Sota-asioissa antaa hän heti Moskovaan tultuaan ankaran määräyksen kenraali Sebastianille Venäjän armeijan liikkeiden silmälläpidosta, lähettää joukkoja eri suunnille ja käskee Muratin etsimään Kutusovia. Sitte hän antaa huolellisia määräyksiä Kremlin linnottamisesta ja sitte tekee suuremmoisen suunnitelman vastaisesta sotaretkestä kautta koko Venäjänmaan.
Diplomaattisessa suhteessa kutsuttaa Napoleon luokseen ryöstetyn ja repalaisen kapteeni Jakovlevin, joka ei ollut kyennyt pääsemään pois Moskovasta, selittää tälle juurtajaksain koko politiikkansa ja jalomielisyytensä ja kirjotettuaan keisari Aleksanterille kirjeen, jossa hän pitää velvollisuutenaan ilmottaa ystävälleen ja veljelleen, että Rostoptshin on menetellyt Moskovassa huonosti, hän lähettää Jakovlevin Pietariin. Selitettyään yhtä juurtajaksain aikomuksensa ja jalomielisyytensä Tutolminille lähettää hän tämänkin vanhuksen Pietariin keskustelemaan. Lainopillisessa suhteessa käskettiin heti tulipalojen jälkeen etsimään syylliset ja mestaamaan nämä. Ja pahantekijä Rostoptshin rangaistiin siten, että hänen talonsa käskettiin polttaa.
Hallinnollisessa suhteessa lahjotettiin Moskovalle perustuslait. Perustettiin kaupungin hallitus ja julaistiin seuraava tiedonanto:
"Moskovan asukkaat!
"Teidän onnettomuutenne ovat kovat, mutta Hänen Majesteettinsa Keisari ja Kuningas tahtoo ehkäistä niiden tulvan. Kauheat esimerkit ovat teille opettaneet, millä tavoin hän rankaisee tottelemattomuuden ja rikoksen. On ryhdytty ankariin keinoihin, jotta saataisiin lakkaamaan epäjärjestys ja palaamaan yleinen turvallisuus. Isällinen hallinto, joka on valittu teidän omasta keskuudestanne, tulee muodostamaan teidän kaupungin hallituksenne eli valtuuskunnan. Se tulee huolehtimaan teidän puolestanne, teidän tarpeidenne ja parhaanne puolesta. Sen jäsenet tunnetaan punaisesta nauhasta, jota he tulevat kantamaan olan yli ja kaupunginpäällä tulee sen lisäksi olemaan valkoinen vyö. Vaan silloin kun he eivät ole virantoimituksessa, tulee heillä olemaan ainoastaan punainen nauha vasemmassa käsivarressa.
"Kaupungin poliisi on järjestetty entiseen tapaan ja sen toiminnan kautta on jo päässyt voimaan parempi järjestys. Hallitus on asettanut kaksi pääkomisariota eli poliisimestaria ja 20 komisariota eli kaupunginosa-pristavia, jotka ovat määrätyt kaikkiin kaupunginosiin. Te tunnette heidät valkoisesta nauhasta, jota he tulevat kantamaan vasemmassa käsivarressa. Muutamia eri uskontokuntien kirkkoja on avattu ja niissä toimitetaan jumalanpalvelusta kenenkään häiritsemättä. Teidän kanssaveljiänne palaa joka päivä asuntoihinsa ja on annettu käskyjä, että he niissä löytäisivät sitä apua ja suojaa, joka onnettomuuksien jälkeen on tarpeen. Nämä ovat ne keinot, joita hallitus on käyttänyt palauttaakseen järjestyksen ja huojentaakseen teidän kohtaloanne. Vaan jotta tämä saavutettaisiin, on tarpeen, että te liittyisitte ahkeroitsemaan yhdessä hallituksen kanssa, että unohtaisitte, jos mahdollista, teidän onnettomuutenne, jotka ovat teitä kohdanneet, antautuisitte toivomaan parempia päiviä, olisitte varmat siitä, että armoton ja häpeällinen kuolema odottaa niitä, jotka rohkenevat nostaa kätensä teitä ja teidän jälelle jäänyttä omaisuuttanne vastaan ja lopuksi, että te ette epäilisi, että sitä tullaan suojelemaan, — sillä semmoinen on hallitsijoista suurimman ja oikeamielisimmän tahto. Sotamiehet ja asukkaat, mitä kansakuntaa lienettekään! Palauttakaa keskinäinen luottamus, tuo valtakunnan onnen lähde, eläkää veljinä, antakaa keskinäistä apua ja suojelusta toisillenne, liittykää yhteen, jotta voisitte tyhjäksi tehdä niiden aivotukset, jotka pahaa pyytävät, totelkaa siviili- ja sotilasviranomaisia ja kohta teidän kyyneleenne lakkaavat vuotamasta."
Sotaväen muonitukseen nähden käski Napoleon kaikkien sotajoukkojen käydä vuoronperään Moskovvassaà la maraude[62]hankkimassa itselleen muonaa, niin että armeija olisi siten turvattu vastaisuuden varalta.
Uskonnollisessa suhteessa käski Napoleonramener les popes[63]ja uudistamaan jumalanpalveluksen kirkoissa.
Kaupankäynnin ja ruokavarojen hankkimisen tähden armeijalle pystytettiin kaikkialle seuraava:
Julistus.
"Te, Moskovan rauhalliset asukkaat, käsityöläiset ja työtä tekevä kansa, jotka onnettomuudet ovat kaupungista karkottaneet ja te, hajaantuneet maanviljelijät, joita aiheeton pelko pidättää työhön ryhtymästä pelloillanne, kuulkaa! Rauhallisuus palautuu tähän pääkaupunkiin ja järjestys pääsee siellä voimaan. Teidän toverinne palaavat piilopaikoistaan nähdessään, että heitä kunnioitetaan. Kaikkinainen väkivalta heitä ja heidän omaisuuttaan vastaan rangaistaan viipymättä. H.M. Keisari ja Kuningas suojelee heitä eikä hän pidä teistä vihollisinaan ketään muita kuin niitä, jotka ovat kovakorvaisia hänen käskyilleen. Hän tahtoo tehdä lopun teidän kärsimyksistänne ja kääntää teidät takasin teidän koteihinne ja perheisiinne. Vastatkaa siis puolestanne hänen hyvää tarkottaviin aikomuksiinsa ja tulkaa meidän luoksemme vähääkään arkailematta. Asukkaat! Palatkaa luottamuksella teidän asuntoihinne, kohta te tulette löytämään ne keinot, joille te tarpeenne tyydytätte! Käsityöläiset ja uutterat ammattilaiset! Tulkaa takasin teidän töittenne ääreen, sillä kodit, puodit ja suojelevat vartiostot teitä odottavat ja työstänne olette te saavat ansionmukaisen palkan! Ja lopuksi te talonpojat, tulkaa pois niistä metsistä, joihin te kauhuissanne olette piilottuneet, palatkaa mitään pelkäämättä mökkeihinne siinä varmassa vakuutuksessa, että te saatte suojaa. Varastoja on perustettu kaupunkiin ja niihin voivat talonpojat tuoda liiat säästönsä ja viljelyskasvinsa. Hallitus on ryhtynyt seuraaviin toimiin turvatakseen heille vapaan myynnin: 1). Tästä päivästä alkaen voivat talonpojat, maanviljelijät ja Moskovan ympäristön asukkaat mitään vaaraa pelkäämättä kulettaa kaupunkiin tuotteitaan, olivatpa ne mitä laatua tahansa, kahteen viljakauppaan, jotka ovat Mohovajalla ja Ohotnirjadissa. 2). Näitä tuotteita ostetaan heiltä sillä hinnalla, jonka ostaja ja myyjä keskenään sopivat, vaan jos myyjä ei saisi vaatimaansa kohtuullista hintaa, niin on myyjällä valta viedä tavaransa takasin kyläänsä eikä kukaan saa häntä siitä millään tavalla estää. 3). Joka sunnuntai ja keskiviikko ovat määrätyt kunkin viikon suuriksi kaupan tekopäiviksi ja sen vuoksi asetetaan tiistaisin ja lauantaisin riittävä määrä sotaväkeä kaikille suurille teille niin etäälle kaupungista, kuin maalta saapuvien kuormien suojeleminen vaatii. 4). Samoja varokeinoja käytetään, ettei talonpoikia, heidän kuormiaan ja hevosiaan paluumatkallakaan kohtaisi mikään este. 5). Kohta pannaan toimeen myöskin tavalliset hankintahuutokaupat. Kaupungin ja maaseudun asukkaat, mitä kansakuntaa lienettekään! Teitä kehotetaan täyttämään H.M. Keisarin ja Kuninkaan isänmaalliset aikomukset ja edistämään yhdessä hänen kanssaan yleistä hyvinvointia. Kantakaa hänen jalkojensa juureen kunnioituksenne ja luottamuksenne älkääkä vitkailko liittymästä meihin!"
Sotaväen ja kansan mielialan kohottamisen tähden pidettiin lakkaamatta tarkastuksia ja jaettiin palkintoja. Keisari ratsasteli usein ympäri kaupungin katuja rauhottamassa väestöä ja vaikka valtakunnan asiat vaativat paljo huolta ja aikaa, kävi hän teattereissa, joita oli perustettu hänen käskystään.
Hyväntekeväisyyttä edistääkseen teki Napoleon, tuo uljain kruunattu pää, myöskin kaikki, mitä hän tehdä voi. Armeliaisuuslaitokset hän käski varustaa kirjotuksella: "Maison de ma mère", jolla teolla hän yhdisti toisiinsa lapsen hellät tunteet ja hallitsijan majesteetilliset hyveet. Hän kävi kasvatuslaitoksessa ja annettuaan pelastamiensa orpojen suudella valkeita käsiään hän keskusteli armollisesti Tutolminin kanssa. Sitte käski hän, kuten Thiers kaunopuheisesti kertoo, jakaa sotaväelleen palkan Venäjän väärässä rahassa, jota hän itse oli teettänyt. "Relevant l'emploi de ces moyens par un acte digne de lui et de l'armée française, il fit distribuer des secours aux incendiés. Mais les vivres étant trop précieux pour être donnés a des etrangers, la plupart ennemis, Napoléon aima mieux leur fournir de l'argent à fin qu'ils se fournissent au dehors, et il leur fit distribuer des roubles papiers."[64]
Armeijan kurinpidollisessa suhteessa annettiin myötäänsä ankaria rangaistuskäskyjä palvelusvelvollisuuksien laiminlyömisestä ja rosvouden ehkäisemisestä.
