Berliinissä tapahtuneessa neuvottelussa kreivi Czernin esitti syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään Ukrainan kanssa kaksoismonarkialle epäsuotuisan rauhan, jonka hän pelkäsi herättävän voimakasta vastarintaa puolalaisten taholta. Hän pyysi tästä syystä eräitten poliittisten päätösten salassa pitämistä. Itävallan asema ruokavaroihin nähden oli niin huono, kun Romaanian apulaitteet ehtymistään ehtyivät, että se tarvitsi välttämättömästi viljaa Ukrainasta, muuten olisi sillä nälkäkuolema edessä. Itävalta-Unkarin muonituspäällikkö kenraali Landwehr, antoi tähän surulliseen kuvaan lisäpiirteitä valaisemalla armeijan muonitusta. Hän pyysi minulta ihan heti apua. Kun herra v. Waldow piti sitä, huolimatta meidän omista ahtaista sangen vakavista muonitusoloistamme, rajoitetussa määrässä mahdollisena, niin en voinut lausua epäilyksiä sen suhteen. Tavattoman vakavat olivat ne vaikutelmat, jotka minä täällä sain ja todennäköisesti ne tekivät syvän vaikutuksen myöskin toisiin herroihin, joilla oli tekemistä näiden kysymysten kanssa.
Toinen asia, joka tuli täällä pohdinnan alaiseksi, oli taaskin Itävallan ehdottama Puolan kysymyksen ratkaisutapa. Minä olin tällä kertaa etupäässä vain kuulijan asemassa. Mielihyväkseni puhuivat valtiosihteeri v. Stein ja kreivi v. Rödern sekä eräät muut herrat taloudellisista syistä itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Rajavyöhykkeistä ei tällä kertaa ollut ollenkaan puhetta. Itävalta-Unkarin lähettiläs, ruhtinas Hohenlohe, jota minä muuten lämpimästi kunnioitan, moitti minua kiihtyneenä neuvottelujen kulusta siitä, että tuotin Itävalta-Unkarille vaikeuksia. Minä saatoin huomauttaa siihen, että tänään olivat muut herrat, enkä minä, puhuneet itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Puolan kysymys jäi ratkaisematta.
Myöskin Romaanian rauhanehdoista keskusteltiin lyhyesti. Minä vaadin tässäkin kysymyksessä ryhtymistä tarmokkaaseen työhön.
Valtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin lähtivät neuvottelun jälkeen takaisin Brestiin.
Ukrainan kanssa tehty rauha allekirjoitettiin siellä helmikuun 9:ntenä. Minä pyysin nyt, että valtiosihteeri v. Kühlmann helmikuun 5:ntenä antamansa lupauksen mukaan rikkoisi välinsä Trotskin kanssa. Mutta hän asettui kielteiselle kannalle.
Samana päivänä yllytti Venäjän hallituksen kipinäsähkösanoma Saksan armeijaa kieltäytymään tottelemasta ylintä sotaherraansa. Kenraalisotamarsalkan Hänen Majesteetilleen tekemästä ehdotuksesta keisari käski nyt valtiosihteeri v. Kühlmannin jättää Trotskille uhkavaatimuksen meidän tähänastisten ehtojemme hyväksymisestä sekä samalla vaatia Itämerenmaiden tyhjentämistä. Jälkimmäinen määräys oli Kühlmannin mielestä Itävalta-Unkarin ja kotimaan mielialan vuoksi jätettävä täyttämättä. Hänen Majesteettinsa myöntyi siihen, että tästä vaatimuksesta luovuttiin.
Valtiosihteeri v. Kühlmann ahdisti nyt Trotskia selvään ratkaisuun. Tämä kieltäytyi kaikista sitoumuksista, mutta ilmoitti samalla, että sota oli päättynyt ja Venäjän armeijan hajallelaskeminen pantu käyntiin.
Tästä johtui luonnollisesti täydellinen sekavuus idässä. Meidän oli mahdotonta jättää asioita siellä näin keskeneräiseen tilaan. Se voi tuottaa meille joka hetki uusia vaaroja, kun meidän oli lännessä kamppailtava elämästä ja kuolemasta. Sotilaallinen asema vaati selvyyttä. Sitä varten päätettiin kokoontua Homburgiin neuvottelemaan.
Helmikuun 13:ntenä neuvoteltiin Homburgissa. Sillä oli ratkaiseva merkitys idän tapahtumille. Valtakunnankansleri, varakansleri, valtiosihteeri v. Kühlmann, kenraalisotamarsalkka, amiraaliesikunnan päällikkö ja minä otimme siihen osaa. Hänen Majesteettinsa Keisari oli vain silloin tällöin läsnä.
Ylimmän armeijanjohdon taholta oli jo lähetetty valtakunnankanslerille joukko sähkösanomia, joissa pyydettiin aselevon irtisanomista. Tällä hetkellä ei Venäjän armeijaa enää tarvinnut taistelutekijänä ottaa lukuun; mutta entente seisoi väijyksissä pyrkien lujittamaan sen rintamaa, ja bolshevikkijohtajat olivat teon miehiä, jotka pystyisivät toimimaan propagandalla ja — jos heille suotiin aikaa — aseilla ilman ententeakin.
Milloin tahansa saattoi Venäjän rintama tavalla tai toisella ruveta uudelleen vahvistumaan. Eikä Romaania tekisi milloinkaan rauhaa, jollei Venäjä tehnyt sitä ensin. Kaikki hyökkäily lännessä olisi silloin tuloksetonta. Samalla menetettäisiin myös tilaisuus voitokkaasti lopettaa maailmansota, jota me yhä vielä heikkoine liittolaisinemme kävimme valtavaa ylivoimaa vastaan. Me tarvitsimme myöskin Ukrainan apujoukoksi bolshevismia vastaan, kaikkein vähimmin saatoimme nyt jättää sitä bolshevismin valtaan. Siltä taholta pyydettiin jo nyt apua. Mistä hankitaan se vilja, jonka Itävalta-Unkari sen asianomaisten virastojen antaman selityksen mukaan niin kipeästi tarvitsee? Saksa ei voinut sitä antaa, mutta siihen olisi kuitenkin johduttu; Saksalla oli itsellään tavattoman niukasti, se oli jo edellisenä vuonna turvautumalla varhaispuintiin elänyt liiaksi kädestä suuhun ja tarvitsi muualta lisää. Romaania ei enää tuottanut sitä mitä toivottiin. Vieläkin synkemmäksi kävisi tulevaisuus, jos tuleva sato meillä ja liittolaismaissa oli huono, samoin Romaaniassa, missä todellisuudessa tuli täydellinen kato. Kokonaan oman onnensa nojaan jätettynä, ilman ulkoa saatua lisää ei Saksa voinut elää, sen osoitti ankara hätä talvella 1918/19. Tämä hätä olisi ilman Ukrainaa varmasti tullut, vaikkapa ei valtiojärjestyksen kukistaminen olisikaan ollut vaikuttamassa asiaan.
Ukrainan kanssa tehty rauha oli maan runsaan bolshevikkiaineksen takia yhä vielä heikolla pohjalla. Neliliiton edustajat rauhanneuvotteluissa olivat täysin selvillä siitä, että meidän tuli Ukrainasta käsin antaa viljan hankinnalle sotilaallista tukea, jollemme tahtoneet, että rauha tulisi pelkäksi maailmaa harhaanjohtavaksi ilveilyksi.
Jotta bolshevikit eivät voisi muodostaa uutta rintamaa, tuli heidän itärintamalla seisoville joukoilleen antaa nopea voimakas isku, joka tuottaisi meille samalla myöskin suuret määrät sotatarpeita. Laajemmat sotaliikkeet eivät täällä nyt tulleet kysymykseen.
Ukrainassa oli bolshevismi tukahutettava. Siellä saattoi saada aikaan sellaiset suhteet, jotka tuottaisivat meille sotilaallista hyötyä ja antaisivat meille viljaa ja raaka-aineita; sentähden meidän täytyi täällä tunkeutua syvälle sisämaahan. Meillä ei ollut muuta keinoa.
Estääksemme ententea tukemasta Venäjää, mihin se siihen aikaan vielä pyrki, oli sen joukot ja sotatarpeet saatava pysymään Muurmanin rannikolla. Ellei sitä voitaisi tehdä, saattoi pitää varmana, että Englanti tulisi Pietariin ja sieltä käsin toimisi meitä vastaan. Meidän oli estettävä sitä asettumasta sinne ja Suomenlahden rannalle ja iskemällä bolshevikkijoukkoja vastaan päästävä Liivinmaan ja Viron läpi aina Narvaan asti, voidaksemme sieltä käsin tarpeen vaatiessa hyökkäillä. Suomestakin, joka bolshevikkien ahdistamana oli pyytänyt meiltä apua, saatoimme saada liittolaisen bolshevikkeja vastaan. Teho Pietaria vastaan vahvistuisi ja toimintamahdollisuus Muurmaninrataa vastaan saataisiin myös aikaan. Minä olin jo pitemmän aikaa ollut yhteydessä muutamien suomalaisten herrojen kanssa. Mainitsen ennen muita Suomen nuoren valtion ensimmäisen lähettilään Berliinissä, herra Hjeltin, joka palveli maataan lämpimin sydämin. Nuorista suomalaisista, jotka rakastivat hehkuvasti isänmaataan, oli sodan alussa muodostettu jääkäripataljoona, jota käytettiin Mitaun taisteluihin. Silloin näytti vielä epävarmalta, joutuisimmeko Suomessa sotatoimiin. Me tuimme sitä suoranaisesti aseilla.
Meidän sota- ja muonitusasemamme vaati aselevon irtisanomista, selviä suhteita ja nopeaa toimintaa idässä. Uutta voimainkäyttöä en pitänyt suotavana. Mutta olisi ollut sotilaalliselta kannalta mieletöntä katsella, kuinka vihollinen kokosi uudestaan voimiaan, oli siis toimittava. Sitä vaati sodan rautainen laki. Vasta sitten saattoi olla rauhan saannista varma. Yksinomaan siihen minä pyrinkin.
Tässä mielessä minä tein esityksiä valtakunnankanslerille ja varakanslerille ja osoitin vakavin sanoin, miten hirvittävän raskas meidän tehtävämme lännessä oli. Minä lausuin, ettei bolshevikkien johtajien kanssa ylipäänsä ollut rehellinen rauha saavutettavissa, he tulisivat yhä edelleenkin työskentelemään vallankumouksen virittämiseksi Saksassa. Tätä vaaraa emme voineet kyllin suureksi arvioida. Bolshevismilta voimme me itseämme edelleen turvata vain tiukan rajansulun avulla. Sulkulinjan ulottamisella Pohjanlahteen päin oli tosin haittansa; mutta Väinänlinnan—Riianlahden linja ei juuri vaatinut vähemmän joukkoja kuin Väinänlinnan—Peippusjärven—Suomenlahden linja suurten vesien takia. Kaikki välilinjat maksaisivat melkoista enemmän. Ei tahdottu tietenkään ryhtyä rajattomiin sotaliikkeisiin vaan paikallisesti rajoitettuihin toimenpiteisiin. Tehostin myöskin sitä, että minulle olisi luonnollisesti mieluista saada auttaa bolshevikkien ahdistamia ja meiltä apua pyytäviä Liivinmaata ja Viroa sekä varsinkin saksalaisia heimoveljiämme.
