Pelageja Danilovna Meljukof oli leski, jolla oli joukko ala-ikäisiä lapsia, niillä opettajat ja opettajattaret. Hänen tilansa oli Otradnosta neljän virstan matkan päässä.
— Kas sinä puhut järkevästi, rakkaani, — yhtyi keskusteluun vanha kreivi. — Minäpä pukeudun myös ja lähden matkaan.
Mutta kreivitär ei suostunut päästämään kreiviä, sillä tämän oli kolottanut jalkaa jo useita päiviä. Päätökseksi tuli, että vanha kreivi jäisi kotiin, mutta tytöt pääsisivät matkaan, jos M-me Schoss suostuisi lähtemään mukaan. Sonja, joka muuten oli niin arka ja ujosteleva hyökkäsi innokkaimmin M-me Schossin kimppuun.
Sonja oli paraiten naamioittu. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja näistä kiitoksista tuli Sonja elostuneen tarmokkaaksi, mikä ei suinkaan ollut hänen luonteelleen ominaista. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että tänään jos milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja tässä tsherkessi-puvussaan hän näytti aivan uudelta ihmiseltä. M-me Schoss suostui lähtemään, ja puolen tunnin kuluttua helisi ja soi aisakellot ja tiukut, reenanturat kitisivät ja valittivat, ja portaiden eteen ilmestyi neljä kolmivaljakkoa.
Natashassa puhkesi ensimäisenä joulutunnelma ilmoille, tarttui pian toisiinkin, kasvoi ja vahveni ja nousi huippuunsa silloin kun koko seurue nauraa rupattaen, huutaen, kirkuen tuli suojista pakkaseen ja asettui rekiin.
Kahden reen eteen oli valjastettu työhevosia, kolmannen valjakon — vanhan kreivin — aisahevosena oli orlovilainen juoksija, neljännen — Nikolain — aisoissa oli pieni pitkäkarvainen musta. Nikolai oli naispukunsa ylle vetäissyt husaariviitan ja vyöttänyt sen uumenilta. Hän seisoi keskellä rekeä ja kokoili ohjia.
Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai eroitti valjaiden välkkyvät metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuilivat pimeällä kuistilla meluavaa seuruetta.
Nikolain rekeen istuutuivat Natasha, Sonja, M-me Schoss ja kaksi palvelustyttöä; orlovilaisen rekeen sijottuivat Dimmler puolisoineen ja Petja; toisiin rekiin pakkautuivat naamioitut alustalaiset.
— Anna mennä, Sahar! — huusi Nikolai kreivin kuskille, jotta saisi tilaisuuden matkalla ajaa hänen ohitseen.
Jalakset natisivat, kumea aisakello läpätteli, ja kolmivaljakko lähti liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vastaan ja vajosivat kääntyessään hohtavan valkeaan kovaan lumeen.
Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten melua ja vikinää. Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä.
Kun vielä kuljettiin puutarhassa, heittivät alastomat puut varjoja tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi silmän timanttikirkas, sinertävän hohtava kuun valaisema, liikkumaton lumiaavikko. Ensimäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen, kolmas, ja häikäilemättä rikkoen luonnon syvän rauhan luisuivat reet toistensa jälissä.
— Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! — kajahti kylmässä, tyynessä ilmassa Natashan ääni.
— Miten kirkasta, Nicolas! — kuului Sonjan ääni.
Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja taivistui paremmin nähdäkseen. Jotkin aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja viiksineen tähystelivät kuun valossa soopelikauluksen keskeltä.
"Tuo on ennen ollut Sonja", — ajatteli Nikolai. — Hän taivisti lähemmäksi tyttöä ja hymyili.
— Mitä te Nicolas?
— Enhän minä mitään, — sanoi Nikolai ja kääntyi taas hevosiin.
Kun seurue oli saapunut tasaiselle valtatielle, jonka reenjalakset olivat tehneet liukkaaksi ja hokat uurtaneet laville, alkoivat hevoset hoputtamatta kiristää ohjia ja lisätä vauhtia. Vasen sivuhevonen alkoi pää sivulle vääntyneenä tempoa vetohihnojaan. Aisahevonen alkoi tasaisesti heilua ja viuhattaa korviaan, aivan kuin se olisi kysynyt: "jokohan tuota alkaisi, vai onko vielä aikaista?" Kaukaa edestä eroitti selvästi valkealla lumella Saharin mustan valjakon, mutta kumean aisakellon äänestä voi päättää että se eteni. Sieltä kuului huutoja, naurua ja naamioittujen ääniä.
— Jokohan nyt, rakkaani! — kirkasi Nikolai hevosille, kiristäen toisella kädellä ohjia ja viuhuttaen toisella ruoskaa.
Ja ainoastaan ilman suhinasta ja sivuhevosten tempailusta ja yhä taajenevasta kavion kapseesta saattoi huomata, miten hirvittävän lujaa valjakko lensi. Nikolai vilkasi taakseen. Kirkuen ja kiljuen hutkivat alustalaiset hevosiaan ja antoivat aisahevostenkin laukata pysyäkseen Nikolain kintereillä. Nikolain aisahevonen ravasi huimasti, ei ajatellutkaan rikkomista ja lupasi tarpeen tullen yhä vain lisätä vauhtia.
Nikolai saavutti Saharin valjakon. He laskeutuivat ahdetta ja tulivat leveälle niittytielle joen rannalle.
"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän niityllä. Eipä ollakkaan, tämä on aivan outo seutu, missä en milloinkaan ole ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde, vaan Jumala ties mikä liekkään seutu! Tämä on jokin vieras seutu, lumottu paikka. Mutta olkoon mikä onkin!" Ja kirkaisten hevosille alkoi hän pyrkiä Saharin valjakon ohi.
Sahar pidätti hevosiaan ja käänsi härmän peittämät kasvonsa ohi pyrkijöihin.
Nikolai päästi hevosensa täyteen vauhtiin; Sahar oikasi kätensä sojoon, mäiskäytti huuliaan ja hellitti ohjat.
— No koetetaanko, herra, — hän lausui.
Julmasti kiitivät valjakot rinnan, ja yhä nopeammin kapsahtelivat nelistäväin hevosten kaviot. Nikolain valjakko alkoi päästä edelle. Sahar seisoi yhä entisessä asemassaan ja kohotti toisella kädellään ohjakset ilmaan.
— Älä luulekkaan, herra, — huusi hän Nikolaille.
Nikolai päästi kaikki hevoset lentoon ja sujautti Saharin ohi. Hieno, höyheä lumi ryöppysi reessä istujain kasvoille, tiu'ut ja aisakellot kilittivät, ja valjakon varjot ja nopeasti puikkivat hevosten jalat sulautuivat epämääräiseksi sekamelskaksi. Jalasten vitinä ja naisten kirunta täyttivät ilman.
Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkasi ympärilleen. Yhä olivat he samalla kuun valaisemalla satumaisella tasangolla, missä tähdet tuikkaelivat.
"Sahar huutaa, että kääntäisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin vasemmalle?" — ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla Meljukovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukofka? Jumala ties, minne olemme matkalla ja mitä on tekeillä — mutta sangen kummaa ja suloista tämä on." Hän katsahti rekeen.
— Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkeat, — sanoi joku noista kummallisista, sievistä, vieraista ihmisistä, joilla oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.
"Se oli varmaankin Natasha", — ajatteli Nikolai, "mutta tuo on M-me Schoss; mutta kenties ei olekkaan; tuota viiksiniekkaa tsherkessiä en tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."
— Eikö teidän ole kylmä? — hän kysyi.
Tytöt eivät vastanneet, vaan hyrähtivät nauramaan. Dimmler huusi jotain, arvatenkin jotain hullunkurista, takana kulkevasta reestä, mutta Nikolain reessä istujat eivät saattaneet eroittaa hänen sanojaan.
— Niin, niin, vastasivat nauravat äänet.
Mutta tuossahan on taas tuo lumottu metsä rikkaine, tummine varjoineen, kimmeltävine timantteineen, pitkine marmoriporrasriveineen, satulinnat hohtavat hopeakattoineen, ja kuuluu jonkinlaista petojen kiljuntaa. "Mutta jos tuo sittenkin on Meljukofka, niin on sitäkin kummempaa, että kuljettuamme, Jumala ties missä, saavummekin Meljukofkaan", ajatteli Nikolai.
He olivat todellakin saapuneet Meljukofkaan, ja portaiden edessä oli heitä vastassa palvelijattaret ja palvelijat kynttilät kädessä ja iloisina vieraista.
— Keitä he ovat? — kyseltiin kuistilta.
— Naamioittuja Otradnosta, hevosista tuntee, — vastasivat äänet.
Pelageja Danilovna Meljukof, harteva tarmokas nainen, istui lasit nenällä ja viitta hartioilla tytärtensä ympäröimänä vierashuoneessa ja koetti paraansa mukaan tyttöjä huvittaa. He valoivat kaikessa rauhassa vahakuvia ja tarkastelivat kuvien varjoja seinällä, kun eteisestä alkoi kuulua jyrinää.
Husaarit, rouvat, noita-akat, pajatsot, karhut rykivät eteisessä, pyyhkielivät härmäisiä kasvojaan ja siirtyivät sitten saliin, missä kiireen kaupalla sytytettiin kynttilöitä. Pajatso — Dimmler ja rouva — Nikolai alkoivat tanssin. Kirkuvien lasten ympäröiminä menivät naamioidut kumartamaan emännälle, peittäen kasvonsa ja muuttaen äänensä, ja hajaantuivat sitten suureen saliin.
— Ah, on mahdotonta tuntea! Mutta Natasha sitten! Katsokaa, ketä hän muistuttaa! Todellakin muistuttaa hän jotakuta. Mutta Edvard Karlitsh miten onnistunut! Minä en tuntenut. Ja miten hän tanssii! Ah, herranen aika, ja tsherkessi sitten; todellakin mainion sopiva puku Sonjalle. Entäs tämä sitten? Olipa hauskaa! Tuokaa pöytiä, Nikita, Vanja! Ja me kun täällä kaikessa rauhassa istuimme!
— Ha-ha-ha!... Husaari, mutta husaari! Aivan kuin poika, ja jalat!... En totta tosiaan voi katsella... — huudettiin, hoettiin.
Natasha, nuorten Meljukovien lemmikki, katosi talon nuorten kanssa sivuhuoneisiin, minne vietiin korkkia ja kaikellaisia viittoja ja miesten pukuja. Kymmenkunnan minuutin kuluttua yhtyi naamioittuihin koko talon nuoriso.