Mutta, kummallista kyllä, ei ainoakaan näistä käskyistä, toimenpiteistä eikä suunnitelmista, jotka eivät olleet huonompia kuin muutkaan tämmöisissä tapauksissa annettavat käskyt, pystynyt itse asian ytimeen, vaan ne kieppuivat oman onnensa nojassa ja tarkotuksetta kuin kellon koneistosta irrotetut viisarit, jotka eivät koske rattaisiin.
Sodankäynnin suhteen ei sitä nerokasta sotasuunnitelmaa, josta Thiers sanoo: "que son génie n'avait jamais rien imaginé de plus profond, de plus habile et de plus admirabile"[65]ja jonka johdosta Thiers väittäessään hra Fainia vastaan todistaa, ettei tuota nerokasta suunnitelmaa oltu laadittu 4, vaan 15 p:nä lokakuuta, pantu koskaan täytäntöön eikä voitukaan panna, sillä se ei ollut missään läheisessä yhteydessä todellisuuteen. Kremlin linnottaminen, jota varten olisi pitänyt hajottaala Mosquée(Napoleon oli antanut tämän nimen Vasili Blashennin kirkolle), osottautui hyödyttömäksi. Miinojen laskeminen Kremlin alle tarkotti vain sitä, että Moskovasta lähtiessä olisi pantu täytäntöön keisarin tahto räjähdyttää Kreml eli toisin sanoen särkeä lattia siitä syystä, että lapsi on loukkautunut sitä vasten kuoliaaksi. Venäjän armeijan takaa-ajaminen, joka kovasti huoletti Napoleonia, oli muuttunut kuulumattomaksi kummaksi. Ranskalaiset sotapäälliköt olivat kadottaneet 60-tuhantisen Venäjän armeijan ja tämä 60-tuhantinen armeija onnistui Muratin löytää kuin nuppineula vain taidokkuutensa ja ehkäpä myöskin nerokkuutensa avulla, kuten Thiers sanoo.
Diplomaattisessa suhteessa osottautuivat he todistukset, jotka Napoleon oli antanut omasta jalomielisyydestään ja oikeamielisyydestään sekä Tutolminille että Jakovleville, jota huoletti varsinkin sinellien ja kuormarattaiden hankinta, aivan hyödyttömiksi, sillä Aleksanteri ei ottanut vastaan näitä lähettiläitä eikä vastannut heidän asiaansa.
Lainkäytöllisessä suhteessa paloi luultujen murhapolttajien telotuksen jälkeen toinenkin puoli Moskovaa.
Hallinnollisessa suhteessa ei kaupungin hallituksen perustaminen ehkäissyt rosvoutta, vaan se hyödytti ainoastaan niitä henkilöitä, jotka olivat sen jäseninä ja niitä, jotka järjestystä pitävinään ryöstivät Moskovaa tahi suojelivat omaa hyvyyttään joutumasta rosvojen käsiin.
Uskonnollisessa suhteessa ei se keino, joka Egyptissä saatiin ylen helposti aikaan moskeijassa käymällä, tuottanut täällä minkäänlaisia tuloksia. Ne pari kolme pappia, jotka Moskovasta löydettiin, yrittivät noudattaa Napoleonin tahtoa, mutta toista näistä iski eräs ranskalainen sotamies vasten kasvoja keskellä jumalanpalvelusta ja toisesta ilmotti muuan ranskalainen virkamies: "Le prêtre, que j'avais décauvert et invité à recommencer à dire la messe, a nettoyé et fermé l'église. Cette nuit on est venu de nouveau enfoncer les portes, casser les cadenas, dchirer les livres et commettre d'autres desordres".[66]
Kaupankäynnin suhteen ei uutterille käsityöläisille ja kaikille talonpojille annettuun julistukseen kuulunut minkäänlaista vastausta. Uutteria käsityöläisiä ei ollut ja talonpojat ottivat kiinni ne komisariot, jotka olivat loitonneet liian kauas tuota julistusta kuuluttamaan ja surmasivat heidät.
Kansan ja sotaväen huvittaminen teattereilla ei myöskään onnistunut. Kremliin ja Posnjakovin taloon laitetut teatterit sulettiin ennen pitkää siitä syystä, että näyttelijöiden ja näyttelijättärien omaisuus ryöstettiin.
Hyväntekeväisyydestäkään ei koitunut toivottuja tuloksia. Moskova vilisi täynnä vääriä ja oikeita paperirahoja, mutta niillä ei ollut arvoa. Saalista kokoavat ranskalaiset halusivat vain kultaa. Mutta ei ainoastaan väärä paperiraha, jota Napoleon armollisesti jakeli onnettomille, ollut arvotonta, vaan hopeakin, jota annettiin kullan sijasta, kulki huokeammasta varsinaista arvoaan.
Parhaimpana todistuksena korkeimpien määräysten tehottomuudesta oli tähän aikaan kuitenkin se seikka, että rosvous ja kurittomuus jatkuivat jatkumistaan Napoleonin ehkäisykeinoista huolimatta.
Armeijan upseerit lähettivät tämmöisiä tiedonantoja: "Ryöstöt jatkuvat kaupungissa siitä huolimatta, että ne on käsketty ehkäistä. Järjestystä ei vielä ole saatu syntymään eikä ole nähty ainoatakaan semmoista kauppiasta, joka harjottaisi kauppaa laillisella tavalla. Ainoastaan kuleksivat kaupustelijat pitävät kaupan tavaraa, joka sekin on varastettua."
"La partie de mon arrondissement continue à être en proie au pillage des soldats du 3 corps, qui, non contets d'arracher aux malheureux réfugiés dans des souterrains le peu qui leur reste, ont même la férocité de les blesser à coups de sabre, comme j'en ai vu plusieurs exemples".[67]
"Rien de nouveau outre que les soldats se permettent de voler et de piller, le 9 octobre".[68]
"Le vol et le pillage continuent. Il y a une bande de voleurs dans notre district qu'il faudra faire arrêter par de fortes gardes. Le 11 octobre".[69]
"Keisari on äärettömän tyytymätön siitä, että vaikka on ankarasti käsketty ehkäistä rosvous, nähdään kaartilaisia sotarosvoja vähäväliä palaavan joukottain Kremliin. — Vanhassa kaartissa pääsi kurittomuus ja rosvous eilen, viime yönä ja tänään suurempaan vauhtiin, kuin koskaan ennen. Suru sydämessä näkee keisari, että valioväki, joka on määrätty olemaan hänen henkivartionaan ja jonka pitäisi olla esimerkkinä kuuliaisuudessa muille, on vaipunut semmoiseen tottelemattomuuteen, että särkee armeijalle varattuja kellareita ja makasiineja. Jotkut ovat joutuneet niin pitkälle, etteivät ole totelleet vahtisotamiehiä eivätkä -upseereja, vaan haukkuneet ja lyöneet heitä."
"Le grand maréchal du palais se plaint vivement," kirjotti kuvernööri, "que malgré les défenses réiterées, les soldats continuent à faire leurs besoins dans toutes les cours et même jusque sous les fenêtres de l'Empereur".[70]
Irralleen lasketun karjan tavoin, joka sotkee jalkoihinsa sen ravinnon, joka voisi pelastaa sen nälkäkuolemasta, hajosi ja sortui armeija päivä päivältä liian kauan Moskovassa viipyessään. Mutta liikkeelle se ei lähtenyt.
Se lähti pakoon vasta sitte, kun sen yht'äkkiä valtasi äkillinen kauhu, joka aiheutui kuormastojen valtaamisesta Smolenskin tiellä ja Tarutinon taistelusta. Tämä samainen Tarutinon taistelusta tullut sanoma, jonka Napoleon aavistamatta sai sotaväentarkastuksessa, synnytti hänessä halun rangaista venäläisiä, kuten Thiers sanoo, ja hän antoi käskyn lähtöön, jota koko armeija vaati.
Moskovasta lähtiessään otti armeijan väki mukaansa kaikki, mitä oli rosvottu. Napoleonkin otti mukaansa omantrésor'insa. Kun hän näki sen kuormaston, joka oli armeijan taakkana, kauhistui hän (kuten Thiers sanoo). Mutta sotakokemuksensa perusteella ei hän käskenyt poltattamaan kaikkia liikoja kuormia, kuten hän oli antanut tehdä erään marsalkan kuormille Moskovaan saapuessa. Hän katseli kärryjä ja vaunuja, joissa sotamiehet ajoivat ja sanoi, että on hyvin hyvä, että noita ajoneuvoja saadaan käyttää muonavarojen, sairaiden ja haavottuneiden kuletukseen.
Koko armeijan asema oli samallainen kuin semmoisen eläimen asema, joka tuntee tuhonsa hetken, mutta ei tiedä mitä tehdä. Napoleonin ja hänen sotajoukkojensa taitavien liikkeiden ja tarkotusperän tutkiminen Moskovaan saapumisesta pitäen sotajoukkojen perikatoon saakka on samaa kuin kuolettavasti haavottuneen eläimen kuoleman edellisten hyppyjen ja vavahdusten merkityksen tutkiminen. Kun haavotettu eläin kuulee kahinaa, syöksyy se hyvin usein suoraan metsästäjän pyssyä kohti, hyppää edestakasin ja siten itse jouduttaa loppunsa. Samoin teki Napoleonkin jouduttuaan koko armeijansa puserruksen alaiseksi. Tarutinon taistelu oli se kahina, joka pelästytti eläimen ja tämä syöksyi suoraa päätä pyssyä kohti, juoksi metsästäjän luo, pyörähti taas takasin ja vihdoin, niin kuin eläin tavallisesti, läksi juoksemaan takasin kaikista sopimattominta ja vaarallisinta tietä, mutta vanhaa, tuttua jälkeä.
Napoleon, joka meistä näyttää kaiken tämän liikkeen johtajalta, (samoin kuin villeistä muinoin näytti se veistos, joka oli asetettu laivan keulan kärkeen, laivaa ohjaavalta voimalta), oli koko tämän toimintansa ajan sen lapsen kaltainen, joka ajaa vaunussa ja pitäen kiinni vaunun sisässä riippuvista nauhoista kuvittelee ohjaavansa hevosia.
