Seuraavana päivänä oli Niilo jo aamuhämärässä matkalla Turkuun. Kiireisen, kovan ratsastuksen perästä tultuaan kaupungin lähelle, sai hän tietää että Fleming oli Pikkalan kartanossa Uudellamaalla toimittamassa laivastonsa varustusta. Niilo lähti silloin sinne päin eikä suonut itselleen mitään lepoa, ennenkun olisi saanut Flemingin omiin käsiin jättää todistusta tuosta kavalluksesta. Se seikka että Ebba Fincke, joka vielä itki hänen kuolemaansa, oleskeli Turussa, ei voinut kiusata häntä pois velvollisuuden tieltä.
Hän oli tullut lähelle Pohjan pitäjän kirkkoa, kun se sanoma tuli hänelle vastaan että Klaus Fleming makasi kuoleman käsissä. Marski oli sairastunut matkalla, vaan kuitenkin jatkanut tätä, kunnes hän ei enää voimattomuudeltaan mihinkään päässyt. Hän oleskeli nyt eräässä talossa lähellä kirkkoa.
Niilon astuessa tupaan, jossa Fleming makasi sairaana, oli kirkkoherra juuri tullut, muassaan lukkari, joka kantoi ehtoollis-astioita. Puolipiirissä seisoivat kunnioittavasti vähän taampana Flemingin upseerit. Kipeä marski makasi siinä kalpeana, mutta tyvenenä. Pitkä parta näytti tavallista valkoisemmalta, ja tuo terävä, käskevä katse oli nyt voipunut ja hervoton.
Kirkkoherra kysyi, oliko hänellä mitään;, maallista toivomusta heille ilmoitettavana.
— Toivoisin vain että Ebba rouva olisi luonani nyt, kun lähtöni lähenee, sanoi marski vitkalleen. Mutta se ei käy laatuun, tapahtukoon Herran tahto.
Nyt oli hän hetkisen aikaa ääneti. Sanoi sitten taas:
— Antakaa jonkun luotettavan sanansaattajan laittaa kuninkaalle kirjettä, että hän asettaa jonkun toisen minun sijaani käskynhaltiaksi Suomeen. Kuninkaan asia on nyt vallan huonolla kannalla. Ken voi sitä kannattaa?
— Ehkä Herra armossansa vielä suo teille elämän pidennystä, sanoi silloin kirkkoherra rohkaisten, mutta ympärillä seisovat sotilaat kokivat pidättää kyyneleitänsä.
Klaus Fleming hymyili hiljaisesti.
— Näin unta tän’yönä, sanoi hän, että olin aterialla erään kuninkaan luona. Sitten ajoin sieltä pois vaunuissa neljällä valkoisella hevosella sakean, synkän metsän läpi. Tiedän nyt että minä taivaallisen kuninkaan aterian perästä, jota olette tulleet minulle antamaan, olen matkustava viimeisiä tietäni.
Taas hetken aikaa ääneti oltuaan, jatkoi marski:
— Herttua on iloitseva, kun minä olen poissa. Mutta hänen ilonsa ei kai kauvan kestä. Suomen herrat eivät kavalla kuninkaansa asiaa. Stålarm ja te muut olette miehiä, joiden uskollisuuteen kuningas voi luottaa, niinkuin hän on luottanut minuun.
— Te olette olleet mahtava mies, herra marski, sanoi kirkkoherra vakavasti. Mutta te näette nyt että mahtavaakin hallitsee Jumala. Oletteko valmis astumaan hänen kasvojensa eteen?
— Olen, vastasi marski heikolla, mutta selvällä äänellä. Minä olen valmis.
Hän lepäsi hetken aikaa hiljaa, silmät ummessa. Sitten alkoi hän rukoilla — Herra Jeesu Kriste, armahda minua syntistä, sovita kaikki syntini ja rikkomiseni. Älä poista minulta pyhää henkeäsi.
Nyt astui kirkkoherra esiin vuoteelle, antaaksensa sairaalle Herran-ehtoollista. Oli kuoleman hiljaisuus huoneessa. Kaikki läsnä-olijat olivat langenneet polvilleen, kun kirkkoherra, puettuaan lukkarin avulla virkapukuunsa, otti pyhät astiat ja luki asetussanat.