Valtakunnankansleri ja varakansleri eivät ensin tahtoneet suostua aselevon irtisanomiseen. Kielteistä kantaansa he perustelivat yksinomaan sisäpoliittisilla syillä ja Itävalta-Unkaria koskevilla seikoilla. Samat näkökohdat määräsivät myöskin valtiosihteeri v. Kühlmannin kannan. Kaikki ulkopoliittiset syyt saivat jäädä syrjään. Vähitellen muuttivat kuitenkin molemmat ensiksimainitut herrat mieltään ja suostuivat aselevon irtisanomiseen, minkä he tekivät etupäässä muonitustilanteemme vuoksi. Valtiosihteeri v. Kühlmann pysyi edelleen vastustavalla kannalla. Mutta hän selitti, että vastuunalainen valtiomies oli valtakunnankansleri eikä hän, ja koska tämä oli päättänyt sanoa irti aselevon, niin ei hänkään kieltäytyisi jatkamasta yhteistyötä. En voinut otaksua muuta kuin että valtiosihteeri v. Kühlmann ei pitänyt omaa kantaansa juuri erikoisen pätevänä, muuten olisi hänen kaikista valtio-oikeudellisista selityksistä huolimatta täytynyt tehdä omaan persoonaansa nähden luonnolliset johtopäätökset. Ulkoasiainviraston valtiosihteerin virka on siksi korkea, ettei sen haltija saanut antaa pakottaa itseään niin tärkeään päätökseen kuin kysymyksessä oleva oli. Hänen menettelynsä ei saattanut herättää minussa sitä luottamusta, jota olisin toivonut voivani tuntea ulkoasiainviraston johtajaa kohtaan.
Valitettavasti joutui tämän tähden myöskin kärsimään suhteeni muihin tämän viraston herroihin. Heidän joukossaan oli useita huomattavia voimia, varsinkin niissä, jotka eivät olleet ammattidiplomaatteja. Minä olen ollut näistä hankauksista sitäkin enemmän pahoillani, kun en takertunut henkilöihin, vaan pidin kiinni asiasta. Minulle oli yhtä selvää kuin Saksan kansan suurelle enemmistöllekin, että tämä virasto kaipasi perinpohjaista uudistusta.
Valtakunnankanslerin esityksestä Hänen Majesteettinsa Keisari hyväksyi aselevon irtisanomisen, taikka, kuten katsottiin olevan valtio-oikeudellisesti oikeampaa sanoa johtopäätöksen, että aselepo lakkaa itsestään, koska Trotski kieltäytyy allekirjoittamasta rauhansopimusta. Minulle oli tietenkin yhdentekevä, kummallako tavalla asia tulkittiin.
Helmikuun 18:nnen iltapäivällä ja 19:nnen aamulla alkoivat sotatoimet näin ollen koko isovenäläisellä rintamalla uudestaan. Heti sen jälkeen bolshevikkihallitus selitti kipinälennättimellä olevansa valmis rauhantekoon. Me teimme johtopäätökset Brestin kokemuksista ja annoimme rauhalle nyt aivan toisen muodon. Hallitus vaati yksissä neuvoin liittolaisten kanssa ylimmän armeijanjohdon mielipiteiden mukaisesti sekä sotilaallisen turvallisuutemme että myöskin kansojen itsemääräämisoikeuden nimessä Suomen ja Ukrainan itsenäisyyden tunnustamista sekä Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan samoin kuin Batumin ja Karsin luovuttamista. Kysymystä Liivinmaan ja Vironmaan vastaisesta asemasta ei vielä ratkaistu, toistaiseksi tuli meidän miehittää nämä maat.
Iso-Venäjän sotajoukko oli laskettava hajalle ja laivaston tuli lakkauttaa toimintansa. Sen lisäksi ei Venäjä saanut ryhtyä minkäänlaiseen propagandaan Saksassa. Joukko taloudellisia kysymyksiä, sotavankien vaihto y.m., jätettiin tarkemman pohdinnan varaan. Etenemistä jatkettaisiin siksi, kunnes nämä vaatimukset olivat lopullisesti hyväksytyt uusissa neuvotteluissa. Trotski ilmoitti olevansa heti valmis lähettämään uudet edustajat Brestiin; itse hän ei tullut, arvattavasti siitä syystä, ettei hän enää pitänyt propagandan harjoittamista siellä mahdollisena.
Venäjän edustajat saapuivat Brestiin helmikuun 28:ntena. Keskusteluihin ei enää ryhdytty. Venäjän valtuutetut ilmoittivat, että heidän tehtävänään oli vain allekirjoittaa rauha. He osoittivat arvokkuutta onnettomuudessa, johon he itse olivat syypäät. Maaliskuun 3:ntena kello 5.30 illalla tapahtui allekirjoittaminen. Rauha oli nyt solmittu ja sotatoimet Venäjän rintamalla lakkautettiin uudestaan.
Brestin rauhanehdot olivat tähdätyt bolshevikkeja vastaan, joiden kanssa sotatila ei voinut koskaan päättyä — se johtui heidän vallankumouksellisesta propagandastaan. Minä en suinkaan pyrkinyt Venäjän tuhoamiseen tai sellaiseen heikontamiseen, joka veisi siltä hengen. Päinvastoin toivoin, että valtakunnan saattaminen entiselleen lähtisi Ukrainasta; myöskin olisi minulle Puolan kysymykseen nähden venäläis-puolalainen ratkaisu ollut mieluisin. Liettua ja Kuurinmaa eivät olleet mitään elinkysymyksiä Venäjälle, yhtä vähän Batum ja Kars. Viron ja Liivinmaan menetys oli Venäjälle tuntuva. Täällä voitiin ja pitikin antaa Venäjälle kaikkea mahdollista huojennusta. Oliko mahdollista mennä vielä pitemmälle ja antaa Liivinmaa ja Viro uudistuneelle Venäjälle takaisin, on turha harkita. Sellaista Venäjää ei nyt ollut olemassa. Sentähden minä vaadinkin sisimmästä vakaumuksestani Baltikumin muodostamista. Ehdoissa pidättäydyttiin muuten millään lailla sekaantumasta Venäjän sisäpoliittiseen ja taloudelliseen elämään; Venäjälle ei asetettu mitään sellaisia vaatimuksia, jotka olisivat loukanneet itsenäisen valtion arvoa tai orjuuttaneet sen väestöä. On valaisevaa verrata rauhaa, jonka Venäjä silloin sai, rauhaan, jonka se olisi voinut saada, ja tätä taas siihen, joka on tullut meidän kannettavaksemme, vaikka me emme olleet koskaan rauhantarjousta hylänneet. Puhe Brestin väkivaltarauhasta on vaikeneva. Vielä toistaa osa Saksan kansaa uskollisesti tätä vihollisen propagandan iskusanaa. On kokonaan toinen asia, että Venäjä nyt lähtee silvottuna sodasta, vaikka sen liittolaiset, joille sen v. 1914 piti poimia kastanjat tulesta, ovat voittaneet.
Valtiopäivien suuri enemmistö hyväksyi Brestin rauhanehdot ja tunnusti edelleen, ettei sopimus loukannut kansojen itsemääräämisoikeutta. Enemmistösosialistit pidättäytyivät äänestämästä, vain riippumattomat sosialistit äänestivät sitä vastaan.
Edustaja Erzberger oli lausunut ilonsa tulevasta rauhasta jo helmikuun 27:ntenä 1918 ja ilmoittanut, että ehdot pysyvät heinäkuun 10:ntenä tehdyn rauhaa koskevan päätöslauselman puitteissa.
Varsinkin ansaitsee huomiota edustaja Gröberin lausunto maaliskuun 22:sena, hänen sanansa ilmaisevat meidän asemamme täydellistä ymmärtämistä. Hän sanoi:
"Tätä rauhansopimusta ei kylläkään voi pitää minään sopimusrauhana tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta se ei minun mielestäni estä sen hyväksymistä. Nyt ei voi olla kysymys siitä, onko saatu aikaan sopimusrauha vai ei-sopimusrauha, vaan edessämme on käytännöllinen kysymys, oliko rauhansopimus yleensä muulla tavalla saavutettavissa. Tähän kysymykseen minä vastaan kieltävästi, sen vuoksi on minun myöskin ystävieni puolesta ilmoitettava, että me yksimielisesti hyväksymme sopimuksen.
"Hyvät herrat, Brest-Litovskissa olleella, tunnetun Trotskin johtamalla venäläisellä valtuuskunnalla ei ilmeisestikään ollut mitään vakavaa aikomusta saada rauhansopimus aikaan, vaan sen tarkoituksena oli tehdä propagandaa bolshevististen aatteittensa hyväksi. Tämän vuoksi se on pitkittänyt neuvotteluja mahdollisimman kauan. Vieläpä on Trotski kieltäytynyt hyväksymästä ehdotettua määräystäkin, että tulevaisuudessa elettäisiin keskinäisessä rauhassa ja ystävyydessä. Tämäkin meni hänestä liian pitkälle. Samalla kuin Saksan valtuutetut kerrassaan lampaan kärsivällisyydellä — minun täytyy käyttää tätä sanaa — otsansa hiessä tekivät työtä viedäkseen rauhanneuvotteluja eteenpäin ja saattaakseen ne päätökseen, on venäläiseltä taholta ja myös sellaiselta taholta, joka on ollut mitä läheisimmässä kosketuksessa Venäjän hallituksen kanssa, saatu kuulla mitä räikeimpiä palopuheita ja julaistu kipinäsähkösanomia, jotka ilmeisesti olivat lähtöisin Trotskista ja hänen tovereistaan ja joissa tehtiin ilmeistä pilaa kaikista kunnolliseen rauhaan tähtäävistä pyrkimyksistä. Ilmeisesti on Trotski olettanut voivansa yllyttää muutkin valtiot, etupäässä Puolan, Saksan ja Englannin, vallankumoukseen ja lopulta syöstä koko maailman kumousliikkeeseen. Oikeastaan juuri venäläiset valtuutetut eikä saksalaiset, saivat aikaan keskeytyksen rauhanneuvotteluissa, katkaisivat neuvottelut ja suorastaan pakottivat Saksan ryhtymään uudestaan taisteluun…
"Jos asiain tällä kannalla ollen Saksan hallitus ja sen liittolaiset, kun Venäjän hallitus ehdotti uutta neuvotteluihin ryhtymistä ja uuden aselevon tekemistä, ei muitta mutkitta ja ehdottomasti antautunut neuvotteluihin, vaan asetti ehtonsa aivan selvään heti hyväksyttäviksi tai hylättäviksi, ja jos se pani aselevon myöntämisen ja uusiin neuvotteluihin ryhtymisen siitä riippuvaksi, niin oli se meidän vakaumuksemme mukaan aivan oikeutettua, vieläpä välttämätöntäkin, eikä kukaan saa hallitusta siitä moittia."