6 p:nä lokakuuta astui Pierre aikaiseen aamulla ulos lautakojusta, mutta kääntyi kohta takasin ja jäi oven luo leikittelemään pitkän, matala- ja vääräjalkaisen, punasinervän värisen koiran rehvanan kanssa, joka pyöriskeli hänen jaloissaan. Tämä koira asusti heidän lautakojussaan, nukkui Karatajevin kanssa, mutta kävi toisinaan jossain kaupungilla, josta aina palasi takasin. Koiralla ei nähtävästi ollut koskaan ollut omistajaa eikä se nytkään ollut kenenkään oma eikä sillä ollut mitään nimeä. Ranskalaiset nimittivät sitä Azoriksi, sadunkertoja-sotamies sanoi sitä Femgalkaksi, Karatajef ja muut Sieriksi ja Visliksi. Koiraa ei näyttänyt ollenkaan huolestuttavan sen isännättömyys, nimettömyys eikä roduttomuus, ei edes värin epämääräisyyskään. Hännän höyväläinen pökötti jäykkänä ja kaarevana pystyssä, väärät jalat olivat niin ravakat, että koira usein aivan kuin halveksuen kaikkien neljän jalan käyttämistä nosti koreasti toisen takajalkansa ylös ja vilisti kolmella käpälällä aika taitavasti ja nopeaan. Koira osasi hauskutella itseään vaikka millä. Milloin piehtaroi se ilosta vikisten selällään, milloin paistatti päivää miettivän ja merkitsevän näköisenä, milloin taas temmelsi lastun tai olenkorren kanssa ilakoiden.
Pierren pukimina oli nyt likainen paidan riekale, joka oli ainoa jäännös hänen entisestä puvustaan, sotilaan housut, jotka olivat Karatajevin neuvosta sidotut lämpimän pitimiksi nilkkojen kohdalta nuoralla kiinni, kauhtana ja musikan lakki. Pierre oli ruumiillisesti paljon muuttunut entisestään. Hän ei näyttänyt enää paksulta, mutta siitä huolimatta oli hänen ruumiinsa säilyttänyt suvun perinnölliset ominaisuudet, kookkuuden ja voimakkuuden. Kasvojen alaosa oli kokonaan parrottunut ja viiksettynyt, pitkäksi kasvanut, sotkuinen tukka, joka kuhisi täitä, oli lakin pidosta painunut laskoksille. Silmien ilme oli luja, tyyni ja virkeän päättävä, semmoinen, jommoinen se ei ollut koskaan hänellä ennen ollut. Hänen entinen vetelyytensä, joka oli paistanut silmistäkin, oli nyt muuttunut pontevaksi, toimintaan ja vastustukseen valmiiksi terhakkuudeksi. Hänen jalkansa olivat paljaat.
Pierre katseli vuoroin kedolle, jolla tänä aamuna liikkui eri suuntiin kuormia ja ratsastajia, vuoroin kauas joen taa, vuoroin koiraa, joka ärhenteli puraistakseen häntä oikein tosissaan, vuoroin paljaita jalkojaan, joita hän mielihyvissään asetteli erilaisiin asentoihin haristellen suuria, likaisia ukkovarpaitaan. Ja joka kerran, kun hän katsoi paljaisiin jalkateriinsä, väreili hänen kasvoillaan virkeä itsetyytyväisyyden hymy. Noiden paljaiden jalkojen näkeminen nosti hänen mieleensä muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli saanut nähdä ja kokea ja oppia äskeisenä aikana ja nämä muistot olivat hänestä mieleiset.
Sää oli jo monta päivää ollut tyyni ja sees, vain aamuisin oli käynyt heikkoja halloja. Oli niin sanottu takakesä.
Auringon paisteessa oli lämmintä ja tämä lämmin, jota raikastutti ilmassa vielä henkivä aamuhallan virkeä viileys, tuntui erityisen ihanalta.
Kaikilla sekä etäisillä että läheisillä esineillä hohti se häikäisevä kristallikimmellys, jota tavataan vain tähän aikaan syksystä. Kaukana näkyivät Varpusvuorien kukkulat vanhoine kirkkoineen ja suurine valkoisine taloineen. Alastomat puut, hiekka, kivet, talojen katot, kirkon vihreä tornihuippu ja kaukaisen talon nurkat, kaikki näkyi luonnottoman selvästi kuulakassa ilmassa pienimpiä piirteitä myöten. Vähän matkan päässä näkyi puoleksi palanut, raunioitunut, tuttu herrastalo, jossa asusti ranskalaisia, ja pitkin talon aitauksen viertä kasvoi sireenipensaita, jotka vielä olivat tummanvehreässä vaipassa. Tämä raunioitunut, ryvettynyt talokin, joka rumalla säällä näytti vastenmielisen rujolta, tuntui nyt kirkkaassa, liikkumattomassa hohteessa tyynnyttävän kauniilta.
Eräs ranskalainen korpraali tuli kotoisen kelteisillään patalakki päässä ja piipun nysä hampaissa lautakojun takaa ja ystävällisesti silmää iskien astui Pierren luo. —Quel soleil, hein? Monsieur Kiril(kaikki ranskalaiset puhuttelivat Pierreä tällä nimellä).On dirait le printemps.[71]
Ja korpraali nojautui ovea vasten ja tarjosi Pierrelle piippua, vaikka Pierre oli aina kieltäytynyt ottamasta, kun hän sitä oli tarjonnut.
—Si l'on marchait par un temps comme celui-la...[72]— alkoi korpraali.
Pierre rupesi häneltä kyselemään, kuuluuko mitään armeijan lähdöstä ja korpraali kertoi, että melkein kaikki sotajoukot ovat lähdössä ja että tänään pitäisi annettaman määräys vankien kohtalosta. Siinä lautakojussa, jossa Pierre oli, oli eräs Sokolof-niminen sotamies kuoleman kielissä ja Pierre sanoi korpraalille, että pitäisi pitää huolta sotamiehestä. Korpraali vastasi, ettei Pierren tarvitse ollenkaan olla hätäissään, että sitä varten on olemassa liikkuva ja pysyväinen sairaala ja että sairaiden suhteen annetaan erityinen määräys ja että yleensä kaikesta, mitä suinkin saattaa tapahtua, ovat päällysviranomaiset pitäneet varansa.
—Et puis, m-r Kiril, vous n'avet qu'a dire un mot au capitaine, vous avez. Oh, c'est un ... qui n'oublie jamais rien. Dites au capitaine quand il fera sa tournée, il fera tout pour vous...[73]
Kapteeni, josta korpraali puhui, oli hyvin usein ja pitkään käynyt tarinoimassa Pierren kanssa ja oli osottanut kaikin puolin suopeutta häntä kohtaan.
—Vois-tu, St. Thomas, qu'il me disait l'autre jour: Kiril c'est un homme qui a de l'instruciion, qui parle français; c'est un seigneur russe, qui a eu des malheurs, mais c'est un homme. Et il s'y entend le... S'il demande quelque chose, qu'il me dise, il ny a pas de refus. Quand on a fait ses études, voyez vous, on aime l'instruction et les gens comme il faut. C'est pour vous que je dis cela, m-r Kiril. Dans l'affaire de l'autre jour si ce n'était grâce à vous, ça aurait fini mal.[74]
Rupateltuaan vielä hetken aikaa läksi korpraali pois. (Juttu, josta korpraali mainitsi, koski venäläisten vankien ja ranskalaisten välillä äskettäin tapahtunutta tappelua, jossa Pierren onnistui rauhottaa toverinsa.) Muutamia vankia oli ollut kuuntelemassa Pierren ja korpraalin keskustelua ja he rupesivat heti utelemaan, mitä korpraali oli sanonut. Sillä aikaa, kun Pierre kertoi tovereilleen, että korpraali oli puhunut lähdöstä, tuli kojun ovelle laiha, kelmeä ja repaleinen ranskalainen sotamies. Nostettuaan nopeasti ja arasti sormensa otsalle tervehdykseksi kysyi hän Pierreltä, tässäkö kojussa oliPlatoche, jolle hän oli antanut neulottavaksi paidan.
Viikon verran takaperin olivat ranskalaiset saaneet jalkinetarpeita ja palttinaa, jotka he olivat jakaneet vangituille sotamiehille saappaiden ja paitojen tekemistä varten.
— Valmis on, valmis on, poikaseni! — sanoi Karatajef, joka tuli kojusta huolellisesti kokoonkääritty paita kädessä.
Lämpimän sään ja työskentelemisen mukavuuden tähden ei Karatajevilla ollut muuta päällä kuin housut ja mustaksi likautunut, rikkinäinen paita. Hän oli sitonut päänsä ympäri niinisäikeen tukan pitimiksi, kuten käsityöläisten on tapa tehdä ja hänen pyöreät kasvonsa näyttivät entistä pyöreämmiltä ja miellyttävimmiltä.
— Lupa työn hupa. Kun se kerran oli sanottu perjantaiksi, niin se siksi joutuikin, — puheli Platon hymyillen ja paitaa aukoen.
Ranskalainen vilkasi ympärilleen pelokkaasti ja aivan kuin voitettuaan pelkonsa riisui nopeasti univormunsa ja pani paidan päälleen. Univormun alla ei ranskalaisella ollut paitaa, vaan hänen paljaalla, keltaisella, laihalla ruumiillaan oli pitkät, rasvan tahrimat, kukikkaat silkkiliivit. Ranskalainen nähtävästi pelkäsi, että vangit, jotka katsoivat häneen, rupeaisivat nauramaan, josta syystä hän pujotti nopeasti päänsä paitaan. Ei kukaan vangeista virkkanut sanaakaan.
— Näetkös, ihan paras, — sanoi Platon paitaa oikoen.
— Minkäs sille mahtaa, poikaseni, kun ei ole verstaa eikä kuvallisia ompelukojeita ja aseetta ei saa täitäkään tapetuksi, sanotaan, — puheli Platon pyöreästi hymyillen ja itsekin työstään iloiten.
—C'est bien, c'est bien, merci; mais vous devez avoir de la toile de reste,[75]— sanoi ranskalainen.
— Se sopii vielä paremmin, kun panet sen ihoa vasten, — virkkoi Karatajef yhä iloiten tuotteestaan. — Saitpa hyvän ja mieleisen paidan...
—Merci, merci, mon vieux, le reste... — toisti ranskalainen hymyssä suin, kaivoi taskustaan paperirahan ja antoi sen Karatajeville. —Mais le reste...[76]
Pierre näki, ettei Platon ollut ymmärtävinään, mitä ranskalainen sanoi, vaan katsoi heihin eikä ollut asiasta tietävinäänkään. Karatajef kiitti rahasta ja ihasteli yhä työtään. Mutta ranskalainen vaati tähteitä takasin ja pyysi Pierreä sanomaan venäjäksi, mitä hän tahtoi.
— Mitä hän tähteillä tekee? — ihmetteli Karatajef. — Me saisimme niistä oivalliset jalkarievut. Ka, ottakoon Jumalansa nimeen.
Ja samassa otti Karatajef, jonka muoto yht'äkkiä muuttui murheelliseksi, poveltaan käärön tilkkuja, jotka hän ojensi ranskalaiselle häneen katsomatta. "Hohhoijaa!" huokasi Karatajef ja poistui kojuun. Ranskalainen katsoi tuokioisen kääröä, vaipui miettimään, vilkasi kysyvästi Pierreen, jonka katse tuntui ikään kuin sanovan hänelle jotain.
