XVII.

— Ooih! — voihki Kutusof toivottoman surkeasti ja katsahti taakseen.

— Bolkonski, — kuiskasi hän värisevällä äänellä ruhtinas Andreille. Ja hänen äänestään väreili vanhuuden saamattomuuden itsetietoisuus. — Bolkonski, — hän kuiskasi, osoittaen epäjärjestykseen joutunutta pataljoonaa ja vihollista, — mitä tämä on?

Mutta ennenkun ylipäällikkö oli lausunut viimeiset sanat, tunsi ruhtinas Andrei vihan ja häpeän kyyneleet kurkkuaan ahdistavan, hän hyppäsi ratsultaan ja lähti juoksemaan lippua kohti.

— Pojat, eteenpäin! — huusi hän lapsellisen kimakasti. "Tuossahan se on!" ajatteli hän tartuttuaan lipputankoon ja riemastuneena kuunnellen luotien vinkunaa, joita vihollinen nähtävästi lähetteli juuri hänen varalleen. Kaatui muutamia sotilaita.

— Eläköön! huusi ruhtinas Andrei, vaivoin pidellen käsissään raskasta lippua, ja lähti juoksemaan vihollista kohti varmana, että koko pataljoona juoksee hänen jälissään.

Niinpä kävikin. Hän juoksi yksin ainoastaan muutaman askeleen. Ensin lähti yksi sotilas, toinen, ja koko pataljoona lähti juoksemaan eteenpäin "eläköötä" huutaen, ja pian sivuuttivatkin sotilaat hänet. Pataljoonan aliupseeri tuli juosten hänen luokseen ja sieppasi häneltä raskaan lipun, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä kuolleena maahan. Ruhtinas Andrei sieppasi taas lipun ja, laahaten sitä tangosta, hän lähti juoksemaan pataljoonan mukana. Edessään näki hän venäläisiä tykkimiehiä, joista toiset olivat käsikähmässä ranskalaisten kanssa, toiset taas jättivät tykkinsä ja pakenivat, juosten hyökkäävää pataljoonaa kohti; hän näki myöskin ranskalaisia jalkamiehiä, joista toiset anastivat venäläisten hevosia, toiset kääntelivät tykkejä. Ruhtinas Andrei oli pataljoonineen jo 20 askeleen päässä tykeistä. Lakkaamatta vinkuivat luodit hänen korvissaan, ja oikealla ja vasemmalla kaatui ja voihki sotilaita. Mutta ei hän niitä katsellut: hän tähysi vain eteensä — patterille. Hän näki, miten siellä eräs punatukkainen tykkimies, kiiveri korvalla, vimmatusti taisteli ranskalaisen kanssa tykinhuosiaimesta. Hän eroitti aivan selvästi näiden kahden ihmisen vihan vääristämät kasvot. Selvästi huomasi, etteivät he kumpikaan käsittäneet, mitä he oikeastaan tekivät.

— Mitä he tekevät? ajatteli ruhtinas Andrei, heitä katsellessaan, — miksei punatukkainen pakene, sillä onhan hän aseeton? Miksei ranskalainen pistä häntä kuoliaaksi? Varmaankin ranskalainen muistaa aseensa ja pistää hänet kuoliaaksi, ennenkun hän kerkiää paeta.

Jo juokseekin toinen ranskalainen pyssy sojossa ottelevia kohti, ja punatukkaisen tykkimiehen kohtalo odotti ratkaisuaan, sillä hän ei vieläkään näkynyt käsittävän asemaansa, vaan huitoi voitonriemuisena ympärilleen anastamallaan huosiaimella. Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt näkemään, miten ottelu päättyi. Sillä samassa tuntui hänestä kuin joku hänen vieruskumppaneistaan olisi olkainsa takaa huitaissut häntä paksulla sauvalla päähän. Se ei erityisemmin koskenut, mutta tuntui vain niin harmilliselta, kun kipu samensi ajatukset ja esti häntä näkemästä tapausten kehitystä.

"Mitä tämä on? kaadunko? jalkani herpautuvat", hän ajatteli, ja kaatui samassa selälleen. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, miten oli päättynyt ranskalaisten ja tykkimiehen välinen kamppailu, oliko tykkimies kaatunut vai vieläkö hän oli hengissä, olivatko tykit joutuneet ranskalaisille vai olivatko ne pelastetut. Mutta hän ei nähnyt mitään. Hänen yllään ei ollut enää muuta kuin taivas — korkea taivas, ei tosin täysin kirkas, mutta siitä huolimatta mittaamattoman korkea, jolla harmaat pilvet rauhallisina purjehtivat. "Miten hiljaista, rauhallista ja suuremmoista, aivan toista kuin juostessani", ajatteli ruhtinas Andrei: "aivan toista kuin juostessamme, huutaissamme ja tapellessamme; aivan toista kuin punatukkaisen tykkimiehen ja ranskalaisen vimmattu kamppailu tykinhuosiaimesta; toisin purjehtivat pilvet tuolla korkealla, äärettömällä taivaankuvulla. Miten en ennen ole huomannut tuota korkeata taivasta? Miten olenkaan onnellinen kun vihdoinkin olen sen huomannut. Niin! tämän äärettömän taivaan rinnalla on kaikki vähäpätöistä, valetta, petosta. Ei mitään, ei mitään ole olemassakaan paitsi tämä taivas. Mutta sitäkään ei ole, ei ole mitään, hiljaisuus vain ja rauha. Ja Jumalan kiitos!..."

Oikealla sivustalla Bagrationin osastossa ei taistelu vielä 9 aikaan ollut alkanut. Bagration ei suostunut Dolgorukovin vaatimukseen, että heti ryhdyttäisiin taisteluun, ja vierittääkseen edesvastuun omilta niskoiltaan hän ehdotti Dolgorukoville, että olisi lähetettävä tiedustelemaan ylipäällikön mielipidettä. Bagration tiesi, että sillä melkein 10 virstan pituisella välimatkalla, joka eroitti sivustat toisistaan, saattoi lähetille tapahtua yhtä ja toista. Jolleikaan hän matkalla joutuisi surman suuhun (joka oli hyvin luultavaa), ja vaikkapa hän vielä tapaisikin ylipäällikön, mikä muuten oli sangen vaikeata, niin sittenkään ei hän missään tapauksessa ehtisi takasin ennen iltaa.

Bagration katsahti suurilla, ilmeettömillä, unisilla silmillään seurueeseensa, ja ensimäisinä sattuivat hänen silmiinsä Rostovin lapselliset, toivosta väreilevät kasvot. Bagration lähetti hänet matkalle.

— Mutta jos tapaan hänen majesteettinsa ennen kuin ylipäällikön, teidän ylhäisyytenne? sanoi Rostof, käsi ohimolla.

