— Missä täällä on sairaiden hoitaja? — kysyi hän välskäriltä.
Samassa pujahti viereisestä huoneesta kuormastosotilas, sairaalan palvelija, hiljensi käyntiään ja suoristihe asentoon Rostovin eteen.
— Jumala varjelkoon, teidän jalosukuisuuttanne!— kirkasi sotilas, katsellen silmät selällään Rostovia, jonka hän varmaankin luuli kuuluvan sairaalan päällystöön.
— Hoivaahan tuota ja anna hänelle vettä, — sanoi Rostof, osoittaen kasakkaa.
— Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, — vastasi sotilas iloisesti, ojensihe entistään suoremmaksi, muttei liikahtanut paikaltaan.
"Ei, täällä ei mikään näy auttavan", — ajatteli Rostof, loi silmänsä maahan ja aikoi poistua. Mutta huoneen oikealta sivulta huomasi hän erään sairaan kumman merkitsevän katseen. Miltei huoneen nurkassa istui sinellillään vanha, harmaapartainen sotilas ja katsoa tuijotti häneen. Vanhus oli laiha kuin luuranko, ja hänen vahankeltaisilla kasvoillaan oli tiukka ilme, kun hän siinä hellittämättä tuijotti Rostoviin. Vanhuksen vierustoveri puheli jotain kuiskaten ukolle ja osoitti Rostovia. Rostof käsitti, että ukolla oli aikomus häneltä jotain pyytää. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että ukolta oli toinen jalka katkaistu polven yläpuolelta. Ukon toisella puolella makasi pää taaksepäin venähtäneenä nuori, nykänenäinen sotilas, jonka pisamaiset kasvot olivat vahankeltaiset ja jonka elottomat silmät tirhusivat maidonvalkoisina ripsien alta. Rostof katsahti nuoreen sotilaaseen, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.
— Mutta tuohan on luullakseni ... — virkkoi hän välskärille.
— Olemme rukoillen pyytäneet, teidän jalosukuisuutenne, — puuttui puheeseen vanha sotilas, ja hänen alaleukansa vavahteli suonenvedon tapaisesti: — Hän kuoli jo aamulla. Olemmehan toki mekin ihmisiä, emmekä koiria...
— Heti lähetän noutamaan, heti lähetän, — puhui välskäri hätäillen. — Tehkää hyvin, teidän jalosukuisuutenne.
— Menkäämme, menkäämme, — vastasi Rostof hätäisesti. Hän loi silmänsä maahan ja koetti aivan kuin kokoonpuristuneena, huomaamattomana kulkea noiden nuhtelevain, kadehtivain katseiden keskitse.
Kun he olivat tulleet käytävän päähän, vei välskäri Rostovin upseerien osastoon. Täällä oli kolme huonetta ja levällään olevista ovista saattoi Rostof ensimäiseen tultuaan saada yleiskuvan. Huoneissa oli vuoteita; haavoittuneita ja sairaita upseereja loikoili ja istuskeli vuoteilla, toiset kävelivät sairaanviittoihin pukeutuneina pitkin huoneita. Huoneeseen tultuaan huomasi Rostof ensimäisenä toiskätisen, lyhytvartisen, laihan upseerin, joka sairaanviitta yllä, patalakki päässä ja piippunysä suussa asteli pitkin permantoa. Kasvot näyttivät Rostovista tutuilta, ja hän koetti muistella, missä hän oli tuon miehen ennen nähnyt.
— Katsoppas missä Jumala toi yhteen, — sanoi pieni mies. — Tushin, Tushin, muistatteko, kuljetin teidät taistelutantereelta Schöngrabenin luona? Minusta ovat pienen palan viiltäneet, tästä ... — jatkoi hän hymyillen ja näytti tyhjää viittansa hihaa. — Vai etsitte te Vasili Dmitrijevitsh Denisovia, — hän on huonetoverini! — sanoi pieni mies kuultuaan Rostovin asian. — Täällä, täällä, — ja Tushin lähti johtamaan Rostovia viereiseen huoneeseen, mistä kuului äänekästä naurunhohotusta.
"Ja miten saattavat he täällä vielä nauraakkin?" — ajatteli Rostof tuntiessaan yhä vielä tuon kuoleman löyhkän, joka häneen oli tarttunut sotamiesten osastossa, ja nähdessään yhä ympärillään nuo kadehtivat katseet, jotka käytävän molemmilta puolilta häntä seurasivat, ja nuoren, kuolleen sotilaan maidon valkeat, elottomat silmät.
Vaikka kello jo kävikin kahdettatoista, nukkui Denisof vielä peite silmillä vuoteellaan.
— Hei, Rostof? Terve, terve — huusi Denisof samalla äänellä kuin ennen rykmentissäkin; mutta surukseen huomasi Rostof, että hänen ilmeestään, sanoistaan ja äänenpainostaan pilkisti jotain uutta, salattua, pahaa ennustavaa. Poissa oli nyt entinen rattoisuus ja huolettomuus.
Vähäpätöisyydestään huolimatta oli hänen haavansa yhä vielä lihalla, vaikkakin hän jo kuusi viikkoa oli ollut sairaalassa. Hänen kasvonsa olivat kalpean pöhäkät, kuten kaikkien sairaalan asukkaiden. Mutta tämä ei erityisesti Rostovia ihmetyttänyt, se häntä ihmetytti ettei Denisof näyttänyt reimastuneen hänen tulostaan ja katseli häntä luonnottomasti hymyillen. Hän ei kysellyt rykmentin kuulumisia, ei välittänyt asiain yleisestä menosta. Kun Rostof näistä asioista puhui, ei Denisof edes kuunnellut.
Rostof huomasi vielä, että Denisovia kiusasi, kun hän puhui rykmentistä tai yleensä vapaasta, sairaalan seinien ulkopuolella kuluvasta elämästä. Tuntui kuin tahtoisi hän perin unhottaa entisen elämänsä ja kuin ajattelisi hän yksinomaan vain tuota muonavarastossa sattunutta riitajuttuaan. Kun Rostof uteli jutun kulkua, otti Denisof heti patjan alta paperimytyn, jonka oli saanut tutkijakunnalta, ja näytti samalla luonnosta laatimaansa vastineeseen. Hän elostui lukiessaan vastinettaan ja erityisellä painolla luki hän ne kohdat, missä antoi oikein purevia pistoksia vihamiehilleen. Muut sairaat, jotka uteliaina olivat ympäröineet Rostovin — sanantuojan vapaasta maailmasta —, hajaantuivat heti, kun Denisof alkoi lukea vastinettaan. Rostof huomasi heidän katseistaan, että he jo olivat saaneet kyllänsä tuosta historiasta. Ainoastaan Denisovin vierustoveri, pyylevä ulaani, istui synkkänä piippuaan poltellen vuoteellaan, ja pieni, toiskätinen Tushin kuunteli lukemista, pudistellen epäröiden päätään. Ulaani keskeytti lukemisen.
— Minun mielestäni, — sanoi hän Rostoviin kääntyen, — olisi paras pyytää keisarilta armoa. Sanotaan suuria armonosoituksia olevan odotettavissa, ja varmaankin saisi hän anteeksi...
— Minäkö keisarilta armoa! — sanoi Denisof, koettaen saada äänelleen entistä vauhtia ja voimaa, mutta hyödyttömältä tuntui hänen yrityksensä, sillä ääni kuullosti ärtyisältä ja voimattomalta. — Minä armoa? Jos olisin rosvo, niin pyytäisin armoa, mutta minut tuomitaan sentähden, että tuon päivänvaloon rosvojen työt. Tuomitkoot, en pelkää ketään: olen rehellisesti palvellut keisaria, isänmaata enkä ole varastanut: Ja minulta riistetään upseerinarvo, ja... Kuulehan kirjoitan heille niin suoraan, kirjoitan, kas näin! "Jos olisin ruunun varas"...
— Verrattomasti sanottu, se on selvä, — sanoi Tushin. — Mutta se ei auta, Vasili Dmitritsh, — ja Rostoviin kääntyen Tushin jatkoi, — täytyy nöyrtyä, mutta Vasili Dmitritsh ei suostu. Onhan tuomari sanonut, että asiamme on hullusti.
— Olkoon hullusti, — sanoi Denisof.
— Tuomarihan laati teille armonpyynnön, pistäkää nimenne alle, — jatkoi Tushin, — ja lähettäkää hänen mukanaan. Hänellä varmaankin (hän osoitti Rostovia) on esikunnassa suosijoita. Parempaa tilaisuutta ei teille tule.
— Olenhan sanonut, etten suostu ryömimään, — keskeytti Denisof ja jatkoi lukemistaan.
Rostof ei tohtinut ruveta suostuttamaan Denisovia, vaikkakin hän vaistomaisesti tunsi, että Tushinin ja muiden upseerien ehdottama menettelytapa kieltämättä oli viisain, ja vaikkakin hän olisi ollut onnellinen voidessaan auttaa ystäväänsä: hän tunsi Denisovin taipumattoman tahdonlujuuden ja hehkuvan totuudenrakkauden.
Denisof luki myrkyllistä vastinettaan toista tuntia. Rostof ei lausunut sen johdosta sanaakaan, mutta hänen mielensä oli raskas ja alakuloinen koko lopun päivää. Lukemisen päätyttyä kokoontuivat sairaat ja haavoittuneet upseerit taas Rostovin ympärille, ja tämä kertoi heille kuulumisia armeijasta ja vapaasta maailmasta tai kuunteli itse sairaiden juttuja. Denisof istui synkkänä koko illan eikä avannut suutaan.
Myöhään illalla hankkiutui Rostof lähtemään ja kysyi ystävältään, olisiko tällä jotain toimitettavia asioita.
— Niin, odotahan, — sanoi Denisof, vilkasi upseereihin, otti patjan alta paperinsa, meni akkunan luo, missä hänellä oli kirjoituskojeet, ja istuutui kirjoittamaan.
— Ei se näy paise ruoskalla poistuvan, — sanoi hän palatessaan akkunan luota ja antoi suuren kirjekuoren Rostoville. Kuoressa oli sotatuomarin laatima armonpyyntö, jossa Denisof, lainkaan syyttämättä muonatoimistoa, pyytää keisarilta armoa.
— Vie perille, nähtävästi...
Hän ei voinut jatkaa ja hymähti sairaaloisen teennäisesti.
Palattuaan rykmenttiin ja tehtyään selvää rykmentinpäällikölle Denisovin asiasta lähti Rostof Tilsitiin saattamaan perille Denisovin armonpyyntöä.