—Platoche, dites donc, Platoche, — huudahti ranskalainen piipittävällä äänellä yht'äkkiä punastuen. —Gardez pour vous,[77]— lisäsi hän ojentaen takasin tilkut, kääntyi ja läksi.
— Siitä sen nyt näki, — sanoi Karatajef päätään nyökyttäen. — Vaikka eivät kuulu olevan kristittyjä, on niillä sydän kuitenkin. Ilmankos vanhat ennenaikaan sanoivat: aulis on hikinen käsi, kuiva kahta kankeampi. Itselläänkään ei ole paljo päällä, mutta pois antoi.
Karatajef oli hetken aikaa vaiti suu miettivässä hymyssä.
— Jalkarievut tulee näistä, veliseni, oivalliset, — sanoi hän ja meni kojuun.
Neljä viikkoa oli kulunut siitä, kun Pierre oli joutunut vangiksi. Vaikka ranskalaiset olivat halunneet siirtää hänet upseerien osastoon, jäi hän kuitenkin siihen latoon, jossa hän oli ollut ensi päivästä saakka.
Pierre näki hävitetyssä ja poltetussa Moskovassa melkein niin suurta puutetta, kuin ihminen voi sietää, mutta vankan ruumiinrakennuksensa ja terveytensä avulla, jonka arvoa hän ei ennen ollut käsittänyt ja varsinkin sen johdosta, että puutteet hiipivät niin huomaamatta, ettei voinut sanoa, milloin ne alkoivat, kesti hän sekä helposti että myöskin iloisesti kuormansa. Ja juuri tällöin tavotti hän sen tyyneyden ja tyytyväisyyden itseensä, jota hän ennen oli turhaan haparoinut. Kauan oli hän elämänsä päivinä etsinyt eri tahoilta tätä tyyntymystä, sopusointua oman itsensä kanssa, sitä, joka häntä oli suuresti hämmästyttänyt sotamiehissä Borodinon taistelussa. Hän oli etsinyt sitä ihmisrakkaudesta, vapaamurariudesta, suuren maailman huvituksista, viinistä, uhrautuvaisuuden sankaritöistä, romanttisesta rakkaudesta Natashaan ja hän oli etsinyt sitä ajattelemisen kautta, mutta kaikki etsiskelyt ja yritykset olivat hänet pettäneet. Vaan nyt oli hän saanut tuon rauhan itsensäkään tietämättä kuoleman kauhujen kautta, puutteiden kautta ja sen kautta, mitä hän oli oppinut ymmärtämään Karatajevissa.
Ne kammottavat hetket, jotka hän oli elänyt telotuksen aikana, olivat ikään kuin puhaltaneet ainiaaksi pois hänen mielestään ja muistostaan ne levottomat ajatukset ja tunteet, jotka ennen olivat hänestä tuntuneet tärkeiltä. Hänen mieleensä ei noussut edes kertaakaan ajatella Venäjän kohtaloa, sotaa, politiikkaa eikä Napoleonia. Hänestä oli selvää, etteivät ne ollenkaan koskeneet häntä, ettei ollut hänen asiansa pitää niistä huolta ja ettei hän siksi voinut punnita noita asioita. "Kaukana kesä Venäjästä", muisteli hän Karatajevin sanoja ja näillä sanoilla oli kummallisen tyynnyttävä voima. Hänestä tuntui nyt käsittämättömältä, jopa naurettavaltakin hänen aikomuksensa surmata Napoleon ja hänen laskelmansa kabalistisesta luvusta ja ilmestyskirjan pedosta. Hänen vihansa puolisoonsa ja pelko siitä, ettei hänen nimeään häväistäisi, tuntuivat hänestä nyt joutavilta, jopa hassuiltakin. Mitä tekemistä hänellä oli sen kanssa, että tuo nainen vietti siellä jossain semmoista elämää, joka häntä huvitti? Mitä tekemistä oli kellään ja varsinkaan hänellä sen kanssa, saadaanko tietää vaiko ei, että heidän vankinsa nimi oli kreivi Besuhof?
Nyt muisteli hän usein keskusteluaan ruhtinas Andrein kanssa ja hän oli aivan samaa mieltä kuin tämäkin, mutta hän käsitti hieman toisin ruhtinas Andrein ajatukset. Ruhtinas Andrei oli ajatellut ja puhunut, että onni on ainoastaan kielteinen, mutta hän oli puhunut tästä katkeruuteen ja ivaan vivahtavasti, ikään kuin hän näin puhuessaan olisi lausunut toisen ajatuksen — siitä, että kaikki meihin kätketyt pyrkimykset positiiviseen onneen ovat meihin kätketyt vain siksi, että ne meitä jäytäisivät eivätkä antaisi mitään tyydytystä. Mutta Pierre tunnusti onnen oikeuden ilman mitään takaperoista ajatusta. Kärsimysten olemattomuus, tarpeiden tyydytys ja tästä aiheutuva toiminnan, s.o. elämäntavan vapaa valinta olivat nyt Pierrestä ihmisen epäilemätön ja korkein onni. Vasta nyt täällä osasi Pierre ensi kerran täydellisesti arvostella syömisen nautintoa, kun oli nälkä, juomisen, kun janotti, nukkumisen, kun nukutti, lämpimän, kun vilutti, keskustelun ihmisten kanssa, kun teki mieli keskustella ja kuulla ihmisääntä. Tarpeiden tyydyttäminen — hyvä ruoka, puhtaus, vapaus — tuntui nyt Pierrestä, kun häneltä nyt puuttui kaikkea tätä, täydelliseltä onnelta ja toimien valinta s.o. elämä tuntui hänestä nyt, kun tuo valinta oli aivan rajotettu, niin helpolta asialta, että hän unohti, että elämän mukavuuksien yltäkylläisyys hävittää kokonaan tarpeiden tyydyttämisen onnen, vaan että toimien valinnan suurempi vapaus, se vapaus, jonka hänelle oli elämässä antanut sivistys, rikkaus ja ylhäinen asema, tekee toimien valinnan mahdottoman vaikeaksi ja hävittää toiminnan tarpeen ja mahdollisuuden.
Kaikki Pierren aatokset olivat suuntautuneet siihen hetkeen, jolloin hän pääsee vapaaksi. Mutta jälestäpäin ajatteli ja puhui hän riemumielin koko elämänsä iän tästä vankeuskuukaudesta, niistä palaamattomista, voimakkaista, suloisista tunteista ja varsinkin siitä täydellisestä sielun rauhasta ja täydellisestä sisäisestä vapaudesta, joita hän oli tuntenut ainoastaan tänä aikana.
Kun hän ensi päivänä aikaiseen herättyään astui päivän pilkottaessa ulos lautakojusta ja näki ensin Novodjevitshin luostarin tummat tornit ja ristit, näki tomuisen ruohon välkkyvän huuraisessa aamukasteessa, näki Varpusvuorien kukkulat ja joen yllä kiemurtelevan, sinipunervaan etäisyyden hämyyn haipuvan metsäisen rannan, kun hän tunsi raikkaan ilman hyväilyä ja kuuli kedon yli Moskovasta lentävien naakkojen ääniä ja kun sitte yht'äkkiä idän taivaalta hulmahti aamuvalot ja pilvien takaa sukelsi esiin auringon laita ja tornit, ristit, huurre, etäisyys ja joki ja kaikki alkoi välkkyä hehkeässä valossa, tunsi Pierre uutta, ennen aavistamatonta elämän iloa ja väkevyyttä.
Ja tämä tunne ei luopunut hänestä kertaakaan vankeuden aikana, vaan se päinvastoin kasvoi hänessä sikäli, kuin hänen asemansa vaikeudet suurenivat.
Tätä tunnetta, valmiina olemista kaikkeen ja henkistä terhakkuutta, kannusti Pierressä vielä enemmän se korkea käsitys, joka kohta hänen tulonsa jälkeen lautakojuun muodostui hänestä hänen tovereissaan. Hänen kielitaitonsa, se kunnioitus, jolla ranskalaiset upseerit häntä kohtelivat, hänen vaatimattomuutensa, hän, joka antoi kaikki, mitä häneltä vain pyydettiin (hän sai upseereille tulevat 3 ruplaa viikossa), hänen voimansa, jota hän näytteli sotamiehille painamalla rautanauloja kojun seinään, hänen lempeä ystävällisyytensä kaikkia tovereitaan kohtaan, hänen tovereista käsittämätön kykynsä voida istua liikahtamatta ja mitään tekemättä ajatella — kaikki tämä oli hänen tovereistaan jonkunverran salaperäistä ja teki hänet tavallista korkeammaksi olennoksi. Ne samat ominaisuudet, jotka olivat olleet Pierrestä siinä maailmassa, jossa hän ennen oli elänyt, jollei juuri vahingollisia, niin ainakin kiusallisia, nimittäin hänen voimansa, elämän mukavuuksien halveksiminen, hajamielisyys ja vaatimattomuus, nostivat hänet nyt täällä näiden ihmisten parissa melkein sankarin asemaan. Ja Pierre tunsi, että tämä käsitys velvotti häntä.
Lokakuun 6:nen ja 7:nen päivän välisenä yönä alkoivat ranskalaisten lähtöliikkeet. Keittiöitä ja lautakojuja särettiin, tavaroita ladottiin kuormiin, sotaväkeä ja kuormastoja läksi liikkeelle.
Kello seitsemän aikaan aamulla seisoi vankien saattojoukko kenttäpuvussa, kiiverit päässä, kiväärit olalla, reput ja suuria säkkiä selässä lautakojujen edessä valmiina lähtöön ja vilkasta ranskalaista puheentouhua, jota kirosanat säestivät, hurisi pitkin koko rintamaa.
Lautakojussa olivat kaikki valmiina, miehet olivat pukeutuneet, vöillä vyöttäytyneet, jalkineissa ja odottivat vain käskyä astua ulos. Sairas sotamies Sokolof, kalpea, laiha ja siniset renkaat silmien ympärillä, istui yksinään pukemattomana paikallaan, katseli laihuudesta pullistunein kysyvin silmin tovereihin, jotka eivät välittäneet hänestä mitään, ja voihkaili hiljaa ja määräperäisesti. Hänen voihkimisensa johtui enemmän pelosta ja surusta jäädä yksikseen oman onnensa nojaan, kuin kivusta (hän sairasti punatautia).
Pierre, jolla oli jalassa Karatajevin tekemät puolikengät, jotka tämä oli hänelle valmistanut erään ranskalaisen tuomasta tsibikistä[78]kengänpohjien paikkaamista varten, ja vyönä nuoran pätkä, meni sairaan luo ja laskeutui kyykylleen hänen eteensä.