— Ilmoittakaa asianne hänen majesteetilleen, — ehätti Dolgorukof.

Päästyään ketjusta oli Rostof nukkunut muutaman tunnin ja tunsi olevansa iloinen, rohkea ja päättäväinen. Hänen liikkeensä olivat jäntevän joustavat, ja koko hänen olemuksensa uhkui onnen varmuutta ja tyytyväisyyttä. Tällaisessa mielentilassa tuntuu kaikki helpolta, hauskalta ja mahdolliselta.

Tänä aamuna toteutuivat kaikki hänen toiveensa: oli ryhdytty ratkaisevaan taisteluun, jossa hänkin on mukana; eikä siinä kyllin, hän oli päivystäjänä urhoollisimman kenraalin seurueessa; hänet oli lähetetty viestinviejänä Kutusovin luo, kenties itse keisarinkin luo. Aamu oli kirkas, ja hevonen hänellä oli hyvä. Hänen sielunsa täytti riemu ja onni. Saatuaan käskyn hän kannusti hevostaan ja lähti ratsastamaan pitkin linjaa. Ensin ratsasti hän pitkin Bagrationin joukkojen linjaa, jotka vielä eivät olleet ryhtyneet taisteluun, vaan seisoivat liikkumatta paikoillaan; sitten saapui hän Uvarovin ratsuväen alueelle ja täällä hän jo huomasi liikettä ja taisteluvalmistuksia; kuljettuaan Uvarovin joukkojen ohi alkoi hän jo selvästi kuulla tykinjyskettä ja pyssyjen pauketta. Ampuminen yhä kiihtyi.

Raikkaassa aamu-ilmassa eivät enää kajahdelleet yksinäiset laukaukset, milloin pari, milloin kolme laukausta aina lyhyen väliajan perästä, joihin sitten silloin tällöin yhtyy jokunen tykinjymäyskin, ei, nyt kuului Pratzin edustalla olevilta vuorilta katkeamaton pyssyjen rätinä, jonka toisinaan vaimensi niin taaja tykinjyske, ettei kaikin ajoin saattanut edes eroittaa erityisiä laukauksia, vaan sulautui ampuminen yhtenäiseksi korvia huumaavaksi jymyksi.

Vuorten rinteillä kiirivät pyssyistä pöllähtäneet savuhattarat aivan kuin toisiaan ajaen, ja tykkien mahtavat savupilvet kierivät, leijailivat ja yhtyivät toisiinsa. Savun keskestä välähtelivät liikehtivän jalkaväen pistimet, ja kaitana juovana kulki tykkiväki viheriäine ampumatarverattaineen.

Rostof pysäytti hetkeksi hevosensa mäen töppäälle nähdäkseen, mitä oli tekeillä; mutta vaikka hän kuinka olisi tähystänyt ei hän sittenkään eroittanut eikä käsittänyt, mitä oli tekeillä; ihmisiä tosin liikkui tuolla savussa, joukkoja kulki edestakasin, ja kaikkialta, edestä ja takaa näkyi yhä vaan joukkoja; mutta miksi? keitä? mihin? sitä oli mahdoton käsittää. Mutta näkemänsä ja kuulemansa ei kuitenkaan saattanut Rostovia alakuloiseksi tai araksi, päinvastoin tunsi hän olevansa entistään tarmokkaampi ja päättävämpi.

"No, vielä, vielä, jyskykää!" lausui hän itsekseen, aivan kuin olisi puhutellut paukkuvia pyssyjä ja jyriseviä tykkejä, kannusti ratsunsa neljään ja lähti taas ratsastamaan pitkin linjaa, tullen yhä edemmäs ja edemmäs joukkojen keskeen, jotka jo olivat ryhtyneet taisteluun.

"Enpä tiedä, miten kaikki tuolla käy, mutta hyvin on kaikki käyvä!" ajatteli Rostof.

Kuljettuaan muutamain itävaltalaisten joukko-osastojen ohi, Rostof huomasi, että niitä seuraava joukko-osasto (kaartti) jo oli ryhtynyt taisteluun.

"Sen parempi! näenhän läheltä", ajatteli Rostof.

Hän kulki miltei äärimäisiä rivejä pitkin. Häntä kohti tuli täyttä nelistä muutamia ratsumiehiä. Ne olivat kaartin ulaaneja, jotka hämmentynein rivin palasivat hyökkäyksestä. Rostof kiirehti niiden tieltä. Eräs ulaaneista oli verissä. Rostof lähti ajamaan edelleen.

"Minua ei tämä liikuta!" ajatteli Rostof. Hän ei ollut vielä kulkenut kuin muutamia satoja askelia, kun vasemmalta koko kentän laveudelta alkoi häntä lähestyä ravia ajaen suunnaton ratsuväki-joukko, uhaten tallata hänet jalkoihinsa. Ratsumiehillä oli mustat hevoset jä valkeat, loistavat virkapuvut. Rostof kannusti ratsunsa huimaan laukkaan päästäkseen ehjin nahoin ratsuväen tieltä, ja helposti olisi hän ehtinytkin tieltä, jos ratsastajat olisivat ajaneet entistä vauhtiaan. Mutta ratsastajat lisäsivät yhä vauhtiaan, ja muutamat hevoset olivat jo alkaneet nelistää. Rostof kuuli yhä selvemmin kavioiden kapseen, aseiden helinän ja eroitti hevoset, ratsastajat, vieläpä heidän piirteensäkin. Ratsumiehet olivat kavaljeerikaarttilaisia, jotka hyökkäsivät heitä kohden liikkuvan ranskalaisen ratsuväki-osaston kimppuun.

Ratsumiehet ajoivat jo laukkaa, mutta vielä eivät he olleet päästäneet ratsujaan täyteen vauhtiin. Rostof eroitti jo selvästi ratsastajain piirteet ja kuuli käskyn: "mars, mars!" Upseeri, joka antoi käskyn, kannusti puhdasrotuisen ratsunsa huimaan laukkaan. Rostof, peläten joutuvansa ratsuväen jalkoihin tai sotkeutuvansa heidän hyökkäykseensä, kannusti hevostaan minkä jaksoi, mutta sittenkään ei hän päässyt pälkähästä.

