Ajatusten niin harhaillessa ympäri ilman mitään kiintokohtaa näki hän viimeiset vietävän sieltä pois. Klaus Bille seurasi heidän mukanaan, mutta Severin Norrby lähestyi kunnioittavasti häntä. "Jalo rouva!" sanoi hän. Kristina ainoastaan katsoi häneen. "Teidän kohtalonne koskee minuun syvästi!"
"Ette suinkaan tahtone tehdä mitään sitä lieventääksenne?"
"Kaiken minkä voin."
"Antakaa vähän viiniä ja leipää äidilleni!"
"Äänessä oli sävy, joka koski tuiman soturin sydämeen."
"Ei täällä", sanoi hän. "Sallikaa minun viedä teidät siihen huoneeseen linnassa, joka on minulle jätetty."
"Vankina?"
"Niin kauan kuin voin suojella teitä, olette vapaa!"
"Kiitän teitä!"
Hän otti Sigrid rouvan käsivarsilleen; muuan soturi kantoi Cecilia rouvaa, ja linnankäytäviä, jotka Kristina niin hyvin tunsi, vietiin hänet muutamaan omista huoneistaan, joka oli luovutettu herra Severin Norrbylle.
Hänen äitinsä laskettiin vuoteelle; ritari pyysi häntä sulkemaan oven ja riensi hankkimaan mitä tarvittiin. Kristinan täytyi yksin huolehtia äidistään ja sisarestaan.
Ritari palasi tuoden pyydetyt ravintoaineet, ja viinissä kastettu leipä näytti Sigrid rouvasta maistuvan hyvin. Hän söi sen puoliunissaan, tietämättä missä oli.
"Olen nähnyt hirveää unta", sanoi hän. "Mutta sen kerron huomenna."
Ja samassa hän nukkui sikeästi.
Kristina oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja hirvittäväin näkemiensä muistoihin, ettei hän jaksanut ajatella mitään tulevia.
"Pyytäisin kysyä, enkö voi tehdä mitään hyväksenne?" kysyi ritari.
Kristina kohotti päätään.
"Lapseni?"
"Tahdotteko saada heidät tänne?"
"En, en!"
"Tahdotteko, että teidät viedään heidän luoksensa?"
Kristina katsoi äitiinsä ja sisariinsa. "Kuinka pääsen, täällä?" sanoi hän.
"Minusta kyllä olisi parasta, että lapsenne noudettaisiin tänne; vastaan hengelläni kaikesta, mikä kuuluu teille! Täällä voin antaa teille suojaa, mutta kotonanne on se minulle mahdotonta."
"Ettekö luule kotirauhaa pidettävän kunniassa?"
"Nyt ei näytä pidettävän kunniassa mitään."
"Kuka lapset noutaisi?"
"Minä itse!"
"Sallikaa minun tulla mukaan!"
Ehdotus näytti ritaria miellyttävän. "On mahdollista", sanoi hän, "ettei minuun luotettaisi, jos menisin yksin. Mutta teidän on otettava miehen hattu ja viitta, niin pääsemme huomaamatta."
Kristina pukeutui nopeasti ja he lähtivät. Ritari sulki molemmat nukkuvat sairaat lukon taa ja otti avaimen talteensa.
Kadut olivat melkein autiot ja tyhjät. Siellä ja täällä paloi joku lyhty, mutta kaikki ikkunat olivat suletut ja pimeät. Kristina rouvan koti oli aivan pyhän Jaakopin kirkon lähellä, ja he suuntasivat askeleensa sinne. Portin edessä seisoi kaksi henkilöä, jotka nähdessään Kristinan äkkiä tempasivat hatun päästään.
"Kristina rouva!" huudahtivat molemmat.
"Uskolliset palvelijani!" sanoi hän.
Portti aukeni, Kaarina ja Niilo syöksähtivät häntä vastaan.
"Äiti, miksi olet viipynyt niin kauan!" huusi poika.
Mutta sisältä kaikuivat lasten äänet. "Pienokaiseni!" huudahti Kristina, ja unhottaen ritarin riensi hän heidän luoksensa heittäen viitan Kaarinalle.
Tämä, nähtyään että saattaja oli ylhäinen herra, pyysi tätä astumaan huoneeseen. Severin herra teki sen uteliaisuudella, joka kummastutti häntä itseäänkin. Kaikki mikä kuului tälle naiselle, alkoi merkillisesti kiinnittää hänen mieltään, ja hän antautui mielihyvällä siihen.
Huoneessa oli vanha, harmaahapsinen pappi; vieraan nähdessään kysyi hän heti, eikö linnassa tarvittaisi häntä. Ritari sanoi jättävänsä sen Kristinan päätettäväksi.
"Niin, hän tuntee minut", sanoi pappi.
Kristina tuli kohta ja lankesi isä Johanneksen jalkoihin. "Nyt on katkerin hetki tullut", sanoi hän.
"Neuvoni…?"
"Sitä olisi minun pitänyt seurata!"
"Jumala teitä auttakoon!"
"Rukoilkaa kanssamme puolestamme!"
"Sen teen!"
"Rakas isä, tahdotteko seurata meitä?"
"Vaikkapa synkimpäänkin vankilaan!"
"Sen tiesin!" Kristina suuteli hänen kättään ja nousi. "Herra ritari!" sanoi hän rukoillen. "Sallikaa minun ottaa kaikki nämä mukaan."
"He saavat seurata!"
Hankittiin kantotuoli ja siihen sullottiin kaikki lapset ja joukko tyynyjä. Kolme pienintä nukkuivat jo, Niilon ja Ilianan käskettiin olla hiljaa. Neljä palvelijaa tuli tuolia kantamaan. Kaarina ja isä Johannes kulkivat kukin puolellaan, Kristina rouva ja herra Severin Norrby seurasivat jälestä.
Linnan portilla ei kukaan rohennut kysyä mitään ritarin nähdessään. Ritari näytti tietä, vihdoin olivat he ovella, ja koko saattue astui sisään. Cecilia rouva oli valveilla ja kertoi, että oli aiottu sillaikaa murtautua sisään.
"He ovat etsineet minua!" sanoi Severin Norrby. "Menen heti kuninkaan luo. Hankin teille mitä tarvitsette, mutta älkää avatko kenellekään muille kuin minulle."
Kaarina oli poiminut pienokaiset pois kantotuolista, ja kantajat poistuivat ritarin mukana.
