Venäjän vallankumous oli sellaisia tapahtumia, joita ei yksikään sotapäällikkö saa laskelmissaan ottaa varmana tekijänä lukuun. Nyt se ei enää ollut pelkkä toivomus, vaan tosiasia, jota minä sotilaana saatoin käyttää hyväkseni.
Asemamme yleisluonne oli huomattavasti parantunut. Nyt suhtauduin luottavasti länsirintaman taisteluihin.
Sukellussodan tulokset olivat hyvät. Merisotalaitoksen toiveet olivat toteutuneet. Tulos oli laskelmia suotuisampi. Tonniston ja upotetun tavaran menetys ei voinut olla jälkeä jättämättä. Syysk. 7:ntenä 1918 ilmestynyt "Economist" sanoo vuoden 1917 kevättä kriitillisimmäksi ja uhkaavimmaksi ajaksi, mitä Englanti on elänyt sodan alusta alkaen. Entente olikin tästä lähtien pakotettu käyttämään merisodassa niitä ihmisvoimia ja sotatarpeita, joita se tähän asti oli voinut käyttää maasodassa. Tällainen voimain siirto merelle kasvoi ajan mittaan huomattavasti.
Yhdysvallat julistivat huhtikuun 5:ntenä, että niiden ja Saksan välillä vallitsi sotatila. Venäjän heikkeneminen, sukellussotamme saavutukset sekä toivo voida voimakeinoilla parantaa puolustusta sukellusveneitä vastaan lienevät ainakin osittain aiheuttaneet tämän toimenpiteen. Jo helmikuun 3:ntena oli Amerikka katkaissut diplomaattiset suhteensa meidän kanssamme. Mielestäni on epäilyksenalaista, olisimmeko tuona väliaikana voineet päästä sovintoon sen kanssa kajoamatta sukellussotamme perusteihin. Ulkoasiainviraston yritys antautua Meksikon kanssa sotilaallisiin suhteihin kiihoitti Yhdysvaltain mielialaa meitä vastaan. Varoituksistani huolimatta tämä virasto käytti vanhentunutta ja helposti tulkittavaa salakirjoitusta.
Heti Amerikan sodanjulistuksen jälkeen oli koko maailma aseissa meitä vastaan. Ainoastaan muutamat valtiot, niiden joukossa Argentina ja Chile, pysyivät puolueettomina vihollisen painostuksesta huolimatta.
Muutkin neliliiton vallat, paitsi Bulgaaria, asettuivat Amerikkaa vastaan sotakannalle. Amerikan lähettiläs jäi Sofiaan. Saksan hallitus ei pitänyt huolta siitä, että Bulgaarian hallitus olisi vaatinut lähettilästä poistumaan Sofiasta, vaikka minä useaan kertaan pyysin Saksan hallitukselta tällaista toimenpidettä. Tämä laiminlyönti tuli myöhemmin hyvin kalliiksi.
Amerikan liittyminen vihollisiimme ei minulle ollut yllätys. Minä olin uskonut niin tapahtuvan siinä tapauksessa, että selviytyisimme sotakentällä voittajina, vaikkapa sukellussotaa ei olisikaan käyty kireämmässä muodossa. Jo vuoden 1915 alussa oli eräs itärintamalla ollut amerikkalainen sanomalehtimies lausunut sellaisia ajatuksia. Varmaankaan tämä ei ollut ainoastaan hänen yksityinen mielipiteensä.
Amerikka ei tuntenut rauhanaikaista Saksaa ja Englannin veriheimolaisena se näki Saksan nyt, samoin kuin Euroopan tapahtumat yleensä, yksinomaan ententen silmälasien läpi. Saksalaissyntyisillä oli Yhdysvalloissa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Epäviisasta menettelyä oli se, että me olimme pitkän aikaa, vedoten heidän syntyperäänsä, yllyttäneet heitä heidän uutta isänmaataan vastaan, ja se vaikutti vieroittavasti. Irlantilaisen kansanaineksen kanta on minulle jäänyt epäselväksi. Yhdysvallat eivät välittäneet siitä, että tätä onnetonta maata sorrettiin.
Vastaus, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt keisarin syksyllä v. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan oikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo ajattelemaan.
Yhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin liittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen kapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli joutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi Yhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.
Yhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä ilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti. Ainoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä kauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä oikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin ulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle aivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista menettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut, että tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin kautta.
Totta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin hallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.
Yhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli sävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto "miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet, jotka nyt elivät rauhan kannalla". Lopuksi huomautetaan, "että Englannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin vihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa niiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain hallituksella on nykyoloissa". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa amerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915, huomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna julistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä. Molempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen. Yhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli melkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen omista sanoista, ollut puolueeton.
Lähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä Yhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa huhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen "Times"-lehden mukaan seuraavalla tavalla:
"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä keinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin maasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä pakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen kaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä."
Yksipuolisesta suosimisesta oli lyhyt askel julkiseen liittoon.
Esitettäköön tässä vain pari lausuntoa:
Vasta kuollut Amerikan Lontoossa ollut lähettiläs Choate kirjoitti huhtikuun 7:ntenä 1917 earli Greylle:
"Kuten tiedätte, olen alusta alkaen ollut sitä mieltä, että me autoimme aluksi liittoutuneiden asiaa parhaiten sillä, että pysyimme puolueettomina ja hankimme, mikäli voimme, aseita, ampumatarpeita sekä myöskin — rohkenen ilokseni sanoa — jonkunverran miehistöä, mutta että siitä huolimatta oli velvollisuutenamme olla mukana saattamassa sotaa loppuun oikeuden puolella ja kukistaa perinpohjin preussilainen militarismi ja auttaa sivistystä voittoon, jos saatoimme sen tehdä liittymällä sotaan koko voimallamme ja loppumattomilla apulähteillämme. Nyt se hetki on tullut."
Amerikkalainen amiraali Sims lausui Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1917 seuraavat sanat:
"Kun Amerikan laivasto vuonna 1910 oli vierailumatkalla Englannissa, pidin minä lyhyen, ehkä epädiplomaattisen puheen. Lausuin silloin ajatuksen, joka nyt on toteutunut. Sanoin silloin, että jos joskus koittaa aika, jolloin Englannin valtakunnan olemassaoloa uhkaa vakava vaara, voi Englanti olla varma siitä, että Atlannin toiselta puolen annetaan sen käytettäväksi jok'ainoa laiva, jokainen dollari ja jok'ainoa ihminen."
Erityisesti kuvaa virallisten amerikkalaisten piirien käsityskantaa keskustelu, joka tapahtui erään luottamustoimessa olevan henkilön ja Amerikan pääkonsulin kesken ja käy samaan suuntaan kuin edellä mainitut lausunnot.
Kysymykseen, oliko todella "Lusitania"-juttu aiheuttanut Amerikan yhtymisen sotaan, pääkonsuli vastasi:
"— Ei, se oli ainoastaan tulitikku, jolla tuli sytytettiin, ja sitä on käytetty voimakkaasti propagandakeinona. Muutoin olisi meidän täytynyt keksiä muita uskottavia syitä, voidaksemme sekaantua tähän juttuun! Ellemme olisi asettuneet liittoutuneitten puolelle, olisimme me sodan jälkeen menettäneet merkityksemme. Nyt toivomme, että meistä tulee N:o 1, ja niin tuleekin varmasti."
Kysymykseen, miten Amerikka N:o 1:nä tulisi menettelemään, hän vastasi:
"Saksa on epäilemättä ollut ennen sotaa Euroopan ahkerin maa. Me (Amerikka) ja Englanti näimme, miten korkealle Saksa kohosi, huomasimme, että se muutamien vuosikymmenien kuluessa saavuttaisi valta-aseman, ja että se silloin johtaisi (dictated) ei ainoastaan Euroopan vaan koko maailman asioita. Siitä koituisi vaara, ja me amerikkalaiset tajusimme sen. Tästä syystä me liityimme taisteluun ja me arvelimme näkevämme taistelun lopputuloksen. Me olemme vakuutettuja siitä, että maamme sodan jälkeen saa johtoaseman. Me emme tule määräämään ainoastaan Saksan, vaan myös koko Euroopan olot. Kansat odottavat meiltä paljon, etupäässä ne odottavat kuitenkin rauhaa. Me annamme sen heille, mutta määräämme ehdot ja hinnan."
"Tuleeko Amerikka viemään tahtonsa läpi myös liittolaisiinsa nähden?" "Tulee, sen tulemme tekemään! Mutta heille asetettavat ehdot ovat lievempiä kuin ne, jotka määräämme keskusvalloille. Olemmehan mekin saaneet liittoutuneilta paremmat ehdot. Tämähän on vain kauppaa! Sellaistahan on sota aina ollut."