Laidimainen ratsumies, suunnattoman kookas, rokonarpinen sotilas, yrmisti ilkeästi kulmiaan nähdessään edessään Rostovin, jonka kanssa hänen auttamattomasti täytyi töytätä yhteen. Kaarttilainen olisi epäilemättä syössyt kumoon Rostovin Beduinineen (Rostof tunsi olevansa kovin pieni ja näämäinen näiden suhdattoman suurien miesten ja hevosten rinnalla), jollei tämä olisi ruoskallaan sivaltanut kaarttilaisen hevosta päin päätä. Musta, raskasliikkeinen, tavattoman suuri hevonen pöllähtyi ja höristi korviaan, mutta rokonarpinen ratsumies iski voimainsa takaa suuret kannuksensa sen kupeisiin, ja kaula kaarella ja hännällääa huiskien lähti hevonen kiitämään entistä vinhemmin. Tuskin olivat ratsumiehet kiitäneet Rostovrin ohi, kun tämä kuuli niiden huutavan: "Hurraa!" ja käännyttyään katsomaan Rostof näki, miten etumaiset rivit jo sekautuivat outojen, arvattavasti ranskalaisten, ratsumiesten kanssa, joilla oli punaset olkalaput. Muuta hän ei nähnyt, sillä samassa alettiin jostain ampua tykeillä, ja koko seutu peittyi savuun.

Sinä hetkenä, jolloin ratsumiehet kulkivat Rostovin ohi ja katosivat savuun, oli tämä kahden vaiheilla, olisiko hänen lähdettävä ratsumiesten jälkiin, vai jatkettava matkaansa täyttääkseen saamansa käskyn. Tämä oli se loistava kavaljeerikaarttilaisten hyökkäys, jota ranskalaisetkin ihmettelivät. Kauhukseen sai Rostof sittemmin tietää, että koko tästä joukosta, noista kookkaista, kukkeista nuorista miehistä, kaikista näistä rikkaista nuorukaisista, upseereista ja junkkareista, jotka nelistäen olivat karauttaneet hänen ohitseen, hyökkäyksen jälkeen oli jälellä ainoastaan kahdeksantoista miestä.

"Miksi heitä kadehdin, minun onneni ei kaikkone, ja pian kenties saan nähdä keisarin!" ajatteli Rostof ja lähti laukassa eteenpäin.

Saavuttuaan kaartin jalkaväen kohdalle Rostof huomasi, että siellä lenteli tykinluoteja. Tämän hän huomasi jyskeestä, mutta erittäinkin sotilaiden rauhattomista katseista ja upseerien luonnottomasta sotilaallisesta arvokkuudesta.

Ajaessaan pitkin erästä kaartinrykmentin linjaa kuuli Rostof huudettavan nimeään.

— Rostof! — huusi ääni.

— Mitä? — vastasi Rostof ja tunsi samassa Boriksen.

— Mitä arvelet? Olemme joutuneet ensimäiseen linjaan! Meidän rykmenttimme oli rynnäkössä! — sanoi Boris, hymyillen lapsellisen onnellisena, kuten hymyilevät nuoret miehet oltuaan ensi kertaa tulessa.

Rostof pysäytti hevosensa.

— Kas vaan! — hän sanoi, — miten kävi?

— Syöstiin takasin! — vastasi Boris innostuneesti ja alkoi laverrella. — Ajattelehan!

Ja Boris alkoi kertoa, miten kaartti pysähdyttyään ja nähtyään joukkoja edessään oli pitänyt niitä itävaltalaisina, mutta, miten sitten nämä joukot yhtäkkiä olivat alkaneet ampua tykeillä, ja silloin huomattiinkin, että oltiin ensimäisessä linjassa aivan vihollisen edessä, ja silloin oli odottamatta ryhdyttävä taisteluun. Rostof nykäsi ohjista hevostaan, kuulematta loppuun Boriksen kertomusta.

— Minne sinä? — Boris kysyi.

— Hänen majesteettinsa luo lähettinä.

— Täällähän hän on, — sanoi Boris, joka luuli Rostovin etsivän suuriruhtinasta.

Ja hän osoitti suuriruhtinas Konstantinia, joka kaski päässä ja kavaljeerikaartin ratsastakki yllä seisoi noin sadan askeleen päässä heistä. Hartiat koholla ja kulmat rypyssä huusi suuriruhtinas jotain eräälle kalpealle, valkeapukuiselle itävaltalaiselle upseerille.

— Sehän on suuriruhtinas, mutta minulla on asiaa ylipäällikölle tai hänen majesteetilleen, — sanoi Rostof ja nykäsi hevostaan ohjista.

— Kreivi, kreivi, — huusi Berg, yhtä innostuneena kuin Boriskin, — olen saanut haavan oikeaan käteeni, — hän puhui, osoittaen nenäliinaan käärittyä veristä kättään — mutta en ole silti poistunut rintamasta. Kreivi, pidän nyt miekkaa vasemmassa: von Bergien suvussa ovat kaikki olleet ritareita.

Berg jatkoi vielä ylistyksiään, mutta Rostof ei enää eroittanut hänen sanojaan; hän ajoi edelleen.

Kuljettuaan kaartin ohi ja ajettuaan erään tyhjän aukeaman yli Rostof käänsi ratsunsa varaväen linjalle, jottei enää joutuisi taistelulinjalle, kuten oli joutunut kavaljeerikaartin kohdalla. Kaukaa hän kierteli sellaiset kohdat, missä kivääri- ja tykkituli oli kiivain. Yhtäkkiä kuuli hän läheltä edestään ja venäläisten takaa, sellaiselta kohdalta, missä ei mitenkään olisi luullut vihollisia olevan, kiivasta pyssynpauketta.

"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Rostof. "Onko vihollinen kiertänyt meikäläiset? Mahdotonta", ajatteli Rostof, mutta siitä huolimatta valtasi hänet hetkessä kauhu. Hänen mieleensä välähti oma kohtalonsa ja koko taistelun meno. "Olkoon miten oli", hän ajatteli, "nyt ei enää auta kiertelemiset. Minun on etsittävä täältä ylipäällikkö, ja jos kaikki on mennyttä, niin yhdessäpä sorrun toisten kanssa."

Pahat aavistukset näyttäytyivät yhä oikeutetuimmilta mitä edemmäs Rostof joutui Pratzin kylän taakse sijoittuneiden eri aselajisten joukkojen keskuuteen.

— Mitä on tekeillä? Mitä on tapahtunut? Ketä ammutaan? Ken ampuu? — kyseli Rostof, tavatessaan venäläisiä ja itävaltalaisia joukkoja, jotka hämmentynein joukoin juoksivat, sulkien häneltä tien.

— Hiisi sen tietää! Kaikki on lyönyt! Kaikki on mennyttä! — vastasivat pakenevat venäjän-, saksan- ja tshekinkielellä, tietämättä paremmin kuin Rostovkaan, mitä oli tapahtunut.

— Lyökää saksalaisia! — huusi joku.

— Hiis' heidät vieköön, petturit.

—Zum Henker diese Russen...[106]murisi eräs saksalainen.

