Hetmanni Skoropadskissa oli Kiovan hallitukseen tullut mies, jonka kanssa oli hyvä tehdä työtä. Hän oli päättänyt lujasti vakiinnuttaa järjestyksen maassa ja tehdä meille mahdollisuuden mukaan palveluksia. Tutustuin myöhemmin häneen ja sain hänestä hyvin edullisen vaikutuksen. Hän ei käsitellyt asioita pintapuolisesti, vaan tunki niiden ytimeen.
Ylin armeijanjohto voi ehdottomasti olla tyytyväinen hallituksen vaihdokseen Kiovassa, se kun oli sodankäynnille hyödyksi. Minä toivoin siitä koituvan etuja sekä armeijanjärjestelyyn että viljanhankintaan nähden. Uusia ukrainalaisia joukkoja alettiinkin muodostaa. Tämä vei luonnollisesti aikaa, eikä heti välittömästi tuntunut sodankäynnissä. Armeijanjohto tarvitsi kipeästi Ukrainassa olevia saksalaisia joukkoja suojaksi bolshevikkeja vastaan ja taloudellisten hankintain turvaksi. Aina kun aioimme vähentää joukkoja, valitti armeijanjohto, ettei niitä ollut riittävästi.
Valtakunnan maatalousvirasto noudatti Ukrainassa tapausten edelle ennättävää rauhanpolitiikkaa; sitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos suppea sotatalouspolitiikka pääsi oikeuksiinsa, mitä minä vaadin. Itävalta-Unkari oli hädässään menetellyt rajusti, ja vaikka se ei saanut lähimainkaan sitä, minkä kreivi Czernin helmikuun alussa ilmoitti välttämättömäksi, niin ovat kuitenkin Ukrainasta saadut elintarpeet yhdessä meidän avustuksemme kanssa pelastaneet Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan ainakin nälkään kuolemasta. Sillä oli vain välttämättömin tarve tyydytetty. Mutta me emme saaneet maallemme leipäviljaa ja eläinrehua niin paljoa kuin välttämättä olisimme tarvinneet kotimaan heikentyneiden voimien elvyttämiseksi. Joka tapauksessa on Ukraina auttanut Saksaakin. Se antoi meille kesällä 1918 lihaa. Näin kävi mahdolliseksi käyttää lihaa ravintona, tosin hyvin niukalti. Meidän ei enää tarvinnut tuntuvammin kuluttaa omaa eikä myöskään miehitettyjen alueiden karjakantaa. Armeija sai suuret määrät hevosia. Ilman niitä olisi koko sodankäynti ollut mahdoton. Jos nämä hevoset olisi täytynyt hankkia Saksasta, olisi kotimaan maanviljelys taas kärsinyt ankarasti. Kaikenlaisia raaka-aineitakin saimme Ukrainasta.
Mutta piankin oli laskettava hautaan toivo, että me Ukrainan viljasta saisimme taloudellisen mahtikeinon käsiimme, joka parantaisi asemaamme puolueettomiin maihin nähden ja hankkisi meille muita taloudellisia huojennuksia, jotka olivat niin tärkeitä sotakuntomme säilymiseksi.
Sotilaallispoliittisessa suhteessa olimme Ukrainan miehittämisellä tuntuvasti heikentäneet neuvostohallituksen valtaa. Jouduimme myös kosketuksiin monien Iso-Venäjän kansallisten virtausten ja myös Donin kasakkain kanssa, joita olisimme voineet käyttää taisteluun bolshevismia vastaan, jos hallitus olisi siihen suostunut.
Itärintamalla Iso-Venäjää vastaan Pripjetistä Suomenlahteen asti eivät olosuhteet olleet muuttuneet maaliskuun 3:nnen jälkeen.
Suomi oli noussut. Se tarvitsi kipeästi välitöntä apua. Pelkät aselähetykset eivät riittäneet. Neuvostohallitus ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin joukkojensa siirtämiseksi pois Suomesta. Vaara, että englantilaiset tukisivat sitä, kasvoi.
Estääkseen uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaakseen sotilaallista asemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön että maahan lähetettäisiin apuretkikunta. Kenraali Mannerheimkin kannatti saksalaisten joukkojen lähettämistä. Hän ei tahtonut apua liian aikaisin eikä myöskään liian suuria joukkoja, jotta hänen omat suomalaisensakin vielä saisivat tilaisuuden taistella ja oppisivat luottamaan itseensä. Nämä ajatukset olivat sotilaallisesti oikeita.
Valtakunnan hallituksen suostumuksella, mistä me nytkin tahdoimme saada takeet, me hankimme itsellemme ensin etappitukikohdan Ahvenanmaalla, tähän aikaan kun näytti siltä, että oli välttämätöntä laskea saksalaisia joukkoja maihin Pohjanlahden rannalla. Kun Ruotsi vähää ennen oli myös laskenut saarille joukkojaan, jouduttiin tämän maan kanssa neuvotteluihin, jotka sujuivat ilman vaikeuksia, Ruotsi vei ennen pitkää joukkonsa pois; mekin luovuimme pian saarista, kun ylin armeijanjohto oli määrännyt Hangon Suomeen tuotavien joukkojen maihinnousupaikaksi.
Yhteyttä kenraali Mannerheimin kanssa välitti majuri Crant, jonka minä olin lähettänyt Suomen päämajaan. Hän teki täällä sopimuksen saksalaisten joukkojen käyttämisestä. Yhteistyö kenraali Mannerheimin kanssa oli koko ajan hyvää ja luottamuksellista.
Kolmesta jääkäripataljoonasta, kolmesta tarkka-ampujaratsuväkirykmentistä sekä muutamista pattereista muodostettiin kenraali kreivi v. der Goltzin johdolla Danzigissa Itämeren-divisioona. Se astui maihin huhtikuun alussa Hangon luona, jolloin kenraali Mannerheim osaksi meidän asestamamme valkoisen kaartinsa kanssa oli Tampereen luoteispuolella, selin Vaasaan. Hänen avukseen oli lähetetty suomalainen jääkäripataljoona. Pataljoonan valioaineksista tuli Suomen armeijan upseeriston oivallinen ydinjoukko.
Sillaikaa kun kenraali Mannerheim rynnisti Tampereen kautta, suuntasi Itämeren-divisioona marssinsa koilliseen Hämeenlinnaa kohti. Yhdessä laivaston kanssa se miehitti Helsingin vähäisin voimin huhtikuun 13:ntena; itärintaman ylipäällikkö laski maihin pienen osaston eversti v. Brandensteinin johdolla Helsingin itäpuolella Loviisan ja Kotkan luona. Tämä alkoi täältä marssinsa pohjoista kohti katkaistakseen Hämeenlinnan seuduilla olevilta punaisilta kaarteilta paluutien Lahden luona. Keskitetyn hyökkäyksen avulla ne saatiin huhtikuun lopulla ankarien ottelujen jälkeen täydelleen saarretuiksi, jolloin niiden oli pakko antautua. Suomi oli nyt vapaa.
Samaan aikaan oli valkoinen kaarti pohjoisesta tullen valloittanut Viipurin; tämä oli strateegisesti oikea teko; olisiko se johtanut onnelliseen tulokseen, ellei ratkaisu olisi tapahtunut lännempänä, on vastassaolevien voimien taistelukykyyn ja Venäjän bolshevikkien apuun nähden vaikea päättää. Taktillinen voitto, Suomen nopea vapauttaminen saavutettiin Lahden ja Hämeenlinnan välisellä taistelukentällä saksalaisten ja suomalaisten joukkojen hyvän yhteistoiminnan avulla. Sotaliike oli näin saatettu loppuun.
Meillä oli nyt Narvassa ja Viipurissa asemat, joista milloin tahansa voi marssia Pietariin kukistamaan bolshevikkivaltaa ja estämään englantilaisia etenemästä Muurmanin rannikolta. Sitä paitsi oli Suomesta käsin koko Muurmaninrata alttiina sivustahyökkäyksille, joten mitkään vakavammat yritykset englantilaisten taholta Pietaria vastaan eivät enää olleet mahdolliset. Englantilainen maihinnousujoukko, joka oli miehittänyt Muurmanin rannikon, oli tuomittu siellä pysymään paikoillaan. Pienen Itämeren-divisioonan lähettäminen, josta elokuussa vielä palasi kolme jääkäripataljoonaa, oli siis kannattanut hyvin. Suomen hallitus alkoi heti saksalaisten harjoitusmestarien avulla luoda suomalaista armeijaa. Siihen, ettemme Suomessa enempää saavuttaneet kuin todellisuudessa saavutettiin, oli pääasiallisena syynä meidän aina horjuva politiikkamme. Kenraali kreivi v. der Goltz oli saavuttanut yleistä luottamusta myöskin Suomen johtavissa poliittisissa piireissä, missä suhteessa Saksan hallituksen edustaja ei onnistunut yhtä hyvin. Ulkopolitiikkamme puolinaisuus osoittautui valitettavasti tässäkin. Se ei tehnyt mitään päätöstä, eikä siksi Suomessakaan saavuttanut kenenkään ystävyyttä, vaan antoi Saksan uskollisille kannattajille iskun vasten kasvoja.
Ne monet lämpimän myötätunnon ilmaukset, joita sain Suomesta eronikin jälkeen, osoittavat, että kiitollisuutta on vielä maailmassa. Tämä mieliala on ilahduttanut minua sitäkin enemmän, kun joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen, eikä Suomen etujen vuoksi. Kun Ruotsin hallitus helmikuussa 1919 minulle käsittämättömästä syystä ryhtyi vaikeuttamaan oleskeluani Ruotsissa saapui äkkiä Hessleholmin kartanoon suomalainen valtuutettu, joka tarjosi minulle oleskelupaikkaa Suomessa. Tulin siitä iloiseksi, mutta kieltäydyin tietysti kutsua noudattamasta. Tahdoin Saksaan.
Tämän maailmansodan valtavain ja raskaitten tapausten rinnalla jäävät Ukraina ja Suomi näennäisesti vain episodeiksi. Siitä huolimatta toivon vielä pysyviä saavutuksia. Taloudelliselta ja poliittiselta kannalta katsoen tulevat molemmat maat pysymään tyypillisinä esimerkkeinä siitä, ettei meidän hallituksemme viime hetkenäkään ymmärtänyt tämän sodan sisintä olemusta, vaan käsitteli kaikkea yksinomaan sisäpoliittisten näkökohtien mukaan. Sotilaallisesti tuottivat molemmat maat lähimain sen, mitä niiltä voitiin odottaakin. Uuden itärintaman muodostuminen oli ehkäisty, ainakin se oli siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen. Saarron olimme idässä murtaneet, elämämme näytti siitä voivan voimistua. Neuvostohallituksen asema oli tuntuvasti heikentynyt, sen olemassaolo oli vakavasti uhattu.
Kun toukokuun lopulla jatkettiin saksalaisten hyökkäystä länsirintamalla, jota kesäkuun ensi puoliskolla piti seurata Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiassa, oli asema kaikilla rintamilla järjestynyt. Vain Palestiinan rintama näytti olevan vaarassa.
Saksalaisten toinen suuri hyökkäys Ranskassa ja Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Italiassa tapahtuivat pääasiassa suunnitelman mukaan.
Toukokuun keskivaiheilla alkoi joukkojen kokoaminen murtautumista varten Chemin des Damesin luona. Valmistelut lopetettiin oikeaan aikaan. Tykistön osuus järjestettiin eversti Bruchmüllerin ehdotusten mukaan, jotka olivat määrääviä myös tykistövalmisteluista päätettäessä.
Kävin usein, asianomaisten armeijanylikomentojen luona ja sain mitä parhaan vaikutelman.
Toukokuun 27:ntenä alkoi hyökkäys Vauxaillonin ja Sapigneulin välillä. Se menestyi taas loistavasti. Olin luullut, että meidän onnistuisi päästä vain Soissonsin ja Fismesin seuduille. Nämä olivat jo toisena ja kolmantena päivänä sivuutetut, paikoittain kauaskin. Etenkin Fismesin toisella puolella olimme valloittaneet laajalti maata, vähemmin Soissonsin luona. Hyvin valitettavaa oli, että eräs komentoviranomainen ei huomannut tilanteen edullisuutta Soissonsin luona. Emme tehneet täällä yhtä voimakasta sysäystä kuin Fismesin luona, vaikka se olisi ollut mahdollista. Muuten olisi asemamme muodostunut koko joukon paremmaksi ei ainoastaan Soissonsin länsipuolella, vaan koko hyökkäysrintamalla. Jokseenkin varmaa on, etteivät ranskalaiset enää olisi voineet pysytellä Aisnen ja Oisen välillä. Tässä oli taas tapaus, jossa muutamassa hetkessä olisi voitu saavuttaa paljon, mutta myös paljon laiminlyödä. Ylin johto istuu ja miettii ja voi valmistaa kaiken, mutta itse toimeenpano ei enää ole sen käsissä. Sen täytyy taistelukentällä tyytyä valmiisiin tosiseikkoihin.
7:nnen armeijan keskusta eteni eteläänpäin Marneen asti. Sen vasen siipi ja 1:sen armeijan oikea siipi, joka suunnitelman mukaan oli vasemmalla laajentanut hyökkäystä Reimsiin päin, tunkeutuivat Marnen ja Veslen välillä Reimsin metsäistä vuoristoa vastaan ja kohtasivat täällä voittamattoman vastustuksen. 7:nnen armeijan oikea siipi pääsi etenemään Aisnen ja Marnen välillä Soissonsista lounaiseen Villers-Cotteréts'n metsän itäreunaan asti ja valloitti Château-Thierryn. Kenraali Foch siirsi suuria varajoukkoja Reimsin lounaispuolelle ja Soissonsia vastaan tehden tuloksettomia vastahyökkäyksiä, jotka myöhemmin laajenivat Château-Thierryhin asti.
Kesäkuun alussa lopetimme etenemisemme. Ainoastaan Aisnen ja Villers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla, Soissonsin lounaispuolella, suunnitteli ylin armeijanjohto vielä hyökkäystä. Halusimme päästä etenemään länteenpäin Soissonsin itäpuolella Aisnen laaksosta Veslen laaksoon johtavan radan vuoksi, ja tukea taktillisesti 18:nnen armeijan hyökkäystä Montdidier'n—Noyonin linjan yli.
Meidän joukkomme pysyivät hyökkäyksessä ja puolustuksessa aseman herroina huolimatta muutamista ohimenevistä vaikeuksista, joita ei voitu välttää. Ne osoittautuivat ranskalaisia ja englantilaisia etevämmiksi sielläkin, missä nämä taistelivat tankkien avulla. Château-Thierryn luona olivat amerikkalaiset, jotka jo kauan olivat olleet Ranskassa, tihein joukoin hyökänneet menestyksettä meidän heikosti miehitettyjä rintamiamme vastaan. He taistelivat urhoollisesti, mutta heitä johdettiin huonosti. Täälläkin tunsi meikäläinen sotamies olevansa voimakkaampi. Meidän taktiikkamme oli joka suhteessa osoittautunut oikeaksi, tappiomme olivat hyvin vähäiset vihollisen tappioihin ja suureen vankilukuun verrattuina, vaikkakin sinänsä sangen ikäviä. Hyökkäystä ei nytkään joka paikassa lopetettu aikanaan. Siellä täällä hyökättiin vielä, kun puolustus jo olisi ollut paikallaan. Joukot olivat kaikkialla, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osoittaneet hyvää käytöstä ja kestävyyttä.
Kokonaisuudessaan oli vaikutus hyvin edullinen. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli hyökkäyksellään saavuttanut suuren taktillisen voiton. Vihollinen oli pakotettu käyttämään suurempia reservimääriä kuin meillä oli ollut joukkoja tulessa. Pariisissa tuntui Ranskan tappion vaikutus, ja joukoittain siirtyi asukkaita pois. Kamarin istunnossa kesäkuun alussa, jota jännityksellä olin odottanut, ei kuitenkaan näyttäytynyt mitään heikkouden oireita. Clemenceau puhui ylpeitä, esikuvaksi kelpaavia voimakkaita sanoja: "Me peräydymme nyt, mutta me emme milloinkaan antaudu" ja "Me saavutamme voiton, jos hallituksen johtajat ovat tehtävänsä tasalla". "Minä tappelen Pariisin edustalla, tappelen Pariisissa, tappelen Pariisin takana". "Muistakaamme Thiersin ja Gambettan kohtaloa; en kaipaa Thiersin raskasta ja epäkiitollista osaa".
Tämän vuoden toinenkaan suuri tappio ei tehnyt ententea rauhaantaipuvaksi.
Strateegisesti oli meille epäedullista, ettemme kyenneet valloittamaan Reimsiä ja tunkemaan armeijojamme täällä kauemmas vuoristoon. 7:nnen armeijan keskusta jäi siten yksistään sen leveäraiteisen radan varaan, joka johtaa Aisnen laaksosta Soissonsin itäpuolella Veslen laaksoon. Jotta liikenne ei olisi riippuvainen tilapäisistä sattumista, päätettiin rakentaa toinen idempänä kulkeva rataosa kummankin laakson välille. Muita ratoja ei voitu rakentaa Aisnen eteläpuolelle suurien pinnanmuodostusvaikeuksien tähden. Laonista kulki vielä leveäraiteisrata Anizyn kautta suoraan Soissonsiin. Kaupungin pohjoispuolella oleva Ailetten ja Aisnen laaksojen välinen tunneli, joka oli räjäytetty, täytyi saada uudelleen kuntoon. 7:nnen armeijan vasemmalle ja 1:sen armeijan oikealle sivustalle johti rata, jonka raideleveys oli 1 metri, sekä kenttäratoja, jotka helpottivat liikennettä suuresti. Nämä radat oli johdettava molempien varusasemain taakse ja yhdistettävä meidän liikenteessämme oleviin ratoihin. Epäedullisten rautatiesuhteiden tähden täytyi käyttää paljon kuorma-automobiilikolonnia; se vaikeutti arveluttavasti käyttövoimatilaamme.
Jo kesäkuun 1:senä oli hyökkäys suunnitelman mukaisesti ulotettu lännessä siihen asti, missä Ailette laskee Oise-virtaan. Hyökkäykseen tarvittavien tykistövälineiden siirto oli sujunut hyvin. Taistelu itse tunkeutui niille asemille saakka, jotka me Alberich-siirron avulla maaliskuussa 1917 olimme jättäneet.
Kesäkuun 7:nneksi oli suunniteltu 18:nnen armeijan hyökkäys Montdidier'n ja Noyonin välillä, 7:nnen armeijan oli hyökättävä samaan aikaan Soissonsin lounaispuolella. Neuvotellessani kesäkuun alussa 18:nnen armeijan päämajassa tulin vakuutetuksi, ettei sen tykistövalmisteluja saataisi loppuun suoritetuiksi oikeaan aikaan. 7:nnen armeijan täydennystykistön saapuminen oli viivästynyt. Hyökkäys siirrettiin sentähden kesäkuun 9:nteen. Tämä oli epäedullista, hyökkäys kun täten joutui yhä enemmän erilleen Aisnen ja Marnen välillä käydyistä valtavista taisteluista, mitä paikallinen yritys Soissonsin lounaispuolella ei mitenkään voinut täysin korvata. Viholliselle kävi reservijoukkojen siirtäminen täten helpommaksi. Näistä epäkohdista huolimatta valitsin myöhemmän ajan, annoin näet ratkaisevan merkityksen hyökkäyksen perinpohjaiselle valmistukselle, siitä kun riippui voitto ja tappio.
18:nnen armeijan hyökkäys alkoi kesäk. 9:ntenä, oikea sivusta hyökkäsi Merytä vastaan, vasen hyvin vahvasti varustettuja ylänköasemia vastaan aivan Oisen länsipuolella. Puolustaja oli tällä kertaa varustautunut, siitä huolimatta tunkeutui jalkaväkemme vihollisen koko puolustuslinjan läpi ja vielä sen toiselle puolelle, paikoittain Arondeen asti.
Jo 11:ntenä suuntasi vihollinen hyvin voimakkaita vastahyökkäyksiä, etupäässä oikealla sivustallamme, Merytä vastaan ja pääsi jonkun verran etenemäänkin. Ne jatkuivat 12:ntena ja 13:ntenä tuloksetta. Kun vastustaja oli ryhtynyt keräämään yhteen hyvin vahvoja joukkoja, antoi ylin armeijanjohto tappioiden välttämiseksi jo 11:ntenä 18:nnelle armeijalle määräyksen hyökkäyksen lopettamisesta. Saattoi selvästi huomata, että 7:nnen armeijan sillävälin aloittama rynnistys Soissonsin lounaispuolella ei onnistuisi.
18:nnen armeijan kamppailu ei ollut muuttanut strateegista asemaamme, jonka 7:nnen armeijan hyökkäys oli luonut. Erikoisia taktillisia kokemuksia se ei myöskään tuottanut.
Kesäkuun puolivälissä hiljeni toiminta koko Saksan kruununprinssin armeijaryhmän uudella rintamalla. Ainoastaan Aisnen ja Villers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla säilyi jännitys, joka välistä laukesi paikallisiksi otteluiksi. Myös Ardren kummallakin puolen Marnen ja Reimsin välillä jatkui jonkinmoista levottomuutta. Valloitettu alue antoi meille runsaasti apukeinoja ja helpotti elintarvetilannettamme.
Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Italiassa piti alkuaan tapahtua kesäkuun 10:ntenä tai 11:ntenä. Valmistusten tähden se siirrettiin kesäkuun 15:nneksi. Hyökkäys oli aloitettava Adamello-ryhmän luona Länsi-Tirolin rintamalla, jotta Italian armeijan ylikomennon huomio suuntautuisi sinne. Päärynnistykseen Asiagon ja meren välillä aikoi kenraali v. Arz käyttää eri hyökkäysryhmiä, joiden tukikohdat olivat Brentan ja Montellon kohdalla ja Piaven alajuoksun varrella. Paikallisesta menestyksestä huolimatta ei hyökkäys tuottanut voittoa. Muutamien päivien kuluttua täytyi kenraali v. Arzin vetää takaisin ne joukot, jotka kenraali Goigingerin johdolla olivat edenneet Piave-joen yli. Badenista saamieni tietojen mukaan olivat itävalta-unkarilaiset joukot taistelleet hyvin. Ei ole tiedossani, mistä syystä Itävalta-Unkarin armeija ei saavuttanut menestystä. Minulla ei ole aineistoa, jonka nojalla voisin asiaa arvostella. En siksi myöskään voi sanoa, onko se tieto oikea, että hyökkäys tehtiin liian pitkällä rintamalla.
Mitä suurimmassa määrässä valitettava oli se tapa, jolla Itävalta-Unkarissa, nimenomaan Unkarin valtiopäivillä, heti sen jälkeen puhuttiin Piaven vastoinkäymisestä. Ranskassa oli ymmärretty samanlaisessa tilanteessa Aisnen—Champagnen-taistelun jälkeen 1916 ja nyt paljon vaikeammissa oloissa säilyttää täysi, kunnioitettava arvokkuus. Budapestista kuului huolestuttavia ääniä, jotka varmasti lamauttaisivat mielialaa vielä enemmän. Kukaan ei kysynyt Unkarin valtiopäiviltä, millä oikeudella ne lausuivat tämän arvostelun. Olivatko valtiopäivät todella tehneet kaikkensa voiton saavuttamiseksi? Jos niin oli laita, saivat ne arvostella, mutta sittenkin oli virhe tehdä se julkisesti. Itävalta-Unkarin armeijan Italiassa kärsimän vastoinkäymisen vaikutus kasvoi sen johdosta, mitä kaksoismonarkiassa tapahtui.
Itävalta-Unkarin armeijan tulokseton hyökkäys oli minulle hyvin katkera seikka. En enää voinut toivoa Italian tapahtumista huojennusta länsirintamalle. Sotilaallinen asema siellä pysyi kuitenkin entisellään. Kumpikin sotiva puoli piti toistaan toistaiseksi tasapainossa. Ei ollut pelättävissä, että italialaiset vahvistaisivat ententen rintamaa Ranskassa. Kenraali v. Arz ajatteli hyökkäyksen uudistamista syksyllä.
Tämän jälkeen ehdotin liittolaisten armeijanylikomennolle, että kaikki käytettävissä olevat voimat siirrettäisiin länteen. Kenraali v. Arz suostui tähän. Hän sai kai tässä asiassa taistella keisarillisen herransa kanssa, joka ei katsellut suopein silmin tällaisia lähetyksiä. Itävalta-Unkarin länsirintamalle lähettämä apu nousi uudistettujen pyytelyjen jälkeen neljään divisioonaan. Heinäkuussa tuli aluksi vain kaksi. Ne olivat tosin yleisesti tunnetut hyviksi, mutta niiden tila, varsinkin ampumatarvevarasto, oli surkea. Niitä täytyi harjoittaa useita viikkoja, ennenkuin ne kykenivät länsirintaman asemataisteluun. Elokuun lopussa ja syyskuun alussa saapuivat molemmat seuraavat. Syyskuun keskivaiheilla tahtoi kenraali v. Arz lähettää vielä kaksi divisioonaa, mutta niiden täytyi lähteä Serbiaan, koska Bulgaarian luopuminen uhkasi paljastaa Itävalta-Unkarin ja samalla meidän sivustamme ympärysliiton hyökkäyksille alttiiksi.
Länsirintamalla täytyi näin ollen Saksan armeijan ilman olennaista apua miltään taholta, kuten tähänkin asti, jatkaa taistelua niillä voimilla, joita ylin armeijanjohto sai kootuksi ja joita se sai kotimaasta.
Liittoutuneiden rintamain muilla osilla Euroopassa ei ollut syntynyt mitään sanottavaa taistelutoimintaa, vain Ohrida-järven länsipuolella oli itävalta-unkarilaisten joukkojen ollut vetäydyttävä taaksepäin kesä- ja heinäkuussa Beratiin saakka pohjoisessa.
Arvostelu Bulgaarian toimivasta armeijasta muuttui nyt vähän edullisemmaksi. Mieliala parani, kun vaatelähetykset ja muonitusapua saapui. Kenraali v. Scholtz oivalsi aseman vakavuuden. Hän valitti myös sitä, että armeija yhä enemmän sekaantui poliittiseen puolue-elämään, jota pelattiin Radoslavovia vastaan. Hän olisi mielellään tahtonut lisää saksalaisia joukkoja, mutta kun niitä tarvittiin länsirintamalla, täytyi Makedoniassa tulla toimeen ilmankin niitä. Ylin armeijanjohto ja armeijaryhmänkomento laskivat voivansa ryhtyä paikallisiin vastahyökkäyksiin, jos vihollinen mahdollisesti koettaisi edetä. Sillävälin muodostetut bulgaarialaiset reservijoukot tarjosivat jonkinmoista turvaa suuren hyökkäyksen varalta.
Palestiinassa olivat paikalliset englantilaisten hyökkäykset menneet myttyyn, Mesopotamiassa Mosuliin saakka edenneet englantilaiset osastot perääntyivät. Sitä vastoin näyttivät englantilaisten voimat vahvistuvan Pohjois-Persiassa ja Kaspianmeren etelärannalla. Turkkilaiset olivat yhä edelleen asemissaan Täbriksen ympärillä ja aivan lähellä Bakuta.
Itärintamalla ei asema ollut muuttunut. Tilanne oli hyvin häilyvä. Kaikki taisteluvoimat, joita Yhdysvallat lähettivät Ranskaan huhti-, touko- ja kesäkuun kuluessa, arvioitiin tarjollaolevien lähteiden mukaan noin 15 divisioonaksi. Tällä hetkellä saattoi Ranskassa olla kaikkiaan 20 amerikkalaista divisioonaa. Ja se oli enemmän kuin minä olin pitänyt mahdollisena. Se ylivoima, joka meillä maaliskuussa oli divisioonain lukumäärään nähden, oli siten tasoittunut. Voimasuhteet olivat meille käyneet mieslukuun nähden sitäkin epäedullisemmiksi kun amerikkalaisissa divisioonissa oli kaksitoista vahvaa pataljoonaa. Mutta lukumäärältämme heikompinakin me olimme tähän asti pysyneet aseman herroina taistellessamme niitä joukkoja vastaan, jotka olivat pitemmän aikaa olleet Ranskassa. Ei ollut luultavaa, että nämä nopeasti muodostetut, vähemmin harjoitetut joukot taistelisivat paremmin kuin vanhat divisioonat. Mitään vihollista ei saa halveksia, mutta sen voimia ei saa myöskään arvioida liian suuriksi. Kuinka me muuten olisimme voineet hyökätä venäläisten kimppuun 1914 ja voittaa heidät! Niin kauan kuin meidän joukkomme säilyttäisi sisäisen voimansa, selviäisi se jokaisesta vihollisesta, sitä vahvemmista amerikkalaisista divisioonistakin, vaikkakin niiden hermot olivat vähemmin kuluneet kuin jo pitkät ajat taistelussa olleiden armeijain. Mutta sangen paljon vaikutti se, että vastasaapuneet amerikkalaiset apujoukot saattoivat vapauttaa ranskalaisia ja englantilaisia osastoja hiljaisilta rintamilta. Tällä seikalla oli äärettömän suuri merkitys; se on omiaan selittämään Yhdysvaltain lähettämien sotavoimien vaikutuksen sodan ratkaisuun. Amerikasta tuli näin sodan ratkaiseva voima.
Kenraali Foch oli kesäkuun 15:ntenä suuresti kuluttanut reservejään; selvää oli, että Ranskan armeija oli ylenmäärin lujilla. Kevääseen mennessä se oli hajoittanut vain harvoja pataljoonia. Nyt Ranska kokosi enemmän kuin edellisinä vuosina siirtomaittensa runsaita reservijoukkoja taisteluun. Varmaa oli, että se koettaisi voimistua sillä väliajalla, joka tarvittiin ennen uutta hyökkäystä. Englannin armeija oli saanut nauttia lepoa toukokuun puolivälistä; siinä oli varmasti tehty parannuksia, joskaan ei ollut luultavaa, että se voimistuisi nopeammin kuin kruununprinssi Rupprechtin joukot, vaikka sen elinehdot olivatkin paremmat. Sitä tosiasiaa ei näet käy kieltäminen, että ententen armeijain muonitus oli huomattavasti parempi kuin meidän joukkojemme.
Belgian armeijassa oli meidän flaamilaispropagandamme saanut jalansijaa. Meidän puolellemme alkoi tulla usein karkulaisia, joiden kertomuksista kävi ilmi, että mieliala Belgian armeijassa muuttui suopeammaksi meitä kohtaan flaamilaisliikkeen vuoksi.
Meidän armeijallamme oli kärsimyksiä. Espanjantauti raivosi kaikkialla ja se tuotti erittäin suurta tuhoa kruununprinssi Rupprechtin joukoissa. Minun oli raskasta ottaa vastaan joka aamu esikunnanpäällikköjen ilmoitukset lukuisista kuolemantapauksista ja heidän valituksensa joukkojen heikkoudesta, jos englantilaiset nyt ryhtyisivät rynnäkköön. Heidän valmistuksensa eivät kuitenkaan olleet vielä niin pitkällä. Sairaustapauksetkin vähenivät. Ne jättivät kuitenkin usein jälkeensä suuremman heikkouden kuin lääkärit otaksuivat. Vähitellen parani miehistön tila pitkän levon jälkeen. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän pataljoonat saavuttivat yleensä tyydyttävän voiman, joka ei ollut paljoa jälessä englantilaisten voimasuhteista. Vain harvat divisioonat eivät jaksaneet kohota. Saksan kruununprinssin joukkoja olivat taistelut tietysti kovasti kuluttaneet. Täydennystä oli saatavissa siinä määrin, että saatoin toivoa saavani pataljoonat, vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta, levon aikana sellaiseen kuntoon, että ne taisteluteholtaan olisivat täysin ranskalaisten pataljoonien tasalla.
Pataljoonat olivat tulleet heikommiksi, mutta niillä saattoi yhä vieläkin käydä taisteluun vihollisen taivuttamiseksi rauhaan; muuta keinoa siihen ei ollut.
Yhä uudelleen palautuivat ajatukset siihen, olisiko hyökkäys tehtävä Flanderissa. Täällä oli yhä vielä vahvoja englantilaisia reservijoukkoja, vaikka ranskalaiset divisioonat olikin ollut vedettävä täältä pois Saksan kruununprinssin armeijan taistelujen painosta. Hyökkääminen tällä kohtaa oli kuitenkin vielä liian vaikeaa. Meidän täytyi siirtää se tuonnemmaksi.
Useimmat vihollisen reservijoukot olivat 18:nnen ja 7:nnen armeijan muodostamassa kaaressa Pariisiin päin, jota vastoin Château-Thierrystä Verduniin päin oli vain heikkoja voimia. Ylin armeijanjohto tahtoi nytkin hyökätä siellä, missä vihollinen oli heikko. Se suunnitteli sitä varten rynnäkköä, joka tehtäisiin heinäkuun keskivaiheilla Reimsin kummallakin puolen. Sen kautta myös saataisiin paranemaan 7:nnen armeijan selkäpuolen yhteys Aisnen ja Marnen välillä. Kun täällä päästäisiin etenemään, heittäisimme me tykistö-, miinanheittäjä- ja lento-osastoja Flanderin rintamalle ryhtyäksemme sitten, jos mahdollista, kaksi viikkoa myöhemmin täällä rynnäkköön. Luultavaa oli, että vihollista kävi ratkaisevasti heikontaminen Flanderissa, jos taistelu Reimsin luona onnistui.
Supistaakseen kuljetuksen vähiin ja hankkiakseen tarpeellisen tykistön kumpaakin suurta hyökkäystä varten, ylin armeijanjohto asetti jälleen useihin paikkoihin kenttätykistöön asereservistä viidennen ja kuudennen tykin. Jonkun ajan kuluttua voivat patterit käyttää lisättyä tykkilukua ilman että niiden miehistöä lisättiin. Myöskin idästä siirrettiin tykistöä tänne. Hyökkäysaikaan nähden ei ylimmällä armeijanjohdolla ollut varaa valita. Heinäkuun puoliväliin voi joukkojen siirto ja muut valmistelut hyökkäystä varten olla loppuunsuoritetut Reimsin kummallakin puolen. Joukkojen levähdykseksi olisin mielelläni tahtonut enemmän aikaa. Se riitti töin tuskin; pitennys olisi koitunut myös viholliselle hyödyksi. Me päätimme pitää tästä ajasta kiinni ja varata elokuun alkupäivät Flanderin rynnäkköä varten. Joukkojen kerääminen hyökkäyksiä varten heikonsi luonnollisesti jossain määrin muita rintamia. Niin paljastui 18:nnessa armeijassa ja 9:nnen armeijan oikealla sivustalla Oisen ja Aisnen välillä muutamia heikkoja kohtia, jota vastoin kruununprinssi Rupprechtin koko armeijaryhmä ja 7:s armeija Aisnen eteläpuolella pysyivät lujina.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän takana oli jo lujia varajoukkoja, ne olivat levänneet jo pitemmän ajan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oli muodostettava ne uudestaan siirtämällä pois divisioonia 18:nnesta ja 7:nnestä armeijasta, ne kun olivat uupuneet, v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmien täytyi luovuttaa levänneitä joukkoja rasittuneita vastaan. Nyt oli taas tärkeätä kohottaa sotajoukon voimia ja valmistaa sitä lähestyviin hyökkäyksiin. Rintamalla ja rintaman takana vallitsi samanlainen elämä kuin aikoinaan ennen toukokuun 27:nnen hyökkäystä.
Reimsin hyökkäys lähti terveeltä pohjalta. Me päätimme ryhtyä siihen siinä lujassa uskossa, että sen täytyi onnistua. Sotilaat olivat Saksan kruununprinssin armeijaryhmän viimeisessä taistelussa taistelleet niin hyvin kuin suinkin saattoi. Joukot olivat osoittautuneet vihollista etevämmiksi, mikä juuri oli tärkeintä, kunhan sitä käytettiin niiden erikoisominaisuuksia ja sisäistä luonnetta vastaavalla oikealla tavalla.
Vakavasti punniten olin harkinnut, olisiko meidän, katsoen sotajoukon tilaan ja täydennysmahdollisuuksiimme, edullisinta siirtyä puolustukseen. Hylkäsin tällaisen ajatuksen. Lukuunottamatta sitä epäedullista vaikutusta, jonka se tekisi liittolaisiimme, pelkäsin, että joukkomme kestäisivät huonommin puolustusta, joka salli vihollisen paremmin kerätä suunnattomat varustuksensa eri taistelukentille, kuin hyökkäystaisteluja. Nämä eivät asettaneet sotamiehille niin suuria vaatimuksia kuin puolustustaistelut eivätkä myöskään tuottaneet runsaampaa tappiota. Hyökkäys merkitsi niin suunnatonta siveellistä voittoa, ettemme voineet vapaaehtoisesti luopua sitä yhä edelleen käyttämästä. Sotajoukon kaikki heikkoudet paljastuvat ehdottomasti paljon selvemmin puolustuksessa.
Nyt alkoi yhä useammin saapua rintamalta tietoja siitä, miten kotimaassa vallitseva henki vaikutti turmiollisesti armeijaan, toisaalta taas puhuttiin kotimaassa yhä enemmän armeijan huonosta hengestä. Armeijassa valitettiin myös vihollisen propagandaa. Se ei voinut olla vaikuttamatta, kun armeija kotimaasta käsin tehtiin sille vastaanottavaiseksi. Niinpä neljäs armeija teki seuraavan ilmoituksen. Vihollinen käytti propagandatarkoituksiinsa ruhtinas Lichnowskyn lentokirjasta, joka syytti minulle aivan käsittämättömällä tavalla sodan puhkeamisesta Saksan hallitusta, kun taas Hänen Majesteettinsa ja valtakunnankansleri yhä uudelleen selittivät, että entente-vallat olivat yksinään vastuussa siitä. Keisarin lausuntoja oli asetettu kirjasessa asianomaisiin kohtiin, joissa ne osoitettiin paikkansapitämättömiksi. Vaikutuksen tehostamiseksi oli kirjaseen liitetty erään riippumattoman sosiaalidemokraattisen puolueen lehden kirjoitus, jonka oli annettu lausua julkisesti samoja kansalle turmiollisia mielipiteitä kuin ruhtinas Lichnowsky. Ei ihme, että ampumahaudassa elävän sotilaan pää joutui pyörälle kaikesta, kun ruhtinas Lichnowsky sai liikkua vapaana ja kun rangaistuksetta voitiin painattaa sellaisia mielipiteitä. Olin jo pyytänyt valtakunnankansleri t:ri Michaelista ryhtymään toimenpiteisiin ruhtinas Lichnowskya vastaan. Sotilasviranomaisten puolelta oli jo kapteeni v. Beerfelde asetettu syytteeseen kirjan levittämisestä. Mutta kun kirjan tekijä sai olla rauhassa, ei kapteeni v. Beerfeldeä voitu mitenkään rangaista. Käännyin vielä kerran valtakunnankanslerin puoleen ja selitin hänelle, että sotilaalliselta kannalta, joukkojen tähden, joiden täytyi olla valmiina yhä edelleen taistelemaan ja kuolemaan meidän hyvän asiamme puolesta, oli välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin ruhtinasta vastaan. Hänen Majesteetilleen tein saman ilmoituksen. Ei ryhdytty mihinkään. Ruhtinas Lichnowsky saa bolshevikkien ja monien muiden mukana säilyttää sen surullisen maineen, että he ovat höllittäneet armeijan kuria. Näihin aikoihin lausui Clemenceau: "me saavutamme voiton, jos julkiset viranomaiset ovat tehtävänsä tasalla." Ranskassa ne olivat tehtävänsä tasalla, mutta kuinka oli laita meillä? Olen tässä maininnut vihollisen propagandaan kuuluvan tapauksen, joka saattoi käydä tehokkaaksi vain sen kautta, että julkiset viranomaiset meidän maassamme eivät tajunneet tämän sodan rautaista pakkoa.
Armeija suorastaan vajosi vihollisen propagandakirjallisuuden hyökyihin, jonka tuottama suunnattoman vakava vaara oli selvästi havaittu. Ylin armeijanjohto lupasi palkintoja tällaisen kirjallisuuden luovuttamisesta, mutta tällä ei enää ollut autettavissa, että se sitä ennen oli myrkyttänyt meidän sotamiestemme sydämet. Vihollisen harjoittamaa propagandaa voitiin vastustaa todella tuloksellisesti valitettavasti vain hallituksen avulla. Isänmaallinen valistustyö ei siihen yksin riittänyt.
Sillä oli kylläkin masentava vaikutus, ettei kumpikaan niistä suurista hyökkäyksistä, jotka juuri olivat päättyneet, ollut vienyt ratkaisuun. Mutta me olimme kuitenkin saavuttaneet menestystä, sen sotilas tiesi. Pettymystäkin oli, tässä maailmansodassa sitä oli mahdotonta välttää; mutta syy meidän henkisen sotakuntoisuutemme laskemiseen ei ole siinä, se palautuu hyvin paljon kauemmas. Pettymykset tuntuivat vain kahta vertaa katkerammilta, kun niitä oli meidän henkisessä mielentilassamme mahdoton voittaa. Muuten ei suinkaan usko sodan onnelliseen loppuun ollut vielä sammunut.
Armeijan mieliala huononi huomattavasti, kun Venäjältä sotavankeudesta palanneet sotamiehet kutsuttiin jälleen riveihin pitemmän loman jälkeen. Heidän mukanaan tuli osittain huonoa henkeä; aluksi he kieltäytyivät yleensä menemästä rintamalle, he olivat siinä uskossa että he pääsivät taistelemasta, kuten Englannista ja Ranskasta vaihdetut sotavangitkin. Graudenzissa oli syntynyt hyvin vakavia mellakoita.
Beverloossa paljastui muutamien satojen elsassilaisten tekemä salaliitto paeta Hollantiin. Kun miehistöä yhä jatkuvasti siirrettiin idästä, oli minun pakko lähettää elsass-lothringenilaisia jälleen länsirintamalle. Heitä otettiin tänne vastahakoisesti. Myös se täyteväki joka vapautui erikoisaselajeista, astui suureksi osaksi vain pakosti jalkaväkeen. Monikin tunsi nyt joutuvansa vaaraan, jolta hän tähän asti oli välttynyt.
Hyvin monet seikat kävivät nyt yhdessä ahdistamaan lännessä olevien joukkojen mielialaa, joita espanjantauti oli heikontanut ja yksitoikkoinen ravinto masentanut. Muutamissa kohdin oli ravinto saatu vaihtelevammaksi niiden varastojen avulla, joita olimme hyökkäyksissämme saaneet, mutta nyt rupesivat perunat loppumaan, vaikkakin edellisen vuoden sato oli Saksassa ollut erittäin runsas.
Baierilaisten joukkojen keskuudessa oli eristäytymishenki päässyt yhä suurempaan valtaan. Tällaiset pyrkimykset, joita Baierin hallitus vaieten oli suvainnut, alkoivat käydä vaikutuksiltaan tuntuviksi ja lisäsivät vihollisen harjoittaman propagandan menestystä. Kiihoitus keisaria ja kruununprinssiä, mutta myöskin Baierin kuningashuonetta vastaan kantoi hedelmää. Baierilaiset joukot rupesivat vähitellen pitämään sotaa pelkästään preussilaisena. Niitä eivät komentoviranomaiset enää käyttäneet yhtä mielellään kuin sodan ensi vuosina. Vain muutamat divisioonat kunnostautuivat edelleenkin.
Kotimaa oli vähitellen joutunut kokonaan vastustajain yllytyksen ja vihollismaiden valtiomiesten puheiden vaikutuksen alaiseksi, jotka olivat tarkoitetut ensi sijassa meitä vahingoittamaan. Me emme olleet vieläkään perehtyneet vihollistemme mielenlaatuun. Kaikki eduskuntaenemmistöön kuuluvat puolueet valtiopäivillä, keskustan oikeaa siipeä lukuunottamatta, toistivat yhä ja yhä suurella hartaudella vihollisen propagandan iskusanoja, esittäen nykyisen maailmanjärjestyksen edelle kiiruhtaneita sopimus-, yhteisymmärrys- ja aseistariisumisehdotuksiaan. Ulkoasiain valtiosihteeri, joka oli tämän maailmankatsomuksen elävä ilmaus, lausui, ettei sotaa voitaisi ratkaista taistelukentällä. Hän oli oikeassa, jos tarkoitti taistelua kotimaan vihollisrintamia vastaan ja sitä tukea, jota sodankäynnin tuli saada sodan valtiolliselta johdolta. Hän oli väärässä, jos hän uskoi yhteisymmärrykseen ja sovintoon, ja siitä tässä oli kysymys. Valtiosihteeri ilmaisi tällä tosin vain sen, mitä useimmat ajattelivat. Näin puhuttiin valtiopäivillä, sanomalehdissä, kaikkialla meidän väsyneelle kansallemme, ja sotamiehelle, jota ylimmän armeijanjohdon täytyi vaatia panemaan taistelukentällä alttiiksi henkensä isänmaan vuoksi. Saattoivatko heikot luonteet tällaisten vaikutusten alaisina lujittua? Oliko odotettavissa, että oman onnensa nojaan jätetystä nuorisosta, joka oli viimeisinä vuosina kasvanut ilman vanhempien silmälläpitoa poliittisessa puoluehälinässä ja elämänhumussa, jolla oli ollut hyvät ansiomahdollisuudet ja joka nyt lyhyen palvelusajan jälkeen oli astunut riveihin, tai mieleltään levottomasta vanhemmasta aineksesta uudelleen palvelukseen kutsuttuna tulisi sotilaita, jotka antaumuksella taistelisivat kuninkaan ja isänmaan puolesta? Eikö ollut paljon luultavampaa, että he kaikki ajattelivat vain oman elämänsä säilyttämistä? Eikö ollut otaksuttavaa, että nämä vaikutukset saisivat aikaan turmelusta vastustuskyvyttömissä luonteissa, etenkin hädän hetkinä, jolloin inhimilliset heikkoudet pyrkivät etualalle? Eikö kaikki tämä kuvastuisi myös kotimaassa?
Kaiken tämän lisäksi ryömi yhä julkisemmin esiin bolshevismi, jonka oli annettu julkisesti pesiytyä Berliiniin ja jonka riippumattomat sosialidemokraatit ottivat hyvinkin mielellään hoiviinsa, ruveten sitä levittämään. Me olimme varoittaneet päästämästä Joffea Berliiniin ja itärintaman ylipäällikön ehdotuksesta esittäneet, että neuvotteluja hänen kanssaan jatkettaisiin jossain miehitetyn alueen kaupungissa. Hyvin pian saimme selvästi kokea, kuinka bolshevismi teki työtä. Lukemattomia varoituksia annettiin. Sijais-yleisesikunta lähetti Berliinin vastuunalaisille virastoille runsaasti ainehistoa bolshevikkien toiminnasta Saksassa. Asian vieminen pitemmälle ei valitettavasti kuulunut sen tehtäviin. Rajamaakuntien ylikomento ja minä huomautimme yhä uudelleen valtakunnankanslerille, sotaministeriölle, ulkoasiainvirastolle ja valtakunnan sisäasiainvirastolle siitä vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Berliinissä oleva Venäjän lähetystö harjoitti tavattoman runsaslukuisine henkilökuntineen, ja sen yhteistyöstä riippumattomien sosialidemokraattien kanssa. Ei voitu päästä mihinkään tuloksiin. Kun minä taas kerran kiinnitin ulkoasiainviraston huomiota herra Joffen toimintaan ja hänen Berliinissä olonsa vaarallisuuteen, vastattiin minulle, että hän oli Berliinissä paremmassa tallessa kuin muualla. Täällä voitiin häntä pitää silmällä. Ikävä vain, että silmälläpitäjät olivat sokeita. Samalla kuin bolshevismi osoittautui Saksaan nähden myöntyväiseksi, onnistui herra Joffen järkyttää Saksan kansan taistelukuntoa pahemmin kuin mihin entente yksin olisi koskaan kyennyt saarrostaan ja propagandastaan huolimatta.
Tätä tarkoitusta varten hän asetti runsaasti varoja meidän kotimaamme kumouksellisten ainesten käytettäväksi. Hänen vallankumouksellinen toimintansa tuli koko laajuudessaan luonnollisesti vasta myöhemmin päivänvaloon. Magdeburgissa riippumattomien sosialidemokraattien johtaja Vater teki tällaisen ilmoituksen:
"Tammikuun 25:nnestä 1918 alkaen me olemme järjestelmällisesti valmistaneet kumousta. Olemme kehoittaneet rintamalle lähtijöitä pakenemaan riveistä. Karkurit olemme järjestäneet, varustaneet väärillä papereilla, rahalla ja nimettömillä lentolehtisillä. Näitä henkilöitä olemme lähettäneet joka ilmansuuntaan, pääasiallisesti takaisin rintamalle, jotta he muokkaisivat rintamasoturia ja murentaisivat rintamaa. Näiden toimesta on sotamiehet saatu karkaamaan ja niin on luhistuminen tapahtunut vähitellen, mutta varmasti."
Tämän rinnalla edistyi lomallaolijoiden vallankumouksellinen bolshevistinen kouluutus. Rautatievaunuissa harjoitettiin mitä hurjinta kiihoitusta. Lomalle lähteviin sotamiehiin koetettiin vaikuttaa, etteivät he enää palaisi rintamalle, rintamalle matkustavia kehoitettiin passiiviseen vastarintaan tai karkaamiseen ja kapinaan. Kesä- ja heinäkuun vaihteessa oli paljon vielä piilossa, mutta kylvö orasti silti hiljaisesti, keskeymättä.
Hallitusvallan kukistaminen oli yhteisenä päämääränä vasemmistoporvareilla, sosialisteilla ja bolshevikeilla; jo vuosikymmeniä oli tehty työtä sitä varten. Nyt, kun valtio oli hädässä, se astui peittelemättä esiin. En tahdo puhua siitä, miten kunnianhimoiset kansanedustajat riistivät heikolta hallitukseltamme sen viimeisenkin arvonannon, en myöskään siitä, miten joka taholta koetettiin järkyttää minun asemaani ja luottamusta minuun, minua kun pidettiin kaiken hallitusvallan tukena; mielessäni on vain tarkoituksellinen työ upseeria vastaan. Se oli demokraattisen ja enemmistösosialistisen puolueen rikos, ei, se oli, käyttääkseni Talleyrandin puhetapaa, pahempi kuin rikos, se oli virhe. Niin suunnattoman painava ja niin suurta lyhytnäköisyyttä todistava virhe, ettei sitä mikään voi tehdä tyhjäksi. Kun olisi pitänyt nähdä upseerissa valtiojärjestyksen tuki, näkivät useat hänessä vain "militarismin" edustajan, olematta lainkaan selvillä, mitä upseerilla oli sanottavana niihin valituksiin, joita he luulivat voivansa tehdä. Kaikki oli niin mieletöntä. Upseeristo ei ole meillä milloinkaan sekaantunut politiikkaan, se oli sodassa aikoja sitten luopunut eristäytyneisyydestään, jota vastaan taistelemista ennen sotaa pidettiin ansiokkaana. Upseereja otettiin kaikista piireistä, kaikista puolueista; jokainen saattoi tulla upseeriksi. Useissa suhteissahan upseerikunta ei enää, ikävä kyllä, ollutkaan entinen. Epäkohtiin oli syynä vieraat ainekset, kansan siveellisen tason alentuminen ja useiden upseerien kokemattomuus, jotka vain siitä syystä olivat päässeet virka-asemaansa, että upseeristoa oli kaatunut niin äärettömän paljon veritantereella. Kerran aukeavat herkkäuskoisen Saksan kansan silmät näkemään, miten asianlaita on, mutta samalla on selviävä myös oma kiittämättömyys ja raskas syyllisyys tätä säätyä ja sen kautta armeijaa, isänmaata ja omaa itseään kohtaan. Löytäköön se silloin oikeat syylliset!
Näihin aikoihin kasaantui kuin käskystä syytöksiä upseeriston niskoille.
Upseeri eli muka paljon paremmin kuin sotamies, vaikka hän taistelukentällä ja ampumahaudassa sai ateriansa aivan samasta kenttäkeittiöstä. Rintamantakaisissa asumuksissa säännöllisesti aina yksi upseeri söi kenttäkeittiöstä, kun taas toiset söivät yhdessä. Aliupseereilla ja miehistöllä oli edustajansa keittiötoimikunnassa, miksi ei heiltä tullut mitään valituksia! Oliko upseerille vähemmän tärkeää toverihengen vaalinta, päällikön vaikutus, vanhempien toverien vaikutus nuorempiin? Mutta missä saattoi tämä tapahtua paremmin kuin toverillisessa yhteiselämässä? Palvelustunnit eivät yksin riittäneet, jos tahdottiin, että saksalaisen upseerikunnan perinnäishenki sodankin kestäessä siirtyisi nuoremmalle polvelle. Upseerin täytyi elää joukkonsa keskuudessa, ja niin hän tekikin. Muu ei ollut mahdollistakaan taistelussa ja ampumahaudassa. Mutta hänen täytyi asemansa vuoksi samalla pysyä ylempänä, jyrkästi eroittuvana, hänen täytyi säilyttää arvovaltansa, miten hänen olisi muuten ollut mahdollista vaikuttaa ratkaisevasti joukkoonsa kaikissa tilanteissa? Tämä edellytti monien muiden seikkain ohella asianmukaista eristäytymistä, muussa tapauksessa upseeri kadotti arvoaan. Oliko unohdettu ne syyt, joiden vuoksi aliupseeri oli rauhan aikana eristetty miehistön tuvista erikoisiin aliupseerisuojiin? Tätä tällaista ei tahdottu ajatella, joka tapauksessa oli koetettava vahingoittaa auktoriteettivaltaa, horjuttaa valtion perustusta, jotta olisi sitä helpompi tyydyttää omia vaivaisia pyrkimyksiä. Upseerikunnan elämä oli sitä, mitä sen tulikin olla ja mitä siltä vaati sekä sotamiehen että upseerin edut ja yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys, joka seisoo ja kaatuu upseeriaseman mukana!
Myöskin ylempien esikuntien elämää arvosteltiin ankarasti: Kuka ei tuntisi sitä hermojaruntelevaa työtä, sitä suunnatonta sielullista kuormitusta, jonka alaisena siellä ollaan yhtämittaa? Joukot pääsivät lepäämään, esikunta sai olla yötä päivää hellittämättömässä työssä. Minä olen neljä vuotta kestänyt tätä ponnistusta ilman lepoa ja rauhaa. Kenttäruoalla en tällöin voinut elää. Ja kuitenkin ilmoitin lokakuussa 1918 prinssi Maxin uudelle sotakabinetille, että ylin armeijanjohtokin olisi valmis syömään kenttäkeittiöstä, jos kaikki valtiosihteerit ja koko Berliini söisi vain kenttäkeittiön ruokaa; siihen asti se eläisi niinkuin se katsoisi sotamiehen edun ja oman etunsa vaativan. Prinssi Max ei suostunut syömään kenttäkeittiön ruokaa. Me söimme niinkauan kuin otimme osaa sotaan, yksinkertaisesti mutta totuttuun tapaamme. Samoin tekivät muut ylemmät esikunnat. Ne elivät samaan tapaan kuin me. Liikanaisuutta en ole hyväksynyt millään alalla; missä sitä on esiintynyt, täytyy minun pitää sitä hylättävänä. Niin kauan kuin meillä vielä on yhteiskuntajärjestystä, niin kauan täytyy myös olla arvovaltaa. Niin kauan on myös oleva yhteiskunnallisia eroavaisuuksia. Upseerikunnan tulee säilyä sellaisena, yksityinen upseeri siinä voi esiintyä toisin kuin sotamies ja kuitenkin olla hänen uskollinen toverinsa, niinkuin olikin laita!
Nyt kuului valituksia, että upseeri eli sotamiehen kustannuksella. Se oli vihollisen ja kotimaisen propagandan häpeämätöntä parjausta. Useat epäilemättä rehellisesti ajattelevat miehet tekivät minulle tällaisia yleisiä valituksia ja veisasivat toisten mukana, sen sijaan että olisivat miehen tarmolla käyneet niiden kimppuun; nämäkin miehet olivat jo kadottaneet uskonsa upseerikunnan siveelliseen puhtauteen. Niin syvälle olimme vajonneet tähän yllyttelyjen verkkoon.
Sanottiin, että rintamalla toimiva upseeri piilottelihe kansliahuoneissa. Näin kiitollinen kansa palkitsi aktiivisen upseerin alttiuden ja uhrautuvaisuuden! Niitähän oli olemassa enää vain harvoja! Toiset olivat kaatuneet tai rammoiksi ammutut. Rintamaupseeristo oli menettänyt määrästään 80 jopa 90 sadasta. Eikö tiedetty, että määrätyillä paikoilla esikunnissa, joista joukkojen onni ja menestys riippui, tarvittiin erikoisen kokeneita ja sotilaallisesti itsenäisesti toimivia upseereja? Selvää on, että palveluksessa oleva upseeri on tähän sopivampi kuin virasta eronnut ja usein ehdottomasti välttämätön. Pyysin sotakabinettia tutkimaan näitäkin syytöksiä. Ne osoittautuivat aiheettomiksi kautta linjan.
Tästä huolimatta muistutin yhä uudelleen, että taistelukelpoiset upseerit kotoa ja esikunnista oli lähetettävä rintamalle ja korvattava, pätevillä linnapalveluskelpoisilla upseereilla. Kesällä 1918 oli esikuntain laita sellainen, että useat divisioonankomentajat valittivat minulle, ettei heillä ollut riittävästi terveitä upseereja esikunnissaan voidakseen täyttää kaikki vaatimukset.
Aina olin vastustanut isän ja pojan pääsyä samaan esikuntaan. Milloin minulla on ollut komentovalta, kuten päällikkönä idässä, olen aina estänyt sen. Nyt voin vain huomauttaa sotilaskabinetille siitä. Sotilasravintolain toiminnasta kuulin paljon valituksia. Täälläkin sanottiin upseerin elävän sotamiehen kustannuksella. Tutkin asiaa. Kaikki oli järjestyksessä. Ravintolatoimikunnat, joissa sotamiehet olivat edustettuina, tarkastivat liiketoimintaa ja myynnistä saatujen rahojen jakoa. Tavarain myynti oli tarkoin määrätty pääluvun mukaan, yhtäläisesti upseeristolle kuin miehistöllekin. Jokainen sai ostaa vain tarkkaan laskelmaan perustuvan jakelulistan mukaan. Korkeammat esikunnat, joilla ei ollut omia kanttiineja, tilasivat tavaransa keskuskanttiineista samoihin hintoihin kuin joukko-osastojen kanttiinitkin. Kun nämä myydessään niin sotamiehelle kuin upseerillekin myönsivät jonkinmoista alennusta, niin saivat korkeammat esikunnat — luonnollisesti yhtä hyvin upseeristo kuin miehistökin tavaransa tosiaan hiukan halvemmalla kuin joukko-osastoihin kuuluvat. Poistin tämänkin. Sitten alkoi kuulua, että kanttiinien varoja hoidettiin epärehellisesti. Nämäkään syytökset eivät pitäneet paikkaansa. Vain sotamies sai voitosta osuuden, tietysti useimmiten tavarassa.
Etappiupseerin sanottiin elävän erikoisen ylellisesti. Olen nähnyt siellä tehtävän äärettömän paljon uskollista työtä, josta sotajoukolla on ollut korvaamaton hyöty. On itsestään selvää, että upseeri samoin kuin sotamieskin eli siellä rauhallisemmin ja mukavammin kuin rintamajoukoissa, jotka vain ohimennen joutuivat etappialueelle. Myöskin on itsestään selvää, että joukot tunsivat tämän, vaikkakin niiden hyväksi tehtiin kaikki mikä oli mahdollista.
Oliko sitten rikollista, jos upseeri Belgiassa tai muualla osti tavaraa lähettääkseen jotain kotiinsa ja helpottaakseen perheensä elämää? Eivätkö upseerien perheet, joilla on harvoin rikkauksia, kärsineet eniten elintarpeiden kallistumisesta kotona? Heinäkuussa 1916 järjestin itärintaman ylipäällikön alueella samanlaisen mahdollisuuden sotamiehelle; sitä kehitettiin myöhemmin edelleen. Lännestä ja Romaaniasta kulki paljon sotilaitten lähetyksiä kotiin.
Joka kerta, milloin minulle ilmoitettiin upseerin menetelleen säännönvastaisesti, vaikkapa ilmoitus olisi ollut nimetönkin, annoin tutkia asian yksityiskohtaisesti. Upseerien asemasta ja elämästä neuvoteltiin usein asianomaisten komentoviranomaisten kanssa. Jatkuvien valitusten johdosta kenraalisotamarsalkka kääntyi myös kaikkien upseerien puoleen. Upseeristo on suoriutunut sodasta tahrattomin mainein. Se, joka rikkoi kunnian vaatimuksia, oli poikkeus eikä kuulunut meidän joukkoomme. Häntä tuskin voitiin kohdella kyllin kovakouraisesti. Upseeri, joka ei puhtain käsin, kunnianmiehenä ole selviytynyt tästä sodasta, joka on anastanut toisen omaisuutta, vaikkapa vain säilyttääkseen sen hävitykseltä, on tahrannut isäänmaataan, armeijaansa, tovereitansa ja omaa kunniaansa. Upseeristo kokonaisuudessaan voi pitää päänsä pystyssä ja tuntea ylpeyttä erikoisesti siitä, että se kaikesta kiihoitustyöstä huolimatta, jota sen selän takana on harjoitettu, on pitänyt sotajoukon neljä vuotta koossa, vienyt sen niin moniin voittoihin ja vielä kyennyt uskollisen aliupseeriston ja miehistön avulla tuomaan sen Reinin yli — suunnaton, tämän sodan suurtöiden arvoinen saavutus.
Vihollisen propaganda kävi upseeriston kimppuun, mutta jätti aliupseerit rauhaan. Yllyttäjät katsoivat aliupseerien arvovallan jo pienentyneen ja pitivät tarpeettomana kiinnittää heihin erikoista huomiota. Sen sijaan saatiin keinotekoisesti luoduksi upseeriston ja aliupseerien vastakkaisuus, jota rauhan aikana ei ollut olemassa.
Vähitellen oli kertynyt paljon sairaloista Saksan kansaan ja sen armeijaan. Taudin ilmauksia ei voitu enää kieltää, useat olivat jo niitä havainneet. Saksan kruununprinssi, joka kävi usein luonani Avesnesissa, puhui tästä yhä levottomampana ja teki asiasta myös keisarille selkoa. Minä en voinut muuta kuin ilmoittaa olevani samaa mieltä. Henkistä sairautta on yleensä tavattoman vaikea nähdä ajoissa täysin selvästi. Mutta sen tuntee kyllä. Vasta sitten kun tauti on täydelleen puhjennut, selviävät sen alkuvaiheetkin koko laajuudessaan. Monessa suhteessa tapahtunut sotajoukon hajaannus jäi vakavuudestaan huolimatta yksityiskohdissaan minulle yhtä käsittämättömäksi kuin miljoonille saksalaisille sotilaille Saksan kansan hajaannus kotona, joka marraskuun 9:ntenä tuli niin yllättävällä tavalla ilmi. Minä ilmaisin huoleni yhä uudelleen niille miehille, joiden tehtävänä oli yhdessä minun kanssani parantaa ja tutkia taudin ilmiöitä. Minun sanoistani ei paljoakaan välitetty. Saksan kansa joka ei itsekään ole viaton — saa nyt maksaa sen elämällään.
Kysymys täytejoukoista piti meitä jatkuvasti jännityksessä. Minä sain tilaisuuden kuvata varaväkikysymyksen huolestuttavan tilanteen yksityiskohtaisesti Hänen Majesteetilleen. Oli lausuttu toivomus n.s. Aasian-joukkojen vahvistamisesta, jotta Jerusalem voitaisiin valloittaa uudelleen, samoihin aikoihin kuin minä täytemahdollisuuksiimme katsoen olin sopinut Enverin kanssa saksalaisten joukkojen vähentämisestä ja kieltänyt lähettämästä enää miehistöä Palestiinaan.
Valtakunnankanslerille ylin armeijanjohto teki uudelleen samat ehdotukset täytejoukon hankkimisesta, jotka se oli syksyllä 1916 ja syksyllä 1917 tehnyt. Lähetin eversti Bauerin Berliiniin asiaa koskeviin neuvotteluihin. Emme saaneet tässä asiassa tarpeellista tukea sotaministeriön puolelta. Kesäkuun lopulla neuvoteltiin kaikista yllämainituista kysymyksistä uudelleen Spaassa; neuvotteluihin ottivat osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, sotaministeri ja minä. Minä liityin eversti Bauerin Berliinissä esittämään kantaan ja koetin todistaa, että täydennysväen hankkiminen oli käynyt vakavaksi välttämättömyydeksi, ehdotin, että ryhdyttäisiin mitä ankarimpiin toimenpiteisiin kotona olevia piileskelijöitä ja karkureita vastaan ja toimittaisiin ennen kaikkea kansan taisteluhalun kohottamiseksi. Viittasin samalla niihin vaaroihin, joita osa sanomalehdistöämme, vihollisen harjoittama salakiihoitus ja bolshevismi kasvattivat.
Kaikista näistä kohdista puhuin paljon useammin kuin mitä tässä olen esittänyt. — Tälläkin kertaa luvattiin minulle paljon. Mutta olosuhteet eivät muuttuneet. En tiedä pitivätkö herrat ilmoituksiani liioiteltuina vaiko "militarismini" purkauksina. Ei toteuttanut sotavirasto edes toivomustani, että työnantajille ja työntekijöille selitettäisiin yhteisissä neuvotteluissa, kuinka välttämätöntä oli saada lykkäystä saaneet sotapalvelukseen.
Olin koettanut uudelleen käyttää menestystämme rauhanliikkeen vahvistamiseksi vihollisen taholla. Valtakunnankanslerille oli tästä asiasta lähetetty kirjelmä. Hän kutsui kesäkuun 19:ntenä eversti v. Haeftenin luokseen. Pitemmässä neuvottelussa sovittiin sellaista propagandaa tarkoittavista alustavista toimenpiteistä. Varakansleri v. Payer varsinkin osoitti suurta mielenkiintoa näihin asioihin. Spaan neuvotteluissa pyysin uudelleen valtakunnankansleria asettamaan erikoisen propagandaministerin. Muuten emme puhuneet sodan ja rauhan mahdollisuuksista. Clemenceaun puheiden jälkeen olimme minun nähdäkseni pakotetut jatkamaan sotaa tai taivuttamaan päämme. Oletan, että vastuunalaiset valtiomiehet ajattelivat samoin; minun käsitykseni vakavuudesta täytyi heidän olla selvillä, joskin yhä edelleen toivoin menestystä.
Eversti von Haeften oli aivan minun mielipiteitteni mukaan esittänyt ulkoasiainvirastossa touko- ja kesäkuussa myöntyväisyytemme, mitä tulee Belgian kysymykseen. Mutta valtiosihteeri v. Kühlmann ei suostunut mihinkään aloitteeseen tässä kysymyksessä. Hän katsoi olevansa voimaton ryhtymään neuvotteluihin vihollismaiden hallitusten kanssa. Hän ilmaisikin sen julkisesti.
Asettuen samalle rauhaarakastavalle pohjalle kuin herra Asquith toukokuun 16:nnen selityksessään, hän lausui kesäkuun 24:ntenä valtiopäivillä:
"Niin kauan kuin jokainen aloite toisen puolelta leimataan rauhanrynnistykseksi, ansaksi, vilpilliseksi yritykseksi kylvää eripuraisuutta liittolaisten keskuuteen, niin kauan kuin lähentymisen vastustajat mitä innokkaimmin antavat ilmi jokaisen lähentymisyrityksen, niin kauan on mahdotonta käsittää, kuinka voisi aloittaa minkäänlaista ajatustenvaihtoa, joka johtaisi rauhaan."
Valtakunnankansleri asettui puheessaan heinäkuun 12:ntena samalle kannalle. Hän tehosti meidän pysyvää valmiuttamme rauhaan, mutta niin kauan kuin vihollinen oli tuhoamishalun kahleissa, täytyi meidän kestää; jos vihollinen osoittaisi vakavia pyrkimyksiä rauhan aikaansaamiseksi, seuraisimme me sitä.
"Minä voin myös ilmoittaa teille, ettei tämä kanta ole suinkaan yksinomaan minun kantani, vaan että ylin armeijanjohto on myös juuri tällä kannalla, sillä sekään ei käy sotaa sodan vuoksi, vaan on sanonut minulle: niin pian kuin huomataan vakavaa rauhaanpyrkimystä toisella puolella, täytyy meidän heti tarttua asiaan."
Valtakunnankansleri oli tulkinnut oikein kenraalisotamarsalkan ja minun mielipiteeni.
Kun minä nyt katson taaksepäin tapahtumiin ja ajattelen, mitä mahdollisuuksia ja toiveita hallituksen puolelta tehty rauhanhanke olisi tarjonnut, niin olen varma siitä, että me olisimme saaneet aselevon ja rauhan vain samoilla ehdoilla, jotka meidän nytkin on täytettävä. Siihen emme olisi suostuneet, yhtä vähän olisi meidän tullut suostua siihen lokakuussa asemamme vakavuudesta huolimatta. Ovatko mielipiteeni silloisista ehdoista oikeat vai väärät, sen voivat ainoastaan Clemenceau, Wilson ja Lloyd George ratkaista. Englanti ja Yhdysvallat tahtoivat tuhota meidät taloudellisesti, Englanti sitä paitsi tehdä meidät voimattomiksi, Ranska tahtoi vuodattaa veremme kuiviin; kaikki vastustajat yhdessä halusivat nöyryyttää mitä syvimmin vihatun vihollisensa, riistää Saksan kansalta kehitysmahdollisuudet mitä kaukaisimpaan tulevaisuuteen saakka. Entente sovellutti maailmanonnellistuttamisperiaatteita vain sikäli kuin ne olivat sopusoinnussa sen räikeän natsionalistisen politiikan kanssa. Tämä oli sen kaiken toiminnan pohja, muu vain keinona päämäärän saavuttamiseen. Meillä olivat suhteet päinvastaiset, me ajattelimme ensi sijassa maailman onnellistuttamista, vasta toisessa sijassa isänmaan mahtavuutta. Sota oli nyt kerta kaikkiaan alkanut eikä sitä voitu lopettaa yksin meidän tahtomme mukaan.
Heinäkuun alussa erosi valtiosihteeri v. Kühlmann toimestaan. Hänen esiintymisensä valtiopäivillä, varsinkin hänen lausuntonsa, että sotaa tuskin voidaan saada ratkaisuun puhtaasti sotilaallisin keinoin, meni valtakunnankanslerin mielestä liian pitkälle. Me olimmekin velvollisuutemme mukaan ilmaisseet hänelle epäilyksemme. Ratkaisevasti vaikutti kuitenkin lopulta valtiosihteeri v. Kühlmannin eroon hänen persoonallinen esiintymisensä näinä päivinä. Minä olin Avesnesissa eikä minulla ollut aikaa eikä halua sekaantua Spaan tapahtumiin.
Valtiosihteeri v. Kühlmann oli tyypillinen Bismarckin-jälkeisen ajan Saksan diplomaatti. Bolshevikkien tulo Berliiniin ja venäläisen lähetystön taholta harjoitetun kiihoituksen äänetön salliminen liittyvät ainaiseksi hänen nimeensä.
Valtiosihteeri v. Hintzeä tervehdin ilolla hänen seuraajanaan, koska luulin häntä lujaksi luonteeksi. Ilmaisin hänelle uskovani, että entente saadaan vieläkin rauhaantaipuvaksi, ja huomautin hänelle bolshevismin vaaraa ja herra Joffen vallankumouksellista toimintaa. Hän pysyi edeltäjänsä bolshevistisessa vanavedessä, osittain sen käsityksen tähden, joka hänellä oli Venäjästä, osittain ehkä siksikin, ettei hänkään kyennyt muuttamaan ulkoasiainviraston entistä suuntaa.
Venäjällä olivat tapaukset kehittyneet omituiseen suuntaan, jok kuvasi neuvostohallituksen vilpillisyyttä.
Entente oli siellä hallituksen suostumuksella jatkanut tshekkoslovakialaisten joukkojen muodostamista itävaltalais-unkarilaisista sotavangeista. Niiden oli määrä taistella meitä vastaan ja ne aiottiin kuljettaa Siperian rataa myöten Ranskaan. Tällaista salli hallitus, jonka kanssa me elimme rauhassa, ja tämän me pidimme hyvänämme! Minä kirjoitin kesäkuun alussa seikkaperäisesti tästä valtakunnankanslerille ja huomautin hänelle niistä vaaroista, jotka uhkasivat meitä neuvostohallituksen puolelta.
Tämä meitä vastaan hiottu ase tulikin tosin kääntymään neuvostohallitusta itseään vastaan. Entente tuli huomaamaan, ettei se voinut olla yhteistyössä tämän hallituksen kanssa, joka lisäksi nojautui Saksaan. Se asettui siksi bolshevismia vastaan. Tshekkolovakkilaisia joukkoja ei tuotukaan Ranskaan, ne pysäytettiin Siperian radalla Siperian ja Venäjän rajalle, täältä käsin taistelemaan Moskovan hallitusta vastaan. Ne työntyivät vähitellen Keski-Volgaa kohti Kasaniin ja Samaraan päin. Miehittämällä Siperian radan entente sai aikaan senkin, että meidän sotavankimme eivät palanneet Siperiasta. Se merkitsi ehdottomasti voimainmenetystä meille.
Jos neuvostohallitus olisi tahtonut rehellisesti pysyä rauhansopimuksessa, niin olisivat samat junat, jotka kuljettivat tshekkoslovakeja, voineet kuljettaa myös saksalaisia sotavankeja. Mutta se ei ollut rehellinen. Bolshevismi vahingoitti meitä, missä vain taisi.
Olosuhteet Siperiassa, tshekkoslovakkien selän takana, olivat niin sekavat, ettei entente voinut saada täältä mitään tukea. Siksi ne ovat meillekin merkityksettömiä. Sotaan nähden oli tärkeä vain se tosiasia, että ententella oli hallussaan Siperian rata. Japanin, Englannin ja Yhdysvaltain väliset keskustelut herättivät mielenkiintoa siinä määrin kuin niiden saattoi aavistaa johtavan näiden valtioiden välisiin ristiriitoihin.
Ententen uusi rintama Venäjällä alkoi siitä, missä tshekkoslovakit olivat keskisellä Volgalla.
Pohjoiseen päin jatkoivat sitä ne ententen joukot, jotka tunkeutuivat Vienanmereltä Vienajokea ylöspäin ja Muurmannin rannikolta samannimistä rataa pitkin etelään. Vienajoella ne etenivät hitaasti mutta ei ratkaisevasti. Kun Vienanmeri jäätyy talvella, ei täällä yleensä voinut ryhtyä suurempiin yrityksiin. Muurmanninradan hävittivät bolshevikit. Suomalaiset retkikunnat, jotka etenivät rataa kohti, eivät enää tavanneet mitään tehtävää. Yhtyneet saksalais-suomalaiset joukot olivat nyt niin vahvat, että entente heitti sikseen etenemisen kauemmaksi.
Volgaa ylöspäin kuljettaessa, länsipuolella sen alajuoksua, joka oli vielä kokonaan bolshevikkien vallassa, olivat Donin kasakat herroina aliselta Donilta meidän varausalueeseemme asti. Heidän hetmaninsa, kenraali Krasnov, oli jyrkästi bolshevistisvastainen mieleltään ja taisteli neuvostohallitusta vastaan. Mutta häneltä puuttui aseita ja ampumavaroja. Olin asettunut yhteyteen hänen kanssaan ehkäistäkseni häntä liittymästä entente-valtoihin. Tilanne oli sekava, minun kun ei sopinut tuottaa vaikeuksia hallitukselle, jonka politiikka noudatti sovinnollisuutta bolshevikkeihin nähden ja jolle minä luonnollisesti annoin toimistani tiedon, ja kun Krasnov piti neuvostohallitusta vihollisenaan, eikä ententea. Joka tapauksessa onnistuttiin hänet pitämään julkisesti erossa ententesta, saatiinpa hänestä tavallaan liittolainenkin. Jos me olisimme päättäneet käydä taisteluun Moskovaa vastaan, olisi hän julkisesti astunut meidän puolellemme.
Kubanin alueen laajoilla, viljavilla aroilla, Donin kasakkain ja Kaukasus-vuorten välillä oli, kuten jo olen maininnut, kenraali Aleksejev vapaaehtoisen armeijansa kanssa taistelussa bolshevikkeja vastaan. Hän toimi englantilaisten vaikutuksen alaisena. Mutta minä luulen, että hän oli siksi hyvä venäläinen, että hänkin olisi liittynyt meihin, jos me olisimme taistelleet neuvostohallitusta vastaan. Aleksejevin sotilaallinen asema oli aluksi epäedullinen, häneltäkin puuttui aseita ja ampumavaroja. Bolshevikit pysyivät toistaiseksi voitolla. He laskivat kesäkuun alussa maihin muutamia tuhansia miehiä Asovan lounaispuolelta Asovanmeren yli Taganrogin tienoille, vaikka Moskovan hallitus oli vakuuttamistaan vakuuttanut rauhanmieltään. Täällä saksalaiset joukot hyvin pian tuhosivat ne kokonaan. Suunnilleen elokuusta alkaen lujittui vapaaehtoisen armeijan asema Kubanin alueella. Novorossiskissa oli vielä Sevastopolista paenneen venäläisen laivaston jäännökset. Meidän sotilaallinen oikeutemme ja välttämättömyyden pakko oli vaatia niiden palaamista tai pakottaa ne palaamaan. Tässäkin asiassa pitkitti ulkoasiainvirasto neuvotteluja neuvostohallituksen tähden, vaikka tuskin parempaa todistetta sen vihamielisestä suhtautumisesta meihin tai ainakin kykenemättömyydestä joukkojensa hillitsemiseen vihollisuuksista voi saada kuin joukkojen maihinlaskeminen Taganrogissa on. Lopulta neuvostohallitus suostui palauttamaan laivat Sevastopoliin. Vain osa tuli perille. Suurimman osan upottivat bolshevikit Novorossiskin satamaan, osoittaen tällä, että heissäkin on kansallistuntoa. Me hankimme neuvostohallitukselta luvan saada sodan aikana käyttää laivoja sikäli kuin meidän sotilaallinen asemamme sitä vaati. Mitään hyötyä ei meillä tästä ollut.
Samoin kuin alisella Volgalla olivat bolshevikit herroina myös Kaspianmerellä. Tämä oli Iso-Venäjän öljyntarpeen tähden äärettömän tärkeää neuvostohallitukselle. Sen talouselämä oli jo kadottanut Donetsin kivihiilialueet, samoin kuin Ukrainan, Donin ja Kubanin seutujen viljavarat.
Bakun edustalla olivat turkkilaiset. Myös Pohjois-Persiassa he olivat lujissa asemissa etenemättä siellä kuitenkaan huomattavasti. Englantilaisia joukkoja oli Enselin luona Kaspianmeren etelärannalla, josta ne olivat aikaansaaneet yhteyden Kubanin alueen kanssa.
Yhdessä Suomen ja Ukrainan olosuhteitten kanssa muodosti tämä asema taustan meidän itäpolitiikallemme, joka kulki ministeriaalitirehtööri Kriegen johtamana Iso-Venäjään nähden kokonaan bolshevikkien vanavedessä. Tällä estettiin epäilemättä koko kesän ajaksi uuden sotilaallisen rintaman syntyminen. Sen kyllä myönsin. Muuten pidin sellaista politiikkaa lyhytnäköisenä, se kun varmasti oli omiaan vahvistamaan bolshevikkiliikettä yleensä. Tämä voi koitua meille vain turmioksi, ja valtakunnan hallituksen tuli estää se ei ainoastaan sotilaallisten vaan myös poliittisten syiden tähden. Tohtori Helfferich pitikin sen vastustamista mahdollisena. Hallituksen asema oli vaikea, vaikka tämä olikin luettava yksinomaan sen omaksi syyksi. Hallitus vakuutteli minulle, että sen politiikka oli Saksassa vallitsevan mielialan mukainen. Tässäkin ehkäisi sisäpoliittisten virtausten huomioonottaminen sodankäynnin etuja. Tämä minun valitettavasti täytyi uskoa. Sotilaallisesti katsoen olisimme kyllä kyenneet idässä olevilla joukoillamme tekemään nopean iskun Pietaria vastaan ja samoin yhdessä Donin kasakkain kanssa käymään Moskovaa vastaan. Se olisi ollut edullisempaa kuin puolustautuminen pitkillä rintamilla. Puolustautuminen vaati enemmän voimia kuin lyhyt etenemisliike ja kulutti joukkojen hermoja, kun taas sotaliike olisi elvyttänyt niiden siveellistä ryhtiä. Me olisimme voineet kukistaa meille salaisesti vihamielisen neuvostohallituksen ja edistää muita voimia Venäjällä, sellaisia, jotka eivät työskennelleet meitä vastaan ja olivat valmiit yhtymään meihin. Tämä olisi merkinnyt sodankäynnille suurinpiirtein katsottuna melkoista saavutusta. Jos Venäjällä olisi ollut toinen hallitus, niin olisi voitu nähdä, miten sen kanssa olisi päästy sovintoon Brestin rauhasta; mutta jättää rauha epävarmaksi bolshevikkien takia olisi ollut samanlaista ennakkomaksupolitiikkaa, kuin olivat sovintorauhan aatteet, niin kauan kuin vihollinen ei mitä omaksunut.
Saksan hallitus ei havainnut bolshevismin hiljaista työtä, se piti sitä rehellisenä tai ainakin tahtoi pitää sitä sellaisena. Se ryhtyi sen kanssa edelleen neuvotteluihin niistä kohdista, joiden määrittelyn Brestin rauha oli jättänyt avoimeksi. Meidän hallituksemme luottamusta ei mikään voinut horjuttaa, ei edes hyvittämättä jäänyt lähettiläänmurha Moskovassa. Se meni aivan epäröimättä bolshevismin sille virittämään ansaan; kaikkia muita virtauksia Venäjällä se sen sijaan epäili. Bolshevikkihallitus oli hyvin sovitteleva; se myöntyi Saksan toivomuksiin Viroon ja Liivinmaahan nähden, tunnusti Georgian itsenäisyyden, myöntyi vähittäin maksamaan sotakorvausta ja lupaili raaka-aineita, muun muassa öljyä Bakusta. Saksan vastalahjat olivat vähäisiä. Pääasiassa niihin sisältyi seuraavat lupaukset: hiilien luovutus Donets-alueelta, viljankuljetus Kubanin alueelta rautateitse Donin Rostovista pohjoiseen, mikä tuskin kuitenkaan oli suoritettavissa Donin-kasakkain tähden, ja viimein painostus Turkkiin, ettei se valloittaisi Bakuta. Edelleen me suostuimme tyhjentämään helmikuussa miehittämämme alueen Iso-Venäjää Beresinan ja Väinäjoen varrella sitä myöten kuin sotakorvausta maksettaisiin. Todellisuudessa maksettiinkin myöhemmin ensimmäiset erät aivan oikein, mitä minä tosin olin epäillyt.
Meidän hallituksemme luottamus bolshevikkeihin meni niin pitkälle, että se tahtoi luovuttaa aseita ja ampumatarpeita herra Joffelle. Herrat, jotka toivat minulle kysymyksessä olevan ulkoasiainministeriön kirjelmän, sanoivat minulle: "Nämä sotatarpeet jäävät Saksaan, herra Joffe tulee käyttämään niitä täällä meitä vastaan."
Spaan neuvotteluissa oli valtakunnankansleri myöntynyt, mitä Georgian-politiikkaamme tulee, siihen, että eversti v. Kress, joka oli palannut Palestiinan rintamalta Saksaan, matkusti hänen sijaisenaan Tiflikseen, mukanaan yksi tai kaksi komppaniaa suojelusväkeä. Pontevampi esiintyminen täällä oli käynyt tarpeelliseksi. Tätä vaati ennen kaikkea meidän halumme saada sotilaallista vahvistusta näiltä seuduilta, mutta myöskin tarve saada raaka-aineita. Tässä suhteessa emme voineet luottaa Turkkiin, sen näytti uudelleen Turkin käyttäytyminen Batumissa. Se otti kaikki saatavissa olevat varat itselleen. Bakun öljyä me saisimme vain siinä tapauksessa, että itse pitäisimme puolemme. Käyttövoima-aineiden puute kotona, talvivalaistuksemme kaikki vaikeudet sivuilmiöineen olivat minulla liiankin tuoreessa muistissa. Nyt 7:nnen armeijan hyökkäyksen tapahduttua olivat myös armeijan käyttöainevarastot loppuunkulutetut; niiden puute oli hyvin tuntuva. Ukrainan rautatiet tarvitsivat myös öljyä. Öljynsaanti Romaaniasta oli kohonnut aivan erinomaisesti; parempi tulos ei olisi ollut mahdollinen. Siitä huolimatta ei voinut ajatellakaan puuttuvien varastojen täyttämistä. Tämä näytti nyt käyvän mahdolliseksi Taka-Kaukaasian, etenkin Bakun avulla, kunhan vain samalla kuljetusolot saataisiin järjestymään. Kenttärautateiden ylipäällikön oli selvitettävä säiliölaivoja koskeva kysymys. En juuri ilostunut, kun bolshevikit myöhemmin upottivat Novorossiskissa Mustanmeren suurimman höyryöljylaivan "Elbruksen" pelkästään vahingoittaakseen meitä. Rautatieosa Batum—Tiflis—Baku, jonka varrella oli paljon öljyvaunuja, piti eversti v. Kressin yksissä neuvoin Turkin kanssa ottaa liikenteeseen. Suuri merkitys oli tietysti sillä, miten me pääsisimme Bakuhun. Suhteemme neuvostohallitukseen ehkäisi tässäkin toimimasta tarmokkaasti ja nopeasti. Aluksi pääsivät englantilaiset tämän kaupungin herroiksi, tullen elokuun alussa Enselistä Kaspianmeren yli.
Heidän asettumisensa Bakuhun oli ollut mahdollinen vain sen kautta, että turkkilaiset Persian pohjoisosassa pysyivät aivan odottavalla kannalla; tämä oli sotataloudelliselta kannalta ääretön tappio. Täten englantilaiset pääsivät myös kiinteämpään yhteyteen Kubanin alueen vapaaehtoisen armeijan kanssa. Toiselta puolen he olivat Bakussa meidän ulottuvillamme. Isku suuria voimia käyttämättä näytti mahdolliselta. Ylin armeijanjohto valmisteli hyökkäystä heitä vastaan, kutsuen lisäksi Nourin joukot, ja lähetti ratsuväkibrigaadin ja muutamia pataljoonia Tiflikseen. Joukkojen siirto ei ollut vielä loppuun suoritettu, kun Nouri valloitti Bakun ja Bulgaarian olot pakottivat meidät siirtämään joukot Romaaniaan.
Pohjois-Persiassa eivät olosuhteet muuttuneet; me annomme aseita Ukrainasta sikäläisille heimoille, jotka tahtoivat liittyä turkkilaisiin. Nämä itse eivät tehneet mitään, vaikka heillä oli runsaasti joukko-osastoja Batumin ja Karsin tienoilla.
Minä menin idässä niin pitkälle, kuin pidin ehdottomasti välttämättömänä strateegisen ja sotataloudellisen tilanteemme vuoksi, Napoleonimaiset maailmanvalloitussuunnitelmat eivät johtaneet toimintaani. Minun huolten painama askarteluni ei sallinut kuvitelmain lentoretkiä. En halunnut valloittaa mitään alueita Ukrainassa tai Kaukaasiassa; tarkoitukseni oli vain hankkia meille sitä, mitä me välttämättä tarvitsimme voidaksemme yleensä elää ja käydä sotaa. Kun saarto oli täällä saatu puhkaistuksi, toivoin meidän taloudellisesti vahvistuvan ja sen kautta myös saavan ruumiillisia ja henkisiä voimia. Näiden seutujen ihmisvoimaa aioin käyttää sodankäynnin edistämiseksi, mikäli se oli mahdollista, osaksi muodostamalla joukkoja, osaksi — mikä oli paljon lupaavampaa — värväämällä työvoimia kotimaata varten, jotta täyteväkeä sieltä vapautuisi. Koetin toteuttaa tätä koko itäalueella ja toivoin myös idän saksalaisesta väestöstä saavani rekryyttejä. Mutta me emme toimineet kyllin nopeasti. Riiassa 8:s armeija valitti, että sotaministeriö minun kiirehtimisestäni huolimatta ei vieläkään ollut antanut mitään määräyksiä.
Vain saksalaisuuden suojaamisessa ja hoivaamisessa menin pitemmälle kuin varsinaiset sotilaalliset velvollisuudet olisivat vaatineet ja toimin tulevaisuutta silmälläpitäen. Sotilaallisia voimia ei siihen tarvittu. Pyrin vahvistamaan ja kokoamaan saksalaismaailmaa ja tekemään sen näin mahtavammaksi. Tuttavani olivat asettaneet käytettäväkseni melkoisen summan. Käytin sen saksalaiskansallisen sanomalehdistön vahvistamiseksi Itävallassa. Lempiajatukseni oli Venäjälle hajonneiden saksalaisten ja idässä olevien sotamiestemme uutisasuttaminen itäalueelle, ja tätä ajatusta kehitin edelleen. Tässä mielessä otin saksalaisuuden hoiviini valtakunnan hallituksesta riippumatta. Haaveellisina torjuin luotani sellaiset ajatukset kuin saksalaisen siirtolan perustamisen Mustanmeren rannalle.