Pukeuduttuaan ranskalaisiin pukuihin läksivät Petja ja Dolohof ratsastamaan samalle paikalle metsän rinteeseen, josta Denisof oli silmäillyt ranskalaisten leiriä. Oli pilkkosen pimeä, kun he pääsivät metsästä ja laskeutuivat notkoon. Dolohof käski saattamassa olleiden kasakoiden jäädä tähän, vaan itse hän jatkoi ravakkaa ravia tietä myöten sillalle päin. Petja, joka oli kivettymäisillään jännityksestä, ratsasti hänen rinnallaan.
— Jos joudumme kiinni, en elävänä antaudu, minulla on pistooli, — supatti Petja.
— Älä puhu venäjää, — supatti Dolohof nopeasti ja samassa hetkessä kuului pimeästä "qui vive?"[90]ja pyssyn ratinaa.
Veri tulvahti Petjan kasvoille ja hän tarttui pistooliinsa.
—Lanciers du 6-me,[91]— sanoi Dolohof hevosen vauhtia hillitsemättä enemmän kuin lisäämättäkään.
Vahtisotamiehen musta vartalo häämötti sillalla.
—Mot d'ordre?[92]
Dolohof pidätti hevosensa käyntiin.
—Dites donc, le colonel Gérard est ici?[93]— kysyi hän.
—Mot d'ordre?[94]— vaati vahtisotamies kysymykseen vastaamatta ja salpasi tien.
—Quand un officier fait sa ronde, les sentinelles ne demandent pasle mot d'ordre... — kivahti Dolohof yht'äkkiä tuimistuen ja kannusti hevosensa suoraan sotamiestä kohti. —Je vous demande, si le colonel est ici?[95]
Ja odottamatta vastausta vahtisotamieheltä, joka väistyi tieltä, läksi Dolohof ajamaan käyden mäkeä ylös.
Kun Dolohof huomasi erään miehen mustan varjon kulkevan tien poikki, pysähdytti Dolohof miehen ja kysyi, missä oli komentaja ja upseerit. Mies, jolla oli säkki olalla ja joka oli sotamies, pysähtyi, astui aivan Dolohovin ratsun viereen, taputti sitä kädellään ja kertoi avomielisesti ja ystävällisesti, että komentaja ja upseerit olivat mäellä oikealla kädellä herraskartanon pihalla.
Ratsastettuaan vielä jonkun matkaa tietä myöten, jonka kummaltakin puolen kuului puheen sorinaa nuotioiden ympäriltä, ajoi Dolohof herraskartanon pihaan. Täällä hän laskeutui hevosen selästä ja meni erään leimuavan nuotion luo, jonka ympärillä istui muutamia miehiä kovaäänisesti keskustellen. Tulella oli kiehumassa jotain kattilassa, jota eräs sotamies polvillaan ja kasvot tulesta punaisina hämmensi latasimella.
—Oh, c'est un dur à cuire,[96]— virkkoi eräs upseereista, jotka istuivat pimennossa toisella puolen nuotiota.
—Il les fera marcher les lapins,[97]— vastasi eräs toinen nauraen.
Kumpikin vaikeni ja rupesi katsomaan pimeästä kuuluviin Dolohovin ja Petjan askeliin päin, kun nämä hevosiaan taluttaen astuivat nuotiota kohti.
—Bonjour, messieurs![98]— lausui Dolohof kovalla ja selvällä äänellä.
Upseerit nousivat pystyyn nuotion takana ja eräs kookas, pitkäkaulainen upseeri kiersi nuotion ympäri Dolohovin luo.
—C'est vous, Clément? — kysyi hän. —Dou, diable...[99]— mutta häneltä jäi lause kesken, kun hän samassa huomasi erehtyneensä. Hieman naamaansa rypistäen tervehti hän sitte Dolohovia tuntemattomana henkilönä ja kysyi, miten hän voisi osottaa palvelustaan.
Dolohof kertoi olevansa tovereineen matkalla rykmenttiinsä ja kysyi kaikkiin upseereihin kääntyen, eivätkö he tietäisi jotain 6:sta rykmentistä. Kukaan ei tiennyt mitään. Petjasta näytti, että ranskalaiset upseerit rupesivat tarkastamaan häntä ja Dolohovia karsain ja epäilevin katsein. Muutamaan tuokioon ei kukaan virkkanut mitään.
—Si vous comptez sur la soupe du soir, vous venez trop tard,[100]— kuului nuotion takaa eräs naurun sekainen ääni.
Dolohof vastasi, että he ovat kylläiset ja että heidän on vielä tänä yönä jatkettava matkaa.
Hän antoi hevoset kattilaa hämmentävän sotamiehen hoteihin ja laskeutui kyyrylleen nuotion ääreen pitkäkaulaisen upseerin viereen. Tämä upseeri katsoi hetkeksikään silmiään hellittämättä Dolohoviin ja kysyi vielä kerran, mistä rykmentistä hän oli. Dolohof ei vastannut, koska ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan rupesi taskusta ottamaansa ranskalaista piipun nysää sytytellen kysymään upseereilta, näinköhän kasakoista olisi suurtakin haittaa matkalla tästä edelleen.
—Les brigands sont partout,[101]— vastasi eräs upseeri nuotion takaa.
Dolohof sanoi, että kasakat ovat vaarallisia sellaisille jälelle jääneille kuin hän ja hänen toverinsa olivat, mutta etteivät kasakat varmaankaan uskaltaisi suurten osastojen kimppuun, lisäsi hän kysyvästi.
Kukaan ei vastannut mitään.
"Eikö hän viimeinkään lähde?" ajatteli Petja joka hetki seisoessaan nuotion edessä ja kuunnellessaan Dolohovin puhetta.
Mutta Dolohof alotti taas uudelleen keskustelun ja rupesi kainostelematta tiedustelemaan, paljoko ranskalaisilla oli väkeä pataljoonassa, paljoko oli pataljoonia ja paljoko vankia. Puhuessaan osaston mukana olevista sotavangeista virkkoi Dolohof:
—La vilaine affaire de trainer ces cadavres après soi. Vaudrait mieux fusiller cette canaille,[102]— ja hän purskahti niin väkevään omituiseen nauruun, että Petjaa pelotti, että ranskalaiset heti oivaltaisivat petoksen. Petja astui tahtomattaan askeleen takaperin.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan Dolohovin nauruun. Eräs upseeri, jota ei näkynyt (hän oli pitkällään sinelli korvissa), kohottautui supattamaan jotain toverilleen. Dolohof nousi ja kutsui sotamiestä, jonka hoteihin oli jätetty hevoset.
"Näinköhän tuovat hevoset?" ajatteli Petja vaistomaisesti läheten Dolohovia.
Hevoset tuotiin.
—Bonjour, messieurs, — sanoi Dolohof.
Petja aikoi sanoabonsoir, vaan hän ei saanut ääntäkään suustaan. Ranskalaiset upseerit supattelivat yhä keskenään. Dolohovilta meni hyvän aikaa, ennen kuin hän pääsi hevosen selkään, koska se ei pysynyt asemillaan. Sitte ajoi hän käyden pihasta ulos. Petja ratsasti hänen rinnallaan ja vaikka hänen mielensä kovasti teki, ei hän kuitenkaan uskaltanut katsahtaa taakseen nähdäkseen, juoksivatko ranskalaiset heidän jälessään vai ei.
Päästyään maantielle ei Dolohof lähtenyt samanne päin, josta he olivat tulleet, vaan pitkin kylää. Eräässä kohden hän pysähtyi kuuntelemaan. "Kuuletko?" sanoi hän. Petja tunsi venäläisten puheen ääniä ja näki nuotioiden ympärillä venäläisten vankien tummia haamuja. Hetkisen kuluttua he läksivät ajamaan sillalle päin, sivuuttivat vahtisotamiehen, joka ääneti ja synkkänä käveli sillalla, ja tulivat notkoon, jossa kasakat odottivat.
— No, hyvästi nyt. Sano Denisoville, että hän on valmis aamun valetessa ensimäisen laukauksen pamahdettua, — sanoi Dolohof ja aikoi lähteä, mutta Petja tarttui hänen käteensä.
— Ei! — huudahti hän. — Te olette suuri sankari. Ah, miten mainiota, miten suuremmoista! Minä rakastan teitä suuresti.
— Hyvä on, hyvä on, — vastasi Dolohof.
Mutta Petja ei laskenut häntä menemään ja pimeässä erotti Dolohof, että Petja kumartui häneen päin suudellakseen häntä. Dolohof suuteli Petjaa, naurahti, käänsi hevosensa ja katosi pimeyteen.
Vahtituvalle palattuaan tapasi Petja Denisovin. Tämä oli odottanut Petjaa levottomana, hädissään ja suuttuneena itseensä, että oli laskenut Petjan menemään.
— Jumalan kiitos! — huudahti hän. — No, Jumalan kiitos! — toisti hän moneen kertaan kuunnellessaan Petjan innostunutta kertomusta. — Lempo sinut periköön! Sinun tähtesi en ole saanut unentäyttä silmääni! — virkkoi Denisof. — No, Jumalan kiitos, käy nyt makaamaan. Aamuun saakka ehdimme vielä nukahtaa.
— Eihän toki, — sanoi Petja, — minua ei vielä nukuta. Ja toisekseen on minun laitani niin, että jos pääsen uneen, en voi enää herätä. Sitä paitsi en ole koskaan tottunut nukkumaan taistelun edellisenä yönä. Petja istui hetken aikaa mökissä muistellen riemumielin äskeisen seikkailun yksityiskohtia ja elävästi kuvitellen mielessään, mitä huomenna tapahtuisi. Huomattuaan, että Denisof oli nukahtanut, hän läksi ulos.