Muutamia haavoittuneita kulki tiellä. Sadatukset, huudot ja voihkina sulautuivat yhtenäiseksi kauheaksi humuksi. Ampuminen taukosi. Kuten Rostof sittemmin sai tietää, olivat venäläiset ja itävaltalaiset ampuneet toisiaan.

"Jumalani! mitä tämä merkinneekään?" ajatteli Rostof. "Täälläkin, missä keisari milloin tahansa saattaa heidät nähdä... Ei, tuollaisia konnia ei toki löytyne monta. Se on satunnaista, ohimenevää; se on mahdotonta", hän ajatteli. "Kunpa vain pian, pian pääsisin heidän ohitseen!" Rostof ei voinut vielä ajatellakaan häviötä ja pakoa. Vaikka hän näkikin Pratzin ylängöllä, siellä mistä hänen oli käsketty etsiä ylipäällikköä, ranskalaisia joukkoja ja tykkejä, niin hän ei voinut eikä tahtonut sitä uskoa.

Rostof oli saanut määräyksen etsiä Kutusovia ja keisaria Pratzin kylän seutuvilla. Mutta siellä ei ollut kumpaakaan heistä, ei edes ainoatakaan päällikköä, oli ainoastaan osia hämmentyneistä eri aselajeihin kuuluvista joukoista. Rostof hoputti yhä uupunutta hevostaan päästäkseen joutuisammin näiden joukkojen ohi, mutta mitä edemmäs hän tuli sitä suuremmaksi kävi sekasorto. Tultuaan valtatielle näki Rostof ahtautuneita vaunuja, kaikenlaisia ajoneuvoja, kaikkiin aselajeihin kuuluvia venäläisiä ja itävaltalaisia sotilaita, haavoittuneita ja terveitä. Oli ääntä ja melua, tunkeiltiin ja raastettiin, ranskalaisten tykkien jyristessä Pratzin ylängöillä, ja tykinluotien jylhästi vinkuessa ilmassa.

— Missä on keisari? missä on Kutusof? — kyseli Rostof jokaiselta kenen vain voi pysäyttää, mutta vastausta hän ei saanut keneltäkään.

Viimein tarttui hän erään sotilaan kaulukseen ja pakoitti hänet vastaamaan.

— Voi, veliseni! Jo kauvan ovat kaikki olleet tuolla, loikkivat edellä! — vastasi sotilas, nauraen jollekin ja riuhtaisten itsensä vapaaksi.

Jätettyään rauhaan sotilaan, joka nähtävästi oli humalassa, Rostof pysäytti jonkun korkea-arvoisen henkilön palvelijan tai tallirengin hevosen ja alkoi kysellä häneltä. Palvelija kertoi, että noin tunti sitten oli keisaria viety huimaa vauhtia vaunuissa tätä samaa tietä myöten, ja että keisari oli ollut vaarallisesti haavoittunut.

— Mahdotonta, — sanoi Rostof, — varmaankin oli se joku muu.

— Itse näin, — sanoi palvelija, hymähtäen itsetietoisen pilkallisesti. — Pitäisi minun toki tuntea keisari, sillä olen monet kerrat nähnyt hänet Pietarissa aivan läheltä. Kalvakkana, kalmankalvakkana hän istui vaunuissa. Neljä mustaa edessä, kun laski, voi sun pojat, ohitsemme mennä viiletti jyryten. Pitäisi minun jo tuntea sekä keisarin hevoset että Ilja Ivanitsh kuski; tietenkään ei Ilja muita kuljetakkaan kuin keisaria.

Rostof päästi hänen hevosensa ja aikoi jatkaa matkaansa. Ohi kulkeva haavoittunut upseeri kääntyi häneen.

— Ketä oikeastaan etsitte? — kysyi upseeri, — ylipäällikköäkö? Hänet tappoi tykinluoti, rintaan sattui tykinluoti meidän rykmenttimme kohdalla.

— Ei hän ole kuollut, haavoittunut vain, — oikasi toinen upseeri.

— Ken? Kutusovko? — kysyi Rostof.

"Nyt on jo kaikki yhdentekevää; jos kerran keisari on haavoittunut, niin kannattaako minunkaan itseäni säästää?" hän ajatteli. Hän joutui sille alueelle, missä eniten oli tuhoutunut väkeä Pratzista paettaessa. Ranskalaiset eivät vielä olleet seutua anastaneet, ja venäläiset taas, henkiin jääneet ja haavoittuneet, olivat jo aikoja sitten poistuneet. Kentällä virui kuolleita ja haavoittuneita kuin kuhilaita runsassatoisella vainiolla, noin 10-15 jokaisella desjatiinalla.[107]Haavoittuneet olivat ryömineet toistensa luo, ja kahden kolmen miehisissä ryhmissä he valittivat ja ähkyivät surkeasti. Rostovista tuntuivat heidän valituksensa ja vaikeroimisensa toisinaan teeskennellyiltä. Hän kannusti ratsunsa raviin, jottei olisi nähnyt noita kärsiviä ihmisiä, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Ei hän henkeään pelännyt, vaan miehuutensa lannistumista, joka oli hänelle niin välttämätön ja jonka hän tiesi pettävän näiden onnettomien lähettyvillä.

Ranskalaiset, jotka jo olivat herenneet ampumasta tätä kuolleiden ja haavoittuneiden peittämää kenttää, jolla ei enää näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, suuntasivat taas tykkinsä sille nähdessään ratsastavan adjutantin, ja muutamia tykinluoteja mennä vinhalti Rostovin yli. Kuolleiden näkeminen ja tämä kauhea tykinluotien viuhina sulautuivat Rostovin sydämessä pelon ja itsensä surkuttelun tunteeksi. Hänen mieleensä johtui äidin viimeinen kirje. "Mitä äiti tuntisikaan", hän ajatteli, "jos hän nyt näkisi minut täällä kentällä ranskalaisten tykkien maalitauluna!"