Sairas luki papin jäljestä selvällä äänellä rukoukset ja nautti syvästi liikutettuna ehtoollisen.
Sitten sanoi hän hiljaa:
— Jos kuolen taikka elän, olen Herran oma.
Hänen hengityksensä heikkoni heikkonemistaan. Sitten oli kaikki lopussa.
Suru ja syvä alakuloisuus vallitsi Flemingin lähiseurassa. Kuka nyt rupeisi johtajaksi ja saattaisi kaikki hyvään päätökseen tuossa alkavassa taistelussa?
Flemingin valta maassa oli ollut niin kieltämätön, luottamus häneen niin suuri hänen miehissään ja viha niin rajaton rahvaassa, jonka hänen sotamiestensä väkivalta ja hänen oma tylyytensä oli murtanut, että oli vaikea ajatella tätä miestä kuolleeksi, olletikkin kun hänen viimeinen hetkensä oli tullut niin äkkiä ja aivan arvaamatta.
Kovasti liikutettuna kuin muutkin mietti Niilo nyt mitä hänen tulisi tehdä. Hän päätti silloin heti palata takaisin Turkuun ja jättää todistukset Olavi Sverkerinpojan petoksesta Fincken käsiin. Ei ollut viisasta jättää niitä muille. Ken voi taata ett’ei ollut kavaltajia Flemingin omassa lähiseurassa? Vallan tyhmää olisi ollut nyt, kun marski oli kuollut, liian kiireisen ilmi-annon kautta ehkä pahoittaa kavallusta puhkeamaan.
Viipymättä hän sentähden, Pekka taasen perässään, nousi hevosen-selkään, ehtiäksensä Turkuun yhtä haavaa Flemingin kuolonsanoman kanssa. Heidän ratsastaessaan alas maantielle, Pekka lausui:
— Sanovat marskin saaneen poikenluoman Pohjanmaalta ja että…
Mutta kavioin kuminalta jäätyneellä tiellä Niilo ei kuullut mitä hän sanoi, eikä hänen korviinsa liioin pystynyt tienvieressä loikovasta mustalaisjoukosta kaakottavat kerjuu-äänet.
Olavi Sverkerinpoika ja Götrik Fincke tyttärineen olivat tulleet Turkuun ja asuivat linnassa. Olavi huomasi täällä peljästyen että häneltä oli hukkunut tuo valmiiksi kirjoitettu, aukinainen kirje herttualle. Tämä ei ollut voinut tapahtua muualla kuin pappilassa Hämeessä, sillä siellä oli se hänellä vielä ollut tallella. Se oli tietysti löydetty ja oli ehkä nyt matkalla Flemingin luo. Mikä sitten seuraisi? Olavi tunsi kylmän hien, pihkuvan otsastaan, hänen ajatellessaan tätä. Parahinta olisi ollut lähteä tiehensä Ruotsiin, ennenkin päästäisiin hänen perillensä. Mutta halu Ebbaan oli päivä päivältä kovemmin kahlehtinut hänen tahtonsa lujuuden, ja seuraavaksi päiväksi oli kirkollinen kihlaus päätetty. Välin valtasi hänet kokonaan tämä mahtava tunne, välin varoitti häntä vaisto, pyytäen häntä hyvissä ajoin korjaamaan nahkansa. Mutta ehkä ei kenkään ollutkaan tuota kirjettä löytänyt? Ehkä oli se hukkunut lumeen matkalla ja kokonaan hävinnyt? Miksikä hän liian aikaisin paon kautta menisi menettämään Ebbaansa ja päälle päätteeksi, jos Sigismund, voittaisi taistelussaan herttuaa vastaan, kävisi saattamaan itsensä huonoon valoon voittajan silmissä? Olihan onni häntä aina suosinut. Tokkohan se nytkään häntä pettäisi? Ei, rohkeutta vain viimeiseen asti. Kaikki kyllä kävisi hyvin.
Olavi kun siten toisinaan koki mieltänsä rohkaista ja hyvään onneensa luottaa, joutui taasen toisinaan kovan tuskan valtaan, jota hän turhaan koki karkoittaa.
