XIV.

Kohta tämän jälkeen tulivat lapset sanomaan hyvää yötä. Lapset suutelivat kaikkia, opettajat ja opettajattaret kumarsivat ja poistuivat. Jälelle oli jäänyt vain Dessalles oppilaineen. Hän pyysi supattamalla oppilastaan lähtemään alakertaan.

—Non, m-r Dessalles, je demanderai à ma tante de rester,[131]— vastasi niinikään supattamalla Nikolenka Bolkonski.

—Ma tante, saanko minä jäädä, — pyysi Nikolenka mennen tätinsä luo.

Hänen kasvoillaan oli rukoileva, jännittynyt, riemuitseva ilme. Kreivitär Maria katsahti häneen ja kääntyi sitte mieheensä.

— Kun te olette täällä, ei hän voi teistä irtautua, — sanoi hän miehelleen...

—Je vous le raménerai tout-à-l'heure, m-r Dessalles; bonsoir,[132]— sanoi Pierre antaen kättä sveitsiläiselle ja kääntyi sitte hymyssäsuin Nikolenkaan. — Me emme ole koskaan tavanneet toisiamme. Katsohan, Maria, miten hän alkaa tulla isänsä näköiseksi, — lisäsi hän vaimolleen.

— Isänkö? — kysyi poika lennähtäen tulipunaiseksi ja katsoen Pierreen alhaalta ylöspäin ihastuksesta välkkyvin silmin.

Pierre nyökäytti hänelle päätään ja rupesi jatkamaan lasten tähden keskeytynyttä kertomustaan. Kreivitär Maria ompeli käsivaroin kanavalle. Natasha katsoi hellittämättä mieheensä. Nikolai ja Denisof nousivat aikaväliin istuimeltaan hakemaan piippujaan ja teetä Sonjalta, joka allapäin istui teekeittiön takana, ja tekivät Pierrelle kysymyksen toisensa jälkeen. Kiharapäinen, sairaloinen poika istui välkkyvin silmin huomaamattomana nurkassa ja kääntäessään matalan kauluksen alta pistävää hoikkakaulaista, kiharaa päätään sinne päin, missä Pierre istui, hän vavahteli tuontuostakin ja supisi jotain itsekseen nähtävästi jonkun uuden, voimakkaan tunteen vaikutuksesta.

Keskustelu pyöri niiden korkeimmasta hallitusvallasta kiertelevien juttujen ympärillä, jotka useimpien ihmisten mielestä ovat tavallisesti sisäpolitiikan tärkeimpiä kysymyksiä. Denisof, joka oli tyytymätön hallitukseen omien vastoinkäymistensä tähden virka-urallaan, oli hyvin mielissään tyhmyyksistä, joita hänen mielestään nyt tehtiin Pietarissa, ja hän tokasi silloin tällöin räikein sanoin huomautuksiaan Pierren kertomuksen lomiin.

— Ennen täytyi olla saksalainen, mutta nyt on tanssittava Tatarinovan ja m-me Krüdenerin pillin mukaan, luettava ... Eckartshausenia ja viljeltävä sanan rieskaa. Ah, jospa vielä pääsisi valloilleen rakas Bonapartemme! Kyllä se poika juurittaisi mokoman roskan. Eikö tosiaankin ole viheliäistä antaa Semjonovin rykmentti sotamies Schwartzille? — huusi hän.

Nikolai piti myöskin varsin arvokkaana ja tärkeänä asiana arvostella hallitusta, mutta hän ei tehnyt sitä Denisovin tavoin, jonka mielestä kaikki oli nurinkurista. Nikolain mielestä olivat hyvin merkitseviä ja tärkeitä semmoiset seikat, kuin että se ja se oli nimitetty ministeriksi, joku toinen kenraalikuvernööriksi, että hallitsija oli lausunut niin ja niin, mutta ministeri niin ja niin. Ja näitä tämmöisiä asioita hän tiedusteli Pierreltä. Täten pysyi keskustelu Denisovin ja Nikolain kysymysten tähden koko ajan niiden juorujen puitteissa, joita korkeimmista hallituspiireistä oli päässyt leviämään.

Natasha, joka tunsi tarkoin miehensä ajatukset ja luonteen, huomasi, että Pierre oli jo pitkän aikaa halunnut kääntää keskustelun muihin asioihin ja paljastaa ne mielessään kytevät pohjimaiset ajatukset, joiden tähden hän oli käynyt Pietarissa neuvottelemassa uuden ystävänsä ruhtinas Fedorin kanssa. Kun Pierre ei kuitenkaan ollut voinut muuttaa keskustelun aihetta, auttoi Natasha häntä kysymällä, miten Pierren ja Fedorin välisen asian oli käynyt.

— Mikä asia se on? — kysyi Nikolai.

— Se on se vanha asia, — vastasi Pierre ympärilleen silmäillen. — Kaikki näkevät, että asiat menevät niin nurinkurisesti, ettei sitä enää voi sietää ja että kaikkein rehellisten ihmisten on noustava voimiensa mukaan vastakynteen.

— Kaikkien rehellisten ihmisten? — virkkoi Nikolai hieman kulmiaan rypistäen. — Mitä he sitte voivat tehdä?

— He voivat...

— Lähdetään kabinettiin, — pyysi Nikolai.

Natasha, joka oli jo hyvän aikaa sitte arvannut, että häntä tullaan hakemaan imettämään, kuulikin lapsenhoitajan äänen ja läksi lastenkamariin. Kreivitär Maria meni hänen kanssaan. Miehet siirtyivät kabinettiin, jonne Nikolenka Bolkonski, jota hänen enonsa ei huomannut, myöskin tuli ja istuutui pimeään nurkkaan kirjoituspöydän ääreen.

— No, mitä siis aijot tehdä? — kysyi Denisof.

— Iänikuisia tyhmiä haaveita, — huomautti Nikolai.