— Älä ole milläsikään, Sokolof, eihän ne kokonaan lähde! Niillä on täällä sairaala. Sinun voi vielä käydä paremmin kuin meidän, — sanoi Pierre.
— Hyvä Jumala! Kuolema tulee! Hyvä Jumala! — voihki sotamies äänekkäämmin.
— Minä lähden niiltä vielä kysymään, — sanoi Pierre, nousi ylös ja läksi menemään ovea kohti.
Hänen lähetessään ovea tuli ulkoapäin ovea kohti se korpraali kahden sotamiehen kanssa, joka oli eilen tarjonnut hänelle piippua. Sekä korpraali että sotamiehet olivat kenttäpuvussa, rensselit selässä, kiiverit päässä ja leukahihnat alaslasketut, josta heidän kasvonsa olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi.
Korpraali tuli panemaan ovea kiinni päällikön käskystä. Ennen kuin vangit laskettiin ulos, olivat ne luettavat.
—Caporal, que fera-t-on du malade?...[79]— alkoi Pierre.
Mutta samassa kun hän oli tämän sanonut, joutui hän kahden vaiheille, oliko korpraali hänen tuttunsa vai joku muu tuntematon, sillä niin oudon näköinen oli nyt korpraali. Sitä paitsi kuului samassa hetkessä, kun Pierre oli tämän sanonut, kahdelta haaralta rummunpärrytystä. Korpraali rypisti kasvojaan Pierren sanojen johdosta, murahti jonkun kirosanan ja paiskasi oven kiinni. Lautakoju tuli puoli pimeäksi. Kahdelta taholta kuului räikeää rummunpärrytystä, joka saattoi kuulumattomaksi sairaan voihkinnan.
"Siinä se nyt on!... Taas se!" sanoi Pierre itselleen ja kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäänsä. Korpraalin muuttuneissa kasvoissa, hänen äänensä sävyssä ja rumpujen kiihottavassa, korvia huumaavassa räminässä tunsi Pierre sitä salaperäistä, tylyä voimaa, joka pani ihmiset vastoin tahtoaan surmaamaan itsensä kaltaisia, sitä voimaa, jonka työtä hän oli nähnyt telotuksen aikana. Pelätä, koettaa karttaa tuota voimaa ja kääntyä pyytämään ja kehottamaan niitä ihmisiä, jotka olivat sen aseena, oli hyödytöntä. Sen Pierre nyt tiesi. Piti odottaa kärsivällisesti. Pierre ei mennyt enää sairaan luo eikä katsahtanutkaan häneen, vaan jäi ääneti ja synkkänä seisomaan oven viereen.
Kun lautakojun ovet avattiin ja vangit sulloutuivat ulos kuin lammaslauma toisiaan tuuppien, tunkeutui Pierre muiden edelle ja meni sen kapteenin luo, joka korpraalin sanoista päättäen oli valmis tekemään vaikka mitä Pierren tähden. Kapteeni oli myöskin kenttäpuvussa ja hänenkin kylmistä kasvoistaan näkyi sama "se", jonka Pierre oli tuntenut korpraalin sanoissa ja rumpujen räminässä.
—Filez, filez,[80]— komenteli kapteeni tuikein kasvoin katsoen ohitsensa lappautuviin vankeihin.
Pierre tiesi, että hänen yrityksensä raukeaisi turhaan, mutta hän astui kuitenkin kapteenin luo.
—Eh bien, qu'est ce qu'il y a?[81]— virkkoi kapteeni katsahtaen Pierreen, aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.
Pierre mainitsi sairaasta.
—Il pourra marcher, que diable![82]— sanoi kapteeni. —Filez, filez, — hoki hän edelleen Pierreen katsomatta.
—Mais non, il est à l'agonie[83]... — huomautti Pierre.
—Voulez vous bien![84]... — kiljasi kapteeni vimmastuneesti.
Tram-ta-ta-tam-tam-tam, rämisivät rummut. Ja Pierre käsitti, että salaperäinen voima oli kokonaan vallannut nuo ihmiset ja että puhuminen oli nyt aivan hyödytöntä. Vangitut upseerit erotettiin sotamiehistä ja heidän käskettiin kulkea edellä. Upseeria, joiden mukana oli myöskin Pierre, oli kolmisenkymmentä miestä, sotamiehiä noin 300.
Vangitut upseerit olivat kaikki outoa väkeä ja paljoa paremmissa pukimissa kuin Pierre. He katsoivat Pierreen ja tämän jalkineihin epäilevästi ja vieroksuen. Vähän matkan päässä Pierrestä kulki eräs paksu majuri, joka näytti nauttivan vankitoveriensa yleistä kunnioitusta, kasanilainen viitta päällä, joka oli vyötetty pyyhinliinalla. Hänen kasvonsa olivat pöhöiset, kelmeät ja vihaiset. Toinen käsi, jossa oli tupakkakukkaro, oli povella, toisessa kädessä oli keppinä piipunvarsi. Ähkien ja puhkien suurenteli ja äkäili majuri kaikille, että hänestä tuntui, että häntä tyrkitään, että kaikilla on hoppu, vaikka ei ole mihinkään kiirettä ja että kaikki ihmettelevät jotain, vaikkei ole mitään ihmettelemistä. Eräs toinen upseeri, laiha, pieni mies, tartutteli puhumaan kaikkien kanssa koettaen arvailla, mihin heitä nyt viedään ja miten pitkän matkan he ehtivät tänä päivänä. Eräs virkamies huopakengät jalassa ja komisarioviraston virkapuku päällä pistäytyi vähänpäästä puolelle ja toiselle katsomaan palavaa Moskovaa ja ilmotteli kovalla äänellä, mitkä paikat paloivat ja mitä kohtia kulloinkin näkyi Moskovasta. Eräs kolmas upseeri, joka murtavasta puhetavastaan päättäen oli syntyjään puolalainen, väitteli komisarioviraston virkamiehen kanssa siitä, että viime mainittu muisti väärin Moskovan korttelit.
— Mitä te siinä kiistelette? — ärähti majuri vihaisesti. — Olipa se Nikola tahi Vlas, samantekevä. Näettehän, että kaikki on palanut ja sillä hyvä... Mitä te tyrkitte, eikö tie riitä? — sanoi hän eräälle takana kulkevalle, joka ei häntä ollenkaan tyrkkinyt.
— Ai-jai-jai, mitä ovat tehneet! — kuului milloin puolelta, milloin toiselta tulipaloja silmäilevien vankien huudahduksia. — Moskova-joen takainen osa ja Subovo ja Kremlissäkin... Katsokaa, puoltakaan ei ole jälellä. Johan minä sanoin, että koko Moskova-joen takainen osa, ihan niin kuin se onkin.
— No, kun tiedätte, että on palanut, mitä siitä enää jähisemään! — virkkoi majuri.
Kun kulettiin Hamovnikin läpi (yksi harvoja palolta säilyneitä Moskovan kortteleja) ja oli tultu erään kirkon kohdalle, painautui koko vankijoukko toiselle puolen katua, jolloin kuului kammon ja inhon huudahduksia.
— Voi ilkiöitä! Pakanoita ovat kun ovatkin! Ruumis, ruumishan se on... Ja noettu.
Pierre meni myöskin lähemmä kirkkoa, jonka luona oli se, joka oli saanut aikaan huudahdukset, ja näki epäselvästi jotain, joka oli pystytetty kirkon aitaa vasten. Toverit, jotka olivat nähneet paremmin kuin hän, kertoivat, että aitaa vasten oli ollut pystyssä miehen ruumis, jonka kasvot olivat noella tahritut.
—Marchez, sacré nom... Filez ... trente mille diables...[85]— kuului saattoväen kiroilemista ja ranskalaiset ajoivat vihaisina aseillaan vankijoukon pois, joka katseli kuollutta ruumista.
Hamovnikin katuja kulkivat vangit ainoastaan saattoväkensä seurassa ja kuormat mukana, jotka kuuluivat saattoväelle ja takanapäin tuleville. Mutta kun oli päästy muonamakasiinien luo, joutuivat he keskelle tavattoman suurta, ahdingossa kulkevaa tykistökuormastoa, johon oli sekottunut yksityisiä kuormia.
Sillan korvalle pysähtyivät kaikki odottamaan, että edelläpäin ajavat pääsisivät yli. Sillalta näkivät vangit sekä edessä että takana muita loppumattoman pitkiä liikkuvia kuormajonoja. Oikealla, siellä missä Kalugan tie kääntyi Neskutshnin puutarhan ohi, ulottui äärettömän pitkiä sotamiesten rivejä ja kuormastoja etäisyyteen häipyen. Ne olivat kaikkia muita ennen lähteneitä Beauharnaisin joukkoja; taempana Moskova-joen rantakatua ja Kamennin sillalla tulvi Neyn joukkoja ja kuormastoja.
Davoustin joukot, joihin vangit kuuluivat, kulkivat parhaillaan Krimin Brodin yli ja osa oli jo päässyt Kalugan tielle. Mutta kuormastot olivat venyneet niin pitkälle alalle, etteivät Beauharnaisin viimeiset kuormat olleet vielä päässeet Moskovasta Kalugan tielle ja Neyn joukkojen pää läksi vasta Bolshaja Ordinkalta.
Krimin Brodin yli päästyään kulkivat vangit vain muutaman askeleen kerrallaan, pysähtyivät ja taas läksivät liikkeelle. Kaikilta puolin ahtautui entistä enemmän ajopelejä ja sotaväkeä. Kulettuaan alun toista tuntia sitä muutaman satakunnan askeleen pituista taivalta, joka on sillalta Kalugan tielle ja saavuttuaan sille torille, jossa Moskova-joen takaiset kadut ampuvat Kalugan tielle, pysähtyivät vangit ja jäivät seisomaan tiukkaan likistyneinä moneksi tuntikaudeksi tähän risteykseen. Joka puolelta kuului pyörien katkeamatonta jyrinää ja jalkojen töminää kuin meren kohinaa ja lakkaamattomia vihaisia huutoja ja kirouksia. Pierre seisoi puserruksissa erään mustuneen talon seinää vasten ja kuunteli tuota kohinan ääntä, joka suli hänen ajatuksissaan rumpujen räminään.