Tälle lausunnolle annoin suuren arvon, minä tunsin että suurin osa kansaa oli tässä kysymyksessä hallituksen takana. Mutta valitettavasti unohtivat valtiopäivät pian olla Venäjältä tulevan vallankumouksen vaaran suhteen varuillaan.
Hämmästyttävän lyhyessä ajassa olivat saksalaiset joukot, jotka olivat enimmäkseen maanpuolustusväkeä, edenneet Narvan, Pinkovan, Polotskin, Orshan, Mogilevin linjalle. Venäläiset eivät olleet tehneet vastarintaa. Saaliiksi saatiin erittäin suuret määrät sotatarpeita. Väestö tunsi päässeensä bolshevismin kahleista. Uusi miehitysalue joutui itärintaman ylipäällikön hallinnon alle. Venäjää vastaan muodostettiin rajasuoja, jotta voisimme käyttää koko miehitettyä itäaluetta taloudellisesti hyväksemme, kuten välttämätöntä oli. Samalla estettäisiin sen kautta bolshevikkipropagandan tulva miehitetylle alueelle ja sieltä käsin Saksaan. En siihen aikaan vielä voinut otaksua, että sitä myöhemmin tulisi hallituksen puolesta virallista tietä Berliiniin ja Saksaan. Ylin armeijanjohto olisi silloin nähnyt ponnistusten turhuuden ja todennäköisesti säästänyt ihmisiä. Näin teimme me sen, mitä itärintaman ylipäällikkö ja minä pidimme välttämättömän tarpeellisina suojatoimenpiteinä bolshevismia vastaan.
Samaan aikaan kuin marssi isovenäläiselle bolshevikkialueelle, alkoi myös saksalaisten eteneminen Ukrainaan. Minä olin jatkuvasti yhteydessä kenraali v. Arzin kanssa sopiakseni hänen kanssaan yhteistoiminnasta. Äkkiä keisari Kaarle käänsi kelkkansa, hän tahtoi säästää kansoiltaan sen pettymyksen, ettei rauhaa Venäjän kanssa oltu saatukaan aikaan. Mutta hätä pakotti hänet kuitenkin sangen pian antamaan suostumuksensa. Minua Itävalta-Unkarin kanta hämmästytti; ensin selitettiin juhlallisesti, että valtion tuli solmia epäedullinen rauha, jotta se voisi elää, ja nyt ei valtio tehnyt mitään hankkiakseen saavutetulla perusteella elämismahdollisuuksia. Olin tyytyväinen, kun Itävalta-Unkari lopulta tuli mukaan, yksin emme mitenkään olisi voineet tehtävää suorittaa.
Ukrainassakin sujui eteneminen nopeasti. Meikäläiset suuntasivat päävoimansa Kiovaa kohti, jonka me jo maaliskuun 1:senä miehitimme, kun taas itävalta-unkarilaiset joukot kulkivat Odessaa kohti. Sotaliikkeet suoritettiin pitkin rataa; toisinaan sattui taisteluja panssarijunien välillä. Läpi tavattomien alojen täytyi rientää heikoin voimin. Bolshevikkijoukot tekivät vain mitätöntä vastarintaa, tshekkoslovakkilaiset joukot — ne oli muodostettu itävalta-unkarilaisista sotavangeista — taistelivat koko lailla paremmin; niiden kanssa sattui ankaria otteluja. Sotaliikkeitä ja taisteluja jatkui vielä toukokuussakin.
Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi heti muodostamaan Saksassa kahta divisioonaa sotaministeriön valitsemista ukrainalaissyntyisistä sotamiehistä, jotka Venäjän armeijan riveissä taistellen olivat joutuneet sotavangeiksi. Ikävä kyllä kaikki laskelmat näiden suhteen pettivät. Heti Ukrainaan jouduttuaan he lankesivat yltiöpäisiin valtiollisiin virtauksiin, eikä ollut muuta keinoa kuin laskea heidät hajalle. Se oli katkeraa. Minä olin toivonut, että niinkuin ententella oli sotavangeistaan hyötyä, meillekin nyt ainakin bolshevismin vallasta vapauttamamme maan pojat tuottaisivat huojennusta.
Myöskin turkkilaiset olivat aselevon päätyttyä aloittaneet etenemisliikkeensä Armeniassa aikoen jatkaa sitä aina Karsiin ja Batumiin asti.
Rauhanneuvottelut Romaanian kanssa sujuivat yhtä kehnosti kuin bolshevikki-Venäjän kanssa.
Brest-Litovskissa saamiemme kokemusten perusteella olin pitänyt välttämättömän tarpeellisena, että ne kysymykset, joista oli erimielisyyttä meidän ja Itävalta-Unkarin välillä, otettaisiin seikkaperäisen ennakkoharkinnan alaisiksi, lähinnä valtakunnan asianomaisissa virastoissa, ennenkuin ryhdyttäisiin rauhanneuvotteluihin Romaanian kanssa.
Öljyn ja viljan saanti armeijalle ja kotimaahan tekivät Romaanian rauhan taloudelliset määräykset erittäin tärkeiksi sodankäynnille. Olihan niillä myöhemmin oleva erittäin suuri merkitys meidän taloudelliselle elämällemme. Minä olin tammikuussa pyytänyt päämajoitusmestaria pohtimaan näitä asioita juurtajaksain berliiniläisvirastojen ja Mackensenin johdossa olevan ylikomennon kanssa ja määrittelemään, mitä meidän oli vaadittava. Nämä työt tarjosivat myöhemmin sopivan pohjan rauhanneuvotteluille. Niillä oli vain osaksi puhtaasti sotilaallinen luonne, paljon enemmän tuntui niiden vaikutus kansan taloudelliseen elämään.
Nämä ennakkotyöt kävivät sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän rauhantekoa Romaanian kanssa oli joudutettava — lännessä tehtävän rynnäkön vuoksi. Sotilaallisen asemamme perusteella olisimme voineet tehdä samanlaisen rauhan kuin minkä entente meille saneli, nimittäin väkivaltarauhan. Meillä ei ollut siihen mitään aihetta. Saksan tuli laatia ehtonsa sotatilaa silmälläpitäen aina yleiseen rauhantekoon saakka, myöhemmin eivät sen edut mitenkään vaatisi Romaanian heikontamista.
On tavattoman suuri ero, tekeekö maa, joka vielä edelleen on sodassa koko maailman kanssa, rauhan yksityisen vastustajansa kanssa, vai päätetäänkö koko maailmansota. Vaatimusten täytyy edellisessä tapauksessa paljon jyrkemmin pitää silmällä sotatilaa ja sotilaallisia edellytyksiä kuin sotatoimien yleisessä lopettamisessa. Aivan toista on, jos pyritään siihen, kuten entente nyt tekee, ettei ainoastaan heikonneta vastustajaa vuosikymmeniksi, vaan valtioita pyyhkäistään maailman kartalta ja kokonaisia kansoja raahataan orjuuteen, mitä tähän asti on pidetty vain vanhan ajan raakalaiskansain sodankäynnin tapoina ja yksistään sille ominaisena.
Koko Dobrudshan liukuminen bulgaarialaisten käsiin, mitä Bulgaaria vaati, ei olisi ollut Saksan tulevaisuudelle edullista. Minulle olisi ollut mieluisinta, että Pohjois-Dobrudsha olisi jäänyt Romaanialle, se vastasi parhaiten minun kantaani Dobrudshan kysymyksessä viimeisten viiden neljännesvuoden aikana. Muu oli minun jätettävä diplomatian ratkaistavaksi. Sen tehtävänä oli pysyttää Bulgaaria liitossa, mutta samalla tuli sen torjua kaikki haitat, jotka voisivat syntyä, jos maailmanliikeväylä Tshernavoda—Konstantsa joutuisi Bulgaarian haltuun. Häämöittipä päämääränäni myöskin Saksan hallinnon alainen Tshernavodan—Konstantsan vapaasatama-alue.
Me vastustimme kaikkia pitkälle meneviä aluevaltauksia, jotka tuottaisivat Unkarille hyötyä Romaanian kustannuksella. Jotta Unkarin raja olisi helpommin puolustettavissa, oli vain vähäinen rajan suoristus Orsovan luona ja Moldaun mutkassa Kirlibaban eteläpuolella sotilaallisessa suhteessa tarpeen. Vain tätä minä pidin oikeutettuna. Ylintä armeijanjohtoa ei arveluttanut Bessarabian liittäminen Romaaniaan ja armeijan säästäminen. Edellytyksenä oli, että Saksa ja Itävalta-Unkari asettaisivat Romaaniassa, kuten valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa oli sovittu, ohjaksiin hallituksen, joka olisi meille suopea ja joka muodostettaisiin etupäässä tähän aikaan miehitetyllä alueella olevista henkilöistä. Hallitus asettuikin tässä suhteessa läheiseen yhteyteen romaanialaisten kanssa, jotka halusivat vilpittömästä vakaumuksesta asettua Saksan puolelle.
Jottei mikään yllätys romaanialaisten taholta kävisi mahdolliseksi, vaadittiin sotilaalliselta taholta sen lisäksi, että kuninkaan ja kuninkaallisen perheen on poistuttava maasta yleiseen rauhantekoon asti.
Itävalta-Unkarille oli Saksan valtiollisen vaikutuksen lujittaminen Romaaniassa erittäin vastenmielistä. Se pelkäsi tätä samoin kuin Saksan taloudellistenkin etujen lisääntymistä. Kreivi Czernin asettui kummassakin suhteessa vastakynteen ja teki tyhjäksi pyrkimyksemme sen kautta, että hän tammikuun lopulla lähetti Romaanian hallituksen luona olleen entisen sotilasedustajamme, eversti Randan, Romaanian kuninkaan luo Jassyyn vakuuttamaan tälle, että hän oli valmis hankkimaan Romaanialle kunniakkaan rauhan.