Pelageja Danilovna, joka oli järjestänyt tilaa vieraille ja antanut määräyksiä heidän kestitsemisestään, käveli lasit nokalla ja suu hymyssä naamioittujen keskellä, katsellen läheltä heitä kasvoihin, mutta sittenkään ketään tuntematta. Hän ei tuntenut Rostoveja, ei Dimmleriä, eipä edes omia tyttäriään eikä viittoja ja virkapukuja, joihin nuoret olivat pukeutuneet.
— Mutta kukas tämä sitten on? — puheli hän kotiopettajattareen kääntyen ja katseli omaa tytärtään, joka oli pukeutunut Kasanin tatariksi. — Varmaankin joku Rostoveista. Ja entäs te sitten, herra husaari, missä rykmentissä palvelette? — kysyi hän Natashalta. — Tarjoahan turkittarellekin hedelmäpuristetta, — sanoi hän tarjoilijalle: — sitä ei kiellä syömästä heidän uskontonsa.
Katsellessaan naamioittujen kumman hullunkurisia temppuja (nämä olivat varmoja, ettei kukaan heitä tunne eivätkä sentähden mitään hävenneet) Pelageja Danilovna toisinaan peitti kasvonsa nenäliinaan ja rekotti vanhuksen hyvänsuovaa naurua niin että täyteläinen ruumis hytkyi.
— Entäs Sashinettini sitten, Sashinettini! — hän hoki.
Kun oli tanssittu trepakkaa ja piiritansseja, järjesti Pelageja Danilovna kaikki, sekä säätyläiset että alustalaiset, suureen kehään; tuotiin köysi, sormus ja hopearupla ja alettiin seuraleikit.
Tunnin kuluttua olivat kaikki puvut jo rypyissä ja epäjärjestyksessä. Korkkiviikset ja kulmakarvat olivat tahrineet hikiset, punakat kasvot. Pelageja Danilovnakin alkoi tuntea naamioittuja, ihaili ja kiitteli heidän pukujaan, mitkä hänen mielestään verrattomasti sopivat vallankin tytöille, ja kiitteli kaikkia siitä että olivat tuoneet ilon taloon. Vieraat vietiin illalliselle ruokahuoneeseen, mutta alustalaisia kestittiin salissa.
— Ei, mutta saunassa ennustaminen se vasta on hirvittävää! — puhui illallispöydässä eräs Meljukovien talossa asustava vanhapiika.
— Miksikä? — kysyi talon vanhin tytär.
— Ettepä vain uskalla koettaa, siinä vaaditaan rohkeutta...
— Minä menen, — sanoi Sonja.
— Kertokaa, miten kävi sen neidin? — sanoi talon vanhimman jälkeinen.
— Niin, kerran meni eräs neiti, — alkoi vanhapiika, — vei mukanaan kukon ja pöytäkaluston kuten tapa vaati ja istuutui odottamaan. Hetkisen oli hän istunut, kun kuulee aisakellon ja tiukujen ääntä ... reki pysähtyy; joku tulee. Ovi avautuu — ja ilmielävänä seisoo hänen edessään upseeri; käy pöytään istumaan hänen viereensä.
— Ai! Ai!... — kiljasi Natasha kauhuissaan silmät selällään.
— Oikeinko hän tuota ... oikeinko hän puhuikin?
— Oikein, kuten ihminen ainakin; ja alkoi tyttöä suositella. Tytön olisi pitänyt häntä puhuttaa kukon lauluun saakka, mutta häntä alkoikin peloittaa. Häntä peloitti ja hän sulki käsillä silmänsä. Silloin tulija häneen käsiksi. Onneksi joutuivat palvelustytöt hätään...
— Miksi heitä nyt taas peloittelette! — sanoi Pelageja Danilovna.
— Äiti, olettehan itsekin käynyt ennustamassa... — sanoi tytär.
— Mutta miten sitä aitassa ennustetaan? — kysyi Sonja.
— Mennään vain aittaan ja kuunnellaan. Jos kuuluu jyskettä tai koputusta, niin tietää se onnettomuutta, mutta jos alkaa viljaa ripotella, niin on se onneksi.
— Äiti, kertokaahan, miten teidän kävi aitassa?
Pelageja Danilovna hymähti.
— Mitäs siitä, olen jo unohtanut... — sanoi hän. — Ja eihän teistä kukaan mene?
— Eipähän, minä menen; Pelageja Danilovna päästäkää minut, minä menen, — sanoi Sonja.
— Kun et vain pelkää.
— Luisa Ivanovna, saanko mennä? — kysyi Sonja M-me Schossilta.
Jos leikittiin sormusleikkiä, köyttä käännettiin, ruplaa kätkettiin tai puheltiin kuten illallispöydässä, niin Nikolai ei poistunut Sonjan lähettyviltä ja katseli häntä aivan uusilla silmillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt vasta oikein todella tutustunut häneen. Ja tähän olivat syynä korkkiviikset. Natashankin mielestä oli Sonja tänä iltana niin iloinen, vilkas ja kaunis, ettei hän milloinkaan häntä sellaisena muistanut nähneensä.
"Tuollainen hän on, mutta minä olen täys hölmö!" ajatteli Nikolai katsellessaan Sonjan säihkyviä silmiä ja riemuitsevia, onnea hymyileviä kasvoja. Viiksien alle poskiin muodostui pienet, sievoset hymykuopat, joita Nikolai ei ennen muistanut huomanneensa.
— Minä en mitään pelkää, — sanoi Sonja, — Voinko lähteä heti? — Hän nousi pöydästä.
Hänelle neuvottiin aitta, sanottiin, miten hänen on vaiti seistävä ja kuunneltava ja lopuksi annettiin hänelle turkit. Sonja veti turkit yli päänsä ja vilkasi Nikolaihin.
"Mikä aarre tuo tyttö!" — ajatteli Nikolai. "Mitä olen ajatellutkaan näihin saakka!"
Sonja poistui käytävään lähteäkseen aittaan. Nikolai riensi pääkäytävälle, uskotellen että hänen on vari. Todellakin oli huoneissa ilma ummehtunutta väen paljouden johdosta.
Ilma oli yhä tyyni ja kylmä, kuu loisti taivaalla, mutta vielä kirkkaampana kuin vieraiden saapuessa. Kuun valo oli niin kirkas ja hangella loisti niin runsaasti tähtiä, ettei tehnyt mieli taivaalle edes katsahtaa, eikä oikeita tähtiä edes huomannutkaan. Taivas oli tumma ja ikävä, maa iloinen.
"Hölmö olen, hölmö! Mitä olenkaan odotellut näihin saakka?" ajatteli Nikolai, juoksi alas kuistilta ja lähti polkua myöten kiertämään rakennuksen nurkitse takakäytävälle, mistä tiesi Sonjan tulevan. Puolitiessä polun vieressä oli lumiharjaisia halkopinoja, joista varjot lankesivat lumelle; pinojen välistä ja niiden yli heittivät vanhat, paljaat lehmukset loukeroisia varjojaan lumelle ja polulle. Polku vei aittaan. Aitan hirsiseinä ja lumen peittämä katto kimaltelivat kirkkaassa kuun valossa aivan kuin ne olisivat olleet jalokivistä kyhätyt. Puu särähti puutarhassa, ja sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi. Tuntui kuin keuhkoihin ei olisikaan ilma virrannut, vaan jonkinlainen ikuisesti nuori voima ja ilo.
Joku laskeutui takakäytävän portaista. Viimeinen porras, jolle oli kulkenut lunta, narahti terävästi, ja vanhanpiian ääni lausui:
— Suoraan, suoraan polkua myöten, neiti. Älkää vain katsoko taaksenne.
— En pelkää, — vastasi Sonjan ääni, ja polkua pitkin Nikolaita kohti tulla sipsutti Sonja ohuvissa narskuvissa valittavissa kengissään.
Sonja oli kääriytynyt turkkiin. Vasta kolmen askeleen päästä hän huomasi Nikolain; Sonjakaan ei nähnyt Nikolaita sellaisena kuin oli tottunut hänet näkemään ja jollaisena oli häntä aina hieman pelännyt. Hän oli naisen puvussa, tukka pörrössä, ja onnellinen, Sonjan mielestä aivan outo hymy huulilla. Sonja juoksi nopeasti hänen luokseen.
"Aivan toinen ja sentään sama", ajatteli Nikolai, katsellessaan tytön kirkkaan kuun valaisemia kasvoja. Hän pisti kätensä turkin alle, kiersi tytön syleilyynsä, likisti hänet rintaansa vasten ja suuteli poltetulta korkilta hajahtavia huulia. Sonja suuteli häntä keskelle suuta, likistäen hänen poskensa pienten käsiensä väliin.
— Sonja!... Nicolas... He juoksivat aitan luo ja palasivat sitten takasin kumpikin omia teitään.
Kun lähdettiin paluumatkalle Meljukofkasta, järjesti Natasha, joka aina näki ja huomasi kaikki, asiat sille kannalle, että hän ja M-me Schoss sijoittuivat Dimmlerin rekeen, Sonja ja alustalaistytöt Nikolain rekeen.
Kotimatkalla ei Nikolai enää hoputellut valjakkoaan, vaan antoi sen juosta hiljalleen ja katsahti vähäväliä tässä salaperäisessä kuutamossa Sonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvain ja viiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, johon oli päättänyt ikuisesti yhdistää kohtalonsa. Hän taivistui yhä likemmä katsomaan; ja kun tunsi entisen Sonjansa ja nykyisen, ja kun poltetun korkin haju herätti suudelman hurman, hengitti hän täysin rinnoin raikasta talvi-ilmaa; ja katsellessaan ohi kiitävää maata ja loistavaa taivasta hän tunsi taas olevansa lumotussa valtakunnassa.
— Sonja, onkosinunhyvä olla? — kysyi hän vähäväliä.
— On, — Sonja vastasi. — Entäsinun?
Puolitiessä antoi Nikolai ohjat kuskille, juoksi Dimmlerin valjakolle ja asettui reen siivelle seisomaan.
— Natasha, — kuiskasi hän ranskaksi sisarensa korvaan, — olen tehnyt päätöksen Sonjan suhteen.
— Oletko jo sanonut hänelle? — kysyi Natasha, loistaen ilosta.
— Voi miten olet kumman näköinen noine viiksinesi ja kulmakarvoinesi, Natasha! Ilahduttaako päätökseni sinua?
— Olen niin iloinen, niin iloinen! Olenkin jo ollut sinulle vihainen. En ole sinulle mitään sanonut, mutta mielestäni olet käyttäytynyt sopimattomasti. Hänellä on sellainen sydän, Nicolas. Miten olen iloinen! Olen usein ilkeä, mutta minua on hävettänyt kun olen yksin onnellinen, — jatkoi Natasha. — Nyt olen niin sanomattoman iloinen; no, jouduhan hänen luokseen.
