— Mutta mitä ajattelette tästä viimeisestä komediasta, kruunauksesta Milanossa? — sanoi Anna Pavlovna. — Ja entäs tämä komedia sitten: 'Genuan ja Luccan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle. Ja herra Bonaparte istuu valta-istuimella ja toteuttaa kansojen toivomuksia! Hurmaavaa! Ei, tämä vie ihmiseltä järjen! Aivanhan näyttää maailma menettäneen päänsä!
Ruhtinas Andrei myhähti ja katsoi Anna Pavlovnaa suoraan silmiin.
(Dieu me la donne, gare à qui la touche",[7]— sanoi hän (Napoleonin sanat kruunua päähänsä asettaessaan). — Kerrotaan hänen olleen jumalaisen kauniin näitä sanoja lausuessaan, — lisäsi ruhtinas ja toisti vielä kerran nuo sanat Italian kielellä: (Dio mi la dona, gai a qui la tocca".
— Toivon, — jatkoi Anna Pavlovna, — että tämä vihdoinkin on se pisara, joka saa maljan kukkuroilleen. Hallitsijat eivät enää voi kärsiä tätä miestä, joka uhmaa kaikkea.
— Hallitsijat! En puhu Venäjästä, — sanoi vikomtti kohteliaasti ja toivottomasti: — Hallitsijat, neitiseni! Mitä ovat he tehneet Ludvig XVIII:n hyväksi, mitä kuningattaret, mitä Elisabethin hyväksi? Ei mitään, — jatkoi hän innoissaan. Uskokaa, he ovat saaneet rangaistuksen bourbonein asian kavaltamisesta. Hallitsijat? He lähettävät lähettiläänsä onnittelemaan vallananastajaa.
Ja ylenkatseellisesti huoahtaen hän kääntyi istuimellaan. Kuultuaan nämä viimeiset sanat ruhtinas Hippolyt, joka koko ajan oli tarkastellut vikomttia lornetillaan, äkkiä kääntyi pikku ruhtinattareen, pyysi häneltä neulan ja alkoi selitellä hänelle Condé suvun vaakunaa, samalla piirrellen neulalla pöytään. Hän oli niin vakavan näköinen näitä selityksiä tehdessään, että näytti kuin olisi ruhtinatar häneltä niitä pyytänyt.
— Kilven vinojana punainen, reunat punaiset ja taivaansiniset — Condé suvun vaakuna.
Ruhtinatar kuunteli häntä hymyillen.
— Jos Bonaparte vielä vuodenkin istuu Ranskan valta-istuimella, — jatkoi vikomtti alettua keskustelua, — niin menevät asiat liian pitkälle. — Eikä hän lainkaan toisia kuunnellut, seurasihan vain omia aatoksiaan, sillä hän tiesi paraiten tuntevansa asian. — Vehkeilyillä, väkivallalla, karkoituksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan kelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin...
Hän kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. Pierre tarttui keskusteluun jotain sanoakseen (keskustelu häntä kannusti), mutta Anna Pavlovna, joka yhä häntä vartioi, keskeytti hänet:
— Keisari Aleksanteri, — sanoi hän surumielisesti, kuten hän aina puhui keisarillisesta perheestä, — keisari Aleksanteri on ilmoittanut jättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan. Eikä ole epäilystäkään, luulen minä, että kansa, päästyään vallananastajista, heittäytyy laillisen kuninkaan syliin, — sanoi Anna Pavlovna, koettaen olla ystävällinen pakolaisille ja rojalisteille.
— Se on epäiltävää, — sanoi ruhtinas Andrei. —Monsieur le vicomteaivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän vaikeaksi entiselleen palautumisen.
— Kuulemani mukaan, — puuttui taas Pierre keskusteluun, — on melkein koko aatelisto jo siirtynyt Bonaparten puolelle.
— Tätä väittävät bonapartistit, — sanoi vikomtti, vilkaisematta edes Pierreen. — Nykyään on vaikea saada selville Ranskan yleinen mielipide.
— Onpas Bonaparte sen lausunut, — sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti.
Selvästi huomasi, ettei Mortemart häntä miellyttänyt, ja että hän, vaikkei edes häneen katsonut, suuntasi puheensa häneen.
"Minä osoitin heille tien kunniaan", — jatkoi hän hetken vaiti oltuaan Napoleonin sanoilla: — "he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni, he syöksyivät joukoin"... En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut oikeus näin sanoa.
— Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. — Herttuan murhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina. Joskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, — puheli vikomtti Anna Pavlovnaan kääntyneenä, — niin herttuan murhan jälkeen on taivas saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.
Eivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä palkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas takertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen lausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.
— Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, — hän lausui; — ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus, ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.
— Jumalani! Jumalani! — supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.
— Mitä sanoittekaan,monsieur Pierre, pidättekö murhaa sielun suuruutena' — sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.
— Ah! Oh! — kuului joka puolelta.
— Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi mäjäytellä kämmenellä polveensa.
Vikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli lasiensa kuulijoihin.
— Puhun täten sentähden, — jatkoi hän epätoivoisena, — että bourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja sentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.
— Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? — sanoi Anna Pavlovna.
Mutta Pierre jatkoi puhettaan.
— Ei, — lausui hän, innostuen yhä enemmän: — Napoleon on suuri, sillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja säilytti kaiken hyvän — kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja painovapauden — ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.
— Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle kuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin häntä suurena ihmisenä, — sanoi vikomtti.
— Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle vallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja sentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, — jatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä välilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa mahdollisimman räikeästi.
— Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä?... Tämän jälkeen ... mutta ettekö haluaisi siirtyä tuon pöydän luo? — toisti Anna Pavlovna.
—Contrat social, — lausu vikomtti hymyillen hillitysti.
— En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.
— Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista, — keskeytti hänet taas pilkallinen ääni.
— Nämä ovat olleet liiallisuuksia tietenkin, mutta eiväthän ne ole pääasioita, suurin merkitys on ihmisen oikeuksissa, ennakkoluulojen häviämisessä, kansalaisten yhdenvertaisuudessa; ja kaikki nämä aatteet on Napoleon säilyttänyt täydessä voimassa.
— Vapaus ja yhdenvertaisuus, — lausui vikomtti pilkallisesti, aivan kuin hän viimeinkin todenteolla olisi tahtonut osoittaa tuolle nuorukaiselle hänen puheittensa järjettömyyden: — ne ovat vain heliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa. Ken ei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta? Vapahtajamme jo aikoinaan julisti vapautta ja yhdenvertaisuutta. Ovatko ihmiset vallankumouksen jälkeen tulleet onnellisemmiksi? Päinvastoin. Me halusimme vapautta, mutta Bonaparte sen hävitti.
Ruhtinas Andrei tarkasteli hymyhuulin milloin Pierreä, milloin vikomttia, milloin emäntää. Pierren hyökkäyksen alussa Anna Pavlovna kauhistui, vaikkakin oli niin tottunut liikuskelemaan suuressa maailmassa; mutta huomattuaan, ettei vikomtti menettänyt malttiaan Pierren herjaavien puheitten johdosta, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei niitä enää voi sotkea, hän kokosi voimansa, liittyi vikomttiin ja hyökkäsi puhujan kimppuun.
— Mutta, rakasmonsieur Pierre, — sanoi Anna Pavlovna, — miten lie miehen suuruuden laita, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa vain, ihmisen, syyttä, tuomiotta?
— Minäpä kysyisin, — sanoi vikomtti, — mitenmonsieurselittää brumairen 18 päivän. Eikö se ollut petosta? Se oli konnantyö, joka ei lainkaan muistuta suuren miehen tekoja.
— Ja entäs sotavangit Afrikassa, jotka hän tappoi? — sanoi pikku ruhtinatar. — Kauheata! — Ja hän kohautti olkapäitään.
— Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, — virkkoi ruhtinas Hippolyt.
Pierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen kasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset, jotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi hymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja vieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen hyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin anteeksi pyytävän näköiseksi.
Vikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini ollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.
— Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, — sanoi ruhtinas Andrei. — Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa eroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot. Minusta ainakin näyttää siltä.
— Niin, niin, tietysti, — tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan saamastaan avusta.
— Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta ... mutta onhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.
Ruhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden ikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.
Yhtäkkiä nousi ruhtinas Hippolyt nojatuolistaan ja viittoen käsillään, hän pyysi vieraita istumaan hetkeksi.
— Olen tänään kuullut, — hän alkoi, — erinomaisen huvittavan jutun Moskovasta; tahdon sen teille kertoa. Te, vikomtti, suonette anteeksi, että kerron venäjäksi, sillä juttu muuten menettäisi suolansa.
Ja hän alkoi kertoa venäjäksi, mutta äänsi tätä kieltä aivan kuin ranskalainen, joka vuoden verran on oleskellut Venäjällä. Vieraat pysähtyivät: niin innostuneesti ja varmasti oli hän vaatinut juttuaan kuuntelemaan.
— Moskuussa oli yksi rouva,une dame. Ja hän on hyvin ahne. Ja hän tarvitte kaksi lakeija vaunun takana. Ja kovin suuria. Tämä on hänen maku. Ja hänen on yksi kamarijunfru, vielä pitempi. Hän sanoi...