— Nyt tahdon selittää, — alkoi Pierre malttamatta käydä istumaan, vuoroin astellen pitkin huonetta, vuoroin pysähtyen ja painostaen sanojaan nopein kädenliikkein. — Asema Pietarissa on seuraava. Hallitsija ei puutu, ei tartu mihinkään. Hän on antautunut kokonaan mystillisyyden valtaan (mystillisyyttä ei Pierre antanut kenellekään anteeksi). Hän etsii vain rauhaa ja rauhan voivat hänelle antaa ainoastaan ne henkilötsans foi ni loi,[133]jotka kaikin voiminsa koettavat tukahduttaa ja repiä alas kaikkea, kuten Magnitski, Araktshejef ja tutti quanti... Ajattelehan, jos sinä esimerkiksi et pitäisikään huolta maatilastasi, vaan halajaisit rauhaa, niin saavuttaisitko sinä tarkotuksesi siten, että sinun voutisi olisi niin ankara kuin suinkin?

— Mitä tämä sitte oikeastaan tarkottaa? — kysyi Nikolai.

— Kaikki sortuu. Oikeusistuimet ovat rosvojen pesiä, armeijassa on ylin valta ruoskalla, kansaa kidutetaan, sivistys kuristetaan tukehduksiin. Kaikki, mikä on nuorta ja oikeata, tuhotaan! Ja kaikki näkevät, ettei näin voi jatkua. Jousi on ylenmäärin jännitetty ja se katkeaa aivan varmasti, — puhui Pierre (samoin kuin kaikki ihmiset, tutustuttuaan hallituksien toimiin, ovat niistä puhuneet siitä saakka, kun hallituksia on maailmassa ollut olemassa, ja aina tulevat puhumaan). — Sanoin sen heille suoraan Pietarissa.

— Kenelle? — kysyi Denisof.

— Tiedättehän te, kenelle, — vastasi Pierre katsoen merkitsevästi kulmiensa alta, — ruhtinas Fedorille ja kaikille muillekin. Kilpaileminen valistusharrastuksissa ja rakkaudentöissä on tietysti paikallaan, mutta se ei riitä nykyisissä oloissa. Nyt tarvitaan muuta.

Tällöin huomasi Nikolai, että Nikolenka oli huoneessa. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän meni pojan luo.

— Mitä sinä täällä teet?

— Anna hänen olla, — sanoi Pierre tarttuen Nikolain käsivarteen ja jatkoi: — se ei riitä, sanoin heille, nyt tarvitaan muuta. Kun seistään ja odotetaan joka hetki jousen katkeamista, kun kaikki odottavat varmaa mullistusta, silloin on taajoin joukoin ryhdyttävä vastustamaan yhteistä onnettomuutta. Nuoret, uhkuvat voimat houkutellaan toiselle puolelle, jossa ne kuihtuvat ja turmeltuvat. Yhtä viettelevät naiset, toista suuret virat, kolmatta kunnianhimo ja rahat ja niin luisuu yksi toisensa perästä toiseen leiriin. Riippumattomia, vapaita miehiä, kuten te ja minä, ei jää ollenkaan. Laventakaa piiriänne, sanoin heille, olkoon tunnuslauseena itsenäisyys ja toiminta, eikä yksistään hyve.

Jätettyään pojan istumaan siirsi Nikolai äkeissään tuoliaan, istuutui sille, ryki tyytymättömänä ja rypisteli kasvojaan entistä kovemmin Pierren puhetta kuunnellessaan.

— Mikä sen toiminnan tarkotuksena sitte on? — sävähti hän. — Ja mihin suhteeseen te asetutte hallitukseen?

— Avustajan suhteeseen. Seuran ei tarvitse olla salaisen, jos hallitus antaa sille luvan. Eikä seura suinkaan ole hallitusvastainen, sillä sen jäsenet ovat aitovanhoillisia. Se on jalosukuisten seura sanan täydessä merkityksessä. Me emme tarkota mitään muuta, kuin ettei Pugatshevin kaltainen mies ilmestyisi surmaamaan meidän lapsiamme eikä Araktshejevin tapainen lähettäisi meitä sotilassiirtoloihin. Tätä varten vain me liitymme toisiimme eikä tarkotuksemme ole muu, kuin yhteinen hyvä ja yleinen turvallisuus.

— Niin, niin. Mutta kun seura on salainen, on se myös vahingollinen ja voi saada aikaan ainoastaan pahaa.

— Eihän toki! Onko Tugendbund, joka pelasti Europan (tällöin ei vielä uskallettu ajatella, että Venäjä oli pelastanut Europan), saanut aikaan mitään pahennusta? Tugendbund on hyveitä palvelevien liitto, rakkauden ja keskinäisen avun yhdistys, se koettaa toteuttaa sitä, mitä Kristus opetti ristinpuulla...

Natasha oli tullut keskustelun keskellä huoneeseen ja hän katsoi ilosta säteilevin silmin mieheensä. Hän ei iloinnut siitä, että Pierre puhui, sillä se ei herättänyt hänen mielenkiintoaan, koska kaikki hänen kuulemansa tuntui hänestä perin yksinkertaiselta ja koska kaikki tuo oli hänelle aikoja sitte tuttua (tämä tuntui hänestä siltä sen tähden, että hän tunsi täydellisesti sen lähteen — Pierren sydämen), mutta hän iloitsi siitä, kun hän näki Pierren innostusta hehkuvan muodon.

Vielä riemukkaammin katsoi Pierreen kaikkien unohtama Nikolenka. Jokainen Pierren lausuma sana syöpyi hänen sydämeensä kuin polttomerkki ja hän oli niin vaipunut kuuntelemiseen, että hän huomaamattaan katkoi enonsa kirjotuspöydällä käsiin osuneita kyniä ja lakkatankoja.

— Saksalainen Tugendbund ja se, josta minä puhun, ovat kaksi aivan erilaista asiaa.

— Hölynpölyä, veliseni, makkaramaakareille mokomat Tugendbundit, min'en niistä pääse hullua hurskaammaksi, — kuului Denisovin tiukka ääni. — Minä myönnän, että kaikki on päin hiiteen, mutta Tugendbundista en pääse tolkulle. Jos kerran ei mikä ole mieleen, niin antakaa kapinan soida.[134]Se on toista.Je suis votre homme![135]

Pierre hymähti, Natasha rupesi nauramaan, mutta Nikolai synkistyi entistä enemmän ja ryhtyi todistamaan Pierrelle, ettei mitään mullistusta ole tulossa ja että koko se vaara, josta Pierre puhuu, on vaan hänen mielikuvituksessaan. Pierre rupesi taas todistamaan omaa käsitystään, ja kun hänen henkiset kykynsä olivat voimakkaammat ja joustavammat, tunsi Nikolai joutuvansa umpikujaan. Tämä suututti häntä entistä kovemmin, sillä hän tunsi sydämensä salaisen äänen sanovan hänelle järjen todisteluja paljoa voimakkaammasti, että hän oli oikeassa.