Tyynyistä laitettiin vuode lattialle, ja lapset pantiin siihen maata. Cecilia kertoi sillävälin isä Johannekselle, mitä oli tapahtunut, sikäli kuin saattoi epätoivoissaan rakkaan herransa ja vävynsä tähden.
"Tiedättekö, missä he ovat?" kysyi Johannes.
"Täällä linnassa."
"Kyselen sitten."
"Aiotteko mennä heidän luoksensa?"
"Kyllä, he voivat tarvita minua."
"Taivas teitä siunatkoon! Sanokaa hänelle, ettei eromme ole oleva pitkä, vaikka hänen… täytyisi mennä edeltä…"
Kotvan kuluttua kuului koputus ovelle.
"Kuka siellä?" kysyi Kaarina.
"Severin Norrby."
Ovi aukeni, ja Kristinan levoton, kysyvä katse suuntautui ritariin.
"Tuon hyviä uutisia!"
"Puhukaa, herra!"
"Tässä", sanoi ritari pannen pienen pergamenttipalan hänen käteensä."Se on kuninkaalta."
Kristina luki:
"Herra Erik Juhananpoika olkoon heti vapaa.
Kristian kuningas."
"Tekö olette saanut tämän aikaan?"
"Pyysin sitä."
Cecilian ilo oli yhtä kiihkeä kuin oli ollut hänen surunsakin."Herrani kyllä toimittaa toisetkin vapaiksi!" huudahti hän iloissaan.
Severin herran neuvosta päätettiin, että isä Johannes tämän kallisarvoisen paperin avulla hankkisi pääsyn vankien luo. Ritari hankkisi tiedon, missä he olivat, ja ilmoittaisi sen.
"Omasta puolestanne ei teillä ole enää mitään pelättävää", sanoiNorrby Kristinalle.
"Kuninkaan sydän on siis lauhtunut?"
"Sitä en tahdo sanoa, mutta hän on hyväksynyt takaukseni."
"Nyt tunnen köyhyyteni", sanoi Kristina. "Voin ainoastaan ottaa vastaan hyviä töitä, enkä osoittaa kiitollisuuttani."
"Kenties tulee päivä, jolloin voitte sen", sanoi ritari hieman liikutettuna. "Siihen mennessä teen kaiken voitavani palvellakseni teitä."
Kohta tämän jälkeen hän lähti, ja isä Johannes seurasi häntä.
Kristina ei ollut huomannut ritarissa mitään erikoista, hänen ei juolahtanut mieleensäkään, että kukaan uskalsi himoita häntä, Sten Sturen leskeä. Mutta Kaarina oli nähnyt ritarin silmistä, mitä hänen mielessään liikkui, ja hänet valtasi hämmästys ja inho. Millään hinnalla ei hän tahtonut ilmaista Kristina rouvalle tätä hävyttömyyttä.
Ei edes Severin Norrby voinut avata ovea vankien huoneeseen. Kuningas oli ankarasti kieltänyt sen; päivänkoitteessa oli heidät vietävä linnasta, silloin saivat heitä puhutella, ketkä olivat läheisyydessä.
Isä Johannes jäi ovelle odottamaan.
Vihdoin aamun ensi kajossa avattiin ovi vangittujen huoneeseen, ja sotilaskujan läpi vietiin heidät linnansaliin. Johannes seurasi jälestä, paperi, joka hänellä oli kädessään, avasi hänelle tien.
Tuokion kuluttua astui vastakkaiselta puolelta saliin Didrik Slagheck parvi sotaväkeä mukanaan. Hänellä oli kädessään paperi, jonka avasi ja luki. Se sisälsi pannaanjulistettujen kerettiläisten kuolemantuomion, jonka hengellinen tuomioistuin oli henkensä uhalla allekirjoittanut ja kuningas vertavuotavin sydämin katsonut velvollisuudekseen vahvistaa.
Didrik Slagheck lisäsi, että tuomio oli kahden tunnin kuluttua pantava toimeen. Sen jälkeen poistui hän huoneesta sotureineen.
Isä Johannes kuuli oven sulkeutuvan, ja hän kiitti Jumalaa, kun sai huomaamatta jäädä tänne, täällä saattoi hän olla hyödyksi.
Seurasi kamala näytelmä. Kun ihminen seisoo iäisyys silmien edessä, silloin esiintyy hän omana itsenään. Siinä kirottiin ja sadateltiin, rukoiltiin ja vaikeroitiin ja kieriteltiin lattialla. Vain harvat kestivät miehinä kohtalonsa ja iloitsivat melkein, kun pääsivät paremman hallituksen alamaisiksi.
Erik Juhananpoika (Vaasa) seisoi pystypäin; hän näytti koettavan rohkaista kauhistunutta Joakim Brahea, joka ainoastaan itki ja nyyhkytti kuin heikko nainen.
Isä Johannes meni Erik herran luo, sillä tällehän hänellä etupäässä oli asiaa. Tämä tunsi hänet heti.
"Tuotte viestejä minulle", sanoi Erik herra vilkkaasti.
"Niin", vastasi Johannes, "viestejä ja terveisiä." Näin sanoen antoi hän paperin.
Erik herra luki, ja hänen kasvoillaan näkyi punan häivähdys. Hymyillen taittoi hän paperin kokoon ja sanoi sen jälkeen: "Oletteko tavannut Cecilia rouvaa?"
"Kyllä, herra!"
"Kuinka hän voi?"
"On vaipunut rukouksiin puolestanne."
"Mutta hänen oma mielialansa?"
"Se on nöyrä ja alistuvainen!"
"Luojan kiitos! Sanokaa hänelle, että tulen menettelemään kuten kunniallinen ritari."
Sen jälkeen kääntyi jalo herra onnettomuustovereihinsa ja sanoi kuuluvalla äänellä:
"Rakkaat ystävät, Jumala on laupeudessaan lähettänyt meille yhden palvelijoistaan; ettekö tahdo, että hän valmistaa meidät kaikki viimeiselle matkalle?"
"Kyllä, kyllä!" huusivat kaikki ylen äänekkäästi.
"Jättäkäämme siis kaikki maalliset ja ajatelkaamme ainoastaan iäisyyttä", lisäsi Erik herra. "Minulle on tosin tarjottu armoa, kas tässä kuninkaan omakätinen allekirjoitus, mutta kanssaveljeni ovat kunniallisia herroja, ja Jumalan nimessä tahdon kuolla heidän kanssansa."
