Oljenpunojatar alkoi nyt pitää vakavaa itsetutkistelemusta. "Mitä hyödyttikään tuo ikävä tora? — nuhteli hän itseään. — Enhän sentään vielä ole niin vanha, etten voisi kuvitella, millainen on nuoren mieli, Miksi kokoan heiniä vastatuuleen ja latelen pojalleni moitteita tuosta tytöstä, jota ilman hän ei voi olla, kun voisin olla iloinenkin siitä että tyttö on hänelle hyvä? Siksi etten tahdo sen muitakaan miellyttävän, mikä ei ole minun mieleistäni, ja oikeastaan minulla onkin ollut kaunaa yksistään vanhaa Zinshoferin emäntää vastaan; häntä en ole milloinkaan voinut sietää, mutta minkä voi tytär äidilleen? Pitääkö hänen juuri olla samanlaisen? Tuiki kunnollisilla vanhemmilla on usein pahantapaiset lapset; voihan asianlaita kerran olla päinvastainenkin. Kun Helena kerran tulee sellaiseen kotiin, jossa hän ei näe eikä kuule mitään huonoa, niin kyllä hän antaa oikaista itseään, niin taipumaton hän ei sentään ole; miksi hänestä siis ei tulisi hyvä vaimo, varsinkin Muckerlille, josta varmasti tulee kelpo mies?! Niin juuri! Mutta kaikkea tätä minun olisi pitänyt ennemmin ajatella sen sijaan että käytän vihaisia sanoja niin etten vihdoin enää voi pidättää myrkkyä ja sappea. Olenpa tosiaankin oikein ilkeä, itsepäinen eukko!"
"Muckerl", huusi hän puoliääneen, "nukutko jo?"
"En, äiti."
"Mietin tässä juuri, että lienee viisainta kutsua zinshoferilaiset tänne meidän luoksemme, jotta ihmisten puheet ja juorut loppuisivat ja asia kehittyisi vallan sopuisasti. Jos sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että pyytäisit heitä ensi sunnuntaina pistäytymään tänne."
"Kyllä, äiti."
Enempää hän ei sanonut, mutta siihen, millä tavalla hän sen sanoi, oli vanhus hyvin tyytyväinen.
* * * * *
Niin olivat sitten nuo neljä ihmistä sunnuntaina iltapäivällä koolla oljenpunojattaren majassa. Emännät istuivat vastapäätä toisiaan eivätkä lausuneet toisilleen hyvää eikä pahaa, vaan juttelivat ilmasta ja taloustoimista; oljenpunojatar, tietoisena etevämmyydestään, puhui laajasti ja seikkaperäisesti, ja Zinshoferin emäntä pisti väliin jonkun lyhyen, vähäpätöisen lauseen, usein salavihkaa haukotellen. Helena käyttäytyi pikemmin arvokkaasti kuin ystävällisesti; hän katsoi enimmäkseen alas eteensä; harvoin loi hän katseensa Muckerliin, joka istui häntä vastapäätä eikä kääntänyt silmiään hänestä. Muckerl oli ainoa, jota ei ikävyys vaivannut, sillä hän tunsi itsensä aivan rajattoman tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Seuraavasta päivästä alkaen pidettiin kylässä varmana asiana, että nyt oli kaikki selvillä oljenpunojattaren Muckerlin ja Zinshoferin Helenan välillä. Tyttö pysyi muutoin käytöksessään aivan entisellään, mikä sai vanhan oljenpunojattaren yhä merkitsevämmästi pudistamaan päätään. Helena ei lainkaan koettanut imarrella Muckerlin äitiä, ei etsinyt hänen seuraansa ja kohteli tavatessaan häntä kylmästi; eikä hän myöskään kiihottanut eikä vastustanut nuorukaisen ihailua. Niin, vähemmän hyvänluontoista hän olisi varmaankin iskenyt lonkkaan, sillä hän ei taipunut mihinkään pyyntöön eikä kiitokseen.
Pidettyään vaatteet tai kengät rikki sanoi hän Muckerlille: "Katsohan sentään kuinka pian ne menevät pilalle! Ovatpa ne aika petollisia ihmisiä, jotka tällaisia saattavat myydä, ja sinäkin annat tunkea itsellesi kaikenmoista huonoa tavaraa." Tai jos hän halusi saada jotakin, korukapineen tai muun sen tapaisen, kysyi hän: "Etkö sinäkin luule että se olisi kaunis ja sopisi minulle hyvin?"
Nuorukainen koetti sitten hankkia parempaa tavaraa ja myöskin kaunista ja pukevaa.