Kesäkuun 13 p:nä olivat Ranskan ja Venäjän keisarit kohdanneet toisensa Tilsitissä. Boris Drubetskoi oli pyytänyt esimieheltään ja korkealta suojelijaltaan, että hänet määrättäisiin tämän seurueeseen, keisarikohtauksen ajaksi.
—Je voudrais voir le grand homme,[35]— sanoi hän, tarkoittaen Napoleonia, jota hän, kuten kaikki muutkin, näihin saakka aina oli kutsunut Buonaparteksi.
—Vous parlez de Buonaparte?[36]— kysyi kenraali hymyillen.
Boris katsahti tutkivasti kenraaliinsa ja käsitti heti, että tämä koettelee häntä leikillään.
—Mon prince, je parle de l'empéreur Napoléon,[37]— hän vastasi. Kenraali löi häntä olalle ja hymyili.
— Kiipeät korkealle, — hän vastasi ja otti Boriksen mukaansa Tilsitiin.
Boris oli niiden harvojen onnellisten joukossa, jotka olivat Niemenjoella keisarikohtauksen aikana; hän näki keisarin nimikilvillä koristettuja lauttoja, näki Napoleonin virran toisella rannalla kulkevan kaarttinsa ohi, näki Aleksanterin miettivänä istuvan rannalla odottamassa Napoleonin tuloa. Hän näki, miten molemmat keisarit astuivat veneisiin, ja miten Napoleon, joka ensimäisenä saapui lautalle, nopein askelin riensi tervehtimään Aleksanteria, tarttui hänen käteensä, ja miten molemmat keisarit sitten kävivät telttaan. Siitä alkaen kun oli päässyt "suureen maailmaan" oli Boris ottanut tavakseen panna tarkoin merkille ja muistiin kirjoittaa kaiken, mikä tapahtui hänen ympärillään. Niinpä hän nytkin keisarikohtauksen aikana Tilsitissä merkitsi muistikirjaansa kaikkien Napoleonin seurueeseen kuuluvien henkilöiden nimet, kuvaili heidän pukunsa ja talletti tarkoin mahtavain henkilöiden puheet. Hän katsoi kelloaan juuri sinä hetkenä, jolloin keisarit hävisivät telttaan, ja samoin silloinkin, kun Aleksanteri saapui teltasta. Kohtaus kesti tunnin ja viisikymmentäkolme minuttia. Tämänkin hän heti samana iltana merkitsi muistikirjaansa monien muiden asioiden ohessa, joilla hän arveli olevan historiallista merkitystä. Koska keisarin seurue Tilsitin kokouksen aikana oli sangen harvalukuinen, niin saattaa käsittää, miten suuriarvoinen oli tähän seurueeseen kuuluminen sellaiselle henkilölle, jolle virka-asteissa yleneminen oli elinehto. Ja siksipä huomasi Boriskin, miten hänen asemansa heti keisarikohtauksen jälkeen vasta oikein vakautui. Häntä ei ainoastaan tunnettu, vieläpä nähtiin hänet mielelläänkin ja häneen totuttiin. Pari kertaa oli hän ollut virkatoimissa itse keisarinkin luona, niin että tämä tunsi hänet nimeltä, eivätkä keisarin suosikitkaan enää häntä katselleet, kuten ennen, hänen ollessaan vielä outo henkilö, vaan vieläpä olisivat ihmetelleetkin, jolleivät olisi häntä nähneet seurassaan.
Boriksen asuintoverina oli eräs toinen adjutantti, puolalainen kreivi Schilinski. Puolalainen oli saanut kasvatuksensa Parisissa, hän oli rikas, rakasti intohimoisesti ranskalaisia, ja siksipä olikin Boriksen ja Schilinskin luona melkein joka päivä keisarikohtauksen aikana ranskalaisia kaarttin ja esikunta-upseereja milloin eineellä, milloin päivällisellä.
Kesäkuun 24 p:ä oli Schilinski järjestänyt illalliset ranskalaisille ystävilleen. Kunniavieraina olivat eräs Napoleonin adjutantti, muutamat ranskalaiset kaarttinupseerit ja nuori poikanen vanhasta ranskalaisesta ylhäisöperheestä, nykyään Napoleonin hovipoika. Samana päivänä, pimeän tullen, oli Rostof sivilipukuisena saapunut Tilsitiin ja ilmestyi Boriksen ja Schilinskin asuntoon.
Ei ollut Rostof vielä, samoin kuin eivät yleensä armeija-upseerit, tottunut entisiin vihollisiin eikä Napoleoniin, kuten esikuntaupseerit ja Boris, jossa jo oli kerinnyt tapahtumaan täydellinen mielenmuutos. Armeijassa oltiin vielä entisellä kannalla: Bonapartea ja ranskalaisia vihattiin, halveksittiin ja pelättiin. Vielä aivan hiljan oli Rostof, väitellessään erään Platovin osastoon kuuluvan kasakka-upseerin kanssa, lausunut, että jos Napoleon joutuisi vangiksi, niin häntä ei kohdeltaisi kuten hallitsijaa, vaan kuten pahantekijää. Kun Rostof matkalla ollessaan oli tavannut haavoittuneen ranskalaisen upseerin oli hän kiivastunut ja väittänyt että rauha on mahdoton laillisen hallitsijan ja pahantekijän, Napoleonin välillä. Siksipä hän kovin hämmästyikin nähdessään Boriksen asunnossa ranskalaiset noissa vieraissa virkapuvuissa, joita oli tottunut katselemaan aivan toisilla silmillä sivustaketjusta. Kun hän näki oven raosta kurkistavan ranskalaisen upseerin, valtasi hänet heti tuo samainen vihamielisyys ja sotainen mieliala, jonka tunsi aina vihollisen nähdessään. Hän pysähtyi kynnykselle ja kysyi venäjäksi, asuiko siellä Drubetskoi. Kuultuaan oudon äänen eteisestä meni Boris Rostovia kohtaamaan. Kun hän tunsi Rostovin, ilmestyi hänen kasvoilleen ensi hetkessä vihan ilme.
— Ah, sinäkö täällä, sepä hauska, todella hauska tavata sinut, — sai kuitenkin sanotuksi, hymyili ja läheni ystäväänsä.
— En ole saapunut nähdäkseni sopivaan aikaan, — sanoi Rostof, — en olisi tullut, mutta minulla on tärkeä asia, — jatkoi hän kylmästi.
— Ethän toki sopimattomaan aikaan, minä vain ihmettelen, miten olet päässyt rykmentistä —Dans un moment je suis à vous,[38]— huusi hän huoneeseen jollekulle, joka oli häntä huutanut.
— Näen että olen tullut sopimattomaan aikaan, — toisti Rostof.
Vihan leima oli jo kadonnut Boriksen kasvoilta; hän oli nähtävästi päättänyt mielessään, mitä hänen oli tehtävä, ja siksipä hän erityisen rauhallisena tarttuikin ystävänsä käsiin ja vei hänet viereiseen huoneeseen. Rauhallisen tiukkoina katselivat Boriksen silmät Rostovia, mutta tuntui kuin niitä olisi joku verhonnut — "elämäntottumuksen siniset silmälasit." Siltä tuntui ainakin Rostovista.
— Ah, olehan, voitko sinä tulla sopimattomaan aikaan, — sanoi Boris.
Boris vei Rostovin huoneeseen, missä illallinen oli valmiiksi katettu, esitteli hänet vieraille, selitellen, ettei tämä suinkaan ollut sivilihenkilö, vaan husaari-upseeri ja hänen vanha ystävänsä.
— Kreivi Schilinski,le comte N.N., le capitaine S.S., — esitteli Boris vieraita. Rostof katsoa murjotti ranskalaisia, kumarrellen kankeasti, ja oli vaiti.
Schilinskiä ei nähtävästi miellyttänyt uuden venäläisen henkilön ilmestyminen hänen seurapiiriinsä, ja siksipä hän ei sanaakaan lausunut Rostoville. Boris ei ollut huomaavinaankaan, että uuden henkilön tulo oli seuran jäykistänyt, vaan yritti miellyttävän rauhallisena, mutta silmissä tuo samainen verho kuin Rostovin tavatessaan, saada keskustelua vilkastumaan. Eräs ranskalaisista kääntyi aito ranskalaisella kohteliaisuudella Rostoviin ja virkkoi hänelle, että varmaankin hän on saapunut Tilsitiin nähdäkseen keisarin.
— En ole saapunut keisarin tähden, minulla on asioita, — vastasi Rostof lyhyeen.
Rostof oli tullut huonolle tuulelle heti kun oli huomannut tyytymättömyyden ilmeen Boriksen kasvoilla, ja kuten aina on laita huonotuulisten ihmisten, niin hänkin nyt luuli kaikkien olevan hänelle vihamielisiä ja itse olevansa toisille kiusaksi. Ja todellakin oli hän kiusaksi, ja pian huomasi hän, miten seurustelu taas vilkastui, eikä kukaan hänestä välittänyt. Ja miksi hän tuossa istuu? — kysyivät vieraiden katseet. Rostof nousi paikaltaan ja meni Boriksen luo.
— Sittenkin olen täällä tiellä, — sanoi hän hiljaa Borikselle, — menkäämme, puhukaamme asiastani, ja minä lähden.
— Etpä lähdekkään, et millään muotoa, sanoi Boris. — Mutta jos olet väsynyt, niin menkäämme minun huoneeseeni, paneudu pitkällesi ja lepää hieman.
— Todellakin...
He menivät pienehköön huoneeseen, missä Boris tavallisesti nukkui. Istumatta edes alkoi Rostof heti kiihtyneenä — aivan kuin Boris jollakin tavalla olisi tähän antanut aihetta — esittää Denisovin asiaa ja kysyi, tahtoiko ja voiko Boris esimiehensä välityksellä pyytää Denisoville armoa keisarilta ja jättää hänelle Denisovin pyynnön. Heidän ollessaan nyt kahdenkesken tunsi Rostof ensi kerran, miten hänen oli vaikea katsoa ystäväänsä silmiin. Boris istui jalat ristissä, silitellen vasemmalla kädellään oikean kätensä ohuvia sormia, kuunteli Rostovin puhetta, kuten kenraali kuuntelee alaisensa esitystä, katsellen milloin syrjään, milloin suoraan Rostovia silmiin, jolloin hänen silmissään aina näkyi tuo kummallinen verho. Tällöin tuntui Rostovista aina vastenmieliseltä, ja hän loi katseensa maahan.
— Olen kuullut tämänkaltaisista asioista ja tiedän että keisari niiden suhteen on sangen ankara. Minun mielestäni ei kannata esittää keisarille. Paras on kääntyä suoraan armeijaosaston päällikköön... Muuten luulen...