Gostieradekin kylällä oli taistelutantereelta palaavia venäläisiä joukkoja, tosin toisiinsa sekaantuneita, mutta sentään joltisessakin järjestyksessä. Tänne eivät ranskalaisten tykit kantaneet, ja jyskekin kuului kaukaiselta. Täällä kaikki jo olivat selvillä, että taistelu oli hävitty, ja julkisesti siitä jo puheltiinkin. Kenen puoleen Rostof kääntyikin, kukaan ei saattanut sanoa, missä oli keisari, missä Kutusof. Toiset sanoivat, että keisari todella oli haavoittunut, toiset väittivät huhua perättömäksi ja selittivät huhun syntyneen siitä että kapusata ja säikähtynyttä yli-hovimarsalkka Tolstoita oli keisarin vaunuissa kiidätetty pois taistelutantereelta, minne hän oli saapunut keisarin seurueessa. Eräs upseeri kertoi Rostoville, että hän vasemmalla kylän takana oli nähnyt jonkun korkeimmista päälliköistä. Rostof lähti heti ajamaan upseerin mainitsemalle paikalle. Hän ei tosin enää toivonut ketään tapaavansa, mutta hän toimi kuitenkin omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kuljettuaan kolmisen virstaa ja sivuutettuaan viimeisetkin venäläiset joukot huomasi Rostof ojanteen eroittaman kasvitarhan kohdalla pari ratsastajaa. Toinen, jolla oli valkotöyhtöinen päähine, tuntui Rostovista kumman tutulta; toinen, tuntematon, jolla oli kaunis, ruskea ratsu (ratsu tuntui Rostovista tutulta), ajoi ojanteen reunalle, kannusti ratsuaan, päästi ohjat valloilleen ja lensi kevyesti ratsuineen ojanteen yli. Reunamulta vain pöllähti takakavioiden iskusta. Sitten käänsi hän äkkiä hevosensa, tuoksahti taas yli ojanteen ja kääntyi kunnioittavasti valkotöyhtöisen ratsastajan puoleen, kehoittaen nähtävästi tätä seuraamaan hänen esimerkkiään. Ratsastaja, joka Rostovista tuntui tutulta, ja johon hänen huomionsa niin kummasti oli kiintynyt, ravisti epäävästi päätään ja häiläytti kädellään, ja näistä liikkeistä tunsi Rostof silmänräpäyksessä jumaloimansa, ikävöimänsä keisarin.

"Mutta eihän se voi olla hän, keskellä tätä autiota kenttää", ajatteli Rostof. Samassa käänsi Aleksanteri päätään, ja Rostof näki nuo rakkaat piirteet, jotka niin elävinä olivat painuneet hänen mieleensä. Keisari oli kalpea, posket olivat lomossa ja silmät kuopalla; mutta entistään ihanammat, lempeämmät olivat silti nuo piirteet. Rostof oli onnellinen nähdessään, että huhut keisarin haavoittumisesta olivat olleet perättömiä. Hän oli onnellinen nähdessään nyt tuossa keisarin. Hän tiesi, että hän saattaisi kääntyä keisariin, vieläpä oli se hänen velvollisuutensakin, ja ilmoittaa hänelle, mitä Dolgorukof oli käskenyt.

Mutta kuten rakastunut nuorukainen vapisee ja arkailee tavatessaan armaansa, jota kauvan on seurannut kuin varjo, ja jolle ei uskalla ilmaista tunteitaan, joita yöt ja päivät on mielessään hautonut, vaan vilkuilee arkana ympärilleen aivan kuin etsisi apua tai koettaisi jättää asian toisiin aikoihin ja luikkia kiireemmän kaupalla tiehensä, samoin Rostovkin nyt, saavutettuaan viimeinkin sen, jota enin maailmassa oli halunnut tavata, joutui ymmälle eikä tiennyt, miten hänen olisi lähestyttävä keisaria. Hänen mieleensä tuli tuhansia mietelmiä tämän asian johdosta, ja yhä tuntui hänestä sopimattomalta ja mahdottomalta lähestyä keisaria.

"Miten onkaan! Tuntuu kuin iloitsisin, että olen tilaisuudessa tapaamaan hänet tässä surussaan. Hänestä saattaa tuntua vastenmieliseltä ja raskaalta outojen kasvojen näkeminen tänä murheen hetkenä; ja mitä voin sanoa hänelle tänä hetkenä, jolloin pelkkä hänen näkemisensäkin kouristaa sydäntäni ja saattaa kielen tarttumaan lakeen?" Ei ainoakaan niistä lukemattomista puheista, joita hän mielikuvituksissaan oli keisarille pitänyt, johtunut nyt hänen mieleensä. Kaikki nämä puheet olivat pidetyt aivan toisissa olosuhteissa; ne olivat pidetyt suurimmaksi osaksi voiton hetkinä, juhlallisissa tilaisuuksissa ja etenkin kuolonkamppailussa taistelutantereella, kun keisari kiitti häntä sankaritöistä, ja hän kuolemallaan osoitti ääretöntä rakkauttaan hallitsijaansa.

"Ja mitä saatan kysyä keisarilta oikean sivustan suhteen, kun kello jo käy neljättä ja taistelu on hävitty? Ei, todentotta, minun ei pidä lähestyä häntä. Minun ei pidä häiritä häntä aatoksissaan. Mieluummin kuolen tuhat kertaa kuin näen hänen moittivan katseensa, tyytymättömän ilmeensä", päätteli Rostof ja lähti ajamaan surumielisenä ja epätoivoisena, vilkuen vähäväliä taakseen. Siellä istui keisari yhä ratsullaan samalla paikalla, ja koko hänen olennostaan uhkui arkailevaa epäröimistä.

Samaan aikaan kun Rostof näin mietiskeli ja surumielisenä loittoni keisarista, joutui kapteeni von Toll sattumalta samoille paikoille ja huomattuaan keisarin hän suoraapäätä ajoi hänen luokseen ja, tarjoten palvelustaan, auttoi keisarin ojanteen yli. Keisari oli huonovointinen ja halusi levätä ja siksipä hän istuutuikin omenapuun juurelle. Toll pysähtyi hänen viereensä. Kadesilmin ja katuen näki Rostof kaukaa, miten Toll kauvan ja innostuneesti jotain puhui keisarille, miten keisari, nähtävästi itkuun pyrskähtäen, peitti toisella kädellään silmänsä ja puristi toisella Toliin kättä.

"Ja minä olisin voinut olla hänen asemassaan!" ajatteli Rostof ja, vaivoin pidätellen säälin kyyneliä keisarin kohtalon johdosta, hän lähti epätoivoisena jatkamaan matkaansa, tietämättä minne tai miksi.

Hänen epätoivonsa kävi yhä musertavammaksi, kun hän tunsi, että syynä hänen suruunsa oli hänen oma heikkoutensa.

Hän olisi voinut ... ei ainoastaan voinut, vaan hänen olisi pitänyt ajaa keisarin luo. Ja tämä olisi ollut ainoa tilaisuus, jolloin hän olisi saattanut osoittaa keisarille rakkauttaan ja alttiuttaan. Hän ei käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen... "Mitä olenkaan tehnyt?" hän ajatteli. Hän käänsi hevosensa ja alkoi täyttä neljää ajaa takasin sitä paikkaa kohti, missä oli nähnyt keisarin; mutta ojanteen takana ei enää ollut ketään. Siitä kulki ohi vain kuormia ja ajoneuvoja. Eräältä kuorma-ajurilta sai Rostof tietää, että Kutusovin esikunta oli lähistöllä kylässä, minne kuormasto paraillaan oli matkalla. Rostof lähti ajamaan kuormaston jälissä.