Pääkonsuli erehtyi kuitenkin laskelmissaan, mikäli ne koskivat Amerikan asemaa sodan jälkeen, mikä tosin johtui vain siitä, että vallankumous teki Saksan vastustuskyvyttömäksi ja maailmanherruus siksi joutui Englannille. Amerikalla ei ollut Euroopassa enää vastapelaajaa.
Oli miten oli, Saksalle sota ei missään tapauksessa ollut kauppaa. Meidät oli siihen pakotettu. Se oli taistelua taloudellisesta tulevaisuudestamme ja vapaudestamme, taistelua elämästä ja kuolemasta.
Jääköön ratkaisematta, missä määrin vasta mainitut lausunnot ilmaisevat, mitä presidentti Wilson ja Amerikan kansan suuri lauma asiasta ajattelevat. Joka tapauksessa nuo mielipiteet vaikuttivat ratkaisevasti. Käyttäen tekosyynään sukellussotaa Amerikka liittyi taisteluun meitä vastaan aikana, jolloin ententen asema oli arveluttava. Epätietoista on, olisiko Amerikka, jollei sukellussota olisi tarjonnut aihetta, yhtynyt sotaan niin varhain, että se olisi voinut estää meitä pääsemästä voittoon vuonna 1918. Toisaalta on mahdotonta arvioida, miten ilman sukellussotaa tapaukset maasotanäyttämöllä olisivat kehittyneet.
Tosiasia on, että tammikuun 9:ntenä 1917 ei voitu tietää Venäjän luhistumista, eikä sitä kukaan ole ottanut tekijänä laskelmiinsa. Me laskimme saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.
Mutta tämän vuoden historia muodostuikin aivan toisenlaiseksi: länsirintama kesti, sukellusveneiden toiminta ei vienyt ratkaisuun, mutta Venäjä sortui. Tilanne itärintamalla muuttui sodan ja rauhan välimuodoksi. Tämän vuoksi ilmaantui mahdollisuus, jota ei kukaan ennen syksyä 1917 ollut voinut ajatella: oli koetettava päästä ratkaisuun 1918 maalla hyökkäyksellä, joka ehdottomasti menestyisi, jos sukellusveneet kykenisivät ainakin siihen saakka vähentämään sen verran tonnistoa, ettei amerikkalaisten joukkojen tuonti tapahtuisi nopeasti, tai jos osakin vihollisen kuljetuslaivoista voitiin upottaa. Merisotalaitoksen ilmoitusten mukaan se oli todennäköistä.
Ylin armeijanjohto alkoi pitää luultavana, että entente ryhtyisi suureen hyökkäykseen huhtikuun puolivälissä Ranskassa, Isonzon rintamalla ja Makedoniassa. Kreuznachista, minne olimme helmikuun lopussa siirtyneet, kävin usein länsirintamalla ja keskustelin asemasta armeijaryhmäin ja armeijain ylikomentojen sekä vaarallisimmilla paikoilla olevien armeijaosastokomentojen kanssa.
Kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät tehtiin voimakkaammiksi liittämällä niihin uusia divisioonia. Ne saivat tykistöä, ampumatarpeita ja kaikkea mitä tarvittiin voitokkaaseen puolustautumiseen. Tein kaikkeni päällikköjen toivomusten täyttämiseksi.
6:s armeija toivoi, että sen rintama Lensin ja Arrasin välillä Souchez'n luona oikaistaisiin, ja se valmisteli paikallista etenemistä huhtikuun alussa. Huhtikuun 6:ntena olin varma siitä, että lähimmässä tulevaisuudessa oli odotettavissa suuri hyökkäys englantilaisten taholta Arrasin luona. Siirtyminen, jota oli Souchez'n luona suunniteltu, jätettiin sikseen. Tein armeijaryhmälle pyynnön, että 6:s armeija siirtäisi varajoukot lähemmäksi taistelukenttää. Loka- ja joulukuussa Verdunin luona tehdyt viime hyökkäykset olivat uudelleen opettaneet meille sen vanhan totuuden, että varajoukkojen täytyy olla taistelukentän lähellä. "Puolustustaistelussa" oli siksi esitetty, että niillä rintaman osilla, joihin hyökkäys kohdistuu, tuli olla monin paikoin toisessa aaltovyöhykkeessä toimivalmiita divisioonia, jotka voivat käydä etumaisten linjojen läpi tunkeutuvien vihollisten kimppuun ja työntää ne takaisin.
Toiseen ja kolmanteen aaltovyöhykkeeseen kuuluvat divisioonat 6:s armeija tosin siirsi eteenpäin, mutta ne eivät olleet vielä 8 p:nä tarpeeksi lähellä. Armeija sai vastaansa lyhyen, mutta erittäin ankaran valmistavan tykkitulen tauottua 9 p:nä voimakkaan tankkien tukeman hyökkäyksen Scarpen molemmin puolin. Muutamat etumaisista divisioonistamme murtuivat. Viereisten väistymättömien divisioonain tappiot olivat suuret. Jo aamupäivällä onnistui vihollisen tunkeutua tykistöasemillemme ja saada haltuunsa kukkuloita, jotka hallitsivat seutua kauas itäänpäin. Varadivisioonat, joiden olisi pitänyt työntää vihollinen takaisin, eivät olleet saapuvilla. Ainoastaan pieniä osastoja voitiin automobiileilla saada paikalle. Tilanne oli erittäin arveluttava ja saattoi käydä vaaralliseksi koko meidän armeijallemme, jos vastustaja jatkaisi hyökkäyksiään.
Mutta englantilaiset olivat tyytyväisiä saavuttamaansa suureen menestykseen eivätkä ainakaan huhtikuun 9:ntenä jatkaneet rynnäkköään.
Vietin Kreuznachissa sinä päivänä syntymäpäivääni. Hyökkäystä olin odottanut toivorikkaana ja olin nyt syvästi masentunut. Oliko tämä kaikkien viime puolen vuoden aikana nähtyjen vaivojen ja huolien palkka? Olivatko "Puolustustaistelun" ohjeet olleet vääriä, ja jos niin oli laita, mitä oli tehtävä? Taistelun kulkua en silloin vielä voinut tuntea yksityiskohtaisesti.
Päästin puheilleni niitä upseereja, jotka olivat olleet taistelussa eturintamalla; heidän kertomuksistaan, samoin kuin puhelimitse saamistani ilmoituksista, tulin vakuutetuksi siitä, että ylimmän armeijanjohdon antamat määräykset olivat oikeita. Mutta näiden määräysten toteuttaminen vaati johtajilta taitoa. Eräs divisioona, joka muulloin oli toiminut hyvin, ei nyt tehnyt tehtäväänsä.
Huhtikuun 9:nnen taistelu Arrasin luona oli huono alku tämän vuoden ratkaisevaan kamppailuun.
Huhtikuun 10:s ja sen jälkeiset päivät olivat jännittäviä päiviä. 12-15 km leveä ja 6 km syvä rintamanmurto ei ole helppo korjata. Hyvin suuren ihmishukan, tykkien ja ampumatarpeiden menetyksen ohella, jonka tällainen murto aiheuttaa, se merkitsee paljon muutakin. Ylimmän armeijanjohdon oli pidettävä suurin piirtein huolta tarpeellisten varajoukkojen hankkimisesta. Mutta nykyisessä tilanteessa oli aivan mahdotonta pitää jokaisen mahdollisesti menetettävän divisioonan takana varalta toista divisioonaa. Huhtikuun 9:s tuhosi kaikki suunnitelmat. Tuli kulumaan useita päiviä ennenkuin uusi rintama olisi kunnollisesti saatu aikaan ja lujitettu. Vaarallisesta tilanteesta selviytyminen riippui, vaikkakin tarvittavat joukot saataisiin, suuressa määrin siitä, jatkaisiko vihollinen voittonsa jälkeen hyökkäystään ja vaikeuttaisi uuden menestyksensä kautta rintamamme muodostamista. Kun rintama kerran oli päässyt heikoksi, oli vihollisen hyvinkin helppo saavuttaa menestystä.
Englantilaiset hyökkäsivät 10 p:stä alkaen rintamanmurtoalueella hyvin voimakkaasti, mutta ei kuitenkaan erittäin suuren suunnitelman mukaan. He laajensivat hyökkäystään molempiin suuntiin, etelässä aina Bullecourtiin asti. 11 p:nä he valtasivat Monchyn. Yöllä 12:tta vasten me tyhjensimme Vimyn kukkulat. Huhtikuun 23:s ja 28:s ja toukokuun 3:s olivat taas ankaria taistelupäiviä. Sillä välin oli paikoittain kiivaita kahakoita. Taistelut jatkuivat yhä. Me teimme pieniä menestyksellisiä vastahyökkäyksiä ja menetimme siellä täällä pieniä maa-alueita.