— Et siis mitään tahdo tehdä, sano siis suoraan! — sanoi Rostof melkein huutaen, katsomatta Borista silmiin.
Boris hymähti.
— Päinvastoin, teen voitavani, minä vain arvelin...
Samassa kuului Schilinskin ääni ovesta; hän kutsui Borista.
— No, mene, mene, mene... — sanoi Rostof. Hän kieltäytyi lähtemästä illalliselle ja jäätyään yksin huoneeseen hän kauvan käveli edes ja takasin, kuunnellen iloista ranskalaista löperrystä viereisestä huoneesta.
Päivä, jona Rostof saapui Tilsitiin, oli mahdollisimman sopimaton hänen asiansa ajamiselle. Itse hän ei voinut mennä päivystävän kenraalin luo, sillä hän oli sivilipuvussa ja oli päällystönsä suostumuksetta poistunut rykmentistä, ja Boris taas, jos olisi tahtonutkin, ei seuraavana päivänä saattanut häntä auttaa. Tänä päivänä, kesäkuun 27:nä, allekirjoitettiin ensimäiset rauhanehdot. Keisarit vaihtoivat ritarimerkkejä: Aleksanteri sai Kunnialegionan merkin, Napoleon — Pyhän Antrean ensimäisen, ja samana päivänä olivat Ranskan kaartin Preobraschenskin kaartille tarjoamat päivälliset. Keisarin piti olla läsnä tässä juhlallisuudessa.
Boriksen seura oli Rostovista niin ikävä ja vastenmielinen, että hän oli nukkuvinaan, kun Boris illan kuluessa pistäytyi häntä katsomaan, ja seuraavana aamuna hän koetti välttää ystäväänsä ja poistui hänen luotaan aamulla aikaiseen. Hännystakissa ja pyöreälierisessä hatussa kuljeskeli Rostof sitten kaiken päivää pitkin kaupunkia, tarkastellen ranskalaisia ja heidän virkapukujaan, niitä katuja ja taloja, joissa keisarit asuivat. Torilla järjesteltiin päivällisiä, kadut olivat verhoutuneet kankaisiin ja Ranskan ja Venäjän värisiin lippuihin, ja kaikkialla näkyi mahdottoman suuria nimikilpiä, joissa upeilivat keisarien nimikirjaimet "A" ja "N." Talojen akkunoissakin oli lippuja ja nimikilpiä.
"Boris ei tahdo minua auttaa, enkä minäkään välitä hänen avustaan. Se asia on selvä", — ajatteli Rostof, — "välimme ovat siis selvät, mutta täältä en lähde ennenkun olen jättänyt kirjeen keisarille. Keisarille?!... Hän on tuossa!" — ajatteli Rostof, lähestyessään huomaamattaan taas taloa, jossa keisari asui.
Talon edessä oli ratsuhevosia, ja paikalle saapui alinomaa seurueen jäseniä. Nähtävästi hankkiutui keisari jonnekin lähtemään.
"Millä hetkellä tahansa saatan hänet nähdä", — ajatteli Rostof. — "Jospa voisin itse antaa hänelle kirjeen ja kertoa kaikki, tokkopa minua vangittaisi hännystakin tähden? Mahdotonta! Hänpä käsittäisi ken on oikeassa. Hän käsittää kaikki, tietää kaikki. Ken saattaa olla rehellisempi häntä? Jospa minut vangittaisikin sentähden että olen täällä, entäs sitten?" — ajatteli hän, katsellessaan, miten eräs upseeri meni ovesta keisarin asuntoon. "Meneehän tuossakin eräs. Mitäs! yhdentekevä. Menen ja annan kirjeen keisarille: sen ikävämpi Drubetskoille, joka on minut tähän pakoittanut." — Ja yhtäkkiä lähti Rostof niin päättävästi, ettei itsekään olisi saattanut uskoa, astumaan keisarin asuntoa kohti, koettaen mennessään, onko kirje hänen taskussaan.
"Ei, nyt en enää päästä käsistäni tilaisuutta, kuten Austerlitzin jälkeen", — ajatteli hän, odottaen joka hetki tapaavansa keisarin ja tuntien, miten veri syöksyi sydämeen tätä hetkeä ajatellessa. — "Lankean hänen jalkoihinsa ja pyydän armoa. Hän käsittää asian, kuuntelee ja vieläpä kiittääkin minua." 'Olen onnellinen voidessani tehdä hyvää, mutta vääryyden korjaaminen on suurin onni', — kuvitteli Rostof keisarin vastaavan. Ja hän lähti keisarin asunnon kuistille uteliaiden silmäysten saattamana.
Kuistilta johtivat leveät portaat suoraan yläkertaan; oikealla oli suljettu ovi. Alhaalta portaiden juuresta vei ovi alakertaan.
— Ketä etsitte? — kysyi joku.
— Tahdon jättää kirjeen, armonpyynnön Hänen Majesteetilleen, — sanoi Rostof vapisevin äänin.
— Armonpyyntö — päivystäjälle, tehkää hyvin, tänne? (Hänelle osoitettiin alakerran ovea). Mutta niitä ei oteta vastaan.
Kuultuaan tämän rauhallisen äänen Rostof pelästyi tekoaan; ajatus, että hän millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, oli niin viekoitteleva, mutta samalla niin kauhea, että hän oli valmis juoksemaan tiehensä, mutta kamarikuriiri avasi oven päivystäjän huoneeseen, ja Rostof astui huoneeseen.
Huoneessa seisoi lyhyläntä, turpeahko mies noin 30 tienoilla. Hänellä oli jalassa valkeat housut ja ratsusaappaat, yllä nähtävästi juuri puettu batistinen paita: kamaripalvelija kiinnitti paraillaan takaa hänen silkillä kirjailtuja, kauniita, uusia olkahihnojaan, jotka erityisesti pistivät Rostovin silmiin. Hän puheli jonkun viereisessä huoneessa olijan kanssa.
—Bien faite et la beauté du diablé![39]— sanoi hän juuri paraillaan, kun Rostof astui huoneeseen. Mutta huomattuaan Rostovin hän vaikeni ja yrmisti kulmiaan.
— Mitä haluatte? Anomusko?...
—Qu'est ce que c'est?[40]— kysyi joku viereisestä huoneesta.
—Encore un petitionnaire,[41]— vastasi olkahihnaniekka.
— Sanokaa hänelle että sittemmin. Keisari lähtee hetipaikalla, ei ole aikaa.
— Sittemmin, sittemmin, huomenna. Ei ole aikaa...
Rostof kääntyi ja aikoi poistua, mutta olkahihnaniekka pidätti hänet ja kysyi:
— Keneltä? Kuka olette?
— Majuri Denisovilta, — vastasi Rostof.
— Entä te? Oletteko upseeri?
— Olen luutnantti, kreivi Rostof.
— Mikä röyhkeys! Jättäkää säädetyssä järjestyksessä. Mutta nyt menkää, menkää... — Ja hän alkoi pukea ylleen kamaripalvelijan tarjoomaa virkapukua.
Rostof tuli taas eteiseen ja huomasi, että kuistille oli jo kokoontunut paljon täysissä juhlapukimissa olevia upseereja ja kenraaleja, joiden ohi hänen oli kuljettava.
Kiroillen rohkeuttaan ja sydän kurkussa ajatellen, että millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, tulla häväistyksi, vieläpä joutua vankeuteenkin, käsittäen täydellisesti tekonsa sopimattomuuden ja sitä katuen, koetti Rostof, silmät maahan luotuina, hiipiä loistavan seurueen ympäröimästä talosta, kun hän yhtäkkiä kuuli tutun äänen mainitsevan nimeään ja tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.
— Mitäs te, veliseni, täällä hommaatte hännystakissa? — lausui bassoääni.
Puhuja oli Rostovin divisionan entinen komentaja, joka nykyisen sotaretken aikana oli päässyt keisarin erityiseen suosioon.
Pelästyneenä alkoi Rostof puolustautua, mutta nähdessään kenraalin hyvänsuovan leikilliset kasvot hän vetäytyi syrjään ja alkoi innosta väräjävin äänin esittää asiaansa kenraalille ja pyysi tätä toimimaan Denisovin hyväksi, jonka kenraali hyvin tunsi. Kuultuaan Rostovin selitykset kenraali pudisti vakavana päätään ja sanoi:
— Sääli, sääli kelpo poikaa; anna tänne kirje.
Tuskin kerkesi Rostof antamaan kenraalille kirjeen, kun samassa portailta alkoi kuulua nopeata astuntaa ja kannusten kilinää. Kenraali jätti hänet ja siirtyi kuistin luo. Keisarin seuruelaiset juoksivat kuistilta hevostensa luo. Sama ratsupalvelija, joka Austerlitzin luonakin oli taluttanut keisarin hevosta, toi nyt ratsun kuistin eteen, ja portailta kuului kevyt käynti, jonka Rostof heti tunsi. Rostof unohti pelkonsa ja tunkeutui muutamain uteliaiden joukossa mahdollisimman lähelle kuistia ja siinä hän nyt taas kahden vuoden väliajan jälkeen näki nuo jumaloimansa piirteet, nuo samat kasvot, saman katseen, saman käynnin, saman majesteetillisuuden, saman lempeyden... Ja rajaton riemu ja rakkaus keisariin heräsi entiseen voimaansa hänen sielussaan. Keisarilla oli yllä Preobraschenskin rykmentin virkapuku, jalassa valkeat säämiskähousut ja pitkävartiset ratsastussaappaat; rinnalla helyili ritarimerkki, jota Rostof ei tuntenut (se oliLégion d'honneur). Hän pysähtyi kuistille, pitäen hattua kainalossaan ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Hän katseli ympärilleen ja valaisi kaikki katseellaan. Hän lausui jonkun sanan muutamille kenraaleille. Hän tunsi myös Rostovin entisen päällikön, hymyili hänelle ja viittasi luokseen. Seurue teki tietä, ja Rostof näki, miten kenraali jotenkin kauvan puhui keisarille jotakin. Taas siirtyi seurue ja sen mukana uteliaat lähemmäs keisaria. Keisari meni ratsunsa luo, pysähtyi hetkiseksi, pidellen kädellään satulasta, ja, kääntyen Rostovin entiseen päällikköön, hän sanoi äänekkäästi, nähtävästi tahtoen, että kaikki kuulisivat hänen sanansa:
— En voi, kenraali, ja siksi en voi, että laki on minua mahtavampi, — ja samalla pisti hän jalkansa jalustimeen.
