Ja yhdessä kulki suurin joukko kaupunkia kohden, he pysytteleivät kiinni toisissaan, ikäänkuin peläten vieläkin kohtaavansa jonkun kummituksen, joka varmaan täydellisesti säikyttäisi heidät kuoliaiksi.
Kun Pietari Turenpoika oli muiden kanssa syöksynyt alas kadulle, alkoi hän tuntea häpeää heikkoutensa johdosta. Toisten pelästys oli ikäänkuin yllättänyt hänet ja temmannut mukaansa, mutta niin pian kuin hän oli ehtinyt tyyntyä, pälkähti hänen päähänsä, että kenties he olivat joutuneet petoksen uhreiksi. Häntäkin tosin pelotti aika tavalla, mutta sitä pontevasti vastustaen juoksi hän takaisin pihaan, harppaili ylös pimeitä portaita ja tarttui oveen. Kummallista, se oli lukittu sisäpuolelta eikä auennut millään neuvoin.
Sitä tempoessaan ja kiskoessaan tunsi hän selvään, että joku oli hänen läheisyydessään… Hän huitoi käsivarsillaan ympärilleen, mutta tunsi ainoastaan ihmeteltävän kylmää ilmaa… Hänen mieleensä hiipi kauhun tunne, mutta myös harmi siitä, ettei ollut ottanut kynttilää mukaansa. Tulukset hänellä oli, mutta ei mitään halua iskeä tulta täällä ylhäällä… Hän päätti sentähden tehdä sen alhaalla pihalla… Hän tunsi melkein kiusausta pistää koko hökkelin tuleen, päästäkseen siten salaisuuden perille.
Tuntien melkolailla hermostunutta pelkoa, että häntä ajetaan takaa, tahtoi hän rientää alas portaista… Silloin tunsi hän jotakin kiertyvän jalkojensa ympärille, hän tahtoi ne nopeasti irroittaa ja syöksyi suinpäin alas.
Hänen saamansa sysäys sai hänet tuokioksi tainnoksiin, mutta kun hän avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa porrasten alapäässä, ulko-oven edessä; ulkona lepäsi suuri piha heinäkuun hämärässä. Hän tunnusteli jalkojaan ja käsivarsiaan, mutta niitä ei tuntunut vaivaavan mikään; nopeasti hypähti hän pystyyn ja etsi käsillään esinettä, joka oli aiheuttanut hänen kaatumisensa, mutta hän ei löytänyt mitään, ja harmissaan kiirehti hän palaamaan kaupunkiin, edes kertaakaan katsomatta taipaleella taakseen.
* * * * *
Åke Juhananpoika oli kuin kuumeissaan; hänen ymmärryksensä ei pitänyt mahdollisena puhdistaa isoisän kunniaa, mutta hän ei kuunnellut sitä. Mitä hyötyä olisi munkille siitä, että pettäisi hänet, ja jos hän oli puhunut totta, jos verivelka voitiin poistaa, silloin ei hänen tarvinnut kauemmin antautua taikauskoisen pelon valtoihin, silloin voisi hän iloisella rohkeudella sanoa Anna Bjelkelle: "Minulla ei ole kenenkään syyllisyyden kuormaa kannettavanani, ennustus on voimaton, ja minä tiedän, että rakastat minua, Anna, tehkäämme silloin luja liitto. Jumala ja pyhä neitsyt antavat sille siunauksensa, ja rakkauden onni suodaan osaksemme."
Oli tosin suuri koetus luopua kaikesta yhteydestä Annan kanssa, vieläpä kaikista tiedoistakin, mutta hän käsitti, että kaikki sellaiset tulisivat vaikuttamaan häiritsevästi hänen työhönsä luostarissa. Parempi sentähden täydellinen eristäytyminen, se veisi hänet pimeydestä valoon.
Hän ilmoittaisi ainoastaan kirjallisesti isälleen matkasta, jolle aikoi lähteä ja jolta palaisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.
Pitkän odotuksen jälkeen tuli isä Laurentius eräänä päivänä sanomaan ritarille, että hän oli päättänyt lähteä määrättynä päivänä. He kohtaisivat toisensa aivan kaupungin portin edustalla, mutta ritari ei saanut ottaa mukaansa ainoaakaan palvelijaa eikä siis matkatavaroitakaan enempää kuin hevonen jaksoi kantaa.
Åke oli niin iloissaan siitä, että munkki vihdoin saapui, että hän olisi suostunut epäröimättä mihin tahansa. Kaikki tarpeelliset sopimukset tehtiin, ja munkki jätti hänet.
Valmistukset olivat pian tehdyt. Kirjeen isälleen tahtoi hän jättää pöydälleen, siitäpähän löytäisivät. Kuinka mielellään olisi hän kirjoittanut Annallekin, mutta siihen ei hänellä ollut mitään oikeutta…
Niin saapui vihdoin lähtöpäivä… Hän seisoi ikkunan ääressä katsellen, kun palvelija kuormitti hevosen selkään ne vähät matkatavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Hän oli jo valmis juoksemaan alas portaista ja lähtemään. Silloin astui äkkiä sisään muuan mies ratsumiespuvussa ja luppahattu päässään.
"Olettehan herra Åke Juhananpoika?" kysyi vieras.
"Se olen!"
"Valtionhoitajan ystävä?"
"Sydämestäni ja sielustani!"
"Silloin tietenkin tahdotte palvella häntä?"
"Jos voin… mutta…"
"Täällä on vaara tarjolla!"
"Millainen?"
"Kapina! En ole voinut saada varmaa tietoa, miten laajaperäinen se on, mutta tarvitaan johtajaa."
"Entä linnanpäällikkö?"
"Hän makaa sairaana! Sten herra on matkustanut pois… Minä olen äskettäin palannut kotiin ja työtä on ollut aivan sylirysyltä… en tiedä kenen puoleen kääntyisin… Silloin tulin sattumalta ajatelleeksi teitä ja riensin heti tänne… Tulkaa, herra, nyt heti!"
"Mahdotonta… Tärkeä asia kutsuu minua."
"Tärkeämpikö kuin isänmaan asia?"
Åke taisteli itsekseen. "Ketkä ovat kapinan synnyttäjät?" kysyi hän kiihkeästi.
"Molemmat Alfinpojat!"
"Jumalan kiitos!… Molemmat ovat he liian mitättömiä voidakseen mitään!"
"Niin sanotaan palavasta lastustakin, ja kuitenkin voi se sytyttää suuren tulipalon."
Ritari oli kahden vaiheella. "Seuratkaa minua tulliin", sanoi hän. "Henkilö, joka siellä on vastassani, saa ratkaista, voinko kääntyä takaisin vai en."
Ratsumies suostui heti, hän veti hattunsa syvään yli silmien ja seurasi jalkaisin.
Matkalla kertoi hän lyhyesti ja täsmällisesti, että mellakan syynä oli levinnyt huhu, että kaikki suhteet hansakaupunkien kanssa oli rikottu etteikä enää useampia laivoja tulisi sieltä.
"Mutta ne laivankapteenit, jotka ovat täällä, voivat kai selittää moisen huhun perättömyyden?"
"Onnettomuus on, että nämä ovat joko itsekin johdetut harhaan tai osaksi ostetut."
Mies jutteli sellaisella reippaudella, että Åke ei malttanut olla sanomatta: "Minusta näytätte itse kykenevän siitä asiasta suoriutumaan."
"Minä olen ainoastaan palvelija", vastasi hän yksinkertaisesti.
"Ette kai Sten herran?"
"Niin olen!"
"Kenties sama Esbjörn, josta hän on puhunut?"
"Onko hän tosiaankin puhunut minusta?" kysyi tämä luoden ritariin iloisen katseen.
"Vähän ennen Ekaan lähtöään kuulin hänen sanovan: Esbjörn on vasen käteni, ja kaipaan häntä enemmän kuin voin sanoa."
"Vasen käsi ei ole ollut toimetonna", vastasi tämä tyytyväisesti hymyillen.
He olivat ehtineet portille, ja Esbjörn, joka tähän asti oli pysyttäytynyt hevosen rinnalla, vetäytyi nyt taammas, niin etteivät he näyttäisi kulkevan yhtä matkaa. Isä Laurentius oli jo tullut.