— Ei, odotahan ... voi, miten olet hullunkurisen näköinen! — sanoi Nikolai, tarkastellen yhä sisartaan ja luullen hänessäkin näkevänsä jotain uutta, tavatonta ja lumoavan hellää, jota ei ennen ollut hänessä huomannut. — Natasha, on jotain lumoavaa? Niinkö?
— Niin, — vastasi sisar, — teit oivan työn.
"Jospa ennen olisin nähnyt hänet tuollaisena", ajatteli Nikolai, "niin aikoja sitten olisin häneltä kysynyt, mitä olisi ollut tehtävä, ja kaikki olisin tehnyt, mitä hän olisi käskenyt, ja kaikki olisi ollut onnekseni."
— Olet siis iloinen, ja minä olen menetellyt hyvin?
— Voi, miten hyvin! Jouduimme hiljan kinasille äidin kanssa tästä asiasta. Äiti sanoi, että Sonja sinua pyydystelee. Miten saattaa sellaista väittää? Oli vähällä syntyä vakava riita. En salli kenenkään koskaan puhua tai ajatella pahaa Sonjasta, sillä hän on oikea hyvyyden perikuva.
— Siis hyvin tehty? — sanoi Nikolai ja katsahti vielä kerran sisartaan silmiin nähdäkseen tarkoittiko hän totta. Sitten hypähti hän reen siiveltä, saappaat narskuivat lumella, ja hän saapui omalle reelleen. Sama onnellinen hymyilevä viiksiniekka, kirkassilmäinen tsherkessi istui reessä katsellen soopelihilkan alta, ja tämä tsherkessi oli Sonja, ja tämä Sonja oli varmaankin hänen tuleva, onnellinen, rakas vaimonsa.
Saavuttuaan kotiin ja kerrottuaan äidille, miten olivat viettäneet illan Meljukofkassa, vetäytyivät neidit omiin suojiinsa. He riisuutuivat, mutta viiksiään he eivät hävittäneet, ja istuivat vielä kauvan, puhellen onnestaan. He puhelivat siitä, miten elävät miehelässä, miten heidän miehistään tulee hyvät ystävät, ja miten he itse ovat onnellisia. Natashan pöydälle oli Dunjasha jo illalla asettanut kaksi kuvastinta ennustamista varten.
— Mutta milloin tämä kaikki toteutuu? Pelkään, ettei milloinkaan... Siinä olisikin jo liiaksi onnea! — puheli Natasha noustessaan seisomaan ja mennessään kuvastimien luo.
— Istuuduhan, Natasha, kenties näet hänet, — sanoi Sonja.
Natasha sytytti kynttilät ja istuutui kuvastinten eteen.
— Näen jonkun viiksiniekan, — sanoi Natasha, nähdessään oman kuvansa kuvastimesta.
— Ei saa nauraa, neiti, — huomautti Dunjasha.
Sonjan ja sisäkön avulla sai Natasha viimein kuvastimet oikeaan asentoon; hänen ilmeensä kävi vakavaksi, ja hän vaikeni. Hän istui kauvan ja katseli yhä etenevää kynttiläriviä kuvastimissa ja odotti (kuulemistaan kertomuksista huumaantuneena) näkevänsä milloin ruumisarkun, milloinhänet, ruhtinas Andrein, makaamassa arkussa. Mutta vaikka hän pienimmänkin täplän olisi ollut valmis pitämään ihmisenä tai ruumisarkkuna, ei hän sittenkään mitään nähnyt. Hän alkoi räpytellä silmiään ja poistui kuvastimen luota.
— Miksi muut näkevät, mutta minä en mitään? — hän sanoi. — Mutta istuuduhan sinä, Sonja; nyt on sinun välttämättä koetettava. Ainoastaan minun tähteni... Minua niin peloittaa tänään!
Sonja istuutui kuvastimen ääreen, järjesti kynttilät ja alkoi tarkastaa.
— Kyllä Sofia Aleksandrovna varmaankin näkee, — sanoi Dunjasha kuiskaten; — te kun aina vain nauratte.
Sonja kuuli Dunjashan sanat ja kuuli vielä kun Natasha kuiskaten sanoi:
— Minäkin olen varma, että hän näkee; hän näki viime vuonnakin.
Noin kolmisen minuttia olivat kaikki ääneti. "Välttämäti!" — kuiskasi Natasha, mutta ei päässyt pitemmälle — kun Sonja yhtäkkiä hypähti kuvastimen edestä ja peitti kasvonsa käsillään.
— Ah, Natasha! — hän sanoi.
— Näitkö? näitkö? Mitä näit? — huudahti Natasha, pidellen kuvastinta.
Sonja ei ollut nähnyt mitään. Hän oli juuri aikonut nousta kuvastimen äärestä kun samalla kuuli Natashan sanovan "välttämäti"... Hän ei tahtonut pettää Natashan ja Dunjashan toiveita, ja raskas oli istuakkin. Hän ei tietänyt, miten ja miksi hän kirkasi peittäessään silmänsä käsillä.
— Hänetkö näit? — kysyi Natasha, tarttuen Sonjan käteen.
— Niin. Odotahan ... minä ... näin hänet, — sanoi Sonja itsetiedottomasti, tietämättä vielä ketä Natasha oli tarkoittanuthänellä: Nikolaitako, vaiko Andreita.
"Mutta miksen sanoisi, että näin? Näkeväthän muutkin! Ja kuka voi todistaa, olenko nähnyt tai ollut näkemättä?" välähti Sonjan mieleen.
— Niin, näin hänet, — hän sanoi.
— Missä asennossa? Missä? Seisoiko vai makasi?
— Ei, minä näin... Ensin ei ollut mitään, yhtäkkiä näin hänet pitkällään.
— Andrei pitkälläänkö? Onkohan hän sairas? — uteli pelästynyt Natasha ja katsoa tuijotti ystävättäreensä.
— Ei, päinvastoin, päinvastoin, kasvot olivat iloiset, ja hän kääntyi minuun, — ja tätä sanoessaan tunsi Sonja todellakin nähneensä kaiken, mistä kertoi.
— Niin, Sonja, mutta entä sitten?...
— Sitten en enää oikein eroittanut, jotain sinistä ja punasta...
— Sonja! Milloin hän palaa? Milloin saan nähdä hänet! Jumalani, miten pelkään hänen puolestaan ja itseni puolesta, ja kaikki minua kauhistaa... — puheli Natasha ja vastaamatta sanaakaan Sonjan lohdutuksiin hän meni vuoteeseen. Vaikka huoneessa jo kauvan oli ollut pimeä, lojui Natasha vielä valveillaan vuoteessa ja katseli jäätyneiden ruutujen läpi kylmään, kirkkaaseen kuutamoyöhön.
Heti pyhien jälkeen tunnusti Nikolai äidilleen rakastavansa Sonjaa ja sanoi lujasti päättäneensä ottaa hänet vaimokseen. Kreivitär, joka jo kauvan oli ollut selvillä Nikolain ja Sonjan suhteista, kuunteli rauhallisena poikansa selityksiä ja sanoi että poika voi naida kenen haluaa, mutta hän ja isä eivät milloinkaan anna siunaustaan tälle liitolle. Nikolai tunsi ensi kerran, että äiti on häneen tyytymätön ja että hän rakkaudestaan huolimatta aikoo pysyä lujana päätöksessään. Kylmän välinpitämättömänä lähetti hän kutsumaan miestään ja tämän saavuttua alkoi hän lyhyesti ja kuivasti Nikolain kuullen tehdä selvää asiasta, mutta voimat pettivät: kiukun kyyneleet nousivat kurkkuun, ja hän poistui huoneesta. Isä alkoi epäröiden neuvoa poikaansa ja kehoitteli häntä luopumaan aikomuksestaan. Nikolai vastasi, ettei hän voi syödä sanaansa, ja isä, nähtävästi hämmentyneenä, huoahti syvään, lopetti neuvonsa ja lähti kreivittären luo. Joutuessaan kiistaan poikansa kanssa, tunsi vanha kreivi aina syyllisyytensä. Omaisuuden hävittäminen oli hänen syynsä, ja siksi ei hän nytkään voinut suuttua pojalleen eikä pakoittaa häntä hylkäämään köyhää Sonjaa jonkun rikkaan tytön tähden; selvää selvemmäksi kävi hänelle nytkin, että Sonjaa parempaa vaimoa ei Nikolai voisi löytää, kunhan vain olisivat paremmassa tilassa hänen raha-asiansa, joiden rappiotilasta ei saattanut muita syyttää kuin itseään, Mitenjkaa ja piintyneitä huonoja tottumuksiaan.
Isä ja äiti eivät enää puhuneet pojalleen tästä asiasta, mutta muutaman päivän päästä kutsutti kreivitär Sonjan luokseen ja soimasi häntä odottamattoman julmasti kiittämättömyydestä ja poikansa viekoittelemisesta. Sonja kuunteli vaiti ollen ja silmät maahan luotuina kreivittären julmia sanoja eikä käsittänyt vähääkään, mitä häneltä oikeastaan vaadittiin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa hyväntekijäinsä tähden. Uhrautuvaisuus oli hänen lempiajatuksiaan, mutta nyt hän ei käsittänyt, mitä hänen oli oikeastaan uhrattava ja kenen hyväksi. Rakastihan hän kreivitärtä ja koko Rostovien perhettä, mutta ei hän voinut olla rakastamatta Nikolaitakaan eikä olla tietämättä, että tämän onni riippui tästä rakkaudesta. Hän kävi vaiteliaaksi ja surumieliseksi eikä vastannut uteluihin. Nikolaista alkoi tuntua, ettei kauvemmin voi sietää tällaista asiain tilaa ja siksipä hän lähtikin taas puhelemaan äidilleen asiasta. Nikolai milloin rukoili äitiä suostumaan hänen ja Sonjan avioliittoon, milloin taas uhkaili että vihityttää itsensä salavihkaa, jos Sonjaa asian johdosta vainotaan.
Kreivitär vastasi Nikolain rukouksiin ja uhkauksiin odottamattoman kylmästi. Hän sanoi, että poika on nyt täysi-ikäinen ja saattaa siis menetellä mielensä mukaan. Ruhtinas Andreikin aikoo mennä naimisiin isästään välittämättä. Mutta samalla hän huomautti, ettei koskaan, tunnusta tyttärekseen sellaistavehkeilijääkuin on Sonja.