Muutamia vangittuja upseeria nousi paremmin nähdäkseen sen talon seinämälle, jonka vieressä Pierre seisoi. — Voi tokiansa, miten on kansaa!... Ja tykkien selät ovat täynnä! Katsohan, turkiksia... — puhelivat he. — Näetkö, koirankuontolaisia, miten ovat ryöstäneet... Tuolla, joka ajaa takana, kärryissä... Nuohan ovat pyhäinkuvasta, jumaliste! Nuo taitavat olla saksalaisia. Ja meikäläinen musikkakin, jumaliste! Ah, roistot!... Ja tuota, kylläpä on latonut, tuskin jaksaa astua! Voipas ihmettä, ajokärrytkin on ottanut!... Katsoppas mokomaa, kirstulla köröttää. Ähäh!... Tappelemaan rupesivat!...
— Iske päin kuonoa, kuonoon iske! Tätä menoa ollakseen ei tästä pääse vielä illallakaan. Katso, katsokaa ... ahaa, siinä taitavat viedä itse Napoleonia. Näetkö, minkälaiset ovat hevosetkin, kruunuissa ja nimikirjaimissa! Se on koko liikkuva talo. Nyytin pudotti eikä näe. Ohoh, jokos päästivät sinut siitä... Katsokaahan, toista päätä ei näy. Venäläisiä tyttöjä, jumaliste, tyttöjä. Ja kärryihin ovat käyneet kuin mitkäkin.
Yleisen uteliaisuuden puuska vei vangit samoin kuin kirkon luona Hamovnikissa tielle ja Pierre, joka oli kookasvartaloinen, näki muiden päiden päällitse sen, mikä oli herättänyt vankien uteliaisuuden. Kolmissa kärryissä, jotka olivat joutuneet ampumatarpeita sisältävien laatikkojen väliin, ajoi toinen toisensa sylissä ahtaalla istuen kirjavan koreissa puvuissa olevia, punaposkisiksi maalattuja naisia, jotka jotain huusivat kimeällä äänellä.
Siitä hetkestä saakka, kun Pierre oli käsittänyt salaperäisen voiman ilmestymisen, ei mikään tuntunut hänestä oudolta eikä pelottavalta: ei ruumis, joka oli huvin vuoksi noella töhritty, eivät nuo naiset, jotka kiiruhtivat jonnekin, eivätkä Moskovan tulipalot. Ei mikään, mitä Pierre nyt näki, tehnyt häneen melkein minkäänlaista vaikutusta, ikään kuin hänen sydämensä valmistautuen kovaan taisteluun olisi kieltäytynyt ottamasta vastaan semmoisia vaikutelmia, jotka olisivat voineet heikontaa sen voimia.
Naisten kulkue meni ohi. Sen jälestä lappautui taas kärryjä, sotamiehiä, kuormia; sotamiehiä, ruutikirstuja, vaunuja; sotamiehiä, laatikoita, sotamiehiä; toisinaan naisia.
Pierre ei nähnyt ihmisiä erikseen, vaan näki heidän virtaavan liikkeensä.
Kaikkia noita ihmisiä ja hevosia tuntui ajavan ikään kuin näkymättömän voiman käsi. Kaikki ne virtasivat sen tunnin kuluessa, jonka ajan Pierre niitä silmäili, eri kaduilta ja kaikilla oli yksi ainoa halu päästä menemään mitä pikemmin. Kaikki alkoivat toinen toistaan vasten tölmätessään riidellä ja tapella samalla tavalla: kiristettiin valkeita hampaita, rypistettiin kulmakarvoja, lasketeltiin samoja kirosanoja ja kaikkien kasvoilla oli sama urhean päättävä ja ankaran kylmä ilme, joka aamulla rumpujen soidessa oli hämmästyttänyt Pierreä korpraalin kasvoilla. Saattoväen päällikkö kokosi jo illan suussa joukkonsa ja huutaen ja tiuskuen ahtautui hän väkineen kuormien väliin, jolloin vangit, joiden ympärille asettui vartijoita, pääsivät Kalugan tielle.
Kulettiin hyvin ravakasti kertaakaan levähtämättä ja pysähdyttiin vasta päivän laskun suussa. Kuormat ajautuivat toisiinsa kiinnekkäin ja väki alkoi valmistautua levolle. Kaikki näyttivät vihaisilta ja tyytymättömiltä. Kauan aikaa kuului joka taholta kiroilemista, äkäistä huutoa ja tappelun rähinää. Eräät vaunut, jotka tulivat saattoväen takana, työntäytyivät saattoväen kuormaa vasten, jolloin vaunujen aisa puhkasi kuorman. Muutamia sotamiehiä juoksi eri tahoilta kuorman luo, toiset rupesivat lyömään vaunuhevosia päähän kääntäessään vaunuja syrjään, toiset tappelemaan keskenään ja Pierre näki, että eräälle saksalaiselle lyötiin aika haava miekalla päähän. Tuntui, kuin olisi kaikki nämä ihmiset vallannut nyt, kun oli pysähdytty keskelle tasankoa syysillan kylmän hämärän helmaan, sama heräämisen tunne siitä kiihkeydestä ja rajusta pääsemisestä jonnekin, joka oli huumannut kaikki Moskovasta lähtiessä. Kun oli seisahduttu levähtämään, näyttivät kaikki käsittävän, että matkan määrä oli tietymätön ja että matkalla tulee olemaan paljo vaivoja ja vastuksia.
Levähdyspaikalla kohteli saattoväki vankeja vielä huonommin kuin lähtiessä. Tällä levähdyspaikalla annettiin vankien liharuoka ensi kerran hevosen lihassa.
Joka ainoassa upseerissa ja sotamiehessä oli huomattavissa jokaista vankia kohtaan aivan kuin mieskohtaista kiukkua, joka niin äkkiä oli tullut entisten ystävällisten välien sijaan.
Tämä kiukku pääsi vielä enemmän yltymään siitä, että vankia luettaessa havaittiin yhden venäläisen sotamiehen, joka oli tekeytynyt sairaaksi vatsastaan, karanneen Moskovasta lähdön hyörinässä. Pierre näki, miten eräs ranskalainen pieksi muuatta venäläistä sotamiestä siitä, että tämä oli poikennut liian kauaksi tiestä ja kuuli, että kapteeni, hänen ystävänsä, nuhteli ali-upseeria venäläisen sotamiehen karkaamisen tähden ja uhkaili oikeudella. Aliupseerin puolusteluun, että sotamies oli ollut sairas eikä jaksanut lähteä, vastasi upseeri, että kaikkia jälelle jättäytyviä on käsketty ampua. Pierre tunsi, että se tuhoisa voima, joka oli raastanut häntä telotuksen aikana ja joka oli ollut näkymättömissä vankeuden aikana, valtasi nyt taas koko hänen olentonsa. Hänen oli kammottava olla, mutta hän tunsi samalla, että sikäli kuin tuo tuhoisa voima koetti musertaa hänet kokonaan, kasvoi ja lujeni hänen sielussaan siitä riippumaton elämän voima.
Pierre söi iltasekseen ruisjauhoista ja hevosen lihasta valmistettua keittoa ja puheli toveriensa kanssa.
Ei Pierre eikä kukaan hänen tovereistaan puhunut siitä, mitä he olivat nähneet Moskovassa, ei ranskalaisten tylystä kohtelusta eikä siitä käskystä, jonka perusteella heitä oli käsketty ampua: kaikki olivat ikään kuin yhä pahenevaa asemaa vastustaen erityisen reippaalla ja iloisella tuulella. Kukin kertoi omia muistelmiaan ja retkellä nähtyjä hassunkurisia kohtauksia, vaan keskustelut nykyisestä asemasta tukahdutettiin.
Aurinko oli jo ammoin laskenut. Kimmeltäviä tähtiä syttyi palamaan siellä täällä taivaalla; punainen, tulipalon hehkun kaltainen nousevan täysikuun rusko hulmahti taivaan äärelle ja tavattoman suuri, punainen pallo värisi ihmeellisesti harmahtavassa hämyssä. Avaruus valostui. Illan hetket olivat jo päättyneet, mutta yö ei vielä ollut alkanut. Pierre nousi uusien ystäviensä seurasta ja meni nuotiotulten välitse toiselle puolelle tietä, jossa, kuten hänelle sanottiin, oli vangittuja sotamiehiä. Hänen teki mieli puhella näiden kanssa. Sinne mennessä pysähdytti hänet ranskalainen vahtisotamies ja käski kääntyä takasin.
Pierre kääntyi, mutta ei mennyt nuotiolle toverien pariin, vaan erään riisutun kuorman luo, jonka luona ei ollut ketään. Hän laskeutui jalat koukussa ja pää kumarassa istualleen kylmälle maanpinnalle kuorman pyörän viereen ja kotvan istui siinä liikahtamatta ajatuksissaan. Kului toista tuntia. Kukaan ei häirinnyt Pierreä. Yht'äkkiä purskahti hän niin kaikuvaan, kumeaan sydämelliseen naurun hohotukseen, että monelta puolen käännyttiin ihmetellen tuohon outoon ja nähtävästi yksinäiseen nauruun päin.
— Hah-hah-haa! — nauroi Pierre. Ja hän virkkoi ääneen itsekseen: — sotamies ei minua laskenut. Minut saatiin kiinni, minut teljettiin. Minua pitävät vankeudessa. Ketä minua? Minua? Minua — minun kuolematonta sieluani! Hah-hah-haa!... Hah-hah-haa! ... nauroi hän kyynelten kieriessä silmiin.
Eräs mies nousi ylös ja tuli katsomaan, mitä tuo kummallinen, roteva mies yksinään nauroi. Pierre lakkasi nauramasta, nousi ylös, poikkesi vähän etemmä uteliaasta katsojasta ja vilkasi ympärilleen.
Laaja, loppumattomiin ulottuva leiri, jossa äsken oli kaikunut ihmisäänten häly ja räiskyneet nuotiotulet, oli nyt vaipunut äänettömäksi. Nuotioiden punaiset loimut sammuivat sammumistaan ja kalpenivat. Korkealla valoisalla taivaalla helotti täyteläinen kuu. Metsät ja kedot, joita ei ennen näkynyt leirin rajojen takaa, paljastuivat nyt kaukaisuuden kätköstä, vaan vielä kauempana noiden metsien ja ketojen takana kuumotti valoisa, väräjävä ja luokseen kutsuva äärettömän etäisyyden helma. Pierre katsahti taivaalle, jonka syvyydessä säihkyivät tähdet. "Ja kaikki tuo on minun ja kaikki tuo on minussa ja kaikki tuo olen minä!" ajatteli Pierre. "Ja kaiken tuon ottivat he kiinni ja pistivät rakennukseen, joka oli laudoilla rajattu!" Hän hymähti ja läksi nukkumaan toveriensa luo.