Minä kuulin Kreuznachissa kiertoteitse tästä valtuutuksesta ja se teki minuun mahdollisimman ikävän vaikutuksen. Neuvotteluissa helmikuun 4:ntenä ja 5:ntenä viittasin, miten arveluttava eversti Randan saama tehtävä oli; kreivi Czernin ei sanonut siihen mitään eikä ihmeellistä kyllä valtiosihteeri v. Kühlmannkaan. Minä tulin näin vakuutetuksi siitä, että valtiosihteeri tiesi everstin lähettämisestä ja oli antanut siihen suostumuksensa. Muuten hän olisi tietenkin ollut tästä kreivi Czerninin omavaltaisesta menettelystä yhtä hämmästynyt kuin min&kin olin siitä kuullessani. Näin oli astuttu kaltevalle pinnalle. Jos olimme ryhtyneet neuvotteluihin kuninkaan kanssa, hänet siis tavallaan uudestaan tunnustaneet, niin emme ainakaan voineet vaatia häntä luopumaan kruunusta ja poistumaan maasta. Tätä tarkoittikin kreivi Czernin. Hänelle oli kuningas tarpeen Itävalta-Unkarin aseman lujittamiseksi Romaaniassa; mutta Saksa antoi — neliliiton ryhtyessä neuvotteluihin kuninkaan kanssa — Romaaniassa oleville uskollisimmille kannattajilleen iskun vasten kasvoja ja saattoi heidät sietämättömään asemaan, jossa heidän nyt täytyy olla.
Erittäin merkitseväksi tuli vastaisuudelle se, että diplomaatit uskottelivat uskottelemistaan keisarille ja ylimmälle armeijanjohdolle, että kuninkaan poistumisesta pitävät romaanialaiset itse huolen. Sotilaallisessa suhteessa on meihin täten vaikutettu turmiollisesti. Toivoen, että Romaanian hallitus muuttuisi ja omasta aloitteestaan panisi toimeen kuninkaan karkoittamisen maasta, en tehnyt vaatimusta Romaanian armeijan täydellisestä aseistariisumisesta.
Edellä esitetyt seikat painoivat Romaanian neuvotteluihin puolinaisuuden leiman, joka oli koko rauhalle ominaista.
Neuvottelujen johto oli uskottu lähinnä kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille. Hän näki varsin pian Itävalta-Unkarin jarrutuksen tunkeutuvan kaikkialle. Sotatila vaati täälläkin selvyyttä siitä, oliko meidän uudestaan tartuttava aseisiin, vai saavutammeko rauhan. Uusi hallitus muodostui, mutta sen kokoonpano ei vastannut lainkaan meidän etujamme. Tämän vuoksi eivät neuvottelut helmikuun kuluessa edistyneet hiukkaakaan. Helmikuun 24:ntenä ottivat diplomaatit johdon. Se siirtyi yhä ilmeisemmin kreivi Czerninin käsiin. Valtiosihteeri v. Kühlmann ei esiintynyt sillä tavalla kuin meidän arvomme ja meidän osallisuutemme Romaanian kukistamiseen sekä sotilaallinen asemamme olisi vaatinut. Kenraali v. Arzille saattoi olla jotakuinkin yhdentekevää, tehtiinkö rauha tänään vai huomenna, mutta Saksan ylimmälle armeijanjohdolle se ei ollut yhdentekevää. Minä käännyin usein valtakunnankanslerin puoleen ja pyysin töiden jouduttamista, ja samanlaisen kehoituksen annoin kenraali v. Hellille, joka oli Mackensenin armeijaryhmän esikunnan päällikkö ja ylimmän armeijanjohdon edustaja neuvotteluissa. Oli suureksi haitaksi Saksan asialle, että Romaanian sotilaspiirin esikunnan päällikkö eversti Hentsch oli juuri näinä päivinä kuollut. Kenraali Hell ei saanut viedyksi asiaa läpi. Minä olin otaksunut, että minun vaatimukseni hetkellä, jolloin sotilaallinen asemamme oli tavattoman vahva — saatoimmehan ahdistaa Romaanian armeijaa joka puolelta — olisi johtanut tarmokkaaseen esiintymiseen Romaaniaan nähden. Hallitus piti kuitenkin velvollisuutenaan vastata minun vaatimuksiini myöntyväisyydellä. Tämä yksinkertainen seikka kuvastaa sitä mitä jyrkintä eroa, joka oli olemassa hallituksen ja minun ajatustapani välillä.
Maaliskuun 5:ntenä solmittiin Buftean ennakkorauha, jonka määräykset otettiin Bukarestin rauhansopimukseen. Maaliskuun lopussa tulivat neuvottelut jonkinmoiseen päätökseen.
Dobrudshan kysymys jäi ratkaisematta. Turkkilaiset, jotka olivat olleet mukana Dobrudshaa valloittamassa, asettivat bulgaarialaisille, jotka tahtoivat saada sen kokonaan itselleen, vastavaatimukseksi Adrianopolin länsipuolella ja Maritsan itäpuolella olevien v. 1914 luovutettujen alueiden palauttamisen Turkille. Minä pidin Turkin vaatimusta oikeutettuna ja kohtuullisena. Valtiomiesten monista välitysehdotuksista huolimatta eivät nämä valtiot päässeet sovintoon. Dobrudsha luvattiin Bulgaarialle aivan Tshernavodan—Konstantsan rataa myöten, Pohjois-Dobrudsha joutui neliliiton yhteisomaisuudeksi. Kuitenkin sitoutuivat liittolaiset takaamaan Romaanialle kauppatien Konstantsan kautta. Tätä ratkaisua ehdotti Radoslavov itse; mikä hänet sai siihen, en tiedä. Tämä tulos oli puolinaisuudessaan onneton, se herätti katkeruutta bulgaarialaisissa eikä tyydyttänyt turkkilaisia.
Maaluovutukset Unkarille, mihin romaanialaiset kreivi Czerninin vaatimuksesta suostuivat, olivat melkoisia. Kenraali Hellille lähetettiin yhä uusia kehoituksia vastustaa näitä vaatimuksia, mutta hän ei saanut mitään aikaan.
Romaania sai luvan Bessarabian liittämiseen alueihinsa.
Sotilaallisessa suhteessa rauhansopimus velvoitti romaanialaiset armeijan hajallelaskemiseen ja vähentämiseen; osa sotavälineistä oli jätettävä liittolaisten haltuun. Ranskalaisen sotilaslähetystön oli poistuttava Venäjän kautta. Mutta romaanialaisille jäi Moldau, myöskin sotilaalliseksi komentoalueeksi, ja he saivat pitää muutamia asestettuja divisioonia Bessarabian miehittämiseksi. Saksalla ja Itävalta-Unkarilla oli oikeus jättää valtausarmeijaksi Valakiaan kuusi divisioonaa, joista neljä oli saksalaista. Kenraalisotamarsalkka Mackensenin tuli hoitaa Valakian hallintoa aina rauhan ratifioimiseen asti.
Rauhan taloudelliset sopimukset eivät tuottaneet Saksalle sitä, mitä minä olin toivonut. Ne eivät käyneet Romaanialle mitenkään erikoisemmin rasittaviksi.
Paitsi viljan ja öljyvarojen hankinnalla oli Tonavan laivaliikenteellä suuri merkitys. Minä toivoin voivani hankkia Baierin Lloydille kauppaetuja. Itävalta-Unkarin menettely oli tässäkin asiassa varsin kuvaavaa, samoin myöskin meikäläisten neuvottelijain. Kenttärautateiden päällikön täytyi suuressa päämajassa panna koko tarkkaavaisuutensa käytäntöön, jotta Saksan edut Tonavalla edes jossain määrin tulisivat turvatuiksi.
Hallitsijasukua koskevaa kysymystä ei ratkaistu; yhtä vähän tehtiin mitään päätöstä siitä, saisivatko ententen lähetit jäädä Jassyyn vai ei. Kaikki jäi entiselleen. Jassyssa pidettiin yhä peliä meitä vastaan. Me olimme jättäneet sinne ententelle lujan kiinnekohdan. Vain meille vihamieliset romaanialaiset valtiomiehet lähetettiin Sveitsiin, jotta he sieltä käsin sitä tehokkaammin toimisivat meitä vastaan. Romaanian kansan piti saattaa edesvastuuseen sotayllyttäjä Bratianu ja hänen kumppaninsa; se oli kaikki pelkkää ilveilyä.
On ikävä muistella noita Bukarestin neuvotteluja. Toukokuun 7:ntenä allekirjoitettiin vihdoinkin rauhansopimus. Valtiomiehet antoivat meidän jäädä siihen toivoon, että hallitsijasukukysymyksestä sovitaan myöhemmin. Rauhaa ei enää ratifioitu, Bulgaarian luopuminen muutti yhdellä iskulla Romaanian aseman ja osoitti meille myös, miten vaillinainen tämä rauha oli maailmansodan aikana.
Tämäkin rauhanteko leimattiin Saksassa väkivaltarauhaksi, niin paljon kuunteli kansa vihollisen propagandaa, niin vähän kykeni meidän hallituksemme johtamaan.
* * * * *
Asema itärintamalla oli keventynyt valtavasti maaliskuun 3:ntena Brest-Litovskin rauhan ja maaliskuun 5:ntenä Bufteassa tehdyn ennakkorauhan johdosta. Todelliseen rauhaan Venäjän kanssa ei kuitenkaan ollut päästy. Oli yhä edelleen olemassa vaara, että muodostuu uusi itärintama, mihin entente ja bolshevismi aluksi hiljaisessa yhteisymmärryksessä pyrki. Vasta kun neuvostohallitus huomasi, että entente väijyi sen henkeä ja tahtoi asettaa toiset vallanpitäjät peräsimeen, jotka voisivat hyödyttää sitä enemmän sodassa, kääntyi se ententesta Saksan puoleen voimistuakseen sisäisesti ja ahdistaakseen Saksaa toistaiseksi ainoastaan propagandalla eikä enää aseilla.
Romaaniassa ei ententen vaikutusta ollut tehty täydellisesti tyhjäksi.Asema oli sielläkin epäselvä.
Toimenpiteillä Venäjää vastaan helmikuun keskivaiheella ja niihin liittyvällä tarmokkaalla esiintymisellä sekä joukkojen häikäilemättömällä kuljetuksella idästä länteen saatiin aikaan se, ettei vitkastelu neuvotteluissa aiheuttanut sodankäynnille mitään huomattavia haittoja. Romaaniassa olleet divisioonat oli tosin otettu länsirintamalta; hyökkäys oli siellä taas mahdollinen. Yli 40 divisioonaa tuli länteen. Niissä oli sitä ennen vaihdettu vanhemmat ikäluokat nuorempiin. Jäljelle jääneissä divisioonissa sai miesluku olla pienempi ja niistäkin luovutettiin myöhemmin nuorempaa miehistöä täyteväeksi lännessä olevalle armeijalle. Itään jäi vielä kuitenkin paljon. Me olimme saaneet vain lujan aseellisen rauhan. Monet vaarat uhkasivat meitä vielä siellä. Olojen lujituttua ylin armeijanjohto vähensi kevään ja kesän kuluessa edelleen idässä olevia joukkoja. Itärintaman ylipäällikölle saapui usein tiedusteluja, voitiinko vielä enemmän lähettää länteen. Mitä vain oli luovutettavissa, se lähetettiin. Ylin armeijanjohto tiesi, että se sai länttä varten kaikki mitä suinkin liikeni. Mutta idän äärettömät alat, jotka eivät ole saksalaisilla mitoilla mitattavissa, tarvitsivat tietyt mieslukunsa, jos me tahdoimme suorittaa tehtävämme sodan ja sotataloustilanteen vaatimusten mukaan. Neljä saksalaista divisioonaa, jotka jätettiin Romaaniaan, ja kaksi itävalta-unkarilaista divisioonaa oli vähin määrä, millä saatettiin siellä tulla toimeen. Näistäkin neljästä saksalaisesta divisioonasta otettiin kevään kuluessa miehiä. Mackensenin armeijaryhmä luovutti mielellään kaikki, mitä se ei välttämättä tarvinnut, tehdäkseen menestysmahdollisuudet lännessä niin suuriksi kuin suinkin.