Vehkeilijäsanasta raivostuneena alkoi Nikolai kovaäänisesti pauhata äidilleen, ettei hän koskaan olisi saattanut ajatella, että äiti saattoi pakoittaa häntä myömään rahasta tunteita, ja jos asiat todella ovat sillä kannalla, niin hän viimeisen kerran puhuu... Hän ei ehtinyt lausua sitä ratkaisevaa sanaa, jota äiti pojan ilmettä katsellessaan kauhulla odotti, ja joka kenties ikuisiksi ajoiksi olisi jäänyt heidän välilleen hirveäksi muistoksi. Hän ei ehtinyt lopettaa sanottavaansa, sillä apuun ehti Natasha, joka oli viereisessä huoneessa kuunnellut äidin ja veljen keskustelua. Natasha oli kalpea, ja ilme hänen kasvoillaan oli tavattoman vakava.
— Nikoljenka, puhut tyhmyyksiä; vaikene, vaikene! Sanon sinulle, vaikene!... — hän melkein huusi, vaimentaakseen veljen äänen.
— Äiti, kyyhkyni, se ei ole lainkaan sentähden ... rakkaani, sydänkäpyni, — mairitteli hän äitiään, joka oli vähällä pillahtaa itkuun, mutta itsepäisyyden ja riitelemishalun kiihoittamana ei voinut eikä halunnutkaan antautua, vaan katsoa tuijotti kauhuissaan poikaansa.
— Nikoljenka, selitän sinulle myöhemmin, menehän nyt, mene; kuulkaahan, äiti, kyyhkyni.
Hänen puheissaan ei ollut mitään järkeä, mutta tahtonsa vei hän perille.
Äiti kätki kasvonsa tyttären rinnoille ja nyyhki; Nikolai nousi, tarttui päähänsä ja poistui huoneesta.
Natasha ryhtyi sovittelemaan äidin ja pojan välejä ja saikin asiat sille kannalle, että äiti lupasi olla ahdistelematta Sonjaa, ja Nikolai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin vanhempainsa tietämättä.
Nikolai oli lujasti päättänyt, että järjestettyään asiansa rykmentissä, hän ottaisi eron sotapalveluksesta, saapuisi kotiin ja ottaisi Sonjan vaimokseen. Surumielisenä ja vakavana lähti hän tammikuun alkupäivinä rykmenttiinsä. Vanhempain ja hänen välinsä olivat vieläkin kireät, mutta sydämessään tunsi hän olevansa intohimoisesti rakastunut.
Nikolain lähdettyä muuttui elämä Rostovien talossa sangen ikäväksi. Sielulliset ristiriidat saattoivat kreivittären sairaaksi.
Nikolain lähtö ja vielä enemmän kreivittären yhä jatkuva nurjamielisyys tekivät Sonjan surumieliseksi. Yhä raskaampina painoivat kreiviä taloudelliset huolet, joita haihduttamaan olisi tarvittu tarmokkaita toimenpiteitä. Moskovalainen talo ja Moskovan läheinen tila olivat välttämäti myötävät, mutta sitä varten täytyi lähteä Moskovaan. Mutta kreivittären sairauden tähden siirtyi matka päivästä päivään.
Natasha, joka iloisena ja reippaana oli kestänyt sulhasen lähdöstä johtuneen suruajan ensi vaiheet, alkoi nyt päivä päivältä käydä yhä kiihtyneemmäksi ja ärtyisämmäksi. Häntä alkoi yhä ankarammin vaivata ajatus, että hänen onnellinen elämänsä aika, jonka voisi uhrata rakastetulleen, näin nyt kuluu turhaan, tuottamatta kenellekään iloa tai onnea. Sulhasen kirjeet häntä miltei aina ärsyttivät. Hänestä tuntui loukkaavalta, että silloin kun hänen kaikki aatoksensa ovat ainoastaan rakastetussa, tämä elää todellista elämää, näkee uusia maita, uusia ihmisiä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Mitä hauskempia olivat sulhasen kirjeet, sitä enemmän ne Natashaa ärsyttivät. Hänen omat kirjeensä sulhaselle tuntuivat hänestä lohduttomilta, ikävän ja petollisen velvollisuuden tuotteilta. Hän ei osannut kirjoittaa, sillä hänestä tuntui, ettei sanoin taitanut ilmaista tuhannettakaan osaa siitä, mihin olisi kyennyt äänin, hymyin ja katsein. Hänen kirjeensä olivat klassillisen yksitoikkoisia ja kuivia, joita hän itse ei pitänyt minkään arvoisina, ja joihin äiti tavallisesti korjasi oikeinkirjoitusvirheet.
Kreivittären terveydentila ei parantunut; mutta Moskovaan muuttoakaan ei enää mitenkään saattanut tuonnemmaksi siirtää. Natashalle oli hankittava kapio, talo oli myötävä, ja sitäpaitsi odotettiin ruhtinas Andreita Moskovaan, missä vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh oli oleskellut koko talven. Natasha oli vakuutettu, että hänen sulhasensa jo oli saapunut Moskovaan.
Kreivitär jäi maalle, mutta kreivi Sonjan ja Natashan kanssa lähti tammikuun lopulla Moskovaan.
Erikoisemmatta aiheetta tunsi Pierre äkkiä ruhtinas Andrein ja Natashan kihlauksen jälkeen, ettei hän enää mitenkään saata jatkaa entistä elämäänsä. Niin syvästi kuin hän uskoikin niihin totuuksiin, joita näkemään hänen hyväntekijänsä oli avannut hänen silmänsä, niin riemukkaana ja innostuneena kuin hän olikin antautunut sisäistä ihmistään puhdistamaan ja uudesta synnyttämään — kaikesta tästä huolimatta tunsi hän nyt, Natashan kihlauksen ja hyväntekijän kuoleman jälkeen, mikä sattui samoihin aikoihin, että tuon entisen elämän koko hurma oli hetkessä hävinnyt. Elämästä oli jälellä vain tyhjä kuori: talo ja loistava puoliso, joka siihen aikaan oli erään ylhäisen henkilön suosiossa, suunnaton tuttavapiiri ja virka ikävystyttävine muodollisuuksineen. Ja tämä tyhjä elämä tuntui nyt äkkiä Pierrestä aivan ilettävältä. Hän lopetti päiväkirjan pidon, vältteli vapaamuurarien seuraa, alkoi taas oleskella klubissa, mielistyi väkeviin, liittyi nuortenmiesten seuraan ja vietti sanalla sanoen sellaista elämää, että Helena Vasiljevna piti tarpeellisena häntä ankarasti varoittaa. Pierre tunsi sydämessään, että vaimonsa oli oikeassa, ja lähtikin sentähden Pietarista Moskovaan, jottei saattaisi vaimoaan häpeään.
Saavuttuaan Moskovaan, suunnattoman suureen taloonsa, missä näivettyneet ruhtinattaret hallitsivat suurta palvelijajoukkoa, nähtyään kaupungilla ajellessaan Iveriläisen Jumalan äidin kappelin ja sen pyhäinkuvain edessä tuikkivat tuhannet kynttilät, Kremlin torin koskemattomat lumikinokset, issikat, Siftsevin rotkon kurjat hökkelit, nuo aito moskovalaiset vanhukset, joilla ei ole mitään pyyteitä ja jotka hätäilemättä elää retuuttavat aikansa, moskovalaiset akat ja rouvat, moskovalaiset tanssiaiset ja Englantilaisen klubin, — tämän kaiken nähtyään Pierre tunsi taas olevansa kotona, hiljaisessa rauhan satamassa. Hän tuli Moskovassa rauhalliseksi, hänen oli lämmin, tuntui tutulta ja likaiselta kuin vanhassa yönutussa.
Moskovalaiset, vanhat ja nuoret ottivat Pierren vastaan kuin kauvan odotetun vieraan, jonka paikka oli aina ollut valmiina, vaikkakin täyttämättä. Moskovassa pidettiin häntä herttaisimpana, hyväsydämisenä, viisaana, iloisena, jalomielisenä vanhan ajan venäläisenä ylimyksenä, joka tosin oli jonkunverran hajamielinen ja kummallinen. Hänen kukkaronsa oli aina tyhjä, sillä se oli avoinna kaikille.
Teatterien palkkionäytäntöihin, huonoihin tauluihin, kuvapatsaisiin, hyväntekeväisyysseuroihin, mustalaisiin, kouluille, juhlapäivällisiin, remuihin, vapaamuurareille, kirkoille, kirjoihin — kaikkeen ja kaikille oli hän aulis antamaan, ja jollei pari hyvää ystävää olisi lainannut häneltä suuria summia varjellakseen hänen omaisuuttaan, olisi hänestä tullut keppikerjäläinen. Klubissa ei ollut ainoitakaan päivällisiä tai iltakemuja, joissa ei Pierre olisi ollut mukana. Heti kun hän juotuaan pari pulloa punaviiniä oli raskaine ruhoineen kierähtänyt tavalliselle paikalleen sohvaan, kokoontui hänen ympärilleen ystäviä, ja alettiin jutella, riidellä tai laskea leikkiä. Kun syttyi riita, niin pelkällä hyvänsuovalla hymyllään tai lyövällä kokkapuheella Pierre sovitti riitelevät. Vapaamuurarien ateriat olivat ikäviä ja pitkäveteisiä, jollei Pierre ollut mukana.
Kun hän nuorten miesten illallisten jälkeen lopulta suostui toverien viettelyksiin ja hyvänsuovan herttaisesti hymyillen nousi sohvaltaan seuratakseen kiusaajiansa, niin huusivat ja kiljuivat kumppanit ilosta ja onnesta. Tanssiaisissa hän tanssi, kun oli puute nuorista miehistä. Nuoret rouvat ja neitoset pitivät hänestä, sillä ketään erityisemmin lähentelemättä hän oli kaikille yhtä ystävällinen, vallankin illallisten jälkeen. "Il est charmant, il n'a pas de séxe",[70]— puhuivat naiset hänestä.
Pierrestä oli tullut samallainen entinen, hyväsydäminen Moskovassa elelevä kamariherra, jollaisia oli sadottain.