Kenraali kumarsi kunnioittavasti, keisari istui satulaan ja lähti laukaten ajamaan pitkin katua. Riemusta huumautuneena lähti Rostovkin juoksemaan väkijoukon mukana.
Torilla, minne keisari lähti, seisoi vastakkain kaksi kaartin pataljoonaa: oikealla Preobraschenskin pataljoona, vasemmalla Ranskan kaartti karhunnahkakiivereissään.
Samaan aikaan kun Aleksanteri saapui pataljoonain sivustalle (jotka tekivät kunniaa), ilmestyi vastakkaiselle sivustalle ratsasjoukko, jonka etunenässä Rostof tunsi Napoleonin. Kukaan muu se ei saattanut olla. Hän ajoi nelistä harmaan, tavattoman puhdasrotuisen arabialaisen ratsun selässä. Hänellä oli päässä pieni hattu, yllä sininen virkapuku, jonka alta näkyi valkea liivi. Hänen olkansa yli vyötäisille kulki Pyhän Antrean ritarinauha, ja hänen vaaleanpunanen satulavaippansa oli kullalla kirjaeltu. Kun hän saapui Aleksanterin luo kohautti hän hattuaan, ja silloin huomasi Rostovin ratsumiehen silmä, että hän istui epävarmasti ja huonosti satulassa. Pataljoonat huusivat: "eläköön" ja "vive l'Empéreur!"[42]Napoleon sanoi jotain Aleksanterille. Molemmat keisarit laskeutuivat ratsuiltaan ja tarttuivat toistensa käsiin. Napoleonin kasvoilla liekehti teeskennellyn vastenmielinen hymy. Hellän hyväilevä ilme kasvoilla puhui Aleksanteri hänelle jotain.
Rostof ei irroittanut silmiään keisareista, vaikka ranskalaiset santarmit hevosillaan tuon tuostakin pakoittivat kansajoukkoa loittonemaan. Häntä suuresti kummastutti kun Aleksanteri kohteli Napoleonia kuin vertaistaan, ja kun Napoleon käyttäytyi Venäjän keisarin seurassa aivan vapaasti ja aivan kuin hän olisi tottunut tällaisiin läheisiin väleihin.
Keisarit, suurten seurueittensa saattamina, saapuivat Preobraschenskin kaartin oikealle sivustalle, aivan kansajoukon kohdalle. Kansa tunkeili niin likelle hallitsijoita, että Rostovia, joka oli aivan laidimmaisia, alkoi kauhistaa, ettei häntä vain tunnettaisi.
—Sire, je vous demande la permission de donner la Légion d'honneur au plus brave de vos soldats?[43]— lausui räikeä, selvä ääni, joka tuntui lausuvan tarkalleen jokaisen äänteen.
Näin puhui pienikasvuinen Bonaparte, katsellen alhaalta suoraan Aleksanteria silmiin. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana, nyökäytti päällään ja hymähti ystävällisesti.
—A celui, qui s'est le plus vaillamment conduit dans cette dernière guerre,[44]— lisäsi Napoleon, pyöristellen jokaisen tavun ja tarkastellen kiusoittavan itsetietoisena ja rauhallisena venäläisten rintamaa. Venäläiset seisoivat liikkumattomina, kunniaa tehden, ja tuijottivat omaan keisariinsa.
—Votre majesté me permettra-t-elle de demander l'avis du colonel?[45]— sanoi Aleksanteri ja astui kiirehtien muutaman askeleen pataljoonan päällikköä, ruhtinas Koslofskia, kohti.
Napoleon alkoi sillävälin ottaa hansikasta pienestä, valkeasta kädestään. Hansikas repesi, ja hän heitti sen maahan. Adjutantti kiirehti sitä nostamaan.
— Kenelle annettava? — kysyi Aleksanteri matalalla äänellä venäjäksi Koslofskilta.
— Kenelle käskette, Teidän Majesteettinne? Keisari yrmisti tyytymättömänä kulmiaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:
— Täytyyhän hänelle vastata.
Päättäväisen näköisenä vilkasi Koslofski riveihin, ja hänen katseensa sattui myös Rostoviin,
"Eihän vain minulle?" — ajatteli Rostof.
— Lasarjef! — komensi Koslofski morskisti, ja pisin mies astui reippaasti esiin rintamasta.
— Minne menet? Pysähdy siihen! — kuiskailtiin Lasarjeville, joka ei tiennyt, minne hänen piti mennä. Lasarjef pysähtyi ja katsoa muljotti pelästyneenä pataljoonan päällikköön. Hänen kasvonsa värähtelivät, kuten on aina laita sotilaiden, jotka ovat komennetut rintaman eteen.
Napoleon käänsi tuskin huomattavasti päätään taaksepäin ja ojensi pienen, turpean kätensä sivulleen, aivan kuin jotain ottaakseen. Seurueen jäsenet, jotka samassa hetkessä käsittivät keisarinsa tarkoituksen, alkoivat hyöriä ja kuiskailla. Sana kulki miehestä mieheen, ja esiin juoksi hovipoika, sama jonka Rostof edellisenä päivänä oli tavannut Boriksen luona, kumarsi kunnioitettavasti keisarin kädelle ja pisti siihen punanauhaisen ritarimerkin. Napoleon puristi yhteen kaksi sormeaan, ja ritarimerkki jäi niiden väliin. Sitten astui hän Lasarjevin luo, joka silmät selällään yhä katsoi omaa keisariaan, ja tuntui kuin hän olisi tahtonut näyttää Aleksanterille, että sen mitä hän nyt teki, hän teki liittolaisensa tähden. Pieni, valkea käsi kosketti Lasarjevin virkapuvun nappia. Napoleon tiesi, että koskettamalla kädellään tuon sotilaan rintaa hän teki hänet onnelliseksi, tyytyväiseksi ja päätä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa. Napoleon painalti vain ristin Lasarjevin rintaan, päästi heti kätensä ja kääntyi sitten Aleksanteriin, aivan kuin hän olisi tietänyt, että ristin täytyi tarttua. Ja todellakin jäi risti Lasarjevin rintaan.
Heti riensi ranskalaisia ja venäläisiä Lasarjevin luo ja kiinnittivät ristin onnellisen sotilaan virkapukuun. Lasarjef vilkasi synkkänä pienikätiseen lyhyeen mieheen, joka oli jotakin hänelle tehnyt, ja alkoi taas tuijottaa Aleksanteria silmiin, tehden yhä kunniaa kiväärillään. Hän näytti kysyvän keisarilta: yhäkö pitää hänen vielä seistä, vai pitääkö hänen kenties jo lähteä, vai kenties vielä jotain toimittaa? Mutta hän ei saanut mitään käskyä, ja siksipä hän vielä kauvan seisoikin liikkumatta paikallaan.
Keisarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen. Rintamat hajaantuivat, ja toisiinsa sekaantuneina sotilaat istuutuivat katettuihin pöytiin.
Lasarjef istui kunniasijalla, venäläiset ja ranskalaiset upseerit syleilivät häntä, toivottivat onnea ja puristelivat hänen käsiään. Upseereja, sotilaita ja kansaa kokoontui hänen ympärilleen; kaikki tahtoivat nähdä tuon miekkosen. Pöytien ympärillä oli puheen sorinaa, huutoa ja naurua. Rostovin ohi kulki kaksi punanaamaista, iloisen ja onnellisen näköistä upseeria.
— Kylläpä kestitsevät, veliseni! Pelkkää hopeata, — puhui toinen. — Näitkö Lasarjevin?
— Näin.
— Sanotaan, että huomenna Preobraschenskin pojat kestitsevät ranskalaisia.
— Ei, mutta onnenpoika tuo Lasarjef! Tuhatkaksisataa frangia vuotuista eläkettä.
— Tämäpäs on lakki, pojat! — huusi eräs venäläinen sotilas, pannen päähänsä ranskalaisen pörhöisen kiiverin.
— Mutta tämäpä on verraton, erinomainen!
— Oletteko kuullut tunnussanoja? — kysyi eräs kaartinupseeri toveriltaan. — Toissapäivänä oli — "Napoleon, France, bravoure";[46]eilen — "Alexandre, Russie, grandeur";[47]toisena päivänä määrää meidän keisari tunnussanat, toisena Napoleon. Huomenna lähettää keisari Yrjönristin urhoollisimmalle Ranskan kaarttilaiselle. Ei auta! Täytyy vastata samalla mitalla.
Boris ja hänen toverinsa Schilinski olivat myös tulleet katsomaan kaarttilaisten juhlaa. Kotiin palatessaan tapasi Boris Rostovin eräässä kadunkulmauksessa.
— Rostof! terve; emmepä tavanneetkaan sitten enää toisiamme, — Boris lausui, eikä voinut olla kysymättä, miten ystävän asiat olivat, sillä niin kumman synkiltä ja hajamielisiltä näyttivät Rostovin kasvot.
— Hyvin, hyvin, — vastasi Rostof.
— Käythän tapaamassa?
— Käyn, käyn.
Rostof seisoi kauvan kadunkulmauksessa, tarkastellen kaukaa kaarttilaisten ilonpitoa. Hänen aivonsa olivat kiusoittavan raskaassa työssä, mutta kysymys ei mitenkään tullut ratkaistuksi. Kauheat epäilykset täyttivät hänen sielunsa. Milloin muisteli hän Denisovia muuttuneine, nöyrine ilmeineen, sairaalaa silvottuine käsineen ja jalkoineen, saastoineen ja tauteineen. Hän oli niin selvästi tuntevinaan tuon ruumiitten löyhkän, että vilkuili sivuilleen saadakseen selville mistä löyhkä tuli. Milloin muisteli hän itsetietoisen tyytyväistä, valkokätistä Napoleonia, joka nyt oli keisari, ja jota Aleksanteri rakasti ja kunnioitti. Miksi siis silvottuja käsiä, jalkoja, tapettuja ihmisiä? Milloin muisteli hän taas ristirintaa Lasarjevia ja samalla Denisovia — jota kohtaa rangaistus, jolle ei anneta armoa. Niin kummat aatokset olivat hänet vallanneet, että hän niitä kauhistui.