Ritari ratsasti hänen luokseen ja he puhelivat kauan hiljaa keskenään. Munkki kääntyi moneen kertaan katsomaan ratsumiestä, mutta alas vedetty hattu peitti tämän kasvot, jotka kuvastivat mitä suurinta hämmästystä hänen nähdessään munkin.
Hetkisen neuvottelun jälkeen lähestyi ritari häntä. "Se on minulle mahdotonta!" sanoi hän. "Minä en voi kääntyä takaisin! Mutta tässä, ottakaa sinettini, antakaa käskyt minun nimessäni; olen varma, ettette käytä sitä väärin."
Esbjörn otti sen vastaan. "Oletteko maininnut nimeäni?" kysyi hän ritarilta.
"En vielä!"
"Älkää sitä sitten tehkökään! Tahdotteko ottaa vastaan neuvon?"
"Mielelläni!"
"Olkaa varuillanne, ja Jumala teitä auttakoon!"
Niin kauan kuin molemmat ratsastajat olivat näkyvissä, seisoi Esbjörn paikoillaan ja katsoi heidän jälkeensä. "Mitähän sillä ketulla nyt on mielessään?" jupisi hän itsekseen. "Hyvä, että minulla on käsissäni jokunenkaan säie vyyhdestä, se voi vielä kerran kelvata johtolangaksi."
Palattuaan kaupunkiin meni Esbjörn heti linnaan ja pyysi yksityisesti puhutella Jöns Jönsinpoikaa. Tämä oli, kuten sanottu, vakavasti sairas, mutta hyvin tunnettu palvelija otettiin kuitenkin vastaan, ja hänen antamansa kertomus teki mitä vilkkaimman vaikutuksen linnanpäällikköön.
"Viimeisinä öinä on suuria joukkoja ollut koolla sekä muurmestarien että seppien kokoustalossa", sanoi hän. "En tahdo sanoa, että joitakin ammattilaisista on ottanut niihin osaa, mutta heidän oppilaansa ja irtain väki on tehnyt niin, vaikkei heillä lainkaan pitäisi olla pääsyä sinne. Oluesta ei ole ollut puutetta, eikä jutuista ja rähinästäkään; on juteltu, että humalan tuonti kiellettäisiin ja tämä ainoastaan rahvaan ahdistamiseksi. Sellainen on nostattanut pahaa verta… Lopuksi on tehty sangen nokkela suunnitelma."
"Kuka on tehnyt?"
"Missä säkki on, jääköön sanomatta, mutta pussit ovat nimeltäänKaarle ja Knut Alfinpoika."
"Millainen suunnitelma on?"
"Aiotaan vallata alukset."
"Mitä?"
Jöns Jönsinpoika nousi.
"Ne ovat ilman miehistöä."
"Tiedän sen!"
"Neljä saksalaista laivaa, jotka ovat täällä, ovat kaikki lahjotut."
"Onko se mahdollista!"
"Niiden miehistö jaetaan ruotsalaisiin laivoihin, ja he auttavat näitä vietäessä satamasta. Mihin sitten aiotaan matka suunnata, sitä en tiedä niin tarkoin."
"Tietysti Kööpenhaminaan."
"Voi kyllä käydä niinkin."
"Mutta kuka on sieluna tässä yrityksessä?"
"Luulen niitä olevan kaksikin."
"Heidän nimensä!"
"Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck."
"He ovat siis yhä Tukholmassa?"
"Niin, herra!"
Jöns Jönsinpoika yritti nousta, mutta vaipui voimatonna vuoteeseen.
"Minä en voi mitään", sanoi hän. "Ja onnettomuudeksi olen niin vähän ajatellut kapinan mahdollisuutta, että olen tällä haavaa päästänyt poistumaan kaupungista kaikki ne, joille olisin voinut uskoa päällikkyyden."
"Asia kai täytyy pitää salassakin?"
"Niin salassa kuin mahdollista. — Miehistöä täällä on kylliksi."
"Herra Pietari Turenpoika. Niilo Boonpoika ja Sten Kristerinpoika ovat täällä."
"Mutta kehenkään heistä ei ole luottamista."
"Linnanvouti?"
"Ei hänellä olisi rohkeutta."
"Onko ketään muuta?"
"Kyllä muuan."
"Kuka, herra? Riennän hänen luokseen."
"Ei tarvita, hän on jo täällä!"
"Täällä?"
"Sinähän se olet, Esbjörn!"
"Minäkö?"
"Joka olet asian keksinytkin."
"Sitä en tehnyt minä!"
"Kukas sitten?"
"Eräs suomalainen merimies, joka on ottanut pestin saksalaiseen alukseen."
"Ja hän on kääntynyt sinun puoleesi?"
"Me tutustuimme toisiimme Viipurissa mennä syksynä."
"Sovi sitten hänen kanssaan, tai päätä itse, miten tahdot toimia."
"Sen olen jo kyllä ajatellut."
"Annas kuulla?"
"Tahtoisin suurimmassa salaisuudessa piilottaa kaksikymmentä miestä jokaisen aluksen lastiruumaan. Kannelle pantaisi kaksi avattua oluttynnyriä. Saksalaiset saisivat, kuten määrätty on, hoitaa alusta matkalle lähtiessä, mutta kun he olisivat vetäneet kylliksi olutta nahkaansa ja sen jälkeen pistetty heidät tyrmään, silloin olisi minulla muutamia meripoikia käsillä, jotka toisivat meidät tänne takaisin."
"Tuuma on hyvä, Esbjörn, pane se toimeen."
"Saanko?"
"Sinä olet ainoa, joka pystyy siihen."
"Voinhan koettaa!"
"Milloin tahdot miehistön?"
"Siitä annan tiedon."
Kun Esbjörn oli lähtenyt linnanpäällikön luota, pysähtyi hän neuvotonna holvikäytävään, hän raapi päätään ja hänen kasvonsa punehtuivat… Sen jälkeen kulki hän muutamia askelia ja pysähtyi jälleen ilmeisesti epäröiden.
"Täytyy kai minun", jupisi hän itsekseen ja lähti sen jälkeen naisparvelle päin. Hän näytti hyvin tietävän, missä hovineitosilla oli huoneensa, hän avasi oven ja astui rohkeasti sisään.
Keskellä lattiaa seisoi kaunis Outi ja kuunteli punaisena helottavin poskin mitä muutama linnanpäällikön hovipojista hänelle sanoi. Esbjörnin astuessa sisään päästi hän pelästyksen huudon.
Hovipoika mutisi muutamia epäselviä sanoja ja riensi pois.
"Kuinka säikäytit minua, Esbjörn, ja kuinka aikani onkaan käynyt pitkäksi sinun ollessasi poissa."
"Sitä en usko!" sanoi Esbjörn pilkallisesti.
"Senkötähden, että tuo nuori poika toi minulle viestejä Ekasta? Minun on lähdettävä sinne muutamain päivän kuluttua."
"Unhotit tarjota hänelle kestitystä?" Esbjörn viittasi pieneen pöytään, joka oli katettu kahdelle, siinä oli viinejä ja leivoksia, rusinoita ja manteleja.
"Se ei ollut hänelle", vastasi Outi jälleen punastuen "vaan eräälle Kristina rouvan neitosista, joka on hyvä ystäväni. Nyt on hän sanonut, ettei tulekaan, niin että voit kernaasti pitää hyvänäsi!"
Outi veti pöydän esiin ja he istuutuivat vastatusten. "Kas niin, syö ja juo nyt!"
Esbjörn tekikin työtä käskettyä. Hän aivan ahtoi suunsa täyteen. Outin nakertaessa jotakin kakkua tai imeskellessä rusinaa, pisteli hän niitä poskeensa tusinoittain, samoin tyhjensi hän lasinsa heti kun toinen oli sen täyttänyt, mutta sanomatta sanaakaan.
Lautaset olivat melkein tyhjät, kun Outi virkkoi nyreissään: "Ruokahaluun nähden ei ole valittamista, mutta kuinka hirveän harvasanainen sinä olet!"
Esbjörn vihelteli vastaamatta.
"Mikä sinua vaivaa?"
Esbjörn oli lakaten syömästä kääntynyt tyttöön päin ja katseli häntä päästä jalkoihin. "Ei voi kieltää, että olet kaunis", sanoi hän melkein valittavalla äänellä.
Outi purskahti helskyvään nauruun. "Ikäänkuin se ei olisi hänelle mieliin!"
"Kuules, Outi, kuinka kauan olemme olleet tuttavat."
