Rostovilaiset eivät pitkiin aikoihin olleet saaneet minkäänlaisia tietoja Nikolushkastaan; vasta keski talvella sai kreivi kirjeen, jonka osoitteesta tunsi poikansa käsialan. Saatuaan kirjeen hän säikähti ja lähti varpaillaan astuen kiireesti työhuoneeseensa, jottei kukaan häntä huomaisi. Hän sulki oven ja alkoi lukea kirjettä. Kun Anna Mihailovna sai kuulla kirjeen saapumisesta (hän muuten tiesi kaikki, mitä talossa tapahtui), tuli hän hiljaa kreivin työhuoneeseen. Kreivi luki paraillaan kirjettä, itkien ja nauraen samalla kertaa.
Vaikka Anna Mihailovnan asiat viime aikoina olivatkin parantuneet, asui hän yhä vain Rostovien talossa.
— Rakas ystäväni? — lausui hän astuttuaan huoneeseen. Hänen äänensä oli kysyvän surullinen, ja hän oli valmis lohduttamaan ja ilmaisemaan osanottonsa, mitä ikinä lieneekin tapahtunut.
Kreivi alkoi itkeä yhä rajummin.
— Nikolushka ... kirje ... haavoittunut ... oi ... ollut ... rakkaani ... haavoittunut ... kyyhkyläiseni ... kreivitär armaani ... ylennetty upseeriksi... Jumalan kiitos... Miten ilmoittaa kreivitär rakkaalle!...
Anna Mihailovna istahti kreivin viereen, kuivasi nenäliinallaan kyyneleet kreivin silmistä, omista silmistään ja kirjeeltä, luki kirjeen, rauhoitteli kreiviä ja päätti, että hän puolisiin ja iltateehen saakka valmistelee kreivitärtä ja teen jälkeen sitten ilmoittaa kaikki Jumalan avulla.
Puolisen aikana hän sitten koko ajan puheli sotahuhuista ja Nikolushkasta; kysyi pari kertaa, koska on saatu viimeinen kirje häneltä, vaikka hän sen ennestäänkin tiesi, ja huomautti sitten, että voihan kirje saapua milloin tahansa, vaikkapa jo tänään. Kreivitär kävi näistä viittauksista rauhattomaksi ja vilkuili levottomana milloin kreiviin, milloin Anna Mihailovnaan, mutta pian johti Anna Mihailovna keskustelun taas vähäpätöisiin syrjäseikkoihin. Natasha, joka perheen jäsenistä oli tarkin huomaamaan äänen, katseiden ja ilmeiden vivahduksia, höristi korvansa heti puolisille ruvettaissa ja pian oli hän selvillä, että isällä ja Anna Mihailovnalla oli jotain salattavaa, jotain veljeä koskevaa, ja että Anna Mihailovna valmistelee asiaa. Huolimatta rohkeudestaan (Natasha tiesi, miten syvästi äitiin koskivat kaikki tiedot Nikolaista), ei Natasha puolisten aikana ryhtynyt kyselemään, mutta mitään hän ei saattanut nauttia, kieppuihan vain tuolillaan, eikä välittänyt opettajattarensa huomautuksista. Heti puolisten päätyttyä lähti hän kuin nuoli Anna Mihailovnan jälkiin, saavutti hänet arkihuoneessa ja kiepahti valmistuksitta hänen kaulaansa.
— Täti kulta, kyyhkyläiseni, sanokaa mitä on tapahtunut?
— Ei mitään, ystäväiseni.
— Ei, sydänkäpyni, kyyhkyläiseni, armaani, en hellitä, tiedän, että tiedätte.
Anna Mihailovna ravisti päätään.
— Sinä olet sellainen veitikka, lapseni, — hän sanoi.
— Nikolenjkalta on varmaan kirje? Ihan varmaan! — huudahti Natasha, huomattuaan Anna Mihailovnan kasvoilla myöntävän vastauksen.
— Mutta olehan varovainen, Jumalan nimessä: tiedäthän, miten se saattaa vaikuttaa äitiin.
— Olen, olen, mutta kertokaa. Ettekö kerro? Silloin menen heti kertomaan.
Anna Mihailovna kertoi heti kirjeen sisällön ja varoitti olemaan kenellekään kertomatta.
— Kunniasanani, — sanoi Natasha, ristien silmiään, — en sano kenellekään! — ja lähti heti Sonjan luo.
— Nikolajenka ... haavoittunut ... kirje... — sanoi hän iloisen juhlallisena.
— Nikolai! — äännähti Sonja ja kalpeni.
Huomattuaan, minkä vaikutuksen tieto veljen haavasta teki Sonjaan, Natasha vasta ymmärsi tämän tiedon surullisen puolen.
Hän kiepahti Sonjan kaulaan, syleili häntä ja alkoi itkeä.
— Lievästi haavoittunut, mutta ylennetty upseeriksi, hän on jo terve, hän on itse kirjoittanut, — puhui hän kyynelissä.
— Kaikki näytte te naiset olevan samallaisia itkupussia, — sanoi Petja, astellen pitkin, varmin askelin pitkin huonetta: — olen ylen iloinen, todellakin ylen iloinen, että veljeni on näin kunnostautunut. Kaikki olettete itkupussia! ette mitään ymmärrä.
Natasha hymyili kyynelten keskitse.
— Et lukenut kirjettä? — kysyi Sonja.
— En, mutta Anna Mihailovna sanoi, että kaikki vaara on ohi, ja että hän jo on upseeri.
— Jumalan kiitos, — sanoi Sonja, silmiään ristien.
— Mutta kenties hän on uskotellut sinulle. Menkäämme äidin luo.
Petja asteli ääneti pitkin huonetta.
— Olisinpa minä ollut Nikolajenkan sijassa, vielä enemmän olisin niitä ranskalaisia tappanut, hän puheli: — he ovat niin ilettäviä! Olisin heitä tappanut niin paljon, jotta kasoja heistä olisi luotu, — hän jatkoi.
— Vaiti, Petja, oletpa koko hölmö!...
— En ole minä hölmö, vaan ne hölmöjä ovat, jotka turhista parkuvat.
— Muistatko hänet? — kysyi Natasha yhtäkkiä hetken vaitiolon jälkeen.
Sonja hymähti: "Muistanko Nikolain?"
— Ei, mutta muistatko hänet oikein niin että kaikki muistat, — puhui Natasha intoilevin elein, tahtoen nähtävästi antaa sanoilleen oikein syvällisen merkityksen. — Minäkin muistan Nikolenjkan, muistan, — hän sanoi. — Mutta Borista en muista. En lainkaan muista...
— Miten? Etkö muista Borista? — kysyi Sonja ihmetellen.
— Tosin muistan, — tiedän minkä näköinen hän on, mutta niin en muista häntä kuin Nikolajenkaa. Kun suljen silmäni, niin muistan hänet, mutta Borista en (hän sulki silmänsä), niin, en — en mitään!
— Ah Natasha, — sanoi Sonja, katsellen juhlallisen totisena ystävätärtään, aivan kuin olisi pitänyt tätä ansiottomana kuulemaan, mitä hän aikoi sanoa, ja aivan kuin olisi puhunut jollekulle toiselle, jonka kanssa ei käy leikinlasku. — Olen kerran rakastunut veljeesi, ja mitä ikinä hänelle tapahtuneekin, mitä minulle tapahtunee, olen häntä rakastava.
Natasha katseli ihmeissään ja uteliaana ystävätärtään, eikä virkkanut sanaakaan. Hän tunsi, että Sonja puhui totta; hän tunsi, että on olemassa sellaista rakkautta; mutta ettei hän vielä mitään sellaista ole tuntenut. Hän uskoi, että sellainen rakkaus on mahdollinen, mutta hän ei sitä käsittänyt.
— Kirjoitatko hänelle? — Natasha kysyi.
Sonja mietti. Häntä vaivasi tämä kysymys. Hän ei tietänyt, pitikö hänen kirjoittaa Nikolaille, ja miten piti kirjoittaa. Sopiko hänen nyt muistuttaa itsestään ja niistä lupauksista, joita Nikolai oli hänelle tehnyt? Olihan hän nyt jo upseeri ja haavoittunut sankari.
— En tiedä; ajattelen: jos hän kirjoittaa, kirjoitan minäkin, — vastasi Sonja punastuen.
— Eikö sinua hävetä hänelle kirjoittaa?
Sonja hymähti.
— Ei.
— Mutta minä häpeän kirjoittaa Borikselle, ja siksi en kirjoitakkaan.
— Mutta miksi sinua hävettää?
— Muuten vaan, en itsekkään tiedä. Tuntuu niin kummalta, hävettää.
— Mutta minäpä tiedän, miksi häntä hävettää, — sanoi Petja, jota harmitti Natashan äskeinen huomautus: — siksi, että hän on ollut rakastunut tuohon paksuun silmälasipäähän (näin nimitti Petja kaimaansa, vasta leivottua kreivi Besuhovia); nyt on hän rakastunut tuohon laulajaan (Petja tarkoitti italialaista, Natashan laulunopettajaa); siinä syy, miksi häntä hävettää.
— Petja, olet tyhmä, — sanoi Natasha.
— En tyhmempi kuin sinäkään, muoriseni, — sanoi yhdeksän vuotias Petja mahtavasti kuin vanha prikatieeri.
Anna Mihailovnah viittaukset puolisten aikana olivat saattaneet kreivittären jotain aavistamaan. Hän vetäytyi huoneeseensa, istuutui nojatuoliin ja katseli hartaana nuuskarasiansa kanteen maalattua poikansa pienoismuotokuvaa. Hänen silmissään kiilui kyyneliä.
Varpaillaan astuen, kirje kädessä, läheni Anna Mihailovna kreivittären huoneen ovea.
— Älkää tulko, sanoi hän vanhalle kreiville, joka hiipi hänen jälissään: — sitten myöhemmin. — Sitten pujahti hän huoneeseen ja sulki oven.
Kreivi likisti korvansa avaimen reikään ja alkoi kuunnella.
Ensin kuuli hän hiljaisen rauhallisia ääniä, sitten puhui Anna Mihailovna kauvan yksinään, sitten kuului huudahdus, sitten syntyi äänettömyys, sitten alkoi taas kaksi ääntä iloisesti lepertää, sitten kuului askelia, ja Anna Mihailovna avasi oven. Anna Mihailovnan kasvoilla oli ylpeä, ilme aivan kuin kirurgilla, joka vaikean leikkauksen tehtyään vie yleisön työtään ihailemaan.
—C'est fait,[94]— sanoi hän kreiville, viitaten juhlallisin elein kreivittäreen, jolla toisessa kädessä oli nuuskarasia, toisessa Nikolain kirje. Kreivitär suuteli vuoroon kumpaakin.