Kaarttilaisten herkkujen haju ja nälkä vapauttivat hänet näistä aatoksista. Hän päätti syödä jotakin ennen lähtöä. Hän lähti astumaan ravintolaa kohti, jonka muisti aamulla nähneensä. Ravintolassa oli niin paljon kansaa — enimmäkseen siviilipukuisia upseereja, jotka olivat saapuneet armeijasta, — että Rostof töintuskin sai annoksensa. Kaksi saman divisionan upseeria yhtyi hänen seuraansa. He alkoivat luonnollisesti jutella rauhasta. Upseerit, kuten suurin osa armeijastakin, olivat tyytymättömiä rauhaan, joka oli solmittu Friedlandin taistelun jälkeen. Yleensä puheltiin, että jos vielä vähän aikaa olisi kestetty, niin olisi Napoleon ollut hukassa, sillä hänen armeijallaan ei ollut enää korppuja eikä ampumavaroja. Rostof oli vaiti, söi ja erittäinkin joi. Hän joi yksinään kaksi pulloa viiniä. Sitäpaitsi painoi ja raukasi häntä tuo yhä jatkuva mietiskely. Hän pelkäsi näitä mietteitä, mutta siitä huolimatta ne häntä eivät jättäneet. Yhtäkkiä, kun toinen upseereista sanoi, että hänestä on kiusoittavaa katsella ranskalaisia, alkoi Rostof huutaa ja riehua erikoisemmatta syyttä, mikä suuresti ihmetytti hänen tovereitaan.
— Miten saatatte päättää, mikä olisi paras asiain ratkaisu! — kirkasi hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. — Miten saatatte arvostella keisarin toimia, mikä oikeus on teillä arvostelemiseen?! Me emme saata käsittää keisarin tarkoitusperiä, hänen toimenpiteitään!
— Mutta enhän ole puhunut sanaakaan keisarista, — puolusteli itseään upseeri, joka huomasi, että humala oli syynä Rostovin kiivastumiseen.
— Me emme ole diplomaattisia virkamiehiä, olemme sotilaita, sillä hyvä, — jatkoi Rostof. Kun käsketään kuolemaan — mene, jos rangaistaan, niin oletpa sen ansainnut; ei sovi meidän arvostella. Jos herramme keisari haluaa kutsua Bonapartea keisariksi ja haluaa solmia hänen kanssaan liiton, niin — tietenkin on se välttämätöntä. Mutta jos me tässä alamme kaikkea arvostella ja tuomita, niin ei lopulta jää mitään pyhää. Voimmehan sanoa: ei ole Jumalaa, ei ole mitään! — huusi Rostof, mäjäyttäen nyrkillä pöytään. Hänen toveristaan tuntui hänen menettelynsä aivan käsittämättömältä, mutta olihan se aivan johdonmukaista hänen nykyiselle ajatussuunnalleen.
— Meidän on täytettävä velvollisuutemme, lyödä olan takaa ja jättää mietteet, siinä kaikki, — lopetti Rostof puheensa.
— Ja juoda, — sanoi toinen upseereista, joka tahtoi välttää riitaa.
— Niin, ja juoda, — toisti Rostof. — Hei siellä! Vielä pullo! — hän kirkasi.
Vuonna 1808 matkusti keisari Aleksanteri Erfurtiin kohdatakseen toistamiseen keisari Napoleonin, ja Pietarin ylhäisimmissä piireissä puhuttiin paljon tämän juhlallisen kohtauksen suurenmoisuudesta.
Vuona 1809 kasvoi tuttavuus maailman kahden valtiaan kesken, kuten kutsuttiin Napoleonia ja Aleksanteria, niin suureksi, että kun Napoleon mainittuna vuonna julisti sodan Itävallalle, samosi venäläinen armeijaosasto rajan yli toimiakseen entisen vihollisensa Bonaparten puolella entistä liittolaista, Itävallan keisaria vastaan; puhuttiinpa ylhäisessä maailmassa Napoleonin ja keisari Aleksanterin sisaren välisen avioliiton mahdollisuudesta. Mutta paitsi ulkonaisiin valtiollisiin mietelmiin oli venäläisen yhteiskunnan huomio tähän aikaan erityisen innokkaasti tähdätty sisäisiin parannuksiin, joita näihin aikoihin puuhattiin valtion hallinnon kaikilla aloilla.
Mutta elämä, ihmisten todellinen elämä — siihen kuuluvine terveyttä, sairautta, työtä, lepoa, ajattelua, tiedettä, runoutta, musiikkia, rakkautta, ystävyyttä, vihaa, intohimoja koskevine harrastuksineen kulki kulkuaan riippumatta ja välittämättä Napoleonin ja Bonaparten välisestä valtiollisesta vihollisuudesta tai ystävyydestä, välittämättä kaikista mahdollisista parannuksista.
Ruhtinas Andrei oli asunut maalla kaksi vuotta kuin karhu pesässään.
Kaikki nuo hommat tilusten suhteen, joita Pierre alueillaan oli pannut alulle, vaan ei ollut saattanut päätökseen, hän kun alinomaa siirtyi toisesta työstä toiseen, kaikki nuo hommat oli ruhtinas Andrei vienyt perille, puhumatta niistä kenellekään ja ilman huomattavaa vaivaa.
Hänellä oli mitä suurimmassa määrässä tuota Pierreltä puuttuvaa käytännöllistä sitkeyttä, joka ilman voimaiskuja ja ponnistuksia hänen puoleltaan antoi vauhtia työlle.
Eräs hänen tiluksistaan, jossa oli kolmesataa orjatalonpoikaa, palstoitettiin itsenäisiksi viljelyslohoiksi (tämä oli laatuaan ensimäisiä esimerkkejä Venäjällä), toisissa muutettiin päivätyö rahaveroksi. Bogutsharovoon hankittiin hänen kustannuksellaan koulunkäynyt kätilö synnyttäjien avuksi, ja pappi opetti erityisestä palkasta talonpoikien ja kartanonväen lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.
Puolet ajastaan vietti ruhtinas Andrei Lisijagorissa isänsä ja poikansa seurassa, joka viimeksi mainittu oli vielä lapsenhoitajattaren hoivissa, puolet taas Bogutsharovon "puustellissa", kuten isä nimitti hänen maatilaansa. Huolimatta Pierrelle osoittamastaan välinpitämättömyydestä maailman kaikkia ulkonaisia tapahtumia kohtaan, seurasi hän niitä uutterasti, hankki paljon kirjoja ja huomasi kummakseen, että kun hänen tai isänsä luo saapui vieraita Pietarista, varsinaisesta elämän pyörteestä, nämä olivat kaikissa ulkomaan ja omanmaan valtiollisissa tapahtumissa suuresti jälellä hänestä, joka istui kotonaan kuin karhu pesässään.
Paitsi töitä tiluksillaan ja yleisiä harrastuksia, joita hän piti vireillä lukemalla mitä erilaisimpia kirjoja, oli ruhtinas Andreilla tähän aikaan tekeillä arvosteleva tutkimus Venäjän kahdesta viimeisestä onnettomasta sotaretkestä ja sitä paitsi muovaili hän luonnosta Venäjän sotalain säännösten ja asetusten uudistamiseksi.
Keväällä 1809 lähti ruhtinas Andrei poikansa rjasanilaisille tiluksille, sillä hän oli määrätty tämän holhojaksi.
Kevätauringon hyväilemänä hän istui vaunuissaan, katsellen ensi ruohoa, ensimäisiä koivun lehtiä ja ensimäisiä valkeita kevätpilviä, jotka liitelivät kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla. Hän ei ajatellut mitään, katseli vain iloisena ja huolettomana sivuilleen.
Kuljettiin joen yli lautalla, jolla hän vuosi sitten oli Pierren kanssa puhellut. Ajettiin läpi likaisen kylän, aumapihojen ja kasvilavojen, laskeuduttiin alamäkeä, jota vielä sillan luona peitti talvinen lumi, noustiin savipohjainen ylämäki, katkaistiin kaistaleittain sänkipeltoja ja paikka paikoin viheriöiviä pensaikkoja ja saavuttiin vihdoin molemmin puolin tietä kasvavaan koivumetsään. Metsässä oli miltei kuuma, eikä tuntunut tuulen leimustakaan. Koivut, yltyleensä viheriässä, tahmeassa lehdessä, eivät hievahtaneetkaan, ja viimevuotisten lehtien alta, kohottaen niitä tieltään ponnistivat ilmoille uusi viheriä ruoho ja vuokkoset. Siroteltuina sinne tänne koivikkoon muistuttivat matalat kuuset ainaisella synkällä viheriällään epämiellyttävästi talvea. Hevoset alkoivat metsään saavuttua pärskiä ja kävivät huomattavasti hikeen.
Pekka lakeija sanoi jotakin kuskille, kuski vastasi vahvistavasti. Mutta nähtävästi Pekalle ei riittänyt kuskin myöntymys: hän kääntyi pukiltaan herraan.
— Teidän ylhäisyytenne, miten on kevyttä! — sanoi hän kunnioittavasti hymyillen.
— Mitä?
— Kevyttä, teidän ylhäisyytenne.
"Mistähän hän puhuu?" — ajatteli ruhtinas Andrei. — "Keväästä varmaankin", — ajatteli hän katsellen ympärilleen. — "Ja kaikki niin viheriöi, miten pian! Kaikki: koivut tuomet ja lepät jo alkavat... Mutta tammea ei näykkään. Näkyypä, tuolla se on tammi."
Tien reunassa kohosi tammi. Ainakin kymmenen kertaa metsän valtapuita, koivuja, vanhempana oli se myös kymmenen kertaa paksumpi ja kaksi kertaa korkeampi niitä kaikkia. Se oli suunnattoman suuri, kaksi sylillistä ympäri mitaten, ja siltä oli jo nähtävästi aikoja sitten oksat alkaneet katkeilla ja kuori ruhjoutunut ja rosottunut. Suunnattomine, kömpelöine, säännöttömästi haarautuneine koukeroine käsineen ja sormineen seisoi se siinä vanhana, ärtyisenä ja epäluuloisena ruojana hymyilevien koivujen keskellä. Vain kuolleet ja aina viheriöivät, pitkin metsää sirotellut pienoiset kuuset ja tammi eivät tahtoneet nähdä kevättä eivätkä aurinkoa.
"Kevät ja lempi ja onni!" — näytti puhelevan tämä tammi, — "ja kun ette jo kyllästykkään tuohon ainaiseen tyhmään ja mielettömään petokseen. Yhä samaa ja yhä petosta! Ei ole kevättä, ei aurinkoa eikä onnea. Katsokaappa, tuolla könöttävät sorretut, kuolleet kuuset aina samankaltaisina, ja tässä minäkin levittelen katkotuita, nyljetyitä sormiani, mistä ne kasvavatkin — mikä selästä, mikä kupeista; niin tässä seison enkä usko teidän toiveisiinne, pettymyksiinne."