"Sitten viime syksyn, tietääkseni, kun tulimme laivalla Viipurista."
"Niin, se on totta."
"Muistan kyllä illan, kun sanoit minulle…"
"Sinähän ensin sanoit…"
"Samantekevää, kuka sanoi, kunhan tuli sanotuksi."
"Muistan, kuinka kävin hämilleni, kun kiedoit käsivartesi kaulaani ja suutelit minua."
"Jos tein sen silloin, niin en tee enää. Niin että nyt sen tiedät"…Outi pyörähti ympäri ja oli niin vihoissaan, että alkoi itkeä.
"En sitä tahdokaan!" sanoi Esbjörn yhtä valittavalla äänellä kuin ennenkin.
"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Outi kummissaan.
"Mieltäni painaa niin raskaasti!"
"Mikä?"
"Kun olen myynyt sinut!"
"Myynyt minut!"
"Minun oli pakko!"
"Kenelle?"
"Turolle!"
"Onko hän täällä?"
"Ja yhtä hassastunut sinuun kuin ennenkin."
"Sen kyllä uskon!"
"Hän kysyi ja minä vastasin, kuten laita olikin, että sinä ja minä vedimme yhtä köyttä; se koski häneen kovasti, mutta kun sitten tahdoin, että hän tekisi minulle suuren palveluksen, niin hän vastasi ensin suoraan ei ja sitten, että jos hän sai sinut välikäisiksi, taipuisi hän mihin ikinä tahdoin."
"Ja niin sinä suostuit?"
"Niin, olihan minun pakko."
"Mutta, näetkös, siitä ei tule mitään, minä en ole vaihtotavaraa."
"Voithan sentään nähdä hänet ennenkuin päätät."
"Hän on kai entisensä?"
"Ei, tyttöseni, en olisi kuunaan häntä tuntenutkaan!"
"Kuinka saan hänet nähdä?"
"Minä tuon hänet tänne."
"Ei, kiitos, siitä syntyisi vain juoruja, mutta sano hänelle, että hän tunnin kuluttua kohtaa minut Kapplingebolmassa; voi olla hauskaa nähdä vanhaa tuttavaa; jos muuten tunnenkaan hänet tai hän minut", lisäsi Outi nauraen ja punastuen.
"Oh, luulenpa, että se käy kuin tanssi molemmin puolin!" vastasiEsbjörn. "Hyvästi, Outi, ja onnea vain!"
Ja hän meni alukselle, jossa onneksi tapasi Turon. Tämä joutui ilosta aivan pois suunniltaan, syöksyi alas kojuunsa muuttamaan pukuaan ja peseytymään puhtaaksi.
Kun hän tuli takaisin oikein kuultavana, menivät he yhdessä maihin, ja kohta tulla tepsutteli Outikin.
"Nyt minä menen", sanoi Esbjörn, "muuten voisin oli haitaksi." Mutta hän meni ainoastaan kadun kulmaan, josta saattoi nähdä, kuinka Outi ensin näytti aikovan mennä Turon ohitse, ikäänkuin ei tuntisi häntä, ja sitten pelästyi, kun tämä tuli häntä vastaan.
"Kuinka hän on viekas", ajatteli Esbjörn… Ei kestänyt kauan ennenkuin he pitelivät toisiaan käsivarresta, Turo näytti aivan tahtovan ahmia tyttöä silmillään.
"Niin, nyt hän on saanut tytön", huokasi Esbjörn. "Voisipa vain hänet pitääkin."
Samana iltana tuli Turo hänen luokseen. "Nyt on hän minun", sanoi hän. "Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, vaikka olet sitä kuvitellut… Hän käskee kysyä, onko hänen annettava kihlat takaisin?"
"Saavat mennä kaikki samaan kauppaan!"
"Se on kunnon menettelyä. Mutta luota siihen, että minäkin pysyn sanassani."
"Pahoin kävisi sinulle, jos rikkoisit sen!"
"Hän lähtee ylihuomenna. Olen kapteenilta pyytänyt lomaa saadakseni siihen asti olla hänen kanssaan yksissä!"
"Niin, ennen en minäkään sinua tarvinne." Niin he erosivat.
Esbjörnin pää pyrki ensi tunteina painumaan riipuksiin, mutta hän ajatteli lesken ropoa, tuumien, ettei hyvän asian puolesta ollut mikään uhri liian raskas, ja niin nosti hän päänsä pystyyn, harkiten itsekseen, miten viisaimmasti menettelisi siinä tärkeässä asiassa, joka oli hänen huostassaan.
Maisteri Didrik Slagheck se oli laatinut rohkean alusten valtaussuunnitelman, ja veljesten Alfinpoikain oli pantava se toimeen. Nuorempi, Knut, oli hyvin perehtynyt olosuhteihin ja hän oli Tukholmassa ollut persoonallisessa yhteydessä kaltaistensa tyhjäntoimittajaan ja muun vähemmän hyvämaineisen väen kanssa. Heidän avullaan ja liian suuren varmuuden johdosta, missä viranomaiset tätä haavaa olivat, näytti yritys hyvin voivan onnistua. Kokouksissa oli tosin tehty vaikenemislupaukset, mutta monet puolinaiset viittaukset olivat saaneet liikkeelle huhuja, joihin kukaan ei, niiden mielettömyyden tähden, kääntänyt mitään huomiota.
Esbjörn sai tiedon Turolta; ja hänen rajaton uskollisuutensa herraansa kohtaan vei hänen toimiin, jotka jo tiedämme. Turosta tuli sen jälkeen hänen vakoilijansa ja apulaisensa; hän olisi antanut Esbjörnin puolesta henkensäkin, jos olisi tarvittu. Luontevan notkealla esiintymisellään oli hän tehnyt itsensä tunnetuksi kaikilla laivoilla ja oli kussakin hankkinut vähintään yhden kannattajan sille vastakapinalle, jota suunniteltiin.
Mutta Didrik Slagheck ja Abraham Lejonhufvud, jotka tiesivät, että mitä kymmenen tietää, sen tietää koko maailmakin, käsittivät sangen hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos suunnitelma tulisi ilmi. He lähtivät sentähden edeltäpäin Tukholmasta, sanoen tahtovansa valmistautua ottamaan pientä laivastoa vastaan Kööpenhaminassa. Veljekset Alfinpojat luvattiin ottaa loistavasti vastaan, kun he vallattujen alusten päällikköinä purjehtisivat tanskalaiseen satamaan.
Nämä molemmat kiirehtivät kärsimättömästi lähtöä, ja osanottajat varustautuivat siihen kuten harvinaiseen huvitukseen. Vihdoin määrättiin päivä.
Esbjörn tiesi sen myös, ja valepukuisina menivät hänen sotamiehensä aluksiin.
Vaikkei Jöns Jönsinpoika ollut läheskään toipunut, ei hän voinut eikä tahtonut olla toimetonna. Sairasvuode täytyy jättää, kun tulipalo uhkaa, ja suuttumus teki hänet melkein terveeksi. Itse määräsi hän päälliköt, jotka johtaisivat kutakin sotilasjoukkoa ja antoi ankaria ja tarkkoja määräyksiä.
Elokuu oli jo puolitiessään ja yöt jotensakin pimeät. Katkaisevana kahdeksantenatoista päivänä satoi hienosittain. Linnanpäällikkö oli nähnyt kaikki pienet osastot, kun ne lähtivät yksi kerrallaan, ja alhaalla laiturilla valvoi Esbjörn menoa laivoihin.
Useimmat salaliittolaiset tulivat yksitellen, jotkut kaksittain; kullekin oli määrätty paikkansa edeltäpäin, ja niin pian kuin kapteenilla olisi täysi miesluku, piti hänen heti lähteä.
Esbjörn oli pukeutunut merimiespukuun, hän oleskeli milloin laivoilla, milloin maajalassa, mutta aina pitäen tarkoin silmällä kaikkea mitä tapahtui. Hän oli laskenut suunnilleen kolmisensataa henkilöä, ja neljä laivaa oli jo lähtenyt.
Turon tiedonantojen mukaan ei salaliittolaisten luvun pitänyt olla paljoakaan suurempi, mutta hän oli varma siitä, etteivät molemmat ylipäälliköt olleet vielä tulleet ja heitä odotettiin.