Kun kreivi astui huoneeseen, ojensi kreivitär kätensä häntä kohti, kietoi kreivin kaljun pään syleilyynsä ja katsahti taas pään yli muotokuvaan ja kirjeeseen. Sitten siirsi hän pään hieman syrjään voidakseen suudella muotokuvaa ja kirjettä. Vera, Natasha, Sonja ja Petja tulivat huoneeseen, ja nyt alettiin lukea kirjettä. Kirjeessä oli lyhyt kuvaus sotaretkestä ja kahdesta taistelusta, joissa Nikolai oli ollut mukana, upseeriksi ylentäminen, ja sitten oli vielä mainittu, että kirjoittaja suutelee äidin ja isän kättä ja pyytää heidän siunaustaan, suutelee Veraa, Natashaa, Petjaa. Sitä paitsi tervehtää hänmr Schellingiä ja m:me Schossiaja hoitajatartaan, ja pyytää vielä suudella rakasta Sonjaa, jota hän yhä tulisesti rakastaa ja aina muistelee. Tämän kuultuaan Sonja punastui, ja kyyneleet kiiluivat hänen silmissään. Hän ei voinut kestää häneen tähyäviä katseita, vaan lähti kiireesti saliin. Täällä hän juoksi kuin päätön, pyöri kuin hyrrä hameet kehänä koholla ja istuutui viimein kiihkoisan punakkana ja onnesta hymyilevänä lattialle. Kreivitär itki.
— Miksi itkette äiti? — sanoi Vera. — Hänen kirjeensä ei anna itkun, vaan ilon aihetta.
Huomautus oli paikallaan, mutta siitä huolimatta kreivi, kreivitär ja Natasha katsahtivat Veraan nuhtelevasti. "Ja kehen on hän tullutkin tuollainen!" ajatteli kreivitär.
Nikolushkan kirje luettiin satoja kertoja, ja kaikkien, joita pidettiin sen arvoisina, että kirje heille oli luettava, täytyi tulla kreivittären huoneeseen, sillä tämä ei hellittänyt kirjettä kädestään. Kreivittären luona kävivät kotiopettajat, lapsenhoitajatar, Mitjenka, muutamat tuttavat, ja kreivitär luki kirjeen joka kerta yhä suuremmalla nautinnolla ja keksi joka lukemisen jälkeen Nikolushkassaan yhä uusia hyveitä. Miten kummalta, tavattomalta, riemukkaalta hänestä tuntuikaan, että hänen poikansa — tuo poika, joka 20 vuotta sitten pienen pienine jäsenineen tuskin huomattavasti liikehteli hänen sydämensä alla, tuo poika, josta hänellä oli ollut monet kiistat hemmoittelevan kreivin kanssa, tuo poika, joka ensin oppi lausumaan: "päärynä" ja sitten "mummo", — että tuo poika nyt on siellä vieraassa maassa, vieraassa ympäristössä, on miehekäs soturi, on yksin, avutonna, neuvotonna, ja täyttää kunniakasta tehtävätään. Yleismaailmallinen, vuosisatain kokemukseen perustuva tietoisuus siitä, miten lapset kehdosta kehittyvät miehiksi, ei merkinnyt mitään kreivittärelle. Hänen mielestään oli hänen poikansa jotain erinomaisemman tavatonta, aivan kuin eivät miljoonain miljoonat ihmiset aikain kuluessa olisi kehittyneet aivan samalla tavalla. Samoin kuin hän 20 vuotta sitten ei uskonut, että tuo pienoinen olento, joka oli jossain hänen sydämensä alla, joskus huutaisi, söisi rintaa ja puhuisi, samoin ei hän nytkään saattanut uskoa, että tuo samainen olento nyt oli voimakas, urhea mies, poikain ja miesten esikuva, kuten hän kirjeestä päättäen todella näytti olevan.
— Mikätyyli, miten hän kuvailee herttaisesti! — puheli kreivitär, lukiessaan kirjeen kertoelevaa osaa. — Ja mikä sydän! Itsestään ei sanaakaan ... ei sanaakaan! Yhä vain jostain Denisovista, mutta itse hän varmaankin on heitä kaikkia urhoollisempi. Ei sanaakaan omista kärsimyksistään. Mikä sydän! Aivan kaltaisensa! Ja miten kaikkia muistelee! Ketään ei ole unohtanut. Sitä sanoin aina, aina sitä sanoin, kun hän vielä oli tuollainen pikkarainen...
Toista viikkoa valmisteltiin, suunniteltiin ja kirjoiteltiin puhtaaksi kirjeitä Nikolushkalle; koko talo oli puuhassa: kreivitär hääräsi, kreivi puuhaili, ja kokoon laadittiin kaikkia mahdollisia esineitä ja rahoja vasta nimitetyn upseerin puvuston ja kaluston hankkimiseksi. Anna Mihailovna, joka oli sangen käytännöllinen nainen, oli hommaillut armeijassakin pojalleen suojelijoita, joiden välityksellä hänen oli helppo olla kirjevaihdossa poikansa kanssa. Hänen kirjeensä kulkivat suuriruhtinas Konstantin Pavlovitshin välityksellä, joka oli kaartinjoukkojen komentaja. Rostovien mielestä oli riittävän tarkka osoite, jos osoitti kirjeen (Venäläiselle kaartille ulkomailla", ja jos kerran kirje saapuu kaartin ylipäällikölle, niin saapuu se varmaan Pavlogradin rykmenttiin, joka varmaankin majailee siellä jossain lähistöllä; ja siksipä päätettiinkin lähettää kirjeet ja rahat ruhtinaan lähetin välityksellä Borikselle, joka sitten toimittaisi ne Nikolushkalle. Kirjeitä oli vanhalta kreiviltä, kreivittäreltä, Petjalta, Veralta, Natashalta, Sonjalta, sitä paitsi 6000 ruplaa rahaa pukuihin ja vielä kaikenlaisia esineitä, joita vanha kreivi oli haalinut pojalleen.
Marraskuun kahdentenatoista päivänä valmistautui Olmützin luona majaileva Kutusovin armeija seuraavaksi päiväksi suuriin tarkastuksiin: leiriin odotettiin Itävallan ja Venäjän keisareita. Kaarti, joka aivan hiljan oli saapunut Venäjältä, vietti yönsä 15 virstan päässä Olmützistä ja seuraavana päivänä klo 10 piti sen olla katsastuksessa Olmützin kentällä.
Samana päivänä sai Nikolai Rostof Borikselta kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että Ismailovin rykmentti viettää yönsä 15 virstan päässä Olmützistä, ja tettä hän odottaa Nikolaita luovuttaakseen hänelle kirjeet ja rahat. Rahat tulivatkin Rostoville hyvään tarpeeseen, sillä sittenkun joukot olivat leiriytyneet Olmützin lähistölle, oli leiriin ilmestynyt paljon muonakauppiaita ja Itävallan juutalaisia, jotka virittelivät sotilaille ja upseereille kaikkia mahdollisia houkuttelevia ansoja. Pavlogradilaiset juhlivat juhlimistaan: kemuiltiin sotaretkellä saatujen palkintojen ja kunniamerkkien johdosta ja retkeiltiin tuon tuostakin Olmütziin, minne unkaritar Karolina hiljan oli perustanut ravintolan, jonka palvelusväkenä oli yksinomaan naisia. Rostof oli hiljan viettänyt kekkerit kornetiksi ylentymisensä johdosta, oli ostanut Denisovilta tämän Beduinin, ja oli korvia myöten velassa tovereilleen ja muonakauppiaille. Saatuaan Borikseen kirjeen Rostof lähti erään toverinsa kanssa Olmütziin, söi siellä puolisen, tyhjensi pullon viiniä ja lähti sitten yksin kaartin leiriin etsimään lapsuudenystäväänsä. Rostof ei ollut vielä kerinnyt hankkimaan itselleen uusia varusteita. Hänellä oli yllä kulunut junkkaritakki, jolla helyi sotilasristi, jaloissa oli hiestautuneella nahalla paikatut ratsuhousut, ja vyöllä tupsuniekka upseerinmiekka; hän ajoi donilaisella hevosella, jonka oli ostanut eräältä kasakalta; rutistunut husaarilakki oli takaraivolla hieman kallellaan. Lähestyessään Ismailovin rykmentin leiriä ajatteli Rostof, miten hän on kummastuttava Borista ja hänen tovereitaan uljaan urhokkaalla husaarimuodollaan.
Kaartti oli koko sotaretken ajan kulkenut kuin huvikävelyllä, ylpeillen puhtaudestaan ja hyvästä kuristaan. Päivämarssit olivat heillä lyhyitä, rensselit kuljetettiin hevosilla, ja itävaltalaiset toimittivat upseereille levähdyspaikoissa upeita päivällisiä. Rykmentit saapuivat ja lähtivät kaupungeista musiikin soidessa, ja koko sotaretken ajan astuivat sotilaat yhtäjalkaa (tästä ylpeilivät kaartilaiset), ja upseerit seurasivat jalan mukana, kukin omalla paikallaan. Boris oli koko sotaretken ajan seurannut Bergiä, josta jo oli tullut komppanian päällikkö. Berg oli toimekkuudellaan ja täsmällisyydellään saavuttanut päällikköjensä luottamuksen ja oli järjestänyt sangen edullisesti taloudelliset asiansa; Boris oli sotaretken aikana solminut paljon tuttavuuksia henkilöiden kanssa, joista luuli olevan itsellään hyötyä, ja Pierreltä hankkimansa suosituskirjeen avulla oli hän tutustunut ruhtinas Andrei Bolkonskiin, jonka välityksellä toivoi pääsevänsä ylipäällikön esikuntaan. Levähdettyään viimeisen päivämatkan vaivoista istuivat Berg ja Boris puhtaissa hienoissa puvuissaan heille varatussa asunnossa, pelaten shakkia pyöreän pöydän ääressä. Bergillä oli polvien välissä savuava piippu. Odotellessaan Bergin siirtoa, muodosteli Boris, hänelle ominaisella täsmällisyydellä, valkeilla, hienoilla sormillaan shakkinappuloista tornia. Hän katseli pelikumppaniaan silmiin ja ajatteli ainoastaan pelin menoa, kuten hänellä aina oli tapana ajatella vain sitä tointa, johon oli syventynyt.
— No, koettakaapa, miten tästä selviinnytte? — hän sanoi.
— Yritetään, — vastasi Berg, hypistellen nappulaa, mutta päästäen sen taas kädestään.
Samassa avautui ovi.
— Tuossapa olet vihdoinkin! — huusi Rostof. — Ja Berg myös! Kyllä minä sinunpetisanfan ale kushe dormir, — hän huusi, matkien lapsenhoitajattaren sanoja, joille he ennen lapsina olivat monet naurut nauraneet.
— Voi sun, miten olet muuttunut!