Semmoisena hetkenä astui Filippus Kern hänen luoksensa.
— Minun täytyy teille ilmoittaa, sanoi tuo vanha rohtojen-jauhaja huolestuneena, että Niilo Iivarinpoika eilen nähtiin pari penikulmaa Turusta matkalla Uudellemaalle, luultavasti Flemingin luo.
— Kuka? huusi Olavi hypähtäen paikaltaan. Niilo Iivarinpoika? Mutta hänhän on kuollut — Sanoma hänen kuolemastaan lienee ollut liian aikainen.
— Tiedätkö varmaan että se oli hän?
— Tiedän, se on aivan varmaa. Hän oli puhutellut erästä kappalaista, joka oli matkalla minun luokseni saadakseen lääkkeitä sairaalle vaimolleen, ja pyytänyt häntä ilmoittamaan Götrik Finckelle että hän, Niilo, vielä oli elossa ja ihan tulisi tänne.
— Ei millään muotoa sanaakaan siitä Finckelle eikä muillekaan, sanoi hädissään Olavi. Vieläkö kappalainen on täällä?
— Ei, hän ratsasti heti kotiinsa jälleen.
— Hyvä. Valmista kaikki. Huomen-aamulla aikaisin lähdemme matkalle.
Uhkaava vaara viritti Olavissa jälleen koko hänen jäntevyytensä. Hän heitti takkaan kaikki paperit, jotka saattaisivat todistaa häntä vastaan, ja poltti ne poroksi. Sillä hän ei enää epäillyt että oli päästy hänen perillensä. Muuten Niilo ei olisi kulkenut Turusta ohitse, jossa hän tiesi saavansa tavata sukulaistaan Götrik Finckeä ja morsiantansa, jotka vielä surivat hänen kuolemaansa, — ja rientänyt Flemingin luoksi.
Ebbaa ajatellessaan, Olavin sydän pusertui ja pinnistyi. Hän oli viettänyt huikentelevaa kuljeksijan elämää ja tottunut naisiin, jotka tosin voivat sytyttää hänen himonsa; mutta ne eivät jättäneet mitään syvempää jälkeä hänen sydämeensä. Nyt viehätti häntä Ebba lämmittävässä, mutta kuitenkin uljaassa ja häätävässä kauneudessaan kahta kovemmin. Ensi kertaa hänen elämässään painoi häntä nyt pienoisuuden, masentavan halpuuden ja hylkäyksen tunne. Kaikki oli kääntynyt häntä vastaan, kaikkialla työnnettiin hän pois. Jo pienenä poikasena oli hän äitinsä kuollessa joutunut vieraille ihmisille. Ei mikään mieli-ajatus ollut häntä uskollisena seurannut elämän vaiheissa, ei sydän sykkinyt häntä vastaan lemmen horjumattomalla lujuudella. Onni! Oliko hän koskaan tietänyt mitä se on? Hän käveli kiihkoisesti edes takaisin, väännellen käsiänsä. Hänen rintansa värisi, hänen kasvojaan nytkäisi, ja hän hyrähti itkuun.
Matkavalmistukset kuitenkin pian antoi hänelle täyttä työtä, ja hänen mielensä sai tasapainonsa jälleen. Mitä edemmälle päivä kului, sitä katkerammaksi paisui hänen vihansa niitä vastaan, joiden tähden hänen nyt täytyi väistyä, ja etupäässä Niiloa vastaan, joka hänestä oli varsinaisena syynä hänen yritystensä raukenemiseen. Ja tuo vänrikki oli saava sen neidon, jota hänen sielunsa turhaan niin hirveästi hehkui. Olavi tunsi veren nousevan päähänsä, hänen sitä ajatellessaan. Hän puri hampaitaan ja puristi nyrkkiään. Ei, niin ei sinä ilmoisna ikinä saanut käydä, ei. Ensin piti tytön olla hänen omanansa, tulla hänen omakseen hehkuvalla lemmellä ja aistimet tainnoksissa, vaikkapa vastoin tahtoansakin. Olihan hänellä noita-akan juoma!
Olavi kävi heti Filippus Kernin luo ja, vähän aikaa häntä puhuteltuaan,Götrik Fincken pakinoille.
