— Tulee! — huusi samassa hetkessä merkinantaja.
Rykmentin päällikkö lensi tulipunaiseksi, lähti juoksemaan hevostaan kohti, tarttui vapisevin käsin jalustimiin, heittäytyi satulaan, oikasihe, veti miekan huotrasta ja valmistautui onnellisen ja päättäväisen näköisenä huutamaan. Rykmentti sävähti kuin pyrähtävä lintu, ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.
— Smir-r-r-r-no![50]— huusi rykmentin päällikkö sydäntä tärisyttävällä äänellä, joka häntä itseään riemastutti, peloitti rykmenttiä ja kunnioittaen tervehti saapuvaa päällikköä.
Leveällä, puiden reunustamalla, suurella, viertämättömällä tiellä vierivät vinhaan kuusivaljakan vetämät korkeat, vaaleansiniset wieniläiset vaunut, rätisten hiljaa linjaaleillaan. Vaunuja seurasivat ratsain seurue ja kroaattilainen vartiosto. Kutusovin vieressä istui itävaltalainen kenraali, jonka valkea virkapuku pisti kummasti silmään mustiin puettujen venäläisten joukosta. Vaunut pysähtyivät rintaman eteen. Kutusof ja itävaltalainen kenraali puhelivat hiljaa keskenään, ja laskeutuessaan raskaasti vaunujen astimelta Kutusof hieman hymähti, ja näytti aivan kuin hän ei olisi huomannutkaan tätä 2,000 miehen suuruista joukkiota, joka henkeä pidätellen katseli häntä ja rykmentinpäällikköä.
Komentohuuto kajahti, taas sävähti rykmentti, tehden kivääreillä kunniaa. Sitten kuului tässä haudan hiljaisuudessa ylipäällikön heikko ääni. Rykmentti jymäytti: "Jumala varjelkoon teidän ylhäi-häi-syyttänne!", ja taas syntyi haudan hiljaisuus. Alussa Kutusof seisoi paikallaan, mutta heti kun rykmentti oli jälleen asettunut asentoon, lähti hän rinnan valkean kenraalin kanssa ja seurueensa saattamana astumaan pitkin rivejä.
Kun tarkkaili, miten rykmentinpäällikkö ylipäällikköä tervehtiessään imeytyi häneen silmillään, suoristui ja sovittelihe, miten hän etukenossa kulkiessaan kenraalien jälissä koetti astella jalkojaan väväbyttämättä, miten hän hypähteli ylipäällikön jokaisesta sanasta ja liikkeestä, — niin huomasi, että hän täytti käskettävän tehtävää vielä suuremmalla nautinnolla kuin käskijän. Rykmentinpäällikön ankaruudesta ja huolellisuudesta oli seurauksena, että hänen rykmenttinsä muihin samaan aikaan Venäjältä saapuneisiin rykmentteihin verrattuna oli erinomaisessa kunnossa. Rintamasta poistuneita ja sairaita oli ainoastaan 217. Ja kaikki oli kunnossa paitsi jalkineet.
Kutusof kulki pitkin rivejä, pysähdellen silloin tällöin jonkun upseerin tai sotilaan luo, jotka hän tunsi Turkin sodan ajoilta, ja lausui heille jonkun suopean sanan. Toisinaan vilkasi hän sotamiesten jalkineisiin, ravisti surullisena päätään ja näytti niitä itävaltalaiselle kenraalille. Hänen ilmeestään voi päättää, ettei hän voinut olla näkemättä tätä surullista seikkaa, vaikkeikaan tahtonut ketään erityisemmin siitä moittia. Joka kerta juoksahti rykmentinpäällikkö tällöin kenraalien luo, kuullakseen ylipäällikön jokaisen rykmentistä lausuman sanan. Ylipäällikön jälissä kulki 20 henkinen seurue sellaisen välimatkan päässä, että ylipäällikön heikomminkin lausuman sanan selvästi eroitti. Seurueen jäsenet puhelivat keskenään ja nauroivatkin toisinaan. Lähinnä ylipäällikköä kulki kaunis adjutantti, ruhtinas Bolkonski. Hänen rinnallaan asteli hänen kumppalinsa Nesvitski, kookas ja tavattoman lihava esikunta-upseeri, jolla olivat hyvänsuovat, hymyilevät kasvot ja kosteat silmät. Nesvitskin oli vaikea pidättyä naurusta, johon häntä kutkutti hänen rinnallaan asteleva tummanverevä husaari-upseeri. Tämä asteli vakavana ja totisena, silmät kiintyneinä rykmentinpäällikön selkään, ja matki rykmentinpäällikön jokaista liikettä. Joka kerta kun rykmentinpäällikkö vavahti ja kurottautui, vavahti ja kurottautui myös husaariupseeri. Nesvitski nauroi ja töni tovereitaan, jotta nämä katsoisivat ilonpitäjää.
Kutusof kulki hitaasti ja veltosti noiden tuhansien silmien ohi, jotka olivat soljahtaa kuopistaan häntä tähytessään. Tultuaan kolmannen komppanian kohdalle ylipäällikkö äkkiä seisahtui. Seurue ei ajoissa huomannut tätä äkkinäistä pysähtymistä ja oli vähällä töytäistä ylipäällikköön.
— Kas vaan, Timohin! — sanoi ylipäällikkö, nähdessään punanenäisen kapteenin, joka rykmentinpäälliköltä sai ripityksen sinervästä sinellistä.
Olisi luullut, ettei ihminen suoremmaksi voi oijistua kuin oijistui Timohin, rykmentinpäällikön häntä nuhdellessa. Mutta nyt, kun ylipäällikkö häntä puhutteli, oijistui kapteeni niin suoraksi, että varmaankin olisi katkennut, jos ylipäällikkö vielä hetkisenkin olisi häntä katsellut; ja sen tähden varmaankin Kutusof, joka sydämestään halusi hänen parastaan, kiireesti kääntyi hänestä. Ylipäällikön pöhöttyneille, arven rumentamille kasvoille välähti tuskin huomattava hymy.
— Hän on jo Ismailin aikuisia tovereita, — hän lausui. — Urhoollinen upseeri! Oletko häneen tyytyväinen? — kysyi Kutusof rykmentinpäälliköltä.
Ja rykmentinpäällikkö, jonka jokaisen liikkeen husaari-upseeri toisti kuin kuvastin, vavahti, astui ylipäällikköä kohti ja vastasi:
— Sangen tyytyväinen, teidän ylhäisyytenne.
— Kullakin meillä on heikkoutensa, — sanoi Kutusof hymyillen ja lähti rykmentinpäällikön luota. — Hän on mieltynyt Bakkukseen.
Rykmentinpäällikkö säikähti, sillä hän arveli, että se kenties on hänen syynsä eikä vastannut sanaakaan. Samassa huomasi husaari-upseeri punanenäisen, pystyvatsaisen kapteenin ja alkoi jäljitellä tämän kasvojen eleitä ja ruumiin liikkeitä niin sattuvasti, ettei Nesvitski voinut pidättyä naurusta. Kutusof kääntyi. Mutta husaari-upseeri näytti täydellisesti hallitsevan kasvojensa ilmeitä; sillä vaikkakin ne hetki sitten olivat olleet kumman viurussa, olivat ne, ylipäällikön seurueeseen käännyttyä, sangen totiset, kunnioittavan ja viattoman näköiset.
Kolmas komppania oli viimeisenä rintamassa. Kutusof näytti miettivältä, aivan kuin olisi jotain muistutellut. Ruhtinas Andrei astui hänen luokseen ja sanoi hiljaa ranskankielellä.
— Käskitte muistuttamaan tässä rykmentissä palvelevasta, sotamieheksi alennetusta Dolohovista.
— Missä täällä on Dolohof? — kysyi Kutusof.
Dolohof, joka jo oli pukeutunut harmaaseen sotilassinelliin, ei odottanut käskyä. Sorja, valkoverinen, sinisilmäinen sotamies astui rintamasta. Hän astui ylipäällikön luo ja teki kunniaa.
— Valituksiako? — kysyi Kutusof, rypistäen hieman kulmiaan.
— Tässä on Dolohof, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Vai niin! — sanoi Kutusof: — toivon, että tämä läksy sinut parantaa, palvele miehen lailla. Keisari on armelias. Enkä minäkään sinua unohda jos kunnostaudut.
Kirkkaat, siniset silmät tuijottivat ylipäällikköön yhtä rohkeasti kuin olivat tuijottaneet rykmentinpäällikköönkin, aivan kuin olisivat ne tahtoneet repiä sovinnaiverhon, joka eroittaa ylipäällikön niin kauvas sotilaasta.
— Yhtä pyydän, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Dolohof soinnukkaalla, kalskealla ja varmalla äänellään. — Pyydän, että minulle annetaan tilaisuus syyni sovittamiseen, jotta voin osoittaa, miten kokonaan olen herrani keisarin ja Venäjän.
Kutusof kääntyi hänestä. Hänen silmissään välähti samallainen hymy kuin silloinkin, kun hän kääntyi Timohinista. Käännyttyään hän rypisti kulmiaan aivan kuin olisi tällä tahtonut ilmaista, että kaiken sen, mitä Dolohof hänelle sanoi, vieläpä senkin, mitä tämä olisi saattanut sanoa, hän jo aikoja sitten on tietänyt ja se häntä tympäsee, ja että kaikki tämä on aivan joutavaa. Hän kääntyi ja lähti astumaan vaunujaan kohti.
Rykmentti hajautui komppanioihin, ja sotilaat johdettiin asuntoihinsa Braunaun lähistölle. Sotilaat toivoivat lepoa uuvuttavain päivämarssien jälkeen, uusia pukimia ja jalkineita.