— Kuulehan nyt, mitä sulle aijon sanoa, — virkkoi Nikolai nousten tuoliltaan ja hermostuneesti asetellen piippuaan nurkkaan, jonne hän sen lopulta viskasi. — Todistamaan minä en kykene. Sinä sanot, että meillä on kaikki nurinkurin ja että tulee mullistus. Minusta ei ole niin. Mutta kun sinä sanot, että vala on sovinnainen muodollisuus, on minun vastaukseni selvä ja suora. Olethan sinä paras ystäväni, eikö niin? Mutta jos te perustatte salaisen seuran ja jos te nousette hallitusta vastaan, niin tiedän minä, että velvollisuuteni vaatii sitä tottelemaan, olipa se minkälainen tahansa. Käskipä silloin Araktshejef minua minä hetkenä hyvänsä nelistyttämään teitä vastaan eskadroonan rakunoita ja iskemään, en minä empisi tuokiotakaan, vaan läksisin ja iskisin. Nyt saat viisastella minkä mielesi pitää.

Näiden sanojen johdosta syntyi tukala äänettömyys, jonka kuitenkin katkasi Natasha ryhtyessään puolustamaan miestään ja vastustamaan veljeään. Puolustus oli kuitenkin laimeata ja kömpelöä, mutta hän saavutti tarkotuksensa. Keskustelu virisi uudelleen käyntiin ja se sujui nyt paljoa leppeämmässä muodossa.

Kun kaikki nousivat ylös lähteäkseen illalliselle, tuli Nikolenka Bolkonski Pierren luo kalpeana ja säihkyvin silmin.

— Setä Pierre ... ettekö te... Jos pappa olisi elossa ... luuletteko, että hän olisi samaa mieltä kuin tekin? — kysyi hän.

Samassa arvasi Pierre, mikä tunteiden ja ajatusten voimakas kiehunta olikaan tapahtunut tuossa pojassa keskustelun aikana, ja kun hän muisti, mitä kaikkea hän oli puhunut, rupesi häntä harmittamaan, että poika oli ollut kuuntelemassa. Hänen oli kuitenkin vastattava.

— Luulen, että hän olisi ollut, — vastasi Pierre väkinäisesti ja lähti kabinetista.

Nikolenka painoi päänsä kumaraan ja huomasi nyt vasta, mitä hän oli silponut pöydälle. Hän säikähti ja meni Nikolain luo.

— Eno, anna anteeksi, se tuli vahingossa, — sanoi hän osottaen katkottuja kyniä ja lakkatankoja.

Nikolai vavahti vihasta.

— Olkoon, olkoon, — vastasi hän ja heitti kappaleet pöydän alle.

Hänen näytti olevan vaikea masentaa vihansa puuska. Hän kääntyi syrjin poikaan ja lisäsi:

— Sinun ei olisi pitänyt täällä ollakaan!

Illallista syödessä ei puhuttu enää politiikasta eikä seuroista. Sen sijaan sukeutui Denisovin alotteesta Nikolaille erittäin mieluisa keskustelu 1812 sodan muistoista. Näistä keskustellessa osasi varsinkin Pierre pitää muut erinomaisen hilpeällä tuulella, niin että lopulta erosivat kaikki mitä suloisimmassa sovussa.

Kun Pierre illallisen jälkeen oli riisuutunut kabinetissaan ja antanut määräykset odotuksesta uupuneelle voudille, meni hän viitta päällä makuuhuoneeseen, jossa hänen vaimonsa vielä istui kirjotuspöydän ääressä jotain kirjottamassa.

— Mitä sinä kirjotat, Maria? — kysäsi Nikolai.

Kreivitär Maria punastui. Häntä pelotti, ettei hänen miehensä hyväksyisi ja ymmärtäisi, mitä hän kirjotti.

Hän olisi mielellään salannut mieheltään kirjotuksensa, mutta samalla hän ilostui, että Nikolai oli yllättänyt hänet ja että hänen oli pakko selittää asia miehelleen.

— Päiväkirjaa, Nicolas, — vastasi kreivitär Maria ja antoi Nikolaille pienen sinikantisen vihkon, jonka hän oli kirjottanut melkein täyteen voimakkaalla, kookkaalla käsialallaan.

— Päiväkirjaa? ... — toisti Nikolai hieman pilkallisesti ja otti vihkon käteensä.

Vihkoon oli kirjotettu ranskaksi:

"4 p:nä joulukuuta. Kun Andrei (vanhin poika) ei tänä aamuna tahtonut pukeutua, lähetti m-lle Louise hakemaan minua. Poika kiukutteli ja oli itsepäinen. Minä koetin uhata, mutta hän äksyili pahemmin. Silloin minä jätin hänet yksikseen, menin nostamaan lapsenhoitajan kanssa muita lapsia ja sanoin hänelle, etten häntä rakasta. Poika oli kauan aikaa ääneti ikään kuin ihmeissään. Sitte karkasi hän minun luokseni paitasillaan ja parahti itkemään niin surkeasti, etten saanut häntä hyvään aikaan tyyntymään. Näkyi, että hän tuskaili varsinkin siksi, että oli pahottanut minun mieltäni. Kun illalla annoin hänelle lipun, rupesi hän taas katkerasti itkemään ja suutelemaan minua. Hänet saa aina taipumaan hellyydellä."

— Minkä lipun? — kysyi Nikolai.

— Olen ruvennut antamaan vanhemmille lapsille joka ilta pikku listoja siitä, miten he ovat käyttäytyneet.