6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraalieversti vapaaherra v. Falkenhausen, jolle eversti v. Lossberg oli määrätty esikunnan päälliköksi, järjesti tarmokkaasti uuden rintaman puolustuksen armeijaryhmän ja ylimmän armeijanjohdon avulla. Peräytyminen vielä kauemmas rakennettavina oleville Wotan-asemille, mitä 6:s armeija yhteen aikaan suunnitteli, ei enää ollut tarpeen.
Arrasin taistelu oli huhtikuun jälkipuoliskolla juuri kiivaimmillaan ja vaati suuret määrät varajoukkoja ja sotatarpeita, kun samalla ranskalaisetkin aloittivat suurisuuntaiset hyökkäyksensä Aisnen varrella ja Champagnessa.
En tunne niitä ilmeisesti kauas tähtääviä strateegisia päämääriä, joihin englantilaiset tekemällään hyökkäyksellä pyrkivät. Oletan, että vaikka hyökkäysrintama oli ohut, tarkoituksena ei ollut uuvutustaistelu eikä huomion syrjäänjohto, vaan suuri rintamanmurto. Mahdollista on myös, ettei Englannin armeijakaan ollut vielä täydellisesti toipunut Sommen taistelun jälkeen ja että se täällä ryhtyi toisarvoiseen hyökkäykseen, kun taas Ranskan armeijan oli määrä päästä ratkaisevaan tulokseen.
Kenraali Nivellen strateegisena päämääränä oli heti ensi päivinä puhkaista saksalainen rintama Vaillyn ja Reimsin välillä. Heti sen jälkeen tehtäisiin hyökkäys Reimsin itäpuolelta Suippeen asti ulottuvalla rintamavälillä, joten siis rintamanmurto laajenisi ja rintamamme saataisiin järkkymään 70 km:n pituisella alalla. Hyökkäyksen pääosan suorittaisi se ranskalainen armeija, joka oli Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastassa.
Puristus Arrasista käsin Douaita kohti sekä rintamanmurto Reimsin molemmin puolin Rethelin yli Mezieresiä kohti merkitsi koko Siegfried-asemain saartoa, joiden rakentamisen lukuisat lentäjät olivat todenneet. Entente tahtoi saada rintamamme horjumaan kauttaaltaan aina mereen asti.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sekä 7:s ja 3:s armeija olivat ryhtyneet erittäin huolellisiin puolustustoimenpiteisiin. Kruununprinssi ja hänen esikunnanpäällikkönsä eversti kreivi Schulenberg työskentelivät väsymättä. 7:nnen armeijan ylipäällikkö oli kenraali v. Boehn, Saksan armeijan parhaimpia kenraaleja, preussilainen upseeri oikeaa entistä lajia, hyvä sotajoukkojen kasvattaja ja tavattoman työkykyinen mies. Hänen esikuntansa päällikkö eversti Reinhardt, erittäin älykäs mies, teki huolellista työtä ja täydensi ylipäällikköä. Kenraali v. Einem, 3:nnen armeijan ylipäällikkö, on tunnettu sotaministerinäolonsa ajalta. Hän oli terävä, kaukonäköinen upseeri ja sotajoukon hengen tuntija. Hänen esikuntansa päällikkö, eversti, myöhemmin kenraali v. Oldershausen, erinomaisen pirteä ja työteliäs mies, täydensi täälläkin sopivasti ylipäällikköään. 3:s armeijanylikomento erosi myöhemmin, jo ennen taistelua. Huhtikuun ensi puoliskolla otti ylipäällikkyyden 1:sen armeijan ylikomento, joka kuului kenraali Fritz v. Belowin alle. Hänen rinnallaan oli everstiluutnantti v. Klüber, joka oli saanut laajakantoisia kokemuksia Sommen taistelussa ja oli, samoin kuin hänen kenraalinsa, erittäin selväjärkinen, sotakysymyksiin perehtynyt mies. Myöhemmin murhasivat spartakistit hänet Hallessa, missä hän oli virkatehtäviään täyttämässä!
Sotajoukot eivät aluksi uskoneet, että hyökkäys oli tulossa; ne eivät huomanneet hyökkäysvalmistuksia. Vasta vähitellen vakiintui niissä käsitys, että raskaat taistelut lähestyivät.
Useita päiviä kestäneen valmistavan tykkitulen tauottua kävivät ranskalaiset huhtikuun 16:ntena Vaillyn ja Brimontin välillä Reimsin luoteispuolella hyökkäämään. Chemin des Damesin alueella he mursivat rintamamme useista kohdin. Meidän oli pakko suurin tappioin vetäytyä Vaillyn luona ulkonevalta rintamalta Chemin des Damesin ylängöille. Idempänä he pysyttelivät lujasti kiinni tarrautuen pohjoiseen päin Ailetteen laaksoon jyrkästi laskeutuvan harjanteen rinteellä. Winterbergin ja Aisnen välillä ranskalaiset tunkeutuivat tankkien avulla aina Juvincourtiin asti, mutta täällä keskeytti onneksi eräs varadivisioona heidän etenemisensä kauemmas. Aivan Aisnen itäpuolella säilyttivät joukkomme entiset asemansa. Myös Brimontin suuntaan teki vihollinen vielä aukon rintamaamme, mutta sen täyttivät varadivisioonamme.
Huhtikuun 17:ntenä ja 18:ntena vihollinen uudisti hyökkäyksensä saavuttamatta kuitenkaan tuloksia.
Myös Champagnessa olivat tällä välin taistelut alkaneet. Vihollisten rynnäkkö suuntautui Moronvilliers'n ylänköseutua vastaan. Eräs divisioonamme ei kyennyt vastarintaan. Me menetimme tärkeät kukkulat.
Laskeutuessaan pohjoiselta ylängöltä ranskalaiset joutuivat tykkitulemme alaiseksi ja heidän oli pakko pysähtyä. Sain myöhemmin, keskustellessani erään divisioonan rykmentinkomentajain kanssa, tietää, että varajoukkomme oli lähetetty liian hätäisesti tuleen. Siksi meidän ei onnistunut 19:ntenä valloittaa takaisin ylänköseutua. Sen menetys oli raskas tappio, sillä ylängöltä oli ympäristö kauas pohjoiseen nähtävissä. Meidän täytyi kuitenkin tyytyä tähän menetykseen.
Huhtikuun taistelun huippukohta oli täten sivuutettu.
Näissä taisteluissa ranskalainen jalkaväki oli käynyt hyökkäykseen tiheään sullotuin rivein ja sen mieshukka oli siksi tavattoman suuri.
Sekä Aisnen varrella että Champagnessa yritti kenraali Nivelle vielä toukokuun alussa päästä ratkaisevaan voittoon. Meidän rintamamme oli kuitenkin uudelleen järjestetty ja saatu lujaan kuntoon, ja ranskalaisten uusi hyökkäys valtavan rinnakkaistaistelun molemmilla tantereilla torjuttiin erittäin verisesti.
Toukokuun 7:ntenä oli vielä koko rintamalla ankaria taisteluja. Sen jälkeen laimeni hyökkäyksen voima Aisnen varrella, 9:nnen päivän jälkeen myöskin Champagnessa. Täällä leimahti kuitenkin taistelu 20:ntenä päivänä vielä kerran täyteen voimaansa.
Ranskalaisten rynnistys oli rauennut, heidän tappionsa olivat erittäin veriset. Vaikka Ranskan oli juhlittava taistelua voittonaan, oli sen mieliala masentunut. Sotaministeri myönsi heinäkuun alussa, että hyökkäys oli päättynyt niin suuriin tappioihin, ettei sellainen saanut enää uudistua. Ne olivat olleet niin suuret, että armeijan moraali alkoi huonota ja puhkesi kapinoita, joista tosin me saimme vain vähitellen niukkoja tietoja. Vasta myöhemmin saimme selvän käsityksen asioista.
Ranskan armeijan ylikomennossakin tapahtui muutos. Kenraali Petain tuli kenraali Nivellen tilalle. Molemmat olivat tulleet kuuluisiksi Verdunin puolustuksessa. Kenraali Petain johti Verdunin puolustusta keväällä ja kesällä 1916, ja kenraali Nivelle oli lokakuusta joulukuuhun kestäneen hyökkäyksen toimeenpanija. Mikä oli siellä johtanut menestykseen, sen tuli auttaa Ranskan armeija lopulliseen voittoon keväällä 1917.
Suunnitellusta voitosta oli koitunut Ranskan armeijalle tappio. Se oli meidän puolustustaktiikkamme ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmän sotakunnon ansio. Ponnistaen viimeiset voimamme olimme saavuttaneet suuren menestyksen ja osoittaneet olevamme vihollista etevämpiä sotataidossa.