— Herra Götrik, sanoi hän hellästi, huomenaamuna varhain täytyy minun lähteä Uudellemaalle tapaamaan Klaus Flemingiä. Ettekö tyttärenne kanssa tahdo tän’iltana olla vieraanani?
Fincke suostui, ja myöhemmin näemme hänen, Ebban ja Olavin aterialla Olavin huoneessa. Pari linnan palvelijaa ja hovipojaksi puettu Gretchen olivat passaamassa herkkupöydässä. Linnan kokki oli tehnyt parastansa, ja vahakynttiläin valo kimalteli kuvilla koristettujen hopea-astiain kirkkaissa kyljissä. Tieto siitä että hän pian, jos kohta lyhyeksikin aikaa, pääsisi näkemästä Olavia, ja Götrik Fincken kehoitus, että hän nyt eron-hetkenä kokisi olla ystävällisempi tuolle miehelle, vaikutti että Ebba oli sovinnollisemmalla tuulella; ja ensi kertaa oli näiden kolmen kesken mieli-ala vallalla, joka vähäsen ainakin ystävällisyydelle vivahti.
Silloin näkyi yht'äkkiä Filippus Kernin koukkuinen, laiha haamu oven-suussa. Hän astui Götrik Fincken luo ja pyysi saada häntä puhutella. Hän ei tahtonut häiritä toisia, eikä hänen asiansa Götrik herralle pitkiä puheita vaatinutkaan. Olipahan vain linnan asioita, ja koska Filippuksen piti matkustaa Olavin muassa, oli tarpeellista että herra Götrik sai asiasta tiedon. Kellenkään muulle hän ei muka voinut uskoa salaisuuttansa, joka vaaran sattuessa oli erittäin tärkeä tuntea ja jonka hän yksinään sattumalta oli aikoja sitten saanut tiedoksensa.
Götrik Fincke nousi ylös lähteäksensä Filippuksen puheille.
— Ennen mentyänne, herra Götrik, tyhjentäkäämme ensimäinen maljamme, sanoi Olavi, viitaten Gretchenille, joka heti toi esille hopeatarjottimen, johon ennakolta oli ladottu kalliita, viinillä täytettyjä maljoja.
Gretchen asetti tarjottimen pöydälle, pani toisen suuremmista maljoistaFincken, toisen Olavin eteen ja tarjosi kolmannen, pienimmän pikarinEbballe, peräytyen sitten kunnioittaen taemmaksi.
He joivat kaikki pohjaan, ja Fincke poistui, luvaten pian palata. Olavi käski Gretchenin ja palvelijain odottaa kyökissä ruokineen, kunnes hän toisin määräisi.
Tuskin olivat Olavi ja Ebba jääneet kahden kesken, kun Ebba yht'äkkiä huutaa parkaisi. Olavi oli käynyt kuoleman kalpeaksi, silmät oli tunkea kuopistaan ja kasvot vääristyivät kivusta. Ebban huutaessa tuli Gretchen sisään.
— Hän kuolee! huusi Ebba, kauhistuneena rientäen huoneesta ulos.
— Auttakaa! Minä palan! ähkyi Olavi. Ken on tehnyt mulle tämän?
Gretchen astui lähemmälle.
— Sen olen minä tehnyt, sanoi hän pannen kätensä ristiin rinnoille.
— Olavi katsoi häneen terävästi, läpi-lävistävin silmin.
— Sinä? suhisi hän.
— Niin, vastasi Gretchen, minä juuri. Näin sinun kaatavan jotakin mustaa nestettä Ebba neitsyen maljaan. Tiesin kyllä ett’et sitä tehnyt mitään hyvää tarkoittaen, ja niinpä vaihdoin viinin.
— Miksikä, miksikä teit tämän? kuiskasi Olavi, väännellessään sinne tänne ja kylmän hien pihkuessa hänen otsastaan.