Hänen edellään asteli Kutusovrin ratsupalvelija, kuljettaen ohjista loimiselkäisiä ratsuja. Ratsupalvelijan jälissä kulkivat kuormakärryt, joiden takana tallusteli vääräsäärinen vanhus, lippalakki päässä ja yllä lyhyt kesiturkki.

— Tit, hei Tit! — sanoi ratsupalvelija.

— Mikä hätänä? — vastasi ukko hajamielisesti.

— Tit! Menehän survomaan.

— Senkin hölmö, tfui! — sanoi ukko, sylkäisten vihaisesti.

Jonkun aikaa kuljettiin hiljaa, ja sitten nähjäsi ratsupalvelija taas vanhaa Titusta.

Viidettä käydessä iltapäivällä olivat venäläiset häviöllä kaikilla asemillaan. Ranskalaiset olivat anastaneet jo toista sataa tykkiä. Prschebishevski osastoineen oli antautunut. Muut osastot olivat menettäneet noin puolet miehistään ja pakenivat hämmästyneinä järjestymättöminä laumoina.

Langeronin ja Dohtunnvin osastojen järjestymättömät jäännökset tungeskelivat Augezdin kylän luona olevien lammikkojen rannoilla ja padoilla.

Kuudetta käydessä kuului tykinjyskettä enää ainoastaan näiden lammikkojen seutuvilta. Ranskalaiset olivat rakentaneet suuren joukon pattereita Pratzin ylängön rinteille ja ampuivat nyt vimmatusti pakenevia venäläisiä.

Jälkijoukossa koettivat Dohturof ja muutamat muut, jotka olivat saaneet pataljoonansa järjestykseen, torjua kivääritulella yhä ankarammin ahdistelevaa ranskalaista ratsuväkeä. Alkoi hämärtää. Augezdin kylän kapealla padolla, jolla mylläri vanhus, patalakki päässä ja vapa kädessä niin monet herran vuodet rauhallisena oli istuskellut ja hänen pojanpoikansa, paidan hihat käärittyinä, ruiskukannun yllä rähmällään ollen riekotellut kannussa uiskentelevaa, vapisevaa, hopealtahohtavaa kalanlisua, tällä padolla, jota pitkin sinitakkiset, pörhölakkiset moravit aikojen ajat olivat rauhallisina parihevosillaan kuljetelleet myllyyn vehnäkuormiaan ja jauhoisina palanneet valkeine kuormineen, — tällä kapealla padolla tungeskeli nyt kuormakärryjen ja tykkien keskellä, hevosten jaloissa ja pyörien välissä ihmisiä, joiden ilmeen kuoleman kauhu oli vääristänyt; he sotkivat toisiaan, kulkivat kuolleiden ruumiilla, kuolivat itse ja tappoivat toisiaan päästäkseen muutaman askeleen eteenpäin, kunnes heidät tapasi sama kohtalo.

Kymmenkunnan sekunnin väliajoin mäjähteli tähän sankkaan joukkoon tykinluoteja tai kranaattia, puristaen ilmaa ja tappaen tai tahrien vereen kaikki lähellä olevat. Dolohovin rykmentistä oli kaikkiaan jälellä kymmenkunta miestä. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan ja Dolohof, joka taas oli ylennetty upseeriksi, astua rämpi haavoittuneine käsineen henkiin jääneiden miestensä keskellä. Joukon tunkemina puristautuivat he padon suulle. Joka puolelta puristettiin heitä. Yhtäkkiä täytyi heidän pysähtyä, sillä heidän edessään kulkevan tykin edestä kaatui hevonen ja miehet alkoivat hinata tykkiä. Tykinluoti surmasi jonkun heidän takanaan, toinen putosi aivan heidän eteensä ja ryvetti Dolohovin vereen. Joukko riehtautui vimmoissaan eteenpäin, pakkautui yhteen, pääsi jonkun askeleen eteenpäin ja pysähtyi taas.

"Kun pääsisimme nämä sata askelta, niin olisi pelastus varma; mutta jos vielä seistään pari minuttia, niin on tuho tullut", ajatteli jokainen.

Dolohof, joka oli keskellä joukkoa, ryntäsi padon reunaa kohti, työnsi kumoon pari sotilasta ja juoksi lammen liukkaalle jäälle.

— Kääntykää tänne, — hän huusi, hyppien jäällä, joka rätisi hänen allaan; — kääntykää! — huusi hän tykkimiehille. — Kyllä kestää!...

Jää kannatti hänet, mutta taipui ja rätisi, ja oli päivän selvää, ettei se kannattaisi tykkiä tai miesjoukkoa, vaan voi murtua minä hetkenä tahansa hänenkin painostaan. Sotilaat katselivat hänen kulkuansa ja painautuivat rannalle astumatta sentään jäälle. Rykmentinpäällikkö, joka istui ratsullaan padon suulla, kohotti kätensä ja avasi suunsa huutaakseen jotakin Dolohoville. Samassa lensi tykinluoti joukon yli niin matalalta, että kaikki kauhistuivat. Kuului mäjähdys, ja kenraali hevosineen virui verilätäkössä. Kukaan ei katsahtanut kenraaliin eikä ajatellutkaan häntä auttaa.

"Jäälle! Jäälle! Menkää! Kääntykää! Ettekö kuule! Menkää!" kuului joka taholta, kun tykinluoti oli kaatanut kenraalin. Kohta ei kukaan tietänyt mitä ja miksi huudettiin.

Eräs takimmaisista tykeistä, joka oli padon suulla, kääntyi jäälle. Padolta laskeutui sinne yhä enemmän sotilaita. Erään edellä kulkevan sotilaan alla jää petti, ja hänen toinen jalkansa joutui veteen; yrittäessään siitä nousta hän upposi vyötäisiä myöten. Lähellä olevat sotilaat säikähtivät ja peräytyivät, tykinajaja pysähdytti hevosensa, mutta takaa huudettiin yhä: "Jäälle! Miksi pysähdytte! Menkää jäälle!" Ja joukosta kuului kauhun huutoja. Tykkien ympärillä kulkevat sotilaat heiluttivat käsiään ja löivät hevosia, jotta ne kääntyisivät ja lähtisivät jäälle. Hevoset tottelivat. Jää, joka oli kannattanut jalankulkevia, murtui laajalta alalta, ja suunnilleen neljäkymmentä jäällä olevaa miestä pyrki eteen- tai taaksepäin vetäen toisiaan mukanaan syvyyteen.