Joukkojemme ja ampumatarpeittemme kulutus oli näissäkin taisteluissa ollut erittäin suuri. Kuinka vastaiset taistelut tulisivat kehittymään ja mitä uusia vaatimuksia meille asetettaisiin, emme voineet vielä tietää.
Se seikka, että Venäjä ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaikutti, ettei tilanne länsirintamalla vakavuudestaan huolimatta kokonaisuudessaan tullut keväällä 1917 niin arveluttavaksi kuin se oli ollut syyskuussa 1916. Olen aina karttanut turhia mietteitä, mutta en voinut olla ajattelematta, millaiseksi asemamme olisi käynyt, jos venäläiset huhti- ja toukokuussa olisivat ryhtyneet hyökkäykseen ja saavuttaneet vaikkapa vähänkin menestystä. Meidän olisi ollut silloin, samoin kuin syksyllä 1916, käytävä suunnattoman vaikeaa taistelua. Myös ampumatarvevarastomme olisi arveluttavasti vähentynyt. Jos vielä oletan, että venäläisten menestys huhti- ja toukokuussa olisi ollut yhtä suuri kuin heinäkuussa, niin en todella käsitä, miten ylin armeijanjohto olisi voinut taistelusta selviytyä. Huhti- ja toukokuussa vuonna 1917 pelasti yksinomaan Venäjän vallankumous meidät vaikeuksista, joihin olisimme joutuneet Aisnen—Champagnen taistelussa saavuttamastamme voitosta huolimatta.
Venäläiset ryhtyivät hyökkäykseen vasta heinäkuussa, 2-3 kuukautta ranskalais-englantilaisen hyökkäyksen jälkeen. Hyökkäys ei ollut yhtenäinen, niinkuin syksyllä 1916. Se oli joukkojen yksittäistä marssimista, ja me voimme, sisälinjalla toimien, yksitellen nujertaa yksityiset hyökkäävät joukot.
Myöskin Italian rintamalla oli toukokuussa kiivaita taisteluita. 10:sIsonzon taistelu ei tuottanut Italian armeijalle menestystä.
Makedoniassa murtui vihollisen suurisuuntainen hyökkäys bulgaarialaisten rintamaa vastaan.
Sukellussota oli yhä huhti- ja toukokuussakin tuottanut hyviä tuloksia ja tuottanut helpotusta joukoillemme länsirintamalla.
Huhti- ja toukokuussa tehdyn hyökkäyksen tuhoisa epäonnistuminen sekä Venäjän menetys saattoivat Englannin ja Ranskan uuteen tilanteeseen. Nämä vallat päättivät tehdä toisen voimakkaan hyökkäyksen voittaaksensa sodan vielä vuonna 1917. Samalla ne tahtoivat hankkia takeet siitä, että ne ainakin vuonna 1918 saisivat sodan suotuisaan päätökseen. Hyökkäyksensä ne keskittivät nyt Yperniin saadakseen haltuunsa saksalaisten sukellusveneiden Flanderissa olevan tukikohdan. Amerikkalaisten uutisjoukkojen kuljetus Ranskaan vuoden 1918 varalta oli saatava turvatuksi siten, että käytiin tehokasta sotaa sukellusveneitämme vastaan.
Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana, jotta se tappionsa jälkeen sisäisesti lujittuisi. Myöhemmin se ryhtyi ainoastaan paikallisiin, tosin kyllä voimakkaihin hyökkäyksiin. Englantilaisten ja belgialaisten päävoimat olivat ranskalaisten tukemina hyökkäykseen valmiina Flanderissa. Myöskin Isonzon varrella, Makedoniassa ja Palestiinassa varustauduttiin uudelleen hyökkäyksiin.
Kesällä 1917 en luonnollisestikaan saanut vihollisen pyrkimyksistä ja toimenpiteistä, joita jo alettiin toteuttaa, lähimainkaan niin selvää käsitystä kuin heinä- ja elokuussa.
Toukokuun jälkipuoliskolla laimeni ranskalaisten taistelutoiminta huomattavasti. Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana. Minun täytyi kuitenkin ottaa lukuun se mahdollisuus, että hyökkäys koska tahansa alkaisi toisessa tai toisessa paikassa. Englannin armeija jatkoi toukokuun jälkipuoliskollakin taistelutoimintaansa entisellä alueella, Arrasin itäpuolella. Se ei hyökännyt niin voimakkaasti kuin aikoinaan Sommen taistelussa, mutta kulutti kuitenkin yhtämittaa elinvoimaamme.
Kesäkuun alussa alkoi vihollisen toiminta huomattavasti kiihtyä Ypernin eteläpuolella Wytschaeten suunnalla, missä meidän rintamamme muodosti vihollisen asemiin tunkeutuvan kaaren. Pyrkimys kaaren poistamiseen oli todellisuudessa jo kesäkuussa aiheena suureen Flanderin-taisteluun. Niin kauan kuin se oli saksalaisten käsissä, voitiin aina englantilaisten hyökätessä Ypernin luona ja sen pohjoispuolella iskeä heidän kylkeensä etelästä käsin. Saksalaisten sotilaallinen asema Wytschaeten mutkassa ei ollut edullinen. Suunniteltiin mainitun mutkan tyhjentämistä ja rintaman suoristamista. Mutta armeija luuli voivansa säilyttää asemansa. Hyökkäyksen torjuminen on jokaiselle puolustusasemassa olevalle sotajoukolle arvokas voitto, vihollinen kun tällöin kärsii erittäin raskaita tappioita. Siitä syystä päätti sekä armeijaryhmä että ylin armeijanjohto jättää rintaman mutkan entiselleen. Asemat olisikin voitu säilyttää, elleivät englantilaiset olisi ryhtyneet aivan erikoisen valtavasti miinoilla räjäyttämään maata ja näin saaneet voimakkaan tykkitulen suojassa tiheään sullotuilla jalkaväkijoukoilla raivatuksi tien. Kesäkuun 7:ntenä he mursivat rintamamme.
Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla oli edellisinä vuosina käyty ankaraa munasotaa. Pitkään aikaan ei nyt kuitenkaan ollut miinoitustyötä tehty kummaltakaan puolelta. Oli ollut kauan hiljaista; kuulostuskäytäviin ei kuulunut mitään vihollisen miinoitustyötä. Miinat olivat siis varmaankin olleet jo kauan ladattuina. Miinaräjähdysten siveellinen vaikutus oli erittäin suuri: monin paikoin perääntyi joukkomme vihollisen jalkaväen hyökätessä. Samalla Wytschaeten kaareen kohdistettu valtava tykkituli esti meitä käyttämästä tehokkaasti varajoukkojamme ja palauttamasta rintamaamme entiselleen. Päätimme nyt suoristaa kaaren ja siirtyä jänneasemiin. En kuitenkaan hyväksynyt ehdotusta, että rintamaa vielä tämänkin jälkeen oikaistaisiin. Kesäkuun 7:s päivä tuli meille kalliiksi. Mieshukka oli ollut vihollisen hyökkäyksen onnistumisen vuoksi hyvin suuri. Täälläkin kului useita päiviä, ennenkuin rintama taas lujittui. Englantilaiset eivät jatkaneet rynnäkköään. Ilmeisesti he olivat tahtoneet ainoastaan päästä asemiin, joista olisi parempi aloittaa Flanderissa tehtävä suuri hyökkäys.
Ensiksi Englannin armeija aloitti taistelut uudelleen Arrasin luona. Myöskin La Bassén ja Lensin välillä ryhtyivät englantilaiset hyökkäykseen. Näiden taistelujen tarkoituksena oli väsyttää meitä ja kääntää huomiomme pois Ypernin rintamalta.
6:nnen armeijan johdossa oli tapahtunut muutos. Kenraalieversti vapaah. v. Falkenhausen oli nimitetty kuolleen kenraalieversti vapaah. v. Bissingin jälkeen Belgian kenraalikuvernööriksi. Hän oli hyvin huomattava henkilö ja me tunsimme täyttä luottamusta häneen nytkin, hänen jouduttuaan uuteen asemaan. 6:nnen armeijan johtoon oli pantu kenraali Otto v. Below. Hän luovutti armeijaryhmän ylikomennon Makedoniassa kenraali v. Scholtzille, joka sitä ennen oli ollut armeijan päällikkönä itärintamalla.
Aisnen—Champagnen taistelun jälkeen olivat 7:s ja 1:nen armeija jääneet asemiin, jotka varsinkin Chemin des Damesin alueella olivat useissa paikoin hyvin epäedulliset. Kukkuloilta peräytyminen olisi merkinnyt ranskalaisten menestystä ja olisi vaikuttanut lamauttavasti joukkoihin, jotka olivat urhoollisesti taistellen pitäneet ne hallussaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä ja 7:s armeija tahtoivat pienten yritysten avulla tehdä rintamasiirtoja päästäkseen rintamaviivalle, johon ne voisivat pysyvästi jäädä. Ylin armeijanjohto oli samaa mieltä. Useilla taisteluilla, joita asianomaiset päällystöt huolellisesti valmistivat ja joita joukot suorittivat taitavasti, saatiin vähitellen edullisempi rintama ja kohotettiin sotajoukon mielialaa.