— Miksikö? Siksi että olen nähnyt, miten sinä olet ollut täynnäsi pahuutta kuin myrkyllinen, käärme. Sinä et edes voinut pitää kavalia hankkeitasi salassa; sinulla piti oleman joku, jolle aiheesi ilmoittaisit, voidaksesi jo edeltäkäsin riemuita pahuuttasi. Arvaappas mitä minä tunsin puhuessasi, miten etsit sopivaa tilaisuutta saattaaksesi Niilo Iivarinpoikaa hengiltä. Hän, jota minä rakastin ja jonka puolesta mielelläni olisin mennyt kuolemaan. Minä varoitin häntä, mutta hän ei ymmärtänyt varoitustani, vaan on nyt kuolleena.
Hän kallisti alakuloisesti päätänsä, mutta nosti sen heti jälleen pystyyn.
— Ja mitä annoitkaan kerran minulle juoda? Minua hirvittää vielä sitä ajatellessani. Ooh, tunnen sen asian varsin hyvin. Olen Saksassa monta kertaa kuullut, miten velhot moisella juomalla kulkevat Kyöpelin-vuorelle. Minkä tähden teit minulle sen? Tahdoitko myydä minut saatanalle ja, varastaa minulta ijankaikkista autuuttani? Mutta minä olen itkenyt ja rukoillut, ja perkele on minusta jälleen lähtenyt, vaikka jo olin hänen kourissansa ja kauvan kannoin hänen merkkiänsä punaisena pilkkuna olkapäällään Ja mitä ai'oit tehdä nyt? Niilo Iivarinpojan morsiamen, jalon Fincke herran kauniin tyttären tahdoit minun sijastani myydä paholaiselle, ostaaksesi tämän tytön viattomalla sielulla hänen apunsa. Ja tämänkö sallisin tapahtua? Hänetkö antaisin sinun, ilkeiden tarkoitustesi täyttämiseksi, uhrata ikuisen kadotuksen tuskille, niinkuin minutkin tahdoit uhrata? Minä vaihdoin viinin, itse olet juonut suuhusi noita-juoman.
Tyttösen näin puhuessa kiivaalla ja suuttuneella äänellä, oli Olavi vain tuijottanut häneen, ja vaahtoa kokoutui hänen huulilleen. Horkansetki sai hänestä kiinni, jalat vääntyivät väärään, sormet tarttuivat jäykkinä pöytäliinankulmaan. Mies vaivainen putosi kovan suonenvedon vallassa lattiaan, vetäen perästänsä pöytäliinat, astiat ja viinimaljat.
Nyt törmäsivät, melusta peljästyneinä, palvelijat sisään. He kokivat nostaa Olavia pystyyn. Hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi ympärilleen, kunnes hänen katseensa kohtasi Gretchenin, joka kalpeana ja peloissaan nojausi viereisen tuolin selkälautaa vasten.
— Sinä — sinä — olet minut murhannut, huusi hän, törmäsi ylös ja tarttui häntä rintaan.
Röijyn sametti halkesi, ja hämmästyen näkivät palvelijat että Olavin kamaripoika oli nainen.
— Noita-akka — — juotti — mulle — myrkkyä! äkkäsi Olavi.
Hän vaipui lattialle, taasen kovan suonenvedon väristyksissä.
Filippus Kern, jota oli lähetetty noutamaan ja joka oli rientänyt paikalle ynnä Fincken kanssa, otti pienestä vaskirasiasta, jota hän aina kantoi taskussaan, kolme rippileipää, joissa oli kolme ristin muotoista merkkiä kussakin, vasta-syntyneiden karitsain verellä siihen piirrettyjä.
Hän koki saada ne sisään Olavin kovasti yhteen-purtujen hampaiden välistä.
— Jos hän nielaisee ne, on hän pelastettu! mumisi Filippus.
— Sitokaa tuo tuossa! huusi hän sitten, osoittaen Gretcheniä. Hän on myrkyttänyt hänet. Hän on velho!
Palvelijat ymmärsivät yhdestä sanasta. Gretchenin peljästys asian äkkinäisestä lopusta, kuolevan sanat ja etupäässä se seikka, että hän oli nainen, todistivat häntä vastaan. Gretchen pantiin kiinni. Seuraavana päivänä oli hän vietävä kaupungin vankilaan.
Samassa astui Niilo sisään, juuri kun Olavi taasen aukasi silmänsä ja puoleksi kohosi jaloilleen.