Ruhtinas Andrei katsahti jonkun kerran tähän tammeen metsän läpi matkattaessa ikäänkuin olisi hän siltä jotakin odottanut. Kukkia ja ruohoa oli tammenkin alla, mutta sepä vaan seisoi siinä niiden keskellä synkkänä, liikkumatonna, rujokkaana ja jäykkänä.
"Niin, se on oikeassa, tuhannesti oikeassa tuo tammi, — ajatteli ruhtinas Andrei. — Antautukoot muut nuoret tuohon petokseen, mutta me tunnemme elämän, — elämämme on loppunut!" Kokonainen uusi toivottomain mutta apean suloisten ajatusten sarja heräsi ruhtinas Andrein sielussa hänen tammea katsellessaan. Tämän matkan aikana hän ikäänkuin uudestaan ajatteli läpi elämänsä ja tuli entiseen rauhoittavaan ja toivottomaan johtopäätökseen, siihen, ettei hänen ole tarvis mitään alkaa, vaan että hän on velvollinen elämään elonsa loppuun tekemättä pahaa intoilematta ja mitään halajamatta.
Rjasanilaisen tiluksen holhoojana oli ruhtinas Andreilla asioita piirikunnan esimiehelle. Esimiehenä oli kreivi Ilja Andrejevitsh Rostof, ja ruhtinas Andrei läksi häntä tapaamaan toukokuun puolivälissä.
Oli jo kevään kuuma aika. Kauttaaltaan komeili metsä viheriässä vaipassaan, pölytti, ja oli niin kuuma, että vesien varsia kuljettaessa teki mieli uimaan.
Ruhtinas Andrei apeana ja huolestuneena mietiskellen, mitä hänen oikeastaan pitäisi kysyä esimieheltä, ajoi puutarhan lehtokäytävää Rostovien omistamalle Otradnjenkan tilalle. Oikealta puiden alta hän kuuli naisten iloisia huudahduksia ja huomasi tyttöparven juoksevan sulkemaan häneltä tietä. Parven edelle, lähemmäksi vaunuja pyrähti mustatukkainen, hyvin hoikka, hoikan hoikka, mustasilmäinen tyttö, yllä keltainen kretonkipuku, päässä valkea nenäliina, jonka alta liehuivat irrallaan hajalle kammattujen hiusten kutrit. Tyttö huusi jotakin, mutta tunnettuaan vieraan juoksi hän nauraen takaisin vieraaseen katsahtamatta.
Ruhtinas Andrein kävi äkkiä mieli apeaksi. Päivä oli niin ihana, aurinko niin kirkas, yltympäri kaikki niin iloista; mutta tuo hoikka ja sievä tyttönen ei tiennyt eikä tahtonutkaan tietää hänen olemuksestaan, vaan oli tyytyväinen ja onnellinen jonkinlaisesta erikoisesta, — varmaankin tyhmästä, mutta iloisesta ja onnellisesta elämästään. "Mistä hän niin iloitsee? Mitä hän ajattelee! Ei ainakaan sotalakia eikä rjasanilaisen maatilan verojen järjestämistä, Mitähän hän ajattelee? Mistä hän on onnellinen?" — kyseli ruhtinas Andrei välittömän uteliaana itseltään.
Kreivi Ilja Andrejevitsh eleli v. 1809 Otradnjenkossa kuten ennenkin: piti pitoja miltei koko läänille, järjesteli metsästysretkiä, teaatterinäytäntöjä, päivällisiä ja soittajaisia. Hän riemastui ruhtinas Andrein tulon johdosta, kuten jokaisen uuden vieraan, ja pakoitti hänet melkein väkisin jäämään yöksi.
Päivä oli ruhtinas Andreista ikävä, vaikka hänelle pitivätkin seuraa milloin isäntäväki, milloin talon arvokkaimmat vieraat, joita talo oli tulvillaan lähestyväin nimipäivien johdosta. Ruhtinas Andrei katsahti silloin tällöin päivän kuluessa Natashaan, joka alituiseen, ties miksi, naureskeli ja ilakoi nuorten seurassa, ja kyseli itseltään: "Mitähän hän mahtaa ajatella? Mistä hän on niin iloinen?"
Jäätyään illalla yksin, ei ruhtinas Andrei oudossa paikassa saanut unta. Hän luki, sammutti sitten kynttilän ja sytytti sen taas. Huoneessa, jonka ikkunaluukut sisäpuolelta olivat suljetut, oli kuuma. Hän oli vihainen tuolle tyhmälle ukolle (niin nimitti hän Rostovia), joka pidätti hänet, vakuutellen, etteivät tarpeelliset paperit vielä olleet kaupungista saapuneet, ja itselleen siitä että oli jäänyt.
Ruhtinas Andrei nousi vuoteelta ja meni akkunan luo avatakseen sen. Tuskin oli hän avannut luukut, kun kuunvalo, ikäänkuin olisi se ollut ikkunan takana vartioimassa, hyökkäsi huoneeseen. Hän avasi ikkunan. Yö oli raikas ja läpikuultavan kirkas. Aivan akkunan edessä oli rivi tasaiseksileikatuita puita, tummia toiselta, hopean hohtoisia toiselta puolen. Puiden alla oli mehevä, kostea ja rehevä kasvullisuus, josta paikka paikoin hopeana välkkyi lehtiä ja varsikoita. Kauvempana mustien puiden takaa kimalteli kosteinen katto, oikealla oli suuri tuuhea puu kirkkaan valkeine runkoineen ja oksineen, ja sen yläpuolella täyttymällään oleva kuu valoisalla, miltei tähdettömällä taivaalla. Ruhtinas Andrei nojasi kyynärpäillään ikkunalautaan, ja hänen silmänsä pysähtyivät katselemaan tätä keväistä taivasta.
Ruhtinas Andrein huone oli keskikerroksessa, hänen yläpuolellaan olevissa suojissa oli myöskin asujamia, eikä sielläkään nukuttu. Hän kuuli yläältä naisen puhetta.
— Vielä viimeisen kerran, — kuului yläältäpäin naisen ääni, jonka ruhtinas Andrei heti tunsi.
— Mutta koska aiot tulla nukkumaan? — vastasi toinen ääni.
— En aiokkaan, en voi nukkua, mitäpäs teen! No, viimeinen kerta...
Kaksi naisääntä lauloi jonkun laulukappaleen loppusäkeet.
— Ah, miten ihanaa! No nyt nukkumaan ja lopetetaan.
— Nuku sinä, mutta minä en voi, — vastasi ensimäinen ääni, lähestyen akkunaa. Tyttö pisti nähtävästi koko yläruumiinsa ulos akkunasta, sillä kuului vaatteiden kahinaa, vieläpä hengitystäkin. Kaikki kävi hiljaiseksi ja liikkumattomaksi kuin kuu, sen valo ja varjot. Ruhtinas Andreikin pelkäsi liikahtaa, jottei ilmaisisi läsnäoloaan.
— Sonja! Sonja! — kuului taas ensimäinen ääni.
— Miten voitkaan nukkua! Katsoppa miten ihanaa! Voi, miten ihanaa! Herää nyt, Sonja, — sanoi hän miltei kyynelissä. — Eipä ole näin ihanaa yötä ollut koskaan, ei koskaan.
Sonja vastata murahti tyytymättömästi.
— Ei, katsoppa, millainen kuu!... Voi, miten kaunista! Tulehan tänne. Sydänkäpyni, kyyhkyni, tule tänne. No, näetkö? Kun kyykistyisi vain näin, kas näin, tarttuisi polviinsa, — lujasti, hyvin lujasti — pingoittaa pitäisi, ja sitten läksisi lentoon. Kas näin!
— Olehan, sinähän putoat...
Kuului kamppailua, ja Sonjan tyytymätön ääni: "Kellohan käy jo kahta."
— Voi, sinä vaan turmelet koko iloni. Mene jo, mene.
Taas kävi kaikki hiljaiseksi, mutta ruhtinas Andrei tiesi, että tyttö yhä istui akkunalla, hän kuuli väliin hiljaista kahinaa väliin huokauksia.
— Jumalani! Jumalani! mitäs tämä tällainen on! — huudahti Natasha äkkiä, — Nukkua kuitenkin pitää! — ja hän tempasi ikkunan kiinni.
"Ei ole minun olemukseni hänelle mitään!" — ajatteli ruhtinas Andrei, kuunnellessaan hänen puheluaan ja odottaen jotakin sekä peläten, että tyttö lausuisi jotakin hänestä. — "Ja taas Natasha! Ja aivan kuin tahallaan!" — hän ajatteli.
Hänen sieluunsa nousi äkkiarvaamatta sellainen nuorten ajatusten ja toiveiden kiehde, vastakkainen hänen koko elämälleen, että hän, tuntien itsensä kykenemättömäksi saamaan selvää tilastaan, nukkui heti.
Seuraavana päivänä hyvästit heitettyään vain kreiville ja odottamatta naisten tuloa läksi ruhtinas Andrei kotiin...
Oli jo kesäkuun alkupäivät, kun ruhtinas Andrei kotiin palatessaan jälleen saapui tuohon koivistoon, missä vanha röhelöinen tammi oli häntä niin omituisesti ja mieleen painuvasti kummastuttanut. Vielä kumeammin kilisivät kulkuset metsässä kuin puolitoista kuukautta sitten; kaikki oli täyteläistä, siimeistä ja tihkua; pienet kuusetkaan, hajallaan metsässä, eivät häirinneet yleistä sopusointua, ja noudattaen yleisen, maisemalle omituisen leiman vaatimuksia, viheriöi niissä hellästi untuvasuomuiset nuoret kasvaimet.
Koko päivän oli kuuma, jossain ukosteli, mutta vain vähäinen sadepilvi räiskytteli vettä tien pölyyn ja meheville lehdille. Vasen puoli metsää oli pimeä ja varjossa; oikea — märkänä ja kirkkaana läikkyi auringon valossa, hienosti tuulessa lepattaen. Kaikki oli kukassa; satakielet lirittivät ja pyrähtelivät milloin lähellä milloin kaukana.
"Niin, täällä, tässä metsässähän oli tammi, joka oli kanssani yhtä mieltä", — ajatteli ruhtinas Andrei — "Mutta missäs on se nyt?" — ajatteli hän taas, katsellen tien vasemmalle puolelle, ja itse sitä tietämättään ihaili hän etsimäänsä tammea, jota ei samaksi tuntenut. Vanha tammi seisoi siinä aivan muuttuneena peittäytyneenä mehevään tumman vihantaan telttaan ja lepatti siinä rentona ilta-auringon valossa. Ei ollut enää vääriä sormia, ei pahkuroita, ei entistä epäluuloa ja surua. Sitkeän, satavuotisen kuoren läpi olivat tunkeutuneet oksattomat, mehevät, nuoret lehdet, niin ettei ottanut uskoakseen tuon vanhuksen niitä synnyttäneen. "Niin, onhan se sama tammi", — ajatteli ruhtinas Andrei ja hän tunsi äkkiä aiheetonta, keväistä iloa ja nuortumisen väreilyä. Kaikki hänen elämänsä paraimmat hetket muistuivat nyt samalla haavaa hänen mieleensä. Austerlitzkin ja sen korkea taivas ja hänen vaimonsa kuolleet, nuhtelevat kasvot ja Pierre lautalla ja yön kauneuden liikuttama tyttö ja tuo yö ja kuu — kaikki tuo yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.