Myöskin kenraali v. Gallwitz, 5:nnen armeijan ylipäällikkö, tahtoi mainitusta syystä ryhtyä paikalliseen asemanparanteluun Maasin länsirannalla, ja sikäläiset joukot pitivät sitä hyvin tarpeellisena. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä puolsi tätä suunnitelmaa ja ylin armeijanjohto suostui siihen. 18:ntena ja 19:ntenä p:nä tehtiin tuloksellisia hyökkäyksiä. Mutta täällä, kuten muuallakin, tultiin huomaamaan, että hyökkääminen on helpompaa kuin vallatun alueen säilyttäminen.
Aina milloin asemasodassa ryhdyttiin sentapaisiin hyökkäyksiin kuin 7:nnen ja 5:nnen armeijan hyökkäykset olivat, oltiin valmiit siihen, että vihollinen tekee vastahyökkäyksiä. Tällaisten vastahyökkäysten torjuminen otettiin huomioon niissä voimia ja ampumavaroja koskevissa laskelmissa, jotka jätettiin ylimmälle armeijanjohdolle. Me tahdoimme välttää kaikkia haaveellisia suunnitelmia. Mutta vaikka olimmekin valmistautuneet vihollisen vastahyökkäysten varalta, onnistuivat nämä kuitenkin hyvinkin usein. 7:s armeija piti puolensa. Verdunin luona ranskalaiset tekivät taaskin tyhjäksi melkein kaikki taistelujemme tulokset. Olin iloinen, kun taistelut siellä loppuivat ja kaduin, että olin sallinut joukkomme Verdunin luona ryhtyä hyökkäämään. Yhtä vähän kuin itärintamalla esikunnanpäällikkönä ollessani puolustin nytkään hyökkäysliikkeitä siellä ja täällä, sillä niistä saatu hyöty ei korvaa niiden hintaa.
4:nnen armeijan kohdalla olivat englantilaiset aina vuodesta 1914 asti pitäneet hallussaan erästä siltavarustusta Yserin itärannalla, hyvin lähellä merta. Tämä paikka oli aina tuottanut hankaluutta merijoukoillemme. 4:s armeija, jonka alle meriarmeijaosasto kuului, sai luvan tämän paikan valtaamiseen. Se valloitettiin ripeällä rynnäköllä: Yser-virta esti vihollisen vastahyökkäykset.
Huolimatta Wytschaeten mutkassa kesäkuun alkupuolella käydyistä kiivaista taisteluista sekä muista kahakoista, joita oli ollut englantilaisten rintamalla, oli taistelutoiminta lännessä toukokuusta heinäkuuhun asti ollut sellaista, että sotajoukot ainakin osittain saivat nauttia lepoa ja me voimme hankkia varajoukkoja. Länsiarmeija oli jo hyvin valmistunut taisteluun, kun asema itärintamalla kärjistyi.
Oli käynyt niinkuin olimme odottaneet. Venäjän vallankumous vähensi sen armeijan taistelukykyä. Rauhanajatus näytti voittavan alaa Venäjällä. Mutta Venäjän uuden hallituksen, kansan ja armeijan vaati sodan jatkamista ja Euroopan kartan muuttamista neliliiton kustannuksella. Toiset ministerit puhuivat rauhasta ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia sekä kansojen itsemääräämisoikeudesta. Kaikki tehostivat he Venäjän ja ympärysvaltain välisen liiton voimassapitämistä. Meidän oli otettava huomioon heidän selvään tähtäävä toimintansa, joka suuntautui rauhanajatusta vastaan. Meillä ei ollut vähintäkään syytä uskoa, että Saksan tuhoamista tarkoittava pyrkimys Venäjällä vähenisi.
Venäläiset sotajoukot näyttivät paikoin pyrkivän veljeilemään; me puolestamme suostuimme siihen mielellämme. Muutamilla rintamanosilla venäläiset pysyivät taistelunhaluisina, mutta me kartoimme sielläkin taistelua.
Sodan yleisasema oli huhti- ja toukokuussa aina kesäkuuhun asti sellainen, ettemme halunneet etsiä tilaisuutta hyökkäykseen itärintamalla. Hallitus pelkäsi myös, että meidän hyökkäyksemme ehkäisisi Venäjän hajaantumista. Huhtikuun alussa, jolloin tapausten kehitys Venäjällä jo oli käynnissä, teki Linsingenin armeijaryhmä paikallisen hyökkäyksen Kovelin koillispuolella Stochodin luona olevaa siltaa vastaan, joka 1916 vuoden taisteluissa oli jäänyt venäläisten haltuun. Itsessään oli yritys merkityksetön, mutta vangiksi saatujen venäläisten luku oli niin suuri, että minäkin hämmästyin. Valtakunnankansleri pyysi, että tästä menestyksestä pidettäisiin niin vähän melua kuin mahdollista. Minä suostuin siihen, mutta en kernaasti. Sotajoukko, joka oli hyökkäyksen tehnyt, olisi siitä ansainnut myös kunnian. Sanomalehdistössä on herättänyt melko lailla kummeksumista se, että olemme Stochodin taistelusta puhuneet hillitysti. Minä ymmärsin sen, mutta pidin velvollisuutenani totella valtakunnankansleria, etteivät todennäköiset rauhantoiveet menisi hukkaan. Ylin armeijanjohto kielsi tästedes kaikki hyökkäystoimet.
Se seikka, että Kerenskin valta toukokuussa huomattavasti kasvoi, lisäsi suuresti vaaraa, että Venäjän armeija voimistuisi. Englanti, Ranska ja Amerikka käyttivät kaikki keinonsa Venäjän armeijan lujittamiseksi. Suuressa päämajassa pohdittiin usein tätä mahdollisuutta ja arveltiin, että ehkä olisi viisaampaa lujittaa itärintaman ylipäällikön divisioonia muutamilla länsirintamalta tuoduilla divisioonilla ja tehdä nopea hyökkäys kuin jäädä odottavalle kannalle. Nyt ei vielä olisi myöhäistä, Venäjän armeijan taistelukyky kun oli heikko. Minä en ollut samaa mieltä, vaikka asemamme länsirintamalla olikin parantunut. Minä en tahtonut tehdä mitään, mikä olisi näennäisestikään häirinnyt todellista rauhanmahdollisuutta. Sotilaallisestikin oli tämä mielipide oikeutettu, koskapa jokainen vallankumous hävittää ja järkyttää sotajoukon taistelukykyä. — Kantani rupesi kuitenkin horjumaan, kun venäläiset heinäkuun 1:senä ryhtyivät hyökkäykseen, aluksi Galitsiassa. Tympäisevä odotuksen aika itärintamalla oli nyt ohi. Nyt ei ylintä armeijanjohtoa mikään estänyt toimimasta. Venäläisten hyökkäys oli suurisuuntainen. Riian siltavarustuksesta oli hyökättävä, samoin Väinänlinnan ja Narotsh-järven luona, Smorgonin luona ja sen eteläpuolella sekä koko Itä-Galitsiassa Tarnopolin—Zborowin—Lembergin rautatiestä alkaen aina Karpaatteihin asti. Etelässä oli toiminnan painopiste.
Itärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla hyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet karkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin puolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen tarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa rauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat uudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää hyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin mahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja saatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin länsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää. Länsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat vastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.
Hyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian yläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli Zborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä voitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä suunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin armeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä muodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin, vaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin armeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä suurimmalla jännityksellä.
Venäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon ampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä venäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli venäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät puolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin Zborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston kimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman ylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen pysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät onnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä, Monipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v. Bothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja, puolusti asemiansa voitokkaasti.
Heinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys, joka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta armeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri paikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä, mutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset tunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman ylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut varajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja Serethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa länsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti lujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa rintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava tukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta divisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen. Itärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän, huolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä huolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä pohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja toteutti empimättä suunnitelmansa.
Kalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan hyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt Lomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen ansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten saksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme. Vaarallisin aika oli ohi.
Se hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön vanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli erittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille sijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan erinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin vakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman palautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän juoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.
Tällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen Zborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi epäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun 19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys oli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n pituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen alueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan valtiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.
Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun 25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää rintamaansa Zborowin—Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän rintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten suurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat joukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija, joissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko itärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän armeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen ydintä.
Elokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin asti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli heinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen loppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen hyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet kyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella niin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan muonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin tehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen, että meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen liikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.
Saksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet erinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa asemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin armeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä, osoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä vakavinta huolta.
Zbrutshin luona taisteltiin vielä muutamia päiviä vaihtelevalla onnella. Czernovitzin eteläpuolella olevan armeijaryhmän johtajaksi oli tullut arkkiherttua Josef, joka keisari Kaarlen jälkeen oli saanut käsiinsä Unkarissa olevain armeijani johdon. Tämä armeijaryhmä eteni vielä jonkun verran itäänpäin. Sotaliike oli täten päättynyt, vaikka olikin puhjennut taisteluja Romaanian rintamalla.
Siellä venäläis-romaanialaiset joukot olivat tehneet heinäkuun 24:ntenä kevennyshyökkäyksen vuoriseudussa Focsanin ja rajan välillä. Hyökkäys tehtiin erästä rintaman heikkoa kohtaa vastaan ja menestyi paikoittain.
Etenemisemme Karpaattien pohjoispuolella Dnjestriä alas sekä Moldauta kohti Bukovinan kautta herätti ajatuksen, että voitaisiin ehkä uudelleen aloittaa taistelu romaanialaisia vastaan sekä hyökätä alisen Serethin varsille, samalla kuin Itävalta-Unkarin armeija marssisi Czernowitzin kautta ja sen eteläpuolelta. Ajatusta toteuttamaan ryhdyttiin siten, että alppijoukot lähetettiin heinäkuussa Romaaniaan; siten yhä heikonnettiin länsirintamaa. Hyökkäystä koskevat neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun jo mainittu venäläis-romaanialainen hyökkäys tapahtui. Nyt tultiin siihen tulokseen, että Mackensenin armeijaryhmän tuli edetä Serethin länsirantaa pohjoiseen sekä arkkiherttua Josefin armeijaryhmän eteläosan Oitoz-solasta Otznan suuntaan. Taistelut alkoivat elokuun alku- ja päättyivät saman kuun loppupuolella. Molemmilla suunnilla saavutettiin paikallista menestystä. Vihollisen oli pakko luovuttaa heinäkuun 31:senä valtaamansa maa-alue.
Romaanian armeija oli ranskalaisten avulla saatu niin voimakkaaksi, ettemme sillä suunnalla voineet saavuttaa sotilaallista menestystä, jollei Bukovinasta päin tehty hyökkäys samalla menestynyt. Toistaiseksi se oli kuitenkin mahdotonta. Mackensenin ja arkkiherttua Josefin armeijaryhmäin hyökkäykset keskeytettiin. Romaanialaiset puolestaan alkoivat sen jälkeen hyökkäillä, mutta tuloksetta. Vähitellen taistelutoiminta täälläkin taukosi.
* * * * *
Ententen suuret hyökkäysliikkeet, joiden tuli tuhota meidän armeijamme alkukesällä 1917, olivat päättyneet. Venäjän vallankumous oli estänyt ympärysvaltain yhtenäisen toiminnan. Englantilais-ranskalais-italialaisen hyökkäyksen aikana ei Venäjä toiminut, ja kun Venäjä puolestaan ryhtyi hyökkäykseen, oli ententen voima länsirintamalla heikontunut. Me olimme, joskin saaden ankaria iskuja, kestäneet länsirintamalla tehdyn hyökkäyksen; itärintamalla me olimme päässeet suuriin saavutuksiin. Venäjän sotilaallisen voiman heikkeneminen oli jo käynyt koko maailmalle ilmeiseksi.
Kuusi kuukautta oli jo käyty sukellussotaa. Sillä oli saavutettu paljon, puhtaasti numeroilla ilmaistuna enemmänkin kuin oli uskallettu toivoa, mutta lopputeho oli kuitenkin ollut oletettua pienempi. Minä toivoin yhä, että merisotalaitoksen toiveet toteutuisivat piakkoin. Mutta jouduin kuitenkin harkitsemaan, rakennettiinko niin paljon sukellusveneitä kuin olisi voitu rakentaa. Oli kaikin voimin edistettävä sukellussodan tehokkuutta. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut nykyisessä sotilaallisesti ja taloudellisesti arveluttavassa asemassa luovuttaa maa-armeijan palveluksesta merisotalaitoksen käytettäväksi suurempaa määrää ammattityömiehiä tai supistaa Hindenburg-ohjelmaa merisodan hyväksi.
Rautaisen työn ja päättäväisyyden ja Venäjän vallankumouksen tarjoamien etujen avulla oli meidän onnistunut keventää sotilaallista asemaamme. Lujan tahdon puute Saksassa ja Itävallassa, suuren mullistuksen ja taloudellisen ahdinkotilan aiheuttama puristus sekä vihollisen harjoittama kiihoitus saivat kuitenkin aikaan sen, että keskusvaltain sotakykyisyys väheni ja että sodan saavutukset joutuivat vaaranalaisiksi. Entente-valloissa lisääntyi tästä alkaen toivo, että niiden viholliset kukistuvat sisäisten levottomuuksien johdosta. Rauhan saavuttaminen kävi vaikeammaksi ja sodan päättyminen siirtyi kauemmas.
Valtakunnankansleri v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat kumpikin kokonaan Venäjän vallankumouksen vaikutuksen alaisina. Molemmat pelkäsivät, että vallankumous pääsisi myös heidän maihinsa. Molemmat ajattelivat vain sitä ja, ikävä kyllä, hyvin kaukaisia rauhanmahdollisuuksia, vaikka juuri heidän tuli, siksi kunnes rauha saavutettaisiin, auttaa sodankäyntiä ratkaisevalla tavalla. Heidän tuli luovalla työllä kohottaa kansan voimaa, samoin kuin ylimmän armeijanjohdon oli onnistunut kohottaa armeijan taistelukykyä ankarassa taistelussa voimakasta vihollista vastaan. Heidän politiikkansa oli yhtämittaista myöntymistä sisältäpäin tuleviin vaatimuksiin, he eivät koettaneetkaan johtaa kansaa. Katsantotavalleen uskollisina he eivät tahtoneet nähdä, mitä suunnatonta vahinkoa he tuottivat kansojensa voimalle, jonka tuli yhdistyneenä ilmetä ulospäin vihollista vastaan, ja samalla sodankäynnille. Kumpikaan näistä miehistä, joille kohtalo mitä vakavimpana aikana oli antanut valtakunnan johdon, ei ollut sellainen voimakas henkilö, jollaista tilanne kaipasi. Selvää oli, että oli odotettavissa ankaria sisäisiäkin taisteluita. Kreivi Czerninin asema Itävalta-Unkarin monikansaisuuden vuoksi oli vaikea. Herra v. Bethmannin asema oli parempi: hänen tarvitsi vain toimia niiden selvien suuntaviivain mukaan, jotka sodan luonne ja tuhoamishaluisen vihollisen uhkaama asemamme meille ehdottomasti määräsi. Hän vajosi yhä enemmän sopimusrauhan ajatukseen, vaikka sen saanti oli käytännössä tuiki mahdoton, sen sijaan että hänen olisi pitänyt koota kansa yhteen, näyttää päämäärät ja sen suuret tehtävät sekä antaa armeijalle, mitä me vaadimme. Saksan kansalle oli yhä uudestaan selitettävä, minkä puolesta se taisteli, ja samalla paljastettava, mikä oli vihollisen lopullinen päämäärä. Suurin osa kansaa olisi silloin seurannut häntä samoin kuin vuonna 1914. Aina on ihmisiä, joiden päähän ei mikään pysty. Voitiinko todella olla epätietoisia siitä, mikä on vihollistemme ajatustapa ja mitkä ovat heidän päämääränsä? Oliko mahdollisuutta epäillä sitä, kun muisti heidän historiansa, heidän katsantokantansa, heidän vastauksensa meidän joulukuun 12:ntena tekemäämme rauhantarjoukseen ja nootin, jonka Wilson antoi joulukuun 18:ntena? Eikö ollut selvää, että isänmaan sotakyvyn heikentäminen heikentää sodankäyntiä?
Huhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisariKaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz.Valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsututHomburgiin.
Herra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet toisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet sopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn "Wienin asiakirjaan". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa ja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo ante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan lopputulokseen, — tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen Peräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.
Tämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918 valtiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.
Sillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa, neuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä asemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta huhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan lähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat maaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa sen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä. Arvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme lähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän odottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.
Kenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset toiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden puutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen saakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä ennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät talveen mennessä, oli mahdoton arvata.
Kello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla valtakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v. Arz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun alkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä saatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren voimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika sotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta puhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin ehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme Ranskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että Galitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan asettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien valtiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme jo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin molempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni keisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen puheille.
Aamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä keskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten kaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata henkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja minulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi Czerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata kaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen olevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa koskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille kannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se vaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma kummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota Itävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon vilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken kaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin luovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla kysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää niin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan kuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin mukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että Elsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme taistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan täydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava, mutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain tahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden tunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei ollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että entente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän sotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti vaatimuksiaan.
Kysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos luovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa varmaa vastausta.
Merkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta. Hän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen päättyi keskustelumme.
Siitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi Czernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä ajatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja sen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia ja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne ovat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.
Pian sen jälkeen kreivi Czernin alkoi kuitenkin erittäin innokkaasti ja taitavasti kannattaa itävaltalais-puolalaista ratkaisua ja ilmaisi siten Itävalta-Unkarin todelliset aikeet. Jos Itävalta-Unkari luovuttaisi Puolan, vaikuttaisi se muka musertavasti kaksoismonarkiaan. Täytyi myös ylläpitää nuoren keisarin arvovaltaa. Kreivi Czerninin ilmeinen tarkoitus oli työntää meidät pois sekä Puolasta että Romaaniasta.
Itävaltalais-puolalainen ratkaisu oli vaarallinen Preussille ja Saksalle. Kenraalisotamarsalkka ja minä pelkäsimme, että se aiheuttaisi liittovaltion hajoamisen ja uhkaisi välittömästi itäisiä maakuntiamme. Puolalaiset eivät lakkaisi koskaan vaatimasta saksalaista aluetta ja Preussin puolalaiset tukisivat näitä vaatimuksia. Wienin hallituksen olisi pakko ajaa puolalaisten asiaa. Niin kauan kuin näitä vaatimuksia esittäisi yksistään Puola, selviytyisi Saksa kyllä, mutta jos slaavilainen Itävalta olisi Puolan selkänojana, saisi asema äkkiä toisen muodon. Saksan elinehtoja uhattaisiin vakavasti, ristiriita molempain valtakuntain välillä olisi valmis ja Saksa joutuisi hyvin vaikeaan sotilaallis-poliittiseen asemaan. Schlesia tulisi eristetyksi, yhteytemme Itä-Preussin, Liettuan ja Kuurinmaan kanssa olisi uhattu. Näiden molempain alueiden saattaminen Saksan yhteyteen ei siihen aikaan suinkaan ollut pelkkä haave. Minä en ollut selvillä siitä, kuinka Saksa taloudellisesti selviäisi itävaltalais-puolalaisesta ratkaisusta, joka meille itse Puolassa tuottaisi mitä suurimpia vaikeuksia ja sulkisi meidät Venäjän markkinoilta. Tiesimmehän me kokemuksesta, mitä vaikeuksia Itävalta-Unkari läpikulkumaana asetti meidän Balkanin-kaupallemme. Tätä kysymystä me saimme myöhemmin vielä monesti pohtia ja sen arvostelu Saksan hallituksen taholla tuli merkillisen monivaiheiseksi.
Itävalta-Unkari pohti yhtämittaa kysymystä pikaisesta rauhansolminnasta. Niinpä kosketeltiin eräässä kirjeessä, jonka Keisari Kaarle kirjoitti Hänen Majesteetilleen huhtikuun keskipaikoilla, rauhan tekemistä siinäkin tapauksessa, että olisi suostuttava suuriin uhrauksiin. Siinä tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa kansainvälisen vallankumouksen aiheuttamasta vaarasta ja perusteltiin sillä rauhan välttämättömyyttä. Tämän ja muut senlaatuiset kirjeet Hänen Majesteettinsa antoi valtakunnankanslerille, jotta tämä laatisi niihin vastauksen. Kenraalisotamarsalkka ja minä saimme sotilaalliselta kannalta antaa lausuntomme, merisotajohdon puolesta taas amiraaliesikunnan päällikkö. Luonnollisesti lausuimme velvollisuutemme mukaisesti sen, mitä pidimme oikeana. Valtakunnankanslerista riippui, missä määrin hän tahtoi käyttää lausuntoamme. Tällä kertaa oli hänen, meidän ja amiraaliesikunnan päällikön käsitys tilanteesta sama.
Toukokuun alussa antamassaan vastauksessa valtakunnankansleri asettui sille kannalle, että tällä hetkellä, jolloin entente kiinnittää toiveensa lähestyvään, sen mielestä ratkaisevaan rynnäkköön ja Venäjän voimistumiseen, meidän rauhankaipuumme kovin näkyvä ilmaiseminen olisi tuloksetonta. Entente pitäisi sitä vain keskusvaltain toivottoman nääntymyksen ilmauksena, mikä olisi taas omiaan voimistuttamaan vihollista. Nykyhetkellä voitaisiin rauha saada vain sillä ehdolla, että täydellisesti alistuttaisiin vihollisten vaatimuksiin; mutta sellaista rauhaa ei kansa ymmärtäisi eikä se siihen suostuisi.
Olosuhteet Venäjällä olivat tähän saakka kehittyneet meidän eduksemme; rauhankaipuu ilmeni siellä yhä voimakkaammin. Meidän oli seurattava tarkasti Venäjän hajaantumista ja kehitystä sekä niitä edistettävä ja samalla tuli meidän mahdollisiin Venäjän taholta tuleviin tunnusteluyrityksiin suhtautua siten, että ne johtaisivat rauhanneuvotteluihin. Ehkä ne olisivat alkuna yleisen rauhan lähenemiseen.
Keisari Kaarlen kirje oli täten joutunut pois päiväjärjestyksestä.
Kreivi Czernin puolusti vielä useissa tilaisuuksissa rauhanajatusta. Hän oli vielä sitä mieltä, että Saksan tulisi luovuttaa alueita Ranskalle. Mutta hän ei voinut sanoa, oliko entente taipuvainen rauhaan ja oliko löydettävissä mitään tietä, joka johtaisi rauhaan. Kreivi Czernin olisi varmasti ilmaissut, jos tällainen keino olisi ollut löydettävissä.
Puheessaan joulukuun 11:ntenä 1918 hän käsitteli laajasti rauhankysymyksiä. Varmaankin vain näyttääkseen, että hän oli nähnyt onnettomuuden lähestyvän. Sellainen ei hyödytä ketään! Onnettomuuden ennustajat ovat aina viisaita; jos onnettomuus tulee, ihmetellään heidän viisauttaan. Kansanjoukot ylistävät heitä ja samalla itseään. joukko on aina nähnyt ennakolta onnettomuuden tulon. Ellei onnettomuutta tapahdu, silloin ovat onnettomuuden ennustajat ja kansanjoukot vieläkin tyytyväisempiä. Kummankin asema on hyvä. Toiminnan miesten laita on huonompi. Heidän tekonsa saavat tunnustusta vain silloin, kun ne ovat onnistuneet. Silloin ylistävät kansanjoukot heitä. Elleivät heidän työnsä onnistu tai jos käy huonosti, kivittää sama kansanjoukko näitä toiminnan miehiä. Eivät onnettomuuden ennustajat eikä kansanjoukko kysy, mitä nämä miehet ovat tehneet onnettomuuden estämiseksi. Arvostelukyvyttömältä kansanjoukolta ei muuta voi odottaakaan. Minua hämmästytti se, että kreivi Czernin menetteli samoin kuin kansanjoukot. Onko hän tehnyt itselleen ja maailmalle tiliä siitä, mitä asiallista työtä hän tärkeässä asemassa on tehnyt estääkseen tappiota sotatantereella ja pelastaakseen oman maansa ja liittolaisensa onnettomuudesta ja häpeästä?
Ikävä kyllä, ei kreivi Czernin ole meille ennen ilmoittanut eräitä seikkoja, jotka minä mainittuun puheeseen tutustuttuani vasta sain tietää. Hän lausui nimittäin:
"Useampia kertoja on meidän ja ententen edustajain kesken tunnusteltu maaperää rauhankysymyksen pohtimista varten, mutta nämä tunnustelut eivät, ikävä kyllä, ole johtaneet määrättyjen ehtojen esittämiseen. Me tunsimme usein, että me voisimme tehdä erikoisrauhan, Saksasta erossa, mutta meille ei koskaan ilmoitettu niitä todellisia ehtoja, joilla Saksa puolestaan voisi solmia rauhan. Meille ei koskaan ilmoitettu, että Saksa saisi pitää ne alueensa, jotka sillä oli ennen sotaa. Kun entente ei tahtonut ilmoittaa, että se halusi ryhtyä keskusteluihin sen Saksan kanssa, jolla ei ollut valloitusaikeita, kun entente selitti aina, että sen tarkoituksena on tuhota Saksa, pakotti se töykeästi meidän käymään puolustussotaa Saksan puolesta ja vaikeutti äärettömästi toimintaamme Berliinissä."
Tällaiset sanat olisivat, jos ne olisi aikaisemmin lausuttu, saaneet meidän maassamme sopimusrauhaa kannattavat äänet vaikenemaan ja sytyttäneet meidän sodanhalumme uudelleen isänmaan onneksi.