— Kavaltaja, huusi hänelle Niilo. Niin, tuijota minuun, sinä kelvoton.Ilkeät vehkeesi eivät onnistuneet. Tunnen kaikki kemialliset hankkeesi.Kauvan olet välttänyt rangaistusta, mutta nyt saat, kun saatkin,tekojesi palkan.
Ebba oli viereisestä huoneesta kuullut Niilon äänen ja riensi nyt riemuiten hänen syliinsä. Liikutuksen vallassa painoi hänet Niilo rinnalleen, hellästi suudellen noita onnesta loistavia kasvoja.
Olavi Sverkerinpoika koki vielä nousta. Hänen silmänsä kiiluivat vihaa, ja hän nosteli nyrkkiänsä. Mutta väristen vaipui hän jälleen maahan.
— Kirje… korisi hän, ja kasvoille lensi kuolemantuska.
Taasen tuli hänelle kova suonenveto. Tämän tauottua kävivät hänen kasvonsa hetkeksi levollisemmaksi. Hänen silmistään lensi himmeä, rukoileva katse läsnä-olijoihin, hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisi hän tahtonut jotakin sanoa, hänen rintansa aaltoili raskaasti, mutta samassa hetkessä tuli häneen suonenveto uudestaan, ja tuskissa väännellen heitti hän henkensä.
Peljästyneenä nojasi Ebba päätänsä Niilon hartiaa vasten, ikääskuin olisi hän tahtonut karttaa tuota kauheaa näkyä.
Älä välitä kavaltavan konnan kuolemasta, sanoi Niilo. Petturi, vakoja, joka kavalasti imarrellen luikertaa kansalaistensa luottamukseen varastaaksensa heidän kunniansa — ehkäpä pannaksensa isänmaan onnen kaupoille, hän ei ansaitse sääliä, vaan halveksimista vain. Tule, mennään pois!
Myöhempään illalla oli Pekka Niilon ja oman hevosensa kanssa linnakentällä, odottaen pimeässä jotakuta tulevaa. Eikä hänen tarvinnut kauvan odottaa, ennenkun ihmishaamu näkyi tulevan, juosten linnasta päin kentän poikki. Se oli Gretchen hovipoika-vaatteissaan. Hetken päästä kuului kahden laukkaavan hevosen kavioin kopse tömisevän pitkin kaupungin ahtaita katuja, mutta se ei häirinnyt moiseen meluun tottuneita, kiinniruuvattujen ikkunaluukkujensa takana nukkuvia kaupunkilaisia. Ratsastajat, ajoivat ulos tulliportista, ja toinen heistä, tuttavamme Pekka, lausui leikillisesti:
— Kun nyt tulen mustalaisten luo, niin annanpa akkojen povata itselleni, pitääkö minun tänä vuonna mennä naimisiin vai olla menemättä.
Kun oikeuden-palvelijat seuraavana päivänä tulivat noutamaan tuota velhoomisesta ja noituudesta syytettyä tyttöä, oli hän, kun olikin, tipo tiessään. Sen huoneen ikkuna, jossa häntä oli pidetty suljettuna ja jossa Niilo vielä edellisenä iltana oli käynyt häntä puhuttelemassa, oli auki — ja tämä seikka oli ainoana, jälkenä hänen perästänsä, Oli huimaavan syvä sieltä ylhäältä maahan, ja mahdotonta oli että mikään ihmis-olento olisi tuosta uskaltanut hypätä alas. Kun räystäsränni, joka kävi ihan ikkunanpieltä myöten, pari vuotta sitä ennen pystytettiin, oli muuan työmies luiskahtanut keskikorkealta irti ja pudonnut kuoliaana maahan..
Gretchen oli ja pysyi poissa. Luultavasti oli hän — niin arveltiin — lentänyt tiehensä Pelsepupin avulla. Eräs vahtimies väitti nähneensä mustan jättiläislinnun kaltaisen haahmon yösydännä häilyvän seinää vasten räystäsrännin kohdalla hänen ikkunansa alla. Mies oli niin peljästynyt, ett'ei uskaltanut sille puolen linnaa ennen päivän tultua, mutta silloin ei haahmoa enää näkynyt.