Armeijan harjoittaminen hyökkäykseen kysyi taas valtavaa työtä; siihen täytyi käyttää talvi 1917/18, samoin kuin edellisenä talvena oli harjaannuttu puolustussotaan.
Samoin kuin taktillisista ohjeista silloin laadittiin "Puolustustaistelu", syntyi nyt "Hyökkäystaistelu asemasodassa". Meidän oli taas palautettava hyökkäystä varten armeijan mieleen kaikki ne oivalliset periaatteet, jotka olivat ennen sotaa meidän ohjesääntöjemme henkenä. Niitä oli uusilla, taisteluista saaduilla kokemuksilla täydennettävä. Ehkäisemättä hyökkäyksen pontevuutta oli saatava tappiot pysymään niin vähäisinä kuin suinkin. Armeijan ajattelu oli jälleen juoksuhautasodasta ohjattava hyökkäykseen.
Puolustussodassa oli taisteluvoimat hajoitettava verrattain tasaisesti määrätylle alalle, kun taas hyökkäyksessä oli tärkeätä löytää tietty ehdoton painopiste ja sen mukaan määrätä voimien jako. Puolustussodassa eivät maan korkeussuhteet merkinneet erittäin paljon. Sen oli Arrasin taistelukin selvästi osoittanut. Voitiin säilyttää asemia, jotka olivat aivan vihollisen nähtävillä. Usein olivat joukot luulleet, etteivät ne voisi tulla toimeen ilman tätä tai tuota kukkulaa; mutta vaikka kukkulaa ei saatukaan, selvittiin sentään. Liikuntasodassa hyökättäessä tuotti kukkulan valloitus taktillisen ratkaisun. Sen valloittamiseen oli periaatteellisesti pyrittävä.
Oli taaskin saatava istutetuksi selkeä käsitys siitä, miten leveä hyökkäysvyön tuli olla. Ennen kaikkea oli tehostettava periaatetta, ettei ole hyökättävä yksistään ruumiilla vaan aseilla. Taistelulinja oli pidettävä ohuena, mutta sen tuli saada aina ravintoa takaa. Samoin kuin puolustuksessa tuli myöskin hyökkäyksessä ryhmityksiä väljentää ja toteuttaa pontevasti jalkaväen tarkka-ampujaryhmätaktiikkaa. Vihollisen joukkotaktiikkaa, joka on harjaantumattomille joukoille edullinen, ei meidän tullut pitää esikuvana.
Jalkaväkikomppaniain tuli olla perehtyneitä keveän konekiväärin käyttöön. Sitä pidettiin vielä jalkaväen sivuaseena. Se, että keveä konekivääri selvemmin sanottuna on itse "jalkasotamies" ja tähänastinen jalkasotamies "kiväärimies", ei ollut vielä mennyt jalkaväen, vielä vähemmän armeijan lihaan ja vereen. Keveä konekivääri oli ja sen täytyikin olla ammuntatehonsa vuoksi, sikäli kuin se voitti alaa, kiväärin sijasta jalkaväen ampumataistelun pääkannattaja. Tämä ei merkitse sitä, ettei kiväärimiehen tarvinnut enää ampua — päinvastoin oli hänen ampumataitoonsa kiinnitettävä mitä suurinta huomiota.
Keveä konekivääri ja kiväärimiehet olivat jalkaväen tarkka-ampujajoukkona, joiden oli hädässä ja vaarassa, taistelussa elämästä ja kuolemasta pysyttävä yhdessä. Jalkaväen ammuntatehoa oli vielä kaikenlaatuisten nopeastiladattavien käsiaseiden ja erilaisten kiväärigranaattien avulla lisättävä.
Kun raskaan konekiväärin kantovoima ja teho on suurempi, tuli sen tehtäväksi pitää taampana olevista asemista vastustajaa tulen alaisena ja siten helpottaa tarkka-ampujaryhmien etenemistä vihollista kohti. Luonnollisesti oli sen seurattava jalkaväen etenemistä. Vaikkakin se itse kuului jalkaväkeen, oli se näin ollen tullut jonkinlaiseksi jalkaväen seuralais-aseeksi.
Toinen seuralais-ase oli kevyt miinanheittäjä, joka tuli kysymykseen erikoisesti, milloin oli edessä luja vastarinta lyhyen välimatkan päässä. Kun se oli alkuaan syntynyt ja tarkoitettu asemasotaa varten, oli se nyt tehtävä helposti kuljetettavaksi, mukavaksi käsitellä ja asianomaisen tähtäyslaitteen avulla välittömään ammuntaan soveltuvaksi. Kevyt miinanheittäjä kuului olennaisena osana jalkaväkipataljoonaan, joka tuli taistelussa yhä enemmän taktilliseksi yksiköksi divisioonassa, samoin kuin ryhmä komppaniassa.
Nämä seuralais-aseet eivät vielä riittäneet tekemään jalkaväen etenemistä sen vaarallisella tiellä mahdolliseksi ilman suurta mieshukkaa. Tykistön päävoimat valmistivat luonnollisesti rynnäkköä. Mutta ne saattoivat tehdä sen vain suurissa piirtein ja jättivät vielä vihollisen puolelle paljon vastustuspesiä, jotka nyt lyhyen välimatkan päästä tai aivan läheltä oli kukistettava pikku työllä. Jokaisessa divisioonassa erotettiin sentähden tykistöstä likitaistelua varten kenttäkanuunat, jotka siirtyivät jalkaväkitykkeinä pataljoonien tai jalkaväkirykmenttien käytettäviksi. Erityisten jalkaväkitykistön patterien luomiseen oli myös ryhdytty, mutta työ edistyi hitaasti.
Sitä paitsi oli jokaisella divisioonalla oma komppaniansa, joka käytti keskijäreitä miinanheittimiä. Tämä komppania oli tehty mahdollisimman liikuntakykyiseksi ja tarpeen vaatiessa se voitiin jakaa pataljoonien kesken. Lopuksi oli vielä liekinheittäjiä, jotka saattoi panna toimimaan lyhyen välimatkan päästä suojapaikoissa ja kellareissa olevaa vihollisen miehistöä vastaan.
Tankkeja meillä ei ollut jalkaväen seuralais-aseena. Se oli pelkästään hyökkäysase ja meidän hyökkäyksemme onnistuivat ilman tankkejakin. Siitä huolimatta oli meidän ehdottomasti hankittava kaikkea, mikä oli omiaan keventämään jalkaväkemme elämää. Olen jo maininnut, että meidän automobiiliteollisuudellamme oli täysi työ kuorma-automobiilien valmistamisessa ja ettei meillä ollut niitä niin paljon, että olisimme voineet, kuten ententen taholla tehtiin, pitää jalkaväkemme kauan kaukana taistelukentän vaikutuksilta ja kuitenkin toimittaa sen mukavasta suojapaikasta ajoissa taistelupaikalle. Siitä syystä pidin kuorma-automobiilien valmistusta erittäin tärkeänä. Jos asemamme käyttöaineisiin nähden oli epäedullinen, niin oli käyttöaineita lisättävä. Kuorma-automobiilien valmistus ei saanut kärsiä. Me emme voineet tehdä liiaksi reservimme ja jalkaväkemme kuljettamiseksi automobiileilla. Armeijan ylikomento on usein saanut kipeästi tuntea, ettei sillä ole ollut niitä tarpeeksi käytettävänään. Kun päälliköt valittivat minulle, miten vaikeata oli pitää huolta varsinkin sotatarpeista, ja sen panivat automobiilien puutteen syyksi ja minä heille silloin huomautin, että olihan heillä niitä, vastattiin minulle, että niitä oli pitänyt käyttää jalkaväen kuljetukseen. Ylin armeijanjohto ei voinut kaikkea hankkia. Se käänsi nyt huomionsa myöskin tankkikysymykseen.
Tankki oli Cambrain taistelussa ollut erinomaisen tehokas. Mutta siellä se puskikin ohueen, osaksi vanhemmilla ikäluokilla miehitettyyn ja tykistöön nähden huonosti varustettuihin asemiin. Kaikissa muissa tapauksissa se oli joukolle luonnollisestikin tuottanut haittaa, mutta määräävällä tavalla ei se ollut vaikuttanut. Minulla oli "tankkikauhusta" paljon vakavampi käsitys kuin joukolla itsellään. Bourlonin ja Bourlonin-metsän taisteluissa oli meidän jalkaväkemme lyhyen välimatkan päässä taisteltaessa kokoonkäärityin räjähdyspanoksin suoriutunut vihollisen tankeista. Meidän tykistömme oli ampunut ne rikki. Myöskin konekiväärien teräsammukset olivat pystyneet niihin. Hermot, kuri ja pelottomuus olivat parhaat aseet tankkia vastaan. Niiden avulla moni urhoollinen sotamies nousi vihollisen tankkiin tai ampui sen lyhyen matkan päästä rikki. Vasta meidän jalkaväkemme kurin laskeuduttua ja taisteluvoiman heikennyttyä vaikuttivat tankit, kun niitä ryntäsi määrättömät joukot, keinotekoisen sumun yhteydessä tuhoisasti sotatapahtumien kulkuun.
Me muodostimme saaliiksemme joutuneista tankeista osastoja. Minä näin ensiksi valmistuneet erään hyökkäyspataljoonan harjoituksessa helmikuulla 1918. Vaikutus ei ollut suurenmoinen. Meidän tankkiosastomme kärsivät seuraavissa taisteluissa ankaria tappioita saamatta mitään aikaan.
Kenttä-voimaliikennepäällikkö oli jo aikaisin saanut tehtäväkseen suunnitella tankkien rakentamista. Tankkimalli, jonka hän esitti keväällä 1917 ylimmälle armeijanjohdolle, ei vastannut vaatimuksia. Minä kehoitin häntä tarmokkaasti edistämään tankkien rakentamista. On mahdollista, että minun olisi pitänyt esittää vaatimukseni tehokkaammin, on mahdollista, että meillä silloin 1918 ratkaisussa olisi ollut useampia tankkeja; mutta minä en tiedä, mitä armeijan tarpeita me olisimme silloin voineet vähentää. Enempää ei voinut työväkeä vapauttaa palveluksesta, kotimaiset viranomaiset eivät hankkineet uutta väkeä. Jos väkeä olisi ollut saatavissa, olisi meidän täytynyt ottaa se täyteväeksi armeijaan. V. 1918 emme olisi missään tapauksessa ehtineet saada summittain tankkeja, ja vain suurin määrin käytettynä on tankilla arvonsa.