Ulkona oli vielä pilkkopimeä. Sade oli tauonnut, ainoastaan puista putoili harvakseen pisaroita. Vähän matkan päässä mökistä häämötti kasakkojen telttien ja toisiinsa sidottujen hevosten tummia piirteitä. Mökin takaa näkyi kahdet kuormarattaat, joiden luona seisoi hevosia ja kuopasta hohti hiipuvan nuotion punerrus. Kaikki kasakat ja husarit eivät nukkuneet, sieltä täältä kuului matalia, supatuksen kaltaisia ääniä, joita säestivät putoilevien pisaroiden pärskeet ja hevosten pureskelemisen ratina.
Kun Petja oli tullut ulos, katseli hän ympärilleen pimeyteen ja meni kuormarattaiden luo. Näiden alta kuului jonkun kuorsausta, ympärillä seisoi kauroja rouskutellen useita satuloituja hevosia. Petja erotti oman ratsunsa, jota hän sanoi Karabahiksi ja joka oli vähä-venäläinen juoksija.
— No, Karabah, huomenna saamme tekemistä, — sanoi hän silittäen sen kuonoa ja suudellen sitä.
— No, barin, ettekö nuku? — kysyi kuorman alla oleva kasakka.
— En, aa ... Lihatshof, sehän sinun nimesi taisi olla. Olen vast'ikään tullut. Me kävimme ranskalaisten leirissä.
Ja Petja kertoi juurta jaksain kasakalle sekä retken vaiheet että syyn siihen, miksi hän oli käynyt ja miksi hän on sitä mieltä, että on parempi panna henkensä vaaraan, kuin ryhtyä tekoon umpimähkään.
— Menisitte makaamaan, — virkkoi kasakka.
— Ei, olen tottunut valvomaan, — vastasi Petja. — Onkos teillä vielä pistooleissa piitä. Minulla on niitä mukanani. Jos tahdot, niin saat.
Kasakka kurotti päätään kuorman alta nähdäkseen paremmin Petjan.
— Minä kysyin siksi, että tapani on tehdä kaikki säntillisesti, — jatkoi Petja. — Monet eivät pidä varaansa ajoissa ja saavat sitä jälestäpäin katua. Minä en semmoisesta pidä.
— Selvähän se on, — sanoi kasakka.
— Vielä yksi asia, voisitko sinä, veliseni, terottaa miekkani, se on tyl... — mutta samassa Petja vaikeni, kun hän huomasi valehtelevansa, sillä miekkaa ei oltu koskaan hijottu. — Voisitko tehdä sen?
— Miksikäs ei, saapi kyllä.
Lihatshof nousi ylös, kaiveli tavaramyttyjä ja kohta kuuli Petja teräksisen miekan ja kovasimen kilisevää ääntä, Petja nousi kuorman laidalle, kasakka hijoi miekkaa kuorman alla.
— Nukkuvatko miehet? — kysyi Petja.
— Kuka nukkuu, kuka ei.
— Entäs poika?
— Vesennikö? Hän käpertyi tuonne tuvan eteiseen ja nukkuu pelosta.
Petja oli kotvan aikaa ääneti kuunnellen kovasimen ääntä. Pimeydestä kuului läheneviä askeleita ja kohta näyttäytyi musta vartalo.
— Mitä sinä terotat? — kysyi mies, joka oli tullut kuorman luo.
— Terotan barinin miekkaa.
— Se on hyvä asia, — virkkoi mies, joka näytti Petjasta husarilta. — Eikös tänne teille jäänyt eräs haarikka.
— Tuossa on pyörän vieressä.
Husari otti haarikan.
— Eiköhän jo kohta alkane valetakin, — virkkoi hän haukotellen ja poistui.
Petjan olisi pitänyt tietää, että hän on metsässä Denisovin partiojoukossa virstan päässä maantiestä, että hän istuu kuormalla, joka oli anastettu ranskalaisilta ja jonka viereen oli sidottu hevosia, että hänen allaan istuu kasakka Lihatshof ja terottaa hänen miekkaansa, että suuri, musta pilkku oikealla oli vahtitupa ja punainen, kirkas pilkku alhaalla vasemmalla oli sammuva hiillos, että mies, joka oli käynyt hakemassa haarikkaa, oli ollut husari, jonka mieli oli tehnyt juoda, — mutta hän ei tiennyt tästä mitään eikä tahtonutkaan tietää. Hän oli lumotussa valtakunnassa, jossa ei mikään ollut todellisuuden kaltaista. Suuri musta pilkku taisi todellakin olla vahtitupa, mutta se voi myöskin olla rotkon suu, joka vei syvälle maan uumeniin. Punainen pilkku taisi olla tuli, mutta se taisi myöskin olla jättiläishirviön silmä. Mahdollista, että hän tosiaankin istui kuormalla, mutta yhtä mahdollista oli, että hän istuikin niin kauhean korkeassa tornissa, että jos sieltä putoaisi, niin lentäisi maahan kokonaisen päivän, kokonaisen kuukauden, lentäisi lentämistään eikä koskaan pääsisi perille. Mahdollista, että kuorman alla istui vain kasakka Lihatshof, mutta hyvin mahdollista oli myöskin, että istuja oli maailman parhain, urhoollisin, ihmeellisin ja oivallisin mies, josta kukaan ei tiennyt mitään. Mahdollista, että husari tosiaankin oli käynyt kuorman luona ja mennyt hakemaan vettä, mutta yhtä hyvin oli hän vast'ikään kadonnut näkyvistä ja kadonnut kokonaan eikä häntä ollut ollutkaan.
Näkipä Petja nyt mitä tahansa, ei mikään häntä ihmetyttänyt. Hän oli lumotussa valtakunnassa, jossa kaikki oli mahdollista.
Hän katsoi taivaalle, sekin oli yhtä lumottu kuin maa. Taivas alkoi seestyä, puiden latvojen yllä kiisi pilviä, joiden kätköistä paljastui tähtiä. Toisinaan tuntui, että pilvet kiitäessään aukoivat taivaalle mustia pälviä, vaan toisinaan tuntui, että nuo mustat pälvet olivat pilviä. Toisinaan tuntui, että taivaan laki oli huimaavan korkealla, vaan toisinaan tuntui se laskeutuvan niin alas, että kädellä olisi voinut siihen koskettaa.
Petjan silmät sulkeutuivat ja hän alkoi vaappua.
Sadepisaroita putoili tuontuostakin. Kuului hiljaista puheen sorinaa. Hevoset rauskuttivat kaurojaan ja härskivät keskenään. Joku kuorsasi.
"Kilik-lik-kilik-lik..." kuului kovasimen kilke ja yht'äkkiä kuuli Petja suloista soittoa ... orkesteri soitti jotain tuntematonta, juhlallisen huumaavaa hymniä. Petja oli musikaalinen samoin kuin Natashakin, mutta musikaalisempi kuin Nikolai. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan harjottanut soittoa eikä ajatellutkaan ruveta harjottamaan. Sen vuoksi tuntuivat hänestä nämä säveleet, jotka yht'äkkiä olivat alkaneet tulvia hänen korviinsa, erityisen tuoreilta ja viehkeiltä. Soitto kasvoi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi. Säveleet paisuivat, virtasivat soittimelta toiselle. Oli menossa niin kutsuttu fuga, vaikkei Petjalla ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä fuga oli. Kukin soitin, joka oli milloin viulun, milloin torven näköinen, kummutteli omaa säveltään, mutta paljoa soinnukkaammin ja puhtaammin kuin viulut ja torvet. Soitin ei ehtinyt säveltään päähän, kun se suli toiseen melkein samallaiseen, kiehtyi kolmanteen ja neljänteen, nämä yhtyivät kaikki kuoroon, kunnes taas karkasivat erilleen ja sitte uudelleen yhtyivät milloin juhlallisen hartaaksi kuorovirraksi, milloin häikäisevän loistavaksi voittohymniksi.
"Tosiaankin, minähän vain uneksin", sanoi Petja itselleen nyykähtäen eteenpäin. "Säveleet soivat vain korvissani. Ehkä se onkin minun orkesterini. Alkakaa uudelleen! Hei, orkesteri! Uudestaan!..."
Hän sulki silmänsä. Ja eri tahoilta, ikään kuin jostain kaukaa alkoi taasen soida samoja säveliä, jotka vuoroin soivat hajallaan, vuoroin taas tulvahtivat samaksi ihanaksi juhlahymniksi, "Ah, tämä on taivaallista! Ja sitä tulee niin paljon kuin tahdon!" sanoi Petja itselleen ja hän koetti johtaa tuota suuremmoista orkesteria.
"Hiljemmin, hiljemmin, vaimentukaa nyt." Ja säveleet tottelivat häntä. "Nyt voimakkaammin, iloisesti! Vielä iloisemmin!" Ja kaukaa syvyyden kätköstä vyöryi voimakkaita, juhlallisia ääniä. "Kaikki yhdessä!" käski Petja. Ja ensin kaikui kaukaa miesten ääniä, sitte naisten. Äänten voima paisui tasaisesti ja juhlallisesti valtavaksi kuoroksi. Petjan valtasi kammo ja riemu kuunnellessaan sävelvirtojen ihanaa pauhua.
Laulu humisi ylpeän voitonriemukkaana marssina, vesipisaroita putoili, "kilk-lik-lik" kiikkui miekka ja taas alkoi kuulua hevosten härskettä ja hirnuntaa, joka ei häirinnyt laulua, vain sointui säveliin.
Petja ei tiennyt, kauanko tätä kesti, sillä se tuotti hänelle suuremmoista nautintoa ja ihastusta ja hän pahotteli, ettei ollut ketään, jolle hän olisi voinut ihastustaan kertoa. Hänet herätti Lihatshovin ystävällinen ääni.
— Nyt se on hiottu, barin. Ranskalaisen halkasee sillä kahtia.
Petja heräsi.
— Ka, päivä valkenee, tosiaankin! — huudahti hän.
Ennen näkymättömät hevoset näkyivät nyt hännän päitä myöten ja alastomien oksien lomista pilkisti vetistä valoa. Petja puistalsihe, hypähti maahan, otti taskustaan ruplan ja antoi sen Lihatshoville. Petja heilautti miekkaansa koettaakseen sitä ja pisti sen sitte huotraan. Kasakat päästivät hevosia siteistä ja tiukkasivat satulavöitä.