Oli päästy elokuun loppupuoleen. Porkkolan kartano oli uudestaan rakennettu ja välkkyi vastaveistettynä, komeana koivujen vihannoivain välistä.
Lukuisa joukko ritareita ja ylhäisiä naisia loistavissa puvuissa oli kokoontunut tuohon suureen, koristettuun saliin — Ebba Fincken ja Niilo Iivarinpojan häitä viettämään.
Vihkimyksen toimitti kirkkoherra vanhus. Hän oli Ebballe antanut kirkon kasteen, hän oli kasteen-liiton hänelle vahvistanut, ja kun hän nyt näki neidon — sitten kun Herra oli kovilla kärsimyksillä koettanut — onnellisena morsiamena posket punassa seisovan tuon hohtavan silkkiteltan alla, jota kauniit kaasot ja uljaat ohjemiehet pitivät, silloin vapisi hänen äänensä liikutuksesta, hänen alkaessaan:
— Ei yhdellekään ihmiselle ole suotu että läpikatsoa Herran, kaikkivaltiaan sallimusta. Mutta niinkuin Daavid virrentekijä lausuu: ahdistuksesta minut päästänyt olet, niin tulee meidän aina luottaa Herran päälle, joka ei omaisiansa hylkää. Katsokaa kuinka kauniina kesä nyt seisoo kukoistuksessansa ja tähkäpäät pellolla turpoovat. Runsaalla kädellä suopi nyt kaikkein hyvien lahjojen antaja viljaa, sitten kun hän vanhurskaudessansa kovasti ja kauvan on koetellut meitä näljällä ja kalliilla ajalla. Kansa, joka oli miekkaan tarttunut, on nyt palannut takaisin sirppiensä ja autojensa tykö. Rauha vallitsee maassa, ja mitä viha on kaatanut, sen ahkeruus uudestaan ylösrakentaman pitää, niinkuin tämä talo, jossa nyt olemme kokoontulleet, jälleen on ylöskohonnut tuhkasta, suurempana ja kauniimpana kuin entinen. Täällä tulee nyt uljas, jalo ja ylhäinen vänrikki Niilo Iivarinpoika emäntänsä, siveän, jalon ja ylhäisen neitsyen Ebba Fincken kanssa Herran pelvossa ja hänen siunauksessansa viettämään elämänsä suven ja vanhuutensa syksyn onnellisella kukoistuksella ja ihanalla hedelmällä, johon alaskutsumme sen kaikkein korkeimman armon. Rukoilkaamme!
Kun vihkimys oli toimitettu messuineen ja virrenlauluineen, istuttiin hää-aterialle, joka nautittiin ilon ja riemun vallitessa.
— Se oli ikävää, lausui Niilo, — kun palvelija oli tarttua häätorttu-vatiin, tarjotakseen Ebballe — että reipas Pekkani, joka aina on tehnyt tehtävänsä sodan ja vainon vallitessa, nyt ei ole saapuvilla palvellakseen minua. Siitä kun hän Turussa sai joksikin aikaa loman, ei häntä enää ole näkynyt. Mutta hänet oikealta kannalta tunteakseni, ei hän ole hukkaan joutunut.
Samassa kuului rämisevän kärryt; -jotka seisahtivat portaiden eteen, ja sisään hääsalihin astui Pekka tyytyväisyys naamassaan ja puoleksi laahaten muassaan talonpojan-tyttöä, jonka vereksille punaposkille hämi ja ujous ajoi lisää purppuraa.
— Pekka! huudahti Niilo.
— Niin, nuori herra, vastasi Pekka, pyyhkien pellavatukan silmiltään.Hän itse ja Kreeta, torpparin-ämmä myös, laillisesti vihitytPohjanmaalla kristilliseen avioliittoon. Sanottuhan on, ett'ei miehenpidä yksinänsä oleman.
— Ai, ai, sanoi nauraen Niilo. Jos minun täytyy jättää Ebba rouva ja lähteä sotaan, niin tulet sinä siivosti mukaan, ja miten käy silloin torpan, kun Kreeta yksinään saa sitä hoitaa.