Boris nousi tervehtimään Rostovia, mutta kun hänen nappulatorninsa samalla kukistui, ei hän voinut jättää nappuloita epäjärjestykseen, vaan kokosi ne ja asetteli paikoilleen. Sitten alkoi hän syleillä ystäväänsä, mutta Nikolai loittoni hänestä. Nikolaista tuntui vastenmieliseltä tervehtää ystäväänsä totutulla, tavallisella tavalla. Nuoruuden riehuvat tunteet etsivät uusia, ominaisia ilmaisutapoja, eivätkä tyytyneet noihin vanhusten käyttämiin, joissa niin usein on teeskentelyä ja pelkkää tottumusta. Hän olisi tahtonut jollain lailla nähväistä, nipistää Borista, muttei hinnalla millään suudella, kuten muut tällaisissa tapauksissa tekevät. Mutta Boris sulki rauhallisena ystävänsä rakkaaseen syleilyyn ja suuteli häntä kolmasti.
Puoleen vuoteen eivät ystävykset olleet toisiaan kunnolla tavanneet; ja kun he molemmat olivat siinä iässä, jolloin nuorukaiset astuvat ensi askeleensa elämän tiellä, niin huomasivat he toisissaan suunnattomia muutoksia, aivan uusia heijastuksia niistä seurapiireistä, joissa he ensi askeleensa olivat ottaneet. Molemmat olivat he suuresti muuttuneet sitten viime näkemän, ja kumpikin tahtoi heti toiselleen ilmaista hänessä tapahtuneet muutokset.
— Voi teitä kirotuita lattiankiillottajia! Olette siistiä ja terhakoita aivan kuin kävelyltä olisitte palanneet; toista on meidän, vaivaisten syntisten, armeijalaisten, — puheli Rostof miehekkäällä bassonsekaisella äänellään, joka Borikselle kuullosti aivan oudolta, ja osoitti reimoin armeijamaisin elein porosia ratsuhousujaan.
Talon emäntä pisti päänsä ovesta kuultuaan Rostovin äänekkään puhelun.
— Onko hän sievä? — kysyi Rostof, silmää iskien.
— Miksi niin huudat! Aivan heidät peloitat, — sanoi Boris. — En sinua tänään odottanut, — hän lisäsi. — Vasta eilen annoin kirjeen eräälle Kutusovin adjutantille, ruhtinas Bolkonskille, jonka piti se sinulle toimittaa. En luullut hänen sitä niin pian perille saavan... No, miten on laitasi? Oletko jo ollut tulessa? — kysyi Boris.
Rostof ei heti vastannut, ravistihan vain husaaritakkinsa pauloihin kiinnitettyä yrjönristiä ja, näyttäen siteessä olevaa kättään, hän vilkasi hymähtäen Borikseen.
— Kuten näet, — lausui hän viimein.
— Sepä sen, niin, niin! — vastasi hymyillen Boris: — mutta kyllä on meilläkin ollut kunniakas retki. Tiedäthän, että suuriruhtinas koko ajan on kulkenut meidän rykmenttimme mukana, joten meillä on ollut kaikenlaisia etuja ja mukavuuksia. Puolassa oli kohtelu verratonta, niitä päivällisiä, niitä tanssiaisia — kaikkea en voi sinulle kertoakkaan. Ja perintöruhtinas on ollut sangen suosiollinen meidän upseereille.
Ja ystävykset kertoilivat toisilleen näkemiään ja kokemiaan: toinen husaarijuomingeista ja taisteluista, toinen siitä, miten on hauskaa ja edullista palvella korkea-arvoisten henkilöiden päällikkyydessä, y.m.s.
— Oi kaartti! — sanoi Rostof. — Mutta kuulehan, lähetä hakemaan viiniä.
Boris rypisti kulmiaan.
— Jos välttämäti tahdot, — hän sanoi.
Hän meni vuoteen luo, otti puhtaiden patjojen alta kukkaron ja lähetti hakemaan viiniä.
— Niin, annan sinulle samalla kirjeen ja rahat, — hän virkkoi.
Rostof heitti rahat sohvalle, avasi kirjeen ja alkoi sitä lukea, nojaten kyynärvarsillaan pöytään. Luettuaan muutaman rivin vilkasi hän ilkeästi Bergiin. Kun heidän katseensa yhtyivät, peitti Rostof kasvonsa kirjeellä.
— Mutta onpas teille lähetetty rahoja, — sanoi Berg, katsellen raskasta, sohvaan vaipunutta kukkaroa.
— Meidän on vain palkoillamme elettävä. Sanon teille itsestäni....
— Kuulkaahan Berg, rakkaani, — sanoi Rostof. — Jos te olisitte saanut kirjeen kotoanne ja tavannut omaisenne, jolta olisi yhtä ja toista kyseltävää, ja minä olisin sattunut olemaan silloin saapuvilla, niin heti olisin poistunut häiritsemästä. Kuulkaahan, poistukaa, olkaa hyvä, jonnekin, jonnekin ... hiiteen! — kirkasi Rostof, ja heti sitten tarttuen Bergiä olkapäähän ja katsellen hyväillen häntä silmiin, aivan kuin olisi tahtonut lieventää loukkaavia sanojaan, hän lisäsi: — Ymmärrättehän, älkää suuttuko; rakas ystävä, puhun sydämestä vanhalle ystävälle.
— Ah, rakas kreivi, ymmärrän täydellisesti, — sanoi Berg, nousten paikaltaan ja puhuen kummasti kurkkuunsa.
— Menkäähän isäntäväen puolelle: he ovat teitä kutsuneet, — lisäsi Boris.
Berg puki ylleen siistin takin, vetäsi kuvastimen edessä ohimokiharansa korvan taa keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan ja huomattuaan Rostovin katseesta, että tämä oli nähnyt hänen takkinsa, lähti hän huoneesta iloisesti hymyillen.
— Voi, minkälainen nauta sentään olenkaan! — puheli Rostof, kirjettä lukiessaan.
— Miten niin?
— Voi, minkälainen sika olenkaan. En kertaakaan ole heille kirjoittanut ja olen peloittanut heidät täten. Voi, minua sikaa, — toisti hän, ja punastui yhtäkkiä. — No, lähetähän Gavrila viiniä noutamaan! Otamme tuikun murheeseen — hän sanoi.
— Kirjeiden mukana oli myös suosituskirje Bagrationille, jonka kreivitär Anna Mihailovnan kehoituksesta oli hankkinut tuttavainsa välityksellä ja pyytää poikaa viemään perille ja käyttämään hyväkseen.
— Tyhmyyksiä! Kaikkia tässä vielä, — sanoi Rostof, heittäen suosituskirjeen pöydän alle.
— Miksi sen heitit? — kysyi Boris.
— Jonkinlainen suosituskirje, lempo vieköön sellaiset suosituskirjeet!
— Miksi lemmolle kirje? — sanoi Boris, kumartuen ottamaan kirjettä ja lukien osoitetta: — tämä kirje on sinulle sangen tärkeä.
— En tarvitse mitään, enkä kuitenkaan rupea kenenkään adjutantiksi.
— Mikset? — kysyi Boris.
— Rengin virka!
— Haaveilija yhä vielä, huomaa, — sanoi Boris, päätään ravistaen.
— Ja sinä yhä vielä valtiomies. Mutta, eipä siitä nyt... Miten ovat sinun asiasi? — kysyi Rostof.
— Meneväthän, kuten näet; toistaiseksi on kaikki käynyt verrattomasti; mutta, tunnustan sinulle, hyvin haluaisin jättää rintaman ja päästä adjutantiksi.
— Miksi?
— Siksi, että kun kerran on ihminen joutunut sotilasuralle, niin on koetettava kivuta mahdollisimman korkealle.
— Vai sillä lailla! — lausui Rostof, miettien nähtävästi aivan toista.
Hän katseli tuijottavan kysyvästi ystävänsä silmiin, turhaan etsien vastausta johonkin kysymykseen. Gavrila vanhus toi viiniä.
— Lähetänkö kutsumaan Alfons Karlovitshia? — kysyi Boris. — Hän kilistelee kanssasi, minä en voi.
— Lähetä, lähetä! No, minkälainen on tuo saksalainen? — kysyi Rostof, hymyillen pilkallisesti.
— Hän on sangen, sangen hyvä, hauska ja rehellinen mies, — vastasi Boris.
Rostof katsahti vielä kerran kysyvästi ystävänsä silmiin ja huoahti. Berg saapui, ja viinin ääressä kävi keskustelu vilkkaaksi. Kaarttilaiset kertoilivat Rostoville retkestään, miten heitä juhlittiin Venäjällä, Puolassa ja ulkomailla. He juttelivat päällikkönsä, suuriruhtinaan, teoista ja puheista, hänen hyvyydestään ja kiivaudestaan. Berg oli tapansa mukaan vaiti, kun asia ei koskenut häntä mieskohtaisesti, mutta kun puhuttiin suuriruhtinaan kiivaudesta, ryhtyi hän mielihyvin kertomaan, miten hänellä Galitsiassa oli ollut onni puhella suuriruhtinaan kanssa, kun tämä rykmenttejä tarkastellessaan oli kiivastunut väärien liikkeiden johdosta. Suloinen hymy kasvoilla kertoi hän, miten suuriruhtinas vihan vimmoissa oli ratsastanut hänen luokseen; "Arnautit!" (Arnautit oli perintöruhtinaan mielisana, kun hän oli äkämystynyt) ja oli vaatinut esiin komppanian päällikköä,
— Uskotteko, kreivi, en lainkaan pelästynyt, sillä tiesin olevani oikeassa. Tietäkää, kreivi, voin kehumatta vakuuttaa tuntevani päiväkäskyt ulkoa ja ohjesäännöt kuinIsämeidän. Siksi ei minun komppaniassani tapahdukkaan laiminlyöntejä. Ja omatuntoni on aina rauhallinen. Astuin esiin (Berg nousi seisomaan ja näytti, miten hän käsi ohimolla astui esiin. Harvoin todellakin näkee kunnioittavampia ja itsetyytyväisempiä kasvoja). Kyllä hän (suuriruhtinas) minua sätti, sätti haluunsa, "arnautit". "paholaiset" ja "Siperiat" antoi tulla, — puhui Berg, hymyillen terävästi. — Tiesin olevani oikeassa, ja sentähden vaikenin; oikeinhan tein, kreivi? "Oletko mykkä, vai?" hän huusi. Minä olin yhä vaiti. Mitä arvelette, kreivi? Seuraavana päivänä ei ollut päiväkäskyssä sanaakaan asiasta: nähkääs mitä mielen maltilla mahtaa. Kas niin, kreivi, — puhui Berg, sytytti piippunsa ja päästeli suustaan renkaita.
— Verratonta, — sanoi Rostof hymyillen.