Kun teollisuus sodan loppupuolella kykeni rakentamaan tankkeja nopeammin ja suuremmat määrät, tilasi ylin armeijanjohto niitä sotavirastolta suuremman joukon.
Jalkaväen rynnäkön tukemiseksi lentäjillä järjestettiin erityisiä taistelulentäjäosastoja. Nämä ahdistivat, niinkuin yksityiset lentäjät tähän asti olivat tehneet, korkealta ilmasta alas syösten ja tiukasti pitkin maan pintaa poislentäen, konekivääreillä ja keveillä pommeilla vihollisten jalkaväkilinjoja, tykistöä ja, sikäli kuin edistyttiin, myöskin vihollisen reservejä, kolonnia ja kuormastoa, vieläpä kaukaa rientäviä marssikolonniakin. Nämä lentoeskaaderit, jotka oli alkuaan tarkoitettu vain jalkaväen seuralais-aseiksi, saivat lopulta suuria taktillisia tehtäviä. Sen kautta sai lentoase mitä tärkeimmän toimialan, lentäjät eivät olleet ainoastaan tiedusteluelimiä, joiden tätä tehtäväänsä täyttäessään tuli taistella, he eivät olleet vain pomminheittäjiä, joiden oli saatava häiriötä aikaan kaukana vihollisen selkäpuolella, heidän piti myös, samoin kuin jalkaväen ja tykistön ja kaikkien muiden joukkojen, ottaa osaa maataisteluun. He olivat niinkuin kaikki muutkin aselajit tuhoamisaseena suuressa maataistelussa. Se oli heidän tarkoituksensa, ilmataistelu oli vain siihen johtava keino.
Jalkaväen etenemiselle hyökkäystaistelussa oli tykistön valmistavalla joukkoteholla mitä ratkaisevin merkitys. Hyökätessä piti asettaa 20-30 patteria, siis noin 100 tykkiä, kilometriä kohti hyökkäysrintamaan; nämä olivat lukuja, joita ei kukaan olisi ennen uskonut, vielä vähemmin oli koskaan sitä ampumatarpeiden paljoutta kuviteltu, jonka ne heittivät viholliseen. Se oli todellakin joukkotehoa! Ja kuitenkin oli niin suunnattoman paljon tilaa avarassa luonnossa, nämä teräsmassatkaan eivät hävittäneet kaikkea elämää, jalkaväellä oli yhä sittenkin työtä yllin kyllin.
Tämä tykkien paljous ammusmäärineen oli asetettava suorastaan etumaisille linjoille; vain täällä saattoi tykkien kantavuus kauas vihollisen alueelle päästä oikeuksiinsa ilman että niitä tarvitsi siirrellä. Samalla tuli niiden olla edestä ja ilmasta näkymättömissä Tällaisista asemista ei voitu käydä päiväkausia kestäviä tykistötaisteluja, sillä avoimet tykit ja avoimet ampumatarpeet olisi ammuttu murskaksi. Ammuntakokeilu, jota varemmin olimme käyttäneet, ei käynyt päinsä; sillä olisi vain herätetty vihollisen huomiota ja saatettu tykistökamppailu ennen taistelua meille epäedulliseen asemaan.
Oli sen vuoksi keksittävä menettelytapa, joka otti nämä seikat huomioon ja antoi ilman edelläkäypää kokeilua takeet siitä, että ammunta oli tyydyttävän tehokasta. Me olimme jo puolustustaisteluissa koettaneet päästä sille kannalle, ettei sulkutulen tilaa tarvinnut alituiseen tarkastaa. Sään vaikutus (tuuli, ilman paine) ja tykkien erikoisominaisuudet (sytytinkomerojen suuruus ja putken ja lavetin tila muussa suhteessa) tulivat pysyvän tutkimisen alaisiksi ja tulokset otettiin ammuttaessa huomioon. Tätä menetelmää me kehitimme nyt mahdollisimman huolellisesti. Tykistön tarvitsemain ilmastohuomioiden teko järjestettiin yhtenäiselle kannalle käyttämällä ilmataisteluvoimain komentokenraalin apua. Kaikki patterit saattoivat näin saada nopeasti tiedot säänvaikutuksesta. Kaikki tykkien erikoisominaisuudet tutkittiin rintaman takana koeammunnan avulla. Näin kävi mahdolliseksi kussakin yksityistapauksessa yksinkertaisten taulukkojen avulla määritellä, kuinka paljon säännöllistä tähtäyskorkeutta oli kohotettava tai alennettava tiettyyn maaliin tarkoitettaessa. Edellytyksenä tietenkin oli, että välimatka maaleihin oli ehdottomasti oikein laskettu. Ensimmäisenä ehtona oli kartta-aineiston virheettömyys sekä kaikkien patterin nollapisteiden trigonometrinen ja topografinen mittaus paikalla ja mahdollisimman täsmällinen tähtäysmaalien merkintä karttoihin valokuvaustiedustelun sekä äänen- ja valonmittauskuntien antamien tietojen nojalla. Se kysyi suunnattomasti työtä. Uusi menetelmä herätti varsinkin vanhain tykkimiesten taholla ankaraa vastarintaa. Siitä huolimatta se oli otettava käytäntöön ja se onkin täysin vastannut toiveita.
Uuden menetelmän opettaminen joukoille ja niiden harjoittaminen siinä uskottiin kapteeni Pulkowskille, joka teki tehtävänsä suurella innolla ja taidolla.
Tykistön vaikutusta tuli miinanheittäjien täydentää lyhyillä välimatkoilla.
Ylin armeijanjohto pyrki siihen, että jalkaväki, joka sai olla etumaisissa asemissa valmiina, voisi ryhtyä rynnäkköön lyhyen, vain muutamia tunteja kestäneen tykkitulen jälkeen.
Tämän lyhyen, valtavan tulen tuli kaasun avulla, joka levisi laajojen alojen yli, lamauttaa vihollisen tykistö ja pakottaa vihollisen jalkaväki pysymään suojapaikoissaan.
Jalkaväen hyökkäyksen alkaessa tuli tykkitulen yhä pitää kurissa vihollisen tykistöä ja samalla asettua meidän jalkaväkemme eteen ja raivata sille tietä kulkemalla valtavana tulijyränä sen edellä. Jalkaväen tuli pysyä aivan tämän ammusseinän takana ja se tekikin niin ihmeteltävällä kylmäverisyydellä. Kun tykistön tulijyrä on kulkenut vihollisen yli, tuli vihollinen kätköpaikoistaan esille, ja silloin kävi jalkaväkemme seuralais-aseineen sitä vastaan taisteluun tykistön tulihälyytyksen soidessa.
Selvää oli, että mitä lähempänä tulijyrää jalkaväki pysytteli, sitä vähemmin jäi viholliselle aikaa lähteä asemistaan, sitä helpommin yllätettiin vihollinen kätköpaikoissaan. Sentähden sai tulijyrä edetä kentän yli vain niin nopeasti kuin jalkaväki voi sitä taistellen seurata. Tämä nopeus oli etukäteen määrättävä, sillä huolimatta kaikista yrityksistä ja kaikista aivojen ponnistuksista ei oltu keksitty mitään taktillis-teknillistä keinoa näiden tulijyräin ohjaamiseksi. Myöskin pinnanmuodostus ja maaperä oli otettava huomioon jalkaväen etenemistä laskettaessa ja tulijyrän kulkunopeutta määrättäessä. Vahvemmin varustetut vihollislinjat kysyivät pitempää taistelua ja vaativat pysäyttämään tulijyrän pitemmäksi aikaa. Näin saattoi tulijyrän tunkeutuminen kilometrin verran eteenpäin vaatia noin yhden tunnin ajan. Aina huomattiin haitalliseksi, jos tulijyrä pääsi jalkaväen edelle. Hyökkäys joutui silloin hyvin helposti pysähdyksiin. Tulijyrää ei silloin voinut siirtää takaisin, tai ainakin se tuotti suurta ajanhukkaa. Mutta jalkaväellemme koitui tappioita, joita kaikkien johtajain tuli välttää.
Välimatkan lisääntyessä kävi tulijyrä ohuemmaksi; jo liian pienen kantovoimankin vuoksi joutui tykkejä pois toiminnasta. Viimein ei mikään kantovoima enää riittänyt, tuli lakkasi. Jalkaväki jätti nyt tulijyrän. Jo nyt oli tykistö pantava liikkeelle ja varustauduttava valmistamaan uutta jalkaväen rynnäkköä. Jalkaväki ei voinut tulla ilman sitä toimeen huolimatta kaikista lisäaseistaan ja sen käytettäväksi annetuista tykeistä.
Etukäteen ei voinut päättää, miten jalkaväki suoriutuisi taistelusta joutuessaan tykistötulijyrän ulkopuolelle. Oli järjestelmällisesti pidettävä huolta siitä, että järeä tykistö ja suunnattomat ampumatarvevarastot kulkivat jälessä. Juuri ammusvarastot ratkaisivat asian. Usein kuljetettiin mukana aivan liian paljon tykkejä. Oli tavattoman vaikea kuljettaa joukoittain kuljetusneuvoja ensin omien ja sitten vihollisen asemien ja kaikkien juoksuhautojen, piikkilankaesteiden ja syvien suppiloiden yli. Tämän vyöhykkeen silloittamiseksi tarvittiin huolellisia esitöitä ja paljon kaikenlaisia apuneuvoja.
Mitä hyökkäyksen myöhempään kulkuun tulee, piti ylin armeijanjohto tärkeimpänä seikkana sitä, että ensimmäisellä linjalla olevat divisioonat jatkoivat taistelua päiväkausia. Minä vastustin sitä käsitystä, että nämä jo toisena tai kolmantena päivänä olisi vaihdettava toisella linjalla oleviin divisiooniin. Sodan alussa olimme taistelleet viikkomääriä päästämättä joukkoja lepäämään. Tähän ei tietenkään nykyinen armeija enää pystynyt. Mutta niin taaja vaihto ei kuitenkaan vielä ollut tarpeen kuin monet halusivat.
Mitä enemmän hyökkäys edistyi, sitä enemmän se muuttui liikuntasodaksi. Kun korkeampien johtajien puolustustaistelussa piti pysytellä kaukana takana voidakseen todella ohjata taistelua, tuli heidän nyt olla edessä ja sitä lähempänä, mitä enemmän taistelu muuttui liikuntasodaksi. Tässä tuli johtajan tehdä nopeita päätöksiä ja asianhaarain vaatiessa innostaa omalla persoonallisella esimerkillään.