Mutta odotus kävi pitkäksi; jos vaara uhkasi, täytyi jokaisen ajatella puolestaan, ja kaikki laivat, kymmenen luvultaan, lähtivät vesille. Ainoastaan yksi lyypekkiläislaiva oli jälellä veljesten varalta.
Esbjörn seurasi viimeisen mukana.
Syy, mikseivät veljekset Alfinpojat olleet saapuneet ajoissa, oli yksinkertaisesti se, että taipaleella olivat Jöns Jönsinpojan lähettiläät käyneet heidän kimppuunsa ja urhoollisesta vastarinnasta huolimatta voittaneet heidät ja vieneet heidät palvelijoineen linnanpäällikön eteen.
He koettivat alussa häikäilemättä kieltää, ei ainoastaan osallisuutensa, vaan kaiken tiedonkin salaliitosta; mutta epävarmuus siitä, kuinka paljon Jönsinpoika jo tiesi, sai aikaan epäröimistä ja ristiriitaisuutta heidän lausunnoissaan ja oli kylliksi aiheuttamaan heidän vangitsemisensa. Kaikista vastalauseista ja uhkauksista huolimatta pistettiin heidät talteen.
Seuraavana päivänä puolipäivän korvilla palasivat laivat; uutinen siitä, mitä oli tapahtunut, oli koonnut paljon väkeä satamaan.
Esbjörn ilmoitti, että kaikki oli käynyt hänen laskujensa mukaan, verta ei ollut vuotanut lainkaan, ja vangittujen kesken vallitsi suuri pelko ja hätä sen rangaistuksen tähden, joka heitä odotti. "He ovat kaikki pelkkiä raukkoja", sanoi hän, "ja ansaitsevat kunnon panoksen ruutia."
"Sentähden emme niille sellaista annakaan", vastasi linnanpäällikkö. "Mutta pelko ei ole heille pahitteeksi. Kukaan vieras ei saa tulla laivoihin ja sotamiehet seisovat vartioimassa."
Jöns Jönsinpoika, joka tahtoi että asia tulisi tunnetuksi niin vähän kuin mahdollista, kutsui muutamia valtaneuvoksia linnaan pitämään sotaoikeutta.
Veljekset tuotiin sisään, mutta molemmat katsoivat olevansa siksi merkitseviä miehiä, ettei heitä vastaan ryhdyttäisi mihinkään. He käyttivät sentähden ylvästä ja häikäilemätöntä kieltä, arvellen, että Tanskan kuningas kostaisi verisesti, jos vähimmässäkään määrin loukattaisiin heitä, hänen uskollisia alamaisiaan ja hartaita ystäviään! Itsensä tähden oli siis linnanpäällikön paras päästää heidät vapaaksi.
Mutta tämä löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: "Vaikkapa Kristian kuningas itse seisoisi Tukholman porttien edustalla, täytyisi minulla kuitenkin olla aikaa vapauttaa maa kahdesta kavaltajasta, ja sen aion nyt tehdä." Sen jälkeen kutsutti hän heti kaksi upseeria ja käski näiden, kuuden miehen kera kummankin, olla tunnin kuluttua valmiit panemaan sotaoikeuden tuomion täytäntöön. Kun nämä olivat poistuneet, kääntyi hän neuvosherroihin ja pyysi heitä kuulustelemaan vankeja; siitä, mihin hän sen jälkeen aikoi ryhtyä, oli hän valmis itse vastaamaan, samoinkuin neuvosherrat saivat vastata langettamastaan tuomiosta.
Hänen ripeä esiintymisensä ei jättänyt tekemättä vaikutustaan; neuvosherrat sanoivat olevansa täysin vakuutetut kavalluksesta, ja molemmat veljekset lankesivat polvilleen rukoillen henkeään.
Jöns Jönsinpoika vaati heidät alusta loppuun tunnustamaan rikollisuutensa ja sitten allekirjoitutti heillä paperin, missä he nöyrästi pyysivät anteeksi ja sitoutuivat, etteivät koskaan ilman erityistä lupaa astu Ruotsin maaperälle. Äsken niin ylpeät aatelismiehet saivat alistua siihen nöyryytykseen, että heidät vietiin samaan saksalaiseen laivaan, jonka olivat itselleen varanneet, ja kapteeni sai käskyn viedä heidät Kööpenhaminaan. "Kristian kuningas maksakoon matkan, mikäli katsoo sen kannattavan."
Mutta seuraavana päivänä päästettiin vapaaksi kaikki vangit, kun ne ensin olivat ilmaisseet nimensä ja asuinpaikkansa sekä saaneet vakavan varoituksen vastaisen varalle.
Ja kuten uitetut koirat luikkivat he tiehensä laivoista. Laillisten viranomaisten heitä kohtaan osoittama halveksuminen synnytti naurua yksityisissä piireissä, ja se oli tuntuvampi rangaistus kuin mikään muu.
Saksalaistenkin kanssa sopi Jöns Jönsinpoika rauhallisesti, he saivat maksaa melkoisen sakon, jonka he sanoivat aikovansa ottaa takaisin Kööpenhaminassa.
* * * * *
Samana päivänä, jona Turon oli lähdettävä sen laivan mukana, mihin hän kuului, tuli hän sanomaan jäähyväiset Esbjörnille.
"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi hän.
"Entäs sinä?"
"Luulenpa melkein, että hän suostuu ensi syksynä menemään kanssani naimisiin, ja silloin muutamme takaisin kotiin."
"Älä luota siihen, että hän pitää sanansa."
"Sinäepäilit häntä, sentähden kyllästyi hän sinuun!"
"Ohoh, vai se oli syynä!"
"Etkä jättänyt häntä koskaan rauhaan."
"Enkö?"
"Siksi antoi hän sinulle lupauksensa."
"Oh, ajatteles!"
"Sitten luuli hän, että minä olin hänet unhottanut."
"Hän tunsi maailman!"
"Mutta eiminunsydäntäni; en olisi ikinä sietänyt, että hän olisi ollut toisen oma. Kuules, Esbjörn, sinä tapaat hänet kyllä ennen minua."
"Voinhan tavatakin."
"Kas tässä!" Turo otti esiin pienen käärön, jota hän kantoi povellaan, purki pois rievun toisensa jälkeen ja sai vihdoin pienen kerän käsiinsä. "Tiedätkös, mitä tässä on?" kysyi hän sangen tyytyväisesti ja leveästi hymyillen.
"Ei, sitä en tiedä."
Turo keri ja keri, ja vihdoin tuli paksu ja leveä kultasormus ilmoille. "Tämän saat jättää hänelle minulta, sano samalla paljon rakkaita terveisiä."
"Se on maksanut paljon!" sanoi Esbjörn ihaillen.
"Koko pestin!"
"Eikö sinulla ole jälellä mitään?"
"En tarvitsekaan nyt, kun lähden merille."
"Teet paljon hänen tähtensä!"
"En niin paljon kuin hän ansaitsee."
"Luuletko niin?"
"Kuules nyt, Esbjörn, älä sano hänestä ainoatakaan pahaa sanaa; sitä en siedä kuulla — ymmärrätkö!"
"Toimitan kyllä asiasi!"
"Kiitos!… Ja sitten… sitten voit väliin pitää häntä silmällä…Lupaatko sen?"
"Täytyy kai minun!"
"Näetkös!"… ja tällöin leimahtivat Turon silmät melkein hurjasti. "Hän on minulle niin rakas, ettei kävisi hyvin, jos jokin erottaisi meidät."
Mutta kun Esbjörn sitten jäi yksin, toivoi hän, että tämä päättyisi hyvin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin kutsuttiin tämä uskollinen palvelija linnanpäällikön luo.
"Meidän on teitä kiittäminen siitä, että tuo hullu koiranjuoni tehtiin tyhjäksi", sanoi hän. "Kas tässä!" Hän viittasi pöydälle korkeaan rahakasaan. "Tässä on, mitä saksalaiset ovat saaneet maksaa sekaantumisestaan; teen vain mitä oikein on, kun annan ne sinulle."
"Suurkiitosta!" sanoi Esbjörn.
"No, ota sitten ne!"
"Ettekö tahdo tallettaa ne minulle?"
"Jos sitä haluat."
"Tahdon ansaita enemmän!"
"Oletko käynyt ahneeksi?"
"Eipähän muutenkaan."
"Aiotko kenties ostaa talon ja tilan?"
"Niin aion!"
"Täällä Tukholmassako?"