Näin sanoen repäisi hän pergamenttiliuskan kahtia ja heitti lattialle.
Kuului ihailun hälinää.
"Ja nyt, jalot herrat, alkakaamme!"
Isä Johannes oli valmis ja alotti hartaan rukouksen.
Puolipäivän rinnassa avautuivat jälleen ovet linnansaliin, suuri joukko sotaväkeä astui sisään Klaus Billen ja Didrik Slagheckin johdolla. He tapasivat vangit polvillaan ja Johanneksen heitä siunaamasta.
"Mitä tämä on!" huusi Didrik Slagheck. "Kuinka pappi on tullut tänne?"
Herrat nousivat vitkaan, kukaan ei välittänyt vastata.
"Vastatkaa, mitä on teillä täällä tekemistä?"
"Saarnaan lohdutuksen ja sovituksen sanaa", sanoi Johannes. "Jumala on ollut kanssamme!"
"Jumalan tahto on, että kerettiläisten on kuoltava synneissään, ja te olette pirun lähettiläs!" huusi Didrik heiluttaen uhkaavasti miekkaansa.
"Älkää koskeko häneen!" huudahti Magnus Gren. "Me menemme pelkäämättä kuolemaan, hän on vuodattanut sen ylle taivaan valoa!"
"Silloin on hän valhetellut! Pian, pappi, sano, että kaikki nämä ovat kadotuksen omat!"
"Pelastetut he ovat, kuten toivon."
"Tottele, tai olet surman oma!"
"Jos Jumala niin tahtoo. Jollei hän tahdo, et voi minulle mitään."
"Sepähän nähdään!" Ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, oli hän pistänyt.
Kuului yleinen kauhun huuto! Kaikki hypähtivät luo.
Erik Juhananpoika otti hänet syliinsä.
"Anna hänelle anteeksi, o Jumalani!" Näin sanoen jätti jaloin sielu maallisen tomumajansa käyden itse tietä, jonka oli niin monta kertaa näyttänyt muille.
Ja hänen esikuvaansa seuraten lähtivät toisetkin rohkeasti taipaleelle.
Jo ennemmin oli kuningas valepuvussa ja miestensä ympäröimänä mennyt raatihuoneelle, josta hän tahtoi eräästä ikiomasta katsella näytelmää. Parvekkeella seisoi joukko herroja peittäen ikkunan takana seisovan kuninkaan joukkojen katseilta.
Suurtorilla muodostivat kuninkaan sotamiehet keihäsaidan, ja sen sisäpuolella seisoi pyöveli paljastetuin miekoin. Kuninkaan käskystä oli kuulutettu torvia toitottaen, että jokaisen oli tultava torille näkemään, mihin kuningas aikoi ryhtyä, ja väki oli virrannut torille keihäsaidan ympärille.
He näkivät linnanporttien avautuvan.
"Katsokaas!" huusi muuan vanha työmies. "Tuolla tulevat piispat sotamiesten vartioimina…"
"Herran tähden, hehän ovat kahleissa!"
"Katsokaas ritareita, jotka tulevat edeltä!"
"Hekin kahleissa!"
"Isä", kuiskasi muuan nuorukainen, "mitä pahaa nuo maan mahtavimmat herrat ovat tehneet?"
"Jättäneet valtakunnan vihollisen käsiin, muuta minä en tiedä."
Kuolemaan tuomitut vietiin keihäsaitaukseen.
Herra Niilo Lycken oli raatihuoneen parvekkeelta puhuttava kansalle. Hän sanoi jokseenkin hiljaisella äänellä, ettei kukaan kauhistuisi sitä mitä oli tapahtuva. Vangitut herrat olivat kaikki kerettiläisiä, joita täytyi rangaista. "Se on tosin aivan vastoin kuninkaan tahtoa ja toivomusta", sanoi hän, "mutta hänen täytyy panna toimeen paavin pannajulistus, arkkipiispa Kustaa Trolle on kolme kertaa rukoillut häneltä sitä polvistuen ja kyynelissään…"
Joukosta kuului vihaista murinaa.
"Sitä paitsi ovat nämä herrat vehkeilleet kuninkaan henkeä vastaan", lisäsi Niilo herra.
Silloin kuului kirkas ja sointuisa ääni keihäsaitauksen sisältä.Vanha Vincentius se keskeytti tanskalaisen salamoivin sanoin:
"Tanskan kuningas Kristian valehtelee ja pettää niin sanoin kuin teoinkin. Petollisesti on hän menetellyt ruotsalaisia miehiä kohtaan. Miksei meitä ole asetettu laillisen tuomioistuimen eteen, että ainakin saisimme tietää, miksi meidän on kuoltava. Nyt tapahtuu se ilman tutkintoa ja tuomiota. Mutta me vetoamme asiassamme kuningasten kuninkaaseen; hänen rangaistuksensa on kohtaava kruunatunkin rikollisen, ja muisto siitä väkivallasta, jota hän on tehnyt vapaille miehille, on katkeroittava hänen viime hetkensä."
Piispa tahtoi puhua vielä enemmänkin, mutta torvet toitottivat jälleen ja rummut rämisivät. Nyt tulivat pormestarit ja raatimiehet ja heidän jälestään suuri joukko käsityöläisiä taottuina kahleihin.
Väkijoukosta kuului huudahduksia ja nyyhkytyksiä ja siihen sekaantui aseiden kalske.
Kuningas janosi pedon tavoin verta. Hän antoi merkin.
"Alkakaa!" käski Didrik Slagheck.
Piispa Mathias oli ensimäinen.
Kaikilla katoilla, kaikissa lyhtypatsaissa, jokaisessa ikkunassa näkyi ihmisiä, ja he valittivat ja kirkuivat joka kerran, kun uusi pää putosi. Keihäsaidan ympärillä tunkeili ihmisiä tuhansittain, naisia makasi maassa itkien ja vaikeroiden, monet miehistä seisoivat kalpeina, palavin silmin ja kädet nyrkissä.
Mutta kun veri alkoi valua katuja virtoinaan, silloin kiihtyi katkeruus yhä enemmän, nurina nousi nousemistaan, kunnes se puhkesi hirmuiseen, jatkuvaan huutoon, läpitunkevaan kostonhuutoon, joka sai vastakaikua jokaisessa sydämessä.