Tässä alkoi ruhtinas Hippolyt miettiä, sillä hänen oli nähtävästi vaikea muistaa.
— Hän sanoi ... niin, hän sanoi: "tyttö, otta päälle livrean, mennän minun kanssa vaunun takana teke visitti".
Tässä ruhtinas Hippolyt aivasti ja alkoi nauraa hohottaa paljon ennen kuuntelijoitaan, mikä teki sangen epäedullisen vaikutuksen. Tosin monet, niiden joukossa elähtänyt nainen ja Anna Pavlovna, hymähtivät.
— Hän lähti. Äkkiä nousi voimakas tuuli. Tyttö menetti hattu, ja pitkä hiukset meni hajalle...
Tässä hän ei enää voinut pidättäytyä, vaan purskahti katkonaiseen nauruun ja naurun keskitse sai hän sanotuksi:
— Ja koko maailma sai tietää... Tähän juttu loppuikin. Ja vaikkakin oli käsittämätöntä, miksikä hän sen kertoi, ja miksikä se välttämäti oli kerrottava venäjäksi, niin olivat Anna Pavlovna ja monet muut kuitenkin kiitollisia ruhtinas Hippolytille hänen ystävyydestään, sillä täten hän miellyttävästi teki lopun Pierren ikävistä ja sopimattomista hyökkäyksistä. Jutun jälkeen alettiin puhella kaikenlaisista pikku asioista, entisistä ja tulevista tanssiaisista, seuranäytelmästä, ja siitä, missä ja koska taas tavataan.
Kiitettyään Anna Pavlovnaa ihastuttavasta illanvietosta vieraat alkoivat hajautua.
Pierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja harteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten sanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua, toisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen miellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman hattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen kenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes kenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja tottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin kerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme. Anna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on antanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:
— Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte mielipiteenne, rakasmonsieur Pierre.
Pierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä kerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään erikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: "Mielipiteet mielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo poika". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.
Ruhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen harteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa lörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt eteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren vieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.
— Menkäähän, Annette, vilustutte, — puheli pikku runtinatar, lausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. — C'est arrêté,[8]— lisäsi hän hiljaa.
Anna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa naittamishankkeistaan.
— Luotan teihin, rakas ystävä, — puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, — te kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä asiasta arvelee. Näkemiin, — ja hän poistui eteisestä.
Ruhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen puoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.
Kaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin, seisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali, toisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille käsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin kaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa mukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.
— Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, — sanoi ruhtinas Hippolyt: — ikävä... Verraton illanvietto, eikö totta, verraton?
— Sanotaan tanssiaisten olevan ylen komeat, — vastasi ruhtinatar, haivenista huultaan kohauttaen. — Siellä ovat seurapiirin kaikki kaunottaret.
— Ei toki kaikki, eipäs ole teitäkään; ei kaikki, — lausui ruhtinas Hippolyt iloisesti nauraen ja temmattuaan saalin palvelijalta, alkoi sitä sovitella ruhtinattaren kaulalle sellaisella innolla, että palvelijakin sai häneltä sysäyksen.
Liekkö ollut kömpelyyden syy tai tahallaanko (kenkään ei voinut sitä eroittaa) lie antanut kätensä niin kauvan olla ruhtinattaren kaulalla, vaikkakin saali jo oli paikallaan, mutta siltä ainakin näytti niinkuin olisi hän syleillyt nuorta naista.
Ruhtinatar irtautui hänestä sulavasti, mutta yhä sentään hymyili ja kääntyi mieheensä. Tämän silmät olivat aivan ummessa: niin väsyneeltä ja uniselta hän näytti.
— Oletko valmis? kysyi hän vaimoltaan ja katsahti samalla häneen.
Ruhtinas Hippolyt heitti kiireesti harteilleen kaapunsa, joka uusimman kuosin mukaan oli niin pitkä, että liepeet maata laahustivat, ja lähti juosta kompuroimaan ruhtinattaren jälestä portaille, joiden luona palvelija jo sovitteli ruhtinatarta vaunuihin.
—Princesse, au revoir,[9]— hän huusi, kangertaen kielellään, kuten jaloillaankin.
Ruhtinatar sovitteli pukuaan ja istuutui vaunujen hämärään; hänen miehensä asetteli miekkaansa; ruhtinas Hippolyt oli auttavinaan, mutta hääräilikin vain esteenä.
— Päästäkäähän, herraseni, — sanoi ruhtinas Andrei kuivan epäkohteliaasti ruhtinas Hippolytille, joka sulki häneltä tien vaunuihin.
— Odotan sinua, — lausui hän hyväillen ja lempeästi Pierrelle.
Eturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä. Ruhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia, jonka hän oli luvannut saattaa kotiin.
— Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen suloinen, — puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen vaunuihin. — Kerrassaan suloinen. — Hän suuteli sormiensa päitä. — Ja täydellinen ranskatar.
Hippolyt nauraa pyrähti.
— Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka olettekin niin viattoman näköinen, — jatkoi vikomtti. — Säälikseni käy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin hallitsevan henkilön veroinen.
Hippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:
— Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia. On vain vetäistävä oikeasta rihmasta.
Pierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni aivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti umpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi reuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä sattui.
— Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy sairaaksi, — puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja hieroi valkeita, pieniä käsiään.
Pierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti säihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.
— Ei, tämä abotti on merkillinen mies, mutta ei hän sentään oikein ymmärrä asiaa... Minun mielestäni on ikuinen rauha mahdollinen, mutta en taida sitä oikein lausua... Mutta ei ainakaan valtiollisen tasapainon avulla...
Ruhtinas Andreita ei nähtävästi miellyttänyt tällaiset abstraktiset keskustelut.
— Ei käy, rakkaani, kaikkialla puhuminen kaikesta mitä ajattelemme. Mutta entäs päätöksesi, joko viimeinkin olet valinnut? Hevoskaarttilainenko sinusta tulee vai valtiomies? — kysyi ruhtinas Andrei hetkisen vaiti oltuaan.
Pierre nousi istumaan ja veti jalat alleen.
— Ajatelkaahan, en vieläkään tiedä. Kumpikaan ala minua ei miellytä.
— Mutta täytyyhän sinun toki joku ala valita! Isäsi odottaa.
Kymmenvuotiaana oli Pierre lähetetty kotiopettaja-abotin seurassa ulkomaille kasvatettavaksi, ja viipyi siellä kunnes oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Kun hän oli palannut Moskovaan, päästi isä abotin palveluksestaan ja sanoi nuorelle miehelle: "Lähdehän nyt Pietariin, tarkastele ja valitse. Minä suostun kaikkeen. Tässä on kirje ruhtinas Vasilille, ja tässä on rahaa. Kirjoita kaikesta, autan sinua kaikessa." Kolmisen kuukautta oli Pierre jo ollut elämänuran etsinnässä eikä ollut mitään saanut aikaan. Tästä etsinnästä ruhtinas Andreikin hänelle nyt puhui. Pierre hierusti otsaansa.
— Mutta hän on varmaankin vapaamuurari, — sanoi hän, tarkoittaen abottia, jonka oli tavannut illanvietossa.
— Mitäpäs houreista, — keskeytti hänet ruhtinas Andrei, — puhukaamme mieluummin asiasta. — Oletko käynyt hevoskaartissa?
— En, en ole käynyt, mutta olen jo ennenkin tahtonut teille kertoa, mitä on ollut mielessäni. Paraillaan käymme sotaa Napoleonia vastaan. Jos tämä olisi vapaussota, niin käsittäisin ja ensimäisenä olisin valmis astumaan sotapalvelukseen; mutta väärin on auttaa Englantia ja Itävaltaa maailman suurinta miestä vastaan...
Ruhtinas Andrei kohautti vain harteitaan Pierren lapsellisille puheille. Hän ilmaisi kasvojensa eleillä, ettei tällaisiin tyhmyyksiin voi vastata; mutta vaikeapa olikin todella muuta vastata tähän naiviin kysymykseen.
— Jospa ihmiset sotisivat ainoastaan omasta vakaumuksestaan, niin ei olisi sotia olemassakaan, — hän sanoi.
— Se olisi verratonta, — Pierre sanoi.
Ruhtinas Andrei hymähti.
— Kenties olisi se verratonta, mutta sellaista aikaa ei koskaan tule olemaan...
— Mutta miksi lähdette te sotaan? — kysyi Pierre.
— Miksi? en tiedä. On välttämätöntä. Sitäpaitsi menen... — Hän vaikeni. — Menen siksi, että elämäni täällä ei minua tyydytä!
Viereisestä huoneesta kuului naisen puvun kahinaa. Ruhtinas Andrei vavahti, aivan kuin olisi havahtunut, ja hänen kasvoilleen välähti sama ilme kuin niillä oli ollut Anna Pavlovnan vierashuoneessa. Pierre pudotti jalkansa sohvalta. Ruhtinatar astui työhuoneeseen. Hänellä oli yllään jo kotoinen arkipuku, mutta se oli yhtä hieno ja sievä kuin vieraspukunsakin. Ruhtinas Andrei nousi ja asetti hänelle kohteliaasti nojatuolin.