Tykinluoteja sinkoili yhä säännöllisesti jäälle, veteen ja varsinkin padolle, jäällä ja rannoilla tungeksivaan ihmismereen.

Pratzenin vuorella, samassa paikassa, johon oli kaatunut, makasi ruhtinas Andrei lipputanko kädessä, verissään ja valittaen tietämättään hiljaa ja lapsellisen surkeasti.

Illan tullen hän herkesi valittamasta ja makasi aivan ääneti. Hän ei tietänyt, kuinka kauan horrostilaa oli kestänyt. Yht'äkkiä hän tunsi taas olevansa hengissä. Päässä tuntui polttava, raateleva kipu.

"Missä onkaan se korkea taivas, jota en ollut nähnyt ennen kuin tänään?" välähti heti hänen mieleensä. "Näitä kärsimyksiäkään en ole ennen tuntenut", ajatteli hän. "Niin, en ole ennen tietänyt mitään, en mitään. Mutta missä olen?"

Hän alkoi kuunnella ja kuuli lähenevää kavioiden kapsetta ja ihmisääniä, jotka puhuivat ranskaa. Hän avasi silmänsä. Hänen yllään kaareutui jälleen sama korkea taivas purjehtivine pilvineen, jotka nyt olivat entistä korkeammalla ja joiden lomitse siinsi taivaan sininen äärettömyys. Hän ei kääntänyt päätänsä eikä nähnyt ratsastajia, jotka kavioiden kapseesta ja äänistä päättäen olivat jo saapuneet hänen kohdalleen ja pysähtyneet.

Ratsastajat olivat Napoleon ja hänen kaksi adjutanttiansa. Bonaparte kierteli taistelutannerta, antoi viimeisiä tykkitulen lisäämistä koskevia määräyksiä Aujezdin patoa ampuville pattereille ja tarkasteli taistelukentälle jääneitä kuolleita ja haavoittuneita.

— Oivallista väkeä! — sanoi Napoleon katsellessaan kaatunutta venäläistä krenatööriä, joka mustunein takaraivoin makasi suullaan maassa, kangistunut käsi ojossa.

— Pattereissa ei ole enää ammuksia, teidän majesteettinne, — ilmoitti samalla adjutantti, joka oli saapunut Aujezdin patoa ahdistavilta pattereilta.

— Käskekää toimittaa niitä varaväeltä, — sanoi Napoleon, ratsasti muutamia askelia kauemmaksi ja pysähdytti hevosensa ruhtinas Andrein viereen, joka makasi selällään, lipputanko vieressä (lipun olivat ranskalaiset jo korjanneet voitonmerkiksi).

— Kaunis kuolema, — sanoi Napoleon katsellen Bolkonskia.

Ruhtinas Andrei käsitti, että puhuttiin hänestä, ja että puhuja oli Napoleon. Hän kuuli, että puhujaa kutsuttiin majesteetiksi. Mutta nämä sanat kuuluivat kärpäsen surinalta. Ne eivät häntä lainkaan liikuttaneet, eipä hän edes niitä erityisemmin huomannutkaan ja unohti ne heti. Hänen päänsä oli kuin tulessa; hän tunsi verensä kuivuvan tyhjiin ja yllään näki hän kaukaisen, korkean, ikuisen taivaan. Hän tiesi, että hänen vieressään seisoi Napoleon, — hänen sankarinsa, mutta tällä hetkellä näytti Napoleon vähäpätöseltä, mitättömältä henkilöltä sen rinnalla, mitä paraillaan tapahtui hänen sielunsa ja tuon korkean, äärettömän taivaan ja sillä purjehtivain pilvien välillä. Hänestä oli aivan yhdentekevää tällä hetkellä kuka seisoi hänen vieressään tai mitä hänestä puhuttiin; riemuissaan hän oli vain siitä, että hänen vierellään oli ihmisiä, ja hän toivoi, että nämä ihmiset häntä auttaisivat ja pelastaisivat hänet elämälle, joka hänestä nyt tuntui niin ihanalta: sillä hän käsitti elämän nyt aivan toisin kuin ennen. Hän kokosi viimeiset voimansa ilmaistakseen liikkeellä tai jollakin äännähdyksellä olevansa elossa. Hän liikautti heikosti jalkaansa ja valitti niin sairaaloisen heikosti, että se häntä itseäänkin liikutti.

— Hänhän on hengissä, — sanoi Napoleon. — Nostakaa tämä nuori mies paareille ja viekää sitomapaikalle!

Tämän sanottuaan lähti Napoleon ratsastamaan marsalkka Lannesia kohti, joka keisaria lähestyessään paljasti päänsä ja toivotti hymysuin onnea voiton johdosta.

Pitemmälle ei ruhtinas Andrei muistanut: sillä paareille nostaminen, sitomapaikalle kuljettaminen ja haavan tutkiminen tuottivat hänelle niin kauheita tuskia että hän menetti tajunsa. Hän tuli tuntoihinsa vasta iltamyöhällä, kun häntä muiden haavoittuneiden ja vangiksi joutuneiden venäläisten upseerien seurassa lähdettiin kuljettamaan sairaalaan. Matkalla tunsi hän olevansa hieman reippaampi; hän saattoi katsella ympärilleen, vieläpä puhellakin.

Tuntoihin tullessaan kuuli hän sairassaattoa kuljettavan ranskalaisen upseerin puhuvan:

— Tähän on meidän pysähdyttävä: keisari kulkee tästä pian ohi; hän on varmaan mielissään kun näkee nämä vangiksi joutuneet upseerit.

— Tänäpänä on saatu niin paljon vankeja, melkein koko venäläisten armeija, että varmaankin hän niihin jo on kyllästynyt, — sanoi toinen upseeri.

— Mutta, sittenkin! sanotaan, että tuo on keisari Aleksanterin kaikkien kaartinjoukkojen päällikkö, — sanoi ensimäinen upseeri, osoittaen erästä valkeaan hevoskaartin pukuun puettua venäläistä upseeria.

Bolkonski tunsi upseerin ruhtinas Rjepniniksi, jonka oli usein tavannut Pietarin ylhäisöpiireissä. Hänen vieressään seisoi toinen haavoittunut hevoskaartin upseeri, 19 vuotias poikanen.

Bonaparte saapui paikalle ajaen täyttä neljää ja pysäytti ratsunsa.

— Kuka on vanhin? — sanoi hän vangit nähtyään. Mainittiin eversti Rjepninin nimi.

— Tekö olette keisari Aleksanterin hevoskaartin päällikkö? — kysyi Napoleon.

— Olen komentanut eskadroonaa, — vastasi Rjepnin.