Väkijoukko ryntäsi keihäsaitaa kohden, mutta sotamiehet tarttuivat lähimpiin ja heittivät heidät sen sisäpuolelle. Ulkopuolella seisovat näkivät heidän päidensä putoavan.
Kuningasta ärsytti joukon rääkynä ja hän kutsui Didrik Slagheckin puheilleen. Tämä tuli verissään, ja kuningas kuiski hänelle hymyillen. Ja pian nähtiin sotamiesjoukkojen ryntäävän pitkin toria ja katuja ja tunkeutuvan taloihinkin. Tätä nähdessä valtasi kansan sellainen pakokauhu, että he syöksyivät koteihinsa, sulkivat ovet ja luukut ja piiloutuivat kellareihin ja ulkohuoneihin. Teloituksen loputtua olivat kadut ja torit autiot ja tyhjät.
Mutta Suurtoria peitti 82 kuollutta.
Illalla piti kuningas suuret pidot miehilleen, hovipojat juoksivat ympärinsä täyttäen pikareita, mutta hänen armonsa sanoi heille, etteivät häntä miellyttäneet kalpeat posket eivätkä vapisevat kädet. Jolleivät he tienneet miten saivat verta poskiinsa, saattoi hän auttaa.
Kaikkien täytyi olla iloisia, ja ensiksi esitti kuningas Skaran jaStrengnäsin piispojen maljan.
* * * * *
Didrik Slagheck oli kertonut kuninkaalle, miten Severin Norrby oli rakastunut Kristina rouvaan.
Teurastuksen jälkeisenä päivänä astui Severin herra itse kuninkaan luo.
"Mitä kuuluu?"
"Tahtoisin vain kysyä, onko Kristina rouva tuomittu kuolemaan."
"Rakastatko häntä, Severin?"
"Ei suinkaan hänen siksi tarvinne kuolla?"
"Siinä voi olla syytä anteeksiantoon, ja hän saa olla kiitollinen rakkaudestasi."
"Siitä ei hän tiedä mitään."
"Mitä? Etkö ole sanonut hänelle…"
"En mitään, teidän armonne, minun täytyy ensin ansaita onneni."
"Mutta jos hän kieltäytyy?"
"Toivon, ettei hän tee sitä! Kaikessa tapauksessa on minulla teidän armonne sana."
"Se sinulla on!"
"Tahdon vain lisätä yhden asian. Jos Kristina rouva nyt kuolee tai vastaisuudessa tapahtuu hänelle jotakin pahaa, lähden heti teidän armonne palveluksesta ja tarjoudun jollekin vieraalle ruhtinaalle. Pohjolaan en jää."
"Miksi sanot sen minulle nyt?"
"Sentähden, että teidän armonne minun tähteni kiinnittäisi mielensä häneen."
"Tahdot kai vapauttaa hänet?"
"Jääköön hän vankeuteen, mutta ei ankarampaan kuin minä hänet panen."
"Täällä maassa?"
"Täällä linnassa."
"Kunnes noudat hänet?"
"Niin, jos hän suostuu!"
"Mutta jollei hän tee niin?"
"Silloin voi teidän armonne viedä hänet Kööpenhaminaan, jos hyväksi näkee."
"Torniin! Sen teen; tekisin sen heti, mutta sinun tähtesi jääköön…"
Mutta siellä ja täällä jatkettiin yhä murhatöitä.
Vasta marraskuun kymmenentenä päivänä korjattiin ruumiit torilta. Mutta jotta niiden luku olisi täydellinen, täytyi valtionhoitajan ruumis olla mukana, ja se kaivettiin haudastaan. Södermalmiin laitettiin suunnattoman suuri rovio, ja siellä ne poltettiin.
Niin pitkälle oli päästy pääkaupungissa, mutta mitä muualla maassa sanottiin ja tehtiin? Saapui sanomia Kustaa Erikinpojan nostattamasta talonpoikaiskapinasta, mutta siihen kiinnitettiin vain vähän huomiota. Sen ei katsottu paljoa merkitsevän, mutta kuitenkin lähetettiin mieliä rauhoittamaan kautta koko maan kuninkaan nimessä kirjelmä, jossa veritöitä seliteltiin.
Tanskalaiset riemuitsivat. Nyt he luulivat saavuttaneensa päämääränsä, Ruotsin kukistamisen. Kaikki linnat ja läänit annettiin tanskalaisten haltuun, heille uskottiin myös kaikki tärkeät virat. Didrik Slagheck tuli piispaksi Skaraan. Arkkipiispa Kustaa Trollen ja hänen isänsä huostaan uskottiin valtakunnan hallitus. Ja niin lähti kuningas Ruotsista omille mailleen.
Mitä oli tuleva, sitä ei mikään ihmissilmä pystynyt näkemään. Mutta Tanskan kuningas oli pian huomaava, ettei hän ollut voittanut kansaa, vaan ollut ainoastaan herran rankaisevana vitsana niille, jotka itsekkyydestä, voitonhimoisten laskujensa ja kurjan kateuden tähden olivat olleet valmiit kavaltamaan isänmaansa.
* * * * *
Helmikuussa 1521 saapui Tukholmaan sanoma, että Taalain kuparivuorimiehet olivat valinneet Kustaa Erikinpojan johtajakseen.
Pääkaupunki oli tanskalaisten vallassa ja he mellastivat kaikkialla. Mutta missä ainoakaan ruotsalainen sydän sykki, siellä täyttyi se iloisin toivein, ja kuiskaillen rukoiltiin hankkeelle menestystä.
Tukholman linnan vangeillekin saapui vihdoin tämä sykähyttävä uutinen.
Vankila valostui siitä, suru kadotti kärkensä, ja kieltäymykset olivat helpot kantaa; hartaina, jos mahdollista vielä palavampina kuin ennen kohosivat rukoukset taivaalle rakastetun pojan ja sukulaisen puolesta.
Severin Norrby oli lähtenyt Tukholmasta hyvän aikaa ennen kuningasta; syksyllä oli hän piirittänyt Kalmaria ja vihdoin sen valloittanutkin. Urhea Anna Bjelke oli ottanut osaa puolustukseen, vihollisen kuula kaasi hänet maahan, ja hän oli niin onnellinen, että sai kuolla ennenkuin tarvitsi väistyä paikaltaan.
Voittaja oli siksi ritarillinen, että käski antaa hänelle sotilaallisen hautauksen kaikella sillä loistolla, mikä päällikölle kuului, ja niin voittajat kuin voitetutkin seisoivat haudalla paljain päin. Maahanlaskemisen jälkeen ammuttiin haudalla kiväärin laukaus, ja Severin Norrby virkkoi kovalla äänellä: "Kymmenen sellaista naista kuin Anna Bjelke tekisivät maan voittamattomaksi. Kunnia hänen muistolleen!" Tanskalainen merisankari jäi muutamiksi kuukausiksi Kalmariin. Mutta eräänä talvipäivänä ilmestyi hän äkkiarvaamatta Tukholman linnaan ja ilmoittautui Kristina rouvalle. Tämä kalpeni hieman, mutta otti sitten hänet vastaan äitinsä ja sisarensa keralla.
Lyhyen aikaa keskusteltuaan läsnäolijain kanssa pyysi hän puhutellaKristina rouvaa kahdenkesken.
Toiset aavistivat, mistä oli kysymys, ei vain hän. Kuinka he katuivatkaan, etteivät olleet häntä valmistaneet.
"Hän tehköön kuinka tahtoo", sanoi Sigrid rouva. "Mutta ennemmin tahdon, että minut pistetään säkkiin ja hukutetaan, kuin näen hänet tanskalaisen miehen omana."
"Poikani pahimman vihollisen!" huokasi Cecilia rouva. He olivat väärässä, Kristina tiesi, mitä oli tuleva. Hän kalpeni ajatellessaan kohtaloa, joka tämän jälkeen odotti hänen lapsiaan ja sukulaisiaan.
Mutta hän ei ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Samalla arvokkuudella sanoissa ja eleissä, joka oli ollut valtionhoitajan puolisolle ominainen, pyysi hän ritaria istuutumaan eräällä niistä kurjista puutuoleista, jotka olivat huoneen ainoat huonekalut.
Itse istuutui hän toiselle ja odotti hiljaa, mitä ritarilla oli sanottavaa.
Tämän silmissä oli suru Kristina rouvan vain kaunistanut, ja hän rakasti häntä sanomattomasti. Tunteitaan ei hän voinut pukea sanoihin, ja niin alkoi hän lyhyin, katkonaisin lausein puhua asemasta Ruotsissa. Kuningas katui mitä oli tapahtunut… hän tahtoi hyvittää minkä voi… nimittää käskynhaltijan, jolla olisi rajaton valta. Hänet, Severin Norrby, oli siksi ajateltu, mutta hän ei tahtonut ottaa tarjousta vastaan muilla ehdoin kuin että Kristina rouva suostuisi tulemaan hänen puolisokseen.
Kristina hylkäsi tyynesti ja arvokkaasti hänen tarjouksensa. Alussa ei ritari voinut löytää sanoja, sitten puhkesi hän kiihkeihin soimauksiin. Kristina oli osoittanut hänelle suopeutta, ottanut vastaan hänen palveluksiaan, puhunut kiitollisuudestaan…
"Se on aina teitä seuraava", vastasi Kristina. "Ja todistuksena siitä pyydän teitä ottamaan vastaan tämän sormuksen, ainoan kalleuden, joka minulla on jälellä muinaisilta päiviltä."
Hän otti sormuksen sormestaan ja ojensi sen ritarille.
Ritari taisteli liikutustaan vastaan. Sellaista muistoa Kristina Gyllenstjernalta ei hän voinut hylätä, ja niin vei hän käden kunnioittavasti huulilleen ja otti sormuksen sanoen: "Tämä on kallisarvoisin muisto mitä minulla on!" Syvään kumartaen riensi hän pois; nöyryytys, loukattu turhamaisuus pani hänen verensä kuohuksiin. "Suojelkoon hän itseään niin hyvin kuin voi!" jupisi hän itsekseen. "Minä en siitä enää tästedes välitä!"
Ja muutaman viikon kuluttua tuli kuninkaalta käsky, että ruotsalaiset rouvat oli ensi avovedellä vietävä Kööpenhaminaan ja pantava Siniseen torniin.
Huhtikuun lopulla vietiin heidät sinne viheliäisellä tanskalaisella aluksella. Monet ylhäiset rouvat, joiden miehet oli teloitettu, saivat saman kohtalon. Kaikki toivoivat, että vapahtaja oli pian tuleva ja päästävä heidät kahleistaan.
14.
Vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika vietti päiviään Mariefredin luostarissa eräänlaisessa vapaaehtoisessa vankeudessa. Hänen korkean arvonsa tähden oli hänelle laitettu kaikki mukavuudet, mitä luostari voi hankkia, ja uutiset ulkomaailmasta tuotiin ensiksi hänelle.
Tukholman verilöyly sai hänet kauhuihinsa, mutta tieto vanhan ystävänsä, hurskaan Johanneksen kuolemasta liikutti hänet kyyneliin.
"Nyt ei minulla ole enää ketään, ketään maailmassa!" huudahti hän katkeralla surulla.
Kristina rouva ja monet ylhäiset herrat ja rouvat lähettivät viestejä ja kirjeitä rukoillen häntä Kristuksen nimessä, että hän koettaisi hellyttää Kristianin julmaa ja kovaa mieltä.
Samaan aikaan saapui nuori herra Kustaa Erikinpoika pakolaisena hänen luoksensa, pyytäen neuvoa ja apua. Hän ei tarkoittanut mitään vähempää kuin kuninkaan vallan musertamista ja isänmaan vapauttamista tanskalaisesta sorrosta.
Mutta pettynein toivein täytyi nuoren Kustaan hiipiä salavihkaa pois, ja vanha piispa katsoi menetelleensä sangen jalomielisesti, kun ei antanut ilmi pakolaista. Mutta jos hän sen jälkeen olisi kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt armoa joillekin vihoihin joutuneille, olisi se saattanut heittää epäluuloja hänen itsensä ylle. Ja sentähden jätti hän kaikki kirjeet vastaamatta, hän oli liian vanha enää sekaantuakseen mihinkään maallisiin asioihin.
Tieto siitä, että kuningas vihdoin oli matkustanut Tukholmasta, tuntui hänestä huojennukselta. Mutta tieto julmuuksista, joita hän pani toimeen matkalla, vaikutti lamauttavasti jokaisen ruotsalaisen mieleen. Pelolla ja vavistuksella odotti arkkipiispakin mitä oli tuleva.