Miten olisikaan hän kauhistunut, jos joku seitsemän vuotta sitte, kun hän juuri oli saapunut ulkomailta, olisi sanonut hänelle, että hänen on turha etsiä ja ajatella maailmassa, että hänen elämänratansa jo aikoja sitten on uurrettu, edeltäpäin määrätty, ja että hänen kohtalonsa kaikista kiemurtelemisista huolimatta on oleva sama kuin kaikkien muidenkin hänen asemassaan olevien ihmisten. Hän ei olisi voinut uskoa näihin ennustuksiin! Olihan hän sydämensä pohjasta toivonut Venäjälle tasavaltaista hallitusmuotoa, oli toivonut itsestään tulevan milloin Napoleonin, milloin filosofin, milloin suuren sotapäällikön, joka kukistaisi Napoleonin. Olihan hän pitänyt mahdollisena ja intohimoisesti toivonutkin turmeltuneen ihmissuvun uudistumista ja luullut voivansa itse kohota täydellisyyden huipulle. Olihan hän perustanut kouluja ja sairaaloita ja vapauttanut orjatalonpoikansa.
Ja sittenkin oli hän nyt — uskottoman vaimon rikas mies, entinen kamariherra, joka mielellään herkutteli ja joi, kylläisen aterian jälkeen varovaisesti haukkua nalkutteli hallitusta, oli Englantilaisen klubin jäsen ja rakastettu seuramies moskovalaisissa piireissä. Kauvan kaivelikin häntä ajatus, että hän nyt itse oli samallainen entinen moskovalainen kamariherra, jollaisia hän seitsemän vuotta sitten oli niin sydämensä pohjasta halveksinut.
Toisinaan lohdutteli hän itseään sillä, että kaikki muuttuu, kunhan hän vain alkaa uuden elämän; mutta samassa kauhistui hän taas, kun muisti, miten moni oli täysin hampain ja hiuksin siirtynyt tähän elämään ja tähän Englantilaiseen klubiin ja lähtenyt sieltä hampaattomana ja kiiltävin kaljuin.
Kun hän ylpeyden hetkinä ajatteli asemaansa ja tilaansa, niin tuntui hänestä kuin olisi hän aivan toisellainen kuin nuo entiset kamariherrat, joita oli ennen halveksinut. Ne olivat hänen mielestään ilettäviä, typeriä, tyytyväisiä ja onnellisia asemassaan, "mutta minä olen nytkin tyytymätön, ja yhä vieläkin tahdon tehdä jotain ihmiskunnan hyväksi", ajatteli hän ylpeyden hetkinä. Mutta nöyryyden hetkinä puheli hän itselleen: "Mutta kenties ovat kaikki nämä toverinikin, kuten minäkin, etsineet ja taistelleet löytääkseen elämälleen jotain omintakeista, uutta, ja ympäristön, yhteiskunnan ja rodun — noiden luonnon voimain, joita ihminen ei voi vastustaa — vaikutuksesta joutuneet samalle raiteelle kuin minäkin." Ja eleltyään jonkun aikaa Moskovassa, hän ei enää kohtalotovereitaan halveksinut, vaan alkoi heitä rakastaa, kunnioittaa ja sääliä kuten itseäänkin.
Pierrellä ei enää, kuten ennen oli ollut laita, ollut toivottomuuden, ikävän eikä ällötyksen hetkiä; mutta sama sairaus, joka ennen oli ilmaantunut raivoisina kohtauksina, oli nyt paennut sydämen syvimpiin sopukkoihin eikä jättänyt enää hetkeksikään häntä rauhaan. "Miksi? Mitä varten? Mitä oikeastaan tapahtuu maailmassa?" — kyseli hän avuttomana itseltään monet kerrat päivän kuluessa, tahtomattaankin aprikoiden elämän ilmiöiden tarkoitusta. Mutta kokemuksesta hän tiesi, ettei saisi vastausta näihin kysymyksiin, ja siksi hän kiireimmän kaupalla tahtoikin niistä aina irtautua. Milloin tarttui hän kirjaan, milloin riensi klubiin, milloin taas lähti Apollon Nikolajevitshin luo jaarittelemaan kaupungin juoruista.
"Vaimoani, joka ei koskaan ole muuta rakastanut kuin omaa ruumistaan, ja joka on maailman typerimpiä naisia", ajatteli Pierre, "pitävät ihmiset järjen ja hienouden perikuvana ja kumartuvat maahan hänen edessään. Napoleon Bonapartea kaikki halveksivat niin kauvan kun hän oli suuri, mutta kun hänestä tuli surkuteltava narri, koettaa keisari Frans kaikin tavoin tyrkyttää hänelle tytärtään laittomaksi aviopuolisoksi. Espanjalaiset ylistävät Jumalaa katolilaisen papiston välityksellä sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä voittivat ranskalaiset, mutta saman katolilaisen papiston välityksellä ylistävät ranskalaisetkin Jumalaa sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä voittivat espanjalaiset. Vapaamuurari-veljeni vannovat veriin ja henkiin olevansa valmiit uhraamaan kaikkensa lähimmäiselleen, mutta köyhien almurahoihin ei heiltä riitä ruplaakaan; he yllyttävät Astraeusta Mannan Etsijöitä vastaan ja hommailevat veljeskunnalle alkuperäistä skotlantilaista mattoa ja asiakirjaa, josta ei ole löytänyt järkeä sekään, joka sen laati, ja jota kukaan ei todellisuudessa kaipaa. Kaikki olemme kristityitä ja tunnustamme anteeksiannon ja lähimmäisen rakkauden lait, mutta eilen ruoskittiin eräs karkuri sotilas, ja samojen rakkauden ja anteeksiannon lakien palvelija, pappi tarjosi sotilaalle ristin suudeltavaksi ennen mestausta." Näin Pierre ajatteli; ja tämä yleinen, kaikkien tunnustama ja tietämä vale ihmetytti häntä yhä uudelleen, aivan kuin siinä olisi ollut hänelle jotain uutta, ja vaikka hän siihen jo oli niin kovin tottunut. "Käsitän tämän valeen ja vääryyden", hän ajatteli, "mutta miten on minun ihmisille tämä sanottava? Olen koettanutkin ja aina olen havainnut, että he sydämensä syvyydessä käsittävät asiat aivan samoin kuin minäkin, mutta he koettavat olla mitään näkemättä. Siis on kai niin tehtäväkin! Mutta minne joudun minä sitten, minä?" Pierre tunsi onnettomuudekseen, että hän, samoin kuin niin monet muut, etenkin venäläiset, oli herkkä näkemään ja uskomaan hyvän ja oikean mahdollisuuteen, mutta näki samalla liian selvästi elämän pahuuden ja valeen, voidakseen oikein todenteolla heittäytyä tämän elämän pyörteisiin. Kaikilla toiminnan aloilla hän näki pahuuden ja petoksen ylimmällä orrella. Meni hän minne tahansa ja ryhtyi hän mihin tahansa, pahuus ja vale olivat kaikkialla vastassa ja sulkivat häneltä kaikki toiminnan tiet. Ja elää ja toimia sentään täytyi. Kauheata oli olla näiden ratkaisemattomien elämänkysymysten kalvamana, ja siksi heittäytyikin hän ensimäisten viettelysten syliin, unohtaakseen nuo ainaiset kysymykset. Hän seurusteli kaikissa mahdollisissa piireissä, juopotteli mielellään, osteli tauluja, rakennutti, mutta enimmäkseen sentään lueskeli.
Hän luki ja luki kaikki, mitä käteen sattui. Kun palvelijat iltasin häntä vielä riisuivat, oli hänellä jo kirja kädessä, ja kirja käteen hän nukkuikin. Herättyään lähti hän vieraskäynneille tai klubiin jaarittelemaan, täältä remuille ja naikkosten luo, remuilta taas jaarittelemaan, lukemaan, juomaan. Juopotteleminen kävi hänelle yhä enemmän sekä ruumiilliseksi että sielulliseksi välttämättömyydeksi. Vaikka lääkärit olivat sanoneet, että hänenlaiselleen lihavalle miehelle juopotteleminen on vaarallista, niin joi hän sittenkin, vieläpä julmasti. Hänen oli täysin hyvä olla vasta silloin, kun oli suureen suuhunsa kaataa loiskauttanut muutaman juomalasin viiniä. Silloin tunsi hän ruumiissaan miellyttävän lämmön kiertävän, mieli kävi helläksi kaikkia lähimmäisiä kohtaan, ja järki oli valmis pintapuolin arvostelemaan kaikkia kysymyksiä, koskematta sentään niiden ytimeen. Vasta kun oli juonut pullon tai pari viiniä, tuntui hänestä ettei se sekava ja kauhistava elämän arvoitus, joka häntä ennen niin oli peloittanut, sentään ollutkaan niin kovin kauhea. Ollessaan pohmelossa, jaaritellessaan, kuunnellessaan toisten keskustelua, lukiessaan puolisten tai illallisen jälkeen — aina tuli tuo arvoitus hänen mieleensä jossakin muodossa. Mutta ainoastaan humalassa ollessaan saattoi hän puhella itselleen; "Ei mitään hätää. Kyllä sen selvittelen. Johan minulla onkin selvitys valmiina, mutta nyt ei ole aikaa, kyllähän sitten kaikki harkitsen!" Mutta tämäsittenei tullut koskaan.
Mutta herättyään aamusin tunsi Pierre, että nuo kysymykset yhä olivat ratkaisemattomat ja yhtä kauhistavat kuin ennenkin. Kiireesti tarttui hän tällöin kirjaan ja riemastui, kun joku sattui tulemaan häntä tapaamaan.
Toisinaan johtui Pierren mieleen kuulemansa juttu sotilaista, jotka varaväessä ollessaan luotituiskussa etsivät kiihkeästi jotain tointa, unohtaakseen helpommin vaaran. Ja Pierren mielestä olivat kaikki ihmiset tällaisia sotilaita, jotka koettivat kukin tavallaan tukahuttaa elämisen pelkoaan: mikä kunnianhimolla, mikä korteilla, mikä lakien laadinnalla, mikä naisilla, mikä leluilla, mikä hevosilla, mikä valtiollisilla asioilla, mikä metsästyksellä, mikä viinalla, mikä valtion viralla. "Ei ole olemassa ei joutavaa eikä tärkeätä — kaikki on yhdentekevää elämässä: kunhan vain pelastuisi siitä jollakin tavalla!" ajatteli Pierre. "Kunhan vain ei näkisisitä, tuota kauheatasitä."
Syystalvesta saapui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tyttärineen Moskovaan. Entisyytensä, teräväjärkisyytensä ja kummallisuuksiensa perustuksella pääsi hän heti alunpitäen moskovalaisten suosioon, ja ranskalaisvihamielisten mielipiteittensä johdosta, joilla tähän aikaan oli Moskovassa hyvä kaiku, kun suomut olivat karisseet useampain Aleksanterin ihailijain silmistä, joutui hän erityisen kunnioituksen esineeksi ja hallituksen vastustajain johtajaksi ja sieluksi.