Nikolai katsahti vaimonsa säteileviin silmiin, jotka olivat luodut häneen, selaili vihkoa edelleen ja luki palan sieltä, toisen täältä. Päiväkirjaan oli merkitty lasten elämästä kaikki se, joka äidin mielestä oli ollut huomion arvoista, kerrottu piirteitä lasten luonteista ja esitetty yleisiä ajatuksia kasvatustavoista. Muistiinpanot olivat tehdyt enimmäkseen mitä vähäpätöisimmistä pikkuseikoista, mutta ne eivät olleet sellaisia äidistä eikä isästä, joka nyt ensi kerran luki tätä päiväkirjaa.

8 p:nä joulukuuta oli kirjotettu:

"Mitja telmi syödessä, Pappa kielsi antamasta hänelle torttua. Kun hän ei saanut, katsoi hän hyvin surkeasti ja ahneesti muihin lapsiin, sillä aikaa kun nämä söivät. Luulen, että rankaiseminen kieltämällä makeisten saamisen kehittää ahneutta. Sanottava Nikolaille."

Nikolai pani vihkon pois ja katsoi vaimoonsa, jonka säteilevät, kysyvät (hyväksyisikö Nikolai päiväkirjan vai ei) silmät olivat luodut häneen. Ei ollut epäilemistä, että Nikolai sekä hyväksyi päiväkirjan että oli ihastuksissaan vaimostaan.

Ehkä ei muistiinpanoja olisi tarvinnut tehdä ihan niin turhantarkasti tahi ehkä ei ollenkaan, ajatteli Nikolai, mutta toisekseen oli hän suuresti ihastuksissaan siinä vaimonsa väsymättömästä, ainaisesta sielun jännityksestä, joka tarkotti ainoastaan lasten henkistä parasta. Jos Nikolai olisi voinut tajuta tunteidensa perustan, niin olisi hän huomannut, että hänen luja, hellä, ylpeä rakkautensa vaimoonsa perustui kokonaan siihen ihmettelyyn, jota hän aina tunsi vaimonsa sielukkuuden ja sen hänelle itselleen miltei saavuttamattoman ylhäisen henkimaailman tähden, jossa hänen vaimonsa aina asui.

Nikolai oli ylpeä siitä, että hänen vaimonsa oli älykäs ja hyvä, ja hän tunsi oman mitättömyytensä vaimonsa rinnalla hengen maailmassa, mutta samalla täytti hänen sydämensä ilo siitä, että hänen vaimonsa ei ainoastaan ollut hänen omansa kaikkine sielunsa rikkauksineen, vaan myöskin oli osa hänestä itsestään.

— Tuhansin, tuhansin kerroin hyväksyn, ystäväni, — sanoi Nikolai tärkeän näköisenä ja lisäsi hetken vaiti oltuaan: — tänään käyttäydyin huonosti. Sinä et silloin ollut kabinetissa. Rupesimme väittelemään Pierren kanssa ja minä tulistuin. Minun oli mahdoton malttaa mieltäni, kun hän on sellainen lapsi. En tiedä, miten hänen kävisi koko miehen, ellei Natasha häntä pitäisi kovissa kourissa. Tiedätkö, miksi hän kävi Pietarissa?... He ovat perustaneet...

— Tiedän kyllä, — sanoi kreivitär Maria. — Natasha kertoi minulle.

— No niin, sinä siis jo tiedät, — virkkoi Nikolai tulistuen vielä muistellessaankin väittelyä. — Hän tahtoo saada minut uskomaan, että jokaisen rehellisen ihmisen täytyy nousta hallitusta vastaan, vaikka vala ja velvollisuus sitoo... Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sillä kaikki hyökkäsivät minun kimppuuni... Denisovit ja Natashat... Merkillinen on se Natasha. Niin kovalla kuin hän miestään pitääkin, ei hän kuitenkaan osaa muuta kuin matkia miehensä sanoja, heti kun tulee tarpeen ajattelu, — sanoi Nikolai, joka oli joutunut sen voittamattoman tunteen valtaan, joka panee moittimaan kaikista läheisimpiä ja rakkaimpia henkilöitä.

Nikolai ei muistanut ollenkaan, että sen, mitä hän nyt sanoi Natashasta, olisi voinut sanoa sanasta sanaan hänestä itsestään vaimonsa suhteen.

— Olen sen huomannut, — vastasi kreivitär Maria.

— Kun sanoin Pierrelle, että velvollisuus ja vala on kaiken yläpuolella, rupesi hän todistamaan minulle senkin seitsemiä. Vahinko, ettet sinä ollut siellä. Mitä sinä olisit sanonut?

— Minun mielestäni olet aivan oikeassa, kuten jo sanoin Natashallekin. Pierre sanoo, että kaikki kärsivät, kituvat ja turmeltuvat ja että meidän velvollisuutemme on auttaa lähimäisiämme. Tietysti hän on oikeassa, — puhui kreivitär Maria, — mutta hän unohtaa, että meillä on muita, lähempiä velvollisuuksia, jotka itse Jumala on meille osottanut, ja että me voimme panna itsemme alttiiksi, mutta emme lapsiamme.

— Juuri niin, sitä samaahan minäkin sanoin hänelle, — ehätti Nikolai vakuuttamaan, josta todellakin tuntui, että hän oli sanonut samalla tavalla. — Mutta he väittävät omaansa, että lähimäisen rakkaus ja kristillisyys... Ja kaikki tämä tapahtui Nikolenkan kuullen, joka oli pujahtanut huoneeseen ja särki siellä kaikki.

— Ah, tiedätkö, Nicolas, olen hyvin usein huolissani Nikolenkan tähden, — sanoi kreivitär Maria. — Hän ei ole ollenkaan tavallinen lapsi ja minä pelkään unohtavani hänet omieni tähden. Kaikilla meillä on lapsia ja kaikilla sukulaisia ympärillä, mutta hänellä ei ole ketään. Hän saa alituisesti olla ajatustensa parissa.

— Sinun ei luullakseni tarvitse syyttää itseäsi hänen tähtensä. Minkä hellä äiti suinkin voi tehdä lapsensa edestä, sen olet sinä tehnyt ja teet hänen edestään. Ja minä iloitsen siitä. Hän on erittäin kunnon poika. Tänään kuunteli hän Pierreä ihan kuin jonkinlaisessa horrostilassa. Ja tiedätkö, mitä oli tapahtunut? Kun olimme lähdössä illalliselle, huomasin, että hän oli pilkkonut pöydältäni kaikki säpäleiksi. Hän tuli kuitenkin heti sanomaan. En ole huomannut koskaan, että hän olisi puhunut vilppiä. Hän on erittäin kunnon poika! — toisti vielä Nikolai, joka sydämessään ei pitänyt Nikolenkasta, mutta jota hänen mielensä aina teki kehua kunnon pojaksi.