— Ettehän valita käytökseni johdosta, Prohor Ignatjitsh? — sanoi rykmentinpäällikkö, ajaessaan majapaikkaansa marssivan kolmannen komppanian ohi ja lähestyessään komppanian edessä astuvaa Timohinia. (Onnellisesti päättyneen tarkastuksen johdosta kuvastui rykmentinpäällikön kasvoilla hillitön riemu). — Keisarin palvelus ... ei käy päinsä ... toisinaan tulee rintamassa sättineeksi... Itse olen ensimäinen tunnustamaan vikani, tunnettehan minut... Kylläpä kiitteli! — Ja rykmentinpäällikkö ojensi kapteenille kätensä.
— Hyvänen aika, kenraali, uskaltaisinko minä! — vastasi kapteeni hymyillen, ja hänen nenänsä kävi entistään punasemmaksi. Kun hän hymyili, niin saattoi huomata, että häneltä puuttui kaksi etuhammasta; nämä oli häneltä lyöty kiväärinperällä Ismailin luona.
— Ja ilmoittakaa herra Dolohoville, etten häntä unhota, olkoon rauhallinen. Mutta sanokaa, tehkää hyvin, olen usein aikonut kysyä, miten hän käyttäytyy, ja yhä...
— Palvelustoimissa hän on moitteeton, teidän ylhäisyytenne ... mutta luonne... — sanoi Timohin.
— Mitä, miten on luonteen? — kysyi rykmentinpäällikkö.
— On aikoja, teidän ylhäisyytenne, — puhui kapteeni, — jolloin hän on järkevä, oppivainen, hyvänsuopa. Mutta toisinaan taas peto. Puolassa oli hän tappaa juutalaisen, teidän ylhäisyytenne...
— No niin, no niin, — sanoi rykmentinpäällikkö, — täytyyhän sääliä nuorukaista onnettomuudessa, sillä onhan hänellä ylhäisiä suosijoita... Te siis...
— Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Timohin, ilmaisten hymyllään, että käsittää päällikkönsä toivomuksen.
— No niin, no niin.
Rykmentinpäällikkö etsi rivistä Dolohovin ja pidätti hevostaan.
— Ennen ensi taistelua olkalaput, — sanoi hän hänelle.
Dolohof vilkasi sivulleen, ei sanonut sanaakaan, eikä edes hymyilevän ivallinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.
— No, nyt on hyvä, — jatkoi rykmentinpäällikkö.
— Pojille sarkka viinaa mieheen minun puolestani, — hän lisäsi, jotta sotilaat olisivat kuulleet. — Kiitän kaikkia! Jumalan kiitos! Ja kierrettyään komppanian hän ajoi toisen luo.
— Kas vain, hän on todellakin hyvä ihminen; hänen kanssaan mielikseen palvelee, — sanoi Timohin vierellään kulkevalle nuorelle upseerille.
— Täydellinen herttakuningas! ... (rykmentinpäällikön pilkkanimi oli herttakuningas), sanoi nauraen nuori upseeri.
Päällystön hyvätuuli tarttui sotilaihinkin. Komppania astui iloisena. Sotamiehet puhua pälpättivät vilkkaasti.
— Onkohan siinä perää, ettei Kutusof näe toisella silmällään.
— Tottahan se on. Silmäpuoli hän on.
— E-ei veliseni, paremmin hän näkee kuin sinä. Saappaat ja jalkarievut — kaikki tarkasti.
— Kun hän, veliseni, katsahti jalkoihini ... ai! ajattelin...
— Mutta entäs se toinen, itävaltalainen, aivan oli kuin liiduttu. Aivan kuin jauho, valkea. Ja entäs tällaisen puvun puhdistaminen!
— Kuulehan Fedoshou! ... sanoiko hän milloin taistelu alkaa, sinähän olit lähempänä? On puhuttu, että Brunovissa (Braunaussa) itse Bunaparte (Bonaparte) majailee.
— Bunaparte majailee! valetta, hölmö! Et näy mitään tietävän! Nyt kapinoi preussilainen. Itävaltalainen hänet näet nujertaa. Kun hän on taltutettu, alkaa sota Bunapartea vastaan. Ja sanoa sitten, että Bunaparte majailee Brunovissa! Siitäpä näkyy, että olet hölmö. Kuuntele tarkemmin.
— Katsos noita majoittaja riiviöitä! Viides komppania jo kylään kääntyy, hutulle pääsevät, mutta me tässä vielä tallustamme.
— Annahan korppua, hirtehinen.
— Annoitkos eilen tupakkaa? Niinpä niin, veliseni. No, tuossa on, Herra huoli.
— Saispa edes hieman levähtää, mutta viisi virstaa on vielä potkittava tyhjin vatsoin.
— Toivoisit kai, että saksalaiset toimittaisivat meille vaunut. Niissä kun ajettaisi, sepäs komeata!
— Mutta täälläpä, veli hyvä, kansa vasta on pirullista. Puolalainen sentään vielä oli saman herran palvelija; mutta nyt on vaan pelkkää saksalaista.
— Laulajat eteen! — kuului kapteenin huuto.
Ja noin parikymmentä miestä lähti riveistä juoksemaan komppanian eteen. Rummunlyöjä, joka oli komppanian laulunjohtaja, kääntyi kasvoin laulajiin, heilautti kädellään ja alkoi vetää pitkäveteistä sotilaslaulua, joka alkoi: "Jo aurinkoinen koittaa ja aamurumpu soi..." ja päättyi: "Niinpä, veljet, kunniaan vie meidät isä Kamenski..." Tämä laulu oli sepitetty Turkin maalla ja sitä laulettiin nyt Itävallassa sen verran muutettuna, että sanojen "isä Kamenskin" asemasta laulettiin: "isä Kutusovin".
Kun rummunlyöjä, noin neljänkymmenen vuotias, kuivan kälpeä, kaunis sotilas, oli oikein sotilaallisella vauhdilla laulanut loppusäkeen ja lopun merkiksi huitaissut käsillään, aivan kuin olisi jotain heittänyt maahan, katsahti hän tuimasti laulajiin ja sulki silmänsä. Kun hän sitten oli varma, että kaikki silmät tuijottivat häneen, kohotti hän varovaisesti käsiään, aivan kuin olisi nostanut jotain kallisarvoista, tavatonta esinettä. Hetkisen hän piti käsiään päänsä yläpuolella, heitti ne äkkiä alas epätoivon vimmalla, ja samassa kajahti:
Ah, te majat, majaseni!
"Majaseni uutukaiset" ... yhtyi kaksikymmentä ääntä lauluun, ja lusikantekijä, huolimatta raskaista tamineistaan, hypähti vallattomasti komppanian eteen ja kulkien takaperin heilutteli harteitaan ja uhkaili jotakuta lusikoillaan. Sotilaat astuivat reimaa vauhtia, huitoen käsiään laulun tahtiin, ja tahtomattaankin tulivat he astuneeksi yhtä jalkaa. Komppanian takaa alkoi kuulua pyörien kolinaa, linjaalien räminää ja kavioiden kapsetta. Kutusof seurueineen oli paluumatkalla kaupunkiin. Ylipäällikkö viittasi sotilaille, jotta nämä jatkaisivat vapaata kulkuaan, ja hänen ja kaikkien seurueen jäsenten kasvoilla kuvastui tyytyväisyys, kun he kuulivat sotilaiden laulun ja näkivät tanssivan lusikantekijän ja reippaasti ja iloisesti kulkevat sotilaat. Oikean sivustan toisessa rivissä veti väkisinkin huomion puoleensa sinisilmäinen sotilas, Dolohof, joka erityisen reimasti ja sulavasti astui laulun tahtiin ja katseli ohi ajavia sen näköisenä kuin olisi säälinyt kaikkia, jotka eivät nyt astuneet komppanian mukana. Husaarikornetti, joka niin sattuvasti oli matkinut rykmentinpäällikköä, jättäytyi jälelle ylipäällikön vaunuista ja ajoi Dolohovin luo.
Husaarikornetti Scherkof oli Pietarissa yhteen aikaan kuulunut siihen remuavaan seurapiiriin, jonka sieluna oli Dolohof. Ulkomaalla oli Scherkof tavannut Dolohovin sotilaana eikä ollut häntä tuntevinaan. Nyt taas, kun Kutusof oli puhellut Dolohovin kanssa, tuli hän vanhana ystävänä ilomielin häntä tervehtimään.
— Rakas ystävä, miten jaksat? — sanoi hän laulun kajahdellessa, ja taltutteli hevostaan astumaan sotilaiden tahtiin.
— Mitenkö jaksan? — vastasi Dolohof kylmästi, — kuten näet.
Reipas laulu antoi erityisen merkityksen Scherkovin luontevan hilpeälle puhelutavalle ja Dolohovin vastausten tahalliselle jäykkyydelle.
— Miten sukeudut päällystösi kanssa? — kysyi Scherkof.
— Eipä hätää, hyviä miehiä. Miten olet sinä esikuntaan pujahtanut?
— Olen määrätty, olen päivystävä. Molemmat vaikenivat.
"Päästin haukan lentämään, oikealta kädeltäni", — lauloivat sotilaat, ja välittömästi herättivät nämä säveleet rohkean ja iloisen mielialan. Varmaankin olisi entisten toverien keskustelu saanut toisenlaisen luonteen, jolleivat he olisi puhelleet laulun raikuessa.
— Onko totta, että itävaltalaiset on lyöty? — kysyi Dolohof.
— Hitto sen tietää, kerrotaan.
— Olen iloinen, — vastasi Dolohof lyhyeen ja selvästi, kuten laulu vaati.
— Tulehan joskus iltasella meitä tapaamaan, Faraon järjestämme, — sanoi Scherkof.