Helena kieltäytyi jyrkästi enää toista kertaa tulemasta Muckerlin seurassa ravintolaan. Eihän hänestä ollut ihmisten seuraan ja siksi oli vaikeaa istua hänen kanssaan heidän joukossaan. Mutta kirkkojuhlana — silloin tyttö lupasi lähteä Muckerlin kanssa tanssipaikkaan.
"Voi hyvä Jumala", voivotteli oljenpunojatar, "enpä olisi uskonut tuota tyttöä noin kopeaksi; mitä enemmän poika nöyrtyy, sitä koppavammaksi se käy, ja kaikkeen on Muckerl olevinaan tyytyväinen."
Nuorukainen ei ollut olevinaan tyytyväinen, hän oli sitä todella. Rakkaammalta kuin sellainen, joka pitää itsensä liian halpa-arvoisena, tuntui hänestä toki tyttö, joka ehkä piti itseään hieman liian arvokkaana, mutta ei kuitenkaan liian hyvänä hänelle. Ei, sitä hän ei tehnyt. Tiesihän Muckerl mikä häntä odotti ensi kirkkojuhlana!
Siihen oli vielä jotensakin pitkä aika.
Se seikka, että kauniit tytöt mielellään sietävät rinnallaan vähäpätöisen näköisiä, ei liene vaikea selittää, ja sillä tosiseikalla, että viimemainitut tunkeutuvat ensimainittujen lähettyville, on kai perusteensa siinä, että seurustelussa niin suuresti ihaillun kanssa on odotettavissa monipuolisia opetuksia niissä asioissa, jotka nyt kerran useimpien ihmisten elämässä ovat huvittavimpia ja sinä pysyvät, rakkaudessa ja rakastetuksi tulemisessa. Että nuo vähemmän kauniit samalla muka toivovat sopivassa tilaisuudessa voittavansa itselleen jonkun sydän-sairaista hyljätyistä, lienee yleensä vain ilkeä ja aivan perusteeton syytös.
Niiden tyttöjen joukkoon, jotka Helenan seuraa hakivat, kuului myöskin Matznerin Sepherl. Tuo karkeakätinen, jolla oli ihmettelevät silmät, osasi imarrella itsensä toisen suosioon; hän ylisteli suunnattomasti Helenan kauneutta ja toisaalta hän ei osannut kyllin kiitellä Muckerlia, niin että hänen mielestään oli vallan päivänselvää, ettei kylän kaunein tyttö seurustellut kenenkään tavallisen talonpoikaisnuorukaisen, vaan niin taitavan ja niin verrattoman kanssa. Tuo kaikki oli hyvin mieluista kuulla.
Sepherl oli myöskin Sternsteinin kartanon kateellisessa ihailussa samalla kannalla kuin Helena, kun sitävastoin kaikki muut tuolla alhaalla kukkulan juurella olivat tyytyväiset Jumalan asettamaan eroon rikkaan ja köyhän välillä eivätkä uneksineet taikasauvasta, joka voisi kohottaa heidät kukkulan laelle.
Sepherl oli jo monasti käynyt tuossa rikkaassa kartanossa. Hänellä oli siellä muuan vanha täti, joka vuosia sitten kuolleen emännän jälkeen hoiti taloutta; tuo kunnon taloudenhoitajatar katsoi kyllä merkityksensä varsin suureksi, mutta tiesi vallan oikein, että hänen itsensä vain oli kiittäminen mahtavan suurta tilaa, eikä hän sopivassa tilaisuudessa mielellään voinut olla ällistyttämättä sitä tai tätä kylän lapsukaista kuljettamalla häntä ympäri hovin huoneustoja. Pari kertaa olivat nuo molemmat tytöt käyneet vanhuksen luona, saamatta nähdä koko suuresta Sternsteinin hovista muuta kuin sen todellakin kodikkaan tuvan, mutta sitten heitä kutsuttiin tulemaan seuraavan sunnuntain iltapuolella, jolloin herrasväki olisi "ulkona" ja palvelusväestäkin harva olisi kotosalla.
Oli aurinkoinen syys-iltapäivä, kun nuo molemmat tytötMuckerlin seurassa astelivat jokirantaa pitkin läpi kylän, jonkakeskipaikoilla, kirkkoa vastapäätä, silta kulki joen poikki ja veiSternsteiniin nousevalle tielle.
"Jumalan haltuun, Muckerl", sanoivat tytöt, sillä nuorukaista ei oltu kutsuttu ja hänen tulonsa samassa seurassa olisi ollut epäkohteliasta. "Jumalan haltuun, älköön aika sillävälin tulko sinulle pitkäksi!"