— Usein olen ajatellut, miksei Annette ole mennyt miehelään? — alkoi ruhtinatar puhella ranskaksi, kuten tavallisesti, ja puhellessaan hän sovittelihe kiireellisesti ja touhussaan nojatuoliin. Miten olettekaan kaikki tyhmiä,messieurs, kun ette ole häntä ottaneet. Suokaa anteeksi, mutta te miehet ette lainkaan ymmärrä naisia. Olettepas te aimo riitelijä, herra Pierre.
— Miehennekin kanssa yhä riitelen: en käsitä, miksi hän haluaa sotaan, — sanoi Pierre hämmentymättä (joka on niin tavatonta nuoren naisen ja nuorukaisen välisissä suhteissa).
Ruhtinatar vavahti. Nähtävästi koskivat Pierren sanat häneen syvästi.
— Voi, samaa minäkin sanon! hän lausui. — En käsitä, en lainkaan käsitä, miksi miehet eivät voi soditta elää? Miksi me naiset emme mitään halua, emme mitään tarvitse? Niin, mitä tästä arvelette? Alituiseen puhun miehelleni: täällä hän on sedän adjutantti, loistavin asema. Kaikki hänet niin tuntevat, häntä niin kunnioittavat. Tässä tuonaan kuulin erään naisen Apraksinien luona kysyvän: "c'est ça le fameux prince André?" Ma parole d'honneur Kaikkialla häntä kohdellaan samoin. Hänestä voi helposti tulla sivuisadjutantti. Tiedättehän, keisarikin keskusteli hänen kanssaan sangen armollisesti. Annetten kanssa olemme puhelleet, että tämän asian sangen helposti voisi järjestää. Mitä arvelette?
Pierre katsahti ruhtinas Andreihin ja huomattuaan, ettei tämä keskustelu ystäväänsä lainkaan miellyttänyt, hän oli vastaamatta.
— Milloin matkustatte? — hän kysyi.
— Ah, älkää puhuko minulle tuosta matkasta, älkää puhuko. En tahdo kuulla siitä puhuttavan — tarttui puheeseen ruhtinatar tuolla oikullisen eloisalla äänellä, jolla puheli Hippolytin kanssa Anna Pavlovnan vierashuoneessa, ja joka ei lainkaan sopinut perhepiirissä, sillä Pierren saattoi laskea miltei perheeseen kuuluvaksi. — Tänään ajatellessani, että katkeavat kaikki nämä kalliit siteet... Ja sitten, tiedäthän Andrei? (Hän iski huomattavasti silmää miehelleen.) Minua kauhistaa! minua kauhistaa! — kuiskasi hän, ja hänen ruumiinsa vavahteli.
Hänen miehensä katsahti häneen, ja näytti aivan kuin hän olisi ihmetellyt, että huoneessa oli muitakin ihmisiä kuin Pierre ja hän itse; ja kylmän kohteliaasti hän kysyi vaimoltaan:
— Mitä pelkäät, Lise? En voi ymmärtää?
— Ovatpas kaikki miehet itsekkäitä; kaikki, kaikki itsekkäitä! Itse hän päähänpistojensa tähden, Jumala ties miksi, jättää minut, sulkee maalle yksikseni.
— Isäni ja sisareni seuraan, älä unhota, — sanoi hiljaa ruhtinas Andrei.
— Joka tapauksessa yksikseni, ilmanminunystäviäni... Ja tahtoo, etten pelkäisi.
Hänen äänensä kävi jo äkäiseksi, huuli kohoutui, mutta se ei tehnyt kasvojen ilmettä iloiseksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin eläimelliseksi. Hän muistutti nyt oravaa. Hän vaikeni, aivan kuin olisi pitänyt sopimattomana Pierren kuullen puhua raskaudestaan, josta sentään koko jupakka oli lähtösin.
— Kuitenkaan en vieläkään käsitä, mitä oikeastaan pelkäätte, — sanoi ruhtinas Andrei vitkaan, katsoa tuijottaen vaimoansa.
Ruhtinatar punastui ja viuhtasi toivottomasti käsillään.
— Ei, André, sanon teille, olette kovin, kovin muuttunut...
— Lääkärisi on kehoittanut sinua menemään aikasin levolle, — sanoi ruhtinas. — Menehän nukkumaan.
Ruhtinatar ei vastannut, mutta yhtäkkiä matala haiveninen huuli vavahti; ruhtinas nousi seisaalleen, kohautti harteitaan ja alkoi astua pitkin huonetta.
Pierre katseli lasiensa läpi naivisti ja ihmeissään milloin ruhtinaaseen, milloin ruhtinattareen ja liikahteli sohvalla aivan kuin hänkin olisi aikonut nousta, malttoi sentään mielensä ja jäi paikoilleen.
— Mitä välittäisinmonsieurPierrestä, — sanoi yhtäkkiä pikku ruhtinatar, ja hänen kauniit kasvonsa ääntyivät itkun viuruun. — Kauvan jo olen aikonut sinulta kysyäAndré: miksi olet niin muuttunut? Mitä olen sinulle tehnyt? Lähdet armeijaan, et sääli minua. Miksi?
—Lise!— lausui ainoastaan ruhtinas Andrei.
Mutta tämä sana ilmaisi sekä pyynnön että uhkauksen, ja ennen kaikkea kuvastui siinä lausujan vakaumus että varotettava on katuva sanojaan; mutta tämä jatkoi kiireesti:
— Kohtelet minua kuten sairasta tai lasta. Ymmärrän kaikki. Olitko tällainen puolisen vuotta sitten?
— Lise, lopettakaa, pyydän, — sanoi ruhtinas terävämmin.
Pierreä tämä keskustelu yhä enemmän vaivasi, hän nousi sohvalta ja astui ruhtinattaren luo. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut katsella itkeviä kasvoja ja että hänellä itsellään oli itku kurkussa.
— Rauhoittukaa, ruhtinatar. Teistä vain näyttää siltä, sillä, vakuutan teille, olen itse kokenut ... minkätähden ... koska... Ei. suokaa anteeksi, vieras on täällä liikaa... Ei, rauhoittukaa... Hyvästi...
Ruhtinas pidätteli häntä tarttumalla hänen käteensä.
— Ei, odotahan, Pierre. Ruhtinatar on niin hyvä, hän ei mitenkään voi sallia, että menettäisin hauskan illan.
— Ei, hän ajattelee ainoastaan itseään, — jatkoi ruhthiatar voimatta pidättää kiukun kyyneliä.
—Lise, — sanoi ruhtinas kuivasti, ja hänen äänestään voi helposti huomata, että hänen kärsivällisyytensä oli lopussa.
Yhtäkkiä muuttui kiukkuinen oravan ilme ruhtinattaren kauniilla kasvoilla viehättäväksi myötätuntoa herättäväksi pelon ilmeeksi; kulmainsa alta hän katsahti kauniilla silmillään mieheensä, ja hänen kasvonsa kuvastivat arkaa antautumista, kuten koiran, joka sukkelaan mutta heikosti heiluttaa painunutta häntäänsä.
— Jumalani, Jumalani! — sanoi ruhtinatar ja koottuaan toiseen käteensä hameensa poimut lähti miehensä luo ja suuteli häntä otsalle.
— Hyvää yötä,Lise, — sanoi ruhtinas, nousi seisaalleen ja suuteli kohteliaasti vaimonsa kättä, aivan kuii se olisi ollut jonkun vieraan käsi.
Ystävykset olivat vaiti. Kumpikaan ei tahtonut alkaa keskustelua. Pierre katseli ruhtinasta, joka pienellä kädellään hieroi otsaansa.
— Menkäämme illalliselle, — sanoi ruhtinas huoaten, nousi seisaalleen ja lähti astumaan ovea kohti.
He astuivat komeasti ja rikkaasti sisustettuun ruokahuoneeseen, missä kaikkialla, lautasliinoista hopeaan, fajanssiin ja kristalleihin, oli uutuuden leima, joka on niin ominaista hiljan naineitten kodeissa. Kesken ateriaa ruhtinas Andrei, nojaten kyynärvarsiinsa alkoi puhua. Selvästi huomasi, että asia jo kauvan oli ollut hänen sydämellään ja että hän nyt lopullisesti oli päättänyt sen ilmaista. Koskaan ei Pierre vielä ollut nähnyt ystäväänsä näin hermostuneena.
— Älä milloinkaan mene naimisiin, ystäväiseni; annan sinulle neuvon: älä mene naimisiin ainakaan ennen kun olet suorittanut elämäsi tehtävän, älä ennen kun olet lakannut rakastamasta valittuasi, älä ennen kun tunnet hänet täydellisesti; muuten erehdyt kauheasti ja auttamattomasti. Mene naimisiin vanhuksena, jolloin et enää mihinkään kelpaa... Sillä muuten häviää sinusta kaikki hyvä ja ylevä. Kaikki hupenee arkihuoliin. Niin, niin, niin! Älä tuijota minuun noin kummasti. Jos tulevalta jotain odotat, niin joka askeleella olet huomaava, että kaikki on mennyttä, kaikki tiet suljetut, paitsi tie vierashuoneisiin, missä saat seistä hovipalvelijain ja hölmöjen kanssa samalla palkilla... Ja silloin!...
Hän huitasi tarmokkaasti kädellään.
Pierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat entistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.
— Vaimoni, — jatkoi ruhtinas, — on verraton nainen. Hän on niitä harvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan rauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen päivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.
Ruhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä Bolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät sirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia. Jokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen eloisasti; silmät, joista silloin näytti elämän tuli sammuneen, loistivat säteilevän kirkkaina. Selvästi huomasi, että mitä elottomammalta hän näytti tavallisessa olossaan sitä tarmokkaammalta hän näytti tällaisina, melkein sairaaloisen kiihtyneinä hetkinään.
— Sinä et käsitä, miksi näin puhun, — hän jatkoi. — Onhan se kokonainen elämän historia. Sinä sanot, Bonaparte ja hänen elämän-uransa, vaikkei Pierre Bonaparten nimeä edes maininnut. — Sinä sanot Bonaparte; mutta toimiessaan Bonaparte askel askeleelta läheni päämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä, — ja hän saavutti sen. Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan menettänyt vapautesi, kuten kahlehdittu vanki. Ja kaikki toiveesi ja voimasi sinua ainoastaan painavat ja nostavat katumuksen hirviöt sinua kiusaamaan. Vierashuoneet, juorupuheet, tanssiaiset, turhamaisuus, mitättömyys, — siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa. Lähden nyt sotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta mitään en tiedä, ja mihinkään en kelpaa. Jesuis très aimable et très caustique,[11]— hän jatkoi, — ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan. Ja tämä tyhmä seurapiiri, jota ilman vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset... Jospa vain tietäisit, mitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienon hienot naiset ja yleensä naiset! Isäni on oikeassa. Itsekkäisyys, turhamaisuus, tylsyys, mitättömyys kaikessa — siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät täydessä alastomuudessaan. Kun katselet heitä suuressa maailmassa, niin luulet jotain löytäneesi, mutta ei olekkaan mitään, ei mitään, ei mitään! Niin, älä mene naimisiin, rakkaani, älä mene naimisiin, — lopetti ruhtinas Andrei.
— Minusta tuntuu naurettavalta, — sanoi Pierre, ettäte, te itseännepidätte kelvottomana, elämäänne menneenä. Teillä on kaikki, kaikki edessänne. Ja te...
Hän ei sanonutmitä te, mutta äänestään saattoi huomata, miten suureksi hän arvioi ystävänsä ja miten paljon hän odotti häneltä tulevaisuudessa.
"Miten saattaa hän näin puhua!" ajatteli Pierre. Hän piti ruhtinas Andreita kaiken täydellisen esikuvana, sentähden nimittäin, että ruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka Pierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat, ja jotka kuvaavimmin voisimme ilmaista käsitteellä — tahdon voima. Pierre oli aina ihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten ihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, suuria tietojaan (hän luki kaikki, kaikki tiesi, kaikesta oli hänellä käsitys) ja eniten hänen työ- ja opiskelemiskykyään. Joskin häntä usein kummastutti ruhtinaan haluttomuus haaveilevaan mietiskelyyn (johon hänellä itsellään oli taipumuksia), niin ei hän sitäkään pitänyt puutteena, päinvastoin voimana.
Imartelu tahi kiitos ovat aivan välttämättömiä parhaitten, ystävällisinten ja välittömimpäin suhteidenkin kestävyydelle, samoin kuin rasva pyörille.
—Je suis un homme fini,[12]— sanoi ruhtinas Andrei. — Mitäpäs minusta on puhuttavaa? puhukaamme sinusta, — hän sanoi, oltuaan hetkisen vaiti, ja hän hymyili rauhoittaville ajatuksilleen.
Tämä sama hymy kuvastui samassa hetkessä myöskin Pierren kasvoilla.
— Mutta mitä on minusta puhuttavaa? — sanoi Pierre, vetäen suunsa huolettomaan, iloiseen hymyyn. — Mikä minä olen?Je suis un bâtard![13]— Ja hän kävi äkkiä tulipunaiseksi. Selvästi huomasi, että näiden sanojen lausuminen oli hänelle ylen vaikeata. Olen nimetön, osaton... Ja sikseen, totta... — Mutta hän ei sanonut,mikä on totta. — Olen toistaiseksi vapaa, ja minun on hyvä olla. Mutta sitä vain en tiedä, mihin ryhtyisin. Tahtoisin vakavasti neuvotella teidän kanssanne.
Ruhtinas katseli häntä hyvänsuovasti. Mutta hänen ystävällisestä, hyväilevästä katseestaan pilkisti kuitenkin oman etevämmyyden tietoisuus.
— Olet minulle kallis, erittäinkin sentähden, että olet ainoa elävä ihminen koko meidän "suuressa maailmassamme". Sinun on hyvä olla. Valitse, mitä tahdot; yhdentekevää. Kaikkialla olet hyvä, mutta erään seikan sinulle sanon: Heitä Kuraginien seura ja nykyinen elämäsi. Sinulle ei lainkaan sovi nämä remuilemiset, husaari-elämä ja kaikenlaiset...
— Mitä tehdä, rakkaani? — sanoi Pierre harteitaan kohauttaen, — naiset, rakkaani, naiset!
— En ymmärrä, — Andrei vastasi. — Kunnolliset naiset, se on toinen asia; mutta Kuraginin hempukat, naiset ja viini, en ymmärrä!
Pierre asui ruhtinas Vasili Kuraginin luona ja vietti remuilevaa elämää tämän pojan Anatolin kanssa, jolle hommattiin vaimoksi ruhtinas Andrein sisarta, jotta hän lopettaisi hurjan elostelemisensa.
— Arvatkaappas mitä, — sanoi Pierre äkkiä, aivan kuin hänelle odottamatta olisi tullut mieleen onnellinen ajatus: — todentotta, olen kauvan tätä ajatellut. Näin elämällä en kykene mitään päättämään, mitään keksimään. Päätä jumottaa, kukkaro on tyhjä. Hän on kutsunut minut tänään luokseen, en mene.
— Anna kunniasanasi, ettet mene!
— Kunniasanani!
Kello kävi jo kahta, kun Pierre lähti ystävänsä luota. Oli kesäkuun kirkas yö. Pierre otti ajurin ja aikoi lähteä kotiin. Mutta mitä lähemmäksi hän saapui kotiaan sitä selvemmin hän tunsi, ettei voisi nukkua tällaisena yönä, joka enemmän muistutti aamua tai iltaa kuin yötä. Kadut olivat autiot, ja selvästi saattoi nähdä päästä toiseen. Ajaessaan Pierre muisti, että Anatol Kuragin luo tänä iltana piti kokoontua tavallinen peliseurue, ja että pelin loputtua alkaisi tavanmukainen juopottelu, joka aina päättyy Pierren lempihuvitteluun.
"Olisipa hauska lähteä Kuraginin luo", — hän ajatteli. Mutta heti muisti hän ruhtinas Andreille antamansa kunniasanan. Mutta samalla hän myös tunsi vastustamattoman halun vielä viimeisen kerran nauttia tuosta hänelle niin rakkaaksi käyneestä irstaasta elämästä — ja tämä tunnehan on niin ominainen kaikille heikoille luonteille — ja hän päätti lähteä. Ja heti pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei kunniasanalla ole mitään merkitystä, koska hän jo ennen oli luvannut saapua Anatolin luo; ja lopuksi hän päätteli, että kaikki tällaiset kunniasanat ovat vain ehdollisia käsitteitä, joilla ei ole mitään määrättyä ja varmaa merkitystä, erittäinkään silloin, kun ajattelee, että jo huomenna hän voi kuolla tai saattaa hänelle tapahtua jotain tavatonta, niin ettei enää olekkaan ei kunniallista eikä kunniatonta.
Tällaiset mietteet usein hävittivät Pierren päätökset ja aikeet. Hän lähti Anatol Kuraginin luo.
Anatol asui suuressa kivitalossa lähellä hevoskaartin kasarmia. Saavuttuaan tämän talon edustalle Pierre lähti nousemaan valaistuja ulkoportaita myöten pääkäytävään ja astui avoimesta ovesta eteiseen. Täällä ei ollut ketään; tyhjiä pulloja, kalosseja ja viittoja oli hujan hajan; löyhkyi viiniltä, kuului epäselvää puhetta ja huutoa.
Illallinen oli jo syöty ja peli lopetettu, mutta vieraat eivät vielä olleet lähteneet. Pierre heitti viitan harteiltaan ja astui etuhuoneeseen, missä pöydällä virui illallisen tähteitä ja eräs palvelija salavihkaa tyhjenteli lasien pohjia. Kolmannesta huoneesta kuului hälinää, naurua, tuttavain huutoja ja karhun mörinää. Kymmenkunta nuorukaista hääri touhussaan avonaisen akkunan luona. Kolme miestä väänsi karhunpennun kanssa; eräs heistä kuletti sitä kahleissa ja äksytti toveriensa kimppuun.
— Pidän Steevensin puolesta satasen! — huusi joku.
— Katsokaa, ettei auteta! — huusi toinen.
— Minä pidän Dolohovin puolesta! — huusi kolmas. — Erota, Kuragin,
— Jättäkäähän Mishka[14]rauhaan, täällä on veto kyseessä.
— Yhdellä henkäyksellä, muuten on veto menetetty, — huusi neljäs.
