pomadalta.
— Ah, isä, miten olet komea, kerrassaan komea! — sanoi Natasha, seisten keskellä huonetta ja järjestellen pukunsa poimuja.
— Malttakaappa, neiti, malttakaa, — puheli palvelustyttö, seisten polvillaan Natashan edessä, pöyhötellen laskoksia ja käännellen kielellään nuppineuloja suunpielestä toiseen.
— Miten tahdot! — huudahti Sonja epätoivoisesti, tarkasteltuaan Natashan pukua, — miten tahdot, mutta se on taas liian pitkä!
Natasha peräytyi kauvemmaksi nähdäkseen seinäkuvastimesta. Hame oli liian pitkä.
— Herran tähden, ei lainkaan liian pitkä, — sanoi polvillaan ryömivä Mavrusha.
— No, jos on pitkä, niin nostetaan, tuossa tuokiossa nostamme — sanoi päätteliäs Dunjasha, ottaen esiliinastaan silmäneulan ja ryhtyen uudelleen työhön.
Samalla astui huoneeseen ujona hiljaisin askelin kreivitär samettipuvussa ja hiusheltassa.
— Hei! kaunottareni! — huudahti kreivi, — kaikkia teitä sievempi!...
Hän tahtoi syleillä kreivitärtä, mutta tämä väistyi, punastuen, jottei olisi pukunsa rypistynyt.
— Äiti, hiusheltta sivummalle, — sanoi Natasha. — Minä kiinnitän, — ja hän syöksähti eteenpäin, mutta harsivat tytöt, jotka eivät ennättäneet hänen jälistään, repäsivät harsosta palasen.
— Herra Jumala! Mitäs tämä on? Minä totta vieköön, en ole syypää...
— Ei tee mitään, harsin, ei näy, — puheli Dunjasha.
— Kaunotar terttuni sievä, — huudahti huoneeseen tullut lapsenhoitajatar. — Entäs Sonjushka sitten, olettepa ihania!...
Neljännestä yli kymmenen he vihdoinkin istuivat vaunuihin ja läksivät. Mutta vielä piti poiketa Taurilaiseen puutarhaan.
Neiti Peronski oli jo valmiina. Huolimatta hänen vanhuudestaan ja rumuudestaan oli hänen luonaan ollut samat puuhat kuin Rostoveillakin, vaikkeikaan niin kiireiset (hän oli tällaisiin tottuneempi), mutta samalla tavalla oli hajuvesillä valettu, puhtaaksi pesty ja puuteroittu tuo vanha, ruma ruumis, yhtä huolellisesti olivat korvantaustat pestyt, ja olipa vielä, kuten Rostoveillakin, vanha sisäkkö ihaillen ihmetellyt emäntänsä asua, kun tämä keltaisessa puvussaan, hovineidin merkki rinnassa astui vierashuoneeseen. Neiti Peronski kiitteli Rostovilaisten pukuja.
Rostovit kehuivat hänen aistiaan ja pukuaan, ja tukkalaitteita ja pukujaan varoen istuivat he kello 11 kukin paikoilleen vaunuihin ja läksivät.
Natashalla ei ollut aamusta alkaen ollut ainoatakaan joutilasta hetkeä, eikä hän ollut ehtinyt kertaakaan ajattelemaan, mikä häntä odotti.
Rämisevien vaunujen kosteassa, kylmässä hämärässä ja ahtaudessa hän ensi kerran elävästi näki mielikuvituksensa silmillä kaiken sen, mikä häntä odotti tanssiaisissa, noissa valoisissa saleissa — soitto, kukat, tanssit, hallitsija, Pietarin koko loistava nuorisoparvi. Tämä kaikki oli niin ihanaa, ettei hän uskonut sitä edes mahdolliseksi, niin vähän oli sillä kaikella yhteistä kylmän, ahtauden ja vaunuissa vallitsevan pimeyden kanssa. Koko tämä loisto kävi hänelle selväksi vasta silloin, kun hän punaista verkamattoa pitkin oli tullut eteiseen, riisunut siellä turkkinsa ja lähtenyt Sonjan rinnalla äidin edellä nousemaan kukkain verhoamaa, valaistua porraskäytävää. Silloin vasta hän muisti, miten on käyttäydyttävä tanssiaisissa, ja hän koetti tekeytyä oikein juhlallisen arvokkaaksi, mikä hänen mielestään oli välttämätöntä nuorille neitosille tanssiaisissa. Mutta onnekseen huomasi hän silmänsä harhailevan: kaikki näytti hänen silmissään hämärältä, valtimonsa löi sata kertaa minutissa, ja veri alkoi sydämessä jyskyttää. Juhlallinen arvokkuus, joka olisi tehnyt hänet naurettavaksi, hävisi, ja hän kulki pakahtumaisillaan mielen kuohusta, jota koetti kaikin voimin salata. Ja tämä käytöstapa se hänelle paraiten sopikin. Heidän edessään ja takanaan kulki juhlapukuisia vieraita puhellen hiljaa keskenään. Porraskäytävän kuvastimista heijastui valkoisia, taivaansinisiä, ruusunpunaisia naisia, jalokivet ja helmet paljailla käsivarsilla ja kauloilla.
Natasha katseli kuvastimiin eikä voinut niissä eroittaa itseään muista. Kaikki sulautui loistavaksi juhlasaatoksi. Astuttaissa ensimmäiseen saliin huumasi Natashaa äänten, askelten ja tervehdysten tasainen sorina; valo ja loisto vielä enemmän häntä häikäisivät. Isäntä ja emäntä, jotka jo puoli tuntia olivat seisoneet pääovella ja toistaneet kaikille tulijoille samat sanat: "charmé de vous voir", tervehtivät myöskin Rostoveita ja neiti Peronskia.
Kaksi valkoisiin puettua tyttöstä, yhtäläiset ruusut mustissa hiuksissa, nyykistivät samalla tavalla polviaan, mutta tahtomattakin viivähti emännän katse kauvemmin hoikassa Natashassa. Hän katsahti tyttöön, ja tavallinen emännän hymy sai erikoisen hyväilevän ilmeen. Häntä katsellessaan emäntä kenties muisti kultaiset ainiaaksi menneet tyttövuodet ja ensimäiset tanssiaisensa. Isäntäkin seurasi silmillään Natashaa ja kysyi kreiviltä, kumpiko oli hänen tyttärensä.
—Charmante!— hän virkkoi ja suuteli näppejään.
Salissa seisoivat vieraat tungeskellen pääovella, hallitsijaa odottaen. Kreivitär asettui tämän joukon ensi riveihin. Natasha kuuli, että jotkut äänet puhelivat hänestä ja tunsi, että häntä katseltiin. Hän ymmärsi miellyttäneensä niitä, jotka häntä tarkastelivat, ja tämä havainto johonkin määrin häntä rauhoitti.
"On sellaisiakin kuin me, onpa huonompiakin" — hän ajatteli.
Neiti Peronski mainitsi kreivittärelle tanssiaisten huomattavimmat henkilöt.
— Tuossa on Hollannin lähettiläs, näettekö tuo harmaahapsinen, — puheli neiti Peronski, osoittaen vanhusta, jolla oli hopeanharmaa kiharainen, paksu tukka, ja joka jutuillaan nauratti ympärillään seisovia naisia.
— Mutta tuo tuolla on Pietarin kuningatar, kreivitär Besuhof, — puheli hän osoittaen Helenaa, joka juuri astui saliin.
— Miten kaunis! Maria Antonovnan veroinen; katsokaa, kuinka sekä nuoret että vanhat häntä liehittelevät. Hän on kaunis ja viisas... Sanotaan prinssin ... olevan hullaantuneen. Mutta nuopa kaksi, vaikkeivät olekkaan kauniita, ovat vielä suuremman ihailijajoukon ympäröiminä.
Hän näytti salin poikki kulkevaa naista ja hänen rumaa tytärtään.
— Hän on miljoonain perijätär, — sanoi neiti Peronski. — Mutta tuollapa ovat sulhasetkin.
— Tuo on kreivitär Besuhovin veli — Anatol Kuragin, — hän sanoi osottaen heidän ohitseen menevää kaunista hevoskaartilaista, joka korkeudestaan pää kenossa katseli jonnekin naisten yli. — Miten kaunis! Eikö olekkin? Huhutaan hänelle hommailtavan tuota miljoonain perijätärtä. Ja liehakoipa häntä teidän serkkunne, Drubetskoikin. Sanotaan olevan miljoonia. — Äläpäs, sehän on itse Ranskan lähettiläs, Caulaincourt — vastasi neiti Peronski kreivittären uteluihin. — Katsokaappa kuin keisari ikään. Mutta ovatpa ranskalaiset sittenkin miellyttäviä, sangen miellyttäviä. Herttaisimpia seuramiehiä. Mutta tuossapa hän onkin! Ei, yhä on voittamaton Maria Antonovnamme! Ja miten yksinkertaisesti puettu. Hurmaava! — Mutta tuo paksu, silmälasiniekka on maailman kuulu vapaamuurari, — sanoi neiti Peronski, Pierreä osoittaen. — Verratkaappa häntä hänen vaimoonsa: tuota patakoukkua!