Lopulta tuli liikuntasodassakin, kuten Romaaniassa, Itä-Galitsiassa ja Italiassa oli käynyt, semmoinen rintama vastaan, jota ei toistaiseksi enää voitu murtaa. Meidän täytyi silloin asettua puolustusasemiin ja ryhmittyä syvään selkäpuolelle. Mutta oli vaikea tietää, milloin sopiva ajankohta oli tullut. Useinkin tuli käydyksi tarpeettomia taisteluja.
Suurissa hyökkäyksissämme olimme saaneet nähdä, miten tärkeä jatkuva veresten voimien saanti on. Selvää oli, että sitä teroitettiin mieliin. Oli tehtävä kaikki mahdolliset valmistukset, jotta hyökkäystä voitaisiin seurata varusasemien toiselle puolen rautateitse, maanteitse ja puhelimitse ja päästä yhteyteen asianomaisten laitosten kanssa vasta valloitetulla alueella.
Joukkojen opetus kaikilla sotanäyttämöillä tapahtui näiden periaatteiden mukaan. Romaaniaan lähetettiin erittäin kokenut kenraali, jonka piti harjoittaa joukkoja länsirintaman ohjelmaa seuraten, jotta niitä voitaisiin käyttää piakkoin Ranskassa rauhanteon myöhästymisestä huolimatta.
Lännessä pantiin jälleen toimeen kursseja korkeampia johtajia ja esikuntaupseereja varten, mutta myös alemmille johtajille ryhmäpäällikköön asti, joiden merkitys hyökkäyksen menestymiselle oli hyvin huomattava. Armeijassa syntyi vilkas elämä. Muokkaus ulottui rekryyttien harjoittamisesta aina sekajoukkojen opetukseen tai ampumakenttäharjoituksiin. Tulijyrän käyttöä ja jalkaväen etenemistä sen kintereillä harjoitettiin käyttämällä kovia panoksia. Kurin lujittamista piti jokainen johtaja nyt, kuten ennenkin, armeijamme ja kaiken menestyksen perustuksena. Sille annettiin sitä suurempi arvo, kuta selvemmin alkoi tuntua, että kotimaan vaikutus armeijaan oli turmiollinen. Samoin kuin rauhan aikana pidettiin erittäin tärkeänä kunkin yksityisen miehen erikoisharjoitusta, suurempia sekaharjoituksia oli vain harvoin.
Tehtiin kaikki, mikä oli mahdollista, sotajoukon kehittämiseksi hyökkäystaisteluun, samoin kuin sitä oli edellisenä vuonna harjoitettu puolustustaistelua varten. Upseerien kasvatustyötä ja tarkoin harkittuja ohjeita saa isänmaa kiittää siitä, että kuolleiden ja haavoitettujen lukumäärä meillä suuruudestaan huolimatta oli tuntuvasti pienempi kuin vihollisella. Umpimähkäisten arviolaskelmani mukaan ovat Englanti ja Ranska kuolleissa menettäneet paljon yli 2,000,000 miestä. Venäjä yhtä paljon. Jos lasken, että vain puolet venäläisistä on kaatunut taistelussa saksalaisia vastaan, mikä todellisuudessa lienee liian vähän, niin ovat viholliset menettäneet paljon yli 3,000,000 kaatunutta, kun taas kaatuneiden luku saksalaisten taholla on suunnilleen 2,000,000. Toisilla rintamilla kaatuneiden lukumäärän lasken yhtä suureksi ystävän ja vihollisen taholla. Suhde on siis meille edullinen ja tulee sitä edullisemmaksi, mitä enemmän asia selviää. Nämä luvut ovat hirvittäviä. Mutta siitä huolimatta ne todistavat, että me olemme koettaneet olla tunnollisia ankarassa vastuunalaisuudessamme sotilaitamme kohtaan.
Hyökkäystä valmistellessa ei unohdettu puolustustakaan, meidän kun täytyi olla varustautuneita vihollisen vastahyökkäyksiin. Puolustussodan perusteet pysyvät voimassa, vain tankkeja vastaan suunnatuille toimenpiteille annettiin huomatumpi sija. Niinpä jalkaväen seuralais-aseet hyökkäys- ja puolustussodassa tarkoittivat osaltaan myös tätä. Mitä suurinta huomiota kiinnitettiin siihen, että tykistö oppi välitöntä yksityisammuntaa tankkeja vastaan, mihin varsinkin soveltuivat kenttäkanuunat ja miinanheittäjät. Raskaiden konekiväärien ammuksia lisättiin. Yhä enemmän kokeiltiin tankkien tuhoamista kääröpanoksilla (geballte Ladungen), kaikki kokemukset, joita oli saatu niitä vastaan taisteltaessa, saatettiin joukkojen tietoon ja niiden mielipiteet asiasta otettiin huomioon.
Puolustusasemia tarkastettiin mahdollisten tankkihyökkäysten varalta, ansoja, tiesulkuja rakennettiin, miinojakin asetettiin ja useihin paikkoihin asetettiin tykkejä tankkien torjumiseksi. Luonnollisesti vaikuttivat näihin puolustustöihin työvoimain vähyys ja armeijassa vallitseva käsitys tankkihyökkäyksen tehosta.
Sotaministeriö teki meille tuontuostakin selkoa tankkien torjuntaan käytettävien välineiden rakenteesta koettaen lakkaamatta kehittää niitä.
Olin taas usein rintamalla ja vilkkaassa ajatuksenvaihdossa armeijain ylikomentojen kanssa hyökkäystaistelussa noudatettavasta taktiikasta ja hyökkäyksestä itsestään. Sain kuulla eri asioissa joukon lausuntoja vastaan ja puolesta. Vieläkin kaikuvat korvissani keskustelut tulijyrästä ja esikentästä. Lopulta täytyi minun ottaa ratkaiseva askel, sitä vaati velvollisuuteni. Taktilliset periaatteet tunnustettiin oikeiksi ja joukot omaksuivat ne mielellään. Ne jättivät joka suhteessa riittävästi tilaa yksityiselle toimintavapaudelle.
Olin läsnä useissa harjoituksissa ja keskustelin monien rintamalta tulleiden herrojen kanssa. Kävi ilmi, että joukkojen ei ollut helppo asettua vaadittuun väljään ryhmitykseen. Tuiki tarpeellista oli jatkaa harjoituksia pitkälle maaliskuuhun asti.
Tammi- ja helmikuun kuluessa siirrettiin länsirintamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat asemistaan. Niiden tilalle asetettiin osittain muilta sotanäyttämöiltä saapuneita divisioonia. Tästä hetkestä alkaen oli niiden omistettava aikansa kokonaan harjoituksiin ja varusteluihin. Me emme saattaneet varustaa kaikkia divisioonia sotatarpeilla ja hevosilla yhtä suuressa määrin, vaan täytyi meidän tässä suhteessa antaa etusija ensinnä hyökkäykseen määrätyille divisioonille. Samalla tavoin meneteltiin divisioonain ulkopuolella toimivissa hyökkäysosastoissa, armeijatykistössä, järeässä tykistössä, miinanheittäjäosastossa j.n.e. Hyökkäysdivisioonain hevosille annettiin lisätty ravintoannos.
Ylin armeijanjohto on pitänyt valitettavana sitä, että armeijan keskuudessa näin muodostui "hyökkäys-" ja "asemadivisioonan" käsitteet. Se koetti ehkäistä tätä, voimatta kuitenkaan muuttaa tosiasiaa, joka nämä käsitteet oli synnyttänyt.
Me olimme vähitellen tuoneet hyökkäykseen kaiken, mikä ajateltavissa oli. Yksityisiä divisioonia oli vielä tulossa idästä.
Toivoimme niillä voimilla, joita joka taholta olimme koonneet, voivamme hyökätä 50 km:n levyisellä yhtenäisellä rintamalla. Oli laskettu saatavan 20-30 patteria ilman miinanheittäjiä jokaista kilometriä kohti. Noudattamalla säästeliäisyyttä joissakin paikoin voitiin hyökkäystä vieläkin laajentaa. Koko länsirintamalla oli meillä silloin suunnilleen 25-30 divisioonan ylivoima. Mutta ylivoima ei ollut niin tuntuva, sillä vihollisarmeijoilla oli käytettävänään runsaasti erikois-aselajeja ja myös aluejoukkoja, joita ei meillä siinä määrässä ollut. Mutta kuitenkin olivat voimasuhteet meille edullisemmat kuin milloinkaan ennen. Ne tarjosivat menestysmahdollisuuden. Me aioimme tehdä hyökkäyksen 50-60 divisioonalla. Länsirintaman muiden osien heikontumista ei voinut välttää.
Myös Itävalta-Unkarin puoleen oli ylin armeijanjohto kääntynyt. Se oli lähettänyt pattereita, mutta varustanut ne valitettavasti niin huonosti ampumatarpeilla, että meille oli niistä hyvin vähän apua. Itävalta-unkarilaisia divisioonia ei ollut saatavissa. Niiden miesluku oli liian alhainen ja saattaisi vasta myöhemmin kohota, kun muutamia satojatuhansia miehiä palaisi Venäjältä sotavankeudesta. Saksalaisten joukkojen poistaminen Italian rintamalta ja idästä, missä niiden hallussa oli ollut huomattava osa asemia, asetti muuttuneesta sotatilanteesta huolimatta entistä suuremmat vaatimukset itävalta-unkarilaisille joukoille.
Hyvin mielellään olisi ylin armeijanjohto ottanut XV:n turkkilaisen armeijaosaston länsirintamalle; mutta Turkin armeijan surullinen tila pakotti lähettämään sen Aasiaan. Myöhemmin kaduin tätä. Kun Enverillä oli yhä vain Kaukaasia mielessään, vei hän osaston Batumiin, missä se joutui olemaan hyödyttömänä. Paljon parempaan tarpeeseen olisi se joutunut lännessä.
Bulgaaria tarvitsi joukkonsa Makedonian rintamalla; armeijan lukumäärään nähden se olisi kyllä kyennyt lähettämään joukkojaan länteen; mutta se ei osoittanut mitään ymmärtämystä sodan yhteisiä pyrkimyksiä kohtaan. Se ei aikoinaan ollut tahtonut kulkea edes Tonavan yli, ja nyt se luovutti sangen vastahakoisesti saksalaisia joukkoja Makedoniasta, vaikka kysymyksessä olikin vain muutama jääkäripataljoona ja joku määrä pattereita ja vuoristokonekiväärijoukkoja. Ne bulgaarialaiset joukot, jotka tulivat Dobrudshasta näiden sijalle, olivat lukumäärältään huomattavasti voimakkaampia. Me jätimme saksalaisiakin joukkoja. Poistuvien saksalaisten joukkojen sotatarvevarasto jätettiin sinne tai korvattiin erityisillä aselähetyksillä.