Kreivi Czernin oli vaiti. Hän on siten ottanut kannettavakseen suunnattoman suuren vastuunalaisuuden. Vai onko hän ilmaissut tämän valtakunnankanslerille, mutta tämä on jättänyt sen ilmoittamatta kansalle? Saksan kansalla on oikeus saada tietää totuus.
Ei ainoastaan Berliinissä, kuten kreivi Czernin arvelee, vaan myös Wienissä puuttui valtiomiestä, joka olisi ollut tämän sodan tehtävien tasalla ja yhdessä sodan johtajain kanssa voinut voittaa vihollisen.
Johtavat valtiomiehet eivät uskoneet voittoon, eivät löytäneet tietä rauhaan, mutta pysyivät kuitenkin paikallaan!
Menestyksellistä sodankäyntiä ja rauhan saavuttamista silmällä pitäen olen syvästi surkutellut keväällä ja kesällä 1917 sattuneita Saksan sisäisiä tapahtumia, samoin kuin yleensä kaikkia heikkoudenilmauksia. Kun luon katseeni kuluneeseen aikaan, voin sanoa: meidän rappeutumisemme alkoi ilmeisesti yhtaikaa kuin Venäjän vallankumous. Toisaalta oli hallituksemme vallannut pelko, että meillä tapahtuisi samoin kuin Venäjällä, toisaalta hallitus tunsi itsensä voimattomaksi antamaan kansalle uusia voimia ja terästämään sodankäyntiin tarpeellista tahtoa, joka hyvin monista syistä oli lamautunut. Epäilemättä vaikeutti kansan taistelukyvyn kohottamista meidän epävarma sotilaallinen asemamme sekä se seikka, että sukellussota, jonka onnistumista muutamalla taholla, ikävä kyllä, oli pidetty varmana, ei tuottanut toivottuja tuloksia. Huomasi selvään, että nämä seikat vaikuttivat taistelukykyyn painostavasti. Mutta kaikesta huolimatta oli sotilaallinen asemamme kesällä 1917 parempi kuin ententen, mikä johtui Venäjän kukistumisesta. Meillä oli syytä olla toivehikkaita. Meidän henkiseen herpautumiseemme oli myös muita syitä. Hallitukselta puuttui päättäväisyyttä ryhtyä voimakkaalla kädellä epäkohtien poistamiseen. Valtiopäivien toiminnassa ilmeni yhtenäisen tahdon puute; toisaalta oli olemassa vilpitöntä huolta tulevaisuudestamme, toisaalta itsekkäitä vallantavoittelupyyteitä.
Huhtikuun 7:ntenä antoi Hänen Majesteettinsa julistuksen, joka koski vaalioikeutta Preussissa. Minä sain tiedon siitä vasta kun se oli saatettu julkisuuteen. Keisari ja valtakunnankansleri v. Bethmann eivät koskaan keskustelleet kanssani valtakunnan sisäisistä asioista, enkä minä pyrkinytkään keskustelemaan, kun sisäpolitiikka oli minulle vieras ala.
Vaalioikeutta koskevan julistuksen ja Venäjän vallankumouksen välinen yhteys oli liian silmiinpistävä. Se oli asian arveluttava puoli. Vaalioikeuden muuttaminen oli epäilemättä tarpeellista, mutta sen olisi pitänyt tapahtua ennen sotaa, viimeistään elokuussa 1914, ja olisi lujan hallituksen pitänyt se tehdä vapaaehtoisesti, ylevällä tavalla. Lisäksi vielä hallitus nyt salli sen, että kiihkeän valtiollisen keskustelun kohteeksi tuli kruunu, jonka olisi pitänyt jäädä puolue-elämän ulkopuolelle. Tämä toimenpide tyydytti ainoastaan pientä kansalaispiiriä sekä luonnollisesti vihollista, joka varmaankin tunsi syyn ja oli tyytyväinen. Hallituksen olisi pitänyt jokaiseen toimenpiteeseen ryhtyessään kysyä, miten se vaikuttaa viholliskansojen mielialaan, eikä ainoastaan, miten se vaikuttaa omaan maahan. Sodan olisi pitänyt kotimaan oloja järjestettäessä aina ottaa huomioon sisäisen toimintamme vaikutus vihollisiin. Jos valtakunnan sisäasiat alkavat huomattavassa määrässä tunkeutua etualalle, silloin on kansan sotilaallinen kyky alenemassa. Se täytyisi jokaisen valtiomiehen tietää. Huhtikuun 7:ntenä ja myöhemmin heinäkuun 11:ntenä annettu julistus paljastivat koko maailmalle heikkoutemme ja osoittivat, että me pelkäsimme vallankumousta. Vihollinen luonnollisesti päätteli: missä on savua, siellä kytee ainakin. Siis liekki voi leimahtaa! Vallankumous saapuu! Vihollinen saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että on jäätävä odottavalle kannalle ja lietsottava, kunnes päämäärä, Saksan romahdus ja tuho, tulee.
Huhtikuun julistuksen vaikutus sisäisiin oloihimme oli osittain samanlainen kuin sen vaikutus uloskinpäin. Hajoitushaluiset kansanainekset huomasivat hallituksen pelon ja tulivat vaativammiksi. Julistukseen he vastasivat ryhtymällä lakkoihin huhtikuun jälkipuoliskolla. Nämä olivat Venäjän vallankumouksen jäljittely-yrityksiä ja osoittivat samalla, kuinka tavattoman vähän lakkoihin ryhtyneet henkilöt tunsivat osanottoa rintamalla taistelevia joukkojamme kohtaan. Lakot osoittivat myös, kuinka suuressa määrin työväenjoukot olivat vapautuneet entisistä johtajistaan. Julistus ei vaikuttanut rauhoittavasti, niinkuin hallitus oli toivonut. Sopiva hetki oli lyöty laimin. Lisäksi ei hallitus ollut tarpeeksi voimakas luomaan uutta.
Kansa ei paljoa välittänyt Preussin vaalioikeuskysymyksestä. Ainoastaan muutamat valtiolliset piirit ja eräät sanomalehdet pohtivat sitä vilkkaasti. Ikävä kyllä, se antoi aihetta sisäisen kuilun syventymiseen ja vahvisti maanalaista myyräntyötä. Armeija asettui koko kysymykseen nähden välinpitämättömälle kannalle. Merisotaväki, joka oli lähempänä kotimaata ja joka sai nauttia lepoa, lienee osoittanut suurempaa huomiota kysymystä kohtaan. Minä ajattelin huolestuneena sodan aikana tapahtuvaa vaalitaistelua. Sen täytyi vaikuttaa yhä heikontavasti taistelukykyymme. Mielestäni oli vaali myös vääryys niitä vihollista vastassa olevia sotilaitamme kohtaan, jotka silloisten — kylläkin oikeiden — käsitysten mukaan eivät saaneet ottaa vaaliin osaa. Sekä vaalioikeuden puoltajat että vastustajat koettivat saada minut sekotetuksi puolueriitoihin, vaikka minä en milloinkaan ollut määrännyt kantaani kysymykseen nähden. Minä sanoin sen usein myös ministereille. Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että vaalioikeuskysymys parhaiten ratkaistaisiin huomioonottamalla yhteiskuntaryhmien ammatit. Sellainen ratkaisu oli Bismarckistakin näyttänyt sopivimmalta. Siten voitaisiin ehkä elähyttää pysähdyksiin joutunutta, hedelmätöntä julkista elämäämme. Me emme kyenneet vielä silloin tätä huomaamaan. Nuo nykyisin muotiin tulleet sanat "työmiesneuvostojen sitominen valtiosääntöön" viittaavat puolestaan nekin ammattien mukaan järjestettyyn kansanedustuslaitokseen, ainakin mikäli asia koskee ensimmäistä kamaria. Mahdotonta on ajatella, että ainoastaan yhdellä säädyllä olisi valtiosäännön mukaan oikeudet, kun taas toiset olisivat niitä vailla.
Ilmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli laimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän vallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto huomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa yhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta tuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka pelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän sisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat edusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin. Matkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne hallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme matkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa. Berliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset passit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien johtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän vallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden työläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa "ihmiskunnan sovintoa". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen puutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain eikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset vaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa taisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin hävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä. Vielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan ryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan arvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.
Tämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat vihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme. Mutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet sosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi toimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä. Ministeripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi Saksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu käsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon. Kaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa, käsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta kuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan kansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden pukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat näiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen jälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti vallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle armeijanjohdolle, että me saamme "orjarauhan", jos myönnymme, ennenkuin vihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha tulossa.
Kun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän armeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan mielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan johtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja etenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan. Kenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen Majesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta puuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä useammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi vahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.