"Tahdon mielelläni saada haltuuni vanhan talon Pohjoisportin pielessä", sanoi hän viekkaasti.
"Rytingin kummitustalon?"
"Juuri sen!"
"Etkö pelkää?"
"En vähintäkään."
"Mutta siellähän kerrotaan tapahtuvan kummallisia asioita."
"Niin tapahtuukin!"
"Tiedätkö siitä jotakin?"
"Ehkäpä!"
"Sano sitten minulle, eivätkö salaliittolaiset ole siellä pitäneet kokouksiaan?"
"Eivät näitä viimeisiä; nämä olivat vain houkkokokouksia edellisten rinnalla."
"Sielläkin on siis ollut salaliitto, josta minä en ole tiennyt mitään?"
"Olin siihen aikaan täällä muutamia kertoja ja etsin teitä, mutta ette ollut tavattavissa."
"Mikset kääntynyt jonkun muun puoleen?"
"Sitä en uskaltanut tehdä pelkkien epäluulojen nojalla."
"Et siis tiedä mitään varmaa?"
"Kun tulin tänne Tukholmaan, tapasin erään vanhan maanmiehen; olimme ennen maailmassa olleet paljon yksissä, ja kun hän kertoi olevansa herra Niilo Boonpojan palveluksessa, mutta halusi toista herraa, huomasin hänellä olevan mielessään jotakin, mitä ei tohtinut tuoda ilmoille… Menimme yhdessä erääseen oluttupaan, ja nyt kirposi hänen kielensä… Sain tietää, että Rytingin talossa pidettiin salaisia kokouksia ja kuultuani osanottajani nimet ymmärsin heti mistä oli kysymys. Yksi kokous oli jo pidetty, toinen oli pidettävä seuraavana päivänä; pyysin häneltä päästä mukaan, mutta puhuin kuuroille korville… Mietiskelin jo, kuinka voisin pujahtaa taloon, kun hän, luullakseni oluen vaikutuksesta, uskoi minulle salaisuutensa, että oli löytänyt aarteen vanhasta talosta, mutta ei tiennyt kuinka saisi aikaa korjatakseen sen, sillä hänen herransa otti avaimen niin pian kuin hän tuli sieltä. 'Säikäytä silloin pois hänet ja toiset', sanoin minä ja lupasin häntä auttaa. Seuraavana päivänä huomasin hänen olevan ikäänkuin katumapäällä, humala oli selvinnyt; mutta minä en hellittänyt, minun täytyi päästä taloon… Muuan vanha kuva, joka riippui seinällä, osoitti minulle, miltä tohtori näytti, ja niin tuli minusta kummitus…"
"Tosiaankin!" sanoi Jöns Jönsinpoika nauraen. "Sitä en odottanut.Kuulitko heidän keskusteluaan?"
"En mitään yhtenäistä, mutta pois olen heidät ajanut, ja toveristani tuli aarteenkaivaja."
"Ja nyt tahdot ostaa talon?"
"Luulen, että se on hyvä olla olemassa…"
"Tahdon tehdä minkä voin. Jäätkö nyt Tukholmaan?"
"En, lähden täältä huomenna."
"Ekaan?"
"Sinne en kai tule."
"Luulin Sten herran sinua kutsuneen?"
"Työni suoritettuani odottaa hän minua."
"Sinulla on siis toinenkin homma käsillä?"
"Niin, ja se on tuskin alkanut."
Esbjörnin rehellisillä kasvoilla kuvastui huolestumisen ilme, kun hän sanoi jäähyväiset ja lähti.
Hän oli luvannut Sten herralle ja Kristina rouvalle, ettei tule kotiin ennenkuin on saanut joitakin tietoja Kaarinasta, ja kaikki hänen etsiskelynsä olivat tähän asti olleet turhat; nyt tahtoi hän lähteä Sten Sture vanhemman perustamaan Mariefredin luostariin, joka oli myös kaksoisluostari, eikä siis ollut mahdotonta, että Kaarina oli viety sinne.
Kun hän satuloi hevostaan, hirnui tämä tyytyväisyydestä. Esbjörn taputti sitä lautasille. "Toivoisin sinun tietävän oikean tien", sanoi hän. "Minä en sitä totisesti tiedä."
Kun hän oli tullut kaupunginportin ulkopuolelle, antoi hän melkein tietämättään hevosen mennä mihin tahtoi, sillävälin vaipui hän itse ajatuksiin… Outi ei voinut olla tuppautumatta hänen mieleensä; kieltämättä oli hän ollut mielissään, kun häntä pidettiin parhaimpana niistä monista, jotka tyttöä ihastelivat, ja mieleen hänestä oli, kun hänellä oli jotakin sanottavaa niin kauniiseen tyttöön nähden… Oli aivan kuin hänen elämänsä olisi saanut jonkin arvon, merkityksen, mitä sillä ei ennen ollut.
Ja sitten hän myi hänet!
Niin, ei hän sitä juuri katunut; Turolla oli tavallaan suurempi oikeus tyttöön… Mutta nyt oli hän niin sydämestään vakuutettu, että tämä olisi hänelle uskoton. Turo ei voinut pitää häntä silmällä, ja jos Esbjörn joskus häntä varoittaisi, kuka tiesi, välittäisikö hän siitä?… Esbjörn näki hänen hehkuvat poskensa, kun hän seisoi hovipojan edessä, ja muisto siitä pisti hänen sydämeensä.
Sellaisissa ajatuksissa kului useita tunteja; kun hän vihdoin heräsi unelmistaan, ei hän tiennyt missä oli. Kauniilla metsätiellä hän vain oli, ja hevonen jyrsi ruohoa ojanreunalta.
Silloin huomasi hän kappaleen matkan päässä henkilön, joka makasi joko nukuksissa tai sairaana. Esbjörn laskeusi ratsailta ja meni lähemmäksi; kuinka hän iloisesti hämmästyikään näin odottamatta nähdessään isä Johanneksen! Vanhus nukkui tosiaankin, nukkui vanhurskaan tyyntä ja hiljaista unta. Esbjörnistä tuntui siltä kuin matkalaisesta, joka on löytänyt vaelluksensa määrän. Hänen kanssaan voisi hän neuvotella, hänelle tehdä selkoa siitä, mitä oli hommannut ja kuinka kaikki hänen vaivannäkönsä olivat olleet turhat.
Kun Johannes heräsi, kohtasi hänen katseensa heti Esbjörnin, mutta hän tuijotti häneen kuin olisi nähnyt näyn, virkkamatta sanaakaan.
"Ettekö tunne minua?" kysyi tämä.
"Kyllä, tunnen toki!"
"Miksi näytätte sitten niin ihmettelevältä!"
"Ojentakaa minulle kätenne!"
Esbjörn teki niin.
"Niin, se on tosiaankin ihmiskäsi!" Vanhus nousi istualleen. "Herra on rajattomassa armossaan tehnyt ihmeen", sanoi hän. "Ennenkuin paneusin nukkumaan, rukoilin häntä tänään kuten niin monena edellisenäkin päivänä, että hän tahtoisi näyttää minulle tien, jolla kohtaisin teidät, ja katso, rukoukseni on tullut kuulluksi!"
"Merkillisintä kuitenkin on, että ajatuksemme ovat yhtyneet", huudahti Esbjörn. "Minäkin tarvitsen teitä."
"Ettekö ole löytänyt mitään?"
"En mitään!"
"Oletteko ollut Skossa?"
"Maksaako se vaivaa?"
"Luulen hänen olevan siellä!"
"Silloin lähden heti sinne."
"Olkaa valmis kohtaamaan esteitä tiellänne."
"Sen kyllä voin uskoa."
Johannes kertoi käynnistään siellä ja kuinka hänet oli petetty.
Kun Esbjörn sai tietää, että kaikki tämä oli tapahtunut pian kymmenen kuukautta sitten, puuskahti hän: "Ajatelkaas, jos hänet nyt jo onkin viety sieltä. Se ei ole mahdotonta!"
"Olen kyllä pelolla ajatellut sitä moneen kertaan, mutta kun herra laski minut sairasvuoteeseen, ymmärsin, että hänellä oli omat tarkoituksensa; kun nyt Hänen johdatuksestaan tapaan teidät täällä, käsitän ja tunnustan sen selvemmin kuin ennen."
"Jos lähtisimme yhdessä Skohon?"