Meillä oli runsaasti sotatarpeita sotaliikkeen jatkamiseen lännessä. Sitävastoin oli tila, mitä täydennysjoukkoihin tulee, hyvin huolestuttava, meidän anomuksemme eivät olleet saaneet mitään aikaan. Sotaministeriö luovutti todellakin syksyllä 1918 tapahtumain pakotuksesta miehistöä kotimaan joukoista ja varusväestä, joka olisi jo aikaisemminkin voitu liittää armeijaan. Ylimmällä armeijajohdolla itsellään oli vielä reservejä itäarmeijassa ja Romaaniassa olevassa varusväessä, niistä kun voitiin ottaa sitä mukaa kuin asema lujittui kaikki 35 vuotta nuoremmat miehet. Täten heikkeni näiden joukkojen taistelukyky huomattavasti. Erikoisaselajeissa ja etappijoukoissa oli ylimmällä armeijanjohdolla vielä voimanlähde, joskaan ei erittäin tuottava. Minä koetin myös saada yhä enemmän naisia kiinnitetyksi työhön, jotta miehet vapautuisivat. Naisista oli muodostettava apupuhelinkunta.
Täyteväkikysymyksen ei olisi tarvinnut olla niin epäsuotuisa. Karkureina karisi armeijasta väkeä tavattoman paljon. Niiden lukumäärä puolueettomissa maissa, kuten esim. Hollannissa, nousi kymmeniin tuhansiin. Vielä useammat oleskelivat huolettomina kotimaassaan, ja sen sietivät vaieten toiset saman kansan jäsenet, eivätkä viranomaisetkaan mitenkään häirinneet heitä. Nämä ja piileskelijät rintamalla, joita myöskin oli useita tuhansia, alensivat ratkaisevalla tavalla taistelevien joukkojen voimaa, etupäässä jalkaväessä, missä niitä oli eniten. Jos kaikki nämä olisi pysytetty armeijassa, ei täyteväkikysymys olisi käynyt niin kireäksi. Lisää täyteväkeä olisi kyllä voitu hankkia, jos kotimaassa olisi ollut oikeata halua sodankäyntiin. Tällä halulla oli ratkaiseva merkitys, mutta sitä ei ollut olemassa.
Sota nielee ihmisiä. Se kuuluu sodan luonteeseen. Nykyaikainen puolustussota vaatii enemmän uhreja kuin hyökkäys, sekin puhuu jälkimäisen puolesta. Elo-, syys- ja lokakuu vuonna 1918 maksoivat meille paljon enemmän kuin maalis-, huhti- ja toukokuu samana vuonna. Viimeksimainittujen kuukausien menetyksenä olivat suurimmaksi osaksi lievästi haavoittuneet, jotka palasivat takaisin. Ne vangit, jotka menetimme puolustustaistelussa, täytyi meidän merkitä lopullisesti hukatuiksi. Valitettavasti oli itsestään selvää, että tappiot joka tapauksessa kaikista taktillisista varokeinoista huolimatta tulivat olemaan hyvin suuret, kun taistelussa käytettiin niin suuria joukkoja.
Vaikeuksista täyteväkeen nähden ei ollut päästy maaliskuussa 1918, vaikka käytettävänä olikin muutamia satojatuhansia miehiä. Ne alkoivat olla yhä enemmän uutena epävarmana tekijänä valtavassa voimainmittelyssä. Englanti ja Ranska saivat myös taistella samanlaisia vaikeuksia vastaan. Syksyllä 1917 kuului englantilaisiin divisiooniin vielä kaksitoista pataljoonaa, nyt yhdeksän. Ranska oli Aisnen—Champagnen taistelun jälkeen laskenut hajalle yli 100 pataljoonaa ynnä paikallis- ja paikallisreservijoukkoja. Amerikkalaiset joukot, joiden taistelukyky ei saattanut olla suuri, eivät olleet vielä saapuneet. Sukellussota oli jatkunut edelleen, emme voineet tietää, kuinka paljon tonnistoa entente voisi käyttää joukkojen kuljetukseen.
Armeija oli voittanut edellisen vuoden taistelujen jättämät raskaat sielulliset vaikutukset, se kun tiesi nyt siirryttävän puolustuksesta hyökkäykseen. Henki tuntui kauttaaltaan lujittuneen, mutta maaliskuussa 1918 ei voinut olla näkemättä, että maanalainen myyräntyö paikoittain edistyi. Vuoden 1899 ikäluokan saavuttua rekryyttikeskuksiin alkoi kuulua valituksia tästä täyteväestä ja sen moraalisesta tilasta. Tehtiin sekin hämmästyttävä huomio, että useilla rekryyteillä oli suuria rahavaroja käytettävänään. Tämä vaikutti varmaan äärettömän katkeroittavasti vanhempiin miehiin, jotka olivat olleet kauan rintamalla.
Henkisen sotakuntoisuuden kohottamiseksi kotimaassa ei tehty mitään. Epäkohdat sotatalouselämässä olivat päivä päivältä käyneet räikeämmiksi. Armeijan kohonnut mieliala heijastui nyt vähän aikaa kotimaassakin ja oli omiaan johtamaan harhaan. Suuren joukon henki pysyi kylmänä, vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, se oli vaipunut omiin harrastuksiinsa ja huoliinsa, mutta ne eivät johtuneet siitä, että sodan lopputulos näytti peloittavalta. Kotimaa ei kyennyt enää terästämään armeijan hermoja; se jäyti jo sen ydintä; me emme voineet tietää, kuinka laajalle riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen myyräntyö oli levinnyt. Tammikuun lopulla 1918 tehdyt lakot loivat vielä kerran räikeätä valoa sen pyrkimyksiin; tämä puolue kasvoi yhtämittaa ja oli taatusti johtajainsa hallittavana samalla kuin ammattikuntien vaikutusvalta väheni.
Hallituskaan, vaikka se esiintyikin pontevasti lakkoja vastaan, ei niissä huomannut ajan merkkejä enempää kuin syksyllä 1917 meriväen levottomuuksissa. Voimakkaalla kädellä oli ryhdyttävä järjestystä ylläpitämään Saksassa siinäkin tapauksessa, että sotatarpeiden tuotanto hetkeksi vähenisi, tämä asia selvisi yhä enemmän. Muussa tapauksessa oli pelättävissä, että kumoukselliset pyrkimykset tuottaisivat meille vielä paljoa suurempaa vahinkoa. Hallitus tunsi sen kannan, mikä ylimmällä armeijanjohdolla oli tässä asiassa. Noina päivinä edistettiin tuntuvasti Saksan vallankumousta. Reinickendorfissa perustettiin silloin, niinkuin nyt vasta olen saanut tietää, Saksan ensimmäinen työ- ja sotamiesneuvosto. Täten oli todellisuudessa meidän omassa keskuudessamme syntynyt arka kohta taistelussa olemassaolomme puolesta. Ratkaisevaa merkitystä sotaan nähden en uskonut sillä vielä olevan. Uskoni Saksan kansaan oli suurissa piirtein vielä järkkymätön.
Rintamalla olevilla johtajilla ja joukoilla oli samoin kuin ylimmällä armeijanjohdolla tunne, että ne voivat täyttää tulevissa taisteluissa vaatimukset, jotka niille asetetaan. Toivoimme saavuttavamme voiton, vaikka joukot eivät enää olleetkaan samanlaisia kuin vuonna 1914, ne olivat ainoastaan jonkinlaista suuren sotilaallisen kokemuksen saavuttanutta nostoväkeä. Vihollisen laita ei ollut paremmin. Milloin olimme hyökänneet samanlaisilla ja vieläkin vähemmin hyökkäykseen koulutetuilla joukoilla, olimme saavuttaneet voiton. Emme tosin tienneet, mihin tulokseen pääsisimme, saisimmeko murretuksi vihollisen rintaman ja suoritetuksi ratkaisevan sotaliikkeen, vai olisiko hyökkäys tulokseton. Tämä oli epätietoista — kuten kaikki sodassa.
Helmikuun 13:ntenä tapahtuneessa asiain esittelyssä Homburgissa lausuin keisarille ja valtakunnankanslerille vastaisista tapahtumista lännessä seuraavaa:
"Taistelu lännessä on valtavin sotilaallinen tehtävä, joka milloinkaan on uskottu millekään armeijalle ja jossa Englanti ja Ranska kahden vuoden aikana ovat tehneet turhia yrityksiä. Puhuin eilen 7:nnen armeijan johtajan kanssa; hän sanoi olevansa sitä enemmän tehtävän suuruudesta tietoinen, mitä enemmän hän sitä ajattelee. Näin ajattelevat kaikki vastuunalaisuutensa tuntevat miehet länsirintamalla; luulen myös itse koko olemuksessani tuntevani tämän sotilaallisen päämäärän valtavuuden, minun kun tulee kenraalisotamarsalkalle luoda niiden ehdotusten pohja, joille Hänen Majesteetiltaan pyydetään lopullista vahvistusta. Tämä tehtävä saa onnellisen ratkaisun vain siinä tapauksessa, että sodankäynti vapautuu kaikista sietämättömistä kahleista, kun viimeinenkin mies on saatettu mukaan ottamaan osaa ratkaisuun ja on sen hengen läpitunkema, jonka rakkaus keisariin ja valtakuntaan ja luottamus sotilaallisen johdon voimaan ja isänmaan suuruuteen antaa. Näitä sielullisia seikkoja ei saa arvioida liian vähiksi, ne antavat voimia suurimpiin urotöihin. Niitä täytyy kohottaa voimakkaalla esiintymisellä idässä.
"Länsiarmeija odottaa tilaisuutta näyttää, mihin se kykenee. Ei tule luulla, että tästä hyökkäyksestä tulee samanlainen kuin Galitsiassa ja Italiassa; siitä tulee valtava kamppailu, joka alkaa yhdessä kohden, jatkuu toisessa ja vaatii pitkän ajan, on vaikea, mutta on oleva voittoisa…"
Menestyksen huippuna olisi sotaliike, jossa saisimme panna liikkeelle koko etevämmyytemme. Sen saavuttaminen oli viimeinen päämäärämme. Jos se ei onnistuisi ensi hyökkäyksellä, täytyisi sen onnistua myöhemmin. Luonnollisesti olisi asema silloin jo epäsuotuisampi; missä määrin, se riippui amerikkalaisten apuvoimien saapumisesta ja niiden arvosta, samoin niistä tappioista, joita vastaiset taistelut tuottaisivat meille ja vihollisille. Kaikki tarkoitti tässä suhteessa suotuisan tilaisuuden käyttämistä. Otin tietenkin huomioon, että meidän oma armeijamme tulisi heikentymään. Se ei vain saanut heikentyä yhtä paljon kuin vihollinen. Jatkuvilla hyökkäyksillä pitäisimme myös huolen siitä, että aloite pysyi meidän käsissämme. Näihin päämääriin minun täytyi tyytyä.
Ilmoitin keisarille, että armeija oli koossa ja astui hyvin valmistuneena täyttämään "historiansa suurinta tehtävää".