— Onko teille liikoja rahoja kasaantunut.
— Tule todellakin.
— En tule. Olen vannonut, etten juo enkä pelaa, ennenkun olen ylennetty jälleen upseeriksi.
— Siis ensi taisteluun saakka...
— Sittenhän nähdään. Taas he vaikenivat.
— Pistäyhän, kun jotain tarvitset, esikunnassa, kyllä autetaan ... — sanoi Scherkof.
Dolohof hymähti.
— Olehan vain huoletta. Jos jotain tarvitsen, en pyydä, otan itse.
— Älähän nyt, minä vain...
— Niin, minäkin vain.
— Hyvästi.
— Terve...
... Ja korkealle ja kauvas.Synnyiseudun puoleen...
... Ja korkealle ja kauvas.Synnyiseudun puoleen...
Scherkof kannusti hevostaan.
Palattuaan tarkastuksesta, meni Kutusof itävaltalaisen kenraalin seurassa työhuoneeseensa ja huudettuaan adjutanttinsa käski tämän tuoda asiakirjat, joissa käsiteltiin saapuneiden joukkojen tilaa. Sitäpaitsi käski hän tuoda etumaisen armeija-osaston päälliköltä, arkkiherttua Ferdinandilta saapuneet kirjeet. Ruhtinas Andrei vei vaaditut asiakirjat ja kirjeet ylipäällikön työhuoneeseen. Pöydälle levitetyn kartan ääressä istuivat Kutusof ja itävaltalainen hovisotaneuvoston jäsen.
— Hyvä... — sanoi Kutusof, katsahdettuaan Bolkonskiin, aivan kuin olisi hän tällä sanalla pyytänyt adjutanttia odottamaan, ja jatkoi ranskankielellä alotettua keskustelua.
— Tahdon vain sanoa, kenraali, — puhui Kutusof miellyttävän viehkeällä äänenpainolla ja sulavuudella, joka pakoitti kuulijan tarkkaamaan jokaista harvakseen lausuttua sanaa (Näytti siltä niinkuin Kutusof itsekin mielihyvin olisi kuunnellut omaa puhettaan). — Tahdon vain sanoa, kenraali, että jos asia riippuisi ainoastaan minun omasta tahdostani, niin hänen keisarillisen korkeutensa keisari Franssin tahto olisi aikoja sitten täytetty. Olisin jo aikoja sitten yhtynyt arkkiherttuan joukkoihin. Ja uskokaa, vakuutan kunniani kautta, että itse puolestani riemumielin luovuttaisin armeijan ylijohdon jollekin itseäni kokeneemmalle ja taitavammalle kenraalille, joista Itävallassa ei ole puutetta, ja ravistaisin harteiltani tämän raskaan edesvastuun. Mutta olosuhteet ovat toisinaan meitä voimakkaammat, kenraali.
Kutusof hymyili, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka näytti sanovan: "Teillä on täysi oikeus olla uskomatta minun sanojani, ja vieläpä on minulle yhdentekevä, uskotteko minua vai ette, mutta teillä ei ole syytä sitä minulle lausua. Ja siinäpäs onkin asian ydin."
Itävaltalainen kenraali oli tyytymättömän näköinen, mutta siitä huolimatta hän vastasi Kutusoville yhtä hienon sievistelevästi.
— Päinvastoin, — sanoi hän yrmeän äkäisellä äänellä, joka ei lainkaan sopinut sanojen imartelevaan sisältöön, — päinvastoin pitää hänen majesteettinsa sangen suuriarvoisena teidän ylhäisyytenne toiminnan yhteisessä asiassa, mutta meidän mielestämme jatkuva vitkasteleminen riistää verrattomilta venäläisiltä joukoilta ja niiden ylipäälliköiltä laakerit, joita he ovat tottuneet niittämään tappotanterilla, — lopetti kenraali ilmeisesti valmistetun lausepartensa.
Kutusof kumarsi, mutta sama hymy leikki yhä hänen huulillaan.
— Olen aivan vakuutettu, että itävaltalainen armeija niin taitavan päällikön johdossa kuin kenraali Mack jo on ratkaisevasti lyönyt vihollisen eikä enää kaipaa meidän apuamme, ja tätä arveluani vahvistaa kirje, jonka hänen korkeutensa arkkiherttua Ferdinand on suvainnut minulle lähettää, — sanoi Kutusof.
Kenraali yrmisti kulmiaan. Vaikkeikaan vielä ollut saapunut varmaa tietoa itävaltalaisten häviöstä, niin oli olemassa liiankin paljon asianhaaroja, jotka tekivät uskottaviksi nuo onnettomat huhut; ja senpä tähden Kutusovin arvelut itävaltalaisten voitosta tuntuivatkin ivalta. Kutusovin kasvoilla oli yhä tuo hymyilevän lempeä ilme, joka aivan kuin sanoi, että hänellä oli oikeus tätä olettaa. Ja todellakin oli hänelle viimeisessä Mackin armeijasta saamassaan kirjeessä ilmoitettu saadusta voitosta ja armeijan erittäin edullisesta asemasta.
— Annahan tänne tuo kirje, — sanoi Kutusof ruhtinas Andreille. — Kuulkaahan, tehkää hyvin.
Ja ivallinen hymy huulilla luki Kutusof saksaksi seuraavan kohdan arkkiherttua Ferdinandin kirjeestä: "Meillä on täysin keskitetyt joukot, noin 70,000 miestä, joilla voimme hyökätä vihollisen kimppuun ja hänet lyödäkin, jos hän pyrkii Lechin yli. Koska Ulm on hallussamme, voimme me vallita Tonavan molemmat rannat; ja niin muodoin millä hetkellä tahansa, jos vihollinen ei mene Lechin yli, kulkea Tonavan toiselle rannalle, uhata vihollisen yhdyslinjaa ja palata alempaa takasin Tonavan yli ja tehdä tyhjäksi vihollisen aikeet, jos hän koko voimillaan aikoisi hyökätä meidän uskollisen liittolaisemme kimppuun. Reippaina odotamme näin ollen sitä aikaa, jolloin keisarillinen Venäjän armeija on täysin varustautunut, ja helppo on meidän sitten yhdistetyin voimin valmistaa viholliselle kohtalo, jonka se täysin ansaitsee."
Kutusof huokasi syvään, lopetettuaan lukunsa, ja katsahti tutkivan ystävällisesti hovisotaneuvoston jäseneen.
— Mutta tiedättehän, teidän ylhäisyytenne, että viisainta on otaksua aina pahinta, — sanoi itävaltalainen kenraali, haluten nähtävästi lopettaa siekailemiset ja iskeä asian ytimeen.
Hän katsahti tahtomattaan adjutanttiin
— Anteeksi, kenraali, — keskeytti hänet Kutusof ja kääntyi myös ruhtinas Andreihin. — Kuulehan, rakkaani, otahan Koslovskilta kaikki meikäläisten urkkijain tiedonannot. Tässä on kaksi kirjettä kreivi Nostitzilta, tässä kirje hänen korkeudeltaan arkkiherttua Ferdinandilta, tässä vielä, — sanoi hän, antaessaan joukon papereita. — Laadihan kaikesta tästä ranskankielellä sievonenmemorandum, pienonen muistiinpano, josta kävisi selville kaikki meidän nykyiset tietomme itävaltalaisen armeijan toimista. Ja esitä se sitten hänen ylhäisyydelleen.
Ruhtinas Andrei nyökäytti päällään merkiksi, että hän ylipäällikön ensi sanoista oli käsittänyt, ei ainoastaan sen, mitä tämä hänelle sanoi, vaan vieläpä senkin, mitä tämä hänelle olisi tahtonut sanoa. Hän kokosi paperit, kumarsi molemmille yhteisesti ja poistui vastaanottohuoneeseen, hiljaa astua sipsuttaen pehmeällä matolla.
Vaikkakin ruhtinas Andrei vasta lyhyen ajan oli ollut poissa Venäjältä, hän oli kuitenkin suuresti muuttunut. Hänen kasvojensa ilmeessä, liikkeissään, käynnissään tuskin huomasi entistä teeskentelyä, väsymystä ja raukeutta; nyt muistutti hän miestä, jolla ei ole aikaa ajatella, minkä vaikutuksen hän mahdollisesti tekee toisiin, vaan joka mielellään ja innostuneesti tekee tehtävänsä. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli entistään tyytyväisempi itseensä ja muihin; hymy ja katse olivat entistään iloisemmat ja viehättävämmät.
Kutusof, jonka hän oli saavuttanut jo Puolassa, oli ottanut ystävällisesti hänet vastaan, luvannut muistaa häntä, oli ollut hänelle huomaavampi kuin muille adjutanteille, oli ottanut hänet mukaansa Wieniin ja antanut hänelle tärkeämpiä tehtäviä. Wienistä kirjoitti Kutusof vanhalle toverilleen, ruhtinas Andrein isälle:
"Pojastanne toivon tulevan tavallista etevämmän upseerin, sillä hän toimittaa tehtävänsä kunnialla, on tarmokas ja päättäväinen. Olen onnellinen, kun minulla on käskettävänäni sellainen kyky."
Kutusovrin esikunnassa sekä armeijassa, samoin kuin oli ollut asian laita Pietarin seurapiireissäkin, olivat mielipiteet ruhtinas Andreista aivan vastakkaiset. Toiset, ne olivat vähemmistössä, pitivät häntä jonain erinomaisena, itseään ja kaikkia muita erikoisempana, odottivat häneltä suurtöitä, kuuntelivat häntä, jumaloivat häntä ja jäljittelivät kaikessa; ja näiden ihmisten seurassa oli ruhtinas Andrei suora ja miellyttävä. Toiset taas, enemmistö, eivät häntä rakastaneet, vaan pitivät häntä pöyhkeilevänä, kylmänä ja vastenmielisenä miehenä. Mutta näiden seurassa ruhtinas Andrei käyttäytyi niin, että häntä kunnioitettiin, vieläpä pelättiinkin.