Tosin kerrottiin salavihkaa miehestä mieheen, että nuori Kustaa Erikinpoika oli huudettu Taalainmaan päämieheksi, mutta siitä ei uskaltanut paljon toivoa, ja vanha piispa huusi vaikeroiden, että nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut; ankara kuningas ei antaisi koskaan anteeksi sitä, ettei hän ollut lähettänyt Kustaa herraa Tukholmaan sidottuna käsistä ja jaloista.
Niin monet sieluntäristykset päättyivät siihen, että vanhus vaipui sairasvuoteelle. Veljet pitivät hänestä suurinta huolta, mutta kuitenkin valitti hän alituiseen, että hänet lyötiin laimin ja että kaikki hänen hoitajansa olivat Kristianin lähettejä, joilla oli salainen käsky ottaa hänet hengiltä.
Silloin ilmoittautui eräänä päivänä palveleva sisar läheisestä luostarista ja antoi abbedissalta kirjeen luostarin priorille. Niin pian kuin tämä oli sen lukenut, päästettiin sisar sisään.
Nunnalla oli tiheä huntu kasvoillaan, mutta hänen liikkeistään ja äänestään saattoi havaita, että hän oli vanha nainen.
"Tahdotte ottaa hoitaaksenne hänen armoaan arkkipiispaa?" kysyi priori katsellen häntä uteliaasti.
"Niin, jos se sallitaan minulle."
"Hän ei anna hoitajalleen rauhaa yöllä eikä päivällä."
"Minä tarvitsen niin vähän unta."
"Voitte saada apua, milloin haluatte."
"Jos sitä tarvitaan."
Priori epäröi tuokion. "Seuratkaa minua!" sanoi hän sitten äkkiä ja meni hänen edellään. Kun he tulivat piispan huoneen ovelle, sanoi palveleva veli, joka avasi oven heille, että hänen armonsa nukkui.
"Meidän täytyy odottaa hänen heräämistään", sanoi priori. "En voi täyttää pyyntöänne ilman armollisen herran suostumusta."
"Hän nukkuu tyynesti", sanoi nunna, joka katseli piispaa tarkkaavaisesti. "Voitte huoletta jättää minut yksin hänen kanssaan."
"Abbedissan puoltolause on sellainen, että uskallan sen tehdä", vastasi priori, joka vielä kerran oli lukenut kirjeen lävitse. "Soittakaa kelloa, jos tarvitsette jotakin."
Priori ja palvelijat menivät, ja nunna jäi yksin nukkuvan luo.
Hän katseli häntä yhä; oli kuin tahtoisi hän nähdä läpi vanhojen, ryppyisten kasvojen saadakseen näkyviin sen, jonka muinoin oli tuntenut.
Tällöin oli huntu luisunut syrjään ja paljastanut kalpeat, hienot kasvot, joissa ei ollut ainoatakaan ryppyä. Valkoinen tukka oli sileäksi kammattuna sivuille. Silmät olivat kyynelissään, ja suun ympärillä oli surun ja alistuvaisuuden ilme. Hän sanoi hiljaa:
"Mitä hänen onkaan täytynyt kärsiä!"
Sen jälkeen istuutui hän penkille ikkunan ääreen ja otti esille ompeluksen. Mutta tuontuostakin kohosi hänen katseensa kiitollisena ja luottavaisena taivasta kohden ja kääntyi sitten melkein äidillisellä hellyydellä nukkuvaan Jaakko Ulfinpoikaan.
Tämä heräsi äkkiä, katsoi takan ääreen, missä palvelevalla veljellä oli tapana istua, ja jupisi:
"Kuten tavallisesti… ei ketään luonani!"
Hän haparoi kädellään soittokelloa, joka tavallisesti oli yöpöydällä.Ei löytynyt sitäkään.
"Ne hylkiöt!" Hän löi sängynreunaan.
"Tahdotteko saada virvoitusjuomanne, herra?" kysyi nunna ojentaen sen hänelle.
Nyt vasta vanhus näki hänet ja huudahti kiivaasti: "Kuka olette?"
"Vanha nainen, tottunut hoitamaan sairaita."
"Nimenne?"
Nunna epäröi vastatessaan.
"Nimenne!" toisti vanhus kärsimättömästi.
"Elsa Posse."
Vanhus nousi kärsimättömästi… oliko hän kuullut väärin… "Sanokaas se uudestaan", lisäsi hän.
"Elsa Posse."
"Pois huntu!"
"Ette tuntisi minua."
"Kyllä, kyllä, kuinka en tuntisi!"
Elsa avasi hunnun ja Jaakko vanhus kohtasi vielä kerran näiden hyvien silmien katseen, silmien, joiden ilmettä ei ollut koskaan unhottanut. Hän tuijotti häneen kauan ja katsettaan kääntämättä, kunnes kyynelet virtailivat pitkin hänen poskiaan. "Kyllä, tunnen sinut!" nyyhkytti hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.
"Juokaa!" sanoi Elsa lempeästi ja ojensi hänelle pikarin. Vanhus piteli hänen kädestään. "Menetkö pian?"
"En, jään tänne."
"Ainaiseksi?"
"Viimeiseen hengenvetoonne."
"Se ei viipyne kauan; Kristian kuningas vaanii henkeäni."
"Hän on lähtenyt maasta, ja Kustaa Erikinpoika ei salli hänen palata."
"Mitäpä hän voi?"
"Kaiken, jos Herra on lähettänyt hänet kansaa pelastamaan."
"Hm!" Jaakko vanhus otti hänen ojentamansa pikarin ja joi vitkaan; sitten pani hän sen itse pöydälle ja piti Elsan kättä molempain käsiensä välissä. "Sinulla on vielä lapsuususkosi jälellä, Elsa?"
"Se on nyt koeteltu ja puhdistettu kokemuksen koulussa."
"Herrasi ja tyttäresi ovat kuolleet?"
"He ovat menneet minulle sijaa valmistamaan."
"Ja nyt olet yksin maailmassa."
"En, minulla on monta alustalaista, joita ajattelen."
"Etkö ole nunna?"
"En vihitty."
"Muistan, ettet tahtonut siksi koskaan; mutta puku…?"
"Olen ottanut sen päästäkseni teidän luoksenne", vastasi hän yksinkertaisesti.