Ruhtinas oli kovin vanhentunut tämän vuoden kuluessa. Yhtäkkiä saattoi hän kesken kaiken nukahtaa, hän unohti läheiset tapahtumat, vaikka tarkalleen saattoikin muistaa kauvan sitten tapahtuneet asiat. Vanhuuden merkkinä saattoi pitää myöskin hänen lapsellista turhamaisuuttaan vastustuspuolueen johtajan kunniasta. Mutta siitä huolimatta saattoi hän herättää vieraissaan syvää kunnioitusta, erittäinkin silloin kun hän iltasin turkki yllä ja tekotukka valkeaksi puuteroittuna teepöydässä kertoeli katkonaisia muistelmiaan vanhoista ajoista tai vielä katkonaisemmin ja terävämmin arvosteli äskeisiä tapahtumia ja oloja. Vieraille tarjosi juhlallisen viehättävän näyn tämä vanhanaikainen talo suunnattomine kuvastimineen ja Katarinan aikuisine huonekaluineen. Palvelijat käyttivät vielä puuteroittuja tekotukkia, isäntä itse oli edellisen vuosisadan jyrkkä mutta teräväjärkinen edustaja, tytär lempeä ja kaino, ranskatar viehättävä. Mutta vieraat eivät tulleet ajatelleeksi, että paitsi niitä paria kolmea tuntia, mitkä he talossa viettivät, siellä elettiin vielä 22 tuntia vuorokaudessa, jona aikana talon salainen sisäinen elämä kulki rataansa.
Viime aikoina Moskovassa oli tämä sisäinen elämä käynyt ylen raskaaksi ja painostavaksi ruhtinatar Marialle. Täällä oli hän menettänyt elämänsä kalliimmat ilot — Jumalan ihmiset ja yksinäisyyden, jotka olivat virkistäneet ja voimistaneet häntä maalla. Pääkaupungin elämä ei tarjonnut hänelle mitään iloa eikä etua. Seuraelämään hän ei puuttunut. Kaikki tiesivät, ettei vanha ruhtinas päästänyt tytärtään yksinään minnekään, itse hän ei jaksanut enää liikkua, ja siksi ei ruhtinatar Mariaa enää kutsuttukaan päivällisille tai illatsuihin. Miehelään menoa ei ruhtinatar Maria enää ajatellutkaan. Hän oli huomannut, miten kylmästi isä kohteli nuoria miehiä, jotka toisinaan eksyivät taloon, kenties juuri naimahommissa. Ystäviä hänellä ei myöskään ollut, sillä Moskovassa olonsa aikana hän oli surkeasti pettynyt kahden sydäntään lähinnä olleen henkilön suhteen. M-lle Bourienne, jolle hän ei ennenkään ollut voinut täydellisesti sydäntään purkaa, oli viime aikoina käynyt hänelle vastenmieliseksi, ja eräiden syiden perustalla hän alkoi häntä vieroa. Julia Karagin, jonka kanssa hän oli viisi vuotta taukoamatta ollut kirjeenvaihdossa, tuntui hänestä aivan vieraalta, kun he nyt tapasivat toisensa Moskovassa. Julia, joka veljiensä kuoleman johdosta oli perinyt suunnattomat rikkaudet ja jota siis pidettiin Moskovan ensimäisinä morsiamina, vietti kaiken aikansa ylhäisön iloissa ja huvituksissa. Hän oli aina nuorten miesten ympäröimänä, jotka Julian mielestä nyt yhtäkkiä olivat huomanneet hänen suuret ansionsa. Julia oli siinä iässä, jolloin suuren maailman naiset huomaavat avioliittoon pääsön olevan täpärällä ja jolloin heidän kohtalonsa on ratkaistava tavalla tai toisella. Surumielisesti hymyillen muisteli ruhtinatar Maria tuorstaisin, ettei enää saata kenellekään kirjoittaa, kun Julia on täällä ja tapaa hänet kerran viikossa, vaikkei hänellä tästä kohtauksesta olekkaan mitään iloa. Kuten vanha pakolainen kieltäytyi menemästä naimisiin naisen kanssa, jonka luona oli viettänyt illat monien vuosien kuluessa ainoastaan sentähden, ettei hänellä enää olisi näitä iltoja, samoin ruhtinatar Mariakin sääli, että Julia nyt oli Moskovassa, eikä hänellä ollut kelle kirjoittaa. Ruhtinatar Marialla ei ollut Moskovassa puhekumppania, ei ystävää, jolle olisi saattanut uskoa surunsa ja huolensa, ja niitä oli viime aikoina kasaantunut yhä vain enemmän. Ruhtinas Andreita odotettiin kotiin, ja pian oli lopussa vanhan ruhtinaan määräämä odotusaika. Mutta asian valmistamiseksi ei ruhtinatar Maria ollut saanut mitään aikaan, päinvastoin näytti kaikki entistään toivottomammalta. Kreivitär Rostovin nimen mainitseminenkin saattoi vanhan ruhtinaan raivoon, sillä muutenkin oli hän viime aikoina ollut miltei aina huonolla tuulella. Paljon surua oli ruhtinatar Marialle viime aikoina tuottanut kuusivuotiaan veljenpojan opettaminen. Kauhukseen huomasi ruhtinatar, että hän poikasta opettaessaan oli ärtyisä ja kiukkuinen, kuten isäkin ennen oli ollut häntä itseään opettaessaan. Vaikka hän lukemattomia kertoja oli itsekseen päätellyt, ettei kiivastuisi opettaessaan, niin sittenkin hän melkein joka kerta kun tavauspuikko kädessä oli istuutunut poikasen viereen ranskankielen aakkosia jankkaamaan, heti alkoi hätäillä ja tahtoi kiireen kaupalla ja mahdollisimman helposti siirtää kaikki tietonsa pojalle, joka aina oli peloissaan, että täti taas suuttuu. Kun poikanen vain vilkaisi sivulleen, heti alkoi täti vapista, hätäillä, kiivailla, korotti ääntään, toisinaan nykäsi kädestäkin ja asetti nurkkaan. Heti kun oli vienyt pojan nurkkaan, alkoi hän itkeä ilkeätä, pahaa luonnettaan, ja poikakin yhtyi itkuun, tuli luvatta nurkasta, raastoi tädin kosteita käsiä silmiltä ja alkoi lohdutella. Mutta enin tuotti hänelle surua isän ärtyisyys, joka aina kärjistyi tyttäreen ja viime aikoina alkoi muuttua täydelliseksi julmuudeksi. Jos isä olisi pakoittanut hänet yökaudet kumartelemaan pyhäinkuvain edessä, jos hän olisi häntä kurittanut, pakoittanut puita ja vettä kantamaan, niin ei olisi hänelle edes mieleen juolahtanut asemansa tukaluus; mutta tämä rakastava kiusaaja, jonka rakkaus oli tehnyt niin julmaksi ja saattanut kiusaamaan sekä itseään että tytärtään, saattoi tieten tahtoen loukata, halventaa häntä vieläpä suoraan todistaa, että hän oli aina ja kaikkeen vikapää. Viime aikoina oli isässä huomattavissa eräs piirre, joka enin kiusasi tytärtä: hän alkoi yhä julkeammin ja julkeammin lähennellä M-lle Bouriennea. Kun ruhtinas Andrei oli ilmoittanut isälleen naimahommistaan, oli tämä kärttyisänä leikillään luvannut myös mennä naimisiin ja tehdä ranskattaresta ruhtinattaren. Nyt näkyi tämä piloilla lausuttu ajatus häntä alkaneen miellyttää, ja siksi hän alituiseen loukkasi tytärtään ja osoitti erityistä hellyyttä ranskattarelle, lisätäkseen (kuten Mariasta tuntui) tyttären tuskia.
Kerran Moskovassa vanha ruhtinas tyttärensä nähden (tämä arveli isän tahallaan tehneen tämän hänen nähtensä) suuteli ranskatarta kädelle, veti hänet luokseen, syleili ja hyväili. Ruhtinatar Maria kiivastui ja juoksi huoneesta. Hetken kuluttua tuli ranskatar ruhtinattaren huoneeseen ja alkoi hymyillen miellyttävällä äänellään rupattaa jotain hullunkurista. Nopeasti kuivasi ruhtinatar kyyneleensä, astui päättävänä ranskattaren eteen ja alkoi vihasta väräjävin äänin huutaen sättiä tätä: "Tämä on hävytöntä, alhaista, epäinhimillistä käyttää hyväkseen heikkoutta"... Hän ei voinut jatkaa. "Tiehenne huoneestani", hän kiljasi ja hyrskähti itkuun.
Seuraavana päivänä ei vanha ruhtinas sanonut sanaakaan tyttärelleen; mutta päivällistä syötäessä ruhtinatar huomasi, että isä oli tarjoilijan käskenyt alkaa neiti Bouriennesta. Kun tarjoilija aterian loputtua totuttuun tapaan tarjosi kahvia ensimäiseksi ruhtinattarelle, joutui ruhtinas äkkiä raivon valtaan, heitti sauvallaan tarjoilijaa ja antoi heti paikalla määräyksen, että tarjoilija on lähetettävä sotapalvelukseen.
— Ei kuulla, vaikka kahdesti olen sanonut! ... ei kuulla! Hän on ensimäinen tässä talossa; hän on paras ystäväni, — huusi ruhtinas. — Ja jos sinä vielä kerran rohkenet, — jatkoi hän tyttäreensä kääntyen, — käyttäytyä kuten eilen, niin näytän sinulle, kuka on isäntä tässä talossa. Ulos! Tiehesi silmistäni; pyydä anteeksi häneltä!
Ruhtinatar Maria pyysi anteeksi neiti Bouriennelta ja isältään sekä omasta että tarjoilijan puolesta, joka oli pyytänyt hänen apuaan.
Tällaisina hetkinä hiipi ruhtinatar Marian sydämeen tunne, joka muistutti uhrin ylpeyttä. Ja sama isä, jota hän moitiskellen arvosteli, saattoi tällaisten hetkien jälkeen tyttären nähden etsiskellä silmälasiaan vaikka ne olivat aivan hänen vieressään, tai saattoi tykkänään unohtaa, mitä hetki sitten oli tapahtunut, tai vaappuen horjahtaa heikoilla jaloillaan, jolloin vilkasi sivulleen nähdäkseen, olisiko joku huomannut hänen heikkoutensa, tai, mikä oli pahinta, saattoi äkkiä nukahtaa päivällispöydän ääreen, kun ei ollut vieraita, jotka olisivat häntä pitäneet virkeänä. "Hän on vanha ja heikko, ja sentään julkenen minä häntä arvostella!" ajatteli ruhtinatar Maria itseään halveksien tällaisina hetkinä.