Tultuaan Kutusovin työhuoneesta vastaanottohuoneeseen ruhtinas Andrei meni paperineen toverinsa, päivystävän adjutantin, Koslovskin luo, joka istui kirja kädessä akkunan luona.
— No, mitä kuuluu, ruhtinas? — Koslovski kysyi.
— On käsketty laatimaan kirjelmä meidän vitkastelemisestamme.
— Miksi?
Ruhtinas Andrei kohotti harteitaan.
— Eikö ole tietoja Mackilta? — Koslovski kysyi.
— Ei ole.
— Jos hän todella olisi lyöty, niin varmaankin olisi saapunut tietoja.
— Varmaankin, — sanoi ruhtinas Andrei ja lähti astumaan ovea kohti. Mutta samassa mäjähti ovi, ja huoneesen syöksähti kookas, nähtävästi juuri saapunut, itävaltalainen kenraali. Hänellä oli yllään loippunatakki, hänen päänsä oli kääritty mustaan siteeseen, ja hänen kaulassaan helyili Maria Teresian ritarimerkki. Ruhtinas Andrei pysähtyi.
— Kenraalien chefKutusof? — kysyi tulija hätäisesti, murtaen tuntuvasti saksankieleen. Hän vilkasi sivuilleen ja jatkoi matkaansa työhuoneen ovea kohti.
— Kenraalien chefon työssä, — sanoi Koslofski, kiiruhtaen sulkemaan tietä vieraalta kenraalilta. — Kenen käskette ilmoittamaan?
Tuntematon kenraali katsoi halveksivasti korkeudestaan lyhytkasvuiseen Koslofskiin, aivan kuin ihmetellenj ettei häntä tunneta.
— Kenraalien chefon työssä, — toisti Koslovski rauhallisesti.
Kenraalin kasvot synkistyivät, hänen huulensa vavahtivat ja alkoivat vapista. Hän otti taskustaan muistikirjansa, kirjoitti kiireesti jotain lyijykynällä, repäsi lehden, antoi sen adjutantille, astui kiivaasti akkunan luo, heittäysi tuolille istumaan ja vilkasi huoneessa olijoihin, aivan kuin olisi kysynyt: miksi he häntä katselevat? Sitten nosti hän päänsä pystyyn, kurotti kaulansa, aivan kuin olisi aikonut jotain sanoa, mutta samassa hän, aivan kuin olisi alkanut itsekseen hyräillä, päästi kumman äännähdyksen, joka kuitenkin katkesi alkuunsa. Työhuoneen ovi avautui, ja Kutusof näyttäytyi kynnyksellä. Sidepäinen, hoikkasäärinen kenraali astui kyyryisenä nopein askelin, aivan kuin vaaraa paeten, Kutusovin luo.
—Vous voyez le malheureux Mack,[51]sanoi hän murtuneella äänellä.
Kutusovin kasvot olivat muutaman hetken aivan liikkumattomat. Sitten kierisi hänen kasvoillaan syvä uurre aivan kuin aalto, otsa siliytyi; hän kumarsi kunnioittavasti, sulki silmänsä, päästi Mackin edellään työhuoneeseensa ja sulki oven.
Huhu itävaltalaisten tappiosta ja koko armeijan antautumisesta Ulmin luona näyttäytyi siis todeksi. Puolen tunnin kuluttua lähetettiin adjutantteja eri haaroille. Heidän viemistään määräyksistä saattoi huomata, että pian venäläistenkin joukkojen, jotka niin kauvan olivat olleet toimettomina, oli kamppailtava vihollisen kanssa.
Ruhtinas Andrei oli niitä harvoja esikunta-upseereja, joiden päähuomio oli kiintynyt sota-asioiden yleiseen menoon. Nähtyään Mackin ja kuultuaan hänen häviönsä yksityisseikat, hän käsitti, että puolet sotaretkestä oli menetetty, hän käsitti täydessä alastomuudessaan venäläisten joukkojen vaaranalaisen aseman ja elävästi kuvastuivat hänelle armeijan tulevaisuus ja oma osansa sen vastaisissa vaiheissa. Tahtomattaankin valtasi hänet kuohahtavan iloinen tunnelma, kun hän ajatteli pöyhkeilevän Itävallan häpeätä ja sitä seikkaa, että hän jo kenties viikon kuluttua näkisi venäläisten ja ranskalaisten ottelevan, jotka eivät sitten Suvorovin aikojen olleet voimiaan mitelleet, ja että hän itsekin olisi mukana tässä kamppailussa. Mutta hän pelkäsi Bonaparten neroa, joka voisi murtaa venäläisten huiman rohkeuden, ja eipä hän sen ohella oikein voinut toivoa sankarilleen häpeää.
Tällaisten ajatusten kiihdyttämänä lähti ruhtinas Andrei huoneeseensa kirjoittamaan isälleen jokapäiväistä kirjettään. Käytävässä hän tapasi huonekumppalinsa Nesvitskin ja pilkkakirveen, Scherkovin; tavallisuuden mukaan nauraa hohottivat nämä jollekin.
— Miksi olet niin synkkä? — kysyi Nesvitski, huomattuaan ruhtinas Andrein kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät.
— Ei ole syytä iloon, — vastasi Bolkonski.
Samaan aikaan kun ruhtinas Andrei kohtasi Nesvitskin ja Scherkovin, tulivat käytävän toisessa päässä heitä kohden itävaltalainen kenraali Strauch, jonka toimena Kutusovin esikunnassa oli venäläisen armeijan muonitus, ja hovisotaneuvoston jäsen, joka oli saapunut Braunauhun edellisenä päivänä. Leveässä käytävässä olisivat kenraalit huoletta voineet sivuuttaa upseerit; mutta Scherkof alkoi sysiä Nesvitskiä ja hoputti hätääntyneenä:
— Tulevat! ... tulevat! väistykää, tietä! olkaa hyvät, tietä!
Kenraalit menivät vaatimattomasti upseerien ohi, ja selvästi huomasi, että he tahtoivat välttää rasittavia kunnianosoituksia. Yhtäkkiä ilmestyi Scherkovin kasvoille tyhmän iloinen hymy, jota hän muka ei näyttänyt voivan pidättää.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän saksankielellä, vetäytyi suoraksi ja kääntyi itävaltalaiseen kenraaliin. — Onnittelen kunnioittavasti.
Hän kumarsi syvään ja alkoi kömpelösti harailla vuoroon kummallakin jalallaan, aivan kuin lapset tanssimaan opetellessaan.
Hovisotaneuvoston jäsen katsahti häneen ankarasti; mutta huomattuaan, miten totiselta näytti tuo tyhmä hymyilevä naama, hän ei voinut olla hetkistä sitä tarkkaamatta. Hän siristi silmiään, osoittaen täten, että kuuntelee.
— Onnittelen kunnioittavasti, kenraali Mack on saapunut ja aivan terveenä, tuohon on saanut vain pienen naarmun, — Scherkof lisäsi, osoittaen päätään, ja hänen naamansa loisti hymyilystä.
Kenraali yrmisti kulmiaan, kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.
—Gott, wie naïv,[52]— sanoi hän vihaisesti, astuttuaan jonkun askeleen.
Nesvitski kaappasi Bolkonskin syleilyynsä ja nauroi läkähtyäkseen, mutta tämä oli käynyt entistään kalpeammaksi, töykkäsi hänet vihaisena luotaan ja kääntyi Scherkoviin. Ärtynyt hermostunut mieliala, johon hänet olivat saattaneet Mackin näkeminen ja tietoisuus hänen onnettomasta tilastaan sekä aavistukset venäläisen armeijan vastaisesta kohtalosta, purkautui nyt suuttumukseksi Scherkovin sopimattoman pilanteon johdosta.
— Jos te, arvoisa herra, — puhui hän terävästi, ja hänen alaleukansa vavahteli heikosti, — tahdotte ollanarri, niin en tosin voi teiltä sitä huvia kieltää; mutta sen teille sanon, että jos vielä kerran minun kuultenirohkenetteilvehtiä, niin opetanpa teidät käyttäytymään.
Nesvitski ja Scherkof ällistyivät niin tästä tupsahduksesta, etteivät voineet lausua sanaakaan, katselivat vain silmät selällään Bolkonskia.
— Minähän vain onnittelin, — sanoi vihdoin Scherkof.
— En puhu teille leikkiä, olkaa vaiti! — kirkasi Bolkonski, tarttui Nesvitskin käsivarteen ja lähti astumann ällistyneen Scherkovin luota.
— Mutta, hyvä veli, — sanoi Nesvitski, tyynnyttäen ystäväänsä.
— Miten, mutta? — kysyi ruhtinas Andrei, pysähtyen ärtyneenä. — Ajattelehan toki, olemmeko upseereja, jotka palvellen keisariamme ja isänmaatamme iloitsemme yhteisestä menestyksestä ja suremme yhteistä onnettomuutta, vai olemmeko palvelijoita, joita ei liikuta herransa asiat.Quarante mille hommes massacrés et l'armée de nos alliés détruite, et vous trouvez là le mot pour rire,[53]— sanoi hän, aivan kuin hän tällä ranskalaisella lauseparrella olisi tahtonut vahvistaa lausumansa pätevyyttä. —C'est bien pour un garçon de rien comme cet individu dont vous avez fait un ami, mais pas pour vous, pas pour vous.[54]Poika nulikat voivat vain näin huvitteleida, — sanoi ruhtinas Andrei venäjäksi, (lausuen poika nulikat sanan ranskalaisella korotuksella), jotta Scherkof sen kuulisi.