"Minä olen ollut siellä, uusi vierailuni herättäisi epäluuloja…"
"Rakas isä, miettikäämme tarkoin asiaa."
"Jos voimme löytää aiheen, seuraan mielelläni."
"Sen tiedän."
Esbjörn taivutti Johanneksen ottamaan hänen hevosensa, itse seurasi hän jalkaisin lähimpään tupaan, missä he päättivät levätä yön.
Johannes kertoi, kuinka hän oli sairastanut vuoteen omana useita kuukausia. Köyhä talonpojan vaimo ja hänen poikansa olivat häntä hoitaneet. "Se on ollut siunattua aikaa", sanoi hän ja kohotti katseensa taivasta kohden.
"Ei kai teille sentään tullut leipää taivaasta?"
"Ei leipää, mutta rauhaa; Jumalan rauhaa levottomaan sydämeen."
"Mutta eiväthän hekään voineet elää leivättä?"
"On ihmeellistä, kuinka sekin tulee ennemmin alistuvaiselle, jumaliselle työmiehelle kuin tyytymättömälle ja uhmailevalle. Tulin kotiin, jossa oli puute välttämättömimmästäkin, ja kun lähdin sieltä kolmen kuukauden kuluttua, oli jo pantu talteen säästörahojakin."
"Millä ihmeellä saitte moista aikaan?" kysyi Esbjörn epäillen.
"Minun ansioni olivat vähäiset. Nauttiessani heidän huolenpitoaan, opetin heille että työn menestyksen ehto oli tyytyväinen ja jumalaapelkääväinen mieli."
"Ja he käsittivät sen?"
"Vähitellen! Kun erosimme, olivat he siitä vakuutettuja…"
Seuraavana aamuna sanoi Esbjörn, että jos Johannes tahtoi seurata häntä Skohon ilmaisematta kuka oli, luuli hän sen voivan olla hyödyksi.
"Antaudun mielelläni sinun johdettavaksesi, poikani", vastasiJohannes. "Sinä tunnet maailmaa paremmin kuin minä."
Niin lähtivät he Skohon.
Perille saavuttua sanoi Esbjörn, että hän saattoi vanhaa, sairasta munkkia, joka tarvitsi lepoa. Luostarin portit avattiin heti ja heille osoitettiin muuan pihahuone.
Mutta siten ei ollut paljoa voitettu; hänen täytyi tietää, olikoKaarina tosiaankin luostarissa.
Sentähden ilmoittautui hän toimittamaan askareita luostarissa; jos hänen vanha sukulaisensa koituikin luostarille taakaksi, ei hän ainakaan tahtonut tehdä niin.
Kysyttiin, mitä työtä hän osasi, ja hän vastasi: "puutarhanhoitoa".
Syksy lähestyi, korjuuaika oli käsissä, ja työväkeä tarvittiin.Esbjörn otettiin sentähden töihin.
Hän aikoi tehdä itsensä tunnetuksi, kuulustella ja kenties päästä itse näkemään oliko Kaarina siellä. Johannes arvasi sen, mutta ei tiennyt mitään varmuudella.
Hänelle määrättiin porkkanamaa korjattavaksi, mutta se oli kappaleen matkan päässä luostarista, ja vaikka hän väliin saattoikin nähdä nunnien kulkevan ulos ja sisälle, olisi hänen ollut mahdoton erottaa ketään, vaikkakin hunnut olivat usein heitetyt taaksepäin, varsinkin noviiseilla, joiden joukosta hän etsi Kaarinaa.
Iltaisin työnsä päätettyään, kun hän palasi Johanneksen luo, löysi hän tämän ahkerasti punomasta koreja pajunvarvuista.
"En ole niin sairas, etten voisi tehdä jotakin hyödyllistä", tuumi hän. "Ja milloin en rukoile tai lue, askartelen mielelläni."
Kun Esbjörn kysyi, oliko hän oppinut tämän nuoruudessaan, vastasi hän: "En, vasta viime kesänä; opin sen niiltä hyviltä ihmisiltä, jotka hoitivat minua. Se oli heidän elatuskeinonsa, ja minusta on ihmeen miellyttävää antaa käsien tehdä työtä, ajatusten ladellessa lähellä ja kaukana, taivaassa ja maan päällä."
"En ole löytänyt mitään tänäänkään", täytyi Esbjörnin sanoa.
"Ethän vain ole väsynyt?"
"En, isä, ensin tahdon päästä varmuuteen."
"Rukoilen joka päivä, että saisit varman tiedon asiasta! Näen lapsi rukan joka päivä silmieni edessä. Ken ei mene luostariin omasta halustaan, hän on kiusauksessa langeta raskaimpaan kaikista synneistä, harhauskoon! Jumalaa täytyy etsiä vapaudessa, muuten ei häntä löydä koskaan."
Esbjörn jatkoi työtään, ja kun porkkanamaa oli jotensakin suuri ja hän yksinään sen kimpussa, oli hän ahertanut jo kokonaisen viikon, kun ensi kerran tuli muuan palveleva sisar noutamaan kasan porkkanoita.
"Enkö saa kantaa niitä puolestanne?" kysyi hän niin tyynellä äänellä kuin voi.
"Tehkää se, mutta ottakaa silloin muutamia nauriitakin mukaan."
Nunna meni sen jälkeen puutarhan toiselle reunalle, josta hänen oli noudettava jotakin muuta.
Esbjörn tiesi, että jos hän viipyisi vielä hetkisen, saisi hän nähdä noviisit, joilla juuri tähän aikaan oli tavallisesti vapaahetkensä.
Sentähden nouti hän hyvin hitaasti, mitä oli käsketty, ja lähti niiden kera kyökkiin.
Siellä oli useita nunnia.
Muuan heistä sanoi sävyisästi, ettei hänen ollut lupa astua sisälle, hänen olisi jätettävä ulos portaille mitä toi.
"Kyllä muistan, sisar", vastasi hän nöyrästi ja poistui heti.
Ulkona seisoi useita noviiseja, he vetivät alas huntunsa hänet nähdessään, mutta hän näki, että heidän katseensa seurasivat häntä, ja ajatteli, että jos Kaarina oli heidän joukossaan, tuntisi hän kyllä hänet ja keksisi jonkun keinon ilmaistakseen itsensä.
Siitä pitäen kului tuskin ainoatakaan päivää, jona hän ei syystä tai toisesta olisi kulkenut luostaripihan poikki, ja kun hän tällöin ei näyttänyt välittävän muusta kuin mitä hänellä oli käsillään, lakattiin pian kiinnittämästä huomiota häneen.
Se todellinen hyöty, jota Esbjörn saattoi tehdä luostarille, vaikutti, että mielellään siedettiin hänen seuralaistaankin, isä Johannesta. Tämä kävi joka päivä kirkossa ja teki kauniita koreja, jotka Esbjörn lahjoitti luostarille, mutta hän ei puhunut koskaan kenenkään kanssa, ei näyttänyt koskaan kasvojaan ja pysyttäytyi väliajat alituiseen pienessä luostarikammiossaan, johon ei päässyt kukaan muu kuin Esbjörn.
He olivat nyt oleskelleet luostarissa lähemmäs kuukauden eivätkä tienneet vielä mitään.
"Tämä elämä, alituinen istuskeleminen paikoillaan, ei tee teille hyvää isä… Teidän täytyisi lähteä täältä."
"Oletko menettänyt kaiken toivon?"
"Jos hän olisi täällä, olisi hänen pitänyt tuntea minut."
"Hän voi olla sairas."
"Niin kauan?"
"Tai kenties hän pelkää!"
"Se ei ole Kaarinan luonteen mukaista."
"Mutta luostarikuri."
"Niin, se ei ole lempeä, mutta mitä on tehtävä?"
"Odotettava!"
"Kuinka kauan?"
"Kunnes löydämme hänet!"
"Tai kunnes tulemme vakuutetuiksi, ettei hän ole täällä… Minun täytyy keksiä jotain uutta."
"Ole vain varovainen!"
"Olen kyllä."
Lopetettuaan edellisen työnsä sai Esbjörn tehtäväkseen korjata hedelmiä; tällöin pani hän eri koriin kaikkein kauneimmat omenat. Tavallisina vapaahetkien aikana kantoi hän korit kyökkiin ja nuoret noviisit tulivat tavallisesti häntä vastaan valitsemaan muutamia hedelmiä. Heitä puhuttelematta osoitti hän heille parhaat ja meni heti sen jälkeen, luomatta edes katsettakaan nuoreen parveen.