Vuonna 1810 oli Moskovassa ranskalainen lääkäri, joka oli sangen hyvässä huudossa suuren maailman keskuudessa. Hän oli komea, kaunis mies, herttainen ja ystävällinen, aito ranskalainen. Lääkärinä pidettiin häntä tavattoman taitavana, ja hän liikkui suuressa maailmassa kuin vertainen ja ystävä. Hänen nimensä oli Métivier.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, joka aina oli halveksinut ja pilkannut lääketiedettä, oli neiti Bouriennen neuvosta kutsuttanut luokseen tämän lääkärin ja oli kiintynyt häneen. Métivier kävi pari kertaa viikossa ruhtinaan luona.
Ruhtinaan nimipäivänä kävi koko Moskovan hienosto ruhtinaan talon edustalla, mutta ketään ei päästetty tervehdyksille ruhtinaan nimenomaisesta kiellosta, ainoastaan muutamia herroja oli käsketty kutsumaan päivällisille. Näiden luettelon oli ruhtinas jättänyt tyttärelleen.
Métivier oli myös aamulla tullut onnittelemaan päivän sankaria ja arveli lääkärinä voivansade forcer la consigne,[71]kuten hän lausui ruhtinatar Marialle. Hän meni ruhtinaan työhuoneeseen. Ruhtinas sattui tänä aamuna olemaan tavattoman huonolla tuulella. Hän oli kuljeskellut kaiken aamua huoneesta toiseen, tiuskinut kaikille, ei ollut ymmärtävinään, mitä hänelle puhuttiin, ja väitti, ettei kukaan tahdo häntä käsittää. Ruhtinatar Maria tunsi hyvin tämän hiljaisen, ärtyisän murinan, joka tavallisesti purkautui valtavaan raivokohtaukseen, ja siksi hän kaiken aamua olikin kulkenut kuin viritetyn pyssyn edessä, odotellen välttämätöntä laukausta. Lääkärin tuloon asti oli aamu kulunut erikoisemmatta. Päästettyään lääkärin ruhtinaan työhuoneeseen, ruhtinatar Maria istuutui vierashuoneeseen oven viereen, mistä saattoi kuulla kaiken, mitä tapahtui työhuoneessa.
Ensin kuuli hän lääkärin äänen, sitten isän äänen, sitten puhuivat molemmat yhtaikaa, ovi paukahti levälleen, ja kynnyksellä seisoi pelästynyt, kaunis Métivier ja hänen takanaan vanha ruhtinas yömyssy päässä ja aamunuttu yllä. Ruhtinaan kasvot olivat raivosta vääntyneet, ja silmäterät olivat painuneet alilautoihin.
— Etkö käsitä? — raivosi ruhtinas. — Mutta minä käsitän! Ranskalainen urkkija, Bonaparten orja, urkkija, tiehesi minun talostani! Tiehesi, sanon minä... — ja ovi paukahti kiinni.
Métivier kohautteli harteitaan ja meni neiti Bouriennea kohti, joka huudon kuultuaan oli rientänyt viereisestä huoneesta.
— Ruhtinas ei ole aivan terve, sappi ja verensyöksymä aivoihin. Rauhoittukaa, tulen huomenna, — sanoi Métivier, painoi sormen huulilleen ja poistui kiireesti..
Työhuoneen oven takana kuului tohvelien tissahtelua ja huutoa: "Urkkijat, kavaltajat, kaikkialla kavaltajia! Omassa talossaan ei saa hetkenkään rauhaa!"
Lääkärin poistuttua kutsutti ruhtinas tyttärensä puheilleen, ja tähän purkautui nyt isän vellova sappi. Tytär oli syypää siihen, että hänen luokseen oli päästetty urkkija. Olihan hän sanonut, ettei keitään muita saanut päästää taloon kuin ne, jotka olivat merkityt luetteloon. Miksi oli päästetty tuo konna! Tytär oli kaikkeen vikapää. Tyttäreltä ei hän saa hetkenkään rauhaa, ei saa edes rauhassa kuolla, puheli isä.
— Ei, rakkaani, erotkaamme, erotkaamme! tietäkää se, tietäkää se! Kauvemmin en kestä, — sanoi ruhtinas ja läksi huoneesta. Mutta aivan kuin olisi pelännyt, ettei tytär mahdollisesti pidä hänen sanojaan täytenä totena, hän palasi heti takasin, kääntyi tyttäreensä ja lisäsi mahdollisimman rauhallisella äänellä: — Älkääkä luulko, että olen sanonut tämän vihan vimmassa. Olen rauhallinen ja olen asian tarkoin punninnut. Ero on välttämätön. Etsikää itsellenne paikka!... — Nyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi sellaiseen raivoon kuin vaan rakastava ihminen saattaa puhjeta, ja nyrkit koholla ja itsekin nähtävästi kärsien hän huusi:
— Ja kun edes joku hölmö hänet naisi! — Ovi mäjähti, neiti Bourienne kutsuttiin ruhtinaan luo, ja kaikki vaikeni.
Kahdelta saapuivat päivällisvieraat, joita kaikkiaan oli kuusi.
Vieraat — tunnettu kreivi Rostoptshin, ruhtinas Lopuhin veljenpoikineen, kenraali Tshatrof, ruhtinaan entinen sotatoveri, ja nuoremmista Pierre ja Boris Drubetskoi — odottivat isäntää vierashuoneessa.
Muutama päivä sitten oli Boris saapunut lomalle Moskovaan ja oli halunnut tutustua ruhtinas Nikolai Andrejevitshiin. Hän oli osannut niin ovelasti käyttäytyä vanhuksen luona, että tämä poikkesi tavallisista säännöistään ja kutsui hänet päivällisille, vaikkei muuten kärsinytkään nuoria miehiä talossaan.
Vaikkei ruhtinasta oikeastaan pidettykään niin sanoaksemme "suureen maailmaan" kuuluvana, ja vaikkeikaan hänestä puhuttu turuilla ja teillä, niin sittenkin pidettiin erittäin mairittelevana tämän pienen suletun piirin tuttavuutta. Tämän oli Boris viikko sitten tullut käsittämään, kun kreivi Rostoptshin hänen kuultensa lausui ylipäällikölle, joka kutsui häntä päivällisille Nikolain päivänä:
— Kiitän, mutta sinä päivänä käyn aina suutelemassa ruhtinas Nikolai Andrejevitshin pyhäinjäännöksiä.
— Ah niin, niin, — vastasi ylipäällikkö. — Mitenkä hän?...
Tämä pieni seura, joka vanhanaikaisessa vierashuoneessa odotti isännän saapumista, muistutti juhlalliseen neuvotteluun kokoontunutta lautakuntaa. Istuttiin hiljaa ja kun puhuttiin, niin aivan hiljaa. Isäntä ilmestyi vihdoin, mutta vakavana ja vaiteliaana. Ruhtinatar Maria oli vielä entistäänkin hiljaisempi ja arempi. Vieraat puhuttelivat häntä vastenmielisesti, sillä he huomasivat että hänellä oli muuta sydämellä tällä erää. Kreivi Rostoptshin yksinään koetti pitää keskustelua vireillä, kertoellen viimeisistä kaupungin tapahtumista ja valtiollisista uutisista. Lopuhin ja vanha kenraali lausuivat toisinaan sanasen.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh kuunteli kuin ylituomari kuuntelee esittäjää, toisinaan vain päätään nyökäyttämällä tai parilla sanalla ilmaisten että oli selvillä asiasta. Keskustelun sävy oli selvästi hallituksen vastainen. Puhuttiin tapahtumista, jotka selvästi osoittivat asiain menevän yhä hullummin; mutta jokainen juttu ja arvostelu pysähtyi tai pysäytettiin ihmetyttävän johdonmukaisesti niihin rajoihin, joiden ulkopuolella saatettiin joutua keisarin personaan.
Aterian aikana keskustelu siirtyi tuoreimpaan valtiolliseen uutiseen, siihen nimittäin, miten Napoleon oli riistänyt Oldenburgin herttuan alueet ja miten Venäjän hallitus tämän johdosta oli lähettänyt Napoleonille vihamielisen nootin kaikkiin Europan hoveihin.
— Bonaparte mellastaa Europassa kuten merirosvo anastamallaan laivalla, — sanoi Rostoptshin, toistaen jo usein ennenkin lausumansa sananparren. — Ihmetellä todellakin täytyy hallitsijain kärsivällisyyttä tai järjen pimeyttä. Nyt on tullut paavin vuoro, ja häikäilemättä aikoo Bonaparte kukistaa katolisen kirkon päämiehen, ja — kaikki ovat vaiti! Meidän hallitsijamme yksinään uskalsi vastustaa Oldenburgin herttuan alueiden ryöstöä. Ja sekin... Rostoptshin vaikeni, sillä hän huomasi joutuneensa asioihin, joita ei enää saanut arvostella.
— Oldenburgin herttuakunnasta on tarjottu toisia alueita, — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. — Herttuoita siirretään nykyään kuten minäkin siirtelen talonpoikiani Lisijagorista Bogutsharovoon tai rjasanilaisille maatiloille.
— Oldenburgin herttua on kestänyt onnettomuudet ihmeteltävällä tahdonlujuudella ja alistunut nöyrästi kohtaloonsa, — sanoi Boris vaatimattoman kunnioittavasti.
Tämän hän sanoi sentähden, että hänellä oli ollut Pietarista lähtiessään kunnia tulla esitetyksi herttualle. Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh katsahti Borikseen ja aikoi lausua jotain hänen sanojensa johdosta, mutta muuttikin mieltä, sillä hänen mielestään oli Boris liian nuori, jotta hänelle kannattaisi vastata.
— Luin meidän vastalauseemme Oldenburgin herttuan asian johdosta ja minua hämmästytti nootin kelvoton sanamuoto, — sanoi kreivi Rostoptshin halveksivan huolettomasti, osoittaakseen puhuvansa asiasta, jota kykeni arvostelemaan.
Pierre katsahti naivin ihmettelevästi Rostoptshiniin, sillä hän ei saattanut käsittää, miksi nootin kehno sanamuoto niin huolestutti kreiviä.
— Eikö ole yhdentekevää, kreivi, miten nootti on laadittu, — sanoi Pierre, — kunhan vain sen sisältö on repäsevä?
— Rakkaani, meidän 500 tuhannen miehisellä armeijallamme luulisi nähdäkseni voitavan aikaansaada hyväkin sanamuoto.