Piispan kasvoille lehahti hymy, hän puristi lujemmin Elsan kättä ja voi vain kuiskata: "Herra siunatkoon sinua!"
Siitä päivästä lähtien ei Jaakko Ulfinpoika ollut sama kuin ennen; tyytyväisenä kaikkeen, ystävällisenä kaikkia kohtaan pyysi hän ainoastaan, että "sisar" olisi hänen luonaan.
Pienessä etuhuoneessa oli Elsan vaatimaton vuode; kun hän aamuisin kysyi, oliko hänen armonsa nukkunut hyvin, koskei ollut kutsunut häntä, vastasi tämä:
"Olen kuunnellut sinun tyyntä hengitystäsi, ja se on tehnyt minulle paljon parempaa kuin nukkuminen."
Kaikki saapuneet kirjeet luki Elsa, ja kun Jaakko Ulfinpojan täytyi ottaa vastaan vieraita, tahtoi hän että Elsan oli oltava saapuvilla. Ja sitten kahden jäätyään puhuivat he päivän suurista tapauksista. Tanskasta saapui uutisia, että juutit uhkasivat nousta kapinaan, kuninkaan setä tavoitteli kruunua, ja todennäköisesti koko maa joutuisi hänen haltuunsa ja Kristian II saisi lähteä maanpakoon. Ruotsista ei siellä joudettu paljon välittämään, ja nämä ulkonaiset olosuhteet ikäänkuin raivasivat tien Kustaa Erikinpojalle. Taalainmaasta riensi hän nostattamaan Helsinglannin talonpoikia, valloitti maakunnan toisensa perästä kaupunkeineen ja linnoineen, ja kaikkialla liittyi kansa häneen kymmenin tuhansin. Tuskin kolmea kuukautta kesti hänen voittokulkunsa, kun hän jo oli Tukholman edustalla.
Kuumeisella levottomuudella odotti arkkipiispa viestejä ja kirjeitä; kaiken tahtoi hän tietää, ja hänelle oli sanomaton helpotus, kun hänellä oli läheisyydessään henkilö, jonka kanssa saattoi tästä luottavasti keskustella. Kaikesta, mitä tapahtui, ei mikään lyönyt häntä sellaisella hämmästyksellä kuin se, että itse piispa Hannu Brask oli sanonut irti kuuliaisuutensa Kristianille ja ruvennut Kustaan mieheksi.
"Brask, joka ei koskaan ole toiminut ilman suunnitelmaa", sanoi hän, "on pitänyt Kristianin asian toivottomana."
"Enimmän miellyttää minua se, että hän on pelottomasti asettunutKustaa herran puolelle", vastasi Elsa.
"Minä tein sen vielä aikaisemmin, kun päästin hänet täältä menemään."
"Mutta siitä on johtunut teille suurta levottomuutta."
"Tosin kyllä, mutta nyt ilahuttaa minua, etten asettunut urheaa soturia vastaan."
Hyvät viestit ja Elsa Possen läheisyys saivat vanhan elämänlampun vielä kerran leimahtamaan. Jaakko Ulfinpoika tuumi, että hän oli melkein terve, mutta hän pysyi vuoteessaan, kenties pelosta, että Elsa muuten jättäisi hänet.
Tanskasta saapui vuoden 1523 alussa melkein uskomattomia uutisia. Kuninkaan setä, joka oli asettunut kapinallisten juuttien etunenään, oli heti sen jälkeen huudattanut itsensä kuninkaaksi, ja Kristian oli menettänyt silloin niin mielenmalttinsa, että kuningattaren ja muiden lähimpiensä kera oli viipymättä purjehtinut Saksaan apua etsimään.
Vähäistä ennen oli hän teloituttanut Didrik Slagheckin; samoin kerrottiin, että Jöns Antinpoika oli joko tapettu tai sulettu vankeuteen. Kustaa Trolle oli yritettyään sotia Kustaa Erikinpoikaa vastaan, vihdoin ollut pakoitettu pakenemaan Tanskaan hänkin, eikä kukaan tiennyt oliko hän seurannut kuningasta, mutta poissa hän vain oli.
Mutta niin merkillistä kuin tämä kaikki olikin, ei se tehnyt niin syvää vaikutusta Jaakko Ulfinpoikaan kuin se uutinen, että kuningatar Elisabeth salaa suosi Lutherin kerettiläisoppia ja että muuan protestanttinen pappi oli saanut kenenkään koskematta saarnata Kööpenhaminassa. "Silloin ovat he tuominneet itsensä perikatoon. Kirkon pannasalama on iskevä heihin!" huudahti piispa hujauttaen vapisevaa kättään.
"Uusi oppi on rikas rakkaudesta ja anteeksiannosta", vastasi Elsa lempeästi.
"Helvetin oppi se on!"
"Se perustuu raamatun omaan sanaan."
"Kuka sen tietää?… Jokaisella ei ole oikeutta lukea raamattua, se on yksin pappien asia."
"Niin on ollut, mutta ei ole enää, tässä on jo kirja jokaisen käteen."
"Raamattuko…?"
"Evankeliumien käännös! Martti Lutherin tekemä saksannos."
"Niinkö!" Hänen armonsa vääntelehti levotonna vuoteessaan.
"Muuan vadstenalainen munkki on kääntänyt ne ruotsiksikin."
"Hänet tullaan panemaan pannaan!" kähisi vanha pappisvaltias.
"Hän on jälleen palannut entiseen ammattiinsa, soturiksi, ja taistelee Kustaa herran lipun alla".
"Pannanuoli voi sattua häneenkin, jos ottaa petturin suojelukseensa."
"Hän ei ole mikään petturi, ja isä Johanneskin oli samassa uskossa", vastasi Elsa.
"Mikä vadstenalaismunkki on nimeltään?"
"Pentti."
"Pentti?… Hänkö, jolle Johannes valmisti tilaisuuden paeta?"
"Niin, juuri sama."
"Ja hän pakeni syntisen rakkautensa tähden nunnaan."
"En tiedä oliko se synnillistä", vastasi Elsa ja keveä puna lehahti hänen kalpeille poskilleen. "Tiedän vain, että he nyt ovat menneet naimisiin."
"Naimisiin!… Munkki ja nunna?"
"Se ei ole kielletty missään paikassa pyhissä kirjoissa."