"Se on vaikeaa!" tuumi hän yksikseen. "Mutta on merkillistä, mitä kaikkea voi, kun oikein päättää."
Nuorin noviiseista oli kahdentoistavuotias Märta Sparre; hän oli sukua abbedissalle eikä suinkaan aiottu jäämään luostariin, ja sentähden oli hänellä suurempi vapaus kuin toisilla; mitä nämä halusivat, se annettiin hänen toimitettavakseen.
Eräänä aamuna, kun Esbjörn istui ylhäällä omenapuussa, kuuli hän erään nunnan sanovan:
"Heitä tänne minulle kaikkein kauneimmat omenat."
"En tiedä, kuka 'minä' on!"
"Märta Sparre!"
"Prioritar on sanonut, ettei kukaan saa enempää kuin kaksi."
"Mutta kaikkien muidenkin on saatava."
"Kenen muiden?"
"Margareta Erikintyttären!"
"Siinä kaksi, ketä vielä?"
"Iliana Krummedik."
"Vielä kaksi; löydättekö ne?"
"Kyllä!"
"Anna ja Birgitta Folkesson."
"Neljä siis."
"Ja sitten Ingeborg Åkentytär."
"Kaksi!"
"Niin, eikä enempää tarvitakaan!"
"Kuudelle vain?"
"En välitä muista!"
"Eikö ole pidettävä yhtä paljon kaikista?"
"Anna sitten kaksi Ermegård Trillelle."
"Kas, tuossa!"
"Ja sitten vielä viimeiselle, sillä nyt ei tosiaankaan ole enää useampia."
"Kuka 'viimeinen' on?"
"Hänen nimeään ei saa mainita, mutta me sanomme häntä väliin vainajaksi!"
"Onko hän sairas?"
"Sitä en tiedä, sillä meidät on kielletty häntä puhuttelemasta; mutta hän on niin kalpea."
"Tuossa on vielä kaksi!"
"Kauneimmat mitä olen saanut! No, koska olet niin kiltti meitä kohtaan, saa hän ne!"
Sen sanottuaan hän riensi pois.
Kuinka Esbjörn ikävöikään iltaa saadakseen kertoa uutisensa isä Johannekselle! Merkitsikö se mitään, ei hän tiennyt, mutta olihan ainakin mahdollista, että kalpealla tarkoitettiin Kaarinaa.
Mutta Johanneksella oli itsellään jotakin ilmoitettavaa, sen näkiEsbjörn heti astuttuaan kammioon.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vilkkaasti.
"Olen nähnyt hänet!"
"Missä?"
"Kirkossa."
"Näkikö hän teidät?"
"Hän tunsi minut!"
"Saitteko häntä puhutella?"
"Hän ei ollut yksin!"
"Mutta hänen pitäisi keksiä joku keino."
"Jollei se ole hänelle aivan mahdotonta, keksii hän kyllä sen."
Seuraavana aamuna oli Esbjörn jälleen omenankorjuussa, ja Märta Sparre tuli noutamaan veroaan. Hänen eteensä putosi neljätoista kappaletta. "Täältä puuttuu kaksi!" sanoi hän. "Tiedättehän, että meitä on kahdeksan."
"Vainajat eivät syö!"
"Mutta eihän hän ole kuollut!"
"Hyvin sairas siis?"
"Surusta!" kuiskasi tyttö.
"Mitä hänellä on surtavaa, kun on niin hyvä?"
"Hän vihaa luostaria!"
"Ovatko pahat sukulaiset panneet hänet tänne?"
"Hän sanoo, että he etsivät ja surevat häntä."
"Tietäisinpä vain hänen nimensä!"
"Sitä en saa sanoa!"
"Mutta alkukirjaimet?"
Hän pudisti päätänsä.
"Saat tämän kauniin omenan?"
Niin houkutteli käärme Eevaa.
"K.E.", kuiskasi Märta ja sieppasi nopeasti omenan.
"Kaarina Eliaantytär!" vastasi Esbjörn samassa.
Tyttö karahti tulipunaiseksi, mutta ei vastannut mitään.
"Olen hänen sukulaisensa, jaloin kaunis neitsyt, ettekö voisi auttaa minua häntä tapaamaan?"
"Se on mahdotonta!"
"Minä tuon viestejä hänen äidiltään."
"Märta, Märta!" huudettiin pihasta.
Hän riensi pois.
"Huomenna!" oli Esbjörn sanonut, mutta hän ei tiennyt, oliko tyttönen edes kuullut sen. Muutamia minuutteja seisoi hän epäröiden ja riensi sitten isä Johanneksen luo kertomaan tiedostaan.
Mutta vanhus ei ollut kammiossaan.
"Luultavasti kirkossa", ajatteli Esbjörn ja tunsi halua mennä sinne.
Ovessa hän kohtasi vanhan palvelijattaren, jonka oli ennen nähnyt kyökissä ja pannut merkille hänen surulliset kasvonsa. Mutta nyt oli hän aivan epätoivoissaan, kävi melkein hurjistuneen näköisenä Esbjörniä vastaan ja sanoi puoliääneen: "Mitä tahdotte Kaarina Eliaantyttärestä?"
Kysymys tuli aivan liian äkkiä, eikä Esbjörn tiennyt sanoa muuta kuin kysyi: "Mitä se teille kuuluu?"
"Olen hänen äitinsä!"
"Kaarinan äiti!" sammalsi Esbjörn hämmästyneenä.
"Samoin kuin te olette herra Kaarle Alfinpojan lähetti!"
"Mikä hittolainen teille on sellaista uskotellut?"
"Hurskas abbedissa itse on sen sanonut! Jollei teitä olisi ollut, olisin saanut aikoja sitten lapseni takaisin."
"Taasen juonia! On totta, että etsin Kaarinaa, mutta minut onKristina rouva lähettänyt."
"Nyt valehtelette!"
"Kuulkaas! Jos tahdotte yksin pitää huolen hänen pelastuksestaan, lähden täältä heti?"
Nainen näytti epäröivän. "Menkää täältä", sanoi hän. "Koetan sitten tavata teitä."
Nainen riensi muutamasta sivuovesta luostariin, Esbjörn taasen astui kirkkoon.
Siellä oli isä Johannes muutaman sivualttarin edessä polvistuneena rukoukseen. Ylhäällä pääkuorissa oli useita nunnia parhaillaan kiinnittämässä seppeleitä alttarin ympärille; keskellä lattiaa seisoi ruumisalttari, mutta ruumiskirstua ei ollut vielä tuotu.
Esbjörn oli sattumalta kuullut, että muuan vanha nunna, joka oli kauan ollut sairaana, oli äskettäin kuollut, ja hän saattoi ymmärtää, että aiottiin viettää hänen hautajaisiaan… Mutta eiköhän täällä ilmautuisi tilaisuutta nähdä ja puhutella Kaarinaa? Keskustelu hänen äitinsä kanssa oli osoittanut Esbjörnille, ettei isä Johanneksen ja hänen olonsa luostarissa ollut mikään salaisuus; luultavasti oli isä tunnettu, mutta jottei ilmaistaisi mitään pelkoa, oli annettu heidän jäädä luostariin ja tyydytty ainoastaan pitämään heitä silmällä.
Esbjörnin täytyi myöntää, että nunnaluostarissa meneteltiin vielä ovelammin kuin munkkiluostarissa, sillä mitä hän oli nyt havainnut, ei hän ollut osannut ajatellakaan. Seistessään näihin ajatuksiin syventyneenä tunsi hän, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen.
Muuan luostarin palvelija viittasi häntä seuraamaan.
Heidän oli yhdessä kannettava ruumisarkku kirkkoon.
Pieni huone, jossa se oli, oli verhottu kauttaaltaan mustiin, ja palavat kynttilät, jotka sitä ympäröivät, tuikkivat ainoastaan himmeästi paksun suitsutuksen läpi, joka täytti huoneen.
Abbedissa seisoi lukuisain nunnien kera kirstun ympärillä, mutta muuan noviisi oli polvillaan sen vieressä itkien katkerasti. Läsnäolijat veisasivat virttä "De profundis", papin pitäessä ristiä ruumiin pään kohdalla. Kirkosta kuuluivat urkujen sävelet.