Pierre astui, huojuttaen paksua ruhoaan ja hajoittaen joukkoa, nyökytteli päällään oikealle ja vasemmalla huolimattoman hyvänsuovasti aivan kuin olisi kävellyt kansajoukossa markkinoilla. Hän tunkeutui joukon läpi, silminnähtävästi jotakuta etsien.
Natasha katseli ilomielin Pierren tuttuja kasvoja, tuota patakoukkua, joksi kutsui häntä neiti Peronski, ja hän tiesi Pierren etsivän joukosta heitä, erittäinkin häntä. Pierre oli hänelle luvannut tulla tanssiaisiin ja esitellä hänelle nuoria miehiä.
Mutta ehtimättä heidän luokseen pysähtyi Besuhof lyhyen, hyvin kauniin tummaverisen, valkeaan virkapukuun puetun miehen kohdalle, joka ikkunan luona seisoen puheli erään pitkän tähti- ja nauhaniekan kanssa. Natasha tunsi heti lyhyen, nuoren, valkea-virkapukuisen miehen: se oli Bolkonski, joka hänestä näytti nuortuneen ja käyneen ilosemmaksi ja kauniimmaksi.
— Kas tuossakin on tuttava, Bolkonski, näettekö, äiti? — sanoi Natasha, osoittaen ruhtinas Andreita. — Muistatteko, hän oli meillä yötä Otradnossa.
— Mitä, tunnetteko hänet! — virkkoi neiti Peronski. — En voi häntä kärsiä.Il fait à présent la pluie et le beau temps.[60]Ja niin ylpeä, ettei ole ääriä! Hän on tullut isä-ukkoonsa. Hän on yhtynyt Speranskiin, heillä on tekeillä jonkinlaisia suunnitelmia. Katsokaa, miten käyttäytyy naisia kohtaan! Tuokin puhelee hänelle, mutta hän kääntää selkänsä, — jatkoi neiti Peronski, ruhtinaaseen viitaten. — Minäpä hänet läksyttäisin, jos hän minua kohtelisi kuten noita naisia.
Äkkiä syntyi hälinää, joukko alkoi sorista, pakkautui yhteen, erkani taas, ja täten syntyneiden rivien välitse astui saliin hallitsija, soiton sävelten kaikuessa. Hänen jälissään tulivat isäntä ja emäntä. Astellessaan hallitsija tervehti hätäisesti oikealle ja vasemmalle ikäänkuin olisi hän pian tahtonut vapautua tästä kohtauksen ensi hetkestä. Soittajat soittivat juhlamarssia, joka silloin oli tunnettu siihen sepitetyistä sanoista "Aleksanteri, Elisabet ihastuttakaa meitä". Hallitsija meni vierashuoneeseen, joukko töyttäsi oville; jotkut kulkivat hätäisinä edestakaisin, kasvoilla kumman muuttunut ilme. Joukko syöksähti taas takasin vierashuoneen ovelta, missä hallitsija keskusteli emännän kanssa. Eräs nuori mies tuli hätäytyneen näköisenä naisten luo, pyytäen heitä etääntymään. Muutamat naiset näyttivät tykkänään unohtaneen suuren maailman tavat ja tunkeutuivat eteenpäin niin rivakasti, että tärvelivät pukulaitteensa. Miehet lähestyivät naisia, ja alettiin järjestyä pareiksi juhlamarssiin.
Kaikki vetäytyivät syrjään, ja vierashuoneen ovesta ilmestyi hallitsija, hymyillen ja sekatahdissa kuljettaen talon emäntää juhlamarssiin. Hänen jälissään kulki talon isäntä, kuljettaen rouva M.A. Narishkinia, sitten lähettiläät, ministerit, joukko kenraaleja, joita neiti Peronski väsymättä tutustutti suojateilleen. Suurin osa naisista oli saanut parinsa ja astui juhlamarssissa tai ainakin valmistautui lähtemään. Natasha tunsi, että oli äidin ja Sonjan kanssa jäänyt niiden joukkoon, jotka olivat työnnetyt seinille ja jääneet kutsumatta juhlamarssiin. Hän seisoi, hennot kädet riipuksissa, tasaisesti kohoilevin, neitseellisesti kehittynein rinnoin pidätellen hengitystä, katseli suoraan eteensä loistavin, pelästynein silmin, ja hänen ilmeestään huomasi, että hän oli riehahtamassa joko hillittömään riemuun tai syvimpään suruun. Häntä eivät huvittaneet hallitsija eivätkä arvokkaat henkilöt, joita neiti Peronski yhä nimitteli — hänet oli kokonaan vallannut yksi ainoa ajatus: "niinköhän ei kukaan tule minua pyytämään, enköhän pääse tanssimaan ensimäisten joukossa, eivätköhän minua huomaa nuo miehet, jotka nyt eivät edes näy minuun vilkaisevan, ja jos vilkaisevatkin, niin tuntuu kuin sanoisivat heidän katseensa: 'Ah! eihän se hän olekkaan, mitäpäs hänessä katsomista.' Ei, se on mahdotonta", — hän ajatteli. — "Heidänhän täytyy tietää, miten mielelläni tahtoisin tanssia, miten oivallisesti tanssin, ja miten heidän olisi hauska kanssani tanssia."
Juhlamarssin säveleet olivat jo raikuneet jotenkin kauvan, ja Natashasta alkoivat ne tuntua surunvoittoisilta — kaukaisilta muistelmilta. Häntä itketti. Neiti Peronski poistui heidän luotaan. Kreivi oli salin toisessa päässä. Kreivitär, Sonja ja hän seisoivat yksinään siinä vieraassa joukossa kuin metsässä, eikä kukaan heistä välittänyt. Ruhtinas Andrei kulki erään naisen kanssa heidän ohitseen eikä nähtävästi heitä tuntenut. Kaunis Anatol puheli hymyillen jotakin naiselleen, jota kuljetti käsipuolessaan, ja katsahti Natashaan aivan kuin olisi seinään katsahtanut. Boris kulki kahdesti heidän ohitseen, mutta käänsi kummallakin kerralla katseensa heistä. Berg, joka ei tanssinut, tuli vaimoineen heidän luokseen.
Natashasta tuntui loukkaavalta tämä perheenomainen lähestyminen näin tanssiaisissa, aivan kuin ei siihen olisi muualla tilaisuutta. Hän ei kuunnellut Veran puhetta eikä edes häneen katsonut, kun tämä näytteli viheriäistä pukuaan.
Viimein hallitsija pysähtyi viimeisen naisensa viereen (hän oli kuljettanut juhlamarssissa kolmea naista), ja soitto taukosi; huolestunut adjutantti juoksi Rostovien luo ja pyysi heitä vetäytymään vielä syrjempään, vaikka he seisoivatkin jo aivan seinällä, ja samalla alkoi parvekkeelta kuulua valssin täsmälliset, varovaiset ja houkuttelevan tahdikkaat säveleet. Hallitsija katsahti hymyillen saliin. Kului hetki — kukaan ei vielä tanssinut. Järjestäjä-adjutantti meni kreivitär Besuhovin luo ja pyysi häntä tanssiin. Tämä ei katsahtanut edes pyytäjään, kohotti kätensä ja laski sen hymyillen adjutantin olalle. Adjutantti, joka oli mestari alallaan, läksi varmana hitain, tahdikkain hiihtoaskelin, pitäen naistaan lujasti vyötäisistä, kiertämään piirin reunaa, tempasi salin kulmauksessa naisensa vasemman käden, pyöräytti hänet ympäri, ja yhä nopenevain sävelten keskestä kuului vain kannusten tahdikas helähtely, ja joka kolmannella tahdilla käännyttäissä hulmahti lehahtaen kreivittären samettinen hame. Natasha seurasi silmillään tanssivia ja oli pillahtamassa itkuun, kun ei hän ollut mukana tässä valssin ensi vuorossa.
Ruhtinas Andrei seisoi valkeassa hevoskaartin everstin virkapuvussa, pitkissä sukissa ja avokengissä reippaana ja iloisena piirin eturivissä aivan lähellä Rostoveja. Vapaaherra Virchof puheli hänen kanssaan Valtakunnan neuvoston ensi istunnosta, jonka piti olla seuraavana päivänä. Ruhtinas Andrei, joka oli Speranskin uskottu ja joka itse oli jäsenenä lainsäädäntö-valiokunnassa, saattoi antaa varmoja tietoja sanotusta istunnosta, josta muuten oli liikkeellä mitä erilaisimpia huhuja. Mutta hän ei kuunnellut Virchovin puheita, vaan katseli milloin hallitsijaa, milloin tanssiin aikovia, epäröiviä kavaljereja. Häntä huvitti nuo hallitsijaa kainostelevat kavaljerit ja naiset, jotka kiihkoisesti odottivat tanssiin kutsua.
Pierre tuli ruhtinas Andrein luo ja tarttui hänen käsipuoleensa.
— Tehän aina tanssitte. Täällä on minulla holhokki, nuori neitonen Rostof, viekää hänet tanssiin, — hän sanoi.
— Missä? — kysyi Bolkonski. — Anteeksi, — sanoi hän, vapaaherraan kääntyen, — tästä asiasta voimme muuallakin keskustella, täällä pitää tanssia. — Ja hän lähti astumaan Pierren osoittamaan suuntaan. Samassa huomasi hän Natashan epätoivoiset, tuskaiset kasvot. Hän tunsi hänet, arvasi hänen sydänsurunsa ja käsitti, että tyttönen oli ensi kertaa tällaisessa tilaisuudessa. Hän muisti hänen puhelunsa kesä-yönä avatun akkunan ääressä Otradnossa ja astui iloinen ilme kasvoilla kreivittären luo.