Lokakuun ensimäisinä päivinä kävi Kutusovin luona vielä yksi rauhan hieroja ehdottamassa rauhaa ja tuomassa Napoleonilta kirjeen, joka oli eksyttävästi päivätty Moskovassa, vaikka Napoleon jo oli vähän matkan päässä Kutusovin edellä vanhalla Kalugan tiellä. Kutusof vastasi tähän kirjeeseen samoin kuin edelliseenkin Lauristonin tuomaan: hän sanoi, ettei rauhasta voi olla puhettakaan.
Kohta tämän jälkeen saapui Tarutinon vasemmalla puolella liikuskelevan Dorohovin partiojoukolta tiedonanto, että Fominskojen kylän seudulla on nähty sotajoukkoja, että nämä joukot muodostavat Broussierin divisioonan ja että tämä divisioona, joka on joutunut erilleen muusta armeijasta, saataisiin helposti tuhotuksi. Sotamiehet ja upseerit vaativat taas toimeen ryhtymistä. Esikuntakenraalit, joiden mieliä innosti muisto Tarutinon voiton helppoudesta, vaativat Kutusovia suostumaan Dorohovin ehdotukseen, mutta Kutusof ei pitänyt tarpeellisena minkäänlaista hyökkäystoimintaa. Seurauksena oli keskitie, se nimittäin, jonka täytyi tapahtua; Fominskojeen lähetettiin pieni joukko, jonka oli käytävä Broussierin kimppuun.
Kummallisen sattuman kautta joutui tämä tehtävä, joka oli mitä vaikein ja tärkein, kuten perästäpäin osottautui, Dohturoville, sille samalle vaatimattomalle, mitättömälle Dohturoville, jonka ei ole kukaan kertonut meille laatineen taistelusuunnitelmia, lentäneen rykmenttien edessä, heitelleen kunniamerkkejä pattereille j.n.e., jota kaikki pitivät ja sanoivat epäröiväksi ja tylsäpäiseksi mieheksi, mutta toisekseen samalle Dohturoville, jonka me tapaamme kaikkien venäläisten ja ranskalaisten välisten sotien aikana Austerlitzista alkaen vuoteen 1813 saakka olevan johtavana miehenä kaikkialla, missä asema oli vaikea. Austerlitzissa jäi hän yksinään Augestin sillan luo kokoamaan rykmenttejä ja pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, kun kaikki oli paossa ja tuhon omaa eikä jälkijoukossa ollut ainoatakaan kenraalia. Kuumetautisena sairaana marssi hän 20-tuhantisen armeijan kera Smolenskiin puolustamaan kaupunkia Napoleonin armeijan rynnäköltä. Kun hän Smolenskissa Malahovin porttien luona hädintuskin oli ehtinyt päästä uneen kuumeen kouristuksilta, herätti hänet Smolenskin pommitus, vaan kaupunki piti puoliaan kokonaisen päivän. Kun Bagration kaatui Borodinon taistelussa ja meidän vasempi siipemme oli lyöty samassa suhteessa kuin 9:1 ja ranskalaisten tykistön koko tuli oli suunnattu sinne, lähetettiin hätään juuri samainen epäröivä ja tylsäpäinen Dohturof, joten Kutusof korjasi heti paikalla erehdyksensä, sillä hän oli aikonut lähettää sinne erään toisen. Vähäpätöinen, syrjässä pysyttelevä Dohturof läksi vaaran paikkaan ja Borodino tuotti Venäjän joukoille parhaimman maineen. Monia urhoja on meille kuvattu sekä runoissa että suorasanaisissa kertomuksissa, mutta Dohturovista ei mainita tuskin sanaakaan.
Nyt taas lähetetään Dohturof tärkeään toimeen Fominskojeen ja sieltä Mali Jaroslavetsiin, sinne, missä tapahtui viimeinen taistelu ranskalaisten kanssa ja sinne, mistä nähtävästi jo alkaa ranskalaisten perikato ja taas kuvataan meille joukottain neroja ja sankareja tältä ajalta, mutta Dohturovista ei kuulu sanaakaan tahi jos kuuluukin, ei hänestä sanota monta sanaa ja niihinkään ei ole luottamista. Tämä vaikeneminen todistaa kaikista selvimmin Dohturovin ansiot.
On luonnollista, että semmoisesta ihmisestä, joka ei käsitä koneen käyntiä, tuntuu sen toimintaa nähdessään, että tuon koneen tärkein osa on se lastu, joka on vahingossa joutunut pyörien väliin ja ehkäisten koneen käyntiä riipattaa sen välissä. Ihminen, joka ei tunne koneen rakennetta, ei voi käsittää sitä, ettei toimintaa pilaava ja ehkäisevä lastu ole mikään tärkeä kappale, vaan että se pieni, voimaa siirtävä vaihtoratas, joka pyörii kuulumattomasi, on koneen oleellisimpia osia.
10 p:nä lokakuuta, samana päivänä, jolloin Dohturof oli päässyt puolitiehen Fominskojea ja pysähtynyt Aristovon kylään valmistautuakseen toimeenpanemaan saamansa käskyn, oli koko Ranskan armeija, joka oli saapunut kuumeenomaisella kiireellä Muratin varusasemiin ryhtyäkseen, kuten näytti, taisteluun, äkkiä aiheettomasti kääntynytkin oikealle uudelle Kalugan tielle ja alkanut marssia Fominskojen kylään, jossa äsken oli Broussier ollut yksinään. Tällöin oli Dohturovin johdossa paitsi Dorohova kaksi Fignerin ja Seslavinin pientä osastoa.
Illalla 11 p:nä lokakuuta saapui Seslavin Aristovoon tuomaan päällikölle erästä vangittua ranskalaista kaartilaista. Vanki kertoi, että Fominskojeen tänään saapuneet joukot olivat suuren armeijan etujoukkoja, että Napoleon oli niiden mukana ja että armeija oli kokonaisuudessaan lähtenyt Moskovasta jo viidettä päivää sitte. Samana iltana kertoi eräs Borovskista tullut hovilainen nähneensä tavattoman suuren sotajoukon saapuneen kaupunkiin. Dorohovin osaston kasakat ilmottivat, että he olivat nähneet ranskalaisen kaartin marssivan Borovskiin päin. Kaikista näistä tiedoista näkyi selvästi, että siellä, jossa oli luultu olevan yhden divisioonan, olikin nyt koko ranskalainen armeija, joka tuli Moskovasta odottamatonta suuntaa — vanhaa Kalugan tietä. Dohturof ei tahtonut ryhtyä mihinkään, koska hän näin ollen ei tiennyt, mikä oikeastaan oli hänen tehtävänsä. Hänen oli käsketty rynnätä Fominskojen kimppuun. Mutta Fominskojessa oli alussa ollut vain Broussier, vaan nyt oli koko ranskalainen armeija. Jermolof aikoi menetellä oman harkintansa mukaan, mutta Dohturof vaati, että hänen täytyy saada määräys hänen armoltaan. Päätettiin lähettää tiedonanto pääesikuntaan.
Tätä viemään valittiin ravakkaluontoinen upseeri Bolhovitinof, jonka piti kirjallisen tiedonannon ohella selittää suusanallisesti koko asia. Kahtatoista käydessä yöllä läksi Bolhovitinof kirjeen ja suulliset selitykset saatuaan nelistämään pääesikuntaan mukanaan kasakka, joka kuletti varahevosia.
Oli pimeä, lämmin syysyö. Satoi jo neljättä päivää. Vaihdettuaan kahdesti hevosia ja nelistettyään puolessatoista tunnissa 30 virstaa likaista, upottavaa tietä saapui Bolhovitinof kahta käydessä yöllä Letashovkaan. Laskeuduttuaan ratsulta mökin luona, jonka vitsasaidassa oli kirjotus: "Pääesikunta" ja heitettyään hevosensa meni hän pimeään eteiseen.
— Joutuin päivystävä kenraali! Hyvin tärkeää asiaa! — virkkoi hän eräälle pimeässä eteisessä heräävälle ja sohisevalle miehelle.
— Illalla olivat hyvin kipeät, tämä on kolmas yö, kun eivät ole nukkuneet, — kuului upseeripalvelijan puolustava supatus. — Herättäkäähän ensin kapteeni.
— Asia on hyvin tärkeä, kenraali Dohturovilta, — sanoi Bolhovitinof astuessaan kopeloimalla löytämänsä avoimen oven kynnykselle.
Upseeripalvelija meni huoneeseen hänen edellään ja rupesi jotakuta herättämään.
— Herra upseeri, herra upseeri, kureli tuli.
— Mitä, mitä? Mistä? — kysyi jonkun uninen ääni.
— Dohturovilta ja Aleksei Petrovitshilta. Napoleon on Fominskojessa, — virkkoi Bolhovitinof näkemättä pimeässä, kuka oli kysyjä, mutta äänestä otaksuen, ettei se ollut Konovnitsin.
Herätetty mies haukotteli ja viruttelihe.
— Ei tekisi oikeastaan mieli herättää häntä, — virkkoi hän jotain kopeloiden. — Kovin on hän kipeä. Jospa ne ovatkin huhuja.
— Tässä on kirje, — vastasi Bolhovitinof, — ja se on käsketty heti antaa päivystävälle kenraalille.
— Odottakaahan, otan tulen. Mihin sinä, riivattu, aina panet sen? — sanoi virutteleva mies upseeripalvelijalle. (Hän oli Shtsherbinin, Konovnitsinin adjutantti.) Täällä on, täällä on, — lisäsi hän.
Upseeripalvelija iski tulta, Shtsherbinin kopeloi kyntteliä.
— Ah, heittiöt! — virkkoi hän kiukkuisesti.
Kipunoiden valossa näki Bolhovitinof kyntteliä pitävän Shtsherbininin nuoret kasvot ja etunurkassa mieshenkilön, joka vielä nukkui. Tämä oli Konovnitsin.
Kun rikkipäiset puikot syttyivät ensin siniseen liekkiin ja sitte punaiseen, sytytti Shtsherbinin talikynttelin, jonka jalalta läksi juoksemaan sitä kalunneita russakoita, ja tarkasti viestintuojaa. Bolhovitinof oli yltä alta liassa ja hihallaan pyyhkiessään oli hän ryvettänyt kasvonsa.
— Kuka on tiedon lähettänyt? — kysyi Shtsherbinin otettuaan kirjeen.
— Tieto on varma, — vastasi Bolhovitinof. — Sekä kasakat että vangit ja vakoojat kertovat kaikki yhtäpitävästi.
— Eihän sille mitä, täytyy herättää, — sanoi Shtsherbinin nousten ja mennen nurkassa makaavan luo, jolla oli yömyssy päässä ja sinelli peitteenä. — Pjotr Petrovitsh! — sanoi hän. (Konovnitsin ei liikahtanut.) Pääesikuntaan! — virkkoi adjutantti hymähtäen tietäessään, että tämä sana varmaan saa hänet hereille.