"Mutta kirkko…"
"Protestanttisuus sitä melkein vaatii, ja tohtori Luther on esimerkillään osoittanut, että täytyy kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä."
Piispa kääntyi pois. "Tahdon koettaa nukkua", sanoi hän. Mutta niin ei ollut laita, hän oli saanut niin paljon mietittävää. Viisikymmentä vuotta sitten oli Elsa näyttänyt hänelle sen, mitä nyt oli tapahtunut. Elsa oli tarjonnut hänelle suuren rakkautensa, kun hän vain katkaisi ne kahleet, jotka häntä kytkivät. Häntä oli suututtanut, kun Elsa ei antanut myöten hänen intohimoilleen, ja hän tarjosi ainoastaan häpeää rakastetulleen. Mitä kunnioitusta ja luottamusta oli hänellä ollut siihen uskontoon, jonka juhlamenojen yliohjaajana hän oli? Sen etuja edistääkseen oli hän uhrannut puhtaat, inhimilliset tunteet, jotka kehottivat häntä suuriin tekoihin pitkän elinikänsä. Hän oli kieltänyt jaloimmatkin harrastuksensa, isänmaansa parhaankin, palvellakseen kirkkoa, jota sydämessään halveksi.
Kuva toisensa jälkeen vieri menneisyydestä hänen sielunsa silmien eteen. Mikä vilinä erilaisia ihmisiä! Enimmät esiintyivät utuisina varjoina, toisia muistaessaan tunsi hän pistoksen sydämessään; yksi ainoa seisoi aina näkyvissä, tutut piirteet olivat tulipiirtoina syöpyneet hänen sieluunsa; hienoin säikein piti Beatrice häntä sidottuna, ja hänen täytyi mennä, mihin ei tahtonut. Sillä naisella oli hänen ylitsensä valta, josta hän ei voinut vapautua, se nainen oli hänen öidensä painajainen ja päiviensä kirous.
"Mene pois luotani, paha henki!" ähkyi hän hien helmeillessä hänen otsalleen. "Oi Elsa, Elsa!"
"Tässä olen, herra!" sanoi lempeä ääni.
"Sinä olet minun hyvä enkelini!" Hän katsoi hätääntyneenä Elsaan. "Sano minulle vielä kerran, että olen ollut sinulle rakas, vaikka olenkin paljon rikkonut."
"Hyvin rakas!" kuiskasi Elsa.
"Luuletko, että Jumala koskaan antaa minulle anteeksi, mitä olen rikkonut häntä vastaan?"
"Kyllä, jos rukoilette sitä oikein hartaasti häneltä."
"Rukoile kanssani!"
Siitä päivästä olivat heidän osansa vaihtuneet. Elsa luki ääneen kiellettyä raamatunkäännöstä, he puhelivat keskenään, ja valo hiipi huomaamatta pimitettyyn sieluun.
Viime aikojen sielunjännitys oli suuresti rasittanut heikontuneita ruumiin voimia, ja vanha arkkipiispa tunsi loppunsa lähenevän.
Mutta hänen kuolemanpelkonsa oli kadonnut. "Olen iloinen päästessäni täältä", sanoi hän. "Ainoa toiveeni on, että sinä tulet pian jälestä."
"Siellä ylhäällä ette kaipaa minua", vastasi Elsa melkein kyynelten tukehuttamalla äänellä.
"Minä odotan oven edessä kunnes tulet. Minusta tuntuu, että sinä yksin voit minulle avata taivaan."
"Eikö se ole synnillinen ajatus?"
"Ei, Elsa, ken on ollut hyvä enkelini maan päällä, pysyy sellaisena ylhäällä Jumalan luonakin!"
Hän pyysi Elsaa, ettei tämä viime hetkellä kutsuisi saapuville prioria eikä munkkeja. "Anna minun vain pidellä kättäsi", sanoi hän, "ja niin minä kuolen onnellisena."
Elsa noudatti hänen toivomustaan. Ainoakaan ihmiskorva ei kuullut niitä lohdullisia toivonsanoja, joita hän kuiskasi eron hetkellä. Mutta rauhan ilme, joka lepäsi vainajan kasvoilla, näytti luostariveljistä aivan selittämättömältä, kun hän oli kuollut saamatta viimeistä voiteluaan.
Elsa poistui yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin ja palasi suomalaisille kotirannoilleen, missä oli hänen puolisonsa ja tyttärensä hauta. Hän ei ollut sydämessään oikein varma, eikö hän rikkonut uskollisuuttaan heitä kohtaan, kun lähti huolehtimaan vieraasta. Mutta katumuksen sijaan tunsi hän rauhaisan ilon tunnetta, jollaista voi tuntea ainoastaan pyhän velvollisuuden täytettyään.
Hän omisti tästälähin kaiken huolenpitonsa lukuisille alustalaisilleen, mutta se ei estänyt häntä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kuulostelemasta uutisia Ruotsista.
Hän oli nähnyt Kustaa herran pienenä lapsena Tukholman linnassa, ja nyt oli lapsesta sukeutunut suuri sankari ja sotapäällikkö, viisas ja toimelias herra.
Kesäkuun 7 päivänä 1523 valittiin hänet kuninkaaksi, ja seuraavana juhannusaattona marssi hän Tukholmaan pirstaleiksi ammutusta portista, ohi talojen raunioiden.
Mutta siitä huolimatta oli ilo yleinen. Maa oli vapaa, ja vapauttajan seikkailurikas nuoruuden elämä heitti hänen persoonansa ylle kimmellyksen, joka liikutti kaikkien sydämiä. Hänen urotöistään laulettiin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja näissä kansanlauluissa kuohui iloa ja ylpeyttä, mutta säkeiden välistä saattoi kuulla lujan lupauksen: "Nyt kuten aina olemme valmiit henkeen ja vereen saakka puolustamaan armasta synnyinmaatamme!"
Elsa kuunteli laulua iloisin mielin.
"Niin, niin", tuumi hän itsekseen. "Vanha on mennyt, uusi aika alkaa! Maa on vapaa, ja kun uusi siunattu oppi levittää kirkkaan valonsa yli kansan ja maan, silloin on varmaan onni, rauha ja sopusointu saapuva."
Ihmeellistä on elää mukana tällaisessa ajassa, hyvä poistua täältä ja jättää tilaa toisille. Meidän päivätyömme on lopussa, heidän alkaa.