— Sen hän osaa oivallisesti, kehui ylpeänä Pekka. Hän pystyy itse kyntämään, jos niin tarvitaan, sillä siihen ovat Pohjanmaan reippaat tyttösiipat nyt saanet oppia, kun niin monta miestä on hukkunut tuohon tyhmään sotaan. Mutta sotapa ei sentään ollutkaan niin tyhmä. Tällä haavaa on Pohjanmaalla miesväen puute, enkä muuten kai olisi saanutkaan Kreetaa muassani tänne.
Hän heitti tirkistävän, itserakkaan ja ihastuneen silmäyksen Kreetaansa ja lisäsi sitten:
— Teitä en koskaan jätä, Niilo herra, en kotona enkä muualla. — Annappa tänne, sanoi hän sitten palvelijalle, jonka tuli kantaa häätorttua. Etkö näe että minä olen täällä! Anna mun kantaa.
Aterian loputtua tarttui Götrik Fincke suureen hopeamaljaan, pyysi äänettömyyttä ja lausui:
— Vihollinen vei voimani päivinä käsivarteni, mutta hän ei voinut viedä ruotsalaista sydäntäni. Ja tämä sydän sykkii vieläkin ylpeyttä, ajatellessani niitä voittoja, joihin niin usein olen vienyt Suomen poikiani. Se pahoitti minua kovasti, kun kansa äsken näkyi menneen hajallensa ja käänsi aseensa omaa rintaa vastaan. Ja vieläkin minua pahoittaa se eripuraisuus, joka vallitsee valtakunnassa. Se päivä on tuleva, jolloin voimiamme tarvitaan valtakunnan vanhaa vihollista vastaan. Vielä ei kukaan tunne hänen voimaansa, mutta tulkaan hän vain! Vaikkapa hän hakkaisikin poikki kansan käden, niinkuin hän on minun käteni katkaissut; — niin kauvan kuin meillä on toinen käsi ja rehellinen, isänmaallinen sydämemme tallella, olemme, kun olemmekin, vahvat. Tämä on minun sanani teille, te nuoret, nyt juodessani teidän onneksenne tästä vanhasta maljasta, jonka kerran itse otin pajarin teltasta.
Götrik Fincke tyhjensi rakkaan maljansa, jonka jälleen passaripoika täytti reunoihin asti. Niilo Iivarinpoika tarttui siihen nyt.
— Teidän sananne on pysyvä meille kalliina, kunnioitettuna muistona, isä, sanoi hän vakavasti. Lapsemme ja lapsenlapsemme ovat ne painavat sydämiinsä. Niinkuin itse olen kasvanut isoksi ja vahvaksi, vaikka olen maannut vihollisen miekan lyömänä kalman omana melkein, niin kasvakoot hekin voimassa ja olkoot aina valmiit asettamaan rintansa maan ja valtakunnan suojaksi. Sotilaana kyllä tiedän että onni voi vaihtua. Mutta minä olen kokenut vanhan, arvoisan kirkkoherramme sanojen totuuden ja huomannut että, vaikka viimeinenkin toivo näkyy rauenneen, voi Jumala armossansa kääntää kaikki paruiksemme. Tulkoon, jos niin on taivaan tahto, vihollinen kymmenkertaisella voimalla. Me ja meidän jälkeisemme emme pelkää, sillä Herra on auttava meitä, niinkuin tähän saakka, hyvässä taistelussamme.
Hän tyhjensi vuorostaan maljan. Vakava mieli-ala vallitsi nyt hetken aikaa seurassa. Jokaisella oli kansan taistelujen ja kärsimysten muisto vireänä mielessä; he eivät unohtaneet tuota kamppausta, joka vuosi satojen vierressä on ikääskuin pyhäksi käynyt ja jossa tiedettiin kansan elämän taikka kuoleman kaupoilla olleen.
Hääjuhlaa jatkettiin sitten ilon ja riemun vallitessa, ja morsiustanssin huvi elähytti nuoret ja vanhat. Ylpeä oli ylkä ja miellyttävä morsian. Mutta kauniinta oli nähdä, kun illan hämärä tuli, soitsutanssi tanssittiin morsiusparin kunniaksi ja soitsujen valo heitti haaveellisen kohteensa nuoren pariskunnan onneen ja iloiseen, hälisevään hääjoukkoon.