Ja yömyssyssä oleva pää kohottautuikin samassa. Konovnitsinin kauniilla, lujilla kasvoilla ja kuumeesta hehkuvilla poskilla viipyi vielä tuokioisen ajan nykyhetkestä kaukana olevia unen haaveita, mutta sitte hän äkkiä vavahti ja hänen kasvoilleen nousi luonnollisen tyyni ja luja ilme.
— No, mitä on tekeillä? Kuka lähetti? — kysyi hän heti, mutta rauhallisesti ja räpytteli silmiään valon tähden.
Kuunnellessaan upseerin ilmotusta aukasi Konovnitsin kirjeen ja luki sen. Saatuaan sen tuskin loppuun luetuksi, laski hän villasukkaiset jalkansa multalattialle ja rupesi panemaan jalkaansa. Sitte hän otti yömyssyn pois, suki tukkansa ohimoilta ja pani lakin päähänsä.
— Viivyitkö kauan matkalla? Mennään hänen armonsa luo.
Konovnitsin oli heti oivaltanut, että saapunut tieto oli ylen tärkeä ja ettei sopinut viivytellä. Tulisiko seuraus olemaan hyvä vai huono, sitä hän ei ajatellut eikä kysellyt itseltään. Se ei häntä liikuttanut. Sodan kulkuun hän ei katsonut järkensä eikä ymmärryksensä, vaan jonkun muun valossa. Hänen sydämessään oli syvä, ilmaisematon vakuutus siitä, että kaikki tulee käymään hyvin, mutta ettei siihen pitänyt uskoa ja kaikista vähimmin lausua sitä julki, vaan että piti tehdä tehtävänsä. Ja tehtävänsä hän tekikin ja uhrasi siihen kaikki voimansa.
Pjotr Petrovitsh Konovnitsinia, joka on ikään kuin säädyllistä tapaa noudattaen otettu vuoden 1812 niin sanottujen sankarien Barclay'ien, Rajevskien, Jermolovien, Platovien ja Milaradovitshien luetteloon, pidettiin samoin kuin Dohturoviakin hyvin vähäkykyisenä ja -tietoisena miehenä eikä Konovnitsin samoin kuin Dohturovkaan rakentanut milloinkaan taistelusuunnitelmia, vaan oli aina siellä, missä oli kaikista vaikeinta. Hän nukkui aina avoimien ovien takana siitä lähtien, kun hänet oli nimitetty päivyskenraaliksi ja hän oli käskenyt, että hänet oli herätettävä jokaisen viestintuojan tullessa. Taistelussa oli hän aina pahimmassa tulessa, niin että Kutusof toruskeli häntä siitä ja pelkäsi lähettää häntä taisteluihin. Ja hän oli samoin kuin Dohturovkin yksi niitä vaihtorattaita, jotka ruskamatta ja kolisematta muodostavat koneen tärkeimmän osan.
Astuessaan mökistä kosteaan, pimeään yöhön rypisti Konovnitsin kasvojaan osaksi yltyvästä päänpakotuksesta, osaksi hänen mieleensä johtuneesta vastenmielisestä ajatuksesta, kuinkahan nyt kuohahtaakaan esikuntalaisten, noiden vaikutusvaltaisten miesten pesä, kun he saavat tämän tiedon ja varsinkin Bennigsen, joka Tarutinon taistelun jälkeen oli joutunut kovaan riitaan Kutusovin kanssa ja kuinka ruvettaisiin riitelemään, antamaan erilaisia käskyjä, tekemään ehdotuksia ja kumoamaan niitä. Tämä aavistus tuntui hänestä vastenmieliseltä, vaikka hän tiesikin, ettei muuten voinut olla.
Ja Toll, jolle hän meni ilmottamaan uutta viestiä, rupesikin heti paikalla esittämään ajatuksiaan kenraalille, joka asui hänen kanssaan, vaan Konovnitsin, joka kuunteli ääneti ja väsyneesti, huomautti hänelle, että oli lähdettävä hänen armonsa luo.
Kutusof nukkui öisin vähän, kuten yleensä vanhat ihmiset. Päivällä hän usein yht'äkkiä nukahti, mutta öisin hän virui riisuutumatta vuoteellaan enimmäkseen unetta ja mietiskeli.
Näin hän virui nytkin vuoteellaan raskas, suuri, muodoton pää pöhöisen käden varassa ja mietiskeli toisella näkevällä silmällään pimeyteen tähystäen.
Siitä saakka, kun Bennigsen, joka oli ollut kirjevaihdossa hallitsijan kanssa ja joka oli voimakkain mies esikunnassa, rupesi karttamaan Kutusovia, oli Kutusof entistä tyynempi siinä suhteessa, ettei häntä eikä hänen joukkojaan pakoteta taas ryhtymään hyödyttömiin hyökkäystoimiin. Tarutinon taistelun ja sen aaton antaman opetuksen, jota Kutusof kipeästi muisteli, pitäisi myöskin vaikuttaa samaan suuntaan, ajatteli hän.
"Heidän täytyy käsittää, että me ainoastaan menetämme hyökkäystoiminnallamme. Kärsivällisyys ja aika, ne ne ovat minun sota-urhojani!" ajatteli hän. Hän tiesi, ettei pidä reväistä omenaa, silloin kun se vielä on viheriä. Se putoaa itsestään, kun on ehtinyt kypsyä, vaan jos sen repäsee viheriänä, joutuu sekä omena että puu pilalle ja itsellekin koituu vahinko. Hän tiesi kokeneena metsästäjänä, että eläin oli haavottunut ja haavottunut niin, kuin ainoastaan koko venäläinen voima voi sen haavottaa, mutta kuolettavastiko vai ei, se seikka oli vielä selvittämättä. Lauristonin ja Berthemyn kirjeistä ja partiojoukkojen ilmotuksista oli Kutusof nyt saanut tietää melkein varmasti, että eläin oli haavottunut kuolettavasti. Mutta tarvittiin vielä uusia todistuksia ja sen vuoksi piti odottaa.
"Niiden mieli tekee juosta katsomaan, miten ne ovat sen tappaneet. Odottakaa, saatte sen vielä nähdä. Yhä liikkeitä, yhä hyökkäyksiä!" ajatteli hän. "Mitä varten? Pelkästään kunnostautumisen tähden! Niinkuin olisi jotain iloista siinä, että saa tapella. Ne ovat kuin lapsia, joista ei pääse tolkulle, miten asia on ollut, koska kaikki tahtovat näyttää, miten he osaavat tapella. Mutta nyt ei ole siitä kysymys."
"Ja miten taidokkaasti sommiteltuja liikkeitä ne minulle esittävät! Niistä tuntuu, että kun ne ovat keksineet pari kolme mahdollisuutta (hän muisti Pietarista saapunutta yleistä suunnitelmaa), he ovatkin keksineet kaikki. Mutta niitä on lukematon paljous!"
Ratkaisematon kysymys siitä, oliko Borodinossa isketty haava kuolettava vaiko ei, oli jo kokonaisen kuukauden askaroittanut Kutusovin ajatuksia. Ensiksikin, Ranskalaiset olivat vallanneet Moskovan. Toiseksi tunsi Kutusof aivan varmasti koko olennollaan, että sen kauhean iskun, jonka lyömiseen hän oli yhdessä kaikkien venäläisten kanssa jännittänyt kaikki voimansa, piti olla kuolettavan. Mutta todistuksia täytyi välttämättömästi olla ja hän oli jo odottanut niitä kuukauden päivät, mutta kuta enemmän aika kului, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Viruessaan vuoteellaan unettomina öinä teki hän aivan samoin kuin tuo kokemattomien kenraalien parvi juuri sitä samaa, josta hän heitä moitti. Hän koetti samoin kuin tuo parvikin keksiä kaikkia mahdollisia sattuman kauppoja, mutta eroa oli vain se, ettei hän perustanut mitään otaksumiinsa ja ettei hän nähnyt niitä paria kolmea, vaan tuhansia. Kuta etemmä hän ajatuksissaan pääsi, sitä enemmän niitä ilmestyi hänen mieleensä. Hän arvaili jos minkälaisia Napoleonin armeijan tai sen osien liikkeitä. Napoleon saattaisi marssia Pietaria kohti, hyökätä hänen kimppuunsa, saartaa hänet ja voisi käydä niinkin (tätä hän pelkäsi pahimmin), että Napoleon ryhtyy vastustamaan häntä hänen aseellaan ja jää Moskovaan odottamaan häntä. Kutusof ajatteli myöskin sitä, että Napoleonin armeija marssisi takasin, Mediniin ja Juhnoviin. Ainoa seikka, jota hän ei osannut arvata, oli se, joka jo oli tapahtunut, sillä hän ei aavistanut Napoleonin joukkojen mieletöntä, hätäistä ryöppyämistä yhdentoista ensimäisen päivän kuluessa Moskovasta lähdön jälkeen, ryöppyämistä, joka oli tehnyt mahdolliseksi sen, jota Kutusof ei uskaltanut edes ajatellakaan: ranskalaisten perinpohjaista tuhoamista. Dorohovin tiedonannot Broussierin liikkeistä, partiomiesten kertomukset Napoleonin armeijan tukalasta tilasta, huhut Moskovasta lähdön hankkeista, kaikki tämä vahvisti otaksumaa, että Ranskan armeija on muserruksissa ja on pakoon lähdössä. Mutta nämä olivat vain semmoisia otaksumia, jotka tuntuivat tärkeiltä nuorukaisista, vaan ei Kutusovista. Hän tiesi 60-vuotisesta kokemuksestaan, mikä arvo on annettava huhuille, tiesi, miten taipuvaisia ovat ne ihmiset, jotka jotain haluavat, ryhmittämään kaikki tiedot sillä tavoin, että ne ikään kuin vahvistavat halun esineen, ja hän tiesi, miten herkästi tällöin unohdetaan kaikki vastakkainen. Ja kuta enemmän Kutusof asiaa ajatteli, sitä vähemmän antoi hän itsensä uskoa sitä. Tämä kysymys oli vallannut kaikki hänen sielunsa voimat. Kaikki muu oli hänestä ainoastaan elämän vaatimusten koneellista täyttämistä. Tämmöisenä elämän vaatimusten täyttämisenä ja mukautumisena niihin olivat hänen keskustelunsa esikuntalaistensa kanssa, kirjeet m-me Stahlille, joita hän oli kirjottanut Tarutinosta, romaanien lukeminen, palkintojen jakaminen, kirjevaihto Pietarin kanssa j.n.e. Mutta ranskalaisten tuho, jonka ainoastaan hän aavisti, oli hänen ainoa sisin toivonsa.