Tämä sai minun miettimään kannettavia suojapanssareita. Niitä jaettiinkin joukoille. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota, ne kun olivat liian raskaat.
Cambrain keskustelu oli ollut hyödyksi. Syvän vaikutuksen teki näiden kokoontuneiden päällikköjen ja esikunnanpäällikköjen hiljainen suuruus. Lähes kaksi vuotta he olivat nyt lännessä pitäneet puoliaan suurissa torjuntataisteluissa, sillä välin kuin kenraalisotamarsalkka ja minä olimme idässä saattaneet voittaa rohkeita hyökkäystaisteluita. Yhä vahvemmaksi kävi mielipiteeni, että valtakunnan hallitus oli saatava sodalle antamaan, mitä sodalle kuului. Ihmiset, sotatarpeet ja sielullinen voima olivat armeijalle elinkysymyksiä. Kuta kauemman sotaa kesti, sitä pakottavampana täytyi tämän tulla näkyviin. Kuta enemmän armeija vaati, sitä enemmän tuli kotimaankin antaa, sitä suuremmaksi kävi valtakunnan hallituksen ja etenkin Preussin sotaministeriön tehtävä.
Keskustelun jälkeen kutsuttiin meidät aterialle Baierin kruununprinssin luo. Hän oli sotamies velvollisuudentunnosta. Hänen taipumuksensa eivät olleet sotilaalliset. Suurella vakavuudella hän hoiti korkeata sotilaallista tointaan ja sen tehtäviä ja onkin oivallisten yleisesikunnanpäällikköjensä tukemana — alussa baierilaisen kenraali Krafft v. Dellmensingenin ja nyt kenraali v. Kuhlin — täyttänyt ne suuret vaatimukset, jotka ylipäällikölle on asetettava. Samoin kuin Saksan kannatti Baierinkin kruununprinssi sodan lopettamista ilman minkäänlaista voittoa, mutta suostuisiko entente siihen, sitä ei hänkään tiennyt. Suhteeni Baierin kruununprinssiin oli aina hyvä.
Württembergin herttua Albrecht, 4:nnen armeijan ylipäällikkö, joka niinikään oli läsnä, on jyrkempi sotilasluonne kuin molemmat kruununprinssit. Minulla on ollut harvoin ilo häntä tavata, mutta erikoisen mielelläni muistelen herätteistä rikasta keskusteluani hänen kanssaan. Hän oli persoonallisuus.
Iltapäivällä lähdimme Cambraista paluumatkalle Belgian kautta. Kenraalikuvernööri v. Bissing matkusti jonkun matkaa kerallamme. Sovimme hänen kanssaan, että miehitysjoukkojamme Belgiassa vähennettäisiin; pian tapahtuva joukkojen venyttäminen useissa kohdin länsirintamaa kehoitti pistämään sinne tänne väliin nostoväkijoukkoja. Samoin pyysimme häntä auttamaan, kun ryhdyttiin toteuttamaan aiottua sotatarpeiden hankintaa.
Seuraavana iltapäivänä keskustelin tästä asiasta matkalla herrain Duisbergin ja Krupp v. Bohlen u. Halbachin kanssa. Olin pyytänyt heitä tulemaan junalle. Raaka-ainetilanteeseemme nähden he pitivät sotatarpeittemme lisäystä aivan mahdollisena, kunhan vain työmieskysymys saataisiin ratkaistuksi.
9:nnen aamulla saavuimme jälleen Plessiin. Olin nyt perehtynyt asemaani ja tunsin työmaani. Valtava oli se toimiala, joka oli äkkiä minulle avautunut ja joka minulta vaati paljon semmoista, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outoa. Minun täytyi tunkeutua syvälle sodankäynnin koneistoon ja kotimaan elämään, suuriin ja pieniin seikkoihin, ja samalla myös olla selvillä suurien maailmankysymysten probleemeista.
Entiset virkahuoneet — eräässä ruhtinaallisen linnan siipirakennuksessa — olivat käyneet liian ahtaiksi; uudet huoneet sisustettiin ruhtinas Plessin hallintorakennukseen. Muutimme herra Nassen, Plessin ruhtinaan omaisuuden hoitajan taloon. Säännöllinen työ alkoi.
Ententen hyökkäystä jatkui syyskuun ja lokakuun ajan ja vielä kauemminkin muuttumattomalla voimalla, kuten olikin odotettavaa. Syyskuu oli erikoisen kriitillinen kuukausi. Meidän ei ollut helppo päästä Siebenbürgenissä alkamaan sotatoimia Romaaniaa vastaan.
Sommen taistelu, joka alkoi heinäkuun 1:senä suurisuuntaisella murtoyrityksellä, oli pyrkimyksessään pysyen jatkunut heinäkuun keskivaiheille saakka muuttumattomalla voimalla. Elokuun loppuun saakka entente oli taistelurintaman kaikilla osilla ryhtynyt uusiin laajoihin hyökkäyksiin mitä suurimpia voimia käyttäen pehmittääkseen meidät ensinnäkin perinpohjin. Romaanian sodanjulistuksen jälkeen alkoivat hyökkäykset jälleen mitä valtavimmalla voimalla ja entente ryhtyi taas suunnitelmallisesti murtoyritykseen. Ne taistelut, joita nyt taisteltiin, kuuluvat koko sodan valtavimpiin ja voittivat käytettyihin sotatarve- ja ihmismääriin nähden kaikki entiset hyökkäykset. Jo syyskuun 3:ntena alkoivat rynnäköt Sommen pohjoispuolella ja kestivät 7:nteen päivään saakka. Vihollinen tunkeutui asemiimme yhä syvemmälle. Syyskuun 5:ntenä ranskalainen kävi Sommen eteläpuolellakin hyökkäykseen leveällä rintamalla. Me menetimme useita paikkoja.
Pohjoisrannalla alkoivat taistelut uudelleen jo 9:ntenä päivänä ja kestivät 17:nteen, meidät työnnettiin yhä kauemmas taapäin. Vihollinen anasti Ginchyn ja Bouchavesnesin. 17:ntenä päivänä oli etelärannalla suurtaistelun päivä, Berny ja Deniécourt menetettiin. Sommen eteläpuolella taistelutoiminta hieman lauhtui, mutta vihollisen tykkituli jyrisi edelleen. Sommen pohjoispuolella taisteluja jatkui; 25:ntenä alkoi ankarista otteluista niin rikkaan Sommen taistelun valtavin kamppailu. Tappiomme olivat suuret; vihollinen anasti Rancourtin, Morvalin, Geudecourtin ja Comblesinkin, josta niin kiihkeästi oteltiin. 26:ntena menetettiin Thiepvalin luona kulmaus. 28:ntena yhä jatkuvat hyökkäykset menivät myttyyn.
Johtajilta ja joukoilta vaadittiin suunnattomia. Cambraissa luvatut joukkojen vaihdot ja länsirintamaa varten hahmoteltu vaihtosuunnitelma eivät enää likimainkaan riittäneet. Divisioonia ja muita joukkoja oli nopeammassa tahdissa työnnettävä Sommen rintamalle ja niiden tuli kestää siellä kauemmin. Yhä lyhyemmäksi kävi se aika, joka jäi virkistymiseen ja harjoituksiin levollisella rintamanosalla. Joukot kuluivat kulumistaan. Kaikki oli äärimmilleen pingoitettu! Plessissä oli hermojännityksemme valtava, yhä uusia apukeinoja oli keksittävä ja toimeen pantava. Tarvittiin kenraalien v. Gallwitzin, Fritz v. Belowin, v. Kuhiin, everstien v. Lossbergin ja Bronsart v. Schellendorfin rautaiset hermot mielenmaltin säilymiseen ja saapuvain apujoukkojen suunnitelmalliseen paikoilleen toimittamiseen, jota paitsi heidän kaikista vastoinkäymisistä huolimatta vielä piti pitää silmämääränään tilanteen parantamistakin. Mutta ennen kaikkea siihen vaadittiin sellaisia joukkoja kuin saksalaiset joukot ovat!
Lokakuussa hyökkäykset jatkuivat vähentymättömällä voimalla, etenkin taistelutantereen pohjoisella osalla. Vihollisen käyttämät keinot kävivät vieläkin voimallisemmiksi; kärsimme tappioita, mutta puolustuksen menestyksellinen varmistuminen kävi kuitenkin tuntuvaksi.
Suppiloseudussa Verdunin koillisrintamalla taisteltiin edelleen. Ranskalainen teki hyökkäyksiä, me pysyimme puolustuskannalla. Joukkomme kärsi paljon. Mutta siellä kokonaiskuva ei siitä huolimatta muuttunut.
Italian rintamalla teki Itävalta-Unkari syyskuun 14:nnen ja 17:nnen päivän välillä Italian armeijan 7:nnen, lokakuun 9:nnen ja 13:nen päivän välillä 8:nnen Isonzo-hyökkäyksen tyhjäksi; uusi hyökkäys oli odotettavissa.
Makedonian rintamalla oli entente syyskuun jälkipuoliskolla ryhtynyt Ostrowo-järven länsipuolella vastahyökkäykseen Florinan suuntaan ja tunkenut bulgaarialaiset takaisin ja työntänyt heidät aina heidän elokuullisiin lähtöasemiinsa saakka. Minä toivoin, että heillä olisi siellä ennakolta varustetut asemat. Mutta 11:nnen armeijan ylikomento, joka sillä välin oli siellä ottanut ylijohdon käsiinsä, antoi minulle kylläkin pian päinvastaiset tiedot. Bulgaarialaiset eivät olleet tehneet mitään. Tilanne oli tietenkin vakava ja eversti Gantsev valitti sangen liikutettuna, kuinka huonon vaikutuksen Monastirin menetys tekisi hänen bulgaarialaisiinsa. Miten paljon huonomman vaikutuksen vielä hänen bulgaarialaisensa tekivät meihin, sitä hän ei tahtonut ajatella. Heitä ei toistaiseksi voitu auttaa. Mutta minä olin tullut siihen johtopäätökseen, että Bulgaarian armeija oli otettava lujempiin käsiin, ja ehdotin sen vuoksi erikoisen armeijaryhmän muodostamista, jolla olisi saksalainen ylipäällystö, mutta joka kuuluisi Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon alle. Tämä siihen suostui. Kenraali Otto v. Below lähti esikunnanpäällikkönsä kenraali v. Böckmannin keralla Kuurinmaalta ja ryhtyi Yskybissä johtamaan uutta armeijaryhmää.
Bulgaarian sotajoukon aseina Makedonian lakeudella oli lokakuun alkupuoliskolla vakava.
Itärintamalla ylin armeijanjohto ensinnäkin koetti toimittaa saksalaisia joukkoja Maros-joen rintamaosalle antamaan siellä jonkinmoista tukea Itävalta-Unkarin heikolle puolustukselle. Se oli ensimmäinen, mitä oli tehtävä. Päällikkyyssuhteet sodassa Romaaniaa vastaan oli lisäksi järjestettävä selvälle kannalle ja Karpaattien pohjoispuolellakin uusittava. Kun kenraali v. Conrad piti tärkeänä, että itävalta-unkarilainen komentoviranomainen johtaisi Siebenbürgenissä, muodostettiin Unkarissa uusi armeijaryhmä, jonka johtajaksi arkkiherttua Kaarle tuli ja hänen esikunnanpäällikökseen kenraali v. Seeckt.
Arkkiherttuan tähänastinen armeijaryhmä, lukuunottamatta Karpaateilla olevia joukkoja, joutui kenraali v. Boehm-Ermollin johtoon; samalla hän pysyi Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan päällikkönä. Täten muodostettu armeijaryhmä joutui itärintaman ylipäällikön ylijohdon alaiseksi. Nyt oli vihdoinkin Karpaattien pohjoispuolella saatu aikaan selvä ja olojen vaatimusten mukainen johdonjako, johon jo niin kauan olimme pyrkineet. Tämä oli nyt käynyt välttämättömän tarpeelliseksi. Kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan saksalaiset divisioonat, joiden kimppuun venäläinen herkeämättä ankarasti hyökkäsi ja joita oli pahoin kolhittu, kaipasivat vaihtamista semmoisiin itärintaman ylipäällikön vanhalla rintamalla oleviin divisiooniin, joiden oli tarvinnut vähemmin kestää. Vaihtaminen oli sangen hidasta työtä, se kun voitiin toimittaa vain juna junalta. Voimat olivat kaikkialla niin heikot, ettei jännitetyn sotatilanteen vuoksi ollut mahdollista yhdestä paikasta kerrallaan viedä pois kokonaisia divisioonia. Tätä oli sitä enemmän kartettava, kun itärintaman ylipäällikön täytyi irroittaa yhä uusia voimia Romaaniaa vastaan.
Arkkiherttua Kaarlen uuden armeijaryhmän alle kuuluivat Karpaateilla olevat joukot, jotka yhdistettiin Itävalta-Unkarin 7:nnen armeijakomennon johtoon yhdeksi armeijaksi, ynnä lisäksi molemmat Siebenbürgenissä muodostettavat armeijat. Pohjoisen, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan piti kenraali v. Arzin johdolla asettua rintamaan Maros Vasarhelyn kahden puolen taaksepäin Klausenburgiin saakka, eteläisen Saksan 9:nnen armeijan kenraali v. Falkenhaynin johdolla Karlsburgin ja Mühlbachin välille, heikoin osastoin etelää kohti Orsovaan saakka. Kenraali v. Falkenhayn sai täällä kaikkein tärkeimmällä kohdalla tilaisuuden isänmaan palveluksessa osoittaa joukkojen johtajana sotilaallista kykyään.
Venäläinen ahdisti elokuun lopulla ja syyskuun alussa arkkiherttua Kaarlen silloista armeijaryhmää ankarasti Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla, mikä sai kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan verkalleen vetäytymään Zlota-Lipalta Narajowkan taa ja itävalta-unkarilaisten joukkojen peräytymään Karpaateilla yhä kauemmaksi, etenkin Tataarisolan seuduilla ja Bukovinan rajalla. Kun Siebenbürgeniin hyökännyttä romaanialaista armeijaa vastaan tähdättyjen sotatoimien ensimmäisenä edellytyksenä oli tämän rintaman lujittuminen, niin ei ollut muuta neuvoa, kuin lähettää vielä ainakin kolme divisioonaa, jotka niin ankarasti ahdistetusta lännestä olivat tulossa Siebenbürgeniin, Boehm-Ermollin ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmiin Dnjestrille ja Karpaateille. Verta vuotavalla sydämellä siihen suostuin. Muistan sen katkeruuden, joka minussa silloin pääsi valloilleen Itävalta-Unkarin armeijaa kohtaan, kun ajattelin asemaamme lännessä ja idässä ja sitä, mitä joukkojemme kaikkialla täytyi aikaan saada. Mutta meidän täytyi toimia, molempain edut olivat yhteiset.
Jatkuvan horjunnan jälkeen lujittui sitten rintamamme venäläisiä vastaan syyskuun puolivälistä. Uudet, mitä suurimmilla ihmisvoimilla tehdyt hyökkäykset Lutzkin länsipuolella Saturtzy—Pustomityn linjaa vastaan, Brodyn länsipuolella Graberkan rintamaosaa, Zborowin kukkuloita ynnä Brsheshanya ja Narajowkalla olevia asemiamme vastaan pysyivät joka kerta tuloksettomina. Eikä venäläisillä Karpaateillakaan taisteluissa, joita käytiin Tataari-solassa ja harjanteilla siitä kaakkoon Kirlibabaan saakka, enää saksalaisten joukkojen erinomaisen vastustuksen vuoksi ollut sanottavaa menestystä. Lokakuun puolivälissä ei asema kuitenkaan vielä ollut lopullisesti varma, venäläisten hyökkäysvoima kun ei vielä suinkaan ollut murrettu. Entisellä rohkeudella he edelleen tekivät joukkohyökkäyksiään; missä rohkeutta puuttui, siellä autettiin takaapäin konekivääreillä. Halu päästä voitolle Volhyniassa, Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla vaikutti yhä tehokkaana käyttövoimana Venäjän armeijan päämajassa.
Joukkojen sijoitus Maros-joelle viivästyi aina syyskuun loppupuolelle saakka. Jos romaanialaiset olisivat toimineet nopeaan, olisivat he voineet kerrassaan mullistaa kaikki. Dobrudshaan hyökänneen kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin suuri menestys käänsi kuitenkin Romaanian armeijan huomion toisaalle. Se odotti sitä paitsi venäläisten pääsyä Karpaattien yli ja kulki hitaasti kuin etana eteenpäin. Vasemman siipensä se piti alallaan Orsovasta Hermannstadtiin saakka, jossa oli vahvanlainen ryhmä. Päävoimat etenivät Kronstadtista ja Moldaun rajavuoristosta käsin idästä länteen päin läheisessä kosketuksessa venäläisten vasemman siiven kanssa.
Venäjän ja Romaanian aikomus näyttää olleen laskeutua Unkarin alangolle suljetussa linjassa Karpaattien ja Tonavan välillä. Sitä varten oli kuitenkin Karpaattien yli tuotava sangen suuria venäläisvoimia. Romaanialaisten olisi sitä varten ollut, tarmokkaasti edeten meidän joukkojemme keskitysalueille, avattava venäläisille takaapäin Karpaattien ylimenopaikat. He tekivätkin aivan päinvastoin. Suursotaan perehtymättömänä romaanialainen ei käyttänytkään mitenkään hyväkseen olojen suotuisuutta, jonka meidän divisioonaimme siirtäminen Dnjestrille ja Karpaateille yhä uudelleen tarjosi. Se eteni tavattoman hitaasti ja menetti aikaa. Jokainen päivä oli meille voitto! Venäläisetkään eivät menetelleet tarkoituksenmukaisesti; he ryntäilivät mieluummin Karpaattien harjanteita vastaan, sen sijaan että olisivat Moldaun kautta hyökänneet meidän avoimeen sivustaamme. Romaanian osanotto sotaretkeen tapahtui ilman suunnitelmaa. Ei oltu sovittu yhteisistä sotatoimista.
Kun ensimmäiset lännestä Romaaniaa vastaan lähetetyt saksalaiset joukot oli ohjattu Itä-Galitsiaan ja Karpaateille, oli meidän Siebenbürgeniin tuotava itärintaman ylipäällikön divisioonia. Saimme tyytyä siihen, että rintama heikkeni. Tuskin saatoimme kuitenkaan toivoa, että nämä joukot saapuisivat ennen syyskuun puoliväliä Siebenbürgeniin. Unkarin huonot radat viivyttivät osaltaan kuljetusta.
Itävalta-unkarilaisiakin joukkoja saapui hitaasti. Kenraali v. Conrad ei uskaltanut heikontaa Isonzon rintamaa kovin tuntuvasti. Hän luovutti Tirolista vain muutamia vuoristobrigaadeja. Nämä saattoivat kuitenkin tulla perille vasta hyvin myöhään. Tarjosin sen vuoksi Teschenissä olevalle ylikomennolle Linsingenin armeijaryhmästä eräitä itävalta-unkarilaisia divisioonia, joita ei enää voitu käyttää Venäjän armeijaa vastaan. Ne otettiin kiitollisuudella vastaan. Nämä divisioonat täyttivät aukkoja; hyökkäysjoukoiksi niitä tuskin kuitenkaan enää voitiin käyttää.
Syyskuun toisella puoliskolla joukkojen sijotus Siebenbürgeniin alkoi vähitellen olla taajempaa; mutta vihollisen voimiin verraten joukkomme olivat vielä sangen heikot. Niitä ei kaiken kaikkiaan ollut kuin muutamia harvoja divisioonia. Itävalta-Unkarin armeijan taisteluteho oli pieni. 9:s armeija kykeni kuitenkin hyökkäämään, siinä oli sotatoimien painopiste.
Kummankin armeijan piti lähteä liikkeelle, heti kun rintamaansijoitus syyskuun lopulla oli päättynyt, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan Schässburgin pohjoispuolitse jyrkkään itää kohti, 9:nnen armeijan siten, että sen pääosa kulki Hermannstadtia—Kronstadtia kohti. Oli hyökättävä romaanialaisten kimppuun ja työnnettävä heidät takaisin itää kohti. 9:nnen armeijan piti kulkea siten, että sen oikea siipi oli aivan Transsylvanian alppien pohjoisseinässä kiinni, joten se voisi katkaista Siebenbürgenissä olevan romaanialaisen armeijan yhteyden Valakian kanssa. Itsestään selvää oli, että tällöin oli turvattava armeijan oikea sivusta.
9:nnen armeijan kolmen divisioonan sijoittuminen Mühlbachiu tienoille tarjosi viholliselle tilaisuuden kiertoliikkeeseen Vulkan- ja Szurduk-solista Petrosenyn suunnalta, jos romaanialainen aikoi pyrkiä Hermannstadtin kautta ja edelleen pohjoista kohti Maros-joen yli. Tämä mahdollisuus oli etusijassa otettava lukuun. Oli sen vuoksi tärkeätä, että työntäisimme Petrosenyn luona olevat romaanialaiset takaisin vuoriston taa. 19 p:nä tämä onnistui ensinnä paikalle saapuneille saksalaisille joukoille. Kun ne oli kutsuttava pois ja liitettävä Mühlbachista Hermannstadtia kohti eteneviin joukkoihin, joutuivat solat itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustettaviksi. Romaanialaiset saattoivat vallata ne uudelleen 25 p:nä, mutta osaksi ne silloin jo olivat menettäneet merkityksensä.
Romaanialainen oli 1:sen armeijan kohdalla tunkeutunut Maros-joen ylemmässä kaarteessa olevaan Görgeny-vuoristoon ja Maros—Vasarhelyn yläpuolella tunkenut takaisin jokeen saakka itävalta-unkarilaiset vartiot. Kauempana etelässä se oli edennyt likimain Szekely—Udvarhelyn seudulle ja idässä Fogarasiin. Hermannstadtin seuduilla oleva ryhmä, pari kolme divisioonaa, oli jäänyt alalleen. Schässburgin ja Hermannstadtin välillä oli harvassa linjassa heikkoja itävalta-unkarilaisia joukkoja, joiden vahvistuksena oli kolmesta ratsuväkirykmentistä tähän tarkoitukseen muodostettu Siebenbürgenin ratsuväkibrigaadi.
Sotatoimien piti alkaa sillä, että kenraali v. Falkenhayn löisi perinpohjin Hermannstadtin luona olevan ryhmän. Kun Rotenturmin sola oli saatu suljetuksi, piti molempain armeijain sitten edetä itää kohti.
Hermannstadtin tappelu onnistui. Kiertoliikettä suorittaen alppijoukko saapui syyskuun 26 päiväksi Rotenturmin solalle vihollisen selän taa, jonka jälkeen 9:s armeija teki pääosallaan hyökkäyksen Hermannstadtin kahden puolen. Voimamme olivat heikot, taistelu kesti 30:nteen päivään saakka. Romaanialainen puolustautui sitkeästi ja kävi etelästä käsin alppijoukonkin kimppuun. Romaanialaisten pääjoukot lähtivät kuitenkin liian myöhään liikkeelle eivätkä enää voineet estää sitä, että osa armeijasta kärsi Hermannstadtin luona tuhoisan tappion.
Alppijoukko, jonka vahvistukseksi nyt saapui itävalta-unkarilaisia vuorijoukkoja, ryhtyi suojelemaan armeijan oikeata sivustaa Rotenturmin solan luona. Kenraali v. Falkenhayn itse lähti viipymättä marssimaan itää kohti vuoriston pohjoispuolella. Jotta painostus täällä saataisiin vielä vahvemmaksi, vietiin 1:sen armeijan 89:s saksalainen divisioona Schässburgin länsipuolitse 9:nnen armeijan viereen; kenraali v. Arz lähti samalla liikkeelle. Vihollisen armeijat joutuivat täten marssiessaan yhteen.
Romaanialaisilla oli aluksi keskustassa menestystä. Mutta Fogarasin eteläpuolella 9:s armeija löi heidät ja työnsi heidät loistavalla hyökkäyksellä, jota kesti lokakuun 10:nteen päivään saakka, Geister-Waldin ja Kronstadtin kautta tämän kaupungin eteläpuolella olevaan vuoristoon Campulungiin, Sinajaan ja Buzauhun saakka. 9:nnen armeijan täten aikaansaama painostus oli niin ankara, että romaanialainen peräytyi kauempana pohjoisessakin ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija saattoi vähitellen Altin ja Maroksen lähdeseuduilta nousta Moldaun rajavuoristoon.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys romaanialaisia vastaan oli sillä välin menestynyt hyvin. Dobrudshan rataa Dobriciin lähetettiin vain heikkoja joukkoja, kun taas kenraalisotamarsalkka kävi muine voimineen syyskuun ensi päivinä linnoitetun Tutrakanin kimppuun. Boden heikon saksalaisen osaston osanotto sai ratkaisevasti aikaan sen, että tulos oli hämmästyttävän hyvä. Suunnilleen kaksi romaanialaista divisioonaa antautui syyskuun 6:ntena lyhyen vastarinnan jälkeen. Nopealla toiminnalla saatiin Silistriakin 9 p:nä antautumaan. Dobric oli jo 4 p:nä valloitettu. Tätä kaupunkia kauemmaksi ei ollut mahdollinen tunkeutua, romaanialaiset joukot kun täällä saivat tuota pikaa avukseen yhden venäläisen ja yhden itävalta-unkarilaisista sotavangeista muodostetun divisioonan. Sofiassa tunnettiin jonkinmoista huolta siitä, kuinka bulgaarialaiset joukot taistelivat venäläisiä vastaan; pelko oli aiheeton. Bulgaarialaiset eivät tehneet venäläisten ja romaanialaisten välillä eroa, mutta heidän toimi- ja hyökkäyskykynsä ei ollut suuri. Saksalaiselle ylikomennolle 3:s bulgaarialainen armeija tuotti toisinaan paljon huolta.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen nojasi vasemmalla sivustallaan suorastaan Tonavaan ja keskittikin tänne pääpuserruksen. Vihollisen voimat, jotka kokoontuivat linjalle Kara Omer — 10 km Dobricin koillispuolella — Oltina-järvi, oli määrä tunkea Mustaa merta kohti. Vasemmalla siivellä oleva Boden saksalainen osasto mursi nämä asemat rohkealla rynnäköllä ja jatkoi työntöä kauemmas Tonavan vartta alaspäin. Mutta bulgaarialaiset eivät saapuneet paikalle kyllin nopeaan; tosin hekin tekivät hyökkäyksen, mutta vastustaja peräytyi syyskuun 15:ntenä järjestyksessä. 3:s bulgaarialainen armeija oli päästänyt käsistään tilaisuuden suureen menestykseen. Vihollinen saattoi uudelleen asettua jo ennen sodan alkua vahvistettuihin Rasovan—Cobadinun—Tuzlan asemiin.
Yrityksistä, joita tehtiin näidenkin asemain valtaamiseksi, oli pian luovuttava. Paikalla olevain bulgaarialais-turkkilaisten joukkojen hyökkäysvoima ei riittänyt siihen. Selkäpuolen yhteydet oli järjestettävä ja varustettava, jotta saataisiin paikalle hyökkäykseen tarvittavat ampumatarpeet. Se vaati aikaa.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen pyysi jo syyskuun toisella puoliskolla saada yhden saksalaisen divisioonan, ilman sitä hän ei voinut suorittaa hyökkäystä. Toistaiseksi täytyi odottaa, kunnes tämä pyyntö voitiin ratkaista.
Kun valmistukset hyökkäyksen jatkamiseen olivat täydessä käynnissä, saimme äkkiä lokakuun 1:senä Sofiasta sen yllättävän tiedon, että romaanialainen oli Rahovon luona Rustshukin koillispuolella vahvoin voimin kulkenut Tonavan yli. Tonavaa suojelevat voimamme olivat heikot, muita joukkoja ei ollut paikalla. Kenraalisotamarsalkka työnsi hyökkääjiä vastaan mitä kokoon sai, ja jo lokakuun 3:ntena romaanialaisen oli pakko palata takaisin Tonavan pohjoisrannalle. Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto oli puuttunut tehokkaasti taisteluun. Mitä Romaanian armeijanjohto oikeastaan tarkoitti tällä yrityksellä, siitä ei ole selvyyttä saatu. Siebenbürgenin ja Dobrudshan tapauksiin se ei voinut vaikuttaa.
Lokakuun puolivälissä yleistilanne oli parantunut. Länsirintamalla se pysyi suuressa määrin vakavana, mutta sikäläisten voimain valtavilla ponnistuksilla pahimmasta ahdingosta päästiin.
Italian rintamalla oli torjuttu kaksi vihollisen voimallista hyökkäystä.
Makedoniassa täytyi vielä pelätä tappioita.
Romaanian armeija oli Dobrudshassa ja Siebenbürgenissä saanut tuntuvia iskuja. Muu itärintama kesti.
Ententen suunnitelma musertaa lopullisesti meidät syksyllä 1916, jolla suunnitelmalla vielä elo- ja syyskuussa näytti olevan hyvät toiveet, oli nyt toistaiseksi tehty tyhjäksi. Vielä eivät taistelut kaikilla rintamilla kuitenkaan olleet päättyneet. Vihollisenko voimat kestäisivät kauemmin, vai meidän, sitä emme silloin vielä tienneet, kuten nyt tiedämme, luodessamme silmäyksen taapäin. Romaania ei ollut vielä lyöty. Nyt olin täysin selvillä siitä, ettemme voisi mitenkään elää ja käydä sotaa ilman Romaanian viljaa ja öljyä, vaikka olisimmekin Galitsiassa venäläisten käsistä pelastaneet Drohobytshin öljykentät.
Sen jälkeen kun sotamarsalkka ja minä olimme tulleet ylimpään armeijanjohtoon, olimme astuneet valtavan askeleen eteenpäin ja toinen askel oli vielä astuttava; rintamat oli saatava kestämään ja Romaania oli voitettava, jotta voisimme edelleenkin elää. Vuosi 1917 alkoi, ennenkuin tämä päämäärä saavutettiin. Mutta silloin emme enää ajatelleet ententen 1916 vuoden suuren rynnistyksen torjuttuja vaaroja, vaan tunsimme uusia huolia katsellessamme ylenmäärin vakavaan tulevaisuuteen.
Toinen yritys, josta meidän täytyi lokakuun keskivaiheilla päättää, oli erinomaisen vakava.
Oli vaikea antaa Romaanialle isku rajavuorien poikki tai Tonavan yli; vielä vaikeampi oli saada kokoon uusia joukkoja sotatoimien jatkamista varten.
Olimme tietysti kaiken aikaa keskenämme harkinneet, miten sotatoimia Romaaniaa vastaan oli jatkettava. Edullisin liike oli molempain armeijaryhmäin samanaikainen eteneminen, sisäsiipi Galatzia kohti. Mackensenin armeija etenisi Tonavan suistamoa kohti, Galatzin alapuolella, ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä Serethiä kohti, Galatzin yläpuolella. Sisempiä sivustoja suojattaisiin. Tuloksena olisi ollut Romaanian armeijain pääosan tuhoaminen Valakiassa ja alueen valtaus, joka oli erinomaisen rikas juuri niistä sotatarpeista, joita meiltä puuttui. Tämä kaunis suunnitelma oli iskenyt asianomaisten johtajain ja minunkin päähäni.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai ajoissa pyytämänsä divisioonan — 217:nnen — ja saattoi ryhtyä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan Tuzlan—Cobadinun—Rasovan linjalla ja tunkeutua edelleen Tonavan suistamoon saakka.
Se ankarin hyökkäyksin toimiva vastarinta, jota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä sai kokea rajavuoristossa Orsovasta Bukovinaan saakka, osoitti kuitenkin sangen pian, että 9:s ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija olivat takertuneet kiinni. Siellä ei hyökkäyksen jatkaminen ollut mahdollista.
Toisia teitä oli keksittävä yleistä sotasuunnitelmaa varten. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli sen saksalaisen divisioonan avulla, joka paraillaan oli matkalla, vaikka sen matka edistyikin hyvin hitaasti, lyödä vihollinen Dobrudshassa, seurata sitä vain osalla sotavoimastaan ja viedä loput Bukarestin eteläpuolella Tonavan yli. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä piti 9:nnen armeijan kulkea Transsylvanian alppien poikki etelää kohti Valakiaan. Kummankin armeijan oli sitten koetettava voittaa vihollinen ja pyrittävä yhtymään.
Ei ollut vielä selvää, kulkisiko kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Tonavan yli Tutrakanin, Rustshukin vai Svistovin kohdalla, ja hyökkäisikö kenraali v. Falkenhayn, käyttäen tukikohtanaan Orsovaa, Szurdukin vaiko Rotenturmin solan kautta Valakiaan. Ne voimat, jotka olivat Romaaniaa vastaan tähän saakka taistelleet, eivät missään tapauksessa enää riittäneet. Romaanian armeija oli vahva. Venäjältä odotettiin apua. Oli itsestään selvää, että molemmat armeijaryhmät hankkivat niin paljon voimia, kuin suinkin kokoon saivat, Valakiaan marssiakseen.
Mielelläni olisin lähettänyt kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille ne lisävoimat, mitä ehkä irti saataisiin, asettaakseni hänen rintamalleen koko sotasuunnitelman painopisteen. Tonavan yli oli helpompi kulkea kuin vuoriston, jossa sitä paitsi jo oli satanut lunta. Vihollisen koko huomio oli niinikään sinne kääntynyt. Bulgaarian rautatieolot tekivät kuitenkin sotamarsalkka v. Mackensenin armeijan vahvistamisen mahdottomaksi. Täytyi sen vuoksi tehdä päätös, että ensin raivattaisiin pääsö vuoriston poikki; vasta kun tämä olisi tapahtunut ja Valakiassa päästy etenemään, tuli kenraalisotamarsalkan kulkea Tonavan poikki, muutoin hänen asemansa voimain vähyyden vuoksi olisi käynyt vaaralliseksi.
Periaatteessa kaikki oli selvillä. Päävaikeus oli ratkaista, oliko joukkoja tätä sotatointa varten yleensä ensinkään käytettävissä. Taistelin sisäistä taistelua. Voimain kulutus molemmilla suurilla rintamilla idässä ja lännessä oli ollut sangen suuri, eivätkä taistelut olleet vielä päättyneet. Ummistin silmäni kaikille vaaroille muilla rintamilla. Itärintaman ylipäällikön piti vielä luovuttaa pari-kolme jalkaväkidivisioonaa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa. Belgian kenraalikuvernöörin piiristäkin tuotiin 7:s ratsuväkidivisioona. Näillä lisävoimilla voitiin ainakin tehdä yritys ja siihen päätettiin ryhtyä marraskuun puolivälissä; epätietoista oli, onnistuisiko se voimiemme vähyyden vuoksi.
Kun uutta joukkojen sijoitusta Romaaniaa vastaan suoritettiin lokakuun lopussa ja marraskuun alussa ja siihen liittyvät tapaukset kulkivat kulkuaan, jatkuivat taistelut edelleen muilla rintamilla.
Sommen taistelua taisteltiin vielä koko lokakuu suurella katkeruudella. Joen pohjoisella rannalla olivat lokakuun 13, 18 ja 23 päivä mitä vakavimpia suurtaistelupäiviä; joukot olivat tavattoman ahtaalla, mutta yleensä ne säilyttivät asemansa; puolustuksemme oli sentään käynyt jäykemmäksi. Valtava rynnäkkö, joka marraskuun 5:ntenä tehtiin Bouchavesnesin ja Le Sarsin välillä, torjuttiin niinikään. Mutta seuraavissa katkerissa taisteluissa ranskalaisella jälleen oli menestystä. Marraskuun 13:ntenä englantilainenkin Ancren kahden puolen tunkeutui asemiimme — se oli erikoisen raskas isku, sillä emme olleen enää pitäneet tätä mahdollisena, varsinkaan täällä, missä joukkomme vielä olivat hyvissä asemissa. Marraskuun 14:ntenä oli englantilaisella jälleen siellä menestystä. 18:s oli uusi suurtaistelun päivä, jolloin meillä kuitenkin, huolimatta vihollisen suuresta voimankäytöstä, ylipäänsä oli menestystä.
Sommen etelärannallakin oli taisteltu. Lokakuun 10:nnen jälkeen kävivät hyökkäykset Roomalaistien eteläpuolella jälleen ankarammiksi, myöhemmin taisteltiin sen pohjoispuolellakin katkerasti. Saavutimme täällä lokak. 20:ntenä menestystä hyökkäyksessä Maisonetten maatilaa vastaan. Se herätti yleistä iloa, vaikka se itsessään olikin vähäpätöinen; olihan kerran lännessäkin tehty onnellisesti päättynyt hyökkäys! Koettakaamme asettua joukkojen mielialaan, joukkojen, jotka vihdoinkin pääsevät hyökkäämään, oltuaan vihollisen ainaisen rumputulen suomittavina, ja joille nyt onnistuu saada hyökkäyksellä voitto rintamalla, missä siihen saakka oli täytynyt vain puolustautua ja nähdä Saksan aseitten kärsivän paljon vastoinkäymisiä.
Samalla kuin Sommen taistelutantereen ranskalaisella osalla taistelutoiminta laimeni, kävi Verdunin edustalla asema jälleen kireämmäksi. Lokakuun 24:ntenä ranskalainen jälleen teki hyökkäyksen, menetimme Douaumontin linnakkeen ja marraskuun 1:senä meidän täytyi lähteä Vaux'nkin linnakkeesta. Tämä tappio koski kipeästi, mutta vielä raskaampaa oli muutamain divisioonain pirstoutuminen, joka tuli meille yllätyksenä. Länsirintaman jännitys oli meille sitä kovempaa tähän aikaan, kun toinen joukkojensijoitus Romaaniaa vastaan vielä oli keskeneräinen. Ylin armeijanjohto kesti epävarmuuden keskellä vielä tämän uudenkin koettelemuksen toteuttaakseen oikeaksi harkitsemansa aikomuksen, lyödäkseen Romaanian armeijan ja miehittääkseen Valakian.
Ahdistetuin mielin odotimme marraskuun puolivälistä alkaen sekä Sommella että Verdunin luona vihollisen ankarain hyökkäysten jatkumista, mihin marssimme Romaaniaan saattoi antaa aihetta. Mutta taistelutoiminta, joka oli Sommen etelärannalla alkanut lauhtua marraskuun alussa ja pohjoisrannalla kuukauden loppupuolella, ei enää kühtynyt. Ententella ei sillä hetkellä enää ollut voimia eikä arvatenkaan ammuksiakaan hyökkäyksiensä jatkamiseen.
Mutta joulukuun 14:ntenä, 15:ntenä ja 16:ntena taisteltiin Verdunin edustalla uudelleen sangen ankarasti. Ranska ryhtyi hyökkäykseen supistaakseen yhä ennen vuoden loppua niitä saavutuksia, joihin saksalaiset vuonna 1916 olivat tämän linnoituksen edustalla päässeet. Tuo aie menestyi, saamamme isku oli erikoisen raskas. Paitsi paljon voimia menetimme tärkeitä asemiakin. Vuoden rasitukset olivat olleet liian suuret. Puolustuksessa yhtämittaa alallaan olleiden joukkojen joustavuus oli herpaantunut vihollisen valtavan tykkitulen ja omain tappioiden johdosta. Olimme länsirintamalla täydelleen uupuneet!
Italian rintamalla alkoivat taistelut uudelleen marraskuun alussa. 7 p:nä Italian 9:s Isonzo-lryökkäys oli pääasiassa torjuttu. Taistelutoiminta taukosi täällä toistaiseksi. Italiallakaan ei ollut voimia liittolaisensa Romaanian keventämiseksi. Itävalta-Unkarin sikäläiset joukot olivat niinikään niin uupuneet, ettei niistä voitu luovuttaa uusia voimia Romaaniaa vastaan.
Makedonian rintamalla ei tilanteen ollut suotu kehittyä onnellisesti. Selkäpuolen yhteydet Makedonian lakeudelle päin ja Cernan molemmin puolin olevaan vuoristoon olivat vielä aivan keskeneräiset. Hyvin paljon laiminlyötyä oli tehtävä. Saksalaisella armeijanylikomennolla oli hyvin vähän toiveita Bulgaarian armeijan lujittamisesta sen entisiin alkuasemiin. Hyvissä ajoin se ryhtyi johtamaan selkäpuolen asemain rakentamista Monastirin pohjoispuolelle suoraan tasangon poikki ja Cernan kahden puolen olevan ylen rotkoisen vuorimaan yli.
Jo lokakuun keskivaiheilla onnistui ententen kulkea tämän joen yli Brodin kohdalla ja saada käsiinsä tärkeitä kukkula-asemia. Tämä sai 11:nnen armeijan ylikomennon siirtämään rintaman takaisinpäin lähemmäksi Monastiria. Kun entente sitten marraskuun keskivaiheilla jatkoi hyökkäyksiään, väistyivät bulgaarialaiset joukot taas ja niiden täytyi taistellen peräytyä Monastirin pohjoispuolella oleviin asemiin. Serbialaiset valtasivat kaupungin marrask. 18:ntena. Bulgaarian armeijan lujuus oli saanut olennaisen kolahduksen. Meidän täytyi lähettääkin sinne saakka kolme tai neljä jääkäripataljoonaa, jotka olivat matkalla vain Orsovaan, ja sijoittaa ne Makedonian vuoristoon. Ei voinut enää olla puhettakaan siitä, että Bulgaarian armeijasta riittäisi lisää väkeä Romaaniaa vastaan. Tunkeutumisemme Valakiaan antoi ententelle marraskuun lopulla ja joulukuun alussa mitä lähimmän aiheen ryhtyä ankariin hyökkäyksiin uusia asemia vastaan, jotka kuitenkin katkerista taisteluista huolimatta säilytettiin. Joulukuun jälkipuoliskollakin suoriuduttiin voitokkaasti taisteluista, mutta viimeisetkin voimat oli pantava liikkeelle. Selkäpuolella yhteydet paranivat, joukoille voitiin toimittaa tarpeita; Makedonian rintama alkoi jälleen lujittua; ikävä kyllä oli sinne ollut pakko sijoittaa saksalaisia pataljoonia, tosin vain muutamia, joita tietenkin kipeästi kaivattiin Romaaniassa.
Entente oli sillä välin lokakuussa miehittänyt Piraioksen ja Ateenan ja näin sillä oli hallussaan nyt sekä Kreikka että Kreikan rautatiet. Se edisti Venizeloksen joukkojen muodostamista suuressa mittakaavassa. Minne entente vain lähti, sieltä se myös hankki voimia sodankäyntiin. Tämä pyrkimys ratkaisi sen kannan Kreikkaankin nähden.
Kuninkaalle uskolliset joukot oli marraskuussa tuotu pois Tessaliasta.Florinan ja Valonan välille syntyi vähitellen katkeamaton linja.
Itärintamalla tekivät venäläiset vielä lokakuun keskivaiheilla valtavan turhan hyökkäyksen Lutzkin länsipuolella Pustomityn—Saturtzyn rintamaa vastaan, sitten laimenivat täälläkin hyökkäykset. Narajovkalla niitä jatkui vielä marraskuussakin. Venäläinen oli vihdoinkin uupunut. Meillä oli vielä voimia tehdä muutamia hätäpikaa valmisteltuja paikallisia hyökkäyksiä, joista huomattavimman teki Woyrschin armeijaryhmä marraskuun 9:ntenä aivan lännen malliin ja joka onnistui. Nyt olivat meidänkin voimamme lopussa.
Karpaateilla venäläinen jatkoi Romaanian taistelujen yhteydessä hyökkäyksiään lokakuusta joulukuuhun saakka.
Samalla alkoi venäläisen rintaman piteneminen etelää kohti käydä tuntuvaksi. Venäläiset ja romaanialaiset tekivät hyökkäyksiä Itä-Siebenbürgenin ja Romaanian rajalla. Tunkeutumisemme Valakiaan sai taistelutoiminnan kiihtymään ja venäläiset siellä tekemään voimakkaita joukkohyökkäyksiä, jotka jälleen synnyttivät paikallista ahdinkoa ja rasittivat ankarasti hermoja. Varsinkin joutui Itävalta-Unkarin 1:nen armeija ahtaalle Itä-Siebenbürgenin rajavuoristossa, kunnes baierilaiset joukot saivat sielläkin aseman lujittumaan.
Paraikaa kun lokakuun lopulla ja marraskuun alussa taistelutoiminta kaikilla rintamilla oli ylimmillään, eikä sen päättymisestä vielä ollut tietoa, suoritettiin toinen joukkojen sijoitus Romaaniaa vastaan loppuun. Se ei ollut helppo. Niinä pitkinä päivinä, jotka se vaati, oli runsaasti aikaa vielä jäljestäpäinkin harkita, oliko päätös oikea. Menestys todisti sen oikeaksi; ellei Romaanian sotaretki olisi menestynyt, mitenkähän sitä olisikaan arvosteltu!
Sanomattomia kuljetusvaikeuksia voitettuaan oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen lokakuun keskivaiheilla saanut valmistuksensa Dobrudshassa loppuun suoritetuksi. Ylikomennon yleisesikunnan päällikkö oli kenraali Tappen, joka syyskuun alkuun saakka oli ollut ylimmän armeijanjohdon sotaliikeosaston päällikkönä ja nyt ryhtyi innolla ja huolella uutta tointaan hoitamaan.
Lokakuun 10:ntenä alkoi hyökkäys. Tällöin oli perillä 217:s jalkaväkidivisioonakin, jota käytettiin ratkaisevalla paikalla, rynnäkköön Topraisaria vastaan. Jälleen sai saksalainen veri vuotaa, kun liittolaiset eivät kyenneet täyttämään tämän sodan vaatimuksia. Vihollisen voimat olivat melkoisesti kasvaneet ja se oli lokakuun alussa koettanut lyödä Dobrudshassa olevat saksalais-bulgaarialais-turkkilaiset joukot, mutta se ei ollut tehnyt hyökkäyksiään kyllin voimallisesti ja yhtenäisesti; näin se laiminlöi suotuisan hetken, jota se olisi voinut käyttää. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys oli ankarain kolmipäiväisten taistelujen jälkeen johtanut loistavaan menestykseen, murto oli onnistunut. Vihollisen armeija työnnettiin epäjärjestyksessä taaksepäin pohjoista kohti Konstantsan—Tshernavodan radan taa. Sitä ajettiin uupumatta takaa; jo 23 p:nä valtasivat joukkomme Konstantsan ja sen runsaat öljyvarastot; pian sen jälkeen antautui Tshernavodakin. Vasta 20 kilometriä radan pohjoispuolella luovuttiin takaa-ajosta.
Tietysti otettiin harkittavaksi, eikö armeijan pitänyt, menestystään edelleen hyväkseen käyttäen, jatkaa marssiaan pohjoista kohti Tonavalle saakka. Minä vastustin tätä, koska arkkiherttua Kaarlen hyökkäyksen takertuminen Siebenbürgenin reunavuoristoon oli käynyt kieltämättömäksi tosiasiaksi. Vaikka kolmas bulgaarialainen armeija, jonka selkäpuolen yhteys oli riittämätön, olisikin tunkeutunut Tonavalle saakka, olisi se joutunut olemaan siellä yksikseen. Sitä ei olisi sieltä voitu saada yhteistoimintaan 9:nnen armeijan kanssa tämän hyökätessä Valakiaan. Mutta yhteistoiminta oli perusehto koko sotaretken onnistumiselle. Niin vaikeata kuin ylimmän armeijanjohdon olikin, täytyi sen kuitenkin lähettää käsky, että kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli keskeyttää etenemisensä, valmistaa menoa Tonavan yli Bukarestin eteläpuolella ja marraskuun jälkipuoliskolla suorittaa ylimeno niin suurin voimin kuin mahdollista. Kenraalisotamarsalkka uskalsi jättää Pobjois-Dobrudshan ylenmäärin heikkojen joukkojen varaan. Ne kaivautuivat siellä maahan. Luonnollisestikin niiden asema oli erinomaisen vaarallinen. Päävoimat lähtivät matkalle Rustshukia kohti jalan ja käyttäen vähitellen uudelleen liikekuntoon saatettua Dobrudshan rataa, jonka kuljetuskyky kuitenkin oli vähäinen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen valitsi Svistovin—Zimnicean ylimenopaikaksi. Plessissä olimme sangen tyytyväisiä siihen, että oli valittu näin kaukana lännessä oleva paikka. Tonavan armeija joutui näin niitä 9:nnen armeijan osia lähelle, jotka marssivat Länsi-Valakiaan.
Hyökkäysportteina Valakiaan lännestä ja pohjoisesta tulivat kysymykseenOrsovan seutu, Vulkan- ja Szurduk-solat tai Rotenturmin sola.
Rotenturmin solassa ja heti sen eteläpuolella oli kenraali Krafft v. Dellmensingen alppijoukkoineen, joiden vahvistuksena olivat Itävalta-Unkarin vuoristobrigaadit, kohdannut sangen sitkeää vastarintaa, kun hän Hermannstadtin tappelun jälkeen oli saanut tehtäväkseen Kronstadtiin pyrkivän 9:nnen armeijan sivustan turvaamisen. Kohdistaakseen vihollisen voimat itseensä ja keventääkseen armeijaa vastaan suuntautuvaa painostusta hän oli puolustautunut hyökkäyksin. Erinomaisen katkerissa taisteluissa, joissa romaanialainen ryhtyi usein vastahyökkäyksiinkin, alppijoukot lokakuun loppuun mennessä solan ylimmän kohdan eteläpuolella pääsivät hyvin vähän etenemään. Niiden täytyi täällä käydä keskellä talvea vuoristosotaa kaikissa sen luonteenomaisissa muodoissa ja sen kaikkia suunnattomia vaikeuksia kärsien. Joukot, Itävalta-Unkarin vuoristobrigaaditkin, taistelivat oivallisesti; mutta sotatoimet vaativat täällä suunnattoman paljon aikaa.
9:nnen armeijan päävoimain yritys päästä vuoriston poikki sen korkeimmalla ja leveimmällä kohdalla, vahvan ja nyt varuillaan olevan vihollisen sitä vastustaessa, olisi joutunut takerruksiin samalla tavoin kuin samanlainen hyökkäys lokakuussa Kronstadtin eteläpuolella. Vastahakoisesti siirsimme hyökkäyksen kauemmaksi länteen; sen strateeginen vaikutus heikkeni siten. Mutta sitä ei nyt käynyt katsominen. Tällä kertaa oli pääasia yleensä vain päästä vuorten yli. 9:s armeija oli vielä lokakuun lopulla koettanut Vulkan- ja Szurduk-solain eteläpuolella päästä etenemään. Yritys oli mennyt myttyyn äkillisen epäedullisen säänmuutoksen ja vihollisen valppauden vuoksi. Joukot oli tuotava taapäin aina solan huippukohdalle saakka. Olimme kuitenkin jonkun verran perehtyneet seutuihin ja saaneet sen vaikutuksen, että kulku vuoriston yli tällä erittäin kapealla kohdalla oli kylläkin mahdollinen. Otin lukuun senkin, ettei romaanialainen tällä kohdalla odottaisi hyökkäyksen uudistamista, se kun oli meille maksanut paljon. Ylin armeijanjohto päätti siis valita tämän kohdan vuoristosta ylimenoportiksi. Se näytti suotuisammalta kuin Orsovan seutu, jossa solan huippukohdat olisi täytynyt vielä taistellen valloittaakin.
Kalliisti ostettua kokemusta hyväksi käyttäen valmisteltiin ylimenoa perusteellisesti ja yksityisseikkoja myöten ja joukkojen vuoristovarustuksia täydennettiin. Erikoista huomiota kiinnitettiin vuoristoteiden korjaukseen ja kuormaston käytännölliseen järjestelyyn, jotta etenemistä vihollista vastaan voitaisiin paikalla jatkaa. Raitiovoimavaunujakin hankittiin; niitä päätettiin käyttää Romaanian radoilla. Huolimatta kaikista varusteluista tulisi selkäpuolen yhteys Valakiassa olemaan sangen vaikea, niin kauan kuin siihen saatettiin käyttää vain Szurduk-solaa.
Marraskuun 10:ntenä kenraali Kühne oli saanut valmistuksensa suoritetuiksi. Sotaliikkeiden alkaminen oli määrätty marrask. 11:nneksi. Ryhmän piti tällöin lähteä matkaan neljän jalkaväki- ja kahden ratsuväkidivisioonan vahvuisena, kenraali kreivi v. Schmettow komentajanaan, ja kaikella voimalla tunkeutua Crajovan kautta Alt-jokea kohti. Samalla sen tuli tehdä sivuhyökkäys Orsovan suuntaan ja itää kohti Rotenturmin solan puolustajien selkään. Orsovaa vastaan piti samaan aikaan heikon brigaadin, johon kuului saksalaisia pyöräilijäjoukkojakin, hyökätä itävalta-unkarilaisen eversti Szivon johdolla. Kenraali v. Krafftin, joka sai lisäjoukkoja, ja Kronstadtin eteläpuolella olevien joukkojen tuli jatkaa hyökkäyksiään.
Kenraali Kühnellä oli marraskuun 11 päivänä täydellinen menestys; lokakuun lopulla tehty yritys maksoi täten jäljestäpäin takaisin, mitä oli vienyt. Kenraali Kühne pääsi vuoriston poikki, löi häntä vastaan työntyneet romaanialaiset divisioonat Targu Jiun tappelussa marraskuun 17:ntenä ja valtasi jo 21:senä Crajovan. 23 p:nä oli kenraali kreivi v. Schmettow ratsuväkidivisiooneineen saapunut Alt-joelle Caracalin itäpuolelle. Hän oli siellä saanut Altin sillan käsiinsä. Kauempana pohjoisessa, Slatinan kohdalla, oli Altille saapunut jalkaväkeäkin. Täkäläiset sillat, samoin kuin joen vartta ylöspäinkin, oli perinpohjin hävitetty.
Samana päivänä oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Zimnicean kohdalla sankassa sumussa kulkenut Tonavan pohjoisrannalle. Täälläkin olivat valmistukset jälleen olleet oivalliset. Tämä päivä oli valittu, jotta armeijat kaikkia sotatoimimahdollisuuksia hyväkseen käyttäen pääsisivät läheiseen yhteistoimintaan. Näennäisesti se oli onnistunut, mutta vielä oli esiintyvä vaikeuksiakin.
Kenraali Krafft oli sillä välin tullut taistellen yhä pitemmälle vuoriston läpi, mutta ei vielä saavuttanut Râmnicu Valcean luona ja Curtea de Argesin pohjoispuolella olevaa vuoriston suuta.
Kenraali Kühnen selkäpuolella oli romaanialainen lähtenyt urhoollisesti taistellen Orsovasta käsin peräytymään Tonavan vartta alaspäin ja jatkanut peräytymistään, pysyen aivan lähellä jokea. Joka puolelta saarrettuna nämä joukot laskivat Altin suulla vasta joulukuun alussa aseensa. Niiden toivo, että romaanialaisten joukkojen hyökkäys Bukarestista Tonavan-armeijaa vastaan pelastaisi ne tästä, ei käynyt toteen.
Etenemistä ja sotatoimia Altin itäpuolella käskettiin arvelematta jatkaa. Molempain armeijain tuli yhtyä siten, että sisäsiivet olivat Bukarestin suunnassa. Pidin erikoisen tärkeänä, että Kühnen ryhmä kulki nopeaan Altin yli Tonavan-armeijan vasemman siiven suojaksi. 9:nnen armeijan piti muutoin saada aikaan lakeudelta puristus pohjoista kohti, vuoristoon päin, ja avata siten idempänä olevat vuoritiet ja vetää niitä pitkin etelää kohti yhä lisäjoukkoja.
Heti kun armeijat pääsivät yhtymään ja käskyjen välitys oli taattu, piti kenraalimarsalkka v. Mackensenin ottaa vastaan 9:nnenkin armeijan ylikomento; Tonavan-armeija annettiin kenraali Koschin johdettavaksi; 9:nnen piti erota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi edelleenkin johtaa välittömästi käskyillä sotaliikettä, kunnes tämä oli tapahtunut.
Tonavan-armeija alkoi etenemisensä marraskuun 25:ntenä; 26:ntena se kulki Vedean poikki ja sai jo 30:ntenä ankaran taistelun jälkeen viedyksi vasemman siipensä Nejlov-alanteen poikki Bukarestin lounaispuolella, kun oikea siipi marssi sen kanssa yhtätasan Tonavan vartta alaspäin.
Alppijoukot olivat 27 p:nä taistellen raivanneet itselleen Rotenturmin solan kautta tien lakeudelle, 29 p:nä ne olivat saapuneet Pitestiin ja seuraavana päivänä edenneet kaakkoa kohti, päävoimat Argesin pohjoispuolella. Tämän kautta oli Kronstadtin-ryhmän oikean siiven, joka Campulungin pohjoispuolella oli joutunut koviin taisteluihin, mahdollista päästä vuoristosta lakeudelle.
Kauempana takanapäin seisoi kenraali Kühne. Hänen jalkaväkidivisioonansa olivat takertuneet liiaksi Slatinan ylimenopaikkaan, sen sijaan että olisivat paikalla kulkeneet Altin yli kauempana etelässä Caracalin luona, kuten ratsuväkijoukkokin, ja siten kierroksesta huolimatta säästäneet aikaa. Näin ne vasta 27:nnen p:n kuluessa pääsivät Altin yli ja olivat 30 p:nä vielä noin 80 kilometrin päässä Tonavan-armeijan vasemmasta ja Krafftin ryhmän oikeasta siivestä.
Romaanian armeijanjohdon aikomus oli ollut pidättää kenraalien v. Krafftin ja Kühnen joukkoja ja käydä Tonavan-armeijan kimppuun. Alussa se näyttää aikoneen näitä molempia ryhmiä vastaan puolustaa Curtea de Argesin ja Râmnicu Valcean luona olevia solateitä ja Altia; kun tämä kävi mahdottomaksi, se koetti saada kauempana takana taistelevan 1:sen armeijansa kerran toisensa jälkeen seisautetuksi, voidakseen vielä kahdennellatoista hetkellä käyttää suotuisia oloja Tonavan-armeijaa vastaan.
Joulukuun 1 p:nä käytiin aivan Bukarestin lounaispuolella sangen ankarasti Tonavan-armeijan vasemman siiven kimppuun ja se työnnettiin taapäin. Saksalaiset joukot, jotka jo olivat kulkeneet Nejlovin poikki, tulivat eristetyiksi. Asema oli epäilemättä sangen kriitillinen. Vain toisella linjalla marssiva turkkilainen divisioona sai vihollisen kiertoliikkeen seisautetuksi. Romaanialaista hyökkäysliikettä ei jatkettu kyllin voimakkaasti, 9:nnen armeijan oikea siipi pantiin sitä vastaan mitä nopeimpaan liikkeeseen. Joulukuun 2:sena saapui 9:nnen armeijan ratsuväkeä Tonavan-armeijan tappotantereelle, 3 p:nä jalkaväkeä ulottuville ja ahdinko oli täten voitettu. 4 p:nä alkoi vastahyökkäys, jota romaanialainen taitavasti väisti.
Sillä välin oli kenraali Kühnen joukkojen vasen siipi päässyt yhteyteenKrafftin ryhmän kanssa ja tunkenut 1:sen romaanialaisen armeijanArgesin yli itää kohti. Tonavan-armeija ja 9:s armeija taistelivattästä lähtien yhtätasan. Sotatointen menestys oli taattu.
Ei ollut ollut helppoa saada molempia armeijoja läheiseen taktilliseen yhteistoimintaan. Joulukuun 1:senä tämä vielä viime hetkellä oli vähällä epäonnistua. Sodassapa tulevatkin sangen monet vastukset kysymykseen.
Kun tästä jännityksestä oli päästy, oli edessämme uusi. Puolustettaisiinko Bukarestia linnoituksena, vai eikö? Edellinen vaihtoehto olisi ollut meille kovin hankala, se olisi pidentänyt Romaanian sotaretkeä. Vuodenaika oli jo käynyt sangen myöhäiseksi. Meidän tuli varustautua seuraavan vuoden varalle. Kaikenlaisia hyökkäysneuvoja oli tuotu varalle ja tehty, mikä suinkin mahdollista, jotta valloitusta voitaisiin jouduttaa. Kivi putosi kuitenkin rinnaltani, kun jo 6 p:nä tuli tieto, että ratsuväkidivisioonamme olivat yöllä joulukuun 6:tta vastaan tavanneet linnoituksen pohjoiset varustukset autioina ja räjähytettyinä. 6:ntena saimme haltuumme Bukarestin, Ploestin ja Campinan. Koko öljyalueella olivat romaanialaiset Englannin käskystä ja johdolla panneet toimeen mitä perusteellisimman hävityksen.
Venäläiset eivät olleet vielä toden takaa ottaneet osaa tähänastisiin taisteluihin. Bukarestin kaakkoispuolella jouluk. 5:ntenä tehty venäläisten hyökkäys oli vähäpätöinen. On mahdoton arvata, miksi venäläiset antoivat romaanialaisten taistella yksinään; he olisivat aivan hyvin voineet jo olla Valakiassa. Vain sen vuoksi voitto kävi meille siellä mahdolliseksi. Tämän jälkeen alkoivat venäläiset vahvistaa voimiaan, he näyttävät nyt ruvenneen pelkäämään oman sivustansa puolesta. Dobrudshastakin he vähensivät joukkojaan ollakseen Valakiassa vahvemmat.
Sotatoimia jatkettaessa oli silmämääränä tuottaa romaanialaisille vielä enemmän tuntuvaa vahinkoa, lyödä nyt varmuudella odotettavat venäläiset heidän kokoontuessaan ja sotaretken lopuksi päästä Tonavan suistamon—Serethin—Trotuksen linjalle. Tämä oli lyhin saavutettava rintama. Sotataloudenkin tilanne kehoitti pyrkimään siihen.
Mackensenin armeijaryhmän piti sijoittaa päävoimansa Buzaun—Focsanin suuntaan, murtaa vuoristosta käsin kiertäen vastarinta, jota lakeudella ehkä kohdattaisiin ja muutoin edetä Tonavan kumpaakin rantaa alaspäin.
Kenraali v. Conrad oli suostunut siihen, että arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä myöhemmin yhtyisi oikealla siivellään hyökkäykseen Trotusta vastaan.
Bukarestin—Ploestin linjan itäpuolella taistelut saivat toisen luonteen kuin tähänastiset. Joukkomme olivat uupuneet eivätkä enää tavanneet vihollista muuta kuin rintaman edessä; kiertämismahdollisuus oli pieni, vihollinen kun lujittautui varsinkin vuoristoon. Venäläinen ilmestyi pian suurilukuisena ja taisteli paremmin kuin romaanialainen. Ampumatarpeiden tuonti — niitä tarvittiin nyt entistä enemmän — kävi epäedullisen yhteyden vuoksi hitaaksi. Alkoivat rankat sateet ja uuden vuoden vaiheilla harvinaisen kovat pakkaset.
Joulukuun 10:ntenä olivat Tonavan-armeija ja 9:s armeija kohdanneet romaanialais-venäläisiä joukkoja Jalomnitzalla ja Mizilin luona Buzaun tällä puolella varustetuissa asemissa. Vielä onnistui murtaa nopeaan vastarinta, 12:ntena kulkea Jalomnitzan poikki ja 15:ntena valloittaa Buzau kovan taistelun jälkeen.
Jo 17:ntenä armeijaryhmä tapasi lakeudella edessään uudet lujat asemat, jotka ulottuivat Tonavalta Calmatuiun suun kohdalta Râmnicu Saratin lounaispuolelle vuoristoon. Tämän länsi- ja luoteispuolella olevilla vuorilla romaanialainen ylläpiti läheistä kosketusta niiden joukkojen kanssa, jotka olivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää vastassa.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli sillä välin tuonut 3:nnenkin bulgaarialaisen armeijan Tonavan oikealle rannalle. Se ei suistamoon saakka kohdannut vakavaa vastarintaa, saavutti tämän joulukuun 24:ntenä ja kääntyi nyt Brailan oikeanpuolista siltavarustusta vastaan, Macinin luona ja siitä alaspäin. Tonavan länsipuolella olevalla lakeudella armeijaryhmä saattoi vasta ampumatarpeita saatuaan ryhtyä hyökkäämään. Sangen katkeran kamppailun jälkeen 9:s armeija joulupäivinä mursi venäläis-romaanialaiset asemat, vihollinen pakotettiin koko rintamalla perääntymään Serethin latvapuolta kohti, etupäässä Brailan ja Focsanin suuntaan.
Sillä ei vihollisen vastarinta Serethin eteläpuolella kuitenkaan ollut vielä likimainkaan murrettu. Aina tammikuuhun saakka venyivät Valakiassa taistelut. Meidän joukkomme olivat pikaisen levon tarpeessa. Huolella ajattelin, kuinka saisin ne tästä kolkasta jälleen suurille sotanäyttämöille. Tosin oli tehty kaikki, jotta Romaanian rautatiet saataisiin taas liikekuntoon. Niiden kuljetuskyky ei kuitenkaan voinut olla suuri. Valmisteltiin sotaväen kuljetusta Tonavaakin pitkin; talven tulo oli kuitenkin niin harvinaisen ankara, että sen jäätyminenkin oli otettava lukuun. Huolimatta kaikista valmistavista toimenpiteistä ei joukkojen poiskuljetus missään tapauksessa voinut käydä nopeasti. Vihdoin, tammikuun 4:ntenä, Tonavan-armeija valloitti Brailan uusien raskaiden taistelujen jälkeen. Serethin se saavutti Buzaun suulle saakka alaspäin. Tonavan-armeijaan liittyen oli 9:s armeija yhtämittaisin taisteluin, joissa venäläinen varsinkin 6 p:nä ahdisti meitä erittäin tuimasti, tunkeutunut Serethille saakka. 8 p:nä se valloitti Focsanin ja sen pohjoispuolella olevan seudun Putnaan saakka.
Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä, jonka hyökkäys alkoi joulun vaiheilla, ei kuitenkaan edennyt vähääkään Trotusta kohti. Joukkojen perinpohjainen uupumus, vuodenaika ja sää vaativat päättämään sotaretken. Mackensenin armeijaryhmän saavuttama linja olikin likimain sama kuin päämääräksi asetettu. Hyökkäys lakkautettiin. Armeijat kaivautuivat saavutetulle linjalle.
Romaanian sotaretken toinen askel oli astuttu ja sotaretki siten päättynyt. Se oli ollut rikas urhoollisten joukkojemme uljaista urotöistä, rikas johtajain suurista päätöksistä alimmasta johtajasta ylimpään armeijanjohtoon saakka, mutta rikas vakavista huolistakin, joita ei kukaan tuntenut raskaammin kuin minä. Olimme lyöneet Romaanian armeijan; tuho-iskun antaminen sille oli ollut mahdotonta. Olimme saavuttaneet, mitä suinkin oli mahdollinen saavuttaa, mutta meidän täytyi kuitenkin jättää Dobrudshaan ja Valakiaan voimia, joita ennen Romaanian sotaan yhtymistä olimme käyttäneet itä- ja länsirintamalla ja Makedoniassakin. Vaikka olimmekin Romaanian armeijan voittaneet, olimme kuitenkin koko sodankäyntiin nähden heikontuneet.
Romaanian sotaretken päättyessä olivat 1916 vuoden syksyn taistelut saaneet lopullisesti meille edullisen ratkaisun. Tulosta ei saavutettu vain Siebenbürgenin, Valakian ja Dobrudshan tappotantereilla, joilla sen ulkonaiset ilmaukset tulivat näkyviin, vaan myös länsirintaman, Isonzon rintaman, Makedonian ja idän kamppailuissa. Se oli ollut kaikkien käytettävinä olevien voimien kokoamista yhteen päämäärään, ententen hyökkäyksen torjumiseen ja elämisen mahdollisuuksien säilyttämiseen itsellemme. Tuo hyökkäys oli mennyt myttyyn ja Valakian apulähteet olivat meidän. Ententen suunnaton ylivoima ihmisiin ja sotatarpeihin nähden oli joukkojemme kunnon ja johtomme varmuuden ja päättäväisyyden johdosta mennyt tyhjiin.
Torjuntataisteluissa saksalaiset joukot olivat monista tappioista huolimatta pitäneet puolensa, itävalta-unkarilaiset olivat osoittautuneet venäläisiä heikommiksi. Bulgaarialaiset olivat tuottaneet monta pettymystä. Turkkilaiset tekivät, mitä olimme heiltä odottaneetkin.
Romaanian sotaretken liikuntataisteluissa oli saksalainen johto uudelleen osoittanut vanhan etevämmyytensä. Saksalaiset joukot, jotka osasivat temmata mukaansa liittolaisetkin, olivat vapaassa itsenäisessä toiminnassa lyöneet vahvan vihollisen. Tämä voi meitä vastaan taistellessaan teknillisten sotakeinojen paljottaisella käyttämisellä saavuttaa menestystä vain siellä, missä olimme puolustuskannalla; missä niitä ei ollut, siellä oli saksalainen taas etevämpi.
Valtavan rintaman kaikilla osilla oli Saksan armeija ja jokainen yksityinen tehnyt parhaansa, kirjaimellisesti antanut viimeisensä. Vain tämän kautta oli käynyt mahdolliseksi se menestys, jonka vuoksi maailmanhistoria on saksalaiselle sotamiehelle laakerin antava. Nyt olimme välttämättä levon tarpeessa. Armeija oli mitä suurimmassa määrin menettänyt taistelutarmoaan ja tavattoman uupunut.
Vihollinenkin näytti väsyneen. Sillä oli kuitenkin vielä ollut voimia menestykselliseen hyökkäykseen Verdunin luona. Ylivoimansa vuoksi se saattoi suoda joukoilleen enemmän lepoa. Meidän tuli ottaa lukuun, että ne toipuisivat pian.
1.
Uuden sotavuoden mahdollisuudet olivat 1916 vuoden edullisesta päättymisestä huolimatta ylenmäärin vakavat. Varmaa oli, että entente vuoden 1917:nkin varalle ryhtyi mitä suurimpiin ponnistuksiin ei ainoastaan tappioittensa korvaamiseksi, mikä oli sille täysin mahdollista, vaan vielä yhä kartuttaakseen voimiaan ja lisätäkseen lukumäärään perustuvaa ylivoimaansa. Sen täytyi niin varhain kuin suinkin ja ankarammin kuin syksyllä 1916 käydä vielä uupuneiden joukkojemme kimppuun saadakseen lopullisen voiton.
Ranska oli jo luovuttanut lapsensa. Sen pataljoonissa oli enää vain kolme komppaniaa neljän asemesta. Mutta siirtomaissaan sillä oli erinomaisen suuri ihmismäärä, josta se yhä enemmän ja enemmän ammensi.
Englanti täydensi ja lisäsi armeijaansa.
Varsinkin Venäjä ryhtyi sangen suuriin muodostelupuuhiin. Divisiooniinsa se jätti vain 12 pataljoonaa, pattereihin vain 6 tykkiä ja ylijäämästä, 4:stä pataljoonasta ja kunkin patterin 7:nnestä tai 8:nnesta tykistä, se muodosti uusia divisioonia. Tämä muodostelu tuotti suuren voimanlisäyksen.
Ranskalaisten upseerien piti uudelleen muodostaa ja kouluuttaa Romaanian armeija. Molempain kansain hengenheimolaisuuden ja sen vaikutuksen vuoksi, joka ranskalaisilla on romaanialaisten henkiseen elämään ja varsinkin Romaanian armeijaan, saattoi odottaa, että ranskalainen upseeri perehtyisi Romaanian armeijan psyykeen ja saisi paljon aikaan.
Oli todennäköistä, että itävalta-unkarilaisista sotavangeista ja Venizelokseen liittyneistä kreikkalaisista muodostettaisiin yhä uusia joukkoja.
Saksalla ja sen liittolaisilla ei ollut mitään, mitä heittää vaakakuppiin vastapainoksi. Ylimmän armeijanjohdon suunnittelema tykistön lisäys ja 13 uuden divisioonan muodostaminen ei ollut täysipätöinen voimain lisäys, entiset ryhmät kun sen kautta heikontuivat. Jalkaväkipataljoonain muodostaminen oli mahdollinen vain kuluvan vuoden täyteväkeä käyttämällä ja pataljoonain mieslukua vähentämällä. Todellisen voimainlisäyksen olisi puolalaisen armeijan luominen tuottanut. Pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se onnistuisi. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin hankkia Saksasta ja sen liittolaismaista mahdollisimman suuret ihmisvarat.
Sotateollisuus, joka entente-valtioissa oli kehittynyt yhä pitemmälle, lisäsi edelleen uhkaavassa määrässä vihollisen miesluvusta johtuvaa ylivoimaa. Se työskenteli yksinomaan sotaa varten. Julaistiin laajakantoisia, työväestöä koskevia pakkolakeja ja määräyksiä ja alistuttiin niihin ilman sanottavaa vastustusta. Työvoimia oli riittävästi käytettävissä. Mitään raaka-aineita ei puuttunut, tuotanto ei ollut vähentynyt, elämä entente-maissa kulki säännöllistä latuaan. Valtameret olivat vapaasti niiden käytettävissä. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat antoivat nyt mitä suurimmassa määrässä apuaan ja loivat uutta. Teknillisiltä varustuksiltaan kehittyivät ententen joukot yhä täydellisemmiksi ja saavuttivat siihen saakka kuulumattoman voiman. Lännessä tämä oli käynyt armottomasti ilmi. Myöskin idän taisteluissa vuonna 1916 olivat teknilliset sotavälineet ja nimenomaan ampumatarpeet hyvin huomattavasti lisääntyneet. Venäjä oli sijoittanut osan omista sotatarvetehtaistaan Donets-joen hiilialueelle ja laajentanut niitä suuresti. Japani valmisti varustuksia yhä uutterammin. Sitten kun Muurmanin rata oli valmistunut ja Siperian rautatietä oli teknillisesti paranneltu, lisääntyi tietysti tavaran tuonti Japanista, Amerikasta, Englannista ja Ranskasta. Entente pystyi kaikilla sotanäyttämöillä kohottamaan yhä korkeammalle mieslukuun perustuvan ylivoimansa sotatekniikan kaikilla eri aloilla saavutetun voimanlisäyksen avulla ja tuhoamaan meidän joukkojamme vielä enemmän kuin Sommen ja Verdunin taistelukentillä.
Meidän sotavoimiemme vahvistamiseksi saattoi ja täytyi teollisuutemme tehdä paljon. Oli ymmärrettävää, että kestäisi kauan, ennenkuin suunnitelmat tässä suhteessa toteutuisivat. Varmaa oli, etteivät meidän sotatarvetehtaamme valtavasta tuotannostaan huolimatta, saivatpa ne työväkeä kuinka paljon hyvänsä, mitenkään kyenneet pääsemään vihollisen saavutusten tasalle, niin kauan kuin sen suurenmoinen teollisuus sai edelleen häiritsemättä työskennellä rauhallisia aikoja muistuttavissa olosuhteissa. Tasavertaisiin voimiin ei siis tässä suhteessa voitu ehtiä.
Mieslukumme ja sotavarustustemme ollessa tuntuvasti heikompia oli pantava painoa sotajoukon puolustuskuntoisuuden kehittämiseen. Oli luonnollista, että se tällaisissa oloissa oli mitä huolellisimmin asestettava, järjestettävä sekä kouluutettava. Kaikki välttämättömät valmistukset oli tehty. Mutta me tiesimme, että vihollinen pian mukautuisi meidän uusiin menetelmiimme. Voittoennätyksemme oli siis ohimenevää laatua.
Ylin armeijanjohto oli pakotettu ottamaan lukuun, että vihollisen miehistön ja sotavälineiden valtava ylivoima 1917 vuoden kuluessa oli käyvä vielä paljoa tuntuvammaksi kuin vuonna 1916. Se sai pelätä, että rintamamme eri osissa riehuisi aikaisin "Sommen taisteluja", joiden raivoa meidänkään joukkomme eivät ajan pitkään jaksaisi kestää. Sitä suuremmalla syyllä, kun vihollinen ei suonut meille minkäänlaista levon hetkeä eikä aikaa sotavarustusten kokoamiseen. Asemamme oli ylen vaikea ja keinoa selvitä siitä oli tuskin löydettävissä. Emme voineet ajatella omaa hyökkäystä, olimme pakotetut säilyttämään reservimme puolustuksen varalle. Minkään entente-valtion romahdusta emme uskaltaneet toivoa. Häviömme näytti selvältä, jos sota jatkui. Tämän lisäksi olivat meidän tahollamme taloudelliset edellytykset uuvutussodan käyntiin sangen epäsuotuisat. Kotoiset voimat olivat peräti väsytetyt. Me olimme huolissamme elinehdoistamme ja samalla sielullisesta joustavuudestamme. Me emme taistelleet nälkäsaarrolla eikä kiihoitustyöllä viholliskansojen mielentilaa horjuttaaksemme. Kun tarkasteli tulevaisuutta, näytti se ylen synkältä. Se ylpeä ajatus yksin rauhoitti, että me olimme siihen asti jaksaneet vastustaa ylivoimaista vihollista ja olimme kaikkialla omien rajojemme ulkopuolella.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta täysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli elokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä vähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo syyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria selkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista — Cambrain editse St. Quentiniin — La Fèreen — Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle, minkä kautta suoristuisi Albertista — Roye'han — Noyonin lounaispuolitse — Soissinsiin — Vailly sur Aisneen johtava laaja kaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja Michel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin linjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten asemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja valmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti. Syyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin asemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat vain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja toimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne riittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä emme voineet valmistaa tällaisia asemia.
Asemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja kotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon sodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä tuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi. Mutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen. Tulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy luottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä meille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha, häviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus sukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla turvauduttiin puolustukseen.
Nimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä vähän kuin nimitys "häikäilemätön" sukellusvenesotakaan.
Syyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että presidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa pidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan yksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa katkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota mielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen Majesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi annettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin esittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka tapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia. Minä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin, vaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen epäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon paremmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin rauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella jännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta tarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko marraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen välitykseensä.
Nyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli ryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän hankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä koettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää heikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon sekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin ponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän rauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun puoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että me tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian toteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan päätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin sotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt rauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus, joka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että päättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme hylättäisiin.
Hänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut rauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa tuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan. Joulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten rauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli näkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa ilmoituksessa.
Rauhaa koskeva tiedonanto otettiin ententen sanomalehdistössä mahdollisimman epäsuosiollisesti vastaan. Mitään sovinnonmahdollisuutta ententen kanssa ei kohta voinut enää ottaa lukuun. Se oli sitoutunut päätöksiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka ainoastaan meidän täydellisen häviömme kautta olivat toteutettavissa. Tammikuun 30 päivänä entente antoi vastauksensa, jolla se selvästi osoitti, että se tahtoi meidän tuhoamme. Väite, että tarjouksemme sävy jo ennakolta teki sen menestymisen mahdottomaksi, ei ole paikallaan. Koko asemamme pakotti meidän käyttämään luottavaa kieltä. Minä asetuin myöskin sotilaallisista syistä sille kannalle. Joukkomme olivat aikaansaaneet valtavan paljon. Miten olisivat ne asian ymmärtäneet, jos me olisimme toisenlaista puhetapaa käyttäneet? Rauhantarjous ei saanut vahingoittaa joukkojemme sotakuntoa eikä se sitä tehnytkään, tarjous kun pysyi yksinäisenä ja joukkojemme henki oli vielä hyvä. Jos entente olisi rehellisesti halunnut oikeus- ja sopimusrauhaa, niin olisi se saattanut ja sen olisi täytynyt saapua neuvottelupöydän ääreen. Siellä olisi se voinut esittää vaatimuksensa. Jos neuvottelut Saksan edustajien mahdollisesti osoittaman valtaushalun vuoksi olisivat rauenneet, niin olisihan ententella ollut tilaisuus nostattaa meidän kantaamme vedoten kansansa jälleen taisteluun. Me sen sijaan emme tässä tapauksessa olisi enää voineet saada jo silloin rauhaa kaipaavaa Saksan kansaa kamppailuun. Vielä vähemmän olisivat sotaan väsyneet liittolaisemme meitä seuranneet. Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksu osoittaa vakuuttavasti, että me tehdessämme tarjouksemme olimme valmiit oikeus- ja sopimusrauhaan.
Ententen epäävä kanta tällöin ja kaikissa myöhemmissä tilaisuuksissa todistaa myöskin selvästi, ettei se halunnut ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, koska ne olisivat ilmaisseet maailmalle meidän rauhan valmiutemme. Se pelkäsi tuon seikan johtavan tuhoamiskiihkon heikentymiseen omassa piirissään ja se tahtoi meidät kuitenkin rauhanteossa ratkaisevasti lyödä sekä heikentää.
Tällä välin oli nyt presidentti Wilson kuitenkin joulukuun 18 päivänä laatinut sotaakäyville valloille nootin "saadakseen selville kaikkien nyt sotaakäyvien valtojen mielipiteet ehdoista, joiden perusteella sota voitaisiin lopettaa". Presidentti tahtoi ilmeisesti vertailla kummankinpuolisia vaatimuksia ja hakea sovinnon keskitien. Hän ajatteli rauhaa ilman voittajia ja voitettuja. Nootti jätettiin 21 päivänä. Valtakunnan hallitukselle oli marraskuussa ilmoitettu tästä Wilsonin aikomuksesta. Sen käsityksen mukaan oli silloin presidentin pitkäaikaisen vitkastelun vuoksi kyseenalaista, toteuttaisiko tämä tosiaan myöskin aikomuksensa. Hallituksen kantaa en minä kuitenkaan yksityiskohtia myöten tunne.
Neliliiton hallitukset ehdottivat jo joulukuun 26 päivänä, että sotaakäyvien valtojen edustajat kokoontuisivat hetimiten puolueettomaan paikkaan. Ne poikkesivat Wilsonin tarkoituksista siinä, että halusivat neuvotella välittömästi itse vastustajien kanssa. Amerikanvastainen mieliala Saksassa lienee ollut siihen vaikuttamassa. Entente oli kuitenkin täysin hylkäävällä kannalla. Vastaus, jonka se tammikuun 12 päivänä antoi, vahvisti joulukuun 30 päivän nootin; se ehkä osoitti vain vielä suurempaa tuhoamiskiihkoa kuin viimeksimainittu. Siitä ilmeni Lloyd Georgen rautainen tahto, tuon miehen, joka joulukuun alussa oli muodollisestikin ottanut käsiinsä hallitusvallan Englannissa. On hyvä lukea yhä uudelleen ne vastaukset, jotka entente antoi meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin noottiin. Monen käsitys sopimusrauhan mahdollisuudesta tulee sen kautta selvenemään.
Kumpikin yritys rauhan lähentämiseksi oli siten rauennut. Sota oli ententen tahdosta edelleen jatkuva. Ainoastaan asevoimin piti se ratkaistaman. Voitto taikka tappio oli oleva tunnussanana. Tämän johdosta oli pakko varustautua edelleen ja ylläpitää taistelunhalua vaatimuksiamme vastaavalla tavalla, mutta samalla oli käytettävä myöskin kaikkia niitä taistelukeinoja, joita Saksalla saattoi olla.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme arvioidessamme asemaa ja, ikävä kyllä, oikeutetusti epäillessämme rauhanhankkeen onnistumista ryhtyneet jo aikaisin sotilaallisesti tutkimaan sukellusvenesotaa jyrkemmässä muodossa tapahtuvana vedenalaisena saartosotana.