— En ole likikään äidin veroinen, — sanoi kreivitär Maria, — tunnen sen ja se huolettaa minua. Oivallinen poika. Olen hyvin levoton hänen tähtensä. Hänen sietäisi päästä ihmisten ilmoille.

— Kohta hän pääseekin, ensi kesänä vien hänet Pietariin, — sanoi Nikolai. — Niin, Pierre on aina ollut haaveilija eikä hän muuksi muutu, — jatkoi hän palaten kabinetissa tapahtuneeseen keskusteluun, joka ei vieläkään näyttänyt antavan hänelle rauhaa. — Mitä se minua liikuttaa, jos Araktshejef on kelvoton, mitä tekemistä minulla oli heidän ja heidän asioidensa kanssa, silloin kun menin naimisiin ja velkoja oli niin paljon, että olivat panna istumaan ja vanha äiti lisäksi, joka ei siedä eikä ymmärrä semmoista. Ja sitte sinä, lapset ja asiat. Omanko tyydytykseni tähden minä puuhaan aamusta iltaan asioilla ja konttorissa. Ei, minä tiedän olevani velvollinen työskentelemään äitini tyydytykseksi, sinun hyvyytesi palkitsemiseksi ja pelastaakseni lapseni siitä kurjuudesta, jota itse olen nähnyt.

Kreivitär Marian mieli teki sanoa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä ja että Nikolai pitää aivan liian tärkeinä noitaasioitaan, mutta samalla hän tiesi, että sanominen oli tarpeetonta ja hyödytöntä.

— Tiedätkö, Maria, — sanoi Nikolai, — äsken kävi täällä Ilja Mitrofanovitsh (tämä oli tilanhoitaja Tambovin läänistä) ja kertoi, että metsästä tarjotaan 80 tuhatta ruplaa.

Ja Nikolai rupesi kerroskelemaan eloisin kasvoin, miten kohtapuoleen käy mahdolliseksi ostaa takasin Otradnojen tila. "Vielä kymmenen vuotta ja silloin on lasteni hyvä olla."

Kreivitär Maria ymmärsi täydelleen miehensä ajatukset. Hän tiesi, että kun Nikolai tuolla tavoin ajattelee ääneen, kysyy hän usein hänenkin mielipidettään, mutta suuttuu, kun näkee hänen olevan muissa ajatuksissa. Kreivitär Marian täytyi pakottamalla pakottaa ajatuksiaan pysymään miehensä sanoissa, jotka eivät häntä ollenkaan huvittaneet... Kun hän katsoi mieheensä, ei hän oikeastaan ollut vaipunut muihin ajatuksiin, mutta hän tunsi jotain muuta. Hän tunsi nöyrää, hellää rakkautta tuota miestä kohtaan, joka ei koskaan tule ymmärtämään kaikkea, minkä hän itse ymmärsi ja tämän tähden rakasti hän miestään vielä voimakkaammin ja palavan hellemmin. Tämän tunteen lisäksi, joka oli kokonaan vaivuttanut hänet ja esti häntä syventymästä miehensä suunnitelmien yksityiskohtiin, liikkui hänen mielessään ajatuksia, jotka eivät olleet missään yhteydessä sen kanssa, josta hänen miehensä puhui. Hän ajatteli veljenpoikaansa (kun Nikolai oli maininnut, miten kiihkein mielin poika oli kuunnellut Pierren sanoja, oli se tehnyt kreivitär Mariaan syvän vaikutuksen) ja monenlaisia piirteitä Nikolenkan herkästä, tunteellisesta luonteesta nousi hänen mieleensä. Samalla hän ajatteli lapsiaan. Hän ei kuitenkaan verrannut lapsiaan ja veljenpoikaansa toisiinsa, vaan vertasi tunteitaan heihin ja silloin hän huomasi surukseen, että hänen tunteistaan Nikolenkaa kohtaan puuttui jotain.

Toisinaan hän johtui ajattelemaan, että ero aiheutui lasten iästä, mutta sittenkin tuntui hänestä, ettei hän ollut tehnyt kaikkeaan heidän tähtensä ja hän lupasi sydämessään parantaa itsensä ja tehdä senkin, mikä oli mahdotonta: rakastaa tässä elämässä sekä miestään, lapsiaan, Nikolenkaa että kaikkia lähimäisiään, niin kuin Kristus oli rakastanut ihmiskuntaa. Kreivitär Marian sielu pyrki aina äärettömyyttä, ikuisuutta, täydellisyyttä kohti ja sen vuoksi ei se löytänyt koskaan rauhaa. Hänen kasvoilleen nousi sielun salattujen, korkeiden kärsimysten ylhä ilme, sielun, jota rasittavat ruumiin kahleet. "Jumalani! Miten meidän käy, jos hän kuolee, kuten minusta tuntuu, kun hänen kasvonsa ovat tuollaiset!" ajatteli Nikolai ja polvistuen jumalankuvan eteen hän rupesi lukemaan ehtoorukouksia.

Kun Natasha oli jäänyt kahden kesken miehensä kanssa, rupesivat hekin keskustelemaan niin, kuin ainoastaan puolisot voivat keskenään keskustella: he ymmärsivät ja oivalsivat toistensa ajatukset tavattoman selvästi ja nopeasti ja tämä tapahtui vastoin kaikkia logikan sääntöjä, ilman harkintaa, järkeilyä ja johtopäätöksiä kokonaan omalla erikoisella tavalla. Natasha oli niin tottunut puhelemaan miehensä kanssa tällä tavalla, että jos heidän välillään oli jotain kieroa, niin huomasi hän sen parhaiten siitä, että Pierre rupesi puhumaan johdonmukaisesti. Jos Pierre ryhtyi jotain todistamaan, puhumaan harkitsevasti ja tyynesti ja jos kreivitär Maria miehensä esimerkkiä noudattaen rupesi tekemään samoin, tiesi kreivitär, että se vie aivan varmaan riitaan.