"Ei, 31 vuotiaana ei ole elämä lopussa", — päätti ruhtinas Andrei äkkiä lopullisesti ja vakaasti. — "Se ei riitä, että tiedän kaikki, mitä minussa on, on tarpeen, että sen tietäisivät muutkin: Pierre ja tuo tyttö, joka tahtoi lentää taivaaseen, kaikkein pitää minut tuntea, jottei yksistään minua varten kuluisi elämäni, jotteivät he eläisi niin riippumatta minun elämästäni, jotta se heijastuisi kaikkiin ja jotta he kaikki eläisivät yhdessä kanssani!"
Palattuaan matkaltaan päätti ruhtinas Andrei syksyllä lähteä Pietariin ja keksi kaikellaisia syitä tähän päätökseen. Koko joukko järkeviä, loogillisia todistuksia, miksi hänen oli välttämäti lähdettävä Pietariin, vieläpä ryhdyttävä palvelukseenkin, oli joka hetki valmiina häntä vakuuttamaan. Eikä hän nyt käsittänyt, miten hän koskaan oli voinut edes epäillä, että oli välttämätöntä ottaa osaa elämään toimimalla, aivan kuten hän kuukausi takaperin ei ollut käsittänyt, miten olisi voinut päähänsä pälkähtää ajatus lähteä kylästään. Hänestä näytti selvältä että kaikkien hänen elämänkokemustensa täytyisi hukkaan mennä ja olla houkkamaisia, ellei hän käyttäisi niitä työhön ja ottaisi taas toimimalla osaa elämään. Eikä hän sitäkään käsittänyt, kuinka ennen, niin löyhien järkitodisteiden perusteella, oli pitänyt päivän selvänä, että olisi ollut nöyryyttävää, jos hän elämän kovien koettelemusten jälkeen yhä olisi uskonut voivansa olla maailmalle hyödyksi, tai uskonut onnen ja rakkauden mahdollisuuteen. Nyt järki kuiskaili aivan toista. Tämän matkan jälkeen alkoi ruhtinas Andrein olla ikävä maalla, entiset askareet eivät häntä huvittaneet ja usein, yksin istuskeltuaan työhuoneessaan, hän nousi, kävi kuvastimen ääreen ja katseli kauvan kasvojaan. Sitten hän kääntyi ja katseli Lisa-vainajan muotokuvaa, jokaà la grecquekohennetuin kiharin hellästi ja iloisesti katsoi häneen kultaisesta kehyksestä. Hän ei enää puhunut miehelleen entisiä kauheita sanoja, hän vain yksinkertaisesti ja iloisen uteliaasti katseli alas häneen. Ja ruhtinas Andrei käveli kädet selän takana kauvan huoneessaan, toisinaan ryppyisin otsin, toisinaan hymyillen, hautoen noita järjettömiä, sanoin selittämättömiä ajatuksia, jotka olivat salaisia kuin rikos ja joihin oli kiehtoutunut Pierre, maine, tyttö ikkunassa, tammi, naisten kauneus ja lempi, mitkä olivat muuttaneet hänen koko elämänsä. Ja kun näinä hetkinä joku tuli hänen luokseen, hän oli erittäin kuivakiskoinen, ankaran päättäväinen ja erikoisesti epämiellyttävän loogillinen.
—Mon cher,[48]— sanoi esimerkiksi ruhtinatar Maria, astuen sisään sellaisena hetkenä, — Nikolushka ei voi mennä tänään kävelemään: on niin kylmä.
— Jos olisi lämmin, — vastasi silloin ruhtinas Andrei sisarelleen erittäin kuivasti, — niin hän menisi paitasillaan, mutta kun on kylmä, pitää pukea hänen ylleen lämpimät vaatteet, jotka sitävarten ovatkin olemassa. Sepä siitä seuraa, että on kylmä, vaan ei suinkaan kotiin jääminen, lapsi kun tarvitsee raitista ilmaa, — puheli hän sangen loogillisesti, ikäänkuin rangaisten jotakuta kaikesta tästä salaisesta, epäloogillisesta hänen sielulleen tapahtuvasta järjen työstä.
Ruhtinas Andrei saapui Pietariin elokuussa 1809. Nuoren Speranskin loistoaika oli paraillaan; hänen aikaansaamiaan muutoksia pantiin paraillaan toimeen, ja muutenkin oli ankaran, kiinteän työn aika. Tämän saman elokuun aikana hallitsija putosi vaunuista, loukkasi jalkansa ja jäi Pietarhoviin kolmeksi viikoksi, seurustellen tänä aikana jokapäivä ja yksinomaan Speranskin kanssa. Tähän aikaan ilmestyi m.m, kaksi mainittavaa, yhteiskuntaa kuohuttavaa käskykirjettä hovivirkojen lakkauttamisesta ja kollegiasessorin ja valtioneuvoksen virkojen kelpoisuustutkinnoista. Mutta tärkein tapahtuma oli valtakunnan koko perustuslain ilmestyminen, joka muutti voimassa olevan oikeus-, hallinto-, ja rahalaitosta koskevan hallintojärjestelmän valtakunnanneuvostosta alkaen kunnallishallitukseen saakka. Nyt toteutettiin ja saatettiin näkyvään muotoon ne vapaamieliset hämärät haaveilut, joita keisari Aleksanterilla oli valtaistuimelle astuessaan ja joita hän oli pyrkinyt toteuttamaan apulaistensa Tshartorischkin, Novosiljtsevin, Kotshubein ja Strogovin avulla, joita miehiä hän itse leikillä nimitticomité du salut publique.
Nyt oli tullut Speranski kaikkien sijalle siviili- ja Araktshejef sota-alalle. Ruhtinas Andrei ilmaantui kohta tulonsa jälkeen kamariherrana Hoviin ja pyrki puheillepääsyyn. Hallitsija joka oli kohdannut hänet kaksi kertaa, ei suvainnut lausua hänelle ainoatakaan sanaa. Ruhtinas Andreista oli aina ennenkin näyttänyt siltä, että hän oli hallitsijalle vastenmielinen, että hallitsijaa eivät miellyttäneet hänen kasvonsa eikä koko hänen olemuksensa. Kuivakiskoisesta, luotaan työntävästä katseesta, jonka hallitsija häneen loi, sai ruhtinas Andrei vielä entistä enemmän vahviketta luulolleen. Hovissa selitettiin ruhtinas Andreille hallitsijan epäsuosion häneen johtuvan siitä, että hänen Majesteettinsa oli tyytymätön siihen, ettei Bolkonski vuodesta 1805 alkaen ollut palvellut.
"Tiedän itse, mitenkä ei ole meidän vallassamme myötätunnon tai vastenmielisyyden herättäminen — ajatteli ruhtinas Andrei, — ja siksipä ei ole ajattelemistakaan, että persoonallisesti saisin hallitsijalle esitetyksi kirjoitelmani sotalaista, mutta teko kyllä puhuu puolestaan."
Hän ilmoitti kirjoituksestaan vanhalle sotamarskille, isänsä ystävälle. Sotamarski määräsi hänelle tunnin, otti hänet sangen suosiollisesti vastaan ja lupasi esittää hallitsijalle. Muutaman päivän kuluttua ilmoitettiin ruhtinas Andreille, että hänen on mentävä sotaministeri, kreivi Araktshejevin puheille.
Yhdeksän aikaan aamulla määrättynä päivänä saapui ruhtinas Andrei kreivi Araktshejevin vastaanottosaliin.
Ruhtinas Andrei ei tuntenut Araktshejevia mieskohtaisesti, eipä ollut häntä koskaan nähnytkään, mutta kaikki, mitä hän hänestä tiesi, ei saattanut häntä suuresti kunnioittamaan tätä miestä.
"Hän on — sotaministeri, keisarin uskottu; kenenkään ei ole tarvis tietää hänen persoonallisista ominaisuuksistaan; hänelle on annettu toimeksi tarkastaa kirjoitukseni, hän ainoa siis voi panna asian vireille", — ajatteli ruhtinas Andrei monen arvokkaan ja alhaisen henkilön joukossa odottaessaan vuoroaan kreivi Araktshejevin vastaanottosalissa.
Ruhtinas Andrei oli palveluksensa aikana — hän oli suurimman osan aikaansa ollut adjutanttina — nähnyt paljon tärkeiden henkilöiden vastaanottohuoneita ja niissä vallitsevat eri mielialat olivat hänelle hyvin selvillä. Kreivi Araktshejevin vastaanottosalilla oli aivan erikoinen leima. Vähäpätöisten vuoroaan odottavain henkilöiden kasvoilla kuvastui häveliäisyyden ja nöyryytyksen tunne; arvokkaiden henkilöiden piirteet ilmaisivat kaikilla samaa hämmentymistä; tätä epämiellyttävää mielentilaa koettivat he peitellä mikä milläkin tavalla: muutamat mieskohtaisella käytöksen sulavuudella, toiset ivalla, jonka kohdistivat itseensä, asemaansa tai odottamaansa henkilöön. Toiset kävelivät miettivinä edestakaisin, toiset kuiskailivat ja nauroivat, ja ruhtinas Andrei kuuli kokkanimen Jymy — Andreitsh ja sanat: "kyllä setä näyttää", joilla tarkoitettiin kreivi Araktshejevia. Eräs kenraali (arvokas henkilö) joka oli loukkautunut nähtävästi sentähden, että hänen niin kauvan oli tarvinnut odottaa, istui jalat päällekkäin ja hymyili itsekseen ylenkatseellisesti.