— Sallikaa tutustuttaani teidät tyttäreeni, — sanoi kreivitär punastuen.
— Tämä onni on minut jo ennen kohdannut, jos kreivitär minut muistaa, — vastasi ruhtinas Andrei, kumartaen kohteliaan varovasti Natashalle, haihduttaen täten täydellisesti neiti Peronskin puheet käytöstavan raakuudesta. Ja hän ei vielä ollut loppuun lausunut tanssiin pyyntöään kun jo kohotti käyristyneen kätensä kiertääkseen sen Natashan vyötäisille. Natashan kasvoilta katosi tuo surkea ilme, joka oli valmis purkautumaan joko syvään epätoivoon tai hillittömään riemuun, ja lapsekkaan onnellinen ja kiitollinen hymy valaisi koko hänen olentonsa.
"Kauvan olen sinua odottanut", — näytti sanovan tuo pelästynyt, onnellinen tyttönen, jonka äsken vielä kyyneltymäisillään olevia kasvoja valaisi nyt kirkas hymy. Hän laski kätensä ruhtinas Andrein olalle, ja he lähtivät toisena parina piiriin. Ruhtinas Andrei oli aikansa paraita tanssijoita. Natasha tanssi verrattomasti. Hänen pienet, atlassikenkäiset jalkansa liikkuivat nopeasti ja kevyesti tehden tehtävänsä hänestä riippumatta, ja hänen kasvonsa loistivat onnen riemusta. Hänen paljaat käsivartensa ja kaulansa olivat laihat ja rumat Helenan hartioihin verrattuina. Hänen hartiansa olivat laihat, rinnat kehittymättömät, käsivarret hennot: mutta Helenassa oli jo kuni tuhanten hänen ruumistaan nuoleksineiden katseiden kiilto, kun taas Natasha näytti impyeltä, joka ensi kerran oli paljastettu ja joka tätä alastomuuttaan olisi hävennyt, jollei hänelle olisi vakuutettu, että se oli välttämätöntä. Ruhtinas Andrei piti tanssimisesta ja siksipä hän, irtautuakseen ainaisista valtiollisista keskusteluista ja hallitsijan läsnäolon tuottamasta jäykkyydestä, joka häntä harmitti, läksikin tanssimaan ja valitsi Natashan, koska Pierre hänet oli esittänyt, ja koska Natasha oli ensimäinen sievä nainen, joka sattui hänen silmiinsä. Mutta tuskin oli hän kiertänyt käsivartensa Natashan hennon, notkean vartalon ympärille ja tuntenut tytön vieressään väreillen hymyilevän, kun hän tunsi sydämensä leikahtavan: hän tunsi elostuneensa, nuortuneensa, kun hän huokuen irroitti käsivartensa tytön vyötäisiltä ja jäi tanssivia katsellen seisomaan hänen viereensä.
Ruhtinas Andrein jälkeen tuli Boris pyytämään Natashaa tanssiin, tulipa taituri-adjutanttikin, joka tanssiaiset oli alkanut, y.m.m., ja Natasha tanssi onnellisena ja punakkana herkeämättä koko illan, luovuttaen liiat ihailijansa Sonjalle. Hän ei lainkaan huomannut eikä nähnyt sellaisia seikkoja, jotka muita viehättivät tanssiaisissa. Hän ei huomannut, miten hallitsija kauvan puheli Ranskan lähettilään kanssa, miten hän erityisen suosiollisesti puheli sen ja sen naisen kanssa, miten se ja se prinssi teki sitä ja puheli tätä, miten Helenalla oli valtava menestys, ja miten se ja se oli hänelle erityisen kohtelias: hän ei huomannut edes hallitsijaa ja huomasi hallitsijan poistuneen vasta siitä, että hänen lähtönsä jälkeen elämä tanssiaisissa kävi paljon hauskemmaksi, Hauskan kotiljongin ennen illallisia tanssi ruhtinas Andrei taas Natashan kanssa. Hän puheli Natashalle heidän ensi kohtauksestaan Otradnon lehtokujassa, unettomasta kuutamoyöstä ja mainitsi, miten hän tahtomattaan tuli kuunnelleeksi hänen haaveitaan. Natasha karahti punaiseksi ja koetti puolustautua, aivan kuin olisi näissä haaveiluissa ollut jotain hävettävää.
Ruhtinas Andrei, kuten kaikki suuressa maailmassa kasvaneet ihmiset, etsi sellaisia ihmisiä, joissa ei olisi tuota yleistä suuren maailman leimaa. Ja tällainen oli Natasha, joka vielä saattoi ihmetellä, riemastua ja kainostella. Hänen virheellinen ranskankielensäkin viehätti ruhtinas Andreita. Hän puheli Natashan kanssa erityisen varovasti ja hellästi. Istuessaan siinä tytön vieressä ja puhellessaan yksinkertaisimmista ja vähäpätöisimmistä asioista ruhtinas Andrei ihaili hänen hymyilevien silmiensä iloista loistoa, joka ei suinkaan johtunut keskusteltavista asioista, vaan tytön sisäisestä onnesta. Kun Natashaa pyydettiin tanssiin, ja hän hymyillen nousi paikoiltaan ja sitten lensi tanssin pyörteissä pitkin salia, ihaili ruhtinas Andrei erityisesti hänen kainostelevaa sulouttaan. Keskellä kotiljonkia, kun oli tanssinut vuoronsa, Natasha tuli raskaasti hengittäen paikalleen. Taas tuli joku pyytämään. Natasha oli väsynyt, läähätti ja aikoi nähtävästi kieltäytyä, mutta samassa hän taas iloisena nosti kätensä kavaljerin olalle ja hymyili ruhtinas Andreille.
"Mielelläni levähtäisin ja istuisin hetkisen teidän kanssanne, olen väsynyt, mutta näettehän, miten minua pyydetään, ja se minua miellyttää, olen onnellinen, rakastan kaikkia, ja me, minä ja te, tämän käsitämme", — ja vielä paljon, paljon muuta sanoi tuo hymy. Kun kavaljeri oli hänet jättänyt, lähti Natasha juoksasemaan poikki salin valitakseen kaksi naista seuraavaan vuoroon.
"Jos hän menee ensin serkkunsa luo ja sitten jonkun toisen naisen luo, niin tulee hänestä minun vaimoni", — sanoi ruhtinas Andrei itselleen aivan odottamatta, katsellessaan Natashaa. Natasha meni ensin serkkunsa luo.
"Mitä hullutuksia saattaa toisinaan tulla mieleen", — ajatteli ruhtinas Andrei; — "mutta se vain on varmaa, että tämä tyttönen on niin herttainen ja niin erikoinen, ettei hän täällä kuukauttakaan tanssi miehelään joutumatta... Tuollainen on täällä harvinaisuus", — ajatteli hän, kun Natasha, korjaillen vyötäisiltään irroittunutta ruusua, valmistautui istuutumaan hänen viereensä.
Kotiljongin loputtua ilmestyi vanha kreivi sinisessä hännystakissaan tanssivain luo. Hän pyysi ruhtinas Andreita käymään talossa ja kysyi tyttäreltään, oliko hänellä ollut hauskaa. Natasha ei vastannut, hymyili vain, mutta tuosta hymystä saattoi selvästi huomata hänen nuhtelevan ihmettelynsä: "kuinka saattaa sellaista kysyä?"
— Elämässäni ei ole minulla ollut näin hauska! — hän sitten sanoi, ja ruhtinas Andrei huomasi, miten hänen käsivartensa nopeasti kohahtivat kietoakseen isän syleilyyn, mutta miten ne samassa hervahtivat alas. Natasha ei todellakaan ollut vielä milloinkaan näin onnellinen ollut. Hän eli sellaisessa onnen huumassa, jolloin ihminen on täysin hyvä ja jolloin hän pitää onnettomuuden, pahuuden ja surun mahdottomina.
Näissä tanssiaisissa tuntui Pierrestä ensi kerran loukkaavalta vaimonsa suhde ylhäisiin piireihin kuuluviin henkilöihin. Hän oli synkkä ja hajamielinen. Hänen otsassaan oli syvä uurre, ja akkunan luona seisten hän katsoa tuijotti lasiensa läpi ketään näkemättä.
Illalliselle mennessään kulki Natasha hänen ohitseen.
Pierren synkät, onnettomat kasvot ihmetyttivät Natashaa. Hän pysähtyi Pierren eteen. Hän tahtoi auttaa onnetonta, luovuttaa hänelle liiat omasta onnestaan.
— Miten hauskaa, kreivi, — hän sanoi, — eikö teistäkin?
Pierre hymyili hajamielisenä, hän nähtävästi ei käsittänyt Natashan sanoja.
— Kyllä, olen sangen iloinen, — hän vastasi.
"Miten saattaakaan hän olla tyytymätön", — ajatteli Natasha. — "Vallankaan tuollainen herttainen mies kuin Besuhof." — Natashan mielestä olivat kaikki näissä tanssiaisissa yhtä hyviä, herttaisia, verrattomia ihmisiä, jotka kaikki rakastavat toisiaan: ei kukaan saattanut toista loukata, ja siksipä piti kaikkien olla onnellisia.