Nyt Pierre käsitti, miksi Rostoptshinia huolestutti nootin sanamuoto.
— Nähtävästi on kirjoittaminen tullut muotiin, — sanoi vanha ruhtinas: — siellä Pietarissa yhä vain kirjoitetaan, ei ainoastaan nootteja, uusia lakejakin yhä vain kirjoitetaan.Minun Andrjushanisiellä on Venäjää varten kirjoittanut kokonaisen nidoksen lakeja. Nykyään yhä vain kirjoitetaan! — Ja hän alkoi luonnottomasti nauraa.
Keskustelu taukosi hetkeksi; vanha kenraali alkoi rykiä, kääntäen siten toisten huomion itseensä.
— Oletteko kuulleet viimeisiä uutisia Pietarista? Miten käyttäytyi Ranskan uusi lähettiläs sotilastarkastuksen aikana!
— Mitä? Niin, jotain olen kuullut; hän oli lausunut jotain sopimatonta Hänen Majesteettinsa kuullen.
— Hänen Majesteettinsa oli erityisesti osoittanut hänelle krenatieridivisionaa ja sen kunniamarssia, — jatkoi kenraali, — ja kerrotaan, ettei lähettiläs ollut tietääkseenkään ja oli vielä rohjennut sanoa: "meillä Ranskassa ei vähääkään välitetä tuollaisista turhuuksista." Keisari ei ollut suvainnut sanoa mitään. Seuraavan tarkastuksen aikana ei keisari kertaakaan ollut puhellut lähettilään kanssa, kerrotaan.
Kaikki vaikenivat: asia koski keisarin persoonaa, ja sentähden ei kukaan voinut lausua mielipidettään.
— Hävyttömät! — sanoi vanha ruhtinas. — Tunnetteko Métivierin? Karkoitin hänet tänään luotani. Hän tuli tänne, päästivät hänet luokseni, vaikka niin hartaasti olin pyytänyt, ettei ketään päästettäisi, — sanoi ruhtinas, katsahtaen vihaisesti tyttäreensä.
Ja vanha ruhtinas kertoi kohtauksensa ja keskustelunsa ranskalaisen lääkärin kanssa ja ilmaisi syyt, joiden perusteella piti häntä urkkijana. Vaikka nämä syyt olivat sangen riittämättömiä ja hämäriä, ei kukaan sentään vastustanut vanhan ruhtinaan mielipiteitä.
Paistiin tultaessa tarjottiin samppanjaa. Vieraat nousivat paikoiltaan ja onnittelivat isäntää. Ruhtinatar Mariakin meni onnittelemaan.
Isä vilkasi tyttäreensä kylmin, ilkein katsein ja käänsi ryppyisen, sileäksi ajellun poskensa hänen suudeltavakseen. Isän ilmeestä tytär saattoi lukea, ettei tämä vielä ollut unohtanut aamullista keskustelua, ja että hänen päätöksensä yhä vielä oli ennallaan, ja että ainoastaan vieraiden läsnäolo esti häntä toistamasta entisiä sanojaan.
Kun oli siirrytty vierashuoneeseen kahvin ääreen, ryhmittyivät vanhukset yhteen seuraan.
Vanha ruhtinas elostui ja lausui mielipiteensä uhkaavasta sodasta.
Hän sanoi, että Napoleon yhä kurittaa venäläisiä niin kauvan kuin nämä etsivät saksalaisten ystävyyttä ja sekaantuvat Europan asioihin, joihin Venäjän on vetänyt Tilsitin rauhansopimus. Venäläisten ei pitäisi taistella itävaltalaisia vastaan eikä heidän puolestaan. Venäläisten edut ovat idässä, mutta Bonapartea on kohdeltava jäykästi, ja rajat ovat miehitettävät, eikä hän enää milloinkaan rohkene käydä rajan yli kuten v. 1806.
— Ja kuinka me, ruhtinas, saattaisimme taistella ranskalaisten kanssa! — sanoi Rostoptshin. Voimmeko me varustautua opettajiamme ja jumaliamme vastaan? Katsokaa nuorisoamme, katsokaa naisiamme. Meidän jumalamme ovat — ranskalaiset, meidän taivaanvaltakuntamme on — Parisi.
Hän alkoi puhua yhä äänekkäämmin, nähtävästi sentähden että kaikki häntä kuuntelivat.
— Pukumme ovat ranskalaisia, ajatukset ranskalaisia, tunteet ranskalaisia! Te tyrkkäsitte niskaan Métivieriä sentähden että hän on ranskalainen ja konna, mutta meikäläiset rouvat ja neitoset ryömivät hänen jaloissaan. Olin eilen illatsussa. Viidestä rouvasta oli kolme katolilaista, ja ainoastaan pyhän paavin suostumuksella uskalsivat he sunnuntaina neuloa kanavakankaalle, mutta siitä huolimatta istuivat he miltei alastomina kuten saunan ilmoituskilvet, jos niin rohkenen lausua. Ah, ruhtinas, kun katselee meidän nuorisoa, niin tekee mieli mennä museosta noutamaan Pietari Suuren karanko ja sillä pehmittää kyljet, niin että hulluus lähtisi!
Kaikki olivat ääneti. Vanha ruhtinas katseli hymyhuulin Rostoptshinia ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.
— No, hyvästi, teidän ylhäisyytenne; olkaa terve, — sanoi Rostoptshin, nousten hänelle ominaisin nopein liikkein ja ojentaen isännälle kätensä.
— Hyvästi, kyyhkyni, häntä kuulee kuin harppua! — sanoi vanha ruhtinas, pidellen vierastaan kädestä ja tarjoten poskeaan suudeltavaksi. Muut vieraat seurasivat Rostoptshinin esimerkkiä.
Ruhtinatar Maria kuunteli vanhusten juttuja ja arvosteluja, mutta ei hän niistä mitään käsittänyt, sillä hän ajatteli vain yhtä asiaa: huomasivatkohan vieraat isän nyrpeän ja vihamielisen mielentilan häntä kohtaan. Ei hän edes huomannut sitä, miten Boris Drubetskoi, joka jo kolmatta kertaa oli talossa, oli erityisen huomaavainen ja ystävällinen häntä kohtaan koko päivällisten ajan.
Hajamielisin, kysyvin katsein tuijotti ruhtinatar Pierreen, joka viimeiseksi oli jäänyt taloon, ja hattu kädessä ja hymy huulilla tuli hänen luokseen, sitten kun vanha ruhtinas jo oli vetäytynyt suojiinsa. He jäivät kahden vierashuoneeseen.
— Voinko vielä hetkeksi istahtaa? — kysyi Pierre ja rehahti raskaine ruhoineen nojatuoliin ruhtinattaren viereen.
— Ah, kyllä, — ruhtinatar vastasi: — "Ettekö mitään huomannut?" kysyi hänen katseensa.
Pierre oli hyvällä tuulella kuten aina aterian jälkeen. Hän katseli suoraan eteensä ja hymyili.
— Oletteko jo kauvan tuntenut tuon nuoren miehen, ruhtinatar? — kysyi Pierre.
— Kenen?
— Drubetskoin.
— Vasta tuonaan tutustuin...
— Miellyttääkö hän teitä?
— Kyllä, hän on herttainen nuorukainen... Mutta miksi tätä minulta kysytte? — sanoi ruhtinatar, ajatellen yhä vain aamuista kohtausta isänsä kanssa.
— Siksi, että olen pannut merkille: nuoret miehet tulevat tavallisesti Pietarista lomalle Moskovaan ainoastaan sentähden että saisivat itselleen rikkaan vaimon.
— Oletteko tehnyt tällaisen havainnon?
— Olen, — jatkoi Pierre hymyillen, — ja tämänkin nuoren miehen käytöksestä huomaa, että missä vain on rikkaita tyttöjä, siellä on hänkin. Ja luen hänen ajatuksensa kuin kirjasta. Hän on nykyään kahden vaiheilla kehen rynnäkkönsä kohdistaa: teihinkö vai neiti Julia Karaginiin.Il est très assidu auprès d'elle.[72]
— Käykö hän heillä?
— Käy, vieläpä useinkin. Ja tiedättekö, miten nykyään hakkaillaan? — jatkoi Pierre iloisesti hymyillen, sillä hän näytti olevan sillä hyvänsuovan ilvehtivällä tuulella, josta niin usein nuhteli itseään päiväkirjassaan.
— En, — sanoi ruhtinatar Maria.
— Jotta nykyään miellyttäisi moskovalaisia tyttöjä,il faut être mélancolique.[73]Ja hän on sangen surumielinen neiti Karaginin lähettyvillä, — sanoi Pierre.
— Todellako? — sanoi ruhtinatar, katsellen Pierren hyvänsuovia kasvoja ja yhä vain ajatellen suruaan. "Helpottaisi", ajatteli hän itsekseen: "jos uskoisin jollekulle kaikki tunteeni. Pierrelle tahtoisin kaikki ilmaista. Hän on niin jalo ja hyvä. Sydän keventyisi. Hän antaisi hyviä neuvoja!"
— Menisittekö hänen vaimokseen? — kysyi Pierre.
— Ah, Jumalani, kreivi, on hetkiä, jolloin menisin kenelle tahansa, — huudahti ruhtinatar yhtäkkiä itku kurkussa. — Ah, miten raskasta on rakastaa sydämelle läheistä ihmistä ja samalla tuntea ettei ... mitään (hänen äänensä alkoi väristä) saata tehdä hänen hyväkseen, surua vain tuottaa hänelle. Ja kun tietää, että toisin on mahdoton menetellä, niin silloin on ainoa keino — poistua, mutta minne minä menisin?...
— Mitä puhutte, mikä teidän on, ruhtinatar?
Ruhtinatar ei jatkanut, vaan hyrskähti itkuun.
Pierren hilpeys katosi. Huolestuneena hän alkoi kysellä ruhtinattaren suruista, pyysi häntä avaamaan sydämensä ja uskomaan hänelle kaikki. Mutta ruhtinatar pyysi pyytämistään Pierreä unohtamaan kaiken, mitä oli kuullut. Hän sanoi, ettei muista, mitä oli puhunut, ja ettei hänellä ole muita suruja kuin se, jonka Pierre jo tietää, nimittäin ruhtinas Andrein avioliitosta johtuva riita isän ja pojan välillä.
— Oletteko kuullut jotain Rostoveista? — kysyi ruhtinatar Maria, kääntääkseen keskustelun uusille aloille. — Minulle on kerrottu, että he pian saapuvat Moskovaan. Andreita myös odottelen joka hetki. Soisin että he tapaisivat toisensa täällä.