Siitä hetkestä saakka, kun he olivat jääneet kahden kesken ja Natasha onnen huumauksesta levälleen auennein silmin meni hiljaa miehensä luo ja sitte yht'äkkiä nopeasti tarttui miehensä päähän, painoi sitä rintaansa vasten ja sanoi: "nyt olet kokonaan, kokonaan omani, en laske sua luotani!" — siitä hetkestä saakka laukesi valloilleen logikan kaikkia lakia vastoin käyvä keskustelu, vastoin yksistään siitäkin syystä, että samaan aikaan puheltiin mitä erilaisimmista asioista. Ja vaikka samaan aikaan pohdittiinkin yhtä ja toista, ei se suinkaan haitannut ymmärtämisen selvyyttä, vaan oli varmin merkki siitä, että he täydellisesti ymmärsivät toisensa.

Samoin kuin unessa on kaikki päinvastoin, sekasin ja sisällyksetöntä paitsi sitä tunnetta, joka unennäköä johtaa, niin oli heidän ajatustensa vaihdossakin, joka tapahtui vastoin kaikkia järjen lakeja, johdonmukaista ainoastaan se tunne, josta heidän sanansa kumpusivat, joskin keskustelu oli sekavaa ja epäjohdonmukaista.

Natasha kertoi Pierrelle veljensä toimista ja puuhista, siitä, miten hän ainoastaan oli kärsinyt eikä ollenkaan elänyt miehensä poissa ollessa, miten hän oli enemmän oppinut rakastamaan Mariaa ja miten Maria oli monessa suhteessa häntä parempi. Tätä sanoessaan Natasha myöskin vilpittömästi tunnusti kreivitär Marian henkisen etevämmyyden, mutta samalla hän siitä puhuessaan vaati Pierreä pitämään häntä sekä kreivitär Mariaa että kaikkia muitakin naisia parempana ja terotti tätä erityisesti Pierren mieleen nyt, kun tämä Pietarissa käydessään oli nähnyt paljon naisia.

Vastatessaan näihin Natashan sanoihin kertoi Pierre, miten vastenmielistä hänen oli Pietarissa ollut olla naisten seurassa päivällisillä ja iltamissa.

— Minä en osaa enää ollenkaan puhella naisten kanssa, — sanoi Pierre, — heidän seuransa on suorastaan ikävää, varsinkin kun minulla oli muita tehtäviä.

Natasha katsoi häneen terävästi ja jatkoi:

— Maria on kerrassaan ihana olento! Miten hän osaa ymmärtää lapsia! Hän näkee ikään kuin ainoastaan heidän sielunsa. Kun esimerkiksi Mitenkä rupesi eilen illalla kiukuttelemaan...

— Hän on hyvin isänsä näköinen, — keskeytti Pierre.

Natasha oivalsi, miksi Pierre huomautti Mitenkan ja Nikolain yhdennäköisyydestä: hänen mieltään painoi illallinen väittely Nikolain kanssa ja sen vuoksi häntä halutti kuulla, mitä Natasha siitä sanoisi.

— Nikolailla on se omituisuus, että jolleivät kaikki hyväksy jotain, ei hän suostu vaikka mikä olisi. Minun käsitykseni on se, että sinä pidät tärkeänäouvrir une carrière,[136]— sanoi Natasha toistaen Pierren kerran lausumat sanat.

— Ei, merkillisintä Nikolaissa on se, — sanoi Pierre, — että ajatteleminen ja ajatusten vaihto on hänestä huvia, melkein pelkkää ajanviettoa. Hän kokoaa kirjastoa ja on ottanut päämääräkseen olla ostamatta uutta kirjaa ennen entisten lukemista, hänellä on Sismondit, Rousseaut, Montesquieut ... — sanoi Pierre naurahtaen. — Tiedäthän, kuinka minä häntä ... — aikoi hän lieventää arvosteluaan, mutta Natasha keskeytti hänet haluten siten huomauttaa, että se oli tarpeetonta.

— Sinä siis sanot, että ajatteleminen on hänestä huvia...

— Niin, mutta minusta on sitä kaikki muu. Minusta tuntui Pietarissa ollessani, kuin olisin nähnyt ihmisiä vain unissani. Kun minä olen syventynyt johonkuhun ajatukseen, on minusta kaikki muu huvia varten.

— Ah, kuinka ikävä, kun en nähnyt, miten lapset sinua tervehtivät, — sanoi Natasha. — Kuka oli enimmän iloissaan? Luultavasti Liisa.

— Ja sitte, — jatkoi Pierre edelleen, — sanoo Nikolai, ettei meidän tarvitse ajatella. Vaan minä en tule ilman sitä aikaan. Minä tunsin sen (ja voin sanoa sinulle), että minutta olisi Pietarissa kaikki mennyt hajalleen, sillä kukin veti omaa köyttään. Vaan minun onnistui liittää kaikki yhteen ja toisekseen oli minun ajatukseni suora ja selvä. Enhän minä sitä sano, että meidän on vastustettava sitä tai sitä. Me voimme helposti horjahtaa. Vaan minä sanoin, että käykää käsi kädessä kaikki, jotka pyritte hyvään ja ainoana tunnussanana olkoon: toimelias hyveen palveleminen. Ruhtinas Sergei on mainion viisas mies.

Natasha ei epäillyt ollenkaan, että Pierren aate oli suuri, mutta nyt häntä vaivasi eräs toinen seikka. Se oli se, että Pierre oli hänen miehensä. "Onko tosiaankin tuo yhteiskunnalle tarpeellinen ja tärkeä mies samalla myöskin minun puolisoni? Miten se on voinut käydä päinsä?" Natashan mieli teki ilmaista Pierrelle tämä. "Kukahan voisi varmasti sanoa, että hän tosiaankin on muita paljoa viisaampi?" kysyi hän itseltään ja koetteli muistaa niitä henkilöitä, joita Pierre eniten kunnioitti. Ketään näistä henkilöistä ei Pierre omista puheistaan päättäen kunnioittanut niin suuresti kuin Platon Karatajevia.

— Arvaappas, mitä nyt ajattelen? — kysyi Natasha. — Mieleeni johtui Platon Karatajef. Luuletko, että hän olisi hyväksynyt sinun nykyisen aatteesi?

Pierre ei kummastellut vähääkään tätä kysymystä, sillä hän ymmärsi vaimonsa ajatusten kulun.

— Platon Karatajevko? — sanoi hän ja vaipui miettimään nähtävästi koettaen päästä täyteen selvyyteen siitä, mitä Karatajef olisi asiasta sanonut. — Hän ... ei olisi ymmärtänyt ... tahi mahdollisesti ehkä olisikin.

— Minä rakastan sinua äärettömästi! — sanoi Natasha yht'äkkiä. — Äärettömästi, äärettömästi!

— Ei, hän ei olisi hyväksynyt, — virkkoi Pierre tuokioisen mietittyään. — Meidän perhe-elämämme hän olisi kyllä hyväksynyt. Hän toivoi aina näkevänsä kaikessa kaunista, onnellista ja rauhallista ja minä näyttäisin hänelle meidät ylpein mielin. Sinä puhuit erossa olosta, mutta etpä usko, miten erityisesti sinua rakastan erossa olon jälkeen...

— Vieläkös mitä ... — oli Natasha alkamaisillaan.

— Minä en voi minään hetkenä olla sinua rakastamatta eikä enempää voi rakastaa, vaan silloin tuntuu aina erityisemmältä... Mutta ... — hän ei lausunut ajatustaan loppuun, sillä heidän katseensa sanoivat lopun.

— Kuherruskuukausista puhuminen, — sanoi yht'äkkiä Natasha, — on tyhjää lorua ja että muka onnellisinta olisi alussa. Nyt päinvastoin on onnellisinta. Kun sinä vain pysyisit kotona. Muistatko, kuinka olemme riidelleet? Ja minä olen ollut aina syyssä. Enkä minä edes muista, mistä me olemme riidelleetkään.

— Aina samasta asiasta, — sanoi Pierre hymähtäen, — mustasu...

— Ole vaiti, en siedä kuulla, — huudahti Natasha, jolloin hänen silmissään välkähti kylmä, vihainen tuli. — Näitkö hänet siellä? — lisäsi hän hieman vaiti oltuaan.

— En, ja vaikka olisin nähnytkin, en olisi tuntenut.

He olivat hetken ääneti.

— Ah, kuulehan! Kun sinä puhuit kabinetissa, katsoin koko ajan sinuun, — katkasi Natasha äänettömyyden koettaen nähtävästi karkottaa äkkiä nousseen pilven. — Te olette ihan kuin kaksi vesipisaraa, sinä ja poika. Ah, jopa on aika lähteä hänen luokseen... Mutta ei tekisi mieli erota.

He olivat vaiti muutaman sekunnin. Sitte he kumpikin yht'aikaa kääntyivät toisiinsa päin ja alkoivat puhua jotain hiljaisella äänellä. Pierre alkoi itsetyytyväisesti ja innostuneesti, Natasha hiljaisin onnen hymyin. Mutta kun he olivat alkaneet yht'aikaa, tahtoi kumpikin antaa toiselleen vuoron.

— Mitä sinä aijoit sanoa? Puhu vain.

— Ei, sano sinä ensin, enhän minä paljo mitään, — sanoi Natasha.

Pierre jatkoi, mistä oli alkanut. Hän selitti edelleen tyytyväisin mielin menestystään Pietarissa. Hänestä tuntui tänä hetkenä, että hänen kutsumuksensa oli luoda Venäjän ja koko maailman elämä uusille urille.

— Olen vain tahtonut sanoa, että kaikki ne aatteet, joilla on suuret ja syvät seuraukset, ovat aina yksinkertaisia. Koko minun aatteeni on siinä, että jos huonot ihmiset ovat keskenään liitossa ja muodostavat voiman, niin on rehellisten ihmisten tehtävä aivan samoin. Eikö se ole yksinkertaista?

— On.

— Mitäs sinä aijoit sanoa?

— En paljo mitään.

— Sano kuitenkin.

— Eihän se ole paljo mitään, — sanoi Natasha entistä kirkkaampi hymyn säteily kasvoilla, — aijoin vain sanoa vähän Petjasta. Kun lapsenhoitaja tuli tänään ottamaan häntä minun sylistäni, rupesi poika nauramaan, sulki silmänsä ja painautui minua vasten. Luuli varmaankin päässeensä piiloon. Hän on sanomattoman suloinen. Siinä se jo huutaakin. No, hyvää yötä!

Natasha läksi huoneesta.

Sillä aikaa, kun he näin puhelivat, paloi alhaalla Nikolenka Bolkonskin huoneessa yölamppu, kuten tavallista, sillä poika oli arka pimeässä eikä häneltä oltu saatu mitenkään pois tätä tapaa. Dessalles nukkui neljän tyynynsä välissä ja hänen roomalaisesta nenästään kuului tasaista kuorsausta. Nikolenka, joka oli äkkiä herännyt ylt'ympäri kylmässä hiessä, istui silmät selkosen selällään vuoteellaan ja tuijotti eteensä. Hänet oli herättänyt kammottava uni. Hän oli nähnyt unta, että hänellä ja Pierrellä oli ollut päässä samallaiset kypärät, kuin sotamiehillä Plutarkon kuvitetussa teoksessa. Hän kulki setä Pierren kanssa mahtavan sotajoukon etunenässä. Sotajoukon muodostivat valkeat langat, jotka häälyivät ilmassa samoin kuin ne hämähäkin verkot, joita nähdään lentelevän syksyisin ja joita Dessalles sanoi "Neitsyt Marian verkoiksi". Edessäpäin oli kunnia, yhtä häälyvä kuin nuo langatkin, mutta se oli hieman tiheämpää kudosta. Hän ja Pierre lipuivat keveästi ja iloisin mielin yhä lähemmä ja lähemmä päämäärää. Yht'äkkiä alkoivat ne langat, jotka heitä vetivät, venyä ja sotkeutua toisiinsa. He hätääntyivät. Samassa ilmestyi heidän eteensä eno Nikolai Iljitsh julmana ja uhkaavana.

"Tekö olette tuon tehneet?" kysyi hän osottaen katkottuja kyniä ja lakkatankoja. "Minä rakastan teitä, mutta Araktshejef on käskenyt minun surmata sen, joka ensimäisenä hievahtaa paikaltaan". Nikolenka vilkasi Pierreen, mutta Pierreä ei enää ollut. Pierren sijaan oli ilmestynyt — hänen isänsä ruhtinas Andrei. Isällä ei ollut muotoa eikä hahmoa, mutta hän se oli sittenkin siinä, ja kun Nikolenka näki isänsä, huumasi hänet rakkaus niin, että hän herposi voimattomaksi ja luhistui kokoon kuin luuton, hyytelöinen olento. Isä hyväili ja lohdutteli häntä, mutta eno Nikolai Iljitsh astui uhmaten yhä lähemmä ja lähemmä heitä. Kauhu valtasi Nikolenkan ja hän heräsi.

"Isä", ajatteli hän. "Isä (vaikka talossa oli kaksi ruhtinas Andrein muotokuvaa, jotka olivat hyvin hänen näköisensä, ei Nikolenka sittenkään voinut kuvitella isäänsä ihmisen hahmossa), isä tuli minun luokseni ja hyväili minua. Hän antoi minulle hyväksymisensä samoin kuin setä Pierrellekin. Mitä hän lieneekään sanonut, sen olen tekevä. Hiillyttihän Mucius Scaevola kätensä. Miksi ei minullekin kerran elämässä koittaisi sellainen hetki? Tiedän heidän tahtovan, että lukisin ja oppisin ja minä teen sen. Sitä vain pyydän Jumalalta, että minä olisin niin kuin olivat Plutarkon sankarit ja tekisin heidän tavallaan. Ja minä teen vielä paremmin kuin he, niin että koko maailma saa sen tietää ja kaikki rakastavat ja ihailevat minua." Yht'äkkiä nousi Nikolenkan rintaan kyynelten vuo ja hän hyrskähti itkemään.

—Etes-vous indisposé?[137]— kuului Dessallesin ääni.

—Non,[138]— vastasi Nikolenka ja painoi päänsä tyynyyn.

"Hän on hyvä ja kiltti, minä rakastan häntä", ajatteli hän Dessallesista. "Entä setä Pierre? Oo, hän on ihmeellinen ihminen! Entä isä? Isä! Isä! Niin, minä teen niin, ettähänkinolisi siihen tyytyväinen"...

[1]Kerrotaan, että kreivitär parka on hyvin huonona. Lääkäri on sanonut, että se on sydämen kouristusta.Sydämen kouristusta? Oo, se on kauhea tauti!Kerrotaan, että kilpakosijat ovat tehneet sovinnon sairauden tähden.

[1]Kerrotaan, että kreivitär parka on hyvin huonona. Lääkäri on sanonut, että se on sydämen kouristusta.

Sydämen kouristusta? Oo, se on kauhea tauti!

Kerrotaan, että kilpakosijat ovat tehneet sovinnon sairauden tähden.

[2]Vanha kreivi kuuluu olevan hyvin suruissaan. Hän oli ruvennut itkemään kuin lapsi, kun lääkäri oli sanonut, että tapaus on vaarallinen.Oo, se olisi suuri vahinko. Hän on hurmaava nainen!Te puhutte kreivitär parasta. Minä lähetin tiedustelemaan hänen vointiaan. Minulle sanottiin, että hän nyt voi vähän paremmin. Epäilemättä hän on maailman hurmaavin nainen. Me kuulumme eri leireihin, mutta se ei minua estä kunnioittamasta häntä hänen ansionsa mukaan. Hän on hyvin onneton!

[2]Vanha kreivi kuuluu olevan hyvin suruissaan. Hän oli ruvennut itkemään kuin lapsi, kun lääkäri oli sanonut, että tapaus on vaarallinen.

Oo, se olisi suuri vahinko. Hän on hurmaava nainen!

Te puhutte kreivitär parasta. Minä lähetin tiedustelemaan hänen vointiaan. Minulle sanottiin, että hän nyt voi vähän paremmin. Epäilemättä hän on maailman hurmaavin nainen. Me kuulumme eri leireihin, mutta se ei minua estä kunnioittamasta häntä hänen ansionsa mukaan. Hän on hyvin onneton!

[3]Teidän tietonne saattavat olla paremmat kuin minun. Mutta minä olen saanut tietää hyvistä lähteistä, että tuo lääkäri on hyvin oppinut ja taitava mies. Hän on Espanjan kuningattaren henkilääkäri.

[4]Minusta se on mainio!

[5]Petropolin sankari.

[6]Keisari lähettää itävaltalaiset liput, nuo ystävyyden harhailevat liput, jotka hän on löytänyt oikean tien ulkopuolelta.

[7]Mainiota, mainiota!

[8]Varsovan matkan varrelta ehkä.

[9]Mikä voima! Mikä sanontatapa!

[10]Saatte nähdä.

[11]Sydämen kouristuksen.

[12]Espanjan kuningattaren henkilääkäri.

[13]Surunvalitus-käyntien.

[14]Joka muukalaisenakin oli venäläinen sydämeltään ja mieleltään.

[15]Armollisin hallitsija.

[16]Jonka leimu valaisi hänen tietään.

[17]Tuotteko minulle surullisia uutisia, eversti?

[18]Hyvin surullisia, Teidän Majesteettinne, Moskovan luovuttamisesta.

[19]Onko tosiaankin minun ikivanha pääkaupunkini luovutettu taistelutta?

[20]Onko vihollinen marssinut kaupunkiin?

[21]On, Teidän Majesteettinne, ja tätä nykyä se on palanut poroksi. Minun lähtiessäni oli se liekkien vallassa.

[22]Minä näen, eversti, kaikesta siitä, mikä parhaillaan tapahtuu, että Kaitselmus vaatii meiltä suuria uhrauksia. Olen kaikessa valmis taipumaan Hänen tahtoonsa; mutta sanokaa, Michaud, minkälaisena te jätitte armeijan, joka taistelutta luovutti minun ikivanhan pääkaupunkini? Ettekö huomanneet sen mielen olevan masennuksissa?

Back to Index Next