— Tuolla tulee päällikkö, — sanoi Lihatshof.
Vahtituvasta tuli Denisof, huusi Petjaa ja käski laittautumaan lähtöön.
Hevoset laitettiin hämärässä yks kaks kuntoon ja kaikki järjestyivät paikoilleen. Denisof seisoi vahtituvan luona ja antoi viimeisiä määräyksiä. Jalkaväki läksi edelle ja katosi kohta näkyvistä puiden taa aamu-usvaan. Kasakkakapteeni antoi joitain käskyjä kasakoille. Petja piti hevostaan suitsista ja odotti kärsimättömästi käskyä nousta selkään. Hänen kylmällä vedellä pestyillä kasvoillaan ja varsinkin silmissä hehkui kummallinen tuli, kylmiä väreitä kareili selässä ja koko ruumiissa tuntui nopeaa, tasaista vavahtelemista.
— No, onko teillä kaikki valmista? — kysyi Denisof. — Hevonen tänne.
Hevonen tuotiin. Denisof suuttui eräälle kasakalle siitä, että tämä oli jättänyt satulavyön löyhäksi, haukkui häntä ja nousi ratsulleen. Petja tarttui jalustimeen. Hänen hevosensa hotasi tapansa mukaan purrakseen häntä jalasta, mutta Petja kiepsahti ketterästi satulaan, kääntyi muutaman kerran katsomaan liikkeelle lähteneisiin husareihin ja ajoi Denisovin luo.
— Vasili Fedorovitsh, antakaa minulle joku määrätty tehtävä? Annattehan vai mitä? — pyysi Petja.
Denisof näytti kokonaan unohtaneen Petjan olemassaolon. Hän katsahti Petjaan.
— Minä pyydän sinulta ainoastaan sitä, — sanoi Denisof tuikeasti, — että tottelisit minua etkä työntäytyisi mihinkään omin päin.
Koko matkan ajan ei Denisof virkkanut Petjalle sanaakaan. Kun he olivat tulleet metsän laitaan, alkoi alhaalla laaksossakin valeta. Denisof keskusteli jotain supattamalla kasakkakapteenin kanssa, jonka jälkeen kasakat alkoivat ajaa Petjan ja Denisovin ohi. Kun kaikki olivat heidät sivuttaneet, läksi Denisof ajamaan alas rinnettä. Hevoset laskeutuivat takajaloillaan pidätellen ja luisuen rinnettä alas notkoon miehet selässä. Petja ajoi Denisovin rinnalla. Kylmät väreet hänen ruumiissaan yltymistään yltyivät. Päivä valkeni ehtimiseen ja ainoastaan kaukaisimmat esineet olivat sumun kätkössä. Päästyään alas ja katsahdettuaan taakseen viittasi Denisof päällään vieressään seisovalle kasakalle.
— Merkkilaukaus! — virkkoi hän.
Kasakka nosti kätensä, pamahti laukaus. Samassa silmänräpäyksessä alkoi kuulua etupuolelta nelistämään lähteneiden hevosten jalkojen töminää, huutoja eri tahoilta ja uusia laukauksia.
Samassa tuokiossa, kun oli alkanut kaikua huutoa ja töminää, sivalsi Petja hevostaan, laski ohjat valtoimilleen ja läksi Denisovin huudoista välittämättä kiitämään eteenpäin. Petjasta oli tuntunut, että sinä hetkenä, jolloin laukaus oli kajahtanut, oli yht'äkkiä käynyt valkeaksi kuin sydänpäivällä. Petja läheni siltaa. Hänen edellään ratsasti kasakoita. Sillalla työkkäsi hän syrjään erään jälelle jääneen kasakan ja kiidätti edelleen. Hänen editseen juoksi tien poikki oikealta vasemmalle joitain miehiä, luultavasti ranskalaisia. Yksi kaatui likaan Petjan hevosen jalkoihin.
Erään mökin luona tungeskeli kasakoita jotain tehden. Joukon keskeltä kuului kauhea huuto. Petja nelisti joukon luo ja näki ensimäiseksi kalpeakasvoisen ranskalaisen, jonka alaleuka tärisi ja joka oli tarttunut häntä kohden ojennetun peitsen varteen. — Hurraa!... Pojat ... meikäläiset ... — huusi Petja, kannusti huohottavaa ratsuaan ja lennätti edelleen kylätietä.
Etupuolelta kuului laukauksia. Kasakat, husarit ja venäläiset ryysyiset sotavangit, jotka olivat juosseet ryntääjiä vastaan tien kummaltakin puolen, huusivat ja hälisivät kovalla äänellä. Eräs urhea, punakka, sinisessä sinellissä oleva ranskalainen torjui lakittomin päin ja kasvot tuikeina pistimellään husarien iskuja. Kun Petja ehti paikalle, oli ranskalainen jo kaatunut. "Taasen myöhästyin", välähti Petjan päässä ja hän nelisti sinne, mistä kuului tiheää ammuntaa. Ammunta kuului sen herrastalon pihalta, jossa hän oli viime yönä käynyt Dolohovin kanssa. Ranskalaiset olivat asettuneet sinne puolustusasentoon aidan taa tiheäpensaiseen puutarhaan ja ammuskelivat kasakoita, joita tungeskeli portilla. Petja huomasi portille ajaessaan ruudinsavun seasta Dolohovin, joka kasvot kalpean vihertävinä huusi jotain miehille. "Saartoon! Jalkaväkeä on odotettava!" huusi hän juuri silloin, kun Petja ajoi hänen luokseen.
— Odotettava?... Hurraa! — kiljui Petja ja läksi samassa tuokiossa lennättämään sinne, josta kuului laukauksia ja jossa oli sakeinna ruudin savua.
Pamahti yhteislaukaus, luodit vinkuivat ja iskivät johonkin. Kasakat ja Dolohof ratsastivat Petjan jälestä portista sisään. Muutamat ranskalaisista viskoivat aaltoavassa ruudin savussa aseitaan ja juoksivat pensaikosta kasakkoja vastaan, toiset riensivät mäkeä alas lammelle. Petja ratsasti hevosellaan pitkin pihaa ohjat valtoiminaan, huitoi kummallisen hätäisesti käsillään ja luisui luisumistaan toiselle puolelle satulaa. Hänen hevosensa, joka oli törmännyt erään nuotion hehkuvaan hiillokseen, pysähtyi yht'äkkiä, jolloin Petja putosi raskaasti märkään maahan. Kasakat näkivät, miten hänen jalkansa ja kätensä kiivaasti nytkähtelivät, mutta pää pysyi liikkumattomana. Luoti oli lävistänyt hänen päänsä.
Eräs vanhempi ranskalainen upseeri tuli kartanon takaa valkea liina miekkaan sidottuna Dolohovin luo ja ilmotti, että he antautuvat. Vaihdettuaan muutaman sanan ranskalaisen kanssa laskeutui Dolohof hevosen selästä ja meni kädet levällään liikkumattomana viruvan Petjan luo.
— Loppunut, — sanoi hän synkein kasvoin ja meni portista tulevaa Denisovia vastaan.
— Surmattu?! — huudahti Denisof nähdessään jo matkan päästä sen oudon asennon, jossa Petjan ruumis virui.
— Loppunut, — toisti Dolohof, jolle tuon sanan lausuminen näytti tuottavan mielihyvää ja hän läksi nopeasti vankien luo, joita ympäröivät ratsuiltaan laskeutuneet kasakat. — Me jätämme hänet tänne! — huusi hän Denisoville.
Denisof ei vastannut mitään. Hän ajoi Petjan luo, laskeutui satulasta ja käänsi vapisevin käsin itseensä päin lian ja veren tahrimat Petjan kasvot, joilla jo oli kalman leima.
"Minä pidän makeasta. Mainioita rusinoita, ottakaa kaikki", muistui Denisovin mieleen. Ja kasakat kääntyivät ihmeissään katsomaan, kun he kuulivat koiran ulvonnan tapaista ulinaa, joka pusertui Denisovin rinnasta hänen yht'äkkiä käännähtäessään ympäri ja mennessään aidan viereen, johon hän rajusti tarttui.
Niiden venäläisten vankien joukossa, jotka Denisof ja Dolohof vapauttivat, oli myöskin Pierre Besuhof.
Ranskalaiset päälliköt eivät olleet antaneet koko matkan aikana siitä vankikunnasta, jossa Pierre oli, mitään uusia määräyksiä Moskovasta lähdön jälkeen. Lokakuun 22 p:nä ei vankikunta enää kulkenut niiden joukkojen ja kuormien mukana, joiden kera se oli lähtenyt Moskovasta. Puolet kuormastosta, jossa oli korppuja ja joka oli kulkenut ensimäisinä päivinä heidän jälestään, oli joutunut kasakkojen saaliiksi, toinen puoli oli lähtenyt edelle. Jalan kulkevasta ratsuväestä, joka oli ollut edellä, ei ollut enää jälellä ainoatakaan miestä, kaikki olivat kadonneet. Tykistön sijaan, joka ensimäisinä päivinä oli kulkenut edellä, oli tullut westfalilaisten saattaman marsalkka Junotin pitkä tavarakuormasta. Vankien takana tuli ratsuväen tarpeita kulettava kuormasto.
Vjasmasta saakka kulkivat ranskalaiset joukot, jotka ennen olivat marssineet kolmena kolonnana, yhtenä laumana. Ne epäjärjestyksen oireet, joita Pierre oli huomannut ensimäisessä levähdyspaikassa Moskovasta lähdettyä, olivat nyt kehittyneet huippuunsa.
Sen tien varret, jota ranskalaiset kulkivat, olivat täynnä hevosen raatoja. Eri joukko-osastoista jälelle jäänyttä ryysyistä väkeä yhtyi tuontuostakin kolonnaan, mutta jonkun ajan kuluttua jäi siitä taas jälelle.
Matkan varrella oli tapahtunut valhehälytyksiä, jolloin saattoväki ampui, juoksi sikinsokin toinen toistaan sysien, mutta sitte taas palasi järjestykseen ja haukkui toinen toistaan turhasta pelosta. Joukon kolme osastoa, ratsuväen tarpeiden kuormasto, vangit ja Junotin kuormasto muodostivat vielä jonkunlaisen kokonaisuuden, mutta kukin niistäkin nopeasti hupeni.
Kuormasto, jossa alunpitäen oli ollut 120 kuormaa, oli nyt huvennut 60, muut olivat joutuneet venäläisten käsiin tahi hylätyt. Junotinkin kuormastosta oli hylätty ja ryöstetty muutamia kuormia. Kolme kuormaa olivat rosvonneet Davoustin armeijakunnasta häipyneet sotamiehet. Saksalaisten puheista sai Pierre kuulla, että Davoustin kuormia saattoi suurempi vartiojoukko kuin vankeja ja että yksi heidän tovereistaan, saksalainen sotamies, oli ammuttu itsensä marsalkan käskystä siitä syystä, että sotamieheltä oli tavattu marsalkalle kuuluva hopealusikka.
Kaikista enin oli kuitenkin huvennut vankien joukko. Niistä 330 miehestä, jotka olivat lähteneet Moskovasta, ei nyt ollut jälellä sataakaan. Vangeista oli saattoväelle suurempi vastus kuin ratsuväen tarpeista ja Junotin kuormista. Ratsuväen tarpeiden ja Junotin lusikkojen käsitettiin kyllä olevan tarpeen, mutta se, että nälkäisten ja viluisten sotamiesten täytyi vartioida yhtä nälkäisiä ja viluisia venäläisiä, joita paleltui ja uupui tiepuoliin ja joita oli käsketty ampua, oli sekä käsittämätöntä että vastenmielistä. Mutta saattoväki, joka ikään kuin pelkäsi joutuvansa siinä surkeassa asemassaan, jossa se itse oli, säälintunteen valtaan vankeja kohtaan, josta seikasta saattoväen oma asema vain olisi pahentunut, kohteli vankeja entistä tylymmin ja ankarammin. Dorogobuschissa telkesivät saattosotamiehet vangit erääseen talliin ja läksivät itse ryöstämään omia makasiinejaan, mutta sillä aikaa kaivautuivat muutamat vangit maan alitse tallista pois ja karkasivat. Ranskalaiset saivat kuitenkin heidät kiinni ja ampuivat.
Se Moskovasta lähtiessä toimeenpantu järjestys, että vangittujen upseerien oli kulettava erillään sotamiehistä, oli aikoja sitte ollut ja mennyt. Kaikki, jotka kykenivät kävelemään, marssivat yhdessä ja Pierre oli jo kolmannen päivämarssin jälkeen liittynyt Karatajeviin ja sinipunervaan, vääräkoipiseen koiraan, joka oli valinnut isännäkseen Karatajevin.
Kolmantena päivänä Moskovasta lähdön jälkeen sai Karatajef saman kuumeen, jota hän oli potenut Moskovan sairaalassa ja sikäli kuin hän heikkeni, alkoi Pierre karttaa häntä. Jos Pierren joskus piti mennä Karatajevin luo, täytyi hänen pakottamalla pakottaa siihen itsensä eikä hän tiennyt mistä tämä vastenmielisyys oli häneen tullut. Kun hän joskus läheni Karatajevia, kuuli tämän tavallisuuden mukaan hiljaa voihkien laskeutuvan pitkälleen ja tunsi sen katkeran hajun, jota nyt Karatajevista levisi entistä enemmän, poistui Pierre heti hänen luotaan ja unohti hänet ajatuksistaankin.
Vankeutensa aikana lautakojussa oli Pierre oivaltanut koko olennollaan ja elämällään eikä järkensä avulla, että ihminen on luotu onneen, että onni on hänessä itsessään, hänen luonnollisten tarpeidensa tyydyttämisessä ja että kaikki onnettomuus tulee liiallisuudesta eikä suinkaan puutteesta. Mutta näinä viimeisinä kolmena viikkona oli hän saavuttanut erään uuden, lohdullisen totuuden, hän oli havainnut, ettei maailmassa ole mitään pelottavaa. Hän oli havainnut, että samoin kuin ei maailmassa ole semmoista tilaa, jossa ihminen olisi onnellinen ja täysin vapaa, samoin ei ole olemassa semmoistakaan tilaa, jossa hän olisi kokonaan onneton tai riippuvainen. Hän oli havainnut, että kärsimyksillä on rajansa ja vapaudella rajansa ja että nämä rajat ovat hyvin lähellä toisiaan; että se ihminen, joka on kärsinyt siitä, että hänen ruusuisella vuoteellaan yksi ruusunlehti on ollut käppyrässä, on kärsinyt samalla tavalla, kuin hän kärsi nyt nukkuessaan paljaalla märällä maalla toinen kylki kylmänä toista lämmitellessä ja että hän pitäessään ahtaita juhlakenkiä oli silloin kärsinyt aivan samalla tavalla kuin nytkin kulkiessaan aivan paljain jaloin (hänen jalkineensa olivat aikoja sitte kuluneet lopullisesti), jotka olivat kirjavanaan paiseita. Hän oli havainnut, että kun hän oli mennyt naimisiin omasta mielestään vapaasta tahdosta, ei hän ollut ollut sen vapaampi kuin nytkään, jolloin hänet teljettiin yöksi talliin. Kaikesta siitä, jota hänkin sittemmin sanoi kärsimykseksi, mutta jota hän silloin ei ollut melkein tuntenutkaan, olivat pahimmat hänen avoimet, murjoutuneet ja ruvettuneet jalkansa. (Hevosen liha oli maukasta ja ravitsevaa; salpietarin hajuinen ruuti, jota käytettiin suolan asemasta, oli sekin miellyttävää; kylmyys ei ollut vallan suuri ja päivin marssiessa oli aina helle; öisin paloivat nuotiot; täit, jotka häntä söivät, lämmittivät hänen ruumistaan.) Pahimpana rasituksena olivat ensi alussa jalat.
Kun Pierre toisena matkapäivänä tarkasteli nuotion ääressä paiseitaan, tuntui hänestä mahdottomalta päästä liikkumaan, mutta kun kaikki muut nousivat ylös, läksi hänkin ontumaan, vaan sittemmin, kun hän oli lämmennyt, kulki hän kivutta, vaikka jalat illalla näyttivät entistä pahemmilta. Mutta hän ei katsonut jalkoihinsa ja rupesi ajattelemaan muuta.
Nyt vasta käsitti Pierre ihmisessä piilevän elinvoiman ja huomion esineen siirtämisen pelastavan voiman, joka on sen varmuusläpän kaltainen, joka laskee veturista liian höyryn, niin pian kuin höyryn paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.
Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kun jälelle jääviä vankeja ammuttiin, vaikka jo toista sataa vankia oli tällä tavoin saanut surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja joka luultavasti oli kohta joutuva samallaisen kohtalon uhriksi. Vielä vähemmin ajatteli Pierre itseään. Kuta tukalammaksi hänen olonsa tuli, kuta synkemmältä näytti tulevaisuus, sitä riippumattomammin siitä asemasta, jossa hän oli, virtasi hänen mieleensä valoisia ja lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.
Lokakuun 22 p:nä nousi Pierre puolenpäivän rinteessä ylös mäkeä likaista, livettävää tietä myöten katsoen jalkoihinsa ja kuopikkaaseen tiehen. Toisinaan silmäili hän ympärillään kulkevaa tuttua väkeä, mutta sitte taas painui hänen katseensa jalkoihin. Sekä väki että jalat olivat hänestä yhtä omaa ja tuttua. Punasinervä, vääräkoipinen koira kepelsi huolettomana tien vieressä, nosti silloin tällöin toisen takajalkansa koholle ikään kuin osottaakseen ravakkuuttaan ja tyytyväisyyttään, juoksi kolmella jalalla, vaan toisinaan läksi aika vauhtia neljällä jalalla ja kiivaasti haukkuen hätyyttämään korppia, joita istui raadoilla. Koira oli nyt paljoa iloisempi ja lihavampi kuin Moskovassa. Pitkin tien varsia virui kaikenlaista eläinten lihaa, ihmislihasta hevosen lihaan saakka, mikä minkin verran mädännyttä, ja kun sudet eivät uskaltaneet tulla joukkojen tähden raadoille, sai koira tyydyttää nälkäänsä minkä mieli teki.
Aamusta pitäen oli satanut, ja vaikka usein tuntui, että sade taukoaa ja taivas seestyy, alkoi sade pienien lomien jälkeen tulvia entistä kovemmin. Likomärkä maa ei jaksanut enää imeä vettä, joka juoksi puroina tien raitioissa.
Pierre kulki tiepuoliin katsellen ja laskien askeleitaan kolmittain, jolloin hän käänsi sormen koukkuun. Pierre sanoi itsekseen sateelle: "anna tulla, anna tulla niin paljon kuin haluttaa".
Hänestä tuntui, ettei hän ajattele mitään, mutta hänen sielunsa vaelsi jossain kaukana ja hän mietiskeli jotain tärkeää ja lohdullista. Tämä jotain oli eräs syvä ja sielukas kohta Karatajevin kertomuksesta edellisenä päivänä. Edellisenä iltana oli Pierreä ruvennut levähdyspaikassa vilustamaani kun nuotio oli sammunut ja sen vuoksi hän oli noussut ja siirtynyt läheisimmän palavan nuotion ääreen. Tämän nuotion luona istui Platon sinelli korvissa ja kertoi sotamiehille nopealla, miellyttävällä, mutta heikolla ja sairaloisella äänellä Pierrelle tuttua juttua. Yö oli kallistunut aamupuoleen. Tämä oli se aika, jolloin Karatajef tavallisesti vapautui joksikuksi aikaa kuumeesta ja jolloin hän elostui erittäin virkeäksi. Nuotion luo tultuaan, kuultuaan Platonin heikon ja sairaloisen äänen ja nähtyään hänen surkeat kasvonsa, joita kirkkaat leimut valaisivat, tunsi Pierre yht'äkkiä, että hänen sydäntään vihlasi vastenmielisesti. Hän säpsähti sitä, että hänet oli yht'äkkiä vallannut sääli tuota miestä kohtaan ja hän aikoi pyörähtää pois, mutta kun muuta nuotiota ei ollut, istuutui Pierre nuotion viereen koettaen olla katsomatta Platoniin.
— Kuinka on terveytesi laita? — kysyi Pierre.
— Mitäs siitä? Kuka vaivojaan vaikertaa, ei se siitä sen ennemmin kuole, — vastasi Karatajef ja rupesi heti jatkamaan alkamaansa kertomusta.
— Niin, veliseni, — jatkoi Platon hymy kuihtuneilla, kalpeilla kasvoilla ja erityisen iloinen välke silmissä. — Niin, veliseni...
Pierre tunsi tämän jutun jo vanhastaan, sillä Karatajef oli yksistään Pierrelle kertonut sen ainakin kuuteen kertaan ja joka kerran erityisen iloisin tuntein. Mutta vaikka Pierre tunsikin jutun juurtajaksain, antautui hän kuitenkin sitä kuuntelemaan aivan kuin uutta tarinaa ja se hiljainen riemu, jota Karatajef näytti kertoessaan tuntevan, tarttui Pierreenkin. Juttu oli eräästä vanhasta kauppiaasta, joka oli elänyt sovussa ja Jumalan pelossa perheensä kanssa ja joka oli kerran lähtenyt erään toverinsa, rikkaan kauppiaan, kanssa Makarjin luo.
Kauppiaat olivat jääneet yöksi erääseen majapaikkaan, vaan aamulla oli kauppiaan toveri tavattu surmattuna ja ryöstettynä. Verinen veitsi oli löydetty vanhan kauppiaan vuoteesta tyynyn alta. Kauppias oli vedetty oikeuteen, tuomittu raippoihin, jonka jälkeen häneltä oli lävistetty sieramet, "niin kuin laki ja järjestys vaati", kuten Karatajef sanoi, sekä lopuksi lähetetty pakkotyövankeuteen.
— Niin, veliseni (Pierre saapui tässä kohden Karatajevin kertomusta), siitä tapauksesta oli kulunut kymmenen vuotta ja enemmänkin, vaan vanhus elelee pakkotyövankeudessa entisekseen. On kaikessa nöyrä ja alistuvainen, kuten tuleekin eikä tee kenellekään pahaa, vaan alituisesti rukoilee Jumalalta kuolemaa. No, niin... Eräänä yönä kokoutuivat vangit yhteen, kuten mekin tässä ja vanhus oli siinä myöskin. Alkoivat puhella, kuka mistäkin on joutunut kärsimään ja mitä syntejä ovat Jumalan edessä tehneet. Yksi kertoi ottaneensa hengen, toinen kaksi, kolmas oli murhapolttaja, neljäs karkuri ja kuka mitäkin. Ruvettiin kysymään ukoltakin: "mistäs sinä, vanhus parka, kärsit?" — "Minä, rakkaat veljet", sanoo, "kärsin omien syntieni ja muiden pahojen tekojen tähden. En ole kenenkään henkeä ottanut, en vieraan tavaraa koskenut enkä muuta mitään tehnyt kuin köyhiä lähimäisiäni auttanut. Minä, rakkaat veljeni, olen kauppias ja minulla oli suuria rikkauksia." Ja niin tarinoi ukko, miten kaikki oli alunpitäen ollut ja käynyt. "Enkä minä itseäni surkuttele", sanoo, "sillä Jumala minua on etsiskellyt. Vaimoni ja lasteni tähden on vain haikea olla." Ja väkevään itkuun purskahti ukko. Mutta mitä ollakaan, sattuipa heidän seurassaan olemaan se samainen mies, joka oli sen toisen kauppiaan surmannut. "Missä", kysyy se, "se tapahtui, milloin ja missä kuussa?" kyseli tarkkaan. Ja miehen sydän sai kovan ahdistuksen. Astui siitä vanhuksen luo ja jalkoihin viskautui. "Minun tähteni", sanoo, "saat, vanhus parka, kitua. Se on totinen tosi, syyttä suotta, rakkaat veljet, on tämä mies tuskaan joutunut. Minä juuri olen sen tekosen tehnyt ja pistänyt veitsen nukkuessasi pääsi alle. Anna anteeksi, vanhus parka, Kristuksen tähden."
Karatajef vaikeni lempeä hymy kasvoilla nuotiovalkeaan katsoen ja puita kohennellen.
"Vaan vanhus sanoi: 'Jumala on sinulle anteeksi antanut, kaikkihan me olemme syntisiä Jumalan edessä. Omien syntieni palkaksi saan minä kärsiä.' Ja taas alkoi hän itkeä kuumia kyyneliä. Mitäs sanot, ystäväni?" puheli Karatajef entisestään valostuvimmin ja riemukkaan säteilevin kasvoin, ikään kuin siinä, mitä hän nyt tulisi kertomaan, olisi ollut hänen kertomuksensa suurin viehätys ja tärkein merkitys. "Mitäs sanot, ystäväiseni: se murhamies ilmottautui itse viranomaisille. 'Kuusi henkeä', sanoo se, 'olen surmannut, mutta surkein on minusta tämän vanhuksen kohtalo. Älköön hän enää minun tähteni itkekö.' Hän ilmottautui, kirjotettiin paperit ja lähetettiin sinne, minne pitikin. Se paikka oli kaukana ja pitkältä kului aikaa oikeuden ja jutun käyntiin ja kaikellaisten paperien kirjottamiseen, kuten virkamiesten on aina tapana. Joutuivat sitte paperit tsaarin käsiin ja tsaarilta tuli semmoinen käsky, että kauppias on laskettava vapaaksi ja hänelle annettava se korvaus, minkä ne olivat siellä tuominneet. Kun paperit tulivat, ruvettiin etsimään ukkoa: 'missä on se ukko, joka on syyttä suotta kärsinyt? Tsaarilta on tullut paperi!' Etsittiin ja etsittiin." — Karatajevin alaleuka vavahti. — "Vaan Jumala oli jo armahtanut häntä — hän oli kuollut. Niin, sillä tavalla se oli, ystäväiseni", lopetti Karatajef ja katsoi ääneti hymyillen kotvan aikaa eteensä.
Kertomuksen salaperäinen ajatus ja se hehkuva juhlallisuus, joka säteili Karatajevin kasvoilla kertomuksen kestäessä ja tuon juhlallisuuden hämärä merkitys täyttivät nyt Pierren sydämen selittämättömällä onnella.
—A vos places![103]— huudettiin yht'äkkiä.
Vankien ja saattosotamiesten kesken syntyi vilkasta liikettä ja he rupesivat odottamaan jotain hauskaa ja juhlallista. Joka puolelta alkoi kuulua komennushuutoja ja vankien ohi nelisti vasemmalta puolen kylläisillä hevosilla siistipukuista ratsuväkeä. Kaikkien kasvoille oli noussut semmoinen jännityksen ilme, joka on tavallista korkeimpien päällikköjen saapuessa. Vangit työntäytyivät yhteen läjään, mutta heidät työnnettiin pois tieltä. Sotamiehet asettuivat rintamaan.
—L'Empereur! L'Empereur! Le maréchal! Le duc![104]
Tuskin oli kylläinen ratsujoukko ehtinyt ohi, kun samassa tulla jyrisivät umpivaunut, joita veti harmaa kuusivaljakko. Pierre näki vilahdukselta vaunussa istuvan kolmikolkkalakkisen miehen levolliset, kauniit, täyteläiset ja valkoveriset kasvot. Tämä oli eräs marsalkka. Marsalkan katse kohdistui Pierren kookkaaseen, rotevaan vartaloon ja siinä ilmeessä, joka oli välähtänyt marsalkan kasvoille, silloin kun hän oli katsahtanut Pierreen tuikeasti ja kääntänyt ne pois, näytti Pierren mielestä olleen surkuttelua ja halua salata se.
Kulkuetta johtava kenraali ratsasti punehtunein, pelokkain kasvoin vaunujen takana laihaa hevostaan hosuen. Muutamia upseereja kokoutui yhteen ja sotamiehiä tuli heidän ympärilleen. Kaikkien kasvot olivat levottoman jännitetyt.
—Qu'est ce qu'il a dit? Qu'est ce qu'il a dit?...[105]— kuuli Pierre.
Marsalkan ajaessa ohi olivat vangit keräytyneet yhteen, jolloin Pierre näki Karatajevin, jota hän ei vielä ollut nähnyt tänä aamuna. Karatajef istui sinelli pahanen päällään koivun runkoa vasten. Hänen kasvoillaan päilyi lempeä kuvastus eilisestä kertomuksesta viattoman miehen kärsimyksistä ja sitä paitsi hiljaisen riemun tunne.
Karatajef katsoi Pierreen pehmeillä, pyöreillä silmillään, joilla välkkyi kyynelten kosteus ja joilla hän näytti kutsuvan Pierreä luokseen sanoakseen hänelle jotain. Mutta kun Pierre pelkäsi saavansa mielipahaa, ei hän ollut näkevinäänkään Karatajevin katsetta, vaan poistui nopeasti. Kun vangit taas läksivät liikkeelle, katsahti Pierre jälelleen. Karatajef istui tiepuolessa koivua vasten, kaksi ranskalaista puheli jotain keskenään hänen vieressään. Pierre ei enää katsonut taakseen. Hän kulki nilkuttaen mäkeä ylös.
Takaa päin kuului siltä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan, laukaus. Pierre kuuli aivan selvästi laukauksen, mutta samassa tuokiossa, kun hän kuuli tämän, muisti hän, että häneltä oli jäänyt kesken ennen marsalkan tuloa alettu lasku, montako päivämatkaa oli vielä Smolenskiin. Hän rupesi laskemaan. Kaksi ranskalaista sotamiestä, joista toisella oli kädessä savuava kivääri, juoksi Pierren ohi. Kumpikin oli kalpea ja heidän kasvojensa ilmeessä — toinen sotamiehistä katsahti arasti Pierreen — oli jotain samantapaista, jota Pierre oli nähnyt monessa sotamiehessä telotuksen aikana. Pierre katsahti sotamieheen ja hänen mieleensä muistui, että sama sotamies oli toissapäivänä polttanut paitansa kuivatessaan sitä nuotiolla ja että muut olivat hänelle nauraneet.
Koira alkoi ulvoa sillä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan. "Mokoma pöllö, mikä sitä nyt siellä ulvottaa?" ajatteli Pierre.
Ne sotamiestoverit, jotka kulkivat Pierren rinnalla, eivät kääntyneet samoin kuin Pierrekään katsomaan sinne päin, josta ensin oli kuulunut laukaus ja sitte koiran ulvontaa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme.
Ratsuväen kuormasto, vangit ja marsalkan kuormasto pysähtyivät Shamshevon kylään. Kaikki ryhmittyivät nuotioiden ympärille. Pierre meni erään nuotion ääreen, söi paistettua hevosen lihaa, laskeutui pitkälleen selin nuotioon ja nukkui heti. Hän nukkui taas samallaista unta kuin Moschaiskissa Borodinon taistelun jälkeen.
Taasen kietoutuivat todellisuuden tapahtumat unikuviin ja taasen puhui hänelle joku, hän itse tai joku muu, ajatuksia ja juuri niitä samoja ajatuksia, joita hänelle oli puhuttu Moschaiskissa.
— Elämä on kaikki. Elämä on Jumala. Kaikki muuttuu ja liikkuu ja tämä liike on Jumala. Ja niin kauan kuin on elämää, on Jumaluuden tuntemisen nautintoa. Rakastaa elämää on rakastaa elämää omissa kärsimyksissään, ansaitsemattomissa kärsimyksissä.
"Karatajef!" muistui Pierren mieleen.
Mutta samassa nousi Pierren mieleen ilmi elävänä hänen aikoja sitte unohtunut vanha opettajansa, joka oli hänelle opettanut maantietoa Sveitsissä. "Odotahan", sanoi opettaja ja näytti Pierrelle maapalloa. Tämä maapallo oli elävä, väräjävä pallo, jolla ei ollut kiinteitä rajoja. Pallon koko yläosa oli muodostunut hyvin kiinnekkäin vieretysten painuneista vesipisaroista. Kaikki vesipisarat liikkuivat, muuttuivat, toisinaan sulivat muutamat yhdeksi, toisinaan jakautui yksi moneksi. Joka pisara koetti paisua, anastaa niin suuren alan kuin mahdollista, mutta toiset koettivat tehdä samoin ja puristivat muita saaden ne toisinaan kokonaan häviämään, toisinaan taas sulamaan itseensä.
— Tämä on elämää, — virkkoi vanha opettaja.
"Miten yksinkertaista ja selvää", ajatteli Pierre. "Miksi en ole käsittänyt tuota ennen?"
— Keskellä on Jumala ja jokainen pisara koettaa suurentua voidakseen kuvastaa Häntä niin paljon kuin mahdollista. Ja jokainen kasvaa, sulaa toisiin, puristuu pienemmäksi, katoaa pinnalta, painuu syvyyteen ja sukeltaa taas näkyviin. Karatajef, hän paisui rajoistaan ja katosi.Vous avez compris, mon enfant?[106]— sanoi opettaja.
—Vous avez compris, sacré nom![107]— kuului huuto ja Pierre heräsi.
Hän nousi istualleen. Nuotion ääressä oli kyyryllään eräs ranskalainen, joka vast'ikään oli tyrkännyt kumoon venäläisen sotamiehen, ja paistoi latasimeen pistettyä lihapalaa. Jäntevät, karvaiset, punaiset, lyhytsormiset kädet pyörittelivät nokkelasti latasimessa kärventyvää lihaa. Ruskettuneet, tuikeat kasvot tuuheine kulmakarvoineen näkyivät selvästi hehkuvien hiilten valossa.
—Ça lui est bien egal, — murahti hän nopeasti käännähtäen takanaan seisovaan sotamieheen. —Brigand. Va![108]
Ja sotamies katsahti lihaa käännellen Pierreen. Pierre käänsi kasvonsa pois ja rupesi tähystämään syrjään. Se venäläinen vanki, jota ranskalainen oli tyrkännyt, istui nuotion vieressä ja taputteli jotain kädellään. Paremmin tähystettyään huomasi Pierre punasinervän koiran rehvanan, joka häntäänsä kieputtaen istui sotamiehen vieressä.
— Aa, jopa tuli! — sanoi Pierre. — Entä Pla... — oli hän jatkamaisillaan, vaan vaikeni samassa.
Hänen mieleensä nousi samassa yhtenäinen kuva siitä katseesta, jonka Platon koivun alla istuessaan oli häneen luonut, samalta paikalta kuuluneesta laukauksesta, koiran ulvonnasta, kahden ranskalaisen syyllisistä kasvoista, kädessä olleesta savuavasta pyssystä ja Karatajevin poissaolosta tältä leiripaikalta, ja hän oli valmis uskomaan, että Karatajef oli surmattu. Mutta yht'äkkiä, aivan aavistamatta välkähti hänessä muisto eräästä illasta, jonka hän kerran oli viettänyt erään puolalaisen kaunottaren kanssa talonsa balkonilla Kijevissä. Yhdistämättä kuitenkaan toisiinsa näitä kuvia ja tekemättä niistä johtopäätöksiä sulki Pierre silmänsä ja keväisen luonnon kuva suli muistoihin uimisesta, juoksevassa tilassa olevasta, väräjävästä maapallosta ja hän laskeutui jonnekin viileään veteen, niin että aallot painuivat umpeen hänen päänsä päällä.
Vähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan. Hänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.
—Les cosaques![109]— huusi yksi ranskalaisista ja hetken kuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.
Pierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän kuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.
— Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! — huusivat vanhat sotamiehet itkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.
Husareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi näille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen istuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja suuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.
Dolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa ranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä kiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään kovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen läiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä kylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni heidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki vankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.
— Paljoko on? — kysyi Dolohof kasakalta.
— Toinen sata menossa, — vastasi kasakka.
—Filez, filex![110]— komenteli Dolohof, joka oli oppinut nämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun vangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.
Tällä välin kulki Denisof synkin kasvoin ja paljain päin niiden kasakkojen jälestä, jotka kantoivat Petja Rostovin ruumista puistoon kaivettuun hautaan.
Lokakuun 28 p:stä alkoivat pakkaset ja ranskalaisten pako muuttui entistä surullisemmaksi. Väkeä palentui pakkasesta ja paloi nuotiotulista kuoliaiksi. Keisari, kuninkaat ja herttuat ajoivat turkkeihin kietoutuneina vaunuissaan ryöstetyn hyvyytensä keskellä. Ranskan armeijan paon ja hajoamisen kulku ei ollut muuttunut vähääkään.
Moskovasta Vjasmaan paetessa oli 73-tuhantisesta Ranskan armeijasta, kaartia lukuunottamatta (joka koko sodan aikana ei ollut tehnyt mitään muuta kuin rosvonnut), oli jäänyt jälelle 36,000 (tästä luvusta oli taistelujen kautta vähentynyt korkeintaan viisi tuhatta miestä). Tämä oli se sarjan ensimäinen jäsen, joka matemaattisen tarkasti ilmaisi seuraavat jäsenet. Ranskan armeija hupeni ja sortui samassa suhteessa Moskovan ja Vjasman, Vjasman ja Smolenskin, Smolenskin ja Beresinan ja Beresinan ja Vilnan välillä, ollenkaan riippumatta pakkasen laadusta, takaa-ajosta, tien salpaamisesta eikä mistään muustakaan toisistaan erikseen otetusta seikasta. Vjasmasta lähdettyään olivat ranskalaiset joukot, jotka olivat kulkeneet kolmena kolonnana, lyöttäytyneet yhdeksi joukkioksi, joka marssi semmoisena loppuun saakka. Berthier kirjotti keisarilleen (on selvää, miten paljon sotapäälliköt uskaltavat poiketa totuudesta kuvatessaan armeijan asemaa), seuraavan kirjeen:
"Je crois devoir faire connaître à Votre Majesté l'état de ses troupes dans les différents corps d'année que j'ai été à même d'observer depuis deux ou trois jours dans différents passages. Elles sont presque débandées. Le nombre des soldats qui suivent les drapeaux est en proportion du quart au plus dans presque tous les régiments; les autres marchent isolément dans différentes directions et pour leur compte, dans l'espérance de trouver des subsistances et pour se débarrasser de la discipline. En général ils regardent Smolensk comme le point, où ils doivent se refaire. Ces derniers jours on a remarqué que beaucoup de soldats jettent leurs cariouches et leurs armes. Dans cet état de choses, l'intérêt du service da Votre Majesté exige, quelles que soient ses vues ultérieures, qu'on rallie l'armée à Smolensk en commençant à la débarasser des non-combattans, tels que hommes démontés, et des bagages inutiles et du matériel de l'artillerie, qui n'est plus en proportion avec les forces actuelles. En outres les jours de repos, des subsistances sont nécessaires aux soldats qui sont exténués par la faim et la fatigue; beaucoup sont morts ces derniers jours sur la route et dans les bivacs. Cet état de choses va toujours en augmentant et donne lieu de craindre, que si l'on n'y prête un prompt remède, on ne soit plus maître des troupes dans un combat. Le 9 Novembre, à 30 verstes de Smolensk."[111]
Sen jälkeen kun ranskalaiset olivat humahtaneet Smolenskiin, joka oli heille kuvastunut luvattuna maana, surmasivat he toinen toisiaan ruokatarpeista kiistellessä, ryöstivät omia makasiinejaan ja kun kaikki oli ryöstetty, läksivät he jouduttautumaan edelleen.
Kaikki kulkivat itsekään tietämättä miksi ja mihin. Kaikista vähimmin tiesi sen nerokas Napoleon, koska kukaan ei antanut hänelle käskyjä. Hän ja häntä ympäröivät henkilöt noudattivat kuitenkin pinttyneitä tapojaan: kirjotettiin määräyksiä, kirjeitä, raportteja jaordre du jour;[112]puhuteltiin toinen toisiaan: "Sire, Mon Cousin, Prince d'Ekmuhl, Roi de Naples"[113]j.n.e. Mutta määräykset ja raportit jäivät ainoastaan paperille, mitään niihin kirjotettua ei pantu toimeen, koska mitään ei voitu panna toimeen, ja vaikka nimitettiinkin toinen toisiaan majesteeteiksi, korkeuksiksi ja serkuiksi, tunsivat he kaikki olevansa kuitenkin surkuteltavia ja huonoja ihmisiä, jotka olivat tehneet ylenmäärin paljon pahaa, joka heidän nyt oli maksettava. Ja vaikka he olivat pitävinään huolta armeijasta, ajatteli kukin heistä ainoastaan itseään ja sitä, miten saisi matkan joutumaan ja pääsisi pelastumaan.
Venäjän ja Ranskan sotajoukkojen toiminta jälkiretken aikana Moskovasta Niemenille on sokkosilla olon kaltaista, jolloin kahden leikkivän silmät sidotaan ja toinen silloin tällöin kilahduttaa tiukua ilmottaakseen itsestään sokolle. Alussa soittaa se, jota otetaan kiinni, vastustajaansa pelkäämättä, mutta kun hän joutuu ahtaalle, koettaa hän kuulumattomin askelin väistyä vihollisensa lähettyviltä, mutta usein sattuukin niin, että hän paetessaan tupsahtaa suoraan vihollisen käsiin.
Alussa antoivat vielä Napoleonin joukot tietoja itsestään — se tapahtui ensi aikoina Kalugan tietä marssiessa — mutta sitte kun he olivat päässeet Smolenskin tielle, riensivät he tiuvun kielestä kiinni pitäen ja tapahtui usein, että kun he luulivat pakenevansa, osuivat he suoraan venäläisten eteen.
Sen johdosta, että ranskalaiset pakenivat kovaa vauhtia eivätkä venäläiset luopuneet heidän kintereiltään, nääntyivät hevoset ja täten menetettiin se keino, jonka avulla tavallisesti saadaan osapuilleen tietää vihollisen asema. Sitä paitsi vaikutti kummankin armeijan asemien lukuisat ja nopeat muutokset sen, etteivät nekään tiedot, joita onnistuttiin saamaan, ehtineet perille oikeissa ajoin. Jos toisena päivänä oli saapunut tieto, että vihollisen armeija oli ollut siellä ja siellä ensimäisenä päivänä, niin kolmantena päivänä, jolloin saadun tiedon johdosta olisi voitu ryhtyä tarpeellisiin toimiin, olikin tuo armeija kulkenut kaksi päivämarssia ja sen asema oli muuttunut aivan toisellaiseksi.
Toinen armeija pakeni, toinen koetti saavuttaa sitä. Smolenskista tarjoutui ranskalaisille monta eri tietä. Kun nyt ranskalaiset viipyivät täällä neljä päivää, tuntuisi siltä, että he olisivat voineet saada tietää, missä vihollinen oli, tulla johonkuhun edulliseen johtopäätökseen ja tehdä jotain uutta. Mutta nelipäiväisen pysähdyksen jälkeen eivät heidän laumansa lähteneet pakenemaan oikealle eivätkä vasemmalle, vaan vähääkään punnitsematta painautuivat vanhalle, huonoimmalle tielle Krasnojea ja Orshaa kohti raivattua latua myöten.
Kun ranskalaiset odottivat vihollista takaa päin, pakenivat he pitkänä jonona, joka oli jakautunut 24 tunnin matkan päässä toisistaan oleviksi osastoiksi. Kaikista etumaisinna pakeni keisari, sitte kuninkaat, sitte herttuat. Venäjän armeija, joka luuli Napoleonin kallistuvan oikealle Dnjeprin toiselle puolelle eli ainoalle ajateltavissa olevalle suunnalle, painui sekin oikealle ja tuli Krasnojeen vievälle suurelle tielle. Täällä kohtasivat ranskalaiset aivan kuin sokkosilla ollessa venäläisiä etuvartiojoukkoja. Kun ranskalaiset aavistamattaan kohtasivat vihollisen, ällistyivät he ja pysähtyivät äkkinäisestä säikähdyksestä, mutta läksivät sitten pakenemaan takana tulevista tovereistaan välittämättä. Täällä kulki aivan kuin venäläisten joukkojen läpi kolme päivää peräkkäin yksityisiä ranskalaisia osastoja toinen toisensa perästä, ensin varakuninkaan joukko, sitte Davoustin ja sitten Neyn. Kukaan näistä ei välittänyt toisestaan, he hylkäsivät kaikki raskaat tavaransa, tykistön ja puolet väkeään ja pakenivat kiertämällä venäläiset oikeanpuolitse öiseen aikaan.
Ney, joka kulki viimeisenä (sillä tukalasta asemastaan huolimatta tahi juuri sen tähden halutti häntä särkeä se lattia, johonka hän oli loukannut itsensä ja siksi hän oli jäänyt revittämään Smolenskin muureja, jotka eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa), 10,000 miehen suuruisen armeijan kera, ehätti Orshaan Napoleonin luo ainoastaan 1,000 miestä mukanaan, hylättyään kaiken väkensä ja kaikki tykkinsä ja päästyään yöllä salakähmää puikkimaan metsän kautta Dnjeprin yli.
Orshasta riennettiin edelleen tietä myöten Vilnaan entiseen tapaan sokkosilla ollen takaa ajavan armeijan kanssa. Beresina-joella tuli taas hätä käteen, monia hukkui ja monia antautui, mutta ne, joiden onnistui päästä joen yli, pakenivat yhtäpäätä. Ylipäällikkö pukeutui turkkiin, istuutui rekeen ja läksi livistämään yksinään tovereistaan välittämättä. Ken kynnelle kykeni, se lähti ajaen, ken ei kyennyt, se antautui tai kuoli.
Kun ranskalaiset tänä sodan pakokautena tekivät kaiken voitavansa tuhoutuakseen, kun ei ranskalaisen lauman ainoassakaan liikkeessä Kalugan tielle kääntymisestä asti siihen saakka, jolloin päällikkö pakeni armeijastaan, ollut vähänvähää järkeä, niin tuntuu aivan mahdottomalta, että historioitsijat kuvatessaan tätä ranskalaisten pakoretkeä selittävät joukkojen liikettä johtaneen yhden ainoan henkilön tahdon. Mutta sittenkin ovat historioitsijat kirjottaneet kokonaisia vuoria kirjoja tästä retkestä ja kaikkialla kuvaavat he Napoleonin toimenpiteitä, hänen suuremmoisia suunnitelmiaan armeijan johtamista varten ja hänen marsalkkojensa nerokkaita määräyksiä.
Napoleonin paon Mali Jaroslavetsista, vaikka hänellä olisi ollut avoin tie rikkaihin lääneihin ja hän olisi voinut vapaasti valita sen tien, joka kulki samassa suunnassa kuin sekin, jota Kutusof sittemmin ajoi häntä takaa — tämän tarpeettoman peräytymisen hävitettyjen seutujen kautta selitetään meille tapahtuneen minkä minkinlaisten syvämietteisten perustelmien pohjalla. Yhtä syvistä syistä kerrotaan tapahtuneen myöskin hänen peräytymisensä Smolenskista Orshaan. Sitte kuvataan hänen sankarimielisyyttään Krasnojessa, jossa hän muka valmistui ryhtymään taisteluun ja itse johtamaan sitä ja jossa hän koivunen keppi kädessä kävellen sanoi:
—J'ai assez fait l'empereur, il est temps de faire le général.[114]
Mutta tästä huolimatta pakenee hän heti paikalla tämän jälkeen edelleen ja jättää oman onnensa nojaan häviön partaalla olevat armeijansa tähteet.
Sitte kuvataan marsalkkojen ja varsinkin Neyn urhoutta, joka oli sellaista, että hän öiseen aikaan samosi kiertoteitä Dnjeprin yli ja saapui Orshaan kadotettuaan lippunsa, tykistönsä ja yhdeksän kymmenettä osaa väestään. Ja lopuksi kuvaavat historioitsijat suuren keisarin viimeistä eroa sankarillisesta armeijasta jonkunlaisena suuremmoisena tapahtumana. Yksinpä tämäkin teko, viimeinen pako, jota tavallisella ihmiskielellä sanotaan suurimmaksi konnuudeksi, jota jokainen lapsikin opettelee pitämään häpeänä, saa historioitsijoiden kielellä puolustuksensa.
Silloinkin, kun on aivan mahdotonta venyttää jo muutoinkin hyvin venyviä historiallisen järkeilyn säikeitä ja kun teko ilmeisesti sotii sitä vastaan, jota koko ihmiskunta pitää hyvänä ja oikeana, silloinkin tuovat historioitsijat esiin pelastavan käsitteen suuruudesta, ikään kuin käsitteet hyvästä ja pahasta eivät muuten sopisi siihen ollenkaan. Suurelle henkilölle ei ole olemassa mitään pahaa. Ei ole olemassa niin kauhistavaa tekoa, että sen voisi lukea viaksi suurelle henkilölle.
"C'est grand!"[115]— sanovat historioitsijat ja silloin ei ole enää olemassa enemmän hyvää kuin pahaakaan, vaan on "grand" ja ei "grand".Grandon hyvä, eigrandon huono.Grandon historioitsijoiden mielestä jonkunlaisten sellaisten erityisten elollisten ominaisuus, joita he nimittävät sankareiksi. Ja kun Napoleon raivautui lämpimässä turkissaan kotiinsa ei ainoastaan menehtyvien toveriensa, vaan myöskin (omasta mielestään) niiden ihmisten parista, jotka hän oli tänne tuonut, tuntee hänque c'est grandja hänen mielensä on tyyni.
"Du sublime(hän näkee jotainsublime'aitsessään)au ridicule il n'y a qu'un pas",[116]— sanoo hän ja koko maailma toistaa 50 vuotta: "sublime, grand! Napoléon le grand! Du sublime au ridicule il n'y a qu'un pas!"[117]
Eikä kenenkään päähän pälkähdä, että semmoisen suuruuden tunnustaminen, jota ei voi mitata hyvän ja pahan mittapuikolla, on ainoastaan oman mitättömyyden ja mittaamattoman pienuuden tunnustamista.
Meille, joille Kristus on antanut hyvän ja pahan mittapuun, ei ole mitään mittaamatonta. Eikä ole suuruutta siellä, missä ei ole yksinkertaisuutta, hyvyyttä ja totuutta.
Kuka venäläisistä ei olisi tuntenut katkeruutta, tyytymättömyyttä ja sekavuutta lukiessaan kuvausta 1812 sodan viimeisestä jaksosta? Kuka ei olisi kysynyt itseltään, miksi ei vangittu ja tuhottu kaikkia ranskalaisia, kun kaikki kolme armeijaa saartoi heidät ylivoimaisin joukoin, kun hajotetut ranskalaiset nälissään ja viluissaan antautuivat joukottain ja kun (niinkuin historia meille kertoo) venäläisten tarkotuksena oli juuri se, että ranskalaisilta oli tukettava tie ja heidät kaikki otettava vangiksi?
Millä tavoin jäi siltä venäläiseltä sotajoukolta, joka lukumäärältään ranskalaisia heikompana antautui Borodinon taisteluun, millä tavoin tältä sotajoukolta, joka ympäröi kolmelta puolen ranskalaiset ja jonka tarkotuksena oli vangita nämä, jäi tarkotus saavuttamatta? Oliko tosiaankin ranskalaisilla niin paljoa suuremmat edut puolellaan kuin meillä, että me emme kyenneet lyömään heitä suuremmilla voimillamme, vaikka olimme saartaneetkin heidät? Miten on tämä voinut tapahtua?
Historia (se, jota tällä sanalla nimitetään) vastaa näihin kysymyksiin sanomalla, ettei Kutusof eikä Tormasof eikä Tshitshagof eikä se eikä se tehnyt niitä ja niitä liikkeitä...
Mutta miksi he eivät tehneet kaikkia noita liikkeitä? Jos oli heidän syynsä, ettei saavutettu aiottua tarkotusta, niin miksi ei heitä saatettu oikeuden käsiin ja telotettu? Ja jospa vielä otaksutaan, että venäläistenonnistumattomuuteenolivat syynä Kutusof, Tshitshagof y.m., niin ei kuitenkaan voida käsittää, miksi ei niissäkään oloissa, joissa Venäjän joukot olivat Krasnojessa ja Beresina-joella (kummassakin tapauksessa olivat venäläiset ylivoimaisia), vangittu ranskalaisten sotaväkeä marsalkkoineen, kuninkaineen ja keisareineen, koska se juuri oli venäläisten tarkotuksena?
Jos tämä omituinen ilmiö selitetään siten (niin kuin venäläiset sotahistorioitsijat sen tekevät), että Kutusof ehkäisi armeijaa hyökkäämästä, niin on se väärin siitä syystä, että me tiedämme, ettei Kutusofin tahto kyennyt pidättämään sotaväkeä hyökkäämästä Vjasmassa eikä Tarutinossa.
Miksi sen venäläisen armeijan, joka vihollista paljoa vähäväkisempänä voitti Borodinossa koko vihollisen voiman, voittivat Krasnojessa ja Beresina-joella hajanaiset ranskalaiset laumat, vaikka venäläiset olivatkin ylivoimaisia?
Jos venäläisten tarkoituksena oli se, että Napoleonilta ja hänen marsalkoiltaan oli katkaistava retki ja heidät vangittava eikä tätä tarkotusta saavutettu, vaan kaikki yrityksetkin tarkotuksen saavuttamiseksi raukesivat mitä häpeällisimmällä tavalla, niin ovat ranskalaiset aivan oikeassa esittäessään sodan viimeisen jakson voittoretkenä, vaan venäläiset historioitsijat ovat kokonaan väärässä kuvatessaan sitä voittokulkuna.
Venäläiset historioitsijat tulevat sikäli, kuin he tahtovat pysyä kiinni logiikan säännöissä, tahtomattaankin tähän johtopäätökseen, ja vaikka he runollisesti puhuvatkin miehuudesta, uskollisuudesta j.n.e., täytyy heidän pakosta tunnustaa, että ranskalaisten pako Moskovasta on yhtenäinen sarja voittoja Napoleonille ja tappioita Kutusoville.
Jos jätetään kokonaan syrjään kansallinen itserakkaus, niin tuntuu siltä, että tuo johtopäätös itsessään on aivan ristiriitainen, sillä ranskalaisten voitoista seurasi heidän täydellinen perikatonsa vaan venäläisten tappioista isänmaan vapauttaminen.
Tämän ristiriidan lähde on löydettävissä siitä seikasta, että historioitsijat, jotka tutkivat tapauksien kulkua hallitsijoiden ja kenraalien kirjeistä, virallisista kertomuksista, raporteista, suunnitelmista j.n.e., otaksuvat aivan väärin 1812 sodan viimeisen jakson tarkotukseksi sen, että Napoleonilta, hänen marsalkoiltaan ja armeijaltaan tahdottiin katkaista tie ja ottaa heidät vangiksi.
Tätä tarkotusta ei ollut eikä voinut olla, sillä se oli järjetön ja sen saavuttaminen oli kerrassaan mahdoton.
Tämä tarkotus oli aivan järjetön ensiksikin siitä syystä, että Napoleonin hajallinen armeija pakeni Venäjältä kiireimmän kaupalla ja joudutti juuri sitä, jota jokainen venäläinen toivoi. Mitä syytä oli siis ryhtyä kaikemmoisiin sotatoimiin ranskalaisten tähden, jotka pakenivat niin nopeaan kuin suinkin voivat?
Toiseksi oli järjetöntä asettua niiden tielle, joiden kaikki voimat oli kohdistetut pakoon.
Kolmanneksi oli järjetöntä hukata väkeä ranskalaisten tuhoamiseen, kun nämä tuhoutuivat ulkonaisistakin syistä siinä määrin, että he, vaikka heiltä ei olisi tukettukaan tietä, eivät olisi voineet viedä takasin sen enempää kuin mitä he joulukuussa veivät eli sadannen osan koko armeijastaan.
Neljänneksi oli järjetöntä koettaa vangita keisarikuninkaat ja herttuat, joiden vankeus olisi mitä suurimmassa määrin haitannut venäläisten toimia, kuten sen ovat tunnustaneet sen ajan taitavimmat diplomaatit (J. Maistre y.m.). Vieläkin järjettömämpää oli koettaa vangita ranskalaisia armeijakuntia, kun omat joukot olivat huvenneet puoleen entisestään ennen Krasnojeen tuloa, kun näin suuria vankijoukkoja varten olisi pitänyt varata vartioväeksi kokonaisia divisiooneja ja kun omatkaan sotamiehet eivät saaneet täysiä ruoka-annoksia ja ranskalaisia vankeja kuoli nälkään.
Koko se syvämietteinen suunnitelma, joka tarkotti Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemista ja heidän vangitsemistaan, on sen puutarhurin suunnitelman kaltainen, joka ajaessaan puutarhasta istutuksia tallanneita elukoita juoksee portille ja rupeaa lyömään niitä päähän. Ainoa seikka, jonka voisi sanoa puutarhurin puolustukseksi, on se, että hän oli hyvin kiivastunut. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa suunnitelman laatijoista, sillä eiväthän he kärsineet tallatuista istutuksista.
Sen lisäksi, että oli järjetöntä katkaista Napoleonin ja hänen armeijansa retki, oli se myöskin mahdotonta.
Mahdotonta oli se ensiksikin siitä syystä, että koska kokemus on osottanut, että kolonnien liikkuminen viiden virstan matkalla samassa taistelussa ei koskaan lyö yksiin suunnitelmien kanssa, niin se mahdollisuus, että Tshitshagof, Kutusof y.m. olisivat oikeaan aikaan joutuneet johonkuhun määrättyyn paikkaan, oli niin vähäinen, että se oli yhtä suuri kuin itse mahdottomuus. Johan Kutusof sitä ajattelikin sanoessaan suunnitelman saatuaan, että sivuryntäyksistä laajalla alalla ei koidu toivottuja tuloksia.
Toiseksi se oli mahdotonta siitä syystä, että jos mieli lamauttaa se inertsian voima, jolla Napoleonin sotajoukot hyökyivät takasin, niin olisi pitänyt olla verrattomasti suuremmat sotavoimat, kuin mitä venäläisillä oli.
Kolmanneksi oli se mahdotonta siitä syystä, että sotakäsitteellä "katkaista retki" ei ole mitään merkitystä. Katkaista voi ainoastaan leipäpalan, mutta ei armeijaa. Katkaista armeija, tuketa sen tie ei käy mitenkään päinsä, sillä ylt'ympäri on aina väljyyttä kiertoon ja öitä pysyä näkymättömänä, jotka seikat sotaoppineiden pitäisi tietää ainakin Krasnojen ja Beresinan antamista esimerkeistä. Jos tahdotaan joku vangita, niin ei sitä voi tehdä mitenkään muuten kuin että vangittava suostuu siihen, samoin kuin ei voida saada kiinni pääskyä, ennen kuin se on istuutunut kädelle. Vangita voidaan vaan se, joka antautuu kuten saksalaiset strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan. Mutta ranskalaiset joukot eivät pitäneet tätä ollenkaan edullisena, koska heitä odotti samallainen nälkä- ja vilukuolema paossa kuin vankeudessakin.