Hän odotti, vastaisiko kornetti jotakin. Mutta tämä kääntyi häneen selin ja poistui käytävästä.
Pavlogradin husaarirykmentti majaili kahden penikulman päässä Braunausta. Eskadroona, jossa Nikolai Rostof palveli junkkarina, oli sijoittunut Salzeneck nimiseen saksalaiseen kylään. Kylän paras asunto oli luovutettu eskadroonan komentajalle, ratsumestari Denisoville, jota ratsuväkidivisioonan kesken kutsuttiin Vaska Denisoviksi. Junkkari Rostof oli ollut ratsumestarin huonekumppalina siitä alkaen, kun hän Puolassa oli saavuttanut rykmenttinsä.
Lokakuun 11 p:nä, samana päivänä, jolloin tieto Mackin tappiosta oli saattanut pääkortteerissa kaikki jalkeille, kulki leiri-elämä rauhallista vanhaa latuaan eskadroonan esikunnassa. Denisof, joka kaiken yötä oli lyönyt korttia, ei vielä ollut saapunut kotiin, kun Rostof aikaisin aamulla ratsain palasi rehunhankintamatkaltaan. Rostof junkkarinpuku yllä pysäytti hevosensa aivan portaiden eteen, heittäytyi joustavan nuorekkaasti satulasta, jääden hetkeksi seisomaan jalustimelle, aivan kun ei olisi halunnut erota hevosestaan, hypähti viimein alas ja huusi päivystäjää.
— Hei, Bondarjenko, hyvä ystävä! — puhui hän husaarille, joka suin päin syöksyi hänen hevostaan kohti. — Kävelytä, ystäväiseni, — hän sanoi veljellisen hellästi ja iloisesti, kuten kohtelevat kaikkia hyväsydämmiset nuorukaiset, ollessaan onnellisia.
— Ymmärrän teidän jalosukuisuutenne, — vastasi vähävenäläinen, ravistaen iloisesti päätään.
— Katsohan, että kävelytät tarpeeksi!
Toinenkin husaari oli pyrähtänyt hevosen luo, mutta Bondarjenko oli jo heittänyt varaohjat hevosen kaulalle. Selvästi huomasi, että junkkarilla oli antelias käsi, ja että sotilaat häntä mielellään palvelivat. Rostof silitteli hevosen kaulaa, sitten lautasia ja jäi seisomaan portaille.
"Mainiota! Siitäpä vieiä hevosta paisuu!" puheli hän itsekseen, tarttui huotraansa ja lähti hymyilevänä juoksemaan ylös portaita niin että kannukset helisivät. Läävästä kurkisti talon isäntä, joka ihokas yllä, patalakki päässä loi lantaa tadikolla. Saksalaisen kasvot kirkastuivat, heti kun hän huomasi Rostovin. Hän hymyili iloisena ja iski silmää: (Schön, gut Morgen! Schön, gut Morgen!"[55]— hän toisteli ollen nähtävästi haltioissaan, kun sai tervehtää nuorukaista.
—Schon fleissig![56]— sanoi Rostof, hymyillen yhä veljellisen iloisesti. —Hoch Oestreicher! Hoch Russen! Kaiser Alexander hoch![57]huusi hän saksalaiselle, toistaen tämän usein käyttämiä sanoja.
Saksalainen pyrähti nauramaan, tuli ulos läävästä, sieppasi patalakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi:
—Und die ganze Welt hoch![58]
Rostovkin tempasi lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi nauraen: (Und vivat die ganze Welt!"
Ja vaikkei heillä ollutkaan mitään erikoisempaa ilon aihetta, ei saksalaisella, joka loi lantaa läävästään, eikä Rostovrilla, joka oli ollut plutonineen heinän haussa, niin katsahtivat nämä ihmiset kuitenkin toisiinsa onnellisen ihastuneesti ja veljellisen rakkaasti, nyökäyttivät päillään keskinäisen rakkauden merkiksi ja erosivat hymyillen — saksalainen meni lääväänsä ja Rostof tupaan, jossa hän asui Denisovin kanssa.
— Entäs Herrasi? — kysyi Rostof Lavrushkalta, Denisovin palvelijalta, joka rykmentissä oli tunnettu konnankoukuistaan.
— Iltasella matkallaan. Varmaankin on hän hävinnyt korttipelissä, — vastasi Lavrushka. — Kyllä tiedän; jos voittaa, niin aikaisin tulee kotiin kerskumaan; mutta jos aamuun viipyy, niin on kynitty putipuhtaaksi — äkäisenä silloin palaa. Haluatteko kahvia?
— Tuo, tuo.
Kymmenen minuutin kuluttua toi Lavrushka kahvia. "Tulee!" — hän sanoi: "nyt on piru merrassa". Rostof vilkasi akkunasta ja näki kotiin tallustavan ratsumestarin. Denisof oli punanaamainen, lyhyläntä mies. Hänellä oli mustat, loistavat silmät ja takkuiset, mustat hiukset ja viikset. Hänen lyhyt husaaritakkinsa rekotti avollaan, leveät ratsashousunsa olivat laskoksilla, ja pieni husaarilakki oli läsässä takaraivolla. Synkkänä, pää retkallaan, hän läheni portaita.
— Lavrushka, — hän huusi äänekkäästi ja vihaisena. — Jouduhan riisumaan, tolvana!
— Parastanipa teen, — vastasi Lavrushkan ääni.
— Katsoppas! olet jo jalkeilla, — sanoi Denisof tullessaan huoneeseen.
— Aikoja sitten, — sanoi Rostof, — olen jo käynyt heinän haussa ja näinpä neiti Mathildankin.
— Sepä sen! Mutta minutpa kynivät eilen, ja oikein tyystin, — sanoi Denisof. — Voi sun! voi sun! Heti kun olit lähtenyt alkoi mennä. Hoi, teetä!
Denisof virnisti naamaansa, aivan kuin olisi hymyillyt. Hänen lyhyet, vankat hampaansa pistivät esiin, ja molemmin käsin veteli hän lyhyillä sormillaan mustaa, sankkaa tukkaansa.
— Hitto minut johdattikin sen rotan pesään (erään upseerin pilkkanimi) — puheli hän, hieroen molemmin käsin otsaansa ja kasvojaan. — Ajattelehan, ei ainoatakaan korttia, ei niin ainoatakaan korttia antanut.
Lavrushka ojensi hänelle sytytetyn piipun. Hän puristi pesän kouraansa, koputteli sitä lattiaan ja varisteli tulta ympärilleen, jatkaen yhä kirkumistaan.
—Simpleantaa,parolilyö;simpleantaa,parolilyö![59]
Viimein varisti hän tulen kokonaan piipustaan, löi sen sirpaleiksi ja heitti nurkkaan. Yhtäkkiä hän vaikeni ja katsahti iloisesti mustilla, loistavilla silmillään Rostoviin.
— Olisipa edes naisia. Muuten kuluu aika vain juomingeissa. Tai saisi edes tapella pian. Hei, kuka siellä? — huusi hän oveen kääntyneenä, kuultuaan raskaita askelia, kannusten helinää ja aran kunnioittavaa köhimistä.
— Vahtimestari! — sanoi Lavrushka.
Denisof yrmisti entistä enemmän kulmiaan.
— Huonosti ovat asiat, hän sanoi ja heitti Rostoville kukkaronsa, jossa oli muutama kultaraha. — Rostof, laskehan, kyyhkyläiseni, paljonko sinne on jäänyt; ja pistä kukkaro sitten patjan alle, — hän sanoi ja lähti tapaamaan vahtimestaria.
Rostof otti rahat, lateli koneellisesti vanhat ja uudet kolikot eri kasoihin ja alkoi sitte laskea.
— Katsos! Teljanin! Terve! Kynivät minut eilen, — kuului viereisestä huoneesta Denisovin ääni.
— Missä? Bikovinko luona, rotan luona?... Arvasinhan, — puhui heikko ääni, ja samalla astui tupaan luutnantti Teljanin, lyhytkasvuinen upseeri, joka palveli Denisovin eskadroonassa.
Rostof pisti kukkaron patjan alle ja puristi hänelle ojennettua pientä, kosteata kättä. Ennen sotaretken alkamista oli Teljanin jostain syystä siirretty kaartista husaareihin. Toistaiseksi hän oli käyttäytynyt erittäin hyvin; mutta hänestä ei pidetty, ja etenkin oli Rostovin vaikea tukahuttaa tai edes salata aiheetonta vastenmielisyyttään tähän upseeriin.
— No, nuori ratsumies, miten Gratshikin teitä palvelee? (Gratshik oli ratsuhevonen, opetettava, jonka Teljanin oli myönyt Rostoville.)
Teljanin ei koskaan katsonut puhekumppalinsa silmiin; hänen silmänsä siirtyivät alituisesti esineestä toiseen.
— Näin teidät, kun tänään ajoitte ohi...
— Olen tyytyväinen, hevonen on hyvä, — Rostof vastasi, vaikkeikaan hevonen, josta hän oli maksanut 700 ruplaa, todellisuudessa vastannut puoltakaan tästä hinnasta. — Vasenta etujalkaansa se on alkanut onnahtaa ... hän lisäsi.
— Kavio on särkynyt! Ei se tee mitään. Näytän teille, mihin on naula lyötävä.
— Niin, näyttäkäähän, tehkää hyvin, — Rostof sanoi.
— Näytän, näytän, ei se ole salaisuus. Mutta hevosesta vielä kiitätte minua.