— Teidän rykmenttinne on kunniakkaasti täyttänyt velvollisuutensa, — sanoi Napoleon.

— Suuren sotapäällikön kiitos on sotilaan paras palkinto, — sanoi Rjepnin.

— Mielihyvin annan sen teille, — sanoi Napoleon. — Ken on tuo nuorukainen teidän vieressänne?

— Luutnantti Suchtelen, — vastasi Rjepnin.

Katsahdettuaan luutnanttiin Napoleon lausui hymyillen:

— Nuorena on hän tullut kanssamme ottelemaan.

— Nuoruus ei ole haitaksi urhoollisuudelle — virkkoi Suchtelen.

— Verraton vastaus, — sanoi Napoleon; — nuori mies, teillä on loistava tulevaisuus!

Ruhtinas Andreikin oli asetettu näkösälle vankien eteen, jotta voiton suuruus näyttäisi mahdollisimman täydelliseltä keisarista. Mutta keisarin huomio ei erityisemmin häneen kiintynyt. Varmaankin muisti hän jo nähneensä hänet taistelutantereella ja siksipä hän nytkin, häneen kääntyessään, kutsui häntä nuoreksi mieheksi —jeune homme, jolla nimityksellä Bolkonski ensi näkemältä oli jäänyt hänen muistiinsa.

— No, entä te nuori mies? — sanoi hän Bolkonskille, — miten on teidän laitanne, sankarini?

Vaikka ruhtinas Andrei hetki sitten oli saattanut lausua muutaman sanan kantajilleen, niin ei hän nyt mitään vastannut, katsoa tuijotti vain Napoleoniin. Tällä hetkellä näyttivät hänestä ylen mitättömiltä kaikki Napoleonin harrastukset, ja mitättömältä näytti itse hänen sankarinsakin halpamaisine kunnianhimoineen ja voitonriemuineen. Niin vähäpätöiseltä tuntui hänestä tämä kaikki tuon korkean, hyvän totuuden taivaan rinnalla, jonka hän näki ja jonka hän nyt käsitti, ettei hän saattanut edes vastata.

Ja kaikki näytti niin hyödyttömältä ja turhalta näiden vakavain ja jumalallisten ajatusten rinnalla, joita hänessä olivat herättäneet veren vuodosta johtunut heikkous, kärsimys ja läheisen kuoleman odottaminen. Katsellessaan Napoleonia silmiin ruhtinas Andrei ajatteli maineen mitättömyyttä, elämän mitättömyyttä, jonka arvoa kukaan ei käsitä, ja kuoleman kauheata mitättömyyttä, jonka tarkoitusta ei kukaan elävä ole voinut käsittää eli selittää.

Odottamatta vastausta kysymykseensä Napoleon kääntyi ruhtinas Andreista ja huusi mennessään eräälle päälliköistään:

— Pidettäköön huolta niistä herroista ja kuljetettakoon heidät minun leiripaikalleni; tarkastakoon minun lääkärini Larrey heidän haavansa. Näkemiin saakka, ruhtinas Rjepnin, — ja hän kannusti hevostaan ja lähti laukassa ajamaan edelleen.

Hänen kasvonsa loistivat onnesta ja itsetyytyväisyydestä.

Kantajat, jotka olivat riistäneet ruhtinas Andrein kaulasta ruhtinatar Marian lahjoittaman pyhänkuvan, hätääntyivät nähdessään miten ystävällisesti keisari oli kohdellut vankeja ja ripustivat kuvan viipymättä entiselle paikalleen.

Ruhtinas Andrei ei huomannut miten kuva ripustettiin tai kuka sen ripusti, mutta yhtäkkiä ilmestyi hänen rinnalleen, virkapuvun ylle ohuvista kultaketjuista riippuva pyhänkuva.

"Hyvä olisi", ajatteli ruhtinas Andrei katsahdettuaan tähän pyhänkuvaan, jonka sisar sellaisella hartaudella ja tunteen lämmöllä oli ripustanut hänen kaulaansa, "hyvä olisi, jos kaikki olisi niin selvää ja yksinkertaista kuin miltä se sisaresta näyttää. Miten olisikaan suloista tietää, mistä etsiä apua tässä elämässä, ja mitä on odotettavissa sen päätyttyä tuolla, haudan tuolla puolla! Miten olisinkaan onnellinen ja rauhallinen, jos voisin tällä hetkellä sanoa: Herra armahda minua!... Mutta kenelle sen sanon? Joko on se voima — määräämätön, käsittämätön, jonka puoleen en taida kääntyä ja jota en edes taida sanoin lausua, — suuri kaikkeus tai tyhjyys", puheli hän itsekseen, "tai onko se Jumala, joka on suljettuna tähän ruhtinatar Marian antamaan pyhänkuvaan? Ei ole mitään, ei mitään muuta varmaa kuin sen mitättömyys, jonka käsitän, ja jonkin käsittämättömän, mutta silti tärkeimmän suuremmoisuus."

Kantajat lähtivät liikkeelle. Jokainen sysäys tuotti hänelle sietämättömiä kärsimyksiä; kuume yltyi, ja hän alkoi hourailla. Edellisen illan haaveilut isästä, sisaresta, vaimosta ja odotettavasta pojasta, tuon illan hellä tunteellisuus, Napoleonin mitätön kuva ja kaiken tämän yllä korkea taivas muodostivat hänen houreidensa pääsisällön. Hän oli viettävinään hiljaista elämää onnellisen perheensä keskuudessa Lisijagorissa. Hän nautti jo tästä onnestaan, kun yhtäkkiä ilmestyi lyhytkasvuinen, kylmäkatseinen Napoleon, joka näytti nauttivan toisten onnettomuudesta, ja silloin alkoivat epäilykset, tuskat, ja ainoastaan taivas lupasi rauhaa. Aamulla olivat jo kaikki haaveet sotkeutuneet ja sulautuneet täydelliseksi horrostilaksi, unhon pimeydeksi ja horrokseksi, jonka seuraajana kaiken todennäköisyyden mukaan on kuolema, kuten Napoleonin henkilääkäri Larrey arveli.

— Hän on hermostunut ja sapekas henkilö, — sanoi Larrey, — hän ei parane.

Muiden toivottomasti haavoittuneiden joukossa jätettiin ruhtinas Andrei seudun asukkaiden hoidettavaksi.

Ensimäisen osan loppu.

[1]Kertokaahan meille tästä, vikomtti.

[2]Mikä ihana olento!

[3]Todellakin epäilen taitoani tällaisen yleisön kuullen.

[4]Ei suinkaan, rakkaani.

[5]Säikähtyneen luonnottaren lonkan väriset.

[6]Olkaa sama hyvä lapsi kuin olette ollutkin.

Back to Index Next