Seuraavana päivänä ruhtinas Andrei muisti edellisen päivän tanssiaiset, mutta ei hänen mielensä niihin suurestikaan kiintynyt. "Niin, olivathan ne loistavat tanssiaiset. Ja ... niin, neiti Rostof oli herttainen. Hänessä on jotain raitista, erikoista, joka ei ole pietarilaista ja joka eroittaa hänet kaikista muista." Tähän päättyivät hänen muistelonsa edellisen päivän tanssiaisista, ja juotuaan teensä hän istuutui työn ääreen.
Mutta liekkö syynä ollut väsymys tai lyhyt yölepo, työ ei vain sujunut, eikä lähtenyt mitään valmista, ja yhä hän vain oli työhönsä tyytymätön, kuten muuten usein oli asian laita, ja siksipä hän riemastuikin kun hänelle ilmoitettiin jonkun saapuneen häntä tapaamaan.
Tulija oli Bitski, useain valiokuntien jäsen, innokas Speranskin uusien aatteiden ihailija, joka tunsi kaikki Pietarin seurapiirit ja kulki niissä verrattomana kielikellona. Hän muutti suuntaa yhtä helposti kuin vaatteita — tuulahdusten mukaan, mutta oli siitä huolimatta kiivaimpia puoluemiehiä. Tuskin sai hän hatun päästään kun huolestuneena lähti rientämään ruhtinas Andrein työhuoneeseen ja alkoi heti puhua. Hän oli hetki sitten saanut tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja sen päiväisen Valtakunnan neuvoston istunnosta, jonka itse hallitsija oli avannut, ja kertoi nyt niistä haltioissaan. Hallitsijan puhe oli ollut valtava. Tällaisia puheita pitävät ainoastaan perustuslaillisten valtakuntain hallitsijat. — "Keisari oli suoraan sanonut, että neuvosto ja senaatti ovat valtakunnansäätyjä; hän sanoi, että hallitus ei saa turvautua mielivaltaan, vaan on sen rakennettavalujille perusteille. Hallitsija sanoi, että raha-asiain hoito on saatettava uudelle kannalle ja tilit jätettävät julkisesti tarkastettaviksi", — kertoi Bitski, erityisesti korostaen muutamia sanoja ja tuntuvasti aukoen silmiään.
— Niin, tämä tapaus muodostaa ajankäänteen meidän historiassamme, — hän lopetti.
Ruhtinas Andrei kuunteli Bitskin kertomusta Valtakunnan neuvoston avaamistilaisuudesta, jota hän niin kärsimättömänä oli odotellut ja jota oli pitänyt niin kovin tärkeänä, ja ihmetteli, ettei tuo tapaus nyt enää häntä edes liikuttanut, vieläpä tuntui aivan vähäpätöiseltä. Salattu iva mielessä hän kuunteli Bitskin innostusta uhkuvaa kertomusta. Yksinkertaisin ajatus tuli hänen mieleensä: "Mitä oikeastaan liikuttavat minua tai Bitskiä keisarin puheet neuvostossa! Voinko kaikista niistä tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi?"
Ja tämä yksinkertainen ajatus hävitti hetkessä ruhtinas Andrein mielestä entisen mielenkiinnon tekeillä oleviin parannuspuuhiin. Samana päivänä piti ruhtinas Andrein mennä päivällisille Speranskin luo "en petit comité", kuten isäntä oli sanonut kutsuessaan häntä. Tällainen kutsu ystävälliseen perhepiiriin henkilön luo, jota ruhtinas Andrei sydämestään ihaili ja jota hän ei vielä koskaan ollut nähnyt kotioloissa, olisi ennen ollut hänestä suurin onni, mutta nyt olisi hän mieluummin ollut menemättä.
Määrättynä aikana hän sentään ilmestyi Speranskin pieneen taloon Taurilaisen puutarhan luo. Talossa vallitsi tavaton siisteys (joka muistutti munkkimaista puhtautta), ja kun ruhtinas Andrei hieman myöhästyneenä astui parkettipermantoiseen, pieneen ruokasaliin tapasi hän jo kokopetit comitén— isännän läheisiä tuttavia — koolla odottamassa. Naisia ei ollut huoneessa muita kuin Speranskin pieni tyttönen (pitkäkasvuinen kuten isäkin) ja hänen kotiopettajattarensa. Vieraat olivat Gervais, Magnitski ja Stolipin. Jo eteiseen ruhtinas Andrei kuuli kovaäänistä puhelua ja heleätä tahdikasta naurua, samallaista kuin usein kuulee näyttämöltä. Joku aivan kuin Speranskin äänellä takoi tahdikkaasti: ha ... ha... Ruhtinas Andrei ei vielä koskaan ollut kuullut Speranskin nauravan, ja siksi tämä valtiomiehen heleä, kimakka nauru häntä kummasti ihmetyttikin.
Ruhtinas Andrei astui ruokasaliin. Koko seura seisoi kahden akkunan välisen pöydän ääressä ja aherteli voileipäin kimpussa. Speranskilla oli harmaa hännystakki ja tähti rinnassa; valkeat liivit ja korkea valkea kaulahuivi olivat nähtävästi samat kuin hänellä oli ollut kuuluisassa Valtakunnan neuvoston istunnossa. Hänen kasvoillaan oli iloinen ilme. Vieraat seisoivat isännän ympärillä. Magnitski kertoi jotain hauskaa juttua, Speranski kuunteli, nauraen jo ennakolta kertojan puheelle. Ruhtinas Andrein astuessa huoneeseen häipyivät Magnitskin sanat taas naurunremakkaan. Stolipin hohotti kuin tynnyristä, Gervais hihitti hiljaa, Speranski nauroi tahdikkaan kimakasti.
Speranski ojensi valkean, hienon kätensä ruhtinas Andreille, jatkaen yhä nauramistaan.
— Erittäin hauska nähdä teidät, ruhtinas, — hän sanoi. — Hetkinen... — kääntyi hän Magnitskin puoleen, keskeyttäen tämän kertomuksen. — Olemme sopineet: hauskat päivälliset, ei sanaakaan vakavista asioista. — Ja taas kääntyi hän kertojaan ja alkoi nauraa.
Ihmetellen ja pettynein kaihomielin kuunteli ruhtinas Andrei tätä naurua ja katseli nauravaa valtiomiestä. Hänestä tuntui kuin ei hänen edessään olisikaan Speranski, vaan joku toinen henkilö. Kaikki mikä ennen oli ollut salaperäistä ja tenhoavaa Speranskissa, kävi nyt hetkessä hänelle selväksi ja mitättömäksi.
Päivällispöydässä ei keskustelu tauvonnut hetkeksikään, ja toinen naurettava juttu seurasi toistaan. Tuskin Magnitski kerkisi lopettamaan juttunsa, kun jo joku toinen oli valmis kertomaan yhä vain huvittavamman jutun. Jutut koskettelivat kaikki, jolleivätkään juuri itse virkamiesmaailmaa, niin ainakin erinäisiä virkamiehiä. Tuntui siltä kuin olisi tämä seura ollut niin varmasti vakuutettu näiden henkilöiden mitättömyydestä, että ainoa tapa, millä heistä saattoi puhua, oli juuri tällainen hyvänsuovan leikillinen. Speranski kertoi, miten eräs kuuro korkea-arvoinen virkamies tämänpäiväisessä Valtakunnan neuvoston kokouksessa, kun kysyttiin hänen mielipidettään, oli vastannut, että hän on samaa mielipidettä. Gervais kertoi perin laajasti eräästä tarkastusjutusta, jossa toimivat henkilöt olivat käyttäytyneet aivan kuin pöllöt. Stolipin takertui änkäten kertomukseen ja alkoi sellaisella kiivaudella puhua vakavan suunnan rikkomuksista, että asia vähillä oli saada vakavan luonteen. Magnitski alkoi laskea leikkiä Stolipinin kiivaudesta, Gervais pisti väliin pienen pilapätkän, ja vähitellen solui keskustelu taas entiselle iloiselle ladulleen.
Nähtävästi oli Speranski ankaran työn jälkeen tahtonut levähtää ja pitää hieman hauskaa ystäväpiirissä, ja hänen vieraansa, käsittäen hänen tarkoituksensa, koettivat häntä huvittaa ja itse samalla huvitteleida. Mutta ruhtinas Andreista tuntui tämä ilonpito raskaalta ja ilottomalta. Speranskin kimakka ääni häntä häiritsi, ja hänen soinnuton herkeämätön naurunsa loukkasi hänen mieltään. Hän itse ei nauranut ja pelkäsi koko ajan, että hänen läsnä-olonsa kävisi seuralle sietämättömäksi. Mutta kukaan ei huomannut hänen yleisen mielialan vastaista mielentilaansa. Kaikilla näytti olevan sangen hauskaa.
Jonkun kerran aikoi hänkin sekaantua keskusteluun, mutta hänen sanansa kilvistyivät kuin korkki vedestä, eikä hän saattanut yhtyä heidän leikinlaskuunsa.
Mitään pahaa tai sopimatonta heidän puheissaan ei ollut, kaikki oli terävää, viisasta, vieläpä saattoi se olla naurettavaakin, mutta jotain puuttui, ja puuttui juuri sitä, mikä tekee ilonpidon välittömäksi, puuttui suolaa, mutta se olikin tälle seuralle aivan tuntematonta tavaraa.
Päivällisten päätyttyä nousivat tytär ja kotiopettajatar pöydästä. Speranski hyväili tytärtään valkealla kädellään ja suuteli häntä. Mutta tämäkin näytti ruhtinas Andreista luonnottomalta.
Herrat jäivät englantilaiseen tapaan istumaan portviinin ääreen.
Kun puheltiin Napoleonin toimista Espanjassa, alkoi ruhtinas Andrei vastustaa toisten mielipiteitä, jotka kaikki olivat suosiollisia näille toimille. Speranski hymähti ja kertoi jutun, jolla ei ollut mitään yhteyttä keskusteluaineen kanssa, kääntääkseen keskustelun kulun toisille aloille. Jonkun hetken olivat kaikki ääneti.
Kun he olivat istuneet jonkun ajan pöydän ääressä, tulppasi isäntä viinipullon, antoi sen palvelijalle, nousi seisoalleen ja sanoi: "nykyään kulkee hyvä viini saappaissa".[61]Vieraatkin nousivat ja lähtivät äänekkäästi puhellen vierashuoneeseen. Palvelija ojensi Speranskille kaksi pikalähetin tuomaa kirjettä. Hän otti ne ja poistui työhuoneeseen. Samassa hävisi vieraiden hilpeys, ja he alkoivat hiljaa keskustella keskenään.
— No, nyt lausuntoa! — sanoi isäntä tullessaan työhuoneesta. — Verraton kyky! — hän jatkoi, kääntyen ruhtinas Andreihin. Magnitski oikasihe heti asentoon ja alkoi lausua ranskankielistä pilarunoa, jonka oli sepittänyt eräistä Pietarin tunnetuista henkilöistä. Tuon tuostakin keskeytti kättenpauke hänet. Lausunnon loputtua astui ruhtinas Andrei isännän luo ja alkoi hyvästellä.
— Mihin näin aikaiseen? — sanoi Speranski.
— Olen luvannut saapua illatsuun...
Molemmat vaikenivat hetkeksi. Ruhtinas Andrei katseli läheltä noihin kiiltäviin kuvastinsilmiin, ja hänestä tuntui naurettavalta, että oli saattanut odottaa jotain Speranskilta ja heidän yhteisestä työstään ja että hän oli saattanut pitää niin tärkeinä Speranskin toimia. Vielä kauvan kaikui hänen korvissaan Speranskin täsmällinen, iloton nauru.
Kotiin palattuaan muisteli ruhtinas Andrei elämäänsä Pietarissa viimeisten neljän kuukauden kuluessa ja se tuntui hänestä aivan oudolta. Hän muisteli hommiaan, liehakoimisiaan, sotalaki-ehdotelmaansa, joka oli jätetty komitealle, mutta silti tahdottiin jättää unhotuksiin ainoastaan sentähden, että samasta aineesta oli juuri vähää ennen laadittu sangen heikko ehdotelma, joka oli esitetty hallitsijan vahvistettavaksi; hän muisteli myös työtä komiteassa jossa jäsenenä oli m.m. Berg; muisteli miten huolellisesti ja kauvan aina oli tässä komiteassa keskusteltu työjärjestystä ja muotoseikkoja koskevista asioista, mutta miten vältellen ja hätimiten oli sivuutettu todelliset asiat. Hän muisteli toimiaan lakivaliokunnassa, miten huolellisesti oli kääntänyt venäjäksi roomalaisia ja ranskalaisia lakikokoelmia käsitteleviä kirjoituksia, ja hän häpesi itseään. Sitten kuvastuivat elävästi hänen mieleensä elämä Bogutsharovossa, toimet maalla, matka Rjasaniin; hän muisti talonpojat, kylänvanhimman Dronin, ja kun sitten mielessään sovitteli näihin henkilöihinyksilön oikeuksia, joita lakipykälissä oli koettanut määritellä, niin alkoi häntä ihmetyttää, miten oli niin kauvan saattanut tuhlata aikaansa näin turhaan työhön.
Seuraavana päivänä kävi ruhtinas Andrei vieraskäynneillä muutamissa perheissä, joissa ei vielä ollut ennen käynyt, m.m. Rostoveilla, joihin oli uudestaan tutustunut viimeisissä tanssiaisissa. Kohteliaisuus jo vaati häntä käymään Rostoveilla, mutta sen lisäksi halutti häntä nähdä kotioloissa tuo kumma, pirteä tyttönen, josta hänelle oli jäänyt niin hauska muisto.
Hän kohtasi Natashan miltei ensimmäisenä. Tyttösellä oli yllä sininen arkipuku, jossa hän ruhtinas Andrein mielestä oli vielä sievempi kuin tanssiaispuvussa. Natasha ja muutkin perheen jäsenet kohtelivat ruhtinas Andreita sydämellisen avonaisesti, aivan kuin vanhaa ystävää. Rostovilaiset, joita ruhtinas Andrei ennen oli arvostellut ankarasti, tuntuivat nyt kaikki hänestä verrattomilta, vaatimattomilta ja hyvänsuovilta ihmisiltä. Vanhan kreivin vieraanvaraisuus ja sydämellisyys — ominaisuudet, jotka Pietarissa ovat niin harvinaisia — vaikuttivat niin valtavasti ruhtinas Andreihin, ettei hän saattanut vastustaa päivälliskutsua. "He ovat todella hyviä, kelpo ihmisiä" — ajatteli Bolkonski — "vaikkeivätkään lainkaan käsitä, mikä aarre heillä on tyttäressään; mutta kelpo ihmisiä he ovat ja he muodostavat oivan taustan tuolle omituisen runolliselle, viehättävälle tyttöselle, joka uhkuu todellista elämää!"
Natashan lähettyvillä tunsi ruhtinas Andrei siirtyvänsä aivan vieraaseen, erityiseen maailmaan, jonka täyttivät hänelle aivan tuntemattomat riemut, siihen vieraaseen maailmaan, joka häntä niin kummasti oli viekoitellut jo Otradnon lehtokujassa ja avonaisen akkunan ääressä kuutamoyönä. Nyt tämä maailma ei enää häntä viekoitellut, ei se enää ollut hänelle vieras; tultuaan tähän maailmaan hän sieltä löysi uusia nautinnon aiheita.
Päivällisen jälkeen istuutui Natasha ruhtinas Andrein pyynnöstä klaveerin ääreen ja alkoi laulaa. Ruhtinas Andrei seisoi naisten kanssa keskustellen akkunan luona ja kuunteli. Kesken lausetta ruhtinas Andrei vaikeni ja tunsi itkun väreitä kurkussaan. Tämä oli hänelle aivan odottamatonta, sillä hän ei luullut voivansa itkeä. Hän katseli laulavaa Natashaa, ja uusi onnellinen kieli värähti hänen sielussaan. Hän oli onnellinen, mutta samalla täytti kaiho hänen mielensä. Vaikkei hänellä ollut vähintäkään itkun syytä, oli hän sentään pillahtamaisillaan itkuun. Miksi? Entinen rakkausko oli syynä? Pikku ruhtinatar vainajako? Pettymyksensäkö?... Tulevaisuudentoiveensako?... Olivat ja eivät olleet. Tärkeimpänä syynä oli se, että hän yhtäkkiä tunsi elävästi, miten kauhea ristiriita oli olemassa jonkin hänessä asustavan äärettömän suuren ja määrittelemättömän ja jonkin ahtaan ja ruumiillisen välillä, jonka tiesi itseään sekä myöskin Natashaa hallitsevan. Tämä ristiriita häntä painoi ja samalla saattoi iloiseksi.
Heti kun Natasha oli lopettanut laulamisensa meni hän ruhtinas Andrein luo ja kysyi, mitä tämä piti hänen äänestään. Mutta samassa huomasi hän käyttäytyneensä tuhmasti ja hämmentyi. Ruhtinas Andrei katseli hymyillen häneen ja sanoi, että häntä miellytti hänen äänensä samoin kuin kaikkikin mitä hän tekee.
Illalla myöhään lähti ruhtinas Andrei Rostovien talosta. Hän meni levolle tavallisuuden mukaan, mutta huomasi pian, ettei voisi nukkua. Milloin sytytti hän kynttilän ja nousi istumaan vuoteessa, milloin nousi kokonaan vuoteesta, laskeutui taas pitkälleen, mutta unettomuus ei nyt häntä lainkaan rasittanut: niin riemukkaalta ja uudelta tuntui sielussa, aivan kuin olisi ummehtuneesta huoneesta päässyt vapaaseen Jumalan ilmaan. Hänen ei edes pistänyt päähänsä, että olisi rakastunut Natashaan; hän ei edes ajatellut tyttöä; tyttönen liiteli vain hänen mielikuvissaan, ja sentään näki hän koko elämänsä aivan uudessa valossa. "Miksi pelkään, miksi häärin näissä ahtaissa, suletuissa kehyksissä, kun kerran elämä, koko elämä kaikkine riemuineen on minulle avoinna?" — puheli hän itselleen. Ja ensi kerran pitkistä ajoista hän alkoi laatia onnellisia tulevaisuudensuunnitelmia. Hän päätti mielessään, että hänen on ryhdyttävä kasvattamaan poikaansa, on etsittävä hänelle kasvattaja, johon voi täysin luottaa; sitten on hänen erottava toimistaan ja lähdettävä ulkomaille, Englantiin, Sveitsiin ja Italiaan. "Minun on käytettävä hyväkseni vapautta niin kauvan kun vielä tunnen itseni näin voimakkaaksi ja nuoreksi. Pierre oli oikeassa sanoessaan, että onnelliseksi tullakseen on ihmisen uskottava onnen mahdollisuuteen, ja nyt siihen minäkin uskon. Jättäkäämme kuolleet kuolleitten haudattaviksi, mutta eläkäämme ja olkaamme onnelliset, kun elämä meissä vielä sykkii", — hän ajatteli.
Eräänä aamuna saapui Pierren luo eversti Adolf Berg, jonka Pierre tunsi, kuten kaikkikin Moskovassa ja Pietarissa. Bergillä oli yllä uudenuutukainen, siisti virkapuku, ja hänen rasvatut hiuksensa olivat suitut ohimoilta eteenpäin, keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan.
— Tulen juuri kreivittären luota, joka ikäväkseni ei saattanut suostua pyyntööni; toivon että te, kreivi, olette suosiollisempi, — puhui Berg hymyillen.
— Mitä haluatte, eversti? Olen valmis täyttämään pyyntönne.
— Olen nyt, kreivi, saanut uuden kotini täydellisesti kuntoon, — ilmoitti Berg, arvellen nähtävästi, että kaikki tästä tiedosta riemastuvat; — ja siksipä olen tuota aikonut järjestää pienen illatsun omille ja vaimoni tuttaville. (Hän hymyili entistä herttaisemmin). Tahdoin pyytää kreivitärtä ja teitä hyväntahtoisesti saapumaan luoksemme teelle ja illalliselle.
Mutta kreivitär Helena Vasiljevna, joka piti alentavana seurustella jonkinjoutavain Bergien kanssa, saattoi olla kyllin julma kieltäytyäkseen tästä kunniasta. Berg selitteli niin juurtajaksain, miksi hän tahtoo koota luokseen pienen, hyvän seurapiirin, ja miksi se hänestä on hauskaa, ja miksi hän ei kuluta rahojaan korttipeliin tai muuhun huonoon elämään, mutta kyllä on valmis suuriakin summia uhraamaan hyvän seuran hankkimiseen, ettei Pierre saattanut kieltäytyä; vaan lupasi saapua.
— Mutta ei myöhään, kreivi, jos rohkenen pyytää, niin kymmentä vailla kahdeksan, rohkenen pyytää. Muodostamme peliseuran, meidän kenraalimmekin saapuu. Hän on minulle erittäin ystävällinen. Syömme sitten illallista, kreivi. Tehkää siis hyvin.
Sinä iltana ei Pierre tapansa mukaan myöhästynyt vaan saapui Bergien luo jo neljännestä vailla kahdeksan.
Bergit olivat jo valmiit vieraita vastaan ottamaan.
Aviopuolisot istuivat siistissä valaistussa työhuoneessa, joka upeili uusine huonekaluineen, tauluineen ja veistokuvineen. Berg istui uudessa napitetussa virkapuvussaan Veran vieressä ja selitteli tälle, miten aina voi ja pitääkin hankkia itselleen ylhäisiä tuttavia, sillä silloin vasta tuttavuuksista on iloa. "Aina heistä jotakin oppii ja voi jotakin pyytää. Niinpä minunkin virka-urani (Berg ei laskenut elämäänsä vuosissa, vaan virka-asteissa). Toverini eivät vielä ole alullakaan, ja minä odottelen rykmentinpäällikön virkaa, ja on minulla onni olla teidän puolisonne (hän nousi paikaltaan ja suuteli Veran kättä). Ja miten olen kaiken tämän saavuttanut? Etupäässä — tuttavuuksien valitsemistaidolla. Sanomattakin on selvää, että pitää olla täsmällinen ja siveellinen."
Berg vaikeni ja hymähti tuntiessaan etevämmyytensä heikon naisen rinnalla, joka herttaisuudestaan huolimatta sittenkin oli vain heikko nainen, joka ei voi täysin käsittää, mikä oikeastaan tekee miehestä miehen, —ein Mann zu sein. Vera myöskin hymähti tuntiessaan etevämmyytensä siveellisen, hyvän miehensä rinnalla, joka hänen mielestään, kuten kaikkikin miehet, käsitti väärin elämän tarkoituksen. Pitäen vaimoaan mittapuuna arveli Berg kaikkien olevan heikkoja ja tuhmia. Samoin Veerakin miestään ajatellen luuli, että kaikki miehet pitävät ainoastaan itseään järkevinä, mutta siitä huolimatta ovatkin itse tyhmyreitä, ylpeitä ja itsekkäitä.
Berg nousi, syleili vaimoaan varovasti, jottei rutistaisi tämän kallista neulekaulusta, ja suuteli häntä keskelle suuta.
— Kun emme vain saisi aivan pian lapsia, — sanoi hän, huomaamatta itsekään tässä minkäänlaista ajatuksen yhtenäisyyttä.
— Niin, — vastasi Vera, — sitä en minäkään toivoisi. Pitäähän toki elää seuraelämää varten.
— Aivan tuollainen oli ruhtinatar Jusupovillakin, — sanoi Berg, osoittaen onnellisen hyvänsuovasti hymyillen vaimonsa neulekaulusta.
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kreivi Besuhof oli saapunut. Aviopuolisot katsahtivat itsetietoisesti hymyillen toisiinsa, aivan kuin kumpikin olisi tahtonut lukea ansiokseen tämän vieraan saapumisen.
"Nähkääs mitä tuttavuudet merkitsevät", — ajatteli Berg, — "nähkääs mitä käytöstapa merkitsee!"
— Mutta kuulehan, — sanoi Vera, — kun minä puhelen vieraiden kanssa, niin älä minua keskeytä, sillä tiedän tarkalleen, mistä kunkin kanssa on keskusteltava.
Berg hymähti.
— Täytyy toisinaan, — hän sanoi, — miesten kanssa on puhuttava toisinaan miestenkin asioista.
Pierre vietiin uutuuttaan upeilevaan vierashuoneeseen, missä ei saattanut istuutua rikkomatta sopusuhtaisuutta, siisteyttä ja järjestystä. Ja siksipä ei ollutkaan kumma, päinvastoin aivan ymmärrettävä asia, ettei Berg kalliilta vieraalta saattanut kieltää sopusuhtaisuuden rikkomista, vaikkakin hän itse, nähtävästi sairaalloisesti peläten siihen ryhtymistä, jätti valinnan vieraalle. Pierre rikkoi sopusuhtaisuuden siirtämällä itselleen tuolin, ja isäntä ja emäntä alkoivat illatsun, keskustellen vieraan kanssa ja keskeyttäen alituiseen toinen toistaan.
Vera oli saanut päähänsä, että Pierren kanssa oli puheltava Ranskan lähetystöstä, ja ryhtyikin heti tähän aineeseen. Berg taas päätteli, että oli jo miehistenkin asiain aika, keskeytti vaimonsa puheen ja siirtyi puhumaan Itävallan sodasta ja, poiketen mielivaltaisesti pääasioista, hän alkoi esittää omia mielipiteitään ja näkökantojaan niistä ehdoista, joilla hänelle oli tarjottu toimi tässä sodassa, ja selitteli niitä syitä, joiden perusteella hän oli kieltäytynyt tästä toimesta. Vaikka keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, ja vaikka Vera olikin miehelleen äkäinen miehisen aineksen sekaantumisen tähden, ja vaikkei vielä ollutkaan heillä kuin yksi vieras, niin sittenkin tuntui molemmista aviopuolisoista suloiselta, ettäillatsuoli alkanut mainiosti, ja että heidän illatsunsa keskusteluineen, teenjuontineen, palavine kynttilöineen oli aivan samallainen kuin kaikkien muidenkin illatsut.
Pian saapui sitten Boris, Bergin vanha toveri.
Hän kohteli Bergiä ja Veraa jonkun verran armollisesti ja suojelevasti. Boriksen jälkeen saapui eräs rouva everstineen, sitten itse kenraali, sitten Rostovit, ja nyt oli jo illatsu aivan tarkalleen tavallisten illatsujen kaltainen. Vera ja Berg eivät voineet olla iloisesti myhäilemättä katsellessaan vilkasta liikettä vierashuoneessa ja kuunnellessaan tätä tolkutonta puhelua ja pukujen kahinaa. Kaikki meni kuten muidenkin illatsuissa, ja erityisen tyypillinen oli kenraali, joka kehuskeli asuntoa, läimäytti Bergiä olalle ja isällisen omavaltaisena puuhaili pelipöydän järjestämisessä. Kenraali istuutui kreivi Rostovin viereen, joka hänen jälkeensä oli arvokkain vieras. Vanhukset yhtäällä, nuoret toisaalla, emäntä teepöydän ääressä, jolla oli aivan samallaisia leivoksia hopeaisissa vasuissa kuin oli ollut Panineillakin, kaikki oli aivan täydelleen samallaista kuin muillakin.
Pierren, joka luettiin arvokkaimpiin vieraisiin, täytyi ryhtyä bostonia pelaamaan kreivi Rostovin, kenraalin ja everstin kanssa. Hän joutui istumaan vastapäätä Natashaa ja huomasi ihmeekseen, miten tyttö sitten tanssiaisten oli tavattomasti muuttunut. Hän oli vaitelias ja tuntuvasti rumempi kuin oli ollut tanssiaisissa; olisipa ollut jolsakin, jollei hänen kainon rauhallinen käytöstapansa olisi jossain määrin korvannut entistä suloutta.
"Mikä häntä vaivaa?" — ajatteli Pierre, vilkaistuaan tyttöön. Natasha istui teepöydän ääressä sisarensa vieressä ja vastaili sivulleen katsahtamatta Boriksen puheisiin. Pelattuaan koko vahvan värinsä ja otettuaan vastapelaajansa riemuksi viisi tikkiä Pierre kuuli tervehdysten ja askelten ääntä ja vilkasi taas Natashaan.
"Mitä on hänelle tapahtunut?" — puheli hän yhä enemmän ihmetellen itsekseen.
Natashan edessä seisoi ruhtinas Andrei hellän hyväilevä ilme kasvoilla ja puhui tytölle jotain. Pää pystyssä, poskilla raikas puna ja pidätellen katkonaista hengitystään katseli Natasha Bolkonskiin. Jonkinlainen sisäinen kirkas valo, joka äsken näytti sammuneelta, loisti taas hänen silmistään. Hän oli hetkessä aivan muuttunut: rumuus oli kadonnut, ja hän oli taas yhtä viehättävä kuin oli ollut tanssiaisissa.
Ruhtinas Andrei tuli tervehtimään Pierreä, ja tämä huomasi ystävänsäkin kasvoilla uuden, nuorekkaan ilmeen. Vaikka Pierre pelin kestäessä tuon tuostakin muutti paikkaa ja istui milloin selin, milloin kasvoin Natashaan, niin tarkasteli hän siitä huolimatta koko ajan tyttöä ja ystäväänsä.
"Jotain sangen tärkeätä on tekeillä heidän välillään", — ajatteli Pierre, ja iloiset, mutta samalla myös katkerat tunteet riehahtelivat hänen sydämessään ja saattoivat hänen kokonaan unohtamaan pelin.
Kuudennen vuoron loputtua nousi kenraali pöydästä ja sanoi, että näin on mahdoton jatkaa, ja Pierre pääsi vapaaksi. Natasha puheli Sonjan ja Boriksen kanssa, ruhtinas Andrei taas puheli Veran kanssa, joka hienosti hymyillen koetti parastaan emäntänä. Pierre meni ystävänsä luo ja kysyttyään keskustellaanko salaisuuksista, istuutui Veran ja Bolkonskin seuraan. Vera, joka oli huomannut ruhtinas Andrein suhteen Natashaan, arveli, että illatsussa, todellisessa illatsussa pitää hienolla tavalla viitata tunteisiinkin, ja siksipä hän heti kun jäivät kahdenkesken alkoikin puhua ruhtinas Andreille ensin ylimalkaan tunteista ja sitten sisarestaan. Hänen täytyi näin viisaalle (jommoisena piti ruhtinas Andreita) vieraalle näyttää valtiomiestaitoaan.
Kun Pierre palasi heidän luokseen huomasi hän, että Vera oli ylen tyytyväinen ja innostunut keskusteluun, mutta ruhtinas Andrei taas (mikä muuten oli harvinaista) näytti hämmentyneeltä.
— Mitä arvelette? — puheli Vera, hienosti hymyillen. — Te, ruhtinas, olette niin tarkkanäköinen ja käsitätte ensi näkemältä ihmisen luonteen. Mitä ajattelette Natashasta, voiko hän vakavasti täyttää velvollisuutensa, voiko hän, kuten muut naiset (Vera tarkoitti itseään), kerran mieheen rakastuttuaan ikuisesti olla hänelle uskollinen? Sellaista pidän todellisena rakkautena. Mitä arvelette, ruhtinas?
— En tunne kyllin tarkasti sisartanne, — vastasi ruhtinas Andrei, ivallisesti hymyillen salatakseen hämmentyneen mielentilansa, — voidakseni ratkaista näin aran kysymyksen; ja sitäpaitsi olen huomannut, että mitä vähemmän naisella on ihailijoita sitä vakavampi hän on, — hän lisäsi ja katsahti samalla Pierreen, joka oli tullut heidän luokseen.
— Niin, se on totta, ruhtinas; meidän aikanamme, — jatkoi Vera (mainiten meidän aikamme, kuten yleensä mielellään mainitsevat yksinkertaiset ihmiset, jotka luulevat keksineensä ja määritelleensä meidän aikamme omituisuudet ja jotka luulevat ihmisten ominaisuuksien muuttuvan ajan mukana) — meidän aikanamme ovat tytöt niin vapaita, ettäle plaisir d'être courtisée[62]useinkin tukahuttaa heissä todellisen tunteen. Ja täytyy tunnustaa, että Natashakin on tälle heikkoudelle sangen altis. — Natashan mainitseminen sai ruhtinas Andrein kasvoille taas yrmeän, epämiellyttävän ilmeen; hän aikoi nousta, mutta Vera vain jatkoi, hymyillen yhä hienommin:
— Ei ketään ole mielestäni niin liehakoittu kuin häntä, — puhui Vera,— mutta tähän saakka ei kukaan ole häntä vakavasti miellyttänyt. Tehän tiedättekin, kreivi, — sanoi hän Pierreen kääntyen, — ettei edes meidän herttainen serkkumme Boris, joka, meidän kesken sanottuna, oli sangendans le pays du tendre...[63]
Ruhtinas Andrei yrmisti kulmiaan ja oli vaiti.
— Tehän olette Boriksen ystävä? — sanoi Vera hänelle.
— Kyllä hänet tunnen...
— Hän on varmaan kertonut lapsuusajan rakkaudestaan Natashaan?
— Lapsuusajan rakkausko? — kysyi ruhtinas Andrei äkkiä ja punastui.
— Niin. Johtavathan serkusten väliset läheiset suhteet toisinaan rakkauteen:le cousinage est un dangereux voisinage.[64]Eikö totta?
— Oi, epäilemättä, — sanoi ruhtinas Andrei ja alkoi luonnottoman vallattomasti varoitella Pierreä tämän viidenkymmenenvuotisista moskovalaisista serkuista, nousi kesken puhettaan, tarttui Pierren käsipuoleen ja vei hänet syrjään.
— Entä nyt? — sanoi Pierre ihmeissään katsellen ystävänsä kumman elokkaita kasvoja ja muistellen silmäystä, millä ruhtinas Andrei noustessaan oli katsahtanut Natashaan.
— Minun pitää, minun pitää puhella sinun kanssasi, — sanoi ruhtinas Andrei. — Tiedäthän meidän naisten hansikkaamme (hän tarkoitti niitä vapaamuurarihansikkaita, jotka annettiin jokaiselle tulokasveljelle, jotta tämä voisi antaa ne rakastamalleen naiselle). Minä... Mutta olkoon nyt sillään, puhun sinulle sittemmin... — Ja kumma loiste silmissä ja hätäisin liikkein hän astui Natashan luo ja istuutui hänen viereensä. Pierre huomasi, miten hän jotain kysyi Natashalta ja miten tämä vastasi pyrähtäen.
Samalla tuli Pierren luo Berg ja kehoitti innokkaasti häntä yhtymään kenraalin ja everstin väliseen kinasteluun Espanjan sodasta.
Berg oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän hymyili kuin aurinko. Illatsu oli erittäin onnistunut ja aivan samallainen kuin muutkin illatsut, joissa hän oli ollut mukana. Kaikki oli samallaista: naisten hienot puheet, kortit, äänekkäästi korttipöydässä haasteleva kenraali, teekeittiö ja vieläpä leivoksetkin. Eräs seikka vielä puuttui, jotta illatsu olisi ollut sellainen kuin nekin, joita Berg jäljitteli. Puuttui kovaääninen miehinen keskustelu ja kinastelu jostain tärkeästä ja viisaasta asiasta. Kenraali oli jo alkanut tällaisen kinastelun, ja sitä kuulemaan ja siihen yhtymään Berg nyt houkuttelikin Pierreä.
Seuraavana päivänä lähti ruhtinas Andrei Rostoveille päivälliselle, koska Ilja Andrejevritsh oli hänet kutsunut, ja viipyi heidän luonaan koko päivän.
Kaikki talossa tiesivät ruhtinas Andrein tulon syyn, eikä hän itsekään sitä koettanut salata, vaan seurusteli koko ajan Natashan kanssa. Eikä ainoastaan Natasha säikähtyneessä, mutta riemuitsevassa ja onnellisessa sydämessään tuntenut pelkoa jotain tärkeätä, välttämätöntä odottaessaan, ei, koko talon oli vallannut samallainen pelko. Surullisin, vakavan ankarin silmin katseli kreivitär ruhtinas Andreita, kun tämä puheli Natashan kanssa, ja teeskennellyn kainosti alkoi hän puhella jonkin joutavaa, kun vain ruhtinas Andrei häneen vilkasi. Sonja ei uskaltanut jättää Natashaa ja pelkäsi samalla, että saattaisi olla esteeksi. Kun he vain hetkeksikin jäivät kahdenkesken, kävi Natasha kalpeaksi ja odotti sydäntuskalla jonkun saapumista. Häntä ihmetytti ruhtinas Andrein arkuus. Hän tunsi että ruhtinas Andreilla oli jotain erinomaisempaa sydämellä, mutta hän ei saanut sanotuksi.
Kun ruhtinas Andrei illalla oli lähtenyt, tuli kreivitär Natashan luo ja kysyi kuiskaten:
— No, armaani?
— Äiti, Jumalan nimessä, älä kysy minulta nyt mitään. En voi sanoa, — vastasi Natasha.
Siitä huolimatta lojui Natasha samana iltana kauvan äidin vieressä tämän vuoteessa. Hän oli kiihtynyt ja pelokas ja katsoa tuijotti suoraan eteensä. Hän kertoeli äidille, miten ruhtinas Andrei oli häntä kehunut, miten hän oli kertonut lähtevänsä ulkomaille ja kysellyt, missä he aikovat viettää kesän, ja miten hän oli udellut Boriksesta.
— Mutta tällaista, tällaista en vielä milloinkaan ole kokenut! — puheli Natasha. Mutta minä pelkään hänen lähettyvillään, mitä se merkitsee? Lieköhän, että tämä on se todellinen, niinkö? Äiti, joko nukut?
— En, rakkaani, itsekin pelkään, — vastasi äiti. — Menehän jo nukkumaan.
— En kuitenkaan saata nukkua. Ja hulluapa olisikin nyt nukkua. Äiti rakas, äiti, tällaista en vielä milloinkaan ole tuntenut, — puheli Natasha, ihmetellen ja kauhistuen sydämessään riehuvia tunteita. — Emmehän saattaneet edes aavistaa!...
Natashasta tuntui kuin olisi hän ollut rakastunut ruhtinas Andreihin jo Otradnon ajoilta. Häntä oli peloittavinaan tämä kummallinen, odottamaton onni, että se, jonka hän jo ensi näkemältä (nyt oli hän jo aivan varma siitä) oli omakseen valinnut, nyt taas tapasi hänet ja on häneen rakastunut.
"Ja pitipä hänen nyt juuri, kun mekin olemme täällä, saapua Pietariin. Ja pitipä meidän kohdata toisemme noissa tanssiaisissa. Kaikki on kohtalon työtä. On selvää, että kohtalo on asiat niin johtanut. Jo silloin kun ensikerran hänet näin tunsin jotain erikoista."
— Mitä hän sinulle vielä sanoi? Mitä runoja hän kirjoitti? Luehan ... — puhui äiti mietteissään, sillä hän oli huomannut, että ruhtinas Andrei kirjoitti jotain Natashan muistikirjaan.
— Äiti, onko se häpeällistä, kun hän on leski?
— Ole lörpöttelemättä, Natasha. Rukoile Jumalaa.Les mariages se font dans les cieux.[65]
— Kyyhkyni, äiti armaani, miten teitä rakastan, miten minun on hyvä olla! — huudahti Natasha, kiersi äidin syleilyynsä, ja onnen ja liikutuksen kyyneleet tulvivat hänen silmistään.
Samaan aikaan oli ruhtinas Andrei Pierren luona ja kertoi tälle rakkaudestaan Natashaan ja lujasta päätöksestään ottaa tyttö vaimokseen.
Samana päivänä oli kreivitär Helenalla kutsut; oli saapunut Ranskan lähettiläs, eräs prinssi, joka viime aikoina oli ollut jokapäiväinen vieras talossa, ja paljon ylhäisiä herroja ja naisia. Pierrekin oli tullut vaimonsa suojiin, kulki läpi huoneuston ja ihmetytti kaikkia miettivän hajamielisellä ja synkällä muodollaan.
Tanssiaisten jälkeen oli Pierre taas alkanut tuntea tuon kauhean ikävän läheisyyttä ja koetti kaikin voimin torjua sitä luotaan. Prinssin ilmestyttyä taloon oli Pierrestä tehty kamariherra, ja tämän tapauksen jälkeen alkoi häntä painostaa ja hävettää suurissa seuroissa, ja yhä useammin vaivasivat häntä entiset synkät mietteet ihmiselämän turhuudesta. Ja tämä synkkä mielentila yhä vain kasvoi, kun hän samoihin aikoihin huomasi holhokkinsa Natashan ja ruhtinas Andrein väliset suhteet ja samalla tuli verranneeksi ystävänsä asemaa omaansa. Hänestä oli yhtä vastenmielistä ajatella vaimoaan, Natashaa tai ruhtinas Andreita. Taas tuntui hänestä kaikki turhuudelta iäisyyden rinnalla, ja edessä oli kysymys: "miksi?" Ja hän aherteli yöt päivät veljeskunnan töiden ääressä, toivoen täten pidättelevänsä pahaa henkeä loitolla. Poistuttuaan kreivittären kutsuista Pierre istui puoliyön aikaan tupakansavuisessa, matalassa huoneessaan, yllä kulunut yönuttu, ja jäljenteli veljeskunnalle alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja. Äkkiä kuuli hän lähenevää astuntaa. Huoneeseen astui ruhtinas Andrei.
— Ah, tekö täällä, — sanoi Pierre hajamielisen ja tyytymättömän näköisenä. — Minä täällä työskentelen, — hän jatkoi, osoittaen pöydällä olevaa vihkoa aivan kuin pelastajaansa elämän onnettomuuksissa. Ruhtinas Andrei oli kuin uudestaan elämään herännyt; hänen kasvonsa olivat riemuitsevan loistavat, kun hän pysähtyi ystävänsä eteen. Hän ei huomannut tämän surullista katsetta, hymyili vain itserakkaan tyytyväisenä.
— No, rakkaani, — sanoi ruhtinas Andrei, — aijoin jo eilen sinulle puhua ja nyt olen tullut vartavasten. En milloinkaan ole tällaista kokenut. Olen rakastunut, ystäväiseni.
Pierre huoahti syvään ja heittäytyi raskaine ruhoineen sohvalle ruhtinas Andrein viereen.
— Natasha Rostoviin, niinhän? — hän sanoi.
— Niin, niin, kehenkäs sitten? En olisi luullut, mutta tämä tunne on minua voimakkaampi. Eilen tuskittelin ja kärsin, mutta näistä tuskistakaan en luovu hinnalla millään. En ole ennen elänyt. Nyt vasta elän, mutta hänettä en voi elää. Mutta voiko hän minua rakastaa?... Olen liian vanha... Mikset puhu?...
— Minäkö? Minäkö? Mitä teille olen sanonut, — sanoi Pierre äkkiä ja alkoi astella pitkin permantoa. — Olen aina sitä ajatellut... Hän on harvinaisuus... Rakas ystävä, pyydän, älkää järkeilkö, älkää epäröitkö, ottakaa hänet, ottakaa, ottakaa... Ja vakuutan, että olette maailman onnellisin ihminen.
— Entä hän!
— Hän rakastaa teitä.
— Älä puhu pötyä... — sanoi ruhtinas Andrei hymyillen ja katsoi ystäväänsä silmiin.
— Rakastaa, tiedän, — kirkasi Pierre kiivaasti.
— Älähän, kuulehan, — sanoi ruhtinas Andrei pidätellen ystäväänsä käsipuolesta. — Käsitätkö asemani? Minun täytyy purkaa sydämeni jollekulle.
— No, no, puhu, olen iloinen, — puheli Pierre, ja todellakin muuttuivat hänen kasvonsa yhtäkkiä: rypyt otsalta hävisivät, ja iloisena alkoi hän kuunnella ystävänsä puhetta. Ruhtinas Andreikin näytti aivan toiselta, uudelta ihmiseltä. Mihin oli hävinnyt hänen kaihomielisyytensä, mihin elämän halveksuminen, mihin pettymykset? Pierre oli ainoa ihminen, jolle hän saattoi avata sydämensä, ja siksipä hän sen nyt purkikin täydelleen. Helposti ja rohkeasti hän suunnitteli tulevaisuuttaan, puhui, miten hänen on mahdoton uhrata onneaan isän päähänpistoille, miten hän pakottaa isän suostumaan tähän avioliittoon ja mieltymään Natashaan tai menee naimisiin isän suostumuksetta ja ihmetteli näitä kumman outoja hänestä itsestään riippumattomia tunteita, jotka nyt kokonaan olivat vallanneet hänen olemuksensa.
— Enpä olisi uskonut, vaikka ken minulle olisi sanonut, että voin näin rakastaa, — puheli ruhtinas Andrei. — Tämä tunne on aivan erilainen kuin entiset. Koko maailma on jakaantunut kahtia: toisaalla — hän ja pelkkää onnea ja toiveita, valoa; toisaalla — missä häntä ei ole, ikävää — ja pimeätä...
— Pimeätä ja synkkää, — toisti Pierre, — niin, niin, kyllä käsitän.
— En voi olla valoa rakastamatta, ei ole se minun syyni. Ja olen ylen onnellinen. Ymmärrätkö minua? Tiedän, että iloitset onnestani.
— Kyllä, kyllä, — vakuutteli Pierre, katsellen surumielisen hellin silmin ystäväänsä. Mitä valoisemmalta hänestä näytti ystävän kohtalo, sitä synkemmältä tuntui oma.