"Älkää siitä huolehtiko", virkkoi tämä sillan kaidepuihin nojautuen."Pitäkää hauskaa!"
Helena oli kyllin ilkeä huutaakseen hänelle: "Samoin sinäkin"; sitten kiiruhtivat tytöt ketterin jaloin kukkulaa ylös.
"Saatpas nähdä, Helena", huohotti hengästyneenä Sepherl, joka ei tahtonut onnistua pääsemään toverinsa rinnalle, josta oli jäänyt puoli askelta jälkeen. "Saatpas nähdä, miten paljon ja mitä kaikkea tuolla ylhäällä on; tulet vallan haltioihis siellä."
Helena hymyili avoimilla huulillaan, joiden välitse hän nopeasti kävellessään imi ilmaa. Hän päätti olla tulematta "vallan haltioihinsa".
Mutta mitä voivat inhimilliset päätökset tuntemattomia ja aavistamattomia vaikutelmia vastaan? Vanha emännöitsijä otti nuo molemmat tytöt tutunomaisella ystävällisyydellä vastaan ja kestitsi heitä kupillisella kahvia, mikä oli harvinaista juomaa tuolla alhaalla asuville ihmisille; sillä piti herätettämän oikea mieliala, sillä tyhjä vatsa haittaa näköä. Sitten käytiin "katsastelemaan."
Sepherlille ei siellä ollut mitään uutta nähtävää, hän vain pikimittäin vilkaisi kaikkea mitä näyteltiin — silmät olivat sentään kylliksi ihmettelevät saamaan tuon ylen kunnianhimoisen tätirouvan hyvälle tuulelle — ja huvittelihe pitämällä silmällä Helenan kasvoja; tämän ei alussa tarvinnut lainkaan käyttää väkipakkoa itseään kohtaan pysyäkseen maailman välinpitämättömimpänä olentona, sillä maakerroksessa olevien palvelusväen huoneiden läpi kuljettaessa näki hän vain enemmän huoneita ja talouskapineita yhdessä paikassa kuin hänellä muulloin oli tilaisuutta nähdä yhteensäkään, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei hän kumpaisessakaan huomannut. Vaan kun hän sitten astui pihan poikki ulkohuonerakennusten puolelle, jotka olivat täynnä kiiltäviä, mukavia kaluja, jopa koneitakin, joiden käyttämisselityksiä kuunnellessa hän itsetietoisesti nyökäytti päätään ja mutisi jotakin, teeskennellen ymmärtävänsä kaikki, kun hän kulki täyteen ahdettujen latojen ohi, kun sivurakennuksessa sadat kuhertelevat, kiekuvat, kaakottavat ja kaklattavat elukat saattoivat hänet vallan pyörälle, ja kun hän lopuksi seisoi suunnattoman suurissa navetoissa kokonaisen karjalauman edessä, jossa toinen elukka oli toistaan kauniimpi, — silloin hänen silmänsä kuitenkin vähitellen suurenivat, ja hämmästyneenä hän hiipi toisten rinnalla, kun mentiin takaisin asuinrakennukseen, jonka yläkertaan nyt noustiin.
Paljon hän siellä näki, kulkiessaan hengitystään pidättäen huoneesta huoneeseen, valituimman muotoisista välttämättömistä esineistä ylellisyystavaroihin asti, jotka komeilivat paikoillaan, ikäänkuin siellä ilman niitä ei olisi voitu tulla toimeen. Runsas liinavaate- ja pukuvarasto sai hänet päästämään äänekkään ihmetyksen huudahduksen, kun emännöitsijä avasi kaapit. Suuri lukittu kaappi, johon hän loi aran katseen kuullessaan sen olevan ylintä hyllyä myöten täynnä kallisarvoisia pöytäastioita ja hopeakaluja, vihdoin rautainen arkku, jota ei varas eikä tuli voinut tuhota ja jossa isäntä säilytti enemmän rahaa kuin kaikki kyläläiset tuolla alhaalla taloineen ja tiluksineen voisivat vastata ja jota katsellessaan hän melkein hartaasti pani kätensä ristiin — kaikki tuo suli hänessäyhdeksi ainoaksikuvaksi rikkauden vallasta ja ihanuudesta.
Alakuloisena ja pelokkaana poistui hän huoneista ja hengitti keveämmästi, kun lähdettiin puutarhaan. Vanhus itse asiassa johdatti nuo molemmat tytöt sinne vain sen vuoksi että sieltä, eräästä suuresta viiniköynnösmajasta, parhaiten saattoi näyttää millaiset tilukset Sternsteinin kartanoon kuuluivat. Olipa siinä maata ja mantua, mutta minkään vertaistaan vailla olevan tilan vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt; se ei ulottunut sinne asti missä maa ja taivas sulivat yhteen, ja olihan ympärillä paljon vieraitakin tiluksia.