Mutta heti kun ovi avautui, näkyi kaikkien kasvoilla vain — pelkoa. Ruhtinas Andrei pyysi toisen kerran päivystäjän ilmoittamaan hänestä, mutta häneen katsottiin pilkallisesti ja sanottiin, että hänen vuoronsa kyllä tulee aikanaan. Kun adjutantti vielä oli vienyt muutamia vuoroaan odottavia ministerin työhuoneeseen ja sieltä jälleen johdattanut odotushuoneeseen, kuljetettiin tuolle hirvittävälle ovelle upseeri, jonka nöyrä ja pelästynyt haahmo kummastutti ruhtinas Andreita. Upseeri viipyi kauvan ministerin työhuoneessa. Äkkiä kuului oven takaa vihaisen äänen jyrähtelyä, ja kalpea upseeri tuoksahti ovesta huulet vapisevina, ja päätään pidellen kulki hän poikki vastaanottohuoneen.
Tämän jälkeen vietiin ruhtinas Andrei ovelle, ja päivystäjä kuiskasi: "oikealle ikkunan luo."
Ruhtinas Andrei astui yksinkertaiseen, siistiin työhuoneeseen ja näki pöydän luona nelikymmenvuotisen miehen, jolla oli pitkä vartalo ja pitkä pää, tukka lyhyeksi leikattu ja otsa syvissä uurteissa, kulmakarvat rypyissä, ruskeanviheriäisiä, tylsiä silmiä varjoten sekä punainen, riippuva nenä. Araktshejef käänsi häneen kasvonsa, kumminkaan häneen katsomatta.
— Mitä pyydätte? — Araktshejef kysyi.
— En pyydä mitään, teidän ylhäisyytenne, — lausui ruhtinas Andrei hiljaa.
Araktshejevin silmät kääntyivät häneen.
— Istukaa. — sanoi Araktshejef, — ruhtinas Bolkonski?
— En pyydä mitään, mutta hänen majesteettinsa keisari on suvainnut lähettää minun antamani kirjoituksen teidän ylhäisyydellenne...
— Suvaitkaa huomata, rakkahani, teidän kirjoituksenne olen lukenut, — keskeytti Araktshejef, lausuen vain ensimäiset sanat mairittelevasti, mutta nytkään häneen katsomatta, ja sitten muuttaen äänensä yhä enemmän yrmeän halveksivaksi. — Ehdotatte uusia sotalakeja? Lakeja on paljon, mutta ei kukaan vanhojakaan täytä. Nykyaikana kaikki kirjoittavat lakeja, kirjoittaa on helpompi kuin täyttää.
— Tulin keisarin tahdosta kuulemaan teidän ylhäisyydeltänne, mihin toimiin aiotte ryhtyä kirjoituksen suhteen? — sanoi ruhtinas Andrei kohteliaasti.
— Kirjoitukseenne olen liittänyt lausuntoni ja olen lähettänyt sen komiteaan.Enhyväksy, — sanoi Araktshejef, nousten ja ottaen kirjoituspöydältä paperin. — Tuossa! — hän ojensi sen ruhtinas Andreille.
Poikkipuolin paperille oli lyijykynällä vedetty ilman isoja alkukirjaimia, ilman välimerkkejä ja oikeinkirjoituksesta välittämättä! "Perusteettomasti laadittu siihen katsoen että on jäljitellen kirjoitettu ranskalaisesta sotalaista ja tarpeettomasti sota-artikkeleista poikkeava."
— Mihin komiteaan kirjoitus on lähetetty? — kysyi ruhtinas Andrei.
— Sotalakikomiteaan, ja jäseneksi ehdotin myös teidän jalosukuisuutenne. Mutta palkattomaksi.
Ruhtinas Andrei hymähti.
— En lainkaan halua.
— Palkattomaksi jäseneksi, — toisti Araktshejef. — Minulla on kunnia. Hei, käske tulemaan! Onko ketään? — huusi hän ja kumarsi ruhtinas Andreille.
Odottaessaan kutsua komitean jäseneksi uudisti ruhtinas Andrei vanhoja tuttavuuksia etenkin niiden henkilöiden kanssa, jotka hänen tietääkseen olivat mahtavia ja voivat olla hänelle tarpeen.
Hän tunsi nyt täällä Pietarissa samankaltaista uteliaisuutta kuin hän oli tuntenut taistelujen edellisenä päivänä, jolloin häntä myös aina vaivasi rauhaton uteliaisuus, ja hänellä oli vastustamaton halu päästä ylhäisiin piireihin, sinne, missä valmisteltiin tulevaisuutta, josta miljoonain kohtalo riippui. Hän tunsi vanhusten ärtyisyydestä, asioihin perehtymättömien uteliaisuudesta ja perehtyneitten vaiteliaisuudesta, yleisestä kiireestä ja komiteain ja komissioonein tavattomasta paljoudesta, joita joka päivä asetettiin yhä vain uusia, että nyt, vuonna 1809 valmistettiin täällä Pietarissa jotakin mahtavaa, yhteiskunnallista taistelua, jonka ylipäällikkönä oli hänelle tuntematon, salaperäinen, ja hänestä nerolta näyttävä henkilö — Speranski. Ja tuo hämärästi tuntemansa uudistustyö ja Speranski — päähenkilö — alkoivat niin kokonaan vallata hänen huomionsa, että sotalakijuttu varsin pian rupesi jäämään toisarvoiseksi seikaksi hänen tajuntapiirissään.
Ruhtinas Andrei oli mitä onnellisimmassa asemassa siihen nähden, että hänet avosylin otettiin silloisen Pietarin ylhäisimpiin, erivärisiin seurapiireihin. Edistyspuolue oli hänelle suosiollinen ja mielistelevä sentähden, että häntä pidettiin järkevänä ja oppineena miehenä, ja erittäinkin sentähden, että hänellä talonpoikainsa vapauttamisen johdosta oli todellisen vapaamielisen maine. Tyytymättömäin vanhusten puolue, joka arvosteli ankarasti uudistuspuuhia oli myötätuntoinen hänelle isän mielipiteitten tähden. Naispiiri,maailma, otti hänet ilomielin yhteyteensä sentähden, että hän oli arvokas ja rikas sulhasmies ja miltei uusi henkilö, sen jälkeen kun hänen vaimonsa surullinen kuolema ja hänen valekuolemansa olivat kruunanneet hänet romanttisella sädekehällä. Sitäpaitse tiesivät kaikki tutut kertoa, että hän viimeisten viiden vuoden kuluessa oli muuttunut edukseen; oli hioutunut ja miehistynyt: ei ollut hänessä enää entistä ivan sekaista ylpeyttä, ei teeskentelevää ylimielisyyttä, vaan että vuodet olivat tehneet hänet vakavan rauhalliseksi. Hänestä puhuttiin, hän oli yleisen mielenkiinnon esineenä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.
Kreivi Araktshejevilla käyntinsä jälkeisenä päivänä vietti ruhtinas Andrei iltansa kreivi Kotshubein luona. Hän kertoi kreiville käynnistäänJymy-Andrejevitshinpuheilla (Kotshubeikin nimitti täten Araktshejevia samallaisella epämääräisellä ivallisuudella, jonka ruhtinas Andrei oli huomannut sotaministerin vastaanottosalissa).
—Mon cher, ette tässäkään asiassa vältä Mihail Mihailovitshia.C'est le grand faiseur.[49]Minäpä sanon hänelle. Hän lupasi tulla illalla...
— Mitä on Speranskilla sotalakien kanssa tekemistä? kysyi ruhtinas Andrei.
Kotshubei pudisti hymyillen päätään, ikäänkuin ihmetellen Bolkonskin tietämättömyyttä.
— Puhelimme teistä näinä päivinä, — jatkoi Kotshubei, — teidän vapaista maanviljelijöistänne...
— Niin ruhtinas, tekö se vapautitte talonpoikanne? sanoi Katarinan aikuinen vanhus, halveksivasti Bolkonskiin kääntyen.
— Pieni tilus ei tuottanut mitään tuloja, vastasi Bolkonski, koettaen vanhuksen silmissä lieventää tekoaan, jottei häntä turhanpäiten suututtaisi.
—Vous craignez d'être en retard,[50]— sanoi vanhus, katsahtaen Kotshubeihin.
— Yhtä seikkaa en ymmärrä, — jatkoi vanhus, — kuka sitten kyntää, jos niille annetaan vapaus? Helppo on lakeja laatia, mutta vaikea on hallita. Sallinette, kreivi, tässä teiltä kysyäni, kuka tulee palatsinpäälliköksi, kun kaikilta tutkintoja vaaditaan?
— Ne, luullakseni, jotka läpäisevät tutkinnon, — vastasi Kotshubei, pannen jalkansa päällekkäin ja katsellen ympärilleen.
— Siinä mulla palvelee Prjanitshnikovkin, kelpo mies, kerrassaan kultaa, mutta hän on 60 vuotias, tokkopa hän menee tutkittavaksi?
— Niin, kyllä se vaivaloista on, semminkin kun sivistys on niin vähän levinnyt, mutta...
Kreivi Kotshubei ei lopettanut sanottavaansa, nousi, ja ottaen ruhtinas Andreita kädestä, hän läksi paljaspäistä, valkeaveristä miestä vastaan, joka oli noin neljänkymmenen ikäinen ja jolla oli suuri, avonainen otsa ja tavattoman, oikeinpa ihmeellisen valkeat, pitkähköt kasvot. Tulijalla oli yllä sininen hännystakki, kaulalla risti ja vasemmalla puolen rintaa tähti. Tulija oli Speranski. Ruhtinas Andrei tunsi hänet heti, ja hänen sielussaan jokin vavahti kuten tapahtuu elämän tärkeinä hetkinä. Oliko se kunnioitusta, kateutta, jännitystä — sitä hän ei tiennyt. Speranskin koko olennossa oli erikoinen leima, josta hänet heti tunsi. Ei kenelläkään siitä seurasta, missä ruhtinas Andrei eli, hän ollut nähnyt tuota kömpelöiden ja kulmikkaiden liikkeitten tyyneyttä ja itseluottamusta, ei kenelläkään hän ollut nähnyt sellaista lujaa ja samalla pehmyttä katsetta, mikä tuikehti puoleksi suletuista, hieman kosteista silmistä, ei ollut nähnyt sellaista erikoisempaa ilmaisevan hymyn vakavuutta, niin hienoa, tasaista, hiljaista ääntä ja ennen kaikkea niin hempeätä kasvojen ja etenkin kätten valkeutta, kätten, jotka olivat jotenkin leveät, mutta tavattoman pehmeät, hienot ja valkeat. Sellaista kasvojen valkeutta ja hienoutta oli ruhtinas Andrei huomannut vain sairashuoneessa kauvan olleilla sotilailla. Tämmöinen oli Speranski, hallituksen sihteeri, keisarin esittelijä ja hänen kumppaninsa Erfurtin matkalla, jolloin hän useammin kuin kerran oli nähnyt Napoleonin ja puhunut hänen kanssaan.