— Jaakko, tuo pullo, Jaakko! huuteli itse isäntä, pitkä kaunis mies. Hän seisoi joukon keskellä. Hän oli heittänyt takin yltään, ja hänellä oli nyt ainoastaan ohut paita, jonka rinta rehotti avollaan. Seis, hyvät herrat. Tuossapas hän on, Petrusha, rakas ystäväni, — hän puheli huomattuaan Pierren.
Akkunan luota huudettiin Pierrelle: "tule tänne — erota veto!" Tämä ääni, joka kuulosti selvältä, pisti erityisesti Pierren korviin tässä humalaisten rähinässä. Huutaja oli lyhyläntä Semjonovin kaartin upseeri, jolla oli kirkkaat vaaleansiniset silmät. Hänen nimensä oli Dolohof. Hän oli tunnettu peluri ja tappelija ja Anatolin asuintoveri. Pierre hymyili ja katseli iloisena ympärilleen.
— En lainkaan ymmärrä. Mikä on kyseessä?
— Odottakaahan, hän on aivan selvä. Antakaa pullo, — sanoi Anatol ja otettuaan pöydältä lasin hän astui Pierren luo.
— Ennen kaikkea juo.
Pierre tyhjensi lasin lasilta katsellen kulmainsa alta humalaisia vieraita, jotka taas olivat kokoontuneet akkunan luo, ja kuunteli heidän puheitaan. Anatol täytteli hänen lasiaan ja kertoi, etlä Dolohof on lyönyt vedon englantilaisen meriupseerin Steevensin kanssa siitä että juo pullon rommia istuen jalat riipuksissa kolmannen kerroksen akkunalaudalla.
— No, juohan loppuun! — sanoi Anatol ojentaen Pierrelle viimeistä lasia, — muuten en päästä!
— En juo, en tahdo, — sanoi Pierre, töytäsi Anatolin syrjään ja meni akkunan luo.
Dolohof piti englantilaista kädestä ja lausui selvästi ja täsmällisesti vedon ehdot, vilkaisten sitä tehdessään etenkin Anatoliin ja Pierreen.
Dolohof oli keskikokoinen, kiharatukkainen mies, kirkkaine vaaleansinisine silmineen. Hän oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias. Hänellä oli ajeltu ylähuuli, kuten kaikilla jalkaväen upseereilla siihen aikaan, ja siksipä näkyikin hänen suunsa niin selvästi. Ja tämä suu se olikin hänen kasvoissaan merkittävin. Sen piirteet olivat ihmeteltävän hienosti kaartuneet. Keskikohdaltaan oli ylähuuli tarmokkaasti, terävän kiilan tavoin laskeutunut tyrnevälle alahuulelle, ja täten syntyneissä kulmuksissa leikki alituisesti jonkinlainen kaksoishymy; ja kaikki tämä yhtyneenä lujaan, rohkeaan ja viisaaseen katseeseen teki sellaisen vaikutuksen, ettei näitä kasvoja voinut olla huomaamatta. Dolohof oli varaton, eikä hänellä ollut mitään erityisempiä suhteitakaan. Vaikka Anatol kuluttikin vuosittain kymmeniä tuhansia, saattoi Dolohof kuitenkin asua hänen kanssaan, vieläpä oli hän järjestänyt asiansa niinkin hyvin, että kaikki heidän tuttavansa kunnioittivat häntä enemmän kuin Anatolia. Dolohof oli mestari kaikissa peleissä ja voitti melkein säännöllisesti. Ja miten paljon hän joikaan, milloinkaan hän ei menettänyt järkeään. Sekä Kuragin että Dolohof olivat sen aikuisen Pietarin kuuluisuuksia remustelijain ja huimapäiden joukossa.
Rommipullo tuotiin; kaksi palvelijaa irroitti akkunakehystä, joka vaikeutti ulkokaiteella istumista. Mies pahat olivat nähtävästi hätääntyneet humalaisten huudoista ja neuvoista ja olivat aivan töperryksissä.
Voitonvarmana astui Anatol akkunan luo. Hän tahtoi jotain särkeä. Hän sysäsi palvelijat syrjään ja tarttui kehykseen, mutta se ei hievahtanutkaan. Helisten särkyivät ruudut.
— Koetappas sinä karhu, — sanoi hän Pierrelle.
Pierre tarttui niskapuuhun, tempasi, ja rätisten taipui tamminen kehys.
— Vedä se kokonaan pois, muuten luulevat, että siihen tartun, — sanoi Dolohof.
— Englantilainen kerskailee ... mitä? onko hyvä? ... — puhui Anatol.
— Hyvä on, — Pierre sanoi, katsellen Dolohovia, joka rommipullo kädessä astui akkunan luo, mistä näkyi aamu- ja iltaruskon syleilemä taivaanlaki.
Dolohof hyppäsi pulloineen akkunalle.
"Kuulkaahan!" — huusi hän.
Kaikki vaikenivat.
— Veto on (hän puhui ranskaa, jotta englantilainen ymmärtäisi, mutta tämä ranska ei ollut suinkaan kehutlavaa). Veto on viisikymmentä imperiaalia, tahdotteko kohottaa sadaksi? — lisäsi hän englantilaiseen kääntyen.
— En, olkoon viisikymmentä, — vastasi englantilainen.
— Hyvä, viisikymmentä imperiaalia on veto — minä juon pullon rommia yhteen henkäykseen istuen tuossa akkunavietteellä (hän kumartui ja osoitti viettävää seinän ulkonemaa) enkä pidä mistään kiinni... Niinkö?
— Sangen hyvä, — sanoi englantilainen.
Anatol kääntyi englantilaiseen, tarttui hänen hännystakkinsa nappiin ja katsellen häntä korkeudestaan (englantilainen oli lyhytkasvuinen) toisti hänelle englanniksi vedon ehdot.
— Odottakaahan! Dolohof huusi, lyöden pullolla akkunaan, jotta häntä kuunneltaisi. — Odota, Kuragin; kuulkaa. Jos joku tekee saman, maksan minä sata imperiaalia. Ymmärrättekö?
Englantilainen nyökäytti päällään, mutta vaikea oli päättää, suostuiko hän tähän uuteen vetoon tai ilmoittiko hän vain ymmärtäneensä Dolohovin sanat. Anatol yhä vain riippui englantilaisen napissa, ja vaikka tämä alati nyökkäämällä ilmoitti kaikki ymmärtäneensä, niin käänsi hän kuitenkin Dolohovin sanat englanniksi. Nuori hinterä poikanen, henkivartiahusaari, joka illan kuluessa oli hävinnyt aimo summan, hypähti akkunalle ja kurottautui katsomaan alas.
— Uu! ... uu! ... uu! ... huudahti hän katsellessaan katukivitystä.
— Pysy alallasi! — huusi Dolohof ja kiskasi upseerin akkunalta. Kannuksiinsa takertuen tämä lensi akkunalta ja kuukahti kompuroiden huoneeseen.
Asetettuaan pullon akkunalle Dolohof hiljaa ja varovaisesti ryömi akkunasta. Hän päästi jalkansa riipuksiin pidellen käsillään akkunanpielistä, sovittelihe istumaan ja saatuaan hyvän asennon päästi irti kätensä. Sitten siirrähti hän hiukan oikealle, hiukan vasemmalle ja otti pullon. Anatol toi kaksi kynttilää ja asetti ne akkunalle, vaikka ulkona jo olikin täysi päivä. Kynttilät valaisivat Dolohovin paidan selkämyksen ja kiharaisen pään. Koko seurue pakkautui akkunan luo. Englantilainen seisoi likinnä akkunaa. Pierre hymyili ja oli vaiti. Eräs seuralaisista, joka iältään oli muita vanhempi, tunkeutui pelästyneen ja suuttuneen näköisenä akkunan luo ja tahtoi tarttua Dolohovin paidan kaulukseen.
— Hyvät herrat, tämä on järjetöntä; hän menettää henkensä, — sanoi tämä seurueen järkevin ihminen.
Anatol pidätti hänet.
— Älä koske, säikäytät hänet, hän putoaa. Silloin?... Mitä silloin?... Häh?...
Dolohof katsoi taakseen, tarttui taas akkunanpieluksiin ja paranteli asentoansa.
— Ken minua vielä häiritsee, sanoi hän, harvakseen päästellen sanoja puristettujen ohkaisten huuliensa välistä, — hänet minä hetipaikalla syöksen tuonne. No!...
Sanottuaan "no!" hän käänsi päänsä, irroitti kätensä, otti pullon ja vei sen huulilleen. Hänen päänsä painui taaksepäin, vapaa kätensä kohoutui, arvatenkin tasapainon vuoksi.
Eräs palvelija, joka kokoili lasinsiruja lattialta, jäi köyryiseen asentoonsa ja katsoa tuijotti akkunaan ja Dolohovin selkään. Anatol seisoi suorana, silmät selällään. Englantilainen katseli huulet töröllään sivulta. Järkevä herrasmies pakeni huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäytyi sohvalle ja kääntyi selin akkunaan. Pierre oli peittänyt kasvonsa käsillään, ja vaikkakin hänen kasvoilleen oli jäänyt heikko hymy, huomasi sentään selvästi, että ne kuvastivat pelkoa ja kauhua. Kaikki olivat vaiti. Pierre päästi kädet kasvoiltaan: Dolohof istui yhä samassa asennossa, pää oli taipunut sentään entistään taammas, niin että niskakiharat koskettelivat paidankaulusta, ja pulloa pitelevä käsi kohoutui, joskin vaivoin ja vapisten, yhä ylemmäs. Pullo nähtävästi tyhjeni, kohoten yhä ylemmäs ja taivuttaen samalla päätä taaksepäin. "Miksi kestää tätä niin kauvan?" ajatteli Pierre. Hänen mielestään oli aikaa kulunut jo yli puolen tunnin. Yhtäkkiä väännähti Dolohovin selkä taaksepäin, ja hänen kätensä alkoi vapista; tämä väännähtys sai koko ruumiin liikkumaan, ja se hetkahti taaksepäin, käden ja pään yhä kovemmin vavistessa. Toinen käsi alkoi hapuilla akkunanpielusta, mutta laskeutui taas vähitellen. Pierre sulki taas silmänsä ja päätti mielessään, ettei enää koskaan niitä avaa. Äkkiä tunsi hän liikettä ympärillään. Hän katsahti akkunaan: Dolohof seisoi akkunalla, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta iloiset.
— Tyhjä on!
Hän heitti pullon englantilaiselle, joka näppärästi sieppasi sen ilmasta. Dolohof hypähti lattialle. Hänestä tuli vahva rommin löyhkä.
— Verratonta! Reima poika! Sepä veto! Hiis teidät vieköön kokonaan! — huudettiin eri suunnilta.
Englantilainen otti kukkaronsa ja luki rahat. Dolohof yrmisti kulmiaan ja oli vaiti. Pierre hyppäsi akkunalle.
— Hyvät herrat! Ken lyö kanssani veikan? Teen saman tempun, — hän huusi. En kaipaa veikkaakaan. Käskekää tuomaan pullo. Teen ... käskekää tuomaan.
— Koettakoon, koettakoon! sanoi Dolohof hymyillen.
— Mitä ajattelet? Oletko järjiltäsi? Kenpä sinut päästää koettamaan? Portaillakin päätäsi pyörryttää, — huudettiin eri puolilta.
— Minä juon, tuokaa pullo rommia! — huusi Pierre päättävästi, takoen humalaisen eleillä nyrkillään pöytään ja kompuroi akkunaan.
Toverit tarttuivat hänen käsiinsä; mutta hän oli niin voimakas, että työnsi kauvaksi jokaisen, ken häntä lähestyi.
— Ei, ei häntä siten saa talttumaan, ei mitenkään, virkkoi Anatol, — odottakaahan, puijaan hänet. Kuulehan, lyön kanssasi vedon, mutta vasta huomenna, nyt lähdemme kaikin ——ään.
— Lähtekäämme, — kirkui Pierre, — lähtekäämme!... Ja Mishkan otamme mukaan.
Ja hän kohmasi karhunpennun syliinsä, nosti sen rinnoilleen ja alkoi pyöriä sen kanssa ympäri huonetta.
Ruhtinas Vasili oli täyttänyt ruhtinatar Drubetskoille antamansa lupauksen. Boriksesta ilmoitettiin keisarille ja hän siirrettiin vänrikkinä Semjonovin kaarttiin. Mutta adjutantiksi tai Kutusovin seurueeseen häntä ei nimitetty, vaikka Anna Mihailovna kylläkin puuhasi ja hommaili. Pian Anna Pavlovnan illanvieton jälkeen Anna Mihailovna palasi Moskovaan ja asettui asumaan rikkaiden sukulaistensa Rostovien luo kuten tavallisesti. Rostovien luona oli Boriskin asustanut vuosikausia, ja he hänet lapsesta saakka olivat kasvattaneetkin. Jumaloitu Borjenka oli hiljan ylennetty armeijaväen vänrikiksi ja nyt hän heti siirrettiin kaarttiin. Kaartti oli jo elokuun 10 p:nä lähtenyt Pietarista, ja Boriksen, joka oli jäänyt Moskovaan varustautumaan, piti saavuttaa se Radsivilovin tiellä.
Rostoveilla vietettiin nimipäiviä, juhlittiin Nataliaa, äitiä ja nuorinta tytärtä. Aamusta alkaen kuljettelivat kuusivaljakot onnittelijoita kreivitär Rostovin suureen taloon Povarskajakadulle. Tämän talon tunsi muuten koko Moskova. Kreivitär ja hänen kaunis vanhin tyttärensä istuivat vierashuoneessa, seurustellen vieraiden kanssa, joita tuli ja meni lakkaamatta.
Kreivitär oli noin 45 vuotias nainen. Itämaisine, laihoine kasvoineen hän näytti sangen väsyneeltä ja uupuneelta, johon nähtävästi oli syynä lasten paljous — niitä oli hänellä ollut kaksitoista. Hänen liikkeittensä ja puhetapansa hitaus, joka johtui heikkoudesta, teki hänet arvokkaan ja kunnioitettavan näköiseksi. Ruhtinatar Anna Mihailovna Drubetskoi, joka oli talossa kuin kotonaan, istui myös vierashuoneessa auttaen emäntää vieraiden vastaanottamisessa ja seurusteli vieraiden kanssa, joille ei emännältä riittänyt aikaa. Nuoret oleilivat sisähuoneissa eivätkä välittäneet onnittelijoista. Kreivi johdatteli vieraitn, toisia vierashuoneeseen, toisia eteiseen ja kutsui kaikkia päivällisille.
"Olen sangen, sangen kiitollinen teille,ma chèretahimon cheromasta ja rakkaiden nimipäiväin viettäjäin puolesta. (Ma chèretahimon chersanoi hän kaikille eroituksetta, ylemmilleen ja alemmilleen.) Muistakaahan vain tulla päivällisille. Muuten loukkaannun,mon cher. Pyydän teitä sydämellisesti koko perheen puolesta, ma chère." Nämä sanat hän lausui kaikille eroituksetta, samalla tavalla hän voimakkaasti puristi kaikkien kättä, kaikille hän samalla tavalla lyhyeen nyökäytteli päätään, ja sama oli aina hänen täyteläillä, sileäksi ajelluilla kasvoillaan iloinen ilme. Saatettuaan jonkun vieraista eteiseen hän palasi vierashuoneeseen, siirsi nojatuolin jonkun toisen vieraan luo, haritti nuorekkaan ja elämänhaluisen näköisenä jalkansa, asetti kätensä polvilleen ja ruumistaan heilutellen lasketteli arveluitaan ilmoista, neuvotteli terveydestään, puhuen milloin venättä, milloin ranskaa, jota hän puhui kehnosti, mutta itsetietoisesti, kunnes taas väsyneen, mutta velvollisuuksissaan lujan näköisenä lähti saattamaan, korjaillen harmaita haituviaan kaljullaan ja kutsuen päivällisille. Toisinaan hän eteisestä palatessaan pistäysi kukka- ja palveliahuoneen kautta suureen marmorisaliin, missä katettiin pöytää kahdeksallekymmenelle hengelle. Täällä hän katseli palvelijoita, jotka kuljettelivat hopea- ja porsliiniastioita, sovittelivat pöytiä ja levittelivät niille tamastisia pöytäliinoja. Hän viittasi luokseen Dmitri Vasiljevitshin, aatelismiehen, joka hoiteli kaikkia hänen asioitaan, ja sanoi hänelle: "No, no, Mitjenka, katsohan että kaikki on hyvin. Niin, niin", puheli hän, tyytyväisenä katsellen mahdottoman pitkää pöytää. "Pääasia on — tarjoileminen. Niinpä niin..." Ja hän lähti taas, tyytyväisenä huoahtaen, vierashuoneesen.
— Maria Ljvovna Karagin tyttärineen! — ilmoitti kreivittären jättiläismäinen ratsupalvelija bassoäänellä oven suusta. Kreivitär mietti hetkisen, avasi kultaisen nuuskarasian, jonka kantta kaunisti hänen miehensä muotokuva, ja pisti nuuskaa nenäänsä.
— Nämä vieraskäynnit minut aivan uuvuttavat, — hän sanoi. — Olkoon menneeksi, olkoon hän nyt viimeinen. Ylen on hän keimaileva. Pyydä tulemaan — sanoi hän surullisella äänellä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "no, lyökää häntä nyt kylliksenne!"
Kuului hameiden kahinaa ja pitkä, täyteläinen, ylpeän näköinen nainen astui vierashuoneeseen pyöreänaamaisen hymyilevän tyttärensä kanssa.
"Rakas kreivitär, siitä on jo niin kauvan ... hän on ollut sairas lapsi rukka ... tanssiaisissa Rasumovskien luona ... ja kreivitär Apraksin ... minä olen ollut niin onnellinen..." puhelivat naiset innokkaasti, keskeyttäen toinen toistaan, ja heidän äänensä sulautuivat hameiden kahinaan ja tuolien siirtelemisestä syntyneeseen kolinaan. Ja alkoi tuollainen keskustelu, joka tavallisesti kestää vain rupeaman, sitten vieraat nousevat lähteäkseen, hameet kahisevat, ja puhellaan: "Olen ylen iloinen; äidin terveys ... ja kreivitär Apraksin", ja taas kahisevat hameet, mennään eteiseen, puetaan turkit tai kaapu ja lähdetään kotiin. Keskustelu siirtyi kaupungin silloiseen tärkeimpään tapahtumaan, tunnetun kauniin Katarinan aikuisen pohatan, kreivi Besuhovin, tautiin ja hänen lehtopoikaansa Pierreen, joka oli niin sopimattomasti käyttäytynyt Anna Pavlovna Schererin illanvietossa.
— Surkuttelen suuresti kreivi rukkaa, — lausui vieras: — hänen terveytensä on jo ennenkin ollut huono, ja nyt tämä pojan tuottama mielipaha varmaankin vie häneltä hengen!
— Mikä sitten? — kysyi kreivitär, aivan kuin ei muka olisi tietänyt, mitä vieras tarkoitti, vaikka hän ainakin viisitoista kertaa oli kuullut syyn kreivi Besuhovin mielipahaan.
— Sellaista on nykyaikainen kasvatus! Jo ulkomailla, — jatkoi vieras, — tämä nuorukainen oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt kerrotaan hänen Pietarissa tehneen sellaisia kauhutöitä, että poliisi on hänet karkoittanut sieltä.
— Jopa nyt! — sanoi kreivitär.
— Hän oli valinnut huonoja ystäviä, — puuttui puheeseen Anna Mihailovna. Kerrotaan että hän ruhtinas Vasilin pojan ja erään Dolohovin seurassa on tehnyt, Jumala ties mitä. Saivatpas siitä molemmat. Dolohof on alennettu sotamieheksi, ja Besuhovin poika on lähetetty Moskovaan. Anatol Kuraginin asian hänen isänsä jotenkuten sotki, mutta karkoitettiin hänkin sentään Pietarista.
— Mutta mitä he sitten oikeastaan tekivät? — kysyi kreivitär.
— He ovat todellisia rosvoja, erittäinkin Dolohof, sanoi vieras. Hän on Maria Ivanovna Dolohovin poika. Äiti sellainen kunnioitettava ihminen, ja entäs poika? ajatelkaahan: kolmisin olivat he saaneet jostain karhun, asettivat sen keskelleen vaunuihin ja veivät sen näyttelijättärien luo. Poliisi riensi heitä hillitsemään. Nämä poliisiin käsiksi, sitoivat hänet selin karhun selkään ja sysäsivät karhun kanavaan; karhu uida pulikoi, ja poliisi on selässä.
— Hauskalta mahtoi,ma chère, poliisi näyttää, — huudahti kreivi nauruun pakahtumaisillaan.
— Ah, kauheata! Mitä siinä on naurettavaa, kreivi?
Mutta tahtomattaankin nauroivat naiset itsekin.
— Vaivoin pelastettiin onneton, — jatkoi vieras. — Näin järkevästi huvittelee kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin poika! — hän lisäsi. — Ja on kerrottu, miten hän on hyvin kasvatettu ja viisas. Mihin on nyt vienyt ulkomaalainen kasvatus? Toivon, ettei kukaan täällä seurustelisi hänen kanssaan, vaikka hän onkin niin rikas. Minulle aijottiin esittää hänet. Kieltäydyin jyrkästi: minulla on tyttäriä.
— Miksi sanotte, että tämä nuorukainen on niin rikas? — kysyi kreivitär, kääntyen neitosista, jotka heti tämän huomattuaan alkoivat jutella keskenään, eivätkä olleet kuuntelevinaan kreivittären puhetta. — Kreivi Besuhovillahan on ainoastaan aviottomia lapsia. Tietääkseni ... on Pierrekin avioton.
Vieras häiläytti kädellään.
— Hänellä on luullakseni ainakin kaksikymmentä aviotonta.
Ruhtinatar Anna Mihailovnakin takertui keskusteluun; nähtävästi hän tahtoi näyttää, minkälaisia suhteita hänellä on ja miten hyvin hän tuntee suuren maailman asiat.
— Näin on asia, — hän sanoi merkitsevästi ja melkein kuiskaten. — Kreivi Kirill Vladimirovitshin maine on tunnettu... Lastensa luvunkin hän jo on unohtanut, mutta tämä Pierre on ollut hänen lemmikkinsä.
— Miten kaunis olikaan ukko vielä viime vuonna! — sanoi kreivitär. — Kauniimpaa miestä en milloinkaan ole nähnyt.
— Nyt on hän kovin muuttunut, — sanoi Anna Mihailovna. — Niin, minun piti sanoa, — hän jatkoi: — ruhtinas Vasili on vaimonsa kautta koko omaisuuden perillinen, mutta isä on suuresti rakastanut Pierreä, toimittanut hänelle kasvatuksen ja kirjoittanut keisarille ... niin että vaikea on sanoa, kenpä hänen kuoltuaan (hän on niin heikko, että joka hetki odotetaan kuolemaa, jaLorrainon saapunut Pietarista) saa tämän suunnattoman omaisuuden, Pierrekö, vai ruhtinas Vasili. Neljäkymmentä tuhatta sielua ja miljoonat. Minä tiedän omaisuuden tarkalleen, sillä itse ruhtinas Vasili on minulle kertonut. Ja onpa Kirill Vladimirovitsh kaukaista sukuakin minulle äidin puolelta. Ja hän se oli Borikseni risti-isänäkin, — lisäsi hän, aivan kuin ei tälle seikalle olisi tahtonut antaa mitään merkitystä.
— Ruhtinas Vasili saapui eilen Moskovaan. Hän on tarkastusmatkalla, kerrotaan, — lausui vieras.
— Niin, mutta meidän kesken sanottuna, — puhui Anna Mihailovna, — tämä on tekosyy; todellisuudessa hän on saapunut Kirill Vladimirovitshin tähden, kuultuaan, että hän on niin heikkona.
— Mutta,ma ehère, tämä on verraton juttu, kreivi sanoi, ja huomattuaan, ettei vieras häntä kuunnellut, hän kääntyi neitosten puoleen: — mahtoi poliisi olla hauskan näköinen.
Ja kuvailtuaan mielessään, miten poliisi huitoi käsillään, hän taas pyrskähti äänekkääseen nauruun, joka saattoi koko hänen täytelään ruumiinsa heilumaan. Näin nauravat ihmiset, jotka elämänsä kaiken ovat hyvin syöneet ja etenkin juoneet... "Niin, välttämäti meille päivällisille, tehkää hyvin", hän sanoi.
Syntyi hiljaisuus. Kreivitär katseli vierasta suloisesti hymyillen, mutta samalla hän suinkaan ei salannut, että vieras voi lähteä häntä loukkaamatta. Vieraan tytär jo oikoi vaatteitaan, katsellen kysyvästi äitiään, kun yhtäkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua ovea läheneviä naisten ja miesten askelia, joku siellä kompastui tuoliin, ja kaatoi sen, ja vierashuoneeseen juosta tuoksahti kolmentoista vuotias tyttönen. Hän pisti äkkiä jotain lyhyen musliinihameensa alle ja pysähtyi keskelle huonetta. Selvästi huomasi, että hän varomattomasti paetessaan oli tullut liian kauvaksi. Samassa ilmestyivät ovelle punakauluksinen ylioppilas, kaartin upseeri, viisitoista vuotias tyttö ja paksu punaposkinen poikanen lapsen tauttu yllä.
Kreivi hypähti nojatuolistaan ja mennä vaapersi kädet levällään tyttöstä kohti ja kaappasi hänet juoksusta syliinsä.
— Kas tässäpä hän on! — huusi hän nauraen. — Nimipäiväin viettäjä! Rakas nimipäiväin viettäjäni!
— Rakkaani, kaikella on aikansa, — sanoi kreivitär, tekeytyen ankaraksi. — Sinä hänet pilaat hemmoittelullasi,Elie, — lisäsi bän miehelleen.
— Hyvää päivää, rakkaani, toivotan onnea, — sanoi vieras. — Miten suloinen lapsi! — hän lisäsi, kääntyen äitiin.
Tyttösellä oli mustat silmät ja suuri suu; hän ei ollut kaunis, mutta eläväinen. Hänen hennot lapsenharteensa vavahtelivat kiivaasta juoksusta ja nyörre-miehustan puristuksesta. Hänen mustat kiharansa hulmuilivat niskalla, hennot käsivartensa olivat paljaat, pienet jalkaset pitsisuisissa housuissa ja avonaisissa kengissä. Hän oli siinä suloisessa iässä, jolloin tyttö ei enää ole lapsi, mutta lapsikaan ei vielä neitonen. Riuhtaistuaan itsensä isän syleilystä hän juoksi äidin luo ja välittämättä vähääkään tämän ankarasta huomautuksesta kätki hehkuvat kasvonsa hänen pitsiseen mantteliinsa ja remahti nauramaan. Häntä jokin seikka nauratti, ja katkonaisesti hän puhui nukesta, jonka veti hameensa alta.
— Näettekö?... Nukke... Mimi... Näettekö?
Ja enempää Natasha ei voinut puhua (hänestä tuntui kaikki naurettavalta). Hän vaipui taas äitinsä helmaan ja nauraa helitti niin äänekkäästi ja heleästi, että kaikki, keimaileva vieraskin, väkisinkin hertyivät nauramaan.
— No, mene, mene tollukoinesi, — puhui äiti teeskennellyn ankarana sysäten tyttöä luotaan. — Tämä on nuorin tyttäreni, — hän sanoi, vieraaseen kääntyen.
Natasha nosti hetkeksi kasvonsa äidin pitsimanttelista ja katseli häntä silmiin läpi naurun kyynelten ja kätki taas päänsä helmaan.
Vieras, joka täten oli pakotettu ihailemaan tätä perhekohtausta, piti velvollisuutenaan yhtyä siihen jollakin tavalla.
— Sanokaahan, rakkaani, — hän sanoi, kääntyen Natashaan, — miten on tämä Mimi teille sukua? Varmaankin tytär?
Natashaa ei miellyttänyt tämä lapsellinen puhuttelutapa. Hän ei vastannut mitään, katsahtihan vain totisena vieraaseen.
Sillä välin oli nuori polvi: Boris — upseeri, ruhtinatar Anna Mihailovnan poika, Nikolai — ylioppilas, kreivin vanhin poika, Sonja — kreivin viidentoista vuotias veljentytär, ja pikku Petrusha — kreivin nuorin poika, asettuneet istumaan vierashuoneeseen. Selvästi huomasi, miten he koettivat hillitä itseään ja pidätellä sopivaisuuden rajoissa hilpeyttään ja iloaan, joita uhkasi heidän jokainen piirteensä. Huomasi, että sisähuoneissa, mistä he olivat tulleet sellaisella jyryllä, heillä oli ollut iloisempia keskusteluaineita kuin vierashuoneessa, missä puhuttiin kaupungin jouruista, ilmasta ja kreivitär Apraksinista. Silloin tällöin he vilkuilivat toisiinsa ja vaikea heidän oli pidättyä naurusta.
Nuorukaiset, ylioppilas ja upseeri, olivat lapsuuden ystävät ja samanikäiset; molemmat olivat he kauniit, mutteivät lainkaan toistensa näköiset. Boris oli vaaleanverevä, pitkä nuorukainen, jolla oli säännölliset, hienot piirteet ja rauhallisen kaunis ilme; Nikolai oli lyhyläntä kiharatukkainen, ja ilme hänen kasvoillaan oli avonainen. Hänen ylähuulessaan eroitti jo mustia haivenia, ja hänen kasvonsa uhkuivat yritteliäisyyttä ja innostusta. Nikolai punastui tultuaan vierashuoneeseen. Huomasi, miten hän yritti jotain lausua, muttei keksinyt sopivaa; Boris taas oli heti kuin kotonaan ja kertoi rauhallisen leikillisesti, miten hän oli tuntenut Mimi-nuken tämän ollessa vielä nuori neitonen, jolloin sillä vielä oli ehjä nenä, ja miten se viimeisten viiden vuoden kuluessa on kovin vanhentunut ja saanut halkeaman kalloonsa. Tämän sanottuaan hän vilkaisi Natashaan. Tämä käänsi hänelle selkänsä, vilkaisi pikku veljeensä, joka silmät sirillään nauraa hihitti pakahtuakseen. Kun hän tunsi, ettei enää voi itseään hillitä, lähti hän huoneesta minkä pienistä jaloista lähti. Boris ei nauranut.
— Te olette luullakseni myös lähtöhommissa, äiti? Käskenkö tuomaan vaunut? — hän sanoi, kääntyen hymyillen äitiinsä.
— Olen, mene, mene, käske hankkiutumaan, — vastasi äiti hymyhuulin.
Boris pujahti hiljaa ovesta ja lähti Natashan jälestä; paksu poikanen lähti vihaisena heidän jälestään ja näytti aivan kuin olisi hän ollut kiukuissaan kun häntä toimissaan häirittiin.
Nuorista, lukuun ottamatta kreivittären vanhinta tytärtä (joka oli neljä vuotta Natashaa vanhempi ja käyttäytyi jo kuin aikuinen) ja vierasta neitiä, jäivät vierashuoneeseen Nikolai ja hänen serkkunsa Sonja. Sonja oli hentorakenteinen, pienen pieni tummanverevä neitonen, jonka pehmyt, mutta silti tulinen katse tuikehteli pitkien ripsien välitse. Hänellä oli kahteen kertaan pään ympäri kierretty paksu, musta palmikko, ja ihon väri oli hieman kellahtava kasvoissa ja erittäinkin paljaissa ohuvissa, mutta siroissa, jäntevissä käsivarsissa ja kaulassa. Liikkeittensä sulavuuden, pienten jäsentensä pehmeyden ja joustavuuden ja jonkunverran hillityn, viekkaan käytöstapansa suhteen hän muistutti kaunista, vaikkeikaan vielä täysin kehittynyttä kissanpoikaa, josta aikaa voittaen tulee viehättävä kissa. Hänen mielestään oli nähtävästi hienoa hymyilyllä ilmaista osanottonsa yhteiseen keskusteluun; mutta väkisinkin katselivat hänen silmänsä pitkien, tuuheiden ripsien alta armeijaan lähtevää serkkua sellaisella neitseellisen intohimoisella jumaloimisella, ettei hänen hymynsä hetkeksikään saattanut ketään viedä harhaan, ja selvästi huomasi, että kissanpoika oli istahtanut vain sentähden, että sitten rennommin saisi hyppiä ja leikkiä serkkunsa kanssa, kun hekin, kuten Boris ja Natasha, pääsisivät pujahtamaan vierashuoneesta.
— Niin,ma chère, — sanoi vanha kreivi, kääntyen vieraaseen ja osoittaen poikaansa Nikolaita. — Nyt on hänen ystävänsä Boris ylennetty upseeriksi, ja hän ei tahdo erota ystävästään; hän jättää sekä yliopiston että minut vanhuksen: hän lähtee armeijaan,ma chère. Ja hänelle kun oli jo paikka varattu arkistossa, ja kaikki oli hyvin. Onpas tämä ystävyyttä! — sanoi kreivi kysyvästi.
— Niin, puhutaanhan, että sota on julistettu, — vieras sanoi.
— Kauvan on jo puhuttu, — kreivi sanoi. — Yhä puhutaan ja puhutaan, mutta siihen se aina jää.Ma chère, sepäs on ystävyyttä! — hän toisti. — Hänestä tulee husaari.
Vieras ei tiennyt, mitä vastaisi, ravistihan vain päätään.
— Ei lainkaan ystävyyttä, — vastasi Nikolai, ja hän punastui ja alkoi puolustautua aivan kuin olisi häntä halpamaisesti paneteltu. — Ei lainkaan ystävyyttä, tunnen vain yksinkertaisesti, että luontoni vetää sotapalvelukseen.
Hän katsahti serkkuunsa ja vieraaseen neitiin: molemmat katselivat häntä hyväksyvästi hymyillen,
— Tänään on meillä puolisilla Pavlogradin husaarirykmentin eversti Schubert. Hän on ollut täällä lomalla ja vie Nikolain mennessään rykmenttiin. Mitäpäs tehdä? — sanoi kreivi, kohauttaen harteitaan ja puhuen leikillisesti asiasta, joka nähtävästi oli tuottanut hänelle paljon surua.
— Olenhan teille jo sanonut isä kulta, — poika sanoi, — että jään luoksenne, jollette halua päästää minua. Mutta olen vakuutettu, etten muuhun kelpaa kuin sotapalvelukseen; ei ole minusta valtiomieheksi, ei virkamieheksi, sillä en saata salata, mitä tunnen, — puhui hän, yhä vilkkuen nuorekkaan veikistelevästi Sonjaan ja vieraaseen neitiin.
Kissanpoika oli imeytynyt häneen silmillään ja näytti joka hetki valmiilta alkamaan leikin ja näyttämään koko kissan luontonsa.
— No, no, hyvä! — sanoi vanha kreivi: — aina hän kiivastuu. Yhä vaan Bonaparte huumaa nuorten mielet; kaikki he ajattelevat, miten hän luutnantista tuli keisariksi. Miksei, suokoon Jumala, — hän lisäsi, huomaamatta vieraan pilkallista hymyä.
Aikuiset alkoivat puhella Bonapartesta. Julie, vieraan tytär, kääntyi nuoreen Rostoviin.
— Ikävä ettette ollut tuorstaina Arharovien luona. Oikein teitä ikävöin, — hän sanoi hellästi hymyillen.
Imarreltu nuorukainen siirsihe lähemmäs vierasta neitiä nuoruuden veikistelevä hymy huulilla ja ryhtyi hymyilevän Julien kanssa keskusteluun, lainkaan huomaamatta, miten hänen teeskennelty hymynsä mustasukkaisuuden veitsenä viilsi Sonjan sydäntä. Hän oli kiukusta punastunut, mutta koetti kuitenkin hymyillä. Keskustelun kuluessa Nikolai katsahti Sonjaan. Tämä vilkasi häneen intohimoisen ilkeästi, pidätellen kyyneliään ja koettaen hymyillä, mutta äkkiä hän nousi ja lähti huoneesta. Nikolain vilkkaus hävisi. Kun keskustelu hiukan vain taukosi, lähti hän huolekkaan näköisenä huoneesta ja alkoi etsiä Sonjaa.
— Miten ovatkaan näiden nuorien salaisuudet valkeilla rihmoilla yhteen ommellut! — sanoi Anna Mihailovna, osoittaen poistuvaa Nikolaita. —Cousinage dangereux voisinage,[15]hän lisäsi.