Englanti karttoi meritaistelua. Brittienkin olisi pitänyt rohjeta siihen ryhtyä. Traditio, voimasuhteet ja sotatilanne vaativat sitä väkipakolla. Jos Englanti olisi taistelun voittanut, olisi se voinut ratkaisevasti katkaista malmintuontimme Ruotsista, emmekä me olisi mitenkään voineet ryhtyä niin laajaan sukellussotaan, että se olisi käynyt Englannille vaaralliseksi. Mutta Iso-Britannia säilytti valtiollisista syistä laivastonsa. Taistelua Saksan laivaston kanssa se piti vaarana, joka olisi voinut maksaa sen mahtiaseman maailmassa, liittolaisten kesken ja omassa valtakunnassakin. Eivät mitkään muut syyt, kuten telakkain puute itärannikolla, minkä vuoksi ei vaurioita olisi taistelun jälkeen voitu kyllin nopeasti korjata, tunnu vakuuttavilta. Se, ettei Englanti taisteluun ryhtynyt, ei ole kunnian lehti sen muutoin niin ylpeälle laivastolle.
Meritaistelulla, joka elokuun 28:ntena 1914 taisteltiin Saksan mutkassa Helgolannin ulkopuolella, ei ollut strateegista merkitystä. Uhkarohkeus viehätti risteilijöitämme toimeen. Laivastomme oli edelleenkin yritteliäämpi kuin vihollisen. Ammuimme moneen kertaan Englannin rannikkoa, joka ei vuosisatoihin ollut nähnyt vihollista. Tammikuun 24:ntenä 1915 oli moinen hyökkäysretki johtanut Doggerbankin taisteluun.
Sotalaivastomme pyrkimys saada Englannin laivasto taisteluun niin lähellä rantojamme kuin mahdollista, sai selvän muodon amiraali Scheerin johtaessa avomerilaivastoamme. Toukokuun 31:senä 1916 hänen onnistui saada taistelu aikaan. Häntä ei arveluttanut, vaikka hän olikin kaukana sotalaivastomme tukikohdista.
Vihollisen laivaston pidättyväisyyden vuoksi kävi epätodennäköiseksi, että merilinnoituksiamme uhattaisiin. Niiden sotavarusväet voitiin viedä muuanne. Niistä muodostettiin meriväenosasto, jota Antwerpenin valloituksen jälkeen käytettiin Flanderin rannikolla. Osia niistä taisteli rohkeasti maarintamallakin.
Sillävälin oli helmikuun 4:ntenä 1915 — aluksi suuramiraali v. Tirpitzin neuvoa vastaan, hän kun piti ajankohtaa vielä liian varhaisena — sukellussota vihollisen kauppalaivoja vastaan alkanut Englantia ympäröivässä saartovyöhykkeessä. Sukelluslaivain luku oli sangen pieni; minä en käsitä, mitkä syyt siihen vaikuttivat. Tosin siitä, mihin sukelluslaivat kelpasivat, päästiin selville vasta sodassa sitä mukaa kuin niiden miehistöt saavuttivat yhä enemmän menestystä ja samalla yhä enemmän kokemustakin. Helmik. 4:ntenä julistettu sukellussota ei päässyt täyteen voimaansa; se johtui siitä, että se valtiollisista syistä oli yksipuolisesti rajoitettu vain vihollisen kauppalaivoja vastaan. Pian sitä supistettiin vielä muillakin rajoituksilla, jotka saattoivat sen täydellisesti lamaan. Lusitania-jutun jälkeen se nukahti täydelleen. Lopulla marraskuuta 1915 ja helmikuussa 1916 se virkosi uudelleen vähäksi aikaa. Höyrylaiva Sussexin tuhosta maalisk. 24:ntenä 1916 oli seurauksena, että Saksa toukok. 4:ntenä 1916 selitti sen jälkeen käyvänsä kauppasotaa vain merisaalisasetuksen mukaisesti. Näin sukellussota oli lakkautettu.
Sukellussodan-pelossaan vastustajamme ovat häikäilemättä leimanneet sen kansainoikeudenvastaiseksi ja epäinhimilliseksi taistelukeinoksi. Omituinen väite siihen nähden, kuinka entente on pysyväisesti oikeutta rikkonut. Uudet sotakeinot synnyttävät uusia kansainoikeusnormeja. Sen Yhdysvallatkin myönsivät Englannille huhtik. 5:ntenä 1915 antamassaan nootissa. On niinikään olemassa arvovaltaiselta taholta annettu lausunto, amiraali Sir Percy Scottin sanat, jotka "Times" julkaisi heinäk. 16:ntena 1914 ja joilla on ratkaiseva merkitys. Amiraali kirjoittaa:
"Semmoinen julistus — miina- ja sukellusvenesaarrosta — olisi minun mielestäni aivan paikallaan, ja jos sen voimaan astuttua englantilaiset tai puolueettomat laivat jättäisivät sen huomioon ottamatta ja koettaisivat saarron murtaa, niin ei voitaisi sanoa, että ne liikkuisivat semmoisilla rauhallisilla asioilla, joista lordi Sydenham puhuu; jos ne sitä yrittäessään upotettaisiin, niin ei tätä voitaisi leimata raakuuteen ja merirosvouteen palaamiseksi niiden mustimmassa muodossa."
Kieltämätön sotilaallinen oikeutemme oli sukellussotaan nähden säätää semmoisia määräyksiä, joita pidimme soveliaina saattaaksemme sotatarkoituksemme sopusointuun ihmisyyden vaatimusten ja puolueettomain oikeuksien kanssa. Löysimme oikean tien eikä mikään arvostelu voi tätä muuttaa. Tulevaisuuskin on sen osoittava.
Heti sodan alussa Englanti oli kansainoikeutta loukkaavin toimenpitein alkanut nälkäsodan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Kuristus- ja nälkäsaarron piti heikontaa ruumista ja samalla kypsyttää mielet propagandan myrkylle vastaanottaviksi. Englannilla oli vielä toinenkin päämäärä: taistelu lasta vastaan, joka oli äidin kohdussa, jotta Saksassa syntyisi fyysillisesti voimaton rotu. Se oli kamalaa taistelua, jota kammottavampaa ei voi ajatella. Englanti toimi tiukan johdonmukaisesti, kuten jo usein ennenkin julman historiansa kuluessa. Asteettaisesti menetellen ja päämäärästään tietoisena Englannin hallitus elokuun 20:ntenä ja lokakuun 29:ntenä 1914 annetuilla order in councileillaan ynnä erikoisilla taloudellisilla ja sotilaallisilla toimenpiteillä lakkautti kaiken välittömän tuonnin meritse Saksan satamiin, kaiken tuontikaupan puolueettomain maiden kautta ja lopulta puolueettomain maitten omainkin tuotteiden tuontikaupan. Kaiken huippu oli se että Pohjanmeri marraskuun 2:sena 1914 julistettiin sota-alueeksi. Sen kautta Pohjanmeren pohjoiset tuloväylät täydelleen suljettiin ja puolueettomain meriliike pakotettiin kulkemaan Kanaalin kautta aivan läheltä Englannin rannikkoa ja edelleen Pohjanmeren poikki yhtä ainoata tietä. Ja kuitenkin Englanti oli sodan alussa selittänyt, että se periaatteessa tunnusti Lontoon deklaration toimintansa normiksi; ja sen kanta ennen sodan syttymistäkin oli ollut aivan toinen.
Sota-aluejulistuksellaan se oli nyt julkisesti lausunut, ettei se enää katsonut sitoviksi niitä määräyksiä, jotka kaappaussodasta merisaalissääntöjen mukaan olivat voimassa, vaan piti kaikkia, väkivaltaisiakin toimenpiteitä merenkulkua vastaan oikeutettuina sota-alueella. Siten Saksa saarrettiin, vaikkei lainpätevää saartoa ollutkaan. Merisotaoikeuden kannalta katsoen se oli tehoton jo senkin vuoksi, ettei Englanti kyennyt Itämerellä estämään liikettä.
Helmik. 4:ntenä 1915 annettu Saksan saartoaluejulistus ei ollut muuta kuin englantilaisen menetelmän mukainen toimenpide. Siitä Englanti sai aiheen ruveta yhä koventamaan taloudellista taisteluaan keskusvaltoja vastaan. Maaliskuun 11:ntenä 1915 päivätyllä n.s. saartokäskyllään se määräsi, että jokainen Saksasta tuleva tai sinne menevä laiva oli otettava takavarikkoon. Kaikki Saksaan menevät tai sieltä tuodut tuotteet ja samoin kaikki saksalaisten omistamat ja saksalaista alkuperääkin olevat tuotteet, vaikka ne olisivat puolueettomainkin omaisuutta, olivat siitä alkaen puolueettomistakin laivoista anastettavat. Tämäkin oli kuulumatonta oikeuden alistamista vallan alle. Englanti puolusti itseään sillä, että sen menettely oli vastapakkotoimi sukellussotaa vastaan, joka helmikuussa 1915 oli pantu alkuun.
Tämä kanta menetti perustuksensa, kun Saksa Sussex-tapauksen jälkeen juhlallisesti luopui sukellussodasta semmoisenaan. Englannin olisi nyt, jos se olisi tahtonut menetellä omain sanainsa mukaisesti, myös tullut lakkauttaa niin sanottu saartonsa, kun ei syytä vastatoimiin enää ollut olemassa. Mutta sitä se ei ajatellutkaan. Merisaarto jatkui muuttumattomana edelleen.
Kesäkuun 7:ntenä 1916 päivätyllä order in councililla Englanti lopullisesti sanoutui irti Lontoon selityksestä. Samalla poistettiin muodollisesti nekin määräykset, joita annetuista vakuutuksista huolimatta ei oltu todenteolla koskaan noudatettu. Kansainoikeuden rikkomiselle oli saatava lain pätevyys!
Englannin jatkuvan kansainoikeuden loukkaamisen saimme mekin tuntea itärintamalla ja se se lopulta oli hankkiva ententelle Saksasta voiton, Yhdysvallat kun sen hyväksyivät sekä ennen omaa sekaantumistaan sotaan että sen jälkeenkin ja kun Euroopan puolueettomat vallat olivat Englannin pakkovallan alaisia.
Saksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan tulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain käyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.
Länsirintaman muilla osilla oli rauhallista.
Toukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se tunkeutui Asiagon—Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla saattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.
Makedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain taisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla. Kenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä menestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli pilkkukuumeeseen.
Idässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten hyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat saksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente valmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa vastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli venäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli Baranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla, jotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona Itävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä mielenosoituksen luonne.
Saksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja käytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa vastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman ylipäällikön joukkoja vastaan ja — jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin suuntaan — siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama osoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se heittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan Pripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta täytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta eteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen taktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän välillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä. Voimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin oli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat venäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen. Kiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain armeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan ole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako vaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me toimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan Woyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut päiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen ylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun armeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi. Mutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii, niin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian lahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin tästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään yhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen johtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi. Kaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt kateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli kartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta asetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset vaatimukset.
Kesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa vastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin pohjoispuolella.
Hyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin eteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka kenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan johtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys sitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen murtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä arveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet niin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme saavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia lähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla. Saksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen tuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei silloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen hyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja itärintamalleen.
Italian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne oli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja myöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä epäsuotuisammaksi meille.
Saksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto Lutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän myöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona, kun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.
Lutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin Itävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui Koveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset apujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien kahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli kosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen kanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla, vaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin paikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty Itävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy—Kisjelin linjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin eteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä jyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta puuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.
Edelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin—Lutzkin radan kahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja muodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti peräytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien apujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen, vaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen. Vastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun jälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista menestystä.
Dnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali v. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta Oknan (Zaleshtshykin itäpuolella) —Sniatynin suuntaan ja sangen pian joen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin. Kesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin Tlumatshin—Kolomean—Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä edelleen Karpaattien solia kohti.
Dnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja Romaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain kapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat nyt aivan ohueen miehitetyt.
Erinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea viedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja Karpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin paljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät rintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan. Joukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä tuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut oikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria kuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia voimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin sen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet Dnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali kreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä Butshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli torjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti alaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.
Kun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä saavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin reserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk. 13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa vastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman ankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa reservinsä.
Tähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme kestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti, maaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli venäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.
Siitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin taisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me siirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi. Muodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä siitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen jossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että joukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli rajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.
Alussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan rintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai käyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa menestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja Itävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan taisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli reservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin rintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä uusia joukkoja.
Saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa Lutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun jälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä, vei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten osittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.
Heinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden jälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat heikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan alkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja pääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen siipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin mutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.
Dnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja kohti.
Sillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät venäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia vastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona, kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan Baranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää vastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli taisteluja.
Valtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa heinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona saavuttivat ensimmäisen menestyksensä.
Me kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme sen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain itävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto, lähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan; se kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.
Venäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella oli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin paikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat täälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi heinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen armeijaryhmän — Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän — täytyi väistyä sinne.
Tämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että itävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla Stochod-linjalla, oli sangen heikko.
Teimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin. Vaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin tahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten rykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin armeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi aavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta jännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.
Nämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla jälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa hyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko pituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet ainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia, itävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen omiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.
Stochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä ei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti v. Boehm-Ermollikin odotti nyt Brodyn luona hyökkäystä ja että venäläinen Dnjestrin ja Karpaattien välillä jatkoi hyökkäystään kaikella voimallaan ja kauempana vuoristossa tunkeutui harjannetta kohti eteenpäin. Kuin kallio hyökyvässä meressä oli kenraali kreivi Bothmer pääasiassa torjunut vihollisen jatkuvat hyökkäykset.
Selvää oli, että venäläinen parhaillaan kokosi voimia valtavaan iskuun, kun taas me edelleen vuodatimme runsaasti vertamme Sommella ja Itävalta-Unkarin armeijaa ahdistettiin ankarasti Italian rintamalla. Ilmassa oli ukkosentuntua, hermojen toiminta oli jännitetty äärimmilleen.
Niinä raskaina ja ylen jännittävinä päivinä, jotka kesäkuun alusta pitäen olimme Kownossa eläneet, olimme ylimmän armeijanjohdon kanssa mitä lähimmässä yhteydessä. Olimme uupumatta huomauttaneet, kuinka välttämättä oli saatava itärintamalla yhtenäinen ylijohto voimaan. Tosinhan oli mitenkuten tultu näinkin toimeen, mutta samalla oli kuitenkin käynyt ilmi, että reservien siirtely tapahtuisi ehdottomasti vähemmin kahnauksin, jos vain yksi tahto vallitsisi itärintamalla. Jo kesäkuun lopulla olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsusta käyneet Plessissä selvittämässä mielipiteitämme itärintaman oloista. Meidän täytyi myöntää ne sangen vakaviksi. Luonnollisestikin otimme taas puheeksi yhtenäisen ylijohdon ja huomautimme samalla, että oli välttämätöntä sekoittaa vielä perusteellisemmin itävalta-unkarilaisiin joukkoihin saksalaisia. Itärintaman ylipäällikön linjoille voitiin taas levollisiin kohtiin sijoittaa Itävalta-Unkarin joukkoja. Erikoisesti tehostimme sitä, että Itävalta-Unkarin armeijan, varsinkin jalkaväen, opetuksen tuli tapahtua todella uudenaikaisten perusteitten mukaisesti.
Matkamme Plessiin ei ylijohdon järjestämiseen nähden tuottanut tuloksia. Vastarinta oli liian luja. Ylin armeijanjohto päätti sen sijaan lännestä ja idästä Itävalta-Unkarin rintamalle luovutettavasta väestä muodostaa kolme uutta divisioonaa. Niiden tuli olla elokuun alkupuolella valmiina Puolassa. Pyydetty saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten divisioonain vaihtaminen pantiin alkuun. Me saimme taisteluiden runteleman itävalta-unkarilaisen jalkaväkidivisioonan, joka vaihdettiin 10:nnen armeijan 10:nteen maanpuolustusdivisioonaan. Tämä lähetettiin paikalla kenraali v. Linsingenille. Toista itävalta-unkarilaista divisioonaa, joka oli luvattu, ei taistelun ahdingossa enää voitu luovuttaa.
Itävalta-Unkarin armeija oli järjestänyt mieshukan korvaamisen sillä tavalla, että kuhunkin jalkaväkirykmenttiin, kaikkiin samalla kertaa, liitettiin määrätyn väliajan kuluttua täyteväestä muodostettu n.s. marssipataljoona. Usein nämä pataljoonat liitettiin rykmentteihin taistelupataljooniksi. Rykmenteissä, jotka eivät olleet kärsineet ensinkään mieshukkaa, oli joskus viisi tai kuusikin pataljoonaa kolmen sijasta, kun taas toisten miesluku oli kovin pieni. Tasoitus oli saatava aikaan, joka kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan kansallisuuksien moninaisuuden vuoksi oli sangen vaikea suorittaa. Edelleenkin jäi joukko-osastoihin epätasaisuutta. Arveluttavampaa oli, että jalkaväen marssipataljoonain opetus oli aikalailla puutteellista. Se johti aina suuriin vankilukuihin. Näiden marssipataljoonain opetukseen meidän täytyi puuttua. Teimmekin sen. Sotamies-aines huomattiin tällöin hyväksi ja kelvolliseksi; Itävalta-Unkarin armeijan upseeri oli veltto eikä ollut kasvatettu yhtä ankaraan velvollisuudentuntoon kuin saksalainen upseeri.
Heinäk. 27:ntenä meidät kutsuttiin vielä kerran Plessiin. Sanoma Brodyn menetyksestä, joka mainittuna päivänä saapui, sai Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon osaksi luopumaan entisestä kannastaan. Se suostui siihen, että kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg sai ylipäällikkyyden aina Brodyyn saakka etelässä. Kenraalien kreivi Bothmerin ja v. Pflanzer-Baltinin armeijat muodostivat jo armeijaryhmän, jonka komentaja arkkiherttua-kruununprinssi oli, kenraali v. Seeckt esikunnanpäällikkönä. Me jäimme Saksan ylimmän armeijanjohdon ylipäällikkyyden alaisiksi. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä oli edelleen, kuten ennenkin, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alainen. Ei vieläkään oltu voitu ponnistella niin pitkälle, että olisi saatu aikaan eheä päätös. Joka tapauksessa tämä järjestely tarjosi niin olennaisia etuja, että pidin sitä suurena edistyksenä.
Palasimme aluksi Kownoon. Sanoin jäähyväiset paikoille, joissa olin elänyt rauhallisen työn onnellisen ajan ja lopuksi ankaran ahdistuksen hetkiä. Monta uskollista työtoveria jätin hallintoon. Sotilasesikunta jäi entiselleen.
Olin ehdottanut, että ensin kävisimme tähänastisen Itävalta-Unkarin rintaman armeijan ylikomentojen luona voidaksemme muodostaa tilanteesta oman mielipiteen. Uuden päämajan suhteen emme vielä olleet mitään päättäneet. Kownoon jääminen ei tullut kysymykseen, se oli liian kaukana pohjoisessa. Toistaiseksi aioimme asua junassamme.
Kenraali v. Eichhornille luovutettiin Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan armeijajoukon komento; hän pysyi samalla edelleen 10:nnen armeijan ylikomentajana. 12:s armeija joutui kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän komennon alaiseksi.
ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKKYYS LAAJENNETTUNA: Elokuussa 1916.
Elokuun 3:ntena tai 4:ntenä olimme Koverissa, kenraali v. Linsingenin päämajassa. Hänen esikuntansa päällikkönä oli eversti Hell, joka sitä ennen oli ollut 10:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä. Hän oli ryhtynyt heinäkuussa uuteen toimeensa ja oli näissä niin sanomattoman vaikeissa oloissa oikea mies oikealla paikalla.
Itärintama oli taas kokenut raskaita päiviä. Venäläisten valtava hyökkäys oli sillä välin alkanut. Taistelujen loppua oli mahdoton arvata. Joukot olivat kovin rasittuneet. Vaihtomahdollisuuksia oli vain aivan ahtaissa rajoissa. Itärintamalla oli liian paljon joukkoja, joissa oli hyvin vanhoja ikäluokkia. Niitä emme mielellämme sijoittaneet tärkeimmille taistelupaikoille.
Kun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen 25 p:nä Baranowitshin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään kohdassa, missä se otaksui kohtaavansa itävalta-unkarilaisia joukkoja ja missä se oli aikaisemmin saavuttanut menestystä; sen saavutuksia oli kuitenkin jo saksalaisella vastahyökkäyksellä supistettu. Hyökkäykset, jotka venäläinen 25 ja 27 p:nä teki suurella raivolla, olivat jääneet kokonaan tuloksettomiksi.
v. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet heinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen lakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.
Heinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea alkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan saakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja tappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa kohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten maanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten joukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen täytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta rintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.
Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle, joka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti äärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti kenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.
Tämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta järkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että venäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta hyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.
Kovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista Lytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa intomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.
Illalla olimme Vladimir-Volynskissa 4:nnen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon luona, joka kuului v. Linsingenin johtoon. Tämä armeija oli kauttaaltaan vahvistettu saksalaisilla joukoilla. Ylipäällikkö, kenraalieversti v. Tertszczanski, hermostunut herra, oli ylen arka "itävaltalaisille tulevasta arvosta" ja tuotti kenraali v. Linsingenille paljon vaikeuksia. Söimme hänen luonaan. Marssipataljoonat muodostivat kenraalisotamarsalkan kunniaksi kujanteen asemalta aina ruokailulaitokseen saakka. Sotamiehet tekivät hyvän ja reippaan vaikutuksen.
Kenraali v. Tertszczanski lausui silloin ihmeellisen peittelemättä ajatuksensa itävalta-unkarilaisten joukkojen käytöksestä viimeisissä taisteluissa. Saamamme kuva ei ollut ilahduttava.
Seuraavana aamuna olimme Lembergissä, 2:sen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon päämajassa. Lembergin kauneus ja sen saksalainen ulkonäkö hämmästyttivät minua. Siinä suhteessa se oli kerrassaan Krakovan vastakohta, sillä viimemainitulla on kauttaaltaan puolalaisen kaupungin leima. Kenraali v. Boehm-Ermollissa ja hänen esikunnanpäällikössään kenraali Bardolfissa tutustuimme selvänäköisiin ja oikein arvosteleviin sotilaihin, joiden kanssa yhteistyö oli aina ilo kaikille saksalaisille viranomaisille. Joukkojensa vähästä vastustuskyvystä he olivat täysin selvillä; heinäkuun lopulla tapahtuneiden venäläisten hyökkäysten jälkeen armeija oli viety Brodyn ja Serethin latvain taa. Molemmat herrat olivat iloissaan, kun saatoimme luvata, että heille lähipäivinä toimitettaisiin yhdistetty saksalainen joukko-osasto. He uskoivat varmaan, että vihollinen jatkaisi hyökkäystä. Armeijan ylikomennon toveripiirissä vietimme vielä muutamia tunteja ja erosimme siitä vakuutettuina, että se itse oli täydelleen tehtävänsä tasalla. Mutta venäläisten odotettavan hyökkäyksen vuoksi täytyi meidän valmistua siihen, että rintamalla syntyisi vakava ahdinko, meidän kun oli mahdoton toimittaa sinne ajoissa apujoukkoja.
Lembergissä puhuttelin kenraali v. Seecktiäkin, jonka mielipiteen mukaan arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän asema etenkin Dnjestrin eteläpuolella oli sangen vakava. Venäläinen oli työntynyt voimallisesti Tlumatshin—Ottynian länsipuolella oleviin asemiin ja osaksi jo noussut Karpaattien harjanteelle Tataari-solan ja Romaanian rajan välillä. Tämän armeijaryhmän kohtalo oli meille elämän ja kuoleman asia; sen arveluttavan aseman täytyi tietenkin meillekin tuottaa raskaita huolia. Jos armeijaryhmä Dnjestrin eteläpuolella vielä edelleen peräytyi, niin veti se mukanaan vasemmankin siipensä ja myöhemmin myöskin laajentuneen itärintaman oikean siiven. Tämän armeijaryhmän tila meidän piti alati ottaa lukuun, vaikkei se kuulunutkaan meidän johtoomme. Ja me autoimmekin sitä. Parhaillaan oli sinne matkalla lännestä Unkarin kautta ylimmän armeijanjohdon toimesta lähetetty 1:nen jalkaväkidivisioona, joka jo talvella 1915 oli Karpaateilla taistellut. Mieluummin olisin vienyt sen vuoriston pohjoispuolelle. Sangen epätodennäköistä oli, että venäläinen tunkeutuisi rintamamme ja Moldaun välitse Karpaateille kiertääkseen äärimmäisen oikean siipemme. Selkäpuolen yhteydet olivat siihen aivan liian huonot. Tämä vaara ei koskaan voinut koitua kovin suureksi. Oli aina mahdollista ajoissa ryhtyä toimiin sitä vastaan Unkarin uskomattomista rautatieoloista huolimattakin. Mutta Teschenissä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi venäläisten hyökkäävän Unkariin. Sieltä tulevat avunhuudot painoivat enemmän kuin sotilaalliset syyt.
Paluumatkalla Brest-Litovskiin, jossa ensiksi aioimme juninemme viipyä, puhuttelimme vielä kenraali v. der Marwitzia ja Litzmannia, jotka nyt Linsingenin armeijaryhmään kuuluen johtivat saksalaisista ja itävalta-unkarilaisista joukoista yhdistettyjä ryhmiä. He pitivät asemaansa kovin vakavana, jos venäläinen jatkaisi hyökkäyksiään ja siihen he uskoivat — ja perustelivat käsitystään kuvauksilla viime taisteluista. Kenraali v. Marwitz oli samoin kuin kenraali Litzmannkin oiva sotilasluonne ja pelkäämätön johtaja, jolle joukkojen hyvinvointi ja niiden opetus olivat sydämen asia.
Kaikkialla oli meille veisattu samaa virttä: idässä oli ahdinko yhä edelleen mitä ankarin.
Olin tehtäväkseni ottanut rintaman vahvistamisen ja Itävalta-Unkarin armeijan opetuksen. Epätietoista oli, missä määrin tämä minulle onnistuisi.
Päämajamme junassa Brest-Litovskin asemalla ei ollut kovinkaan loistava. Asuimme harvinaisen vaatimattomasti. Puuttui työhön tarvittavia huoneita. Suuret kartatkin jo kokonsa vuoksi asettavat vaatimuksia ja sitä paitsi oli kirjoittamistakin. Ihmettelin, kuinka everstiluutnantti Hoffmann tuli toimeen niin sanotulla salongillaan; vielä vähemmän tilaa oli muilla herroilla, ja sitä paitsi aurinko paahtoi armottomasti vaunujen kattoja ja teki olon sietämättömäksi. Päätin sen vuoksi muuttaa junasta pois niin pian kuin suinkin ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle juuri Brest-Litovskia päämajaksi. Esikuntaherramme valtasi lievä kauhistus. Täydelleen poroksi palanut kaupunki ei yleensä tullut kysymykseenkään, sitadelli oli kuin pieni vankila. Linnoituksen komendantti oli siihen järjestänyt asuntonsa ja työhuoneensa, mutta työvoimien puutteessa ei hän ollut voinut vähääkään raivata sitadellissa. Kaikki oli autiota, umpeen kasvanutta, pitkään aikaan ei oltu tehty mitään, nokkoset olivat kasvaneet valtavan suuriksi. Ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Parakkeja oli, mutta niissä ei ollut ainoatakaan huonekalua. Mikään ei auttanut, päätös oli tehtävä. Annoin määräykset, että päämaja oli järjestettävä sitadelliin. Tietysti viipyi kauan aikaa, ennenkuin kaikki oli valmiina ja me pääsimme junasta.
Oleskelin Brestissä mielelläni enkä sitadellista sen koommin lähtenyt. Harvinaisen kauniit pitkät pajut, joiden oksat riippuivat syvälle linnan läpi juokseviin vesiin, ja muutamat lyhyet lehtokujat antoivat kaikelle ystävällisen leiman. Linnoituksen ulkopuolella oli kaikki autiota; karut, mutta niin ylen tärkeät rautatiet ja poltettu kaupunki tarjosivat sangen vähän viehätystä.
Annoin raivata parakkeja ympäröivät pensaikot, jotta ilma pääsisi seiniin ja saattaisi puhaltaa pois niistä ummehtuneen kosteuden; puitakin kaadettiin ja oksia hakattiin pois, jotta aurinko ja ilma pääsisivät vapaasti rakennuksille. Tämä kuntoonpaneminen tuotti minulle iloa.
Itävalta-Unkarin rintaman vahvistamiseen tarvittiin saksalaisia joukkoja. Itärintaman ylipäällikön entisiä joukkoja oli jo siihen määrään viety muuanne, ettei niistä toistaiseksi voitu sanottavia ottaa. Riian eteläpuolella oli ankara hyökkäys juuri torjuttu. Mahdollista oli, että se uusiutuisi. Luovutimme vielä muutamia ratsuväkirykmenttejä sekä yhden yhdistetyn osaston, johon kuului 3 pataljoonaa ja muutamia pattereita, kenraali Melior niiden johdossa. Nämä olimme jo luvanneet Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle. Ne lähetettiin rautateitse sinne. Ainoa reservimme noin 1000 kilometrin rintamaa kohti oli niin ollen nyt tykistöllä ja konekivääreillä vahvistettu ratsuväkibrigaadi — asema ei suinkaan ollut kadehdittava, kun joka päivä täytyi olla valmiina lähettämään apua kaukana oleviin paikkoihin. Mutta se osoittaa kuitenkin, mitä me saksalaiset olemme saaneet aikaan.
Ratsuväkibrigaadikin päätettiin lähettää Itävalta-Unkarin 2:seeu armeijaan. Sen piti liittyä Meliorin osastoon.
Ylimmällä armeijanjohdolla oli idässä vielä muitakin voimia. Turkin XV armeijaosasto oli parhaillaan tulossa. Enver oli itärintaman ahdingon johdosta päättänyt paikalla lähettää Konstantinopolin seuduilta armeijaosaston itärintamalle. Saksan ylin armeijanjohto tahtoi vahvistaa sillä Linsingenin armeijaryhmää. Majoittajat olivat tulleet jo elokuun alussa, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän tilanne sai ylimmän armeijanjohdon ohjaamaan Itä-Galitsiaan turkkilaisen armeijaosaston, joka saattoi saapua vain muutamilla junilla. Turkkilaiset ovat saksalaisen eteläarmeijan osana taistelleet hyvin, vaikka heidän täytyikin oppia ja noudattaa aivan uutta taistelutapaa.
Niiden kolmen divisioonan täyttäminen, jotka ylin armeijanjohto heinäkuussa oli määrännyt itää varten perustettaviksi, alkoi olla suoritettu. Olisin mielelläni ottanut ne heti käytettäväkseni. Siihen ei ylin armeijanjohto kuitenkaan suostunut, se ei vielä pitänyt divisioonia valmiina. Muutamia päiviä myöhemmin meille kuitenkin lähetettiin kaksi, kolmannen sai arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä.
Venäläinen oli huomannut, ettei se mahtanut mitään saksalaisten rintamalle, eikä Pripjetin pohjoispuolella enää hyökännyt. Se siirsi yhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja Itä-Galitsiaan ja vei sinne uusia voimia. Vielä elokuun ensi puoliskolla se jatkoi siellä hyökkäyksiään.
Elok. 8-10 p:nä venäläinen kävi uudelleen Linsingenin armeijaryhmän ja Gronaun armeijaryhmän oikean siiven kimppuun koko niiden rintamalla, mutta lyötiin takaisin. Vaikka suurhyökkäys päättyikin, jatkuivat taistelut kuitenkin ylen katkerina etenkin Stochodilla, Kovelin itä- ja koillispuolella. Venäläisten onnistui saada jalansijaa muutamissa kohdin Stochodin länsirannallakin; sillä ei ollut mitään ratkaisevaa merkitystä, mutta Linsingenin armeijaryhmän ylenmääräisten voimainponnistusten ja suuren voimankulutuksen vuoksi se kuitenkin oli sangen painava tosiasia. Se sai meidät purkamaan ratsuväkireservimme junasta Kovelissa.
Samalla kuin venäläinen hyökkäsi Kovelia vastaan, kävi se myös Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän kimppuun Galitsiassa. Itävalta-Unkarin armeijan oikea siipi murtui Zaloschen luona, Meliorin osasto esti pahimman onnettomuuden, mutta rintama oli niin hatara, että veimme sen taapäin Zborowiin. Molemmat käytettäviksemme annetut uudet divisioonat lähetettiin I armeijaosaston kenraalikomennon — kenraali v. Ebenin — johdolla tänne, ne juuri ja juuri jaksoivat pitää lopullisesti hallussamme Zborowin seudun ankarissa, pitkälle venyvissä taisteluissa. Serethin rintamaosaa puolustamaan ne eivät enää ehtineet.
Kun 2:sen armeijan oikea siipi oli tästä luopunut, täytyi myöskin Bothmerin armeijan vasemman siiven peräytyä. Tähän saakka se oli pitänyt puoliaan. Dnjestrin eteläpuolella venäläinen oli Tlumatshin luona uudelleen käynyt itävalta-unkarilaisten joukkojen kimppuun, työntänyt ne takaisin ja valloittanut Stanislaun ja Nadwornan. Täällä sen hyökkäykset olivat menestyneet, jota vastoin Karpaateilla kenraali v. Contan johtamat saksalaiset joukot — 1:nen jalkaväkidivisioona niiden mukana — saivat venäläisestä voiton.
Olin Romaanian vuoksi pitänyt erikoisen tärkeänä, ettemme Itä-Galitsiassa antaisi työntää itseämme taapäin. Mutta kenraali kreivi v. Bothmerin urhoollisesti taistelleen armeijan siirtämistä takaisinpäin ei enää voitu välttää Dnjestrin eteläpuolella sattuneiden tapausten johdosta. Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan Zborowin—Brsheshanyn luona liittyen se peräytyi Zlota-Lipan taa ja kaartoi oikean siipensä takaisin Stanislaun suuntaan. Elokuun keskivaiheilla Itävalta-Unkarin armeijan tappio kävi näin yhä ilmeisemmäksi. Romaanian kanta kävi yhä epäiltävämmäksi.
Elokuun puolivälistä alkoi itärintaman ylipäällikön laajennettu rintama lujittua. Itävalta-Unkarin 2:nen armeija sai nyt vielä ratsuväkireservimme Kovelista Brodyn luona käytettäväksi. Tähän armeijaan olikin nyt sekoitettu siihen määrään saksalaisia joukkoja, että sen asemaa voitiin pitää turvattuna. Luvun puolesta Itävalta-Unkarin joukot olisivat täydelleen voineet pitää asemansa ilman saksalaisten apuakin. Mutta mielenlaatunsa vuoksi ne eivät siihen kyenneet. Meidän täytyi sen vuoksi tulla apuun. Ja me autoimme; mutta sitä verta, jonka saksalaiset joukot vuodattivat Itävalta-Unkarin armeijassa, oli enää mahdoton korvata.
Linsingenin armeijaryhmä koetti saada joukkonsa järjestetyksi ja reservejä muodostetuksi. Toimme sen vahvistukseksi vielä 1:sen maanpuolustusdivisioonan Mitausta, jonka luota venäläinenkin vei pois paljon väkeä.
Asemain vahvistamiseen ryhdyttiin pontevasti. Meidän täytyi sitä varten antaa Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle melkoiset määrät väkälankaa; selkäpuolenkin yhteydet järjestettiin. Oli suoritettava kaikki se, mitä edellisenä syksynä oli tehty kauempana pohjoisessakin itärintaman ylipäällikön armeijain siirtyessä hyökkäyssodasta asemasotaan. Asemain varustamisen edellytykset olivat täällä samat. Kaikkialla oli alettava alusta. Luonnollisesti oli rautatieverkon aikaansaaminen yleensä helpompaa, kun rintama ei ollut edennyt, kuten silloin, vaan painettu lyttyyn yhteyksiään vastaan, mutta kuitenkin oli Itävalta-Unkarin liikkeeseen ottamien rautateiden laitoksissa paljon semmoista, joka oli perästäpäin korjattava; uusiakin ratoja täytyi ruveta rakentamaan ja heti armeijan taa oli tehtävä verkko kenttä- ja kuljetusratoja.
Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan liitetyille saksalaisille joukoille oli Lembergiin perustettava erikoiset etappilaitokset samoin kuin Unkariinkin niitä divisioonia varten, jotka taistelivat Karpaateilla. Ryhdyttiin opettamaan marssipataljoonia meikäläisten perusteitten mukaisesti; saksalaisten kenraalien tuli tarkastaa niitä. Eversti Preussin prinssi Oskar, jonka toimeksi oli annettu opettaa saksalaiseen eteläarmeijaan kuuluvia itävalta-unkarilaisia marssipataljoonia, suoritti erittäin hyödyllisen työn. Saksalaiset tykistöbrigaadinkomentajat opettivat tulen suuntausta suurtaistelun vaatimusten mukaisesti itävalta-unkarilaiselle tykistölle, jonka muu ampumatekniikka oli etevää. Upseerien vaihtoon, tosin hyvin rajoitettuun, ryhdyttiin niinikään. Tehtiin kaikki, mikä tilanteeseen nähden oli mahdollista, Itävalta-Unkarin suojelemiseksi semmoiselta vauriolta, jota se oli kesäkuussa kokenut.
Suurta ja pientä työtä oli kosolta, Brest-Litovskin linnassa hetket kuluivat kuin siivillä.
Elokuun 27:ntenä Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan. Kaksoismonarkia sai täten palkan Unkarin yksipuolisesta politiikasta ja meillä oli nyt hedelmät siitä, että olimme asiaan puuttumatta sitä suvainneet.
Elokuun 28:ntena kello 1 päivällä sotilaskabinetin päällikkö kenraaliv. Eyncker ilmoitti kaukopuhelimella kenraalisotamarsalkka v.Hindenburgille ja minulle Hänen Majesteettinsa käskyn tulla viipymättäPlessiin.
Samana päivänä me kello 4 iltapäivällä lähdimme Brestistä emmekä sen koommin palanneet itärintamalle. Takanamme oli kaksi suuren yhteisen työn ja valtavain tulosten vuotta.