Emännöitsijä asetti tyttöjen eteen vielä lasillisen viiniä, jotta he, kuten hän hyväntahtoisesti huomautti, jälleen virkoaisivat elämään; sitten lausui hän kummallekin jäähyväiset, hyvin tyytyväisenä että oli antanut heille aihetta olla nyt vähemmän virkeitä kuin konsanaan.
Hyvän matkaa kulkivat tytöt vaieten; sitten pysähtyi Helena ja katsoi Sternsteiniin päin. "Olit oikeassa, Sepherl", hän sanoi, "siellä voi tosiaankin joutua vallan haltioihinsa."
"Enkö sitä sanonutkin?" virkkoi toinen.
"Ajattelesta vain", jatkoi Helena, "se, joka kerran Sternsteinin isännän pojan saa… hänellähän ei muuta poikaa olekaan?"
"Vielä sitä kysyt! Niinpä niin, Toni vain."
"Sille, joka hänet kerran sieppaa ja pääsee istumaan tuonne ylös, sille varmaankin tulee niin hyvät päivät ettei prinsessoillakaan sen parempia voi olla!"
"Pyh, mitä loruilet! Prinsessasta, joka on tottunut syömään kultaisista astioista ja jonka edessä sotamiehet paljastavat aseensa, puuttuu vielä paljon! Luuletko että joku tuommoinen oikein rikas talonpoikaistyttö siellä saisi nauttia mitään erikoisempaa kuin mihin hän isänsä talossa on tottunut. Niin köyhät ihmiset kuin me luulisimme siellä todellakin olevamme ihan kuin taivaanvaltakunnassa, mutta meistä sinne ei kukaan pääse."
"Tuskin", huokasi Helena.
"Ei pääse, sen sulle sanon! Ajattelehan toki, kuinka ylpeitä ne kaksi ovat, sekä ukko että poika. Ketään tyttöä tällä seudulla, niin kosolta kuin meitä onkin, ei Toni pidä edes sen arvoisena että vastaisi tervehdykseen."
"Se on vain oikein niille, jotka sitä puhuttelevat", huudahti Helena, "minä en sitä tervehdi!"
"Ja jos se joskus", jatkoi Sepherl, "alentuisi luomaan silmäyksen johonkin meistä, niin löisi isänsä siltä silmät päästä siinä paikassa."
"Tapahtukoon hänelle niin minun tähteni, — Jumala syntini anteeksi antakoon, — mutta minä voisin olla tyytyväinen: silloin täytyisi ukon Sternsteinin kartanon uhallakin luovuttaa hänet helpommalla, ja hovin vuoksi ottaisin kyllä sokeankin Tonin."
"Hyi, miten voitkaan puhua noin kauheita, kun sinulla kuitenkin osaltasi on poika, josta voit ylpeillä! Sternsteinin Toni, niin rikas kuin onkin, ei kuuna päivänä ole muu kuin talonpoika, hänen rinnallaan on oljenpunojattaren Muckerl vallan toista. Sen lisäksi ei tuo kopea sternsteiniläinen — jos jolloinkin olet häntä lähempää tarkastellut, niin sun täytyy myöntää että olen oikeassa — lähimainkaan ole kaunis ja voimakas eikä hän tosiaankaan voi, kuten Muckerl, korvata näppäryydellään, kunnollisuudellaan ja hyvyydellään sitä minkä häneltä voimaa ja sievyyttä puuttuu."
"Katsohan vain, mitä kaikkea sinä hänestä tiedät", nauroi Helena, "vallanhan minun on ruvettava kilpailemaan sinun kanssasi; näyttää aivan siltä kuin olisit rakastunut Muckerliini."
Sepherl käänsi punastuvat kasvonsa poispäin. "Astele eteenpäin, äläkä ole hullu."
"Eihän sun tarvitse punastua ellei se ole totta", härnäsi Helena. Häntä huvitti kiusotella turhilla loruilla Sepherliä, jonka arveli kadehtivan häntä nuorukaisen yksinomaisesta omistamisesta. Hän löi häntä lujasti olalle. "No, älä pahastu! Jos kerran pidät häntä niin suuressa arvossa, niin voithan ottaa hänet. Anna minulle yksi ainoa hyvä sana, niin luovutan hänet sulle."
"Oletