Ne tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli kompastunut.
Silloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi kuuden ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja pontevasti "Jao!" Poni oli jo virran toisella puolen.
Miehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie Winkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi he eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä pyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes Wee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce kirkaisi.
"Kuka sinä olet?" kysyi yksi miehistä.
"Minä olen evelsti sahibin poika, ja minun käskyni on, että te heti menette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun teistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on loukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan."
"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?" kuului naurava vastaus."Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!"
"Sanokaa, että minä lähetin teidät — minä evelstin poika. He antavat teille lahaa."
"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin voimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja", sanoi ääni takaa.
Nämä olivat peikkoja — pahempia kuin jättiläiset — Wee Willie Winkie sai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta hän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuunottamatta hänen äitinsä ayahia, oli paljoa häpeällisempää kuin mikä uppiniskaisuus tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:nnen rykmentin everstillä, oli peljättävä rykmentti takanaan.
"Aiotteko viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana ja levottomana.
"Aiomme kyllä, pikku sahib Bahadur", sanoi pisin miehistä, "ja sitten syömme teidät myöhemmin".
"Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie Winkie. "Miehet eivät syö toisia miehiä."
Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: — "Ja jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen. Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"
Alkuasukasten kieltä — Wee Willie Winkie osasi kolmeakin — tuo poika helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.
Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: — "Voi teitä, hullut miehet! Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkoisen sotajoukon sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä jos me otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko laakson. Meidän kylät ovat laaksossa, ja me emme pääse pakoon. Tuo rykmentti on täynnä piruja. He potkaisivat Khoda Yarin kylkiluut poikki, kun hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta, niin he polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä, kunnes ei mitään ole jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan palkinnon. Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän jumalansa, ja he eivät säästä ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle pahaa."
Se oli Din Mahommed, virasta erotettu everstin tallirenki, joka täten mielet käänsi, ja nyt seurasi kiivas ja vihainen keskustelu. Wee Willie Winkie seisoi ylempänä kuin Miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vain tietäisi hänen pulastaan.
* * * * *
Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:nteen rykmenttiin, vaikka kyllä everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisiin ajaen ylös jokaisen huonekorpraalin, jonka vain tapasi. "Ylös, pojat! Jotain on tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.
"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut", jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä pataanit jo ovat ottaneet hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran toiselle rannalle."
"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun virran yli!"
Sitten E-komppania, useimmat paitahihasillaan, kiiruhti pelastamaan kallista henkeä, jälkijoukon kärttäessä hikoilevaa kersanttia kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä, kun 195:nnen rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin eversti, niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti komppaniansa, joka juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.
Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi laukausta.
"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He eivät saa nähdä meitä pojan luona!"
Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.
"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti MissAllardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"
Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss Allardycen helmaan.
195:nnen rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.
Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä antoi hänelle anteeksi arestistakarkaamisen, luvattiin hänelle hyväkäytösmerkki niin pian kuin vain äiti ennättäisi ommella sen hänen takkinsa hihaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka sai hänet ylpeilemään pojastaan.
"Hän oli sinun omaisuutesi, Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie, osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti tulisi minua hakemaan, kun minä lähetin Jackin kotiin."
"Sinä olet sankari, Winkie", sanoi Liinakko — "kerrassaan sankari!"
"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am Will'ams."
Sillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.
Rudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman huomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian keisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että äidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli tunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi "Intian eläimiä ja ihmisiä" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija Burne-Jones.
Seitsentoistavuotiaana Kipling tuli sanomalehtimieheksi ja sai tilaisuuden matkustella laajalti Bengalissa, Kiinassa, Jaapanissa, ja Pohjois-Amerikassa.
V. 1890 hän siirtyi Englantiin ja julkaisi siellä "Hindostanilaiset ylänkökuvauksensa", jotka yhdellä iskulla tekivät hänen nimensä kuuluisaksi. Tullessaan oli hän tuonut matkalaukun täyden käsikirjoituksia ja hämmästytti pian maailmaa lähettämällä julkisuuteen teoksen toisensa perästä. Ne olivat kuvauksia Intiasta, sen seura- ja sotilaselämästä, sen luonnosta ja eläinkunnasta, ja kaikille niille oli ominaista harvinainen huomiokyky ja rehevä yksityiskohtien rikkaus, mikä antaa kuvauksille persoonallisen näkemyksen ja kokemuksen vakuuttavan leiman. Tekijällä on sitäpaitsi ihmeellinen mielikuvitus, joka tenhoo lukijan alkuperäisyydellään ja valtavalla rikkaudellaan.
Kipling nauttii harvinaisen suurta suosiota ei ainoastaan englantilaisella kielialueella, vaan kautta koko sivistyneen maailman. Kun hän v. 1899 oli sairaana Amerikassa, julkaisi sikäläinen sanomalehdistö jokapäiväisiä tiedonantoja hänen tilastaan ja keisari Wilhelm lähetti hänen puolisollensa myötätuntoisen sähkösanoman.
Kiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa suurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan mitään ala-arvoista.
V. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
Suomeksi ovat hänen teoksistaan ilmestyneet m.m. nuo mainehikkaat, ihmeelliset "viidakkokirjat" ("The jungle book" ja "The second jungle book") nimellä "Indian viidakoista".