— Käsken siis tuomaan hevosen, — Rostof sanoi, jotta olisi päässyt Teljaninista, ja lähti etsimään päivystäjää.
Eteisen kynnyksellä istui Denisof kyyryissään, piippu suussa, ja hänen edessään seisoi vahtimestari, selitellen jotain eskadroonan päällikölle. Nähtyään Rostovin Denisof yrmisti kulmiaan ja osoittaen peukalollaan olkansa taa huoneeseen, missä Teljanin istui, hän puistelihe inhoten.
— Ah, en voi kärsiä tuota miestä, — hän sanoi, välittämättä vahtimestarista.
Rostof kohautti hartioitaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "En minäkään, mutta minkäs teet!" Toimitettuaan asiansa hän palasi tupaan.
Teljanin istui yhä raukean reuhkana, hieroen pieniä valkeita käsiään.
"Onpas maailmassa vastenmielisiä henkilöitä", ajatteli Rostof astuessaan huoneeseen.
— Käskittekö siis tuomaan hevosen? — Teljanin sanoi, nousten seisoalleen ja katsellen huolettomasti ympärilleen.
— Käskin.
— Menkäämme sitten. Poikkesinhan vain kuullostamaan eilistä päiväkäskyä. Oletko sen saanut, Denisof?
— En vielä. Mutta minne menette?
— Opetanpa tässä nuoren miehen hevosta kengittämään, — Teljanin vastasi.
Teljanin ja Rostof menivät portaille ja sieltä talliin. Luutnantti näytti, miten naula oli lyötävä kavioon ja lähti sitten kotiinsa.
Kun Rostof palasi tupaan, näki hän pöydällä viinapullon ja makkaran, Denisof istui pöydän ääressä, ja kynä rapisi hänen kädessään. Hän katsahti synkästi Rostoviin.
— Kirjoitan tytölle, — hän sanoi.
Hän oli rähmällään pöydällä kynä kädessä ja nähtävästi hän riemastui, kun sai sanoin kertoa, mitä oli aikonut kirjoittaa, ja sitten hän kertoi kirjeensä sisällön Rostoville.
— Ymmärrätkö, veliseni, — hän sanoi. — Nukumme niin kauvan kun emme rakasta. Olemme tomun lapsia ... mutta annas kun rakastut — silloin olet Jumala, olet puhdas, kuin luomisen ensi päivänä... Ken siellä taas? Aja hänet helvettiin. Ei ole aikaa! — huusi hän Lavrushkalle, joka vähääkään häikäilemättä oli tullut hänen luokseen.
— Kenpä hän olisi? Itse käskitte tulemaan. Vahtimestari tuli rahoja noutamaan.
Denisof rypisti kulmiaan, aikoi jotain huutaa, mutta vaikenikin.
— Huonosti ovat asiat, — hän sanoi itsekseen. — Paljonko oli rahaa kukkarossa? — kysyi hän Rostovilta.
— Seitsemän uutta ja kolme vanhaa.
— Ah, huonosti ovat asiat! No, mitä siinä töllistelet, hörhetyinen? Käske vahtimestari tänne, — sanoi hän Lavrushkalle.
— Denisof, rakas veli, ota minulta rahoja, onhan minulla, sanoi Rostof, punastuen.
— En lainaa oman eskadroonani miehiltä, en lainaa, — murisi Denisof.
— Jollet minulta ota toverillisesti rahoja, niin loukkaannun. Todellakin, onhan minulla, — Rostof toisti.
— En ota.
Ja Denisof meni vuoteen luo ottaakseen kukkaron patjan alta.
— Mihin asetit kukkaron, Rostof?
— Alimman patjan alle.
— Täällä ei ole.
Denisof heitti patjat lattialle, mutta kukkaroa ei löytynyt.
— Tämäpäs ihmeellistä!
— Odotahan, ethän vain pudottanut? — sanoi Rostof, nostellen ja puristellen patjoja.
Sitten nosti hän peitteen ja ravisti sitäkin. Kukkaroa ei löytynyt.
— Enhän vain muista väärin? En, ajattelin vielä pistäessäni kukkaroa, että sinä aivan kuin aarretta haudot, — sanoi Rostof. Tuohon panin kukkaron. Missä se on? — kysyi hän Lavrushkalta.
— En ole käynyt täällä. Minne kätkitte, siellä sen täytyy olla.
— Mutta eipä ole!...
— Aina te niin, heitätte jonnekin ja unohdatte. Etsikäähän taskunne.
— Ei, jollen olisi ajatellut aarretta, — Rostof sanoi, — hyvin muistan, että pistin tähän.
Lavrushka penkoi vuoteen perinpohjin, katsoi vuoteen alle, pöydän alle, käänsi koko huoneen ylösalasin ja jäi viimein seisomaan keskelle huonetta. Denisof seurasi vaijeten Lavrushkan hommia, ja kun tämä ihmetellen levitti kätensä ja ilmoitti, ettei kukkaroa löydy, katsahti hän Rostoviin.
— Rostof, ethän vain kujeile...
Rostof tunsi Denisovin katseen, nosti silmänsä, mutta loi ne samassa maahan. Yhtäkkiä tulvasi veri, joka oli pysähtänyt jonnekin kaulan alapuolelle, hänen päähänsä ja silmiinsä. Hän ei voinut hengittää.
— Ja huoneessahan ei muita ole ollut kuin luutnantti ja te itse. Täällä sen pitää jossakin olla, — sanoi Lavrushka.
— Annahan olla, sinä, pirun sikiö, laita itsesi etsimään — huusi yhtäkkiä Denisof, käyden tulipunaiseksi ja lähestyen uhkaavana palvelijaa. Toimita kukkaro, muuten pehmitän selkäsi! Pehmitän teidät kaikki!
Rostof alkoi napittaa nuttuaan, katsomatta Denisoviin, vyötti miekan kupeelleen ja painoi lakin päähänsä.
— Kuuletkos, toimita kukkaro, — ärjyi Denisof, ravistellen Lavrushkaa hartioista ja jymäytellen häntä seinää vasten.
— Denisof, jätä hänet rauhaan! tiedän, ken on ottanut, — sanoi Rostof mennen ovea kohden, silmät maahan luotuina.
Denisof jätti Lavrushkan, mietti hetkisen ja käsitettyään nähtävästi ketä Rostof oli tarkoittanut, hän tarttui tämän käteen.
— Tyhmyyksiä! — huusi hän raivoissaan, ja hänen otsa- ja kaulasuonensa paisuivat suunnattomasti. — Olethan menettänyt järkesi, tätä en salli. Kukkaro on täällä. Nyljen elävältä tämän konnan ja kukkaro ilmestyy.
— Tiedän, ken on ottanut — toisti Rostof vapisevin äänin ja lähti ovea kohti.
— Sanon sinulle, jätä se tekemättä! — ärjyi Denisof, syöksyen junkkarin luo pidättääkseen tätä.
Mutta Rostof riuhtaisihe irti ja iski silmänsä niin tuikean ilkeästi Denisoviin, aivan kuin tämä olisi ollut hänen verivihollisensa.
— Käsitätkö mitä puhut? — hän sanoi, vapisevin äänin: — huoneessa ei ollut muita kuin hän ja minä. Jollei siis hän, niin...
Hän ei voinut jatkaa ja syöksyi huoneesta.
— Ah, hiisi vieköön sinut ja kaikki, — kuuli Rostof ystävänsä huutavan.
Rostof saapui Teljaninin asuntoon.
— Herra ei ole kotosalla, lähti esikuntaan, — sanoi Teljaninin palvelija. — Onko jotain tapahtunut? — hän kysyi, ihmetellen junkkarin kiihtyneitä kasvoja.
— Ei, ei mitään.
— Aivan juuri lähti, — palvelija sanoi.
Esikunta sijaitsi Salzeneckistä kolmen virstan päässä. Rostof ei poikennut asuntoonsa, otti hevosen ja lähti ajamaan. Kylässä, jossa esikunta sijaitsi, oli kapakka, missä upseerit olivat tavallisia vieraita. Rostof saapui kapakan edustalle; portaiden edessä oli Teljaninin hevonen.
Kapakan peräkamarissa istui Teljanin, ja hänen edessään pöydällä oli makkaravati ja viinapullo.
— Kas, tekin poikkesitte, nuori mies! — Teljanin sanoi, hymyillen ja kohottaen tuntuvasti kulmakarvojaan.
— Niin, — Rostof vastasi, aivan kuin jo tämänkin sanan lausuminen olisi ollut hänelle sangen työlästä, ja hän istuutui viereiseen pöytään.
Kumpikaan ei lausunut sanaakaan; huoneessa istui kaksi saksalaista ja eräs venäläinen upseeri. Kukaan ei puhunut, kuului ainoastaan veitsien kalinaa, niiden lautasia kosketellessa ja Teljaninin huulten maiskutusta. Kun Teljanin oli lopettanut einehtimisensä otti hän taskustaan kaksipäisen rahapussin, siirsi renkaat pienillä, ylöspäin koukistuneilla, valkeilla sormillaan, otti kultarahan ja antoi palvelijalle, kulmiaan kohauttaen.
— Tehkää hyvin, joutukaa, — hän sanoi. Kultaraha oli uusi. Rostof nousi ja astui Teljaninin luo.
— Sallikaa minun katsoa rahapussianne, — hän sanoi hiljaa kuiskaten.
Teljaninin silmät alkoivat vilkuilla, ja kulmansa olivat yhä koholla. Hän antoi rahapussin Rostoville.
— Niin hyvä pussi ... niin, niin... — hän sanoi ja kalpeni yhtäkkiä. — Katsokaa nuorukainen, — hän lisäsi.
Rostof piti rahapussia kädessään, katsahti pussiin, sitten rahoihin, sitten Teljaniniin. Luutnantti vilkuili tapansa mukaan ympärilleen, ja yhtäkkiä näytti hän käyneen sangen iloiseksi.
— Kun saavumme Wieniin, niin siellä annan mennä kaikki, täällä, näissä kaupunkirähjissä ei saa kulumaan, — hän sanoi. — No antakaahan, nuorukainen, lähden.
Rostof oli vaiti.
— Entäte? aijotteko myös einehtiä? Täällä on jotenkin hyvä ruoka, — Teljanin jatkoi. — Antakaahan.
Hän ojensi kätensä ja tarttui pussiin. Rostof hellitti. Teljanin otti pussin ja sovitteli sitä ratsuhousujensa taskuun. Suunsa oli hieman avollaan ja kulmat huolettoman kohollaan, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa; "niin, niin, pistänpä pussini taskuun, se on luonnollista, eikä se ketään liikuta."
— Entä nyt, nuorukainen? — sanoi hän huoahtaen ja katsahti kulmainsa alta Rostovin silmiin.
Jonkinlainen valonsäde tuikahti Teljaninin silmistä ja siirtyi Rostovin silmiin, sähkökipunan nopeudella singahti se takaisin, vielä kerran — ja tämä tapahtui kaikki silmänräpäyksessä.
— Tulkaa tänne, — sanoi Rostof, tarttuen Teljaninin käteen (hän vei luutnantin melkein kiskomalla akkunan luo). — Nämä ovat Denisovin rahat, olette ne anastanut... — kuiskasi hän luutnantin korvaan.
— Mitä?... Mitä?... Kuinka rohkenette? Mitä?... — puhui Teljanin.
Mutta nämä sanat kuulostivat valittavalta epätoivonhuudahdukselta ja rukoilevalta anteeksipyynnöltä. Heti kun Rostof oli kuullut tämän rukoilevan äänen, vierähti hänen sydämeltään hirvittävä epäluulon kivi. Hän tunsi riemua sydämessään, ja samalla kävi hänen sääli onnetonta; mutta hän ei voinut jättää kesken alkamaansa asiaa.
— Täällä saattavat ihmiset ajatella Jumala ties mitä, — mumisi Teljanin, ottaen lakkinsa ja mennen viereiseen pieneen, tyhjään huoneeseen, — tehkäämme selvä asiasta...
— Olen varma asiastani, näytän sen toteen, — Rostof sanoi.
— Mitä...
Kaikki lihakset alkoivat vapista Teljaninin peljästyneillä, kalpeilla kasvoilla; silmät vilkuilivat rauhattomina, mutta katse ei kohonnut, vaan harhaili jossain alhaalla; alkoi kuulua nyyhkytystä.
— Kreivi! ... älkää syöskö surman suuhun nuorta miestä ... tässä ovat nuo onnettomat rahat, ottakaa ne... — Hän heitti rahat pöydälle. — Minulla on isävanhus, äiti!...
Rostof otti rahat, vältellen Teljaninin katsetta, ja sanaa sanomatta hän lähti huoneesta. Mutta ovella hän pysähtyi ja kääntyi takaisin. — Jumalani, — hän sanoi kyynelsilmin, — kuinka olette voinut tämän tehdä?
— Kreivi, — sanoi Teljanin, lähestyen junkkaria.
— Älkää koskeko minuun, — sanoi Rostof, väistyen.
— Jos olette puutteessa, niin ottakaa nämä rahat. — Hän heitti rahapussin Teljaninille ja syöksyi huoneesta.
Saman päivän iltana keskustelivat eskadroonan upseerit vilkkaasti Denisovin asunnossa.
— Mutta sanon teille, Rostof, että teidän on pyydettävä anteeksi rykmentinpäälliköltä, — puhui korviaan myöten punastuneelle, kiihtyneelle Rostoville, kookas aliratsumestari, jolla oli harmahtavat hiukset, tavattoman suuret viikset ja ryppyiset, karkeapiirteiset kasvot.
Aliratsumestari Kirsten oli kahdesti alennettu sotilaaksi kaksintaistelun tähden, mutta kummallakin kerralla oli hän jälleen saanut arvonsa.
— En salli kenenkään nimittävän itseäni valehtelijaksi! — huudahti Rostof, — Hän sanoi, että valehtelen, mutta minä sanoin hänelle, että hän valehtelee. Ja sanassani pysyn. Päivystäjävuoroja määrätköön vaikka joka päiväksi, pistäköön lukkojen taa, mutta anteeksi pyytämään ei minua voi kukaan pakottaa, sillä jollei hän rykmentinpäällikkönä luulekkaan voivansa antaa minulle hyvitystä, niin...
— Mutta odottakaahan, veliseni; kuulkaahan, mitä teille sanon, — keskeytti hänet aliratsumestari bassoäänellään, vedellen rauhallisena pitkiä viiksiään. — Muiden upseerien kuullen sanotte te rykmentinpäällikölle, että upseeri on varastanut...
— Ei ole minun syyni, että tämä tapahtui muiden upseerien kuullen. Kenties olisi ollut viisaampaa puhua kahden kesken, mutta enhän olekkaan valtiomies. Sentähden rupesinkin husaariksi, kun luulin, ettei täällä tarvitsisi kursailla; mutta hän sanoi, että valehtelen ... antakoon siis hyvitystä...
— Tämä on kaikki oivallista, kukaan ei pidä teitä pelkurina, mutta tämä ei kuulu asiaan. Kysykää Denisovilta, käykö päinsä, että junkkari vaatii hyvitystä rykmentinpäälliköltä?
Denisof kuunteli keskustelua synkkänä, viiksiään pureskellen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua siihen puuttua. Aliratsumestarin kysymykseen hän vastasi ravistaen kieltävästi päätään.
— Upseerien kuullen puhutte te rykmentinpäällikölle tästä konnantyöstä, — jatkoi aliratsumestari. — Bogdanitsh (rykmentinpäällikköä kutsuttiin Bogdanitshiksi) teidät nolasi.
— Eipähän nolannut, sanoihan vain, että valehtelen.
— Niinpä niin, te puhuitte hänelle tyhmyyksiä, ja sentähden on teidän pyydettävä anteeksi.
— Mahdotonta! — Rostof huudahti.
— En luullut teitä tällaiseksi, — puhui aliratsumestari ankaran vakavana. — Ette taivu pyytämään anteeksi, mutta sanon teille, ettette ole loukannut ainoastaan häntä, koko rykmenttiä olette loukannut, meitä kaikkia olette syvästi loukannut. Selitän asian teille: kunpahan olisitte hieman ajatellut, olisitte neuvotellut, miten asiasta olisi suoriuduttu; mutta sen sijaan päätä puhkaa hölöttämään, ja vielä upseerien kuullen. Mitä on nyt rykmentinpäällikön tehtävä? Upseeri on tuomittava ja koko rykmentin kunnia on häväistävä? Onko koko rykmentin kunnia jätettävä yhden konnan varaan? Niinkö on meneteltävä teidän mielestänne? Mutta Bogdanitshpa oli reima poika, hän sanoi että valehtelette. Ikävää; mutta minkä sille teet, veliseni: oma syynne. Ja nyt, kun asia aijotaan sotkea, niin te jonkinlaisesta ylpeydestä ette taivu pyytämään anteeksi, vaan aijotte kertoa kaikki. Teitä harmittavat päivystysvuorot, mutta ette taivu pyytämään anteeksi vanhalta, kunnialliselta upseerilta! Vikansa on kai Bogdanitshillakin, mutta rehellinen ja urhoollinen hän on, ja sitä paitsi iäkäs eversti, ettekä sittenkään taivu; mutta rykmentin kunnia on teille vähäpätöinen? — Aliratsumestarin ääni alkoi väristä. — Te, veliseni, olette rykmentissä pyhättömän ajastajan; tänäpänä täällä, huomenna siirrytte jonnekin adjutantiksi; teistä on yhdentekevää, vaikka sanotaankin: "Pavlogradin rykmentin upseerien joukossa on varkaita!" Mutta meistä ei ole yhdentekevää. Puhunko totta, Denisof? Onko yhdentekevää?
Denisof oli yhä vaiti ja istui liikkumattomana, vilkaisten silloin tällöin loistavilla, mustilla silmillään Rostoviin.
— Teille on ylpeytenne kallis, ette taivu anteeksi pyytämään, — jatkoi aliratsumestari, — mutta meille vanhuksille, jotka olemme paraat päivämme eläneet rykmentissä, ja, jos Jumala suo, sen helmassa ummistamme silmämme, meille on rykmentin kunnia kallis, ja Bogdanitsh sen tietää. Ah, miten kallis, veliseni! Huonosti olette tehnyt, huonosti! Suuttukaa, jos haluttaa, mutta sanon aina totuuden. Huonosti tehty!
Ja aliratsumestari nousi ja kääntyi selin Rostoviin.
— Totta, hitto vieköön! — huusi Denisof, hypähtäen seisaalleen. — No, Rostof! No.
Rostof, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten, katseli molempiin upseereihin.
— Ei, herrat, ei ... älkää luulko ... hyvin ymmärrän, suotta ajattelette minusta sellaista ... minä ... minulle ... rykmentin kunnia on minulle... Taistelussa olen osoittava, ja lipun kunnia on minulle... Mutta yhdentekevä, tottatosiaan, olen syyllinen!... — Kyyneleet helmeilivät hänen silmissään. — Olen syyllinen, syvästi syyllinen! No, mitä vielä haluatte?
— Se on miehen puhetta, kreivi, — sanoi aliratsumestari kääntyen Rostoviin, ja lyöden häntä suurella kämmenellään olalle.
— Olenhan sanonut, — huudahti Denisof, — hän on kelpo poika.
— Näin on paras, kreivi, — lisäsi aliratsumestari; ja näytti siltä niinkuin hän Rostovin myöntymisen johdosta olisi ruvennut kutsumaan häntä kreiviisi. — Menkää ja pyytäkää anteeksi, teidän jaloutenne, niin.
— Hyvät herrat, teen kaikki, kenkään ei ole kuuleva sanaakaan asiasta, — puhui Rostof rukoilevalla äänellä, — mutta anteeksi en voi pyytää; jumaliste en voi, tuli mitä tuli! Miten voisinkaan pyytää anteeksi aivan kuin pieni poikanen?
Denisof remahti nauramaan.
— Omaksi vahingoksenne. Bogdanitsh on pitkävihainen, jukopäiväisyytenne käy teille kalliiksi, — sanoi Kirsten.
— Tämä ei ole jukopäiväisyyttä, jumaliste, ei olekkaan! En voi teille selittää tätä tunnetta, en voi...
— No, tehkää miten tahdotte, — sanoi aliratsumestari. — Entä, minne on tuo konna joutunut?
— Sairaaksi on tekeytynyt, huomisessa päiväkäskyssä hänet erotetaan, — sanoi Denisof.
— Sairas siis, muuten asiaa ei saisikaan selittää, — sanoi aliratsumestari.
— Olkoon sairaus, tai mitä lieneekin, mutta tulkoon hän vain minun tielleni, niin tapan heti, — huusi Denisof verenhimoisena.
Huoneeseen astui Scherkof.
— Mistä sinä? — huusivat upseerit tulijalle.
— Liikkeelle, hyvät herrat. Mack on antautunut armeijoineen, loppu.
— Valehtelet!
— Itse näin.
— Miten? Mackinko näit elävänä? käsineen, jalkoineen?
— Liikkeelle! Liikkeelle! Antakaa hänelle pullo tällaisesta uutisesta. Miten olet tänne joutunut?
— Siirrettiin taas rykmenttiin tuon kirotun Mackin tähden. Itävaltalainen kenraali valitti. Toivotin hänelle onnea Mackin saapumisen johdosta... Mikä sinun on, Rostof, olet aivan kuin olisit ollut saunassa?
— Täällä on, veli hyvä, jo toista päivää ollut paha merrassa.
Huoneeseen astui rykmentin adjutantti ja vahvisti Scherkovin tuoman uutisen. Seuraavana päivänä oli lähdettävä liikkeelle.
— Liikkeelle, hyvät herrat!
— Jumalalle kiitos, onpa jo vetelehdittykin.
Kutusof vetäytyi Wieniä kohti, hävittäen mennessään sillat Innistä (Braunaun luona) ja Traunista (Linzin luona). Lokakuun 23 p:nä menivät venäläiset joukot Ennsin yli, kulkien keskipäivällä kuormastoineen, tykistöineen samannimisen kaupungin läpi molemmin puolin siltaa.
Oli lämmin syksyinen päivä, ja sataa tihutteli vähä väliä. Kukkulalta, minne olivat asetetut siltaa suojelevat venäläisten tykit, avautui laaja näköala. Toisinaan peitti tämän näköalan vihmasade aivan kuin muslini-esirippu, toisinaan taas se avautui laajaksi, ja auringonpaisteessa näkyivät esineet kauvas ja selvästi ja välkkyilivät kuin olisivat olleet lakalla voidellut. Alhaalla uinui sievonen kaupunki punakattoisine, valkoisine taloineen, kirkkoineen ja siltoineen, jonka molemmin puolin tunkeili ja hääri suunnattomia venäläisten joukkoja. Tonavan polvekkeessa näkyi laivoja, saari ja linna puistoineen, jota ympäröi sillä kohdalla Tonavaan laskevan Ennsin vedet. Näkyi Tonavan kallioinen vasen ranta, jota peittivät mäntymetsät. Salaperäisinä siinsivät kaukaiset vihertävät huiput ja autereiset rotkot. Villin koskemattomalta näyttävän mäntymetsän keskestä kurkistelivat luostarin tornit; kaukana vuorella. Ennsin toisella puolella liikuskelivat vihollisen ratsastavat tiedustelijajoukkuet.
Tykkien keskessä kukkulalla seisoivat etumaisina: jälkivartion kenraali ja hänen seurue-upseerinsa tähystellen kaukoputkella seutua. Jonkun verran taempana istui tykintelalla Nesvitski, jonka ylipäällikkö oli lähettänyt jälkivartioon. Nesvitskin ratsupalvelija, kasakka, antoi herralleen repun ja taskumatin, ja tämä kestitsi upseereita piirailla ja kuminaviinalla. Iloisina kokoontuivat upseerit hänen ympärilleen. Toiset olivat polvillaan, toiset istuivat turkkilaisen tapaan kostealla nurmikolla:
— Ei ole ollut paksupää se itävaltalainen ruhtinas, ken tuonne on rakentanut linnansa. Ihana paikka. Miksette syö, herrat? — puhui Nesvitski.
— Tuhannet kiitokset, ruhtinas, — vastasi eräs upseeri, ja ilo loisti hänen silmistään, kun sai keskustella arvokkaan esikunta-upseerin kanssa. — Ihana seutu. Kuljimme aivan puiston vieritse, näimme kaksi hirveä, ja talopa vasta oli verraton!
— Katsokaahan, ruhtinas, — sanoi toinen, jonka kovin teki mieli ottaa vielä piiras, muttei oikein ilennyt, ja sentähden oli tarkastelevinaan seutua, — katsokaahan, jopa on tuolla meidän jalkaväkeä. Kas tuolla, niityn pälveellä kylän takana, kolme miestä kiskoo jotain. Puhtaan tekevät tuosta hovista, — hän sanoi, nähtävästi hyväksyen heidän tekonsa.
— Sepä, sepä, — Nesvitski sanoi. — Ei, mutta minullapa halu olisi, — hän lisäsi, pureskellen kauniissa, kosteassa suussaan piirasta, — tuonne pistäytyä.
Hän osoitti vuorelta siintävää luostaria. Hän hymähti, silmänsä kävivät tihruisiksi ja alkoivat välkkyä.
— Eikö olisi verratonta, herrat!
Upseerit pyrähtivät nauramaan.
— Saisipa edes hieman peloitella noita nunnatylleröitä. Sanotaan heidän olevan italiattaria, nuoriakin kuuluu olevan joukossa. Tosiaankin viisi vuotta antaisin elämästäni!
— Tietenkin on heidänkin ikävä, — sanoi nauraen eräs muita rohkeampi upseeri.
Upseerien näin haastellessa osoitti seurue-upseeri jotain kenraalille; tämä katsoi kaukoputkella.
— Totta tosiaan, totta tosiaan, — sanoi kenraali kiukkuisena, laskien kaukoputkea silmiltään ja kohautellen harteitaan, — alkavat pyyhkäistä tykeillään ylimenopaikkaa. Ja mitä he siellä nahjustelevat?
Paljaalla silmällä saattoi joen toiselta rannalta eroittaa vihollisen tykkeineen. Näkyi maidonvalkea savupilvi, ja pian kuului kaukainen tykin jymäys: Selvästi huomasi, miten venäläiset alkoivat kiirehtiä ylimenopaikalla.
Nesvitski puhkasi syvään, nousi seisaalleen ja astui hymyhuulin kenraalin luo.
— Ettekö halua haukata hieman, teidän ylhäisyytenne? — hän sanoi.
— Asiat ovat hullusti, — sanoi kenraali, vastaamatta hänen kysymykseensä, — meikäläiset ovat vitkastelleet.
— Vienkö käskyn, teidän ylhäisyytenne? — kysyi Nesvitski.
— Niin, viekää, tehkää hyvin, — sanoi kenraali, toistaen tarkalleen jo kerran ennen antamansa käskyn, — ja sanokaa husaareille, että heidän on viimeisinä mentävä sillan yli ja sitten sytytettävä silta, kuten olen käskenyt; ja tarkastakoot virikkeet sillalla.
— Sangen hyvä, — Nesvitski vastasi.
Hän huusi kasakkaa tuomaan hevosen, käski korjaamaan repun ja taskumatin ja kieräytti keveästi raskaan ruhonsa satulaan.
— Poikkeanpa tosiaankin nunnia tervehtimään, — sanoi hän upseereille, jotka hymyillen katselivat häntä, ja läksi ratsastamaan laaksoon kiemurtelevaa polkua pitkin.
— No, kapteeni, minne asti vie, koettakaapa! — sanoi kenraali, kääntyen tykistöupseeriin. — Huvitelkaa hieman ikäviinne.
— Miehistö tykkien ääreen! — huusi upseeri.
Tuossa tuokiossa juoksivat tykkimiehet iloisina nuotioiden äärestä ja syöttivät tykit.
— Ensimäinen! — kuului komentohuuto.
Reimasti laukasi n:o 1. Kuului huumaava metallin poru, ja laaksossa olevien venäläisten päiden yli lensi vinkuen kranaatti. Vihollista se ei saavuttanut, ei lähimainkaan; näkyi savupilvi, kranaatti räjähti.
Sotamiesten ja upseerien kasvot ilostuivat tästä äänestä; kaikki kavahtivat jalkeilleen ja seurasivat innokkaasti laaksossa liikehtiviä venäläisiä, jotka täältä korkeudesta eroitti kuin kämmeneltään, ja joen toiselta puolelta lähestyvän vihollisen liikkeitä. Samassa hetkessä solui pilvi auringon edestä, ja tämän yksinäisen laukauksen hurmaava jyrähdys ja auringon kirkas loiste sulivat rohkaisevaksi ja riemastuttavaksi tunnelmaksi.