Esbjörniä neuvottiin kantamaan jaloista, mutta samassa kuin hän kumartui tarttuakseen kirstuun, nousi noviisi ja hän tunsi — Kaarinan.
Heidän silmänsä kohtasivat sekunniksi toisensa; Kaarinan kasvojen surullisuuden takaa pilkahti ilon säde, mutta kaikki tyyni kesti ainoastaan silmänräpäyksen; jokaisen täytyi käydä toimeensa. Kun kantajat olivat tehneet tehtävänsä, täytyi heidän poistua kirkosta.
"Abbedissa on lähettänyt sanan, että meidän on heti poistuttava luostarista!" olivat ensimäiset sanat, joilla Johannes otti Esbjörnin vastaan.
"Kaarina on täällä, olen nähnyt hänet."
"Silloin voimme käyttää oikeuttamme."
Esbjörnillä oli hallussaan paperi, joka oikeutti omistajansa saamaan selon, keitä nunnia luostarissa oli, ja isä Johanneksen oli arkkipiispa valtuuttanut vapauttamaa Kaarina Eliaantyttären, jos tämä itse sitä halusi eikä ollut vielä ottanut huntua.
Johannes lähti heti pyrkimään abbedissan puheille, mutta hänelle vastattiin, että abbedissa oli kiinni hautajaishommissa, kuitenkin ottaisi hän ilolla munkin vastaan seuraavana päivänä.
Yön kuluessa odottivat he Kaarinan äidin käyvän heidän luonaan, mutta tämä ei tullut.
"Meidän pitäisi nyt olla varmat asioistamme", sanoi Esbjörn, "ja sentään epäilen suuresti, saammeko hänet mukaamme."
"Minä en tiedä mitään esteitä, jos hän itse tahtoo."
Seuraavana aamuna menivät he yhdessä ruokasaliin, jossa abbedissa heti tuli heitä vastaan.
"Olette tahtonut pysyttäytyä meiltä salassa, kunnianarvoisa isä", sanoi hän. "Toivon ettette ole löytänyt mitään arkkipiispalle valitettavaa."
"Yhtä vähän löytänyt kuin etsinytkään! Ainoastaan tämä on asiani."Hän antoi paperinsa.
Abbedissa luki sen tarkkaavaisesti. "Tahdotteko sanoa, miksette ole antanut sitä ennen minulle?"
"Sallikaa minun jättää vastaamatta."
"Se on oikeutenne!"
"Tahdotteko lähettää noutamaan nuorta tyttöä."
"Ensin tahdon kuitenkin sanoa, ettei hän voi tulla mukaan."
"Eikö minulla ole hänen armonsa valtuutus?"
"Hänen äitinsä tahto merkitsee enemmän!"
"Ja kieltääkö hän?"
"Hän tahtoo itse pitää huolen tyttärestään."
"Sallitteko minun puhutella heitä molempia?"
"Toiseen nähden ei minulla ole mitään määräysvaltaa; kuitenkin luulen, että hän mukautuu tahtooni."
Abbedissa soitti, ja ikäänkuin olisivat sitä odottaneet, astuivatKaarina ja hänen äitinsä sisään.
Nuori, kaunis tyttö oli nyt enää ainoastaan oma varjonsa… Silmät olivat vaipuneet maata kohden, ja muinoin niin eloisat kasvot olivat ikäänkuin kivettyneet yhteen ainoaan valitushuutoon.
Isä Johannes katseli häntä osanotolla. "Kaarina Eliaantytär!" sanoi hän lempeästi.
"Isä!" vastasi tämä polvistuen.
"Sinulla on vapaus lähteä luostarista!"
"Tiedän sen!"
"Tahdotko tulla mukanani?"
"Äitini…"
"Minäkin olen häntä etsinyt ja vihdoin löytänyt, kunnianarvoisa isä!" puuskahti tämä. "Kenenkään ei pidä ihmetellä, vaikka tahdon itse pitää huolta lapsestani."
"Siihen on teillä täysi oikeus!"
"Kristina rouva käski minun etsiä teitä vaivojani säästämättä", puuttui Esbjörn äkkiä puheeseen. "Poiketkaa nyt kotimatkalla Tukholmaan häntä tapaamaan."
"En, en!" huudahti äiti luoden silmäyksen abbedissaan. "Hän houkuttelisi minua jäämään tänne ja minä tahdon saada lapseni takaisin!"
"Emmekä uskokaan, että tulet hänen puolestaan", lisäsi Kaarina luoden salamoivan silmäyksen Esbjörniin.
"Nyt olette kuulleet sen heiltä itseltään", sanoi abbedissa tavallisella leppeydellään. "Minulla ei ole mitään oikeutta pakottaa eikä houkutella."
"Minun tehtäväni on pääasiallisesti päättynyt, on vain yksi asia enää jälellä." Isä Johannes otti sormuksen esille. "Kaarina Eliaantytär, olen luvannut antaa tämän sinulle muistoksi ja tuoda paljon terveisiä."
"Keneltä?"
"Pentiltä!" kuiskasi Esbjörn.
Kaarina päästi huudon ja painoi sormuksen huuliaan vasten. "Kas, kas!" sanoi hän näyttäen kallisarvoista lahjaa.
"Kuka on antanut sen?" kysyi äiti.
"Gyllenstjernojen vaakuna!" huudahti abbedissa. "Mistä se tulee?"
"Ystävältä, joka toivoi, että Kaarina tahtoisi ottaa takaisin vapautensa!" sanoi Johannes.
"Kyllä, kyllä, minä tahdon!" huudahti Kaarina. "Isä, ota minut mukaan, minä seuraan sinua."
Esbjörn näki uhkaavan katseen, jonka abbedissa loi äitiin, ja kuitenkin tämä virkkoi pelosta vavisten:
"Tyttäreni, olit antanut minulle lupauksesi…"
"Mutta hän ei ole mikään tanskalaisten lähetti; ja hän tuo minulle tietoja siltä, jota sydämeni rakastaa! Tule, tule, äitini, häntä täytyy meidän seurata."
"Viekää hänet heti huoneeseensa", käski abbedissa. "Hän on sairas!Huomenna puhumme tästä enemmän!" Ääni oli ankara ja käskevä.
Äiti seisoi epäröiden, hän katsoi olevansa velvollinen tottelemaan, mutta rakkaus tyttäreen puhui äänekkäämmin.
Kaarina oli herännyt eloon, päättäväisyyteen ja uhmaan. Hän piteli lujasti isä Johanneksen kädestä ja sanoi: "Jumalan äidin tähden, älkää lähtekö luotani."
Johannes kääntyi abbedissaan. "Käytän nyt teidän omia sanojanne", virkkoi hän. "Teillä ei ole mitään oikeutta pakottaa tai houkutella."
"Ainoastaan sillä, jolta olen ottanut vastaan kevytmielisen tytön, on oikeus ottaa hänet takaisin!" huudahti vihastunut nainen. "Ja minulla on kyllä keinoja saattaakseni tahtoni voimaan!" Hän ojensi kätensä tarttuakseen soittokelloon, mutta Esbjörn sieppasi sen ennen häntä ja kohtasi pelottomasti hänen uhkaavan katseensa.
"Jalo rouva, päättäkää asia hyvällä!" sanoi hän ja vetäisi taskustaan linkkuveitsen, jonka terän avasi.
"Uhkaatteko henkeäni?"
"Tahdon ainoastaan estää teidät kutsumasta väkeä soittamalla, huudoilla tai muulla hälinällä."
"Tuollaista väkeä teillä on mukananne?" sanoi abbedissa halveksivastiJohannekselle.
"Hän on uskollinen palvelija, eikä teillä ole mitään pelättävää, kun vain täytätte velvollisuutenne."
"Niin juuri teen, kun olen luovuttamatta kirkon vihittyä."
"Sellainen en ole!" huudahti Kaarina. "Kaikista kestämistäni kärsimyksistä huolimatta olen kieltäytynyt rupeamasta nunnaksi."
"Arkkipiispan käsky velvoittaa minut kuuliaisuuteen!" virkkoiJohannes. "Ja kehotan teitä oman etunne tähden taipumaan ajoissa."
"Kenties teen sen, mutta en nyt; tarvitsen ajatusaikaa!"
"Kuinka kauan?"
"Älkää lähtekö luotani?" pyysi Kaarina peloissaan.