Mutta kun Boris huomasi, että Rostovilla on aikomus ilvehtiä Bergin kustannuksella, käänsi hän ovelasti keskustelun suunnan. Hän pyysi Rostovia kertomaan, miten ja missä tämä oli haavoittunut. Rostovia tämä pyyntö miellytti, ja hän alkoi kertoa, innostuen yhä enemmän mitä pitemmälle pääsi kertomuksessaan. Hän kertoi Schöngrabenin taistelusta aivan samalla tavalla kuin tavallisesti taistelussa mukana olleet kertoilevat taisteluista, siihen tapaan nimittäin kuin he olisivat tahtoneet taistelun käyvän, samaan tapaan kuin he itse olivat kuulleet toisten kertoilevan, tai siten että kaikki näyttäisi viehättävältä, mutta aivan toisin kuin todellisuudessa oli käynyt. Rostof oli totuutta rakastava nuorukainen eikä hän tietensä suinkaan olisi valehdellut. Hän aikoi kertoa kaikki totuuden mukaisesti, mutta huomaamattaan, vasten tahtoaan viettyi hän väkisinkin valheen tielle. Jos hän olisi puhunut totta näille kuulijoille, jotka, samoin kuin hän itsekin, lukemattomia kertoja olivat kuulleet kerrottavan hyökkäyksistä ja muodostaneet niistä itselleen varman käsityksen ja odottivat nytkin aivan tämän käsityksensä mukaista kertomusta, niin eivät he olisi uskoneet häntä, tai olisivat he arvelleet, että Rostof itse on syypää siihen, ettei hänelle tapahtunut kuten tavallisesti tapahtuu ratsuväen hyökkäyksien kuvaajille. Eihän hän voinut kertoa yksinkertaisesti, miten ajettiin ravia, hän putosi hevosen selästä, nyrjäytti kätensä ja juoksi sitten henkensä edestä ranskalaista pakoon metsään. Sitä paitsi olisi toden puhuminen ollut ylivoimaista. Toden puhuminen on ylen vaikeata; ja nuorukaiset harvoin siihen pystyvät. Kuuntelijat odottivat, että Rostof kertoisi, miten hän paloi taisteluhalusta; miten hän täydellisesti unohti itsensä ja lensi kuin myrsky vihollisten keskelle; miten hän huitoi oikealle ja vasemmalle; miten miekka upposi lihaan, ja miten hän uupuneena kaatui y.m.s. Ja hän kertoikin heille kaiken tämän.
Kesken kertomusta, juuri silloin kun Rostof sanoi: "et voi mielessäsi kuvitella, minkälainen kummallinen raivokkuus valtaa ihmisen hyökättäessä", astui huoneeseen ruhtinas Andrei Bolkonski, jota Boris oli odotellut. Ruhtinas Andrei otti mielellään suojelevaan hoivaansa nuorukaisia ja oli sangen tyytyväinen, kun he kääntyivät hänen puoleensa neuvoja pyytämään. Edellisenä päivänä oli Boris tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen, ja siksi hän nyt tahtoi pistäytyä häntä tervehtimässä. Kutusof oli lähettänyt hänet viemään joitakin papereita perintöruhtinaalle, ja hän päätti matkan varrella pistäytyä turvattinsa luo, jonka toivoi tapaavansa yksin kotosalla. Tultuaan huoneeseen ja nähtyään taistelujuttuja kertoilevan husaarin (ihmistyyppi, jota ei ruhtinas Andrei saattanut kärsiä), hän hymähti ystävällisesti Borikselle, yrmisti kulmiaan ja katsoa siristeli Rostoviin ja kumarrettuaan hillitysti hän istuutui laiskan väsyneesti sohvaan. Häntä harmitti, kun oli joutunut huonoon seuraan. Rostof tämän käsitti ja siksipä hän kiivastui. "Mutta yhdentekevä", hän ajatteli, "vieras henkilö". Mutta katsahdettuaän Borikseen, hän oli huomaavinaan, että tämäkin häpesi husaaria. Vaikka Rostof sotaisen armeijahusaarin näkökannalta halveksi yleensä kaikkia esikuntaan kuuluvia adjutantti kekkuleita, ja vaikka ruhtinas Andrein käytöstapa oli epämiellyttävän pilkallinen, niin tunsi Rostof sittenkin hämmentyneensä; hän punastui ja vaikeni. Boris uteli esikunta-uutisia ja kysyi voisiko ujostelematta udella, miten heidän suunnitelmansa ovat luonnistuneet?
— Varmaankin ovat edistymässä, — vastasi Bolkonski, joka ei tahtonut sivullisten kuullen syventyä asiaan.
Berg käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi sangen kohteliaasti, onko perää siinä huhussa, että komppanian päälliköt tästälähin saisivat kahdenkertaisen muonituksen? Tähän vastasi ruhtinas Andrei hymyillen, ettei hän voi tietää näin tärkeistä hallinnollisista määräyksistä, ja tälle vastaukselle Berg nauraa hohotti iloisena.
— Teidän asiastanne keskustelemme sittemmin, — sanoi ruhtinas Andrei Borikseen kääntyen (ja samalla hän vilkasi Rostoviin). Tulkaa luokseni katselemuksen loputtua, teemme kaiken mahdollisen.
Silmäiltyään sitten huonetta ruhtinas Andrei kääntyi Rostoviin, jonka poikamaisen syvää, kiukuksi sukeutunutta hämmentymistä hän ei ollut huomaavinaan.
— Te kerroitte luullakseni Schöngrabenin taistelusta? Olitteko mukana?
— Olinpa tietenkin, — vastasi Rostof ilkeästi, aivan kuin hän vastauksellaan olisi tahtonut loukata adjutanttia.
Bolkonski käsitti husaarin aikomuksen, ja se tuntui hänestä huvittavalta. Hän hymähti pilkallisesti.
— Niin! Paljon kertoellaan nykyään tästä taistelusta!
— Niin, kertoellaan, — lausui Rostof kovalla äänellä, heittäen raivokkaita silmäyksiä milloin Borikseen, milloin Bolkonskiin, — niin; paljon kertoellaan, mutta meidän kertomukset, niiden kertomukset, jotka ovat olleet vihollisen tulen alaisina, ovat toista kuin niiden esikuntakeikarien, jotka saavat palkinnoita tyhjän edestä.
— Joihin arvelette minunkin kuuluvan? — lausui Bolkonski, hymyillen erityisen rauhallisesti ja herttaisesti.
Rostovin sielussa syttyi kummallinen kiukun ja kunnioituksen sekainen tunne tämän henkilön rauhallisuuden johdosta.
— En puhu teistä, — hän sanoi, — en teitä tunne, enkä, totta puhuen, halua tutustuakkaan teihin. Puhun esikuntalaisista yleensä.
— Mutta kuulkaahan, mitä teille sanon, — keskeytti ruhtinas Andrei hänet tavattoman rauhallisena. — Tahdotte minua loukata, ja myönnän, että se käy sangen helposti, jollette kyllin kunnioita itseänne; mutta myöntänette, että aika ja paikka ovat huonosti valitut. Näinä päivinä joudumme kaikki suureen, vakavaan kaksintaisteluun, ja sitä paitsi on Drubetskoi, joka sanoo olevansa teidän vanha ystävänne, aivan viaton siihen, etteivät minun kasvoni satu teitä miellyttämään. Muuten, — sanoi hän, nousten seisomaan, — tiedätte nimeni ja tiedätte myös, mistä minut löytää; mutta älkää unohtako, — hän lisäsi, — etten pidä itseäni enkä teitä loukattuna, ja vanhempana miehenä neuvon teitä jättämään asian silleen. Siis perjantaina katselmuksen päätyttyä odotan teitä, Drubetskoi; näkemiin saakka! — huusi ruhtinas Andrei, kumarsi huoneessa olijoille ja poistui.
Rostoville kävi selväksi, mitä hänen olisi pitänyt vastata vasta sitten, kun ruhtinas Andrei jo oli poistunut. Ja tämä häntä vasta oikein harmitti. Hän käski heti tuomaan hevosensa, heitti hillitysti Borikselle hyvästit ja lähti ratsastamaan omaan leiriinsä. Koko matkan kiusasi häntä kysymys: lähteäkkö huomenna pääkortteeriin ja vaatia tuo pöyhkeilevä adjutantti kaksintaisteluun, vai jättääkkö asia silleen? Toisinaan hän kiukkuisena ajatteli, miten suloista olisi katsella tuota pelokasta, mitätöntä, heikkorakenteista, ylpeätä adjutanttia kaksintaistelussa, toisinaan hän kummakseen tunsi, ettei hän ketään tuntemistaan ihmisistä niin mielellään tahtoisi ystäväkseen kuin tämän vihaamansa adjutantti sirpaleen.
Seuraavana päivänä tarkastivat Itävallan keisari arkkiherttuan seuraamana ja Venäjän keisari perintöruhtinaan seuraamana 80 tuhannen miehen suuruisen liittoutuneen armeijan. Osa venäläisistä joukoista oli aivan hiljan saapunut Venäjältä, osa oli taas palannut Kutusovin johtamalta sotaretkeltä.
Aikaisin aamulla alkoi Olmützin kentällä liikehtiä keikarimaisesti puettuja, siistittyjä joukkoja, järjestyen linnan edustalle. Milloin saapui tuhansia miehiä pistimineen ja liehuvine lippuineen: pysähdeltiin, kääntyeltiin, järjestyttiin riveihin upseerien komennon mukaan, ja kuljettiin toisten yhtä suurien jalkaväkijoukkojen sivu, jotka eroitti toisistaan ainoastaan erilaisista pukimista; milloin taas tömisten, helisten saapui sinisiin, punaisiin, viheriäisiin pukeutunutta upeata ratsuväkeä, kirjavaolkalappuset soittajat etupäässä, istuen mustilla, ruskeilla ja harmailla ratsuillaan; milloin taas luikerteli tykkiväkeä jalka- ja ratsuväen keskessä. Kuului vasken humu, kun häikäisevän kiiltävät tykit teloillaan heilahtelivat; sytykkeet levittivät ympäristöön kirpeätä hajuaan; tykit järjestyivät määrätyille paikoilleen. Kaikki tunsivat, että leikki oli kaukana, että oli tulossa jotain tavatonta, ylevän juhlallista: eivät ainoastaan kenraalit tätä tunteneet, kun he täysissä juhlatamineissa, uumavyöt piukalla, kaulat punahkoina ahtaiden, korkeiden kaulusten puristuksesta, ritarimerkit rinnassa, arvokkaina astelivat; eivät ainoastaan keikarimaiset, nuoltut upseerit; jokainen sotilaskin, terhakkana, pestynä, ajeltuna, aseet ja varusteet hohtavan kiiltävinä ja puhtaina, oli tämän tunteen vallassa; vieläpä hevosetkin, suittuina ja puhdistettuina jotta karva kiilsi kuin hienoin silkki, ja kostutetussa harjassa jouhi jouheen juontui — vieläpä nekin samaa tunsivat. Kenraalit ja sotilaat — jokainen tunsi mitättömyytensä, tietäen olevansa sannanmuruja tässä ihmismeressä, ja tunsivat yhtyneinä mahtavuutensa, tietäen olevansa tämän suunnattoman kokonaisuuden osia.
Jo aikaisesta aamusta oli puuhattu ja aherrettu, ja klo 10 oli kaikki tarpeellisessa kunnossa. Riveihin järjestyneinä seisoivat joukot mahdottoman laajalla kentällä. Koko armeija oli jaettu kolmeen rintamaan: edessä ratsuväki, keskellä tykistö, takana jalkaväki.
Jokaisen aselajin väliin oli jätetty leveä aukeama, aivan kuin katu. Jyrkästi jakautui armeija kolmeen osaan: sotaretkeltä palannut Kutusovin armeija (jossa oikean sivustan ensimäisessä rivissä seisoivat Pavlogradin husaarit), Venäjältä saapuneet armeija- ja kaartinjoukot ja Itävaltalaiset joukot. Mutta kaikki joukot olivat samoihin riveihin järjestetyt, samallaisessa järjestyksessä ja saman johdon alaisina.
Aivan kuin tuuli olisi lehtiä kallistellut, alkoi pitkin rivejä käydä kuiske: "tulevat! tulevat!" Kuului pelästyneitä huutoja, pitkin rivejä ryhdyttiin hätäisesti viimeisiin valmistuksiin.
Olmützistä päin läheni ratsasjoukkue. Ja samalla, vaikka olikin aivan tyyni, löyhähti hiljainen tuulenhenkäys pitkin joukkoja ja saattoi keihästen viirit ja liput lepattamaan tangoissaan. Tuntui siltä kuin olisi armeija tällä heikolla liikehtimisellä ilmaissut ilonsa keisarien saapumisen johdosta. Joku huusi: "Asentoon!" Ja sitten toistivat äänet eri tahoilla samaa huutoa aivan kuin kukot aamupuhteella. Ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.
Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului ainoastaan hevosten kavioiden kapsetta. Keisarien seurue läheni. Keisarit saapuivat armeijan sivustalle, ja ensimäisen ratsuväkirykmentin torvensoittajat alkoivat soittaa kenraalimarssia. Tuntui siltä kuin eivät olisikaan torvensoittajat soittaneet, vaan kuin koko armeija olisi näihin säveliin purkanut riemastuksensa keisariensa saapumisen johdosta. Näiden sävelien keskeltä kuului selvästi ainoastaan keisari Aleksanterin nuorekas, lempeä ääni. Hän tervehti joukkoja, ja ensimäinen rykmentti kirkasi: "eläköön!" niin huumaavan voimakkaasti ja iloisesti, että sotilaat itsekin kauhistuivat mahtavuuttaan ja voimaansa.
Rostof, joka seisoi Kutusovin armeijan ensimäisessä rivissä sivustalla, minne keisari ensin oli saapunut, tunsi samaa kuin jokainen tämän mahdottoman suuren armeijan sotilas, — hän oli täydellisesti unohtanut itsensä, ja ylpeä tietoisuus mahtavuudesta täytti hänen sielunsa, ja hän tunsi, miten kaiken tämän juhlallisuuden esine veti häntä vastustamattomasti puoleensa.
Hän tunsi, että tämän henkilön ainokainenkin sana riittäisi syöksemään koko tämän mahdottoman suuren joukon (ja siis hänetkin — mitättömän sannanmurun, joka on tähän joukkoon eroittamattomasti sidottu) tuleen ja veteen, rikokseen, kuolemaan tai sankarillisiin urotöihin, ja siksipä hän ei voinutkaan olla vapisematta ja turtumatta, odotellessaan tätä mahtavaa sanaa.
— Eläköön! Eläköön! Eläköön! — raikui kaikkialta, ja rykmentti toisensa jälkeen tervehti keisariaan kenraalimarssilla; sitten "Eläköön!" ... kenraalimarssi ja taas "Eläköön!" ja yhä "Eläköön!!" Yhä yltyi ja vahveni huuto ja soitto, sulautuen lopulta korvia huumaavaksi humuksi.
Liikkumattomina ja mykkinä odotellessaan keisarin saapumista näyttivät rykmentit hengettömältä ainejoukolta; mutta heti kun keisari saapui jonkun rykmentin kohdalle, syntyi eloa ja ääntä, ja tuhannet äänet yhtyivät jo tarkastettujen rykmenttien huutoon ja kirkunaan. Näiden huumaavain äänten raikuessa, suunnattomien joukko-osastojen keskessä, jotka säännöllisissä nelikulmioissa seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat, ratsastivat seurueeseen kuuluvat sadat upseerit. Huolettoman vapaina istuivat he ratsuillaan muodostaen sopusuhtaisen joukkion, jonka etupäässä ratsasti — kaksi keisaria. Näihin oli koko tämän suunnattoman sotajoukon pidätetyn intohimoinen huomio keskittynyt.
Erittäinkin tähyiltiin kaunista, nuoria Aleksanteria, joka hevoskaartin virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä, miellyttävillä kasvoillaan ja soinnukkaalla, penseällä äänellään oli yleisen ihailun esineenä.
Rostof seisoi lähellä torvensoittajia ja tunsi tarkkanäköisillä silmillään jo kaukaa keisarin, seuraten sitten yhä hänen lähenemistään. Kun keisari oli saapunut noin 20 askeleen päähän Nikolaista, ja tämä selvästi, pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten eroitti keisarinsa kauniit, nuorteat, onnelliset kasvot, täytti hänet sellainen hellyyden ja riemun tunne, jommoista hän ei vielä ennen koskaan ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä keisarissa hurmaavalta — jokainen piirre, jokainen liike.
Keisari pysähtyi Pavlogradin rykmentin kohdalle, sanoi jotain ranskaksi Itävallan keisarille ja hymähti.
Nähtyään tämän hymyn alkoi Rostovkin hymyillä ja hän tunsi, miten hänen rakkautensa keisariin yhä vaan kasvoi. Hän tahtoi jollakin tavalla ilmaista tätä rakkauttaan. Mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta, ja hän oli pyrskähtää itkuun. Keisari kutsui rykmentinpäällikön luokseen ja sanoi hänelle muutaman sanan.
"Jumalani, mitenkähän minun kävisi, jos keisari puhuttelisi minua!" ajatteli Rostof, "varmaankin pakahtuisin onnesta."
Keisari puhui upseereillekin:
— Hyvät herrat, (Rostovista tuntui kuin tulisivat sanat taivaasta) kiitän sydämestäni kaikkia.
Miten onnellinen olisikaan Rostof ollut, jos olisi saanut kuolla keisarinsa puolesta.
— Te olette ansainneet Pyhän Yrjön lipun ja kunnialla on se teidän riveissänne liehuva.
Kunpa vain saisi kuolla, kuolla hänen puolestaan.
Keisari lausui vielä jotakin, jota Rostof ei selvästi eroittanut, ja sitten huusivat sotilaat täyttä kurkkua: "Eläköön!"
Rostovkin, satulaansa kyyristyneenä, huusi voimainsa takaa, ja hän halusi huutaa oikein kurkkunsa pilalle, jotta vain täydellisesti ilmenisi hänen rajaton hurmautumisensa keisariin.
Silmänräpäyksen katseli keisari epäröivän näköisenä husaareja.
"Miten saattaa keisari epäröidä?" ajatteli Rostof, mutta sitten tuntui hänestä tämä epäröiminenkin suurenmoiselta ja hurmaavalta, kuten tuntui kaikki, mitä keisari teki tai puhui.
Epäröimistä kesti vain silmänräpäyksen. Samassa koskettivat keisarin sen ajan kuosiset kapeat, suippokärkiset saappaat tummanruskean, englantilaisrotuisen tamman kupeita, valkeahansikkainen käsi kokosi ohjakset, ja keisari lähti liikkeelle lainehtivan meren kaltaisen, säännöttömän adjutanttiparven seuraamana. Hän loittoni yhä edemmäs ja edemmäs, pysähtyen vain hetkeksi eri rykmenttien kohdalle, ja viimein eroitti Rostof ainoastaan hänen sulkatöyhtönsä ympäröivän seurueen joukosta.
Seurueessa oli Rostof huomannut myöskin Bolkonskin, joka laiskan väsähtäneenä oli istunut ratsullaan. Hän muisti eilisen riitansa, ja hänen mielessään syntyi kysymys: pitäisikö hänen vaatia tuo adjutantti kaksintaisteluun, vai pitäisikö jättää asia silleen. "Tietenkin on jätettävä silleen", hän päätteli... "Ja kannattaako ajatella ja puhua tällä hetkellä tällaisia? Mitä merkitsevätkään tällaisina riemun, rakkauden ja itsensä unohtamisen hetkinä kaikki meidän riitamme ja suuttumuksemme? Rakastan kaikkia, annan anteeksi kaikille tällä hetkellä", — ajatteli Rostof.
Kun keisari oli tarkastanut melkein kaikki rykmentit, alkoivat joukot kulkea juhlamarssissa hänen ohitseen. Rostof ratsasti äskettäin Denisovilta ostamallaan Beduinilla eskadroonansa jälessä aivan yksinään ja näkösällä.
Vähän ennen kun husaarit saapuivat keisarin kohdalle, painoi Rostof, taitavan ratsastajan tapaan, kahdesti kannuksensa Beduinin kupeisiin ja sai ratsunsa hurjan vimmaiseen ravikäyntiin, josta Beduini oli kuulu husaarien keskuudessa. Painaen vaahtoisan turpansa rintaansa vastaan, kohottaen häntänsä kaarelle, se aivan kuin lensi ilmassa, nostellen korkealle jalkojaan. Näytti siltä kuin olisi sekin tuntenut keisarin katseen, ja siksi se niin ylevän komeana kulkikin keisarin ohi.
Rostof oli vetäissyt jalkansa takasojoon, pullistanut rintansa koholleen ja istui niin tanakasti, että tunsi olevansa kiinni kasvettunut ratsuunsa. Tiukka, mutta samalla autuaallinen ilme kasvoilla ajoi Rostofpaholaisena, kuten Denisof sanoi, keisarin ohi.
— Kelpo poikia Pavlogradilaiset! — lausui keisari.
"Jumalani! miten olisinkaan onnellinen, jos hän suoraapäätä käskisi syöksymään tuleen", ajatteli Rostof.
Kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat upseerit ryhmiin ja alkoivat jutella palkinnoista, itävaltalaisista ja heidän puvuistaan, heidän rintamastaan, Bonapartesta ja siitä, miten tälle nyt käy huonosti, kun vielä Essenin osastokin liittyy venäläisiin ja Preussi siirtyy Venäjän puolelle.
Mutta eniten puhuttiin sentään kaikissa ryhmissä keisari Aleksanterista, hänen sanojaan toisteltiin, liikkeitään matkittiin ja kaikkeen oltiin ylen ihastuneita.
Kaikilla oli vain yksi halu: päästä niin pian kuin mahdollista keisarin johdolla vihollisen kimppuun. Keisarin johdolla täytyi voittaa, ja vieläpä ken tahansa, ajattelivat Rostof ja suurin osa upseereista.
Kaikki olivat tarkastuksen jälkeen varmoja voitosta, varmempia kuin olisivat voineet olla kahden voitokkaan taistelun jälkeen.
Tarkastuksen jälkeisenä päivänä puki Boris ylleen paraan virkapukunsa ja lähti, Bergin onnea toivottaessa, Olmütziin tapaamaan ruhtinas Bolkonskia, jonka avulla ja suosiolla hän aikoi hankkia itselleen edullisen aseman armeijassa. Erittäin houkuttelevalta tuntui hänestä adjutantin toimi jonkun ylhäisen henkilön seurueessa. "Hyvä on Rostovin, jolle isä lähettelee kymmeniä tuhansia, vatkutella, ettei ketään kumartele eikä halua ruveta kenenkään rengiksi; mutta minun, jolla ei muuta ole kuin järkeni ja kykyni, täytyy itse luoda onneni; ei auta minun päästää käsistäni tilaisuutta, vaan on taottava silloin, kun rauta on kuumana."
Sinä päivänä hän ei kuitenkaan ruhtinas Andreita tavannut. Mutta oleskelu Olmützissä, missä siihen aikaan oli pääkortteeri, diplomaattikunta ja asui kaksi keisaria seurueineen, hovilaisineen ja suosikkeineen, saattoi Boriksen pään yhä enemmän pyörälle, ja hän halusi entistään kiihkeämmin liittyä tähän ylhäiseen maailmaan.
Hän ei ketään kaupungissa tuntenut, ja vaikka hänellä olikin yllä komea kaartinupseerin puku, näyttivät kaikki nuo ylhäiset henkilöt, hovilaiset ja upseerit, jotka komeissa ajoneuvoissaan, töyhtöineen, ritarimerkkeineen ja -nauhoineen hääräilivät kaduilla, olevan niin saavuttamattoman kaukana hänestä, etteivät he mitenkään saattaneet huomata hänen, vähäpätöisen kaartinupseerin, läsnäoloa. Kun hän ylipäällikön asunnossa kävi kysymässä Bolkonskia, oli hän adjutanttien, vieläpä palvelijainkin katseista huomaavinaan, miten he tahtoivat hänelle vakuuttaa, että tuollaisia upseeri pahasia käy siellä joukottain, ja että niihin jo on kokonaan kyllästytty. Huolimatta tästä, tai kenties juuri tämän johdosta, lähti Boris taas seuraavana päivänä puolisten jälkeen Olmütziin ja meni suoraapäätä ylipäällikön asuntoon tapaamaan Bolkonskia. Ruhtinas Andrei oli kotosalla, ja Boris johdettiin suureen saliin, jossa ennen varmaankin oli tanssittu, mutta jossa nyt oli viisi vuodetta ja kaikenlaisia huonekaluja: pöytiä, tuolia ja klaveeri. Lähinnä ovea, pöydän ääressä istui persialaiseen viittaan pukeutunut adjutantti ja kirjoitti. Eräs toinen adjutantti, punakka, täyteläs Nesvitski, loikoili käsi pään alla vuoteella ja naureskeli erään vuoteen reunalla istuvan upseerin kanssa. Kolmas soitti klaveerilla wieniläistä valssia, neljäs oli pitkänään klaveerilla ja laulaa loilotti samaista valssia. Bolkonskia ei ollut huoneessa. Kukaan huoneessa olijoista ei ollut tietääkseenkään, vaikka huomasivatkin tulijan. Boris kääntyi kirjoittavaan adjutanttiin; tämä kääntyi suuttuneen näköisenä ja ilmoitti, että Bolkonski on päivystäjänä, ja neuvoi häntä menemään vasemmanpuolisesta ovesta vastaanottohuoneeseen, jos haluaa tavata Bolkonskin. Boris kiitti ja meni vastaanottohuoneeseen. Täällä oli kymmenkunta upseeria ja kenraalia.
Boriksen tullessa huoneeseen, puheli ruhtinas Andrei erään iäkkään venäläisen kenraalin kanssa. Kenraali seisoi asennossa, miltei varpaillaan, punakalla naamalla sotilaallisen nöyrä ilme, ja selitti jotain ruhtinas Andreille, joka silmät sirillään, huulilla väsyneen kohtelias hymy (aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jollei tämä kuuluisi tehtäviini, niin en hetkeäkään haastelisi kanssanne) kuunteli kenraalin selityksiä.
— Sangen hyvä, odottakaa hieman, olkaa hyvä, — sanoi ruhtinas Andrei, puhuen omituisella ranskalaisella korostuksella, jota puhetapaa hän käytti aina kun tahtoi puhua halveksuvasti, ja huomattuaan Boriksen hän jätti kenraalin (joka rukoilevin katsein seurasi häntä, haluten vielä sanoa jotain) ja, nyökäyttäen iloisesti päällään, kääntyi nuoreen suojattiinsa.
Tällä hetkellä kävi Borikselle selväksi se, mitä hän jo ennenkin oli aavistanut, että nimittäin armeijassa, paitsi ohjesäännöissä määrättyä käskynalaisuutta ja kuria, vallitsi toinenkin, oleellisempi käskynalaisuus, joka esim. saattoi tämän punanaamaisen, varpaillaan olevan kenraalin kunnioittavasti odottamaan sillä aikaa kun kapteeni Bolkonski suvaitsi puhella vänrikki Drubetskoin kanssa. Tästedes päätti Boriskin aina seurata tätä jälkimäistä käskynalaisuussääntöä, josta ei ole mitään mainittu ohjesäännöissä. Nyt tunsi hän selvästi, miten jo sekin seikka että häntä oli suositeltu ruhtinas Bolkonskille, asetti hänet arvossa kenraalin edelle, joka muissa tilaisuuksissa, esim. rintamassa, olisi saattanut perin kukistaa hänet, kaartin vänrikin. Ruhtinas Andrei astui Boriksen luo ja tarttui hänen käteensä.
— Sangen ikävä, ettette eilen minua tavannut. Kuljeskelin koko päivän saksalaisten kanssa. Olin Weihrotherin kanssa tarkistamassa taistelujärjestelyä. Kun saksalainen kerran rupeaa tarkaksi, niin auta armias!
Boris hymähti hyväksyvästi, aivan kuin olisi ruhtinas Andrei puhunut jostain heille molemmille tutusta asiasta, vaikka hän todellisuudessa ensi kerran kuuli Weihrotherin nimen ja sanan "taistelujärjestely".
— Miten ovat asiat, rakkaani, yhäkö aijotte adjutantiksi? Olen teitä ajatellut näinä viime aikoina.
— Kyllähän olen ajatellut anoa ylipäälliköltä, — vastasi Boris, punastuen, ties minkä tähden; — ruhtinas Kuragin on hänelle minusta kirjoittanut; enhän muuten anoisi, — lisäsi hän, aivan kuin puollustautuen, — mutta kun pelkään, ettei kaarttia päästetä taisteluun.
— Hyvä! hyvä! keskustelemme sitten asiasta lähemmin, — sanoi ruhtinas Andrei, — kun vaan olen toimittanut tämän herran asian niin kuulun kokonaan teille.
Kun ruhtinas Andrei oli poistunut ylipäällikön suojiin, katsahti punanaamainen kenraali niin uhkaavasti Borikseen, että tämä tunsi hämmentyvänsä. Nähtävästi ei kenraali ollut samaa mieltä Boriksen kanssa tuon omituisen käskynalaisuuden eduista, jonka mukaan hänen oli täytynyt katkaista keskustelunsa adjutantin kanssa tuollaisen hävyttömän vänrikin takia. Boris kääntyi kenraalista ja odotti kärsimättömänä ruhtinas Andrein paluuta.
— Niin, rakkaani, olen teitä ajatellut, — puhui ruhtinas Andrei, kun hän Boriksen kanssa oli saapunut adjutanttien huoneeseen. — Ylipäällikön luo teidän ei kannata mennä, hän latelee teille joukon kohteliaisuuksia, käskee kenties päivälliselle ("eipä se olisi vielä hullumpaa tämän uuden käskynalaisuuden kannalta", ajatteli Boris), mutta siihen se jääkin; meistä adjutanteista ja käskyläisistä saattaa pian muodostaa kokonaisen pataljoonan. Kuulkaahan, mitä meidän on tehtävä: minulla on hyvä ystävä, kenraaliadjutantti ja verraton ihminen, ruhtinas Dolgorukof; ja vaikkette kenties vielä ole asioista oikein selvillä, niin totta puhuakseni ovat asiat nykyään sillä kannalla, ettei Kutusovilla esikuntineen eikä meillä muillakaan ole mitään sanottavaa; kaikki on keskittynyt nykyään keisariin; menkäämme siis Dolgorukovin puheille, minullakin on hänelle asioita, minä jo olen puhunut hänelle teistä; sittenpä saamme nähdä, eikö hän voi sijoittaa teitä seurueeseensa, tai jonnekin sinne lähemmäs aurinkoa.
Ruhtinas Andrei oli aina erityisesti innostunut kun sai johdatella ja auttaa nuorukaisia, näiden pyrkiessä eteenpäin onnen tiellä. Itse oli hän taas liian ylpeä turvautuakseen muiden apuun, mutta, tekeytymällä muiden auttajaksi, saattoi hän pysytteleidä lähellä sitä piiriä, josta onni ja menestys säteili ja joka häntäkin veti puoleensa. Sangen mielellään ryhtyi hän Borista hoivaamaan ja lähti hänen kanssaan ruhtinas Dolgorukovin luo.
Oli jo myöhäinen ilta, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat Olmützin hoviin, missä keisarit seurueineen majailivat.
Samana päivänä oli ollut sotaneuvottelu, missä olivat olleet saapuvilla kaikki hovisotaneuvoston jäsenet ja molemmat keisarit. Vastoin vanhusten, Kutusovin ja ruhtinas Schwarzenbergin, mielipidettä päätettiin viipymättä lähteä liikkeelle ja ryhtyä ratkaisevaan otteluun Bonaparten kanssa. Neuvottelu oli juuri päättynyt, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat hoviin. Kaikki pääkortteeriin kuuluvat henkilöt olivat vielä huumautuneina neuvottelun päätöksestä, joka oli niin lupaava nuorten puolueelle. Kuhnustelijain äänet, jotka olivat neuvoneet yhä vaan jotain odottamaan, oli yksimielisesti tukahutettu, ja hyökkäyksen edut olivat niin kumoamattomilla todistuksilla esitetyt, että se, mistä neuvottelussa keskusteltiin, nimittäin tuleva taistelu, tai oikeastaan voitto, näyttikin jo menneisyyteen kuuluvalta. Kaikki etuudet olivat liittoutuneiden puolella: suunnattomat joukot, epäilemättä Napoleonin joukkoja paljon suuremmat, olivat keskittyneet samoille paikoille; keisarien läsnäolo innosti joukkoja, jotka paloivat taistelun halusta; joukkoja johtava itävaltalainen kenraali, Weihrother tunsi seudun pienimpiä yksityiskohtia myöten, sillä sattuman oikusta olivat itävaltalaiset edellisenä vuonna olleet kenttäharjoituksissa aivan samoilla seuduilla, missä nyt aijottiin pakottaa ranskalaiset ratkaisevaan taisteluun; seudusta oli olemassa sangen tarkat kartat, ja Bonaparte, jonka joukot olivat tuntuvasti huvenneet, ei nähtävästi ollut ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin.
Dolgorukof, joka oli kiivaimpia hyökkäyksen puoltajia, oli juuri palannut sotaneuvottelusta väsyneenä, kiihtyneenä, mutta ylpeänä ja innostuneena toivehikkaasta päätöksestä. Ruhtinas Andrei esitteli hänelle holhokkinsa, mutta Dolgorukof, jonka oli vaikea pidättyä puhumasta niistä asioista, jotka tällä hetkellä täyttivät kokonaan hänen sydämensä, ei sanonut sanaakaan Borikselle, tarttuihan vain kohteliaasti hänen käteensä, puristi sitä lujasti ja kääntyi sitten ruhtinas Andreihin, puhuen ranskaksi:
— Niin, rakkaani, minkälaisen voiton olemme saaneet! Suokoon vain Jumala, että sen seuraukset tulevat yhtä kunniakkaiksi. Mutta olenpa, rakkaani, suotta moittinut itävaltalaisia, ja etenkin Weihrotheria, — puhui hän katkonaisesti ja innostuneesti. — Sitä tarkkuutta, sitä säntillisyyttä, miten tarkasti hän tuntee seudun, miten hän laskee kaikki mahdollisuudet, kaikki olosuhteet, kaikki pienimmätkin yksityisseikat! Ei, rakkaani, ei saata ajatellakaan edullisempia olosuhteita. Itävaltalainen täsmällisyys ja venäläinen urhoollisuus — mitäpäs muuta tarvitaankaan?
— Onko siis lopullisesti päätetty ryhtyä hyökkäämään? — kysyi Bolkonski.
— Kuulkaahan, rakkaani, arvelen, että Buonaparte nyt lopultakin on laulanut latinansa. Olettehan kuullut, että keisari tänäpänä on saanut häneltä kirjeen. (Dolgorukof hymyili merkitsevästi.)
— Sepä sen! mitä hän kirjoittaa? — kysyi Bolkonski.
— Mitäpä hän kirjoittaisi? Tradiridiraa y.m.s., voittaakseen vain aikaa. Sanon teille, hän on meidän käsissämme; aivan varmasti! Mutta hauskinta jutussa oli osoitteen keksiminen vastauskirjeeseen, — sanoi Dolgorukof, nauraen hyvänsuovasti, — ei mitenkään keksitty sopivaa osotetta. Päivän selvää on, ettei voitu osoittaa kirjettä keisarille; jollei siis tahdottu osoittaa konsulille, niin oli ainoa mahdollisuus osoittaa kirje kenraali Buonapartelle.
— Mutta eihän sentään olisi tarvinnut osoittaa kenraali Buonapartellekaan, vaikkei tunnustaisikaaii häntä keisariksi, — huomautti Bolkonski.
— Niinpä niinkin, — keskeytti Dolgorukof, nauraen. — Tunnettehan Bilibinin, hän on sangen viisas mies, hän ehdotti että kirje osoitettaisiin: "ihmiskunnan viholliselle ja kansan villitsijälle."
Dolgorukof nauraa hohotti iloisesti.
— Ei enempää eikä vähempää? — huomautti Bolkonski.
— Mutta sittenkin keksi Bilibin sopivan arvonimen osotteeseen. Hän on teräväjärkinen ja viisas mies.
— Minkälaisen?
— Ranskan hallituksen päämiehelle,au chef du gouvernement français, vastasi Dolgorukof vakavan tyytyväisenä. — Eikö ole todellakin sopiva arvonimi?
— Sangen sopiva, mutta kyllä se häntä harmittaa, — huomautti Bolkonski.
— Varmaankin se harmittaa! Veljeni hänet tuntee: hän on usein ollut päivällisillä hänen luonaan, nykyisen keisarin nimittäin, Pariisissa, ja hän kertoi minulle, ettei milloinkaan ole tavannut hienompaa ja viekkaampaa valtiomiestä. Arvaahan sen: ranskalainen oveluus yhtyneenä italialaiseen kavaluuteen. Oletteko kuulleet juttua hänestä ja kreivi Markovista? Kreivi Markof oli ainoa ihminen, joka osasi käyttäytyä hänen kanssaan. Tunnetteko jutun nenäliinasta? Se on verraton juttu!
Ja puhelias Dolgorukof kertoi, kääntyen milloin Borikseen, milloin ruhtinas Andreihin, miten Bonaparte kerran oli pudottanut Venäjän lähettilään Markovin eteen nenäliinansa, pysähtynyt ja alkanut katsella häntä silmiin, varmaankin koetellakseen saisiko Markovin itseään palvelemaan, ja miten Markof heti oli pudottanut oman nenäliinansa aivan Bonaparten nenäliinan viereen, kumartunut sitten omaansa ottamaan, mutta jättänyt Bonaparten nenäliinan lattialle.
— Verratonta, — sanoi Bolkonski, — mutta olen tullut, ruhtinas, anomaan tämän nuoren miehen puolesta. Nähkääs...
Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt lopettamaan sanottavaansa, kun huoneeseen tuli adjutantti ja käski Dolgorukovin saapua keisarin luo.
— Ah, miten harmillista! — lausui Dolgorukof, nousten kiireesti seisaalleen ja puristaen ruhtinas Andrein ja Boriksen käsiä, — Tehän tiedätte, että mielelläni teen kaikkeni teidän ja tämän rakastettavan nuoren miehen hyväksi. — Hän puristi vielä kerran Boriksen kättä kevytmielisen innostuneesti ja sydämellisen hyvänsuovasti. — Mutta näettehän ... joskus toisten!
Boris oli haltioissaan siitä korkeimman vallan läheisyydestä, jossa hän tällä hetkellä tunsi olevansa. Hän tunsi kosketuksia niistä valtavista voimista, jotka määräilivät joukkojen mahtavat liikkeet, joukkojen, joiden pieneksi, nöyräksi ja vähäpätöiseksi osaksi hän oli tuntenut itsensä rykmentissään. He tulivat käytävään Dolgorukovin jälissä ja kohtasivat lyhytkasvuisen sivilipukuisen miehen, joka astui käytävään samasta ovesta, mistä Dolgorukof meni keisarin suojiin. Miehellä oli viisaat kasvonpiirteet; alaleuka oli ulkoneva, joka teki ilmeen teräväksi, mutta samalla erityisen eläväksi ja näppäräksi. Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Dolgorukoville ja suuntasi kylmän tuijottavan katseensa ruhtinas Andreihin. Hän astui suoraan ruhtinas Andreita kohti, odottaen nähtävästi, että tämä kumartaisi hänelle tai antaisi tietä. Mutta ruhtinas Andrei ei tehnyt kumpaakaan; hänen kasvoillaan kuvastui ilkeys, ja nuori mies käänsi kasvonsa sivulle ja meni ohi pitkin käytävän sivua.
— Ken on hän? — kysyi Boris.
— Hän on sangen huomattava, mutta samalla sangen epämiellyttävä henkilö. Hän on ulkoasiain ministeri ruhtinas Adam Czartorisky. Nämä ihmiset ne. — puhui Bolkonski, huoahtaen, kun hän Boriksen kanssa poistui hovista, — nämä ihmiset ne päättelevät kansojen kohtaloista.
Seuraavana päivänä lähtivät joukot liikkeelle, eikä Boris enää ehtinyt ennen Austerlitzin taistelua tapaamaan ruhtinas Andreita eikä Dolgorukovia ja jäi näin ollen vielä joksikin ajaksi Ismailovin rykmenttiin.
Aamun koitteessa 10:na päivänä lähti liikkeelle ruhtinas Bagrationin osastoon kuuluva Denisovin eskadroona, jossa Rostof yhä palveli. Kuljettuaan virstan verran toisten joukkojen jälessä, sai eskadroona pysähtymiskäskyn. Eskadroona asettui valtatien vierustalle. Rostof näki, miten heidän ohitseen kulkivat kasakat, husaarien 1:nen ja 2:nen eskadroona, jalkaväkipataljoonia, tykistöä ja kenraalit Bagration ja Dolgorukof adjutantteineen. Pelko, jota Nikolai Rostof tunsi, kuten ennenkin, taistelun edellä, sisäinen taistelu, jonka avulla hän voitti tämän pelon, kaikki haaveilut erinomaisesta urhoollisuudestaan alkavassa taistelussa — kaikki olikin ollut turhaa vaivaa. Hänen eskadroonansa oli määrätty varaväkeen, ja siksipä viettikin hän tämän päivän ikävässä ja murheessa. Yhdeksättä käydessä aamulla kuuli hän ampumista ja eläköön huutoja, näki kuljetettavan haavoittuneita (niitä oli vähän) ja lopuksi näki hän kasakkasotnjan kuljettavan keskellään vangiksi ottamaansa ranskalaista ratsuväkiosastoa. Nähtävästi oli taistelu jo päättynyt, ja kaikesta päättäen oli se ollut vähäpätöinen, mutta kunniakas liittoutuneille. Taistelusta palaavat sotamiehet ja upseerit kertoelivat loistavasta voitosta, Wischaun kaupungin miehittämisestä ja ranskalaisen ratsuväkiosaston vangiksi ottamisesta. Ankaran yöhallan jälkeinen syyspäivä oli kirkas, ja aurinko helotti iloisen raikkaana. Päivän ihanuus kohotti osaltaan voiton sanoman aiheuttamaa riemua, jonka Rostof huomasi säteilevän sekä taistelusta palaavien että taistelukentälle kulkevain sotilaiden, upseerien, adjutanttien ja kenraalien katseista. Yhä ankarammin ahdisti Rostovin sydäntä, kun hän muisti, että suotta aikojaan oli kärsinyt taistelun edelliset kauhun tuskat, ja että hän toimetonna oli viettänyt tämän iloisen päivän.
— Rostof, tule tänne, ottakaamme tuikku murheeseen! — huusi Denisof, joka taskumattineen ja einemyttyineen oli istuutunut tien vierustalle.
Upseerit kokoontuivat piiriin Denisovin ympärille ja nauttivat ratsumestarin herkuista.
— Kas tuolla tuovat vielä yhtä! — sanoi eräs upseereista, osoittaen kahden kasakan kuljettamaa ranskalaista rakuunaa.
Toinen kasakoista talutti suitsista ranskalaisen kaunista, korkeata hevosta.
— Myö hevonen, — huusi Denisof kasakalle.
— Sama se, teidän jalosukuisuutenne...
Upseerit nousivat seisaalleen ja ympäröivät kasakat ja ranskalaisen rakuunan. Rakuuna oli vielä aivan nuori mies, Elsassista kotoisin ja puhui ranskaa saksalaisella korostuksella. Hän oli aivan hengästynyt mielenliikutuksesta, hänen kasvonsa olivat punaset, ja kun hän kuuli puhuttavan ranskaa alkoi hän hätäisesti puhella upseerien kanssa, kääntyen milloin yhteen, milloin toiseen. Hän sanoi, ettei häntä olisi saatu vangiksi, jollei korpraali olisi lähettänyt häntä hevosloimia pelastamaan; syy on siis korpraalin, sillä hän sanoi korpraalille, että venäläiset jo olivat siellä. Kesken puhettaan hän vähäväliä lisäsi:mais qu'on ne fasse pas de mal à mon petit cheval,[95]ja samalla hän hyväili hevostaan. Selvästi huomasi, ettei hän oikein käsittänyt asemaansa. Milloin pyyteli hän anteeksi vangiksi joutumistaan, milloin taas kerskui täsmällisyyttään ja huolellisuuttaan palveluksessa, luullen varmaan puhelevansa omain upseeriensa kanssa. Hänestä saivat venäläiset jälkijoukot elävän kuvan ranskalaisesta sotilaasta, jonka elämästä ja tavoista ei muuten venäläisissä joukoissa suuriakaan tiedetty.
Kasakat möivät hevosen kahdesta tukaatista, ja Rostof, joka rahoja saatuaan oli rikkain joukossa, osti sen.
— Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani! — sanoi elsassilainen hyvänsuovasti Rostoville, kun kasakat olivat luovuttaneet hevosen husaarille.
Rostof lohdutteli rakuunaa ja antoi hänelle jonkun kolikon.
— Aljöö! Aljöö! — sanoi kasakka, nykäisten vankia käsivarresta ja kehoitellen häntä lähtemään edelleen.
— Keisari! keisari! — kuului yhtäkkiä husaarien joukosta.
Kaikki lähtivät juoksemaan; syntyi kiirettä ja hälinää. Rostof näki takanaan tiellä läheneviä ratsumiehiä, joiden päähineissä löyhyivät valkeat töyhdöt. Hetkessä olivat kaikki paikoillaan ja odottivat.
Rostof ei käsittänyt eikä tuntenut, miten oli juossut paikalleen ja istuutunut hevosensa selkään. Hän ei enää ollut pahoillaan varaväkeen joutumisestaan; arkipäiväinen mielialansa oli hetkessä kadonnut, kun hän istui ratsullaan näiden tarkkaan tähyävien ihmisten keskellä; ei hän enää lainkaan ajatellut itseään: keisarin läheisyydestä johtuva onni oli täyttänyt hänen sielunsa. Tämä läheisyys korvasi hänen mielestään täydellisesti päivän ikävyydet. Hän oli onnellinen kuin rakastunut, joka pitkien odotusten jälkeen viimeinkin on tavannut armaansa. Vaikkei hän rintamassa uskaltanutkaan vilaista sivulleen, niin tunsi hän siitä huolimatta hurmaantuneella vaistollaan keisarin läheisyyden. Ei hän sitä tuntenut ainoastaan ratsastajain hevosten kavioiden kapseesta, vaan hän tunsi sen siksi, että keisarin lähestyessä kaikki hänen ympärillään kävi valoisammaksi, riemukkaammaksi, arvokkaammaksi ja juhlallisemmaksi. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Rostovia siirtyi tämä aurinko, säteillen lempeätä, taivaallista valoa. Jo tuntee hän näiden säteiden hyväilyn, hän kuulee keisarin äänen — tämän hyväilevän, rauhallisen, majesteetillisen ja samalla luonnollisen äänen. Syntyi haudan hiljaisuus, kuten Rostof oli odottanutkin, ja tässä hiljaisuudessa kuului keisarin ääni.
—Les huzards de Pavlograd?[96]— lausui keisari kysyvästi.
—La reserve, sire![97]— vastasi toinen ääni, joka kuullosti aivan ihmisääneltä tuon yliluonnollisen äänen jälkeen, joka oli lausunut: (Les huzards de Pavlograd?"
Keisari saapui Rostovin kohdalle ja pysähtyi. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniimmat kuin kolme päivää sitten Olmützin kentällä. Niistä loisti sellainen iloisuus ja nuoruus, sellainen viaton nuoruus, joka muistutti neljäntoista vuotiaan poikasen vallatonta eloisuutta, ja sentään olivat ne majesteetillisen keisarin kasvot. Keisarin katsellessa husaareja, kohtasi hänen katseensa sattumalta Rostovin katseen ja pysähtyi siihen silmänräpäykseksi. Mahtoiko keisari käsittää, mitä tapahtui Rostovin sielussa (Rostovista tuntui kuin olisi hän kaikki käsittänyt), ainakin katseli hän pari sekuntia taivaansinisillä silmillään Rostovia silmiin. (Pehmeänä ja hyväilevänä virtasi niistä valo.) Sitten hän yhtäkkiä kohautti kulmiaan, kannusti kiihkeästi vasemmalla jalallaan hevostaan ja lähti ajamaan lennossa eteenpäin.
Kovin oli nuorta keisaria haluttanut olla mukana taistelutanterella, ja huolimatta hovilaisten varoituksista ja esityksistä, oli hän klo 12 aikaan eronnut kolmannesta osastosta, jonka mukana oli kulkenut, ja lähtenyt täyttä laukkaa ajamaan etujoukkojen luo. Hän ei ollut vielä saapunut husaarienkaan kohdalle, kun hänet kohtasi joukko adjutantteja ja ilmoitti hänelle taistelun onnellisen kulun.
Oikeastaan ei mitään todellista taistelua ollut tapahtunutkaan; ainoa mainittava tapaus oli ollut tuon ranskalaisen eskadroonan vangiksi ottaminen, mutta se esitettiin loistavana voittona, ja siksipä keisari ja koko armeija uskoivatkin, että ranskalaiset oli lyöty perin pohjin, ja pakenevat paraillaan. Vallankin uskottiin tähän kuvaukseen täydellisesti niin kauvan kun ruudin savu vielä peitti taistelukentän. Heti keisarin poistuttua sai Pavvlogradin rykmentti etenemiskäskyn. Pienessä saksalaisessa Wischaun kaupungissa näki Rostof vielä kerran keisarin. Kaupungin torilla, missä ennen keisarin tuloa oli ammuttu jotenkin kiivaasti, virui muutamia kaatuneita ja haavoittuneita, joita ei vielä oltu keritty korjaamaan. Keisari ajoi ruskealla englantilaisrotuisella tammalla sotilasseurueen ja muiden hovilaisten ympäröimänä. Hän piteli sulavin liikkein kultaista lornettia silmillään ja katseli, nojaten toiseen jalustimeensa, suullaan makaavaa, lakitonta sotilasta, jonka pää oli aivan veriin tahriutunut. Haavoittunut oli niin likainen, ryvettynyt ja kauhean näköinen, että Rostof tunsi loukkautuvansa kun näki keisarin hänen läheisyydessään. Rostof huomasi, miten keisarin köyristyneet hartiat vavahtelivat aivan kuin kylmän kourissa, miten vasen jalka hermostuneesti kosketteli tamman kylkeä, ja miten opetettu ratsu rauhallisena vilkuili sivuilleen, muttei hievahtanutkaan paikaltaan. Eräs adjutanteista laskeutui ratsultaan, tarttui haavoittunutta kainaloihin ja alkoi nostaa paareille. Sotilas valitti.
— Varovammin, varovammin, ettekö voi varovammin? — tuskitteli keisari, joka nähtävästi kärsi enemmän kuin kuoleva sotilas. Rostof näki, miten kyyneleet täyttivät keisarin silmät, ja kuuli hänen poistuessaan kuolevan luota lausuvan ranskaksi Czartoriskylle:
— Miten kauhea onkaan sota, miten kauhea!Quelle terrible chose que la guerre!
Etujoukkoon kuuluvat osastot sijoittuivat Wischaun edustalle. Heidän edessään oli vihollisen ketju, joka, heikosti ammuskellen, vetäytyi päivän kuluessa yhä etäämmälle. Joukoille ilmoitettiin keisarin kiitollisuus, luvattiin palkintoja, ja sotilaille jaettiin kaksinkertainen annos paloviinaa. Vielä iloisempina kuin edellisenä yönä loimuilivat nyt leiritulet ja raikuivat sotilaiden laulut. Denisof vietti tänä yönä juhlaa majuriksi ylentymisensä johdosta, ja Rostof, joka jo oli jotenkin humaltunut, esitti kekkereiden loppupuolella keisarin maljan. "En esitä hallitsija-keisarin maljaa, kuten esitetään virallisissa päivällisissä", hän sanoi, "vaan hyvän, hurmaavan keisarin ja suuren ihmisen; juokaamme hänen terveydekseen, juokaamme venäläisten aseiden varmalle menestykselle, häviö ranskalaisille!"
— Koska kerran ennenkin olemme taistelleet, — jatkoi Rostof, — emmekä ole säästäneet ranskalaisia, kuten esim. Schöngrabenin luona, niin miten onkaan nyt käyvä, kunhänon etunenässä? Me kuolemme kaikki, kuolemme riemuiten hänen puolestaan. Niinhän, hyvät herrat? Kenties eivät sanani oikein satu, olen liikoja nauttinut; mutta tunnen sen enemmän, ja te myös. Aleksanteri Ensimäisen terveydeksi! Eläköön!
— Eläköön! — kirkuivat upseerien innostuneet äänet. Ja vanha ratsumestari Kirsten huusi yhtä innostuneesti ja vilpittömästi kuin 20 vuotias Rostof.
Kun upseerit olivat juoneet maljansa pohjaan ja särkeneet lasinsa, täytti Kirsten uudet lasit, otti yhden niistä käteensä ja astui sotilaiden nuotioille. Hänellä ei ollut muuta yllä kuin ratsuhousut ja paita, jonka avonaisesta aukosta näkyi valkea rinta. Harmaaviiksinen ratsumestari seisoi siinä nuotioiden valossa komeassa asennossa, käsi koholla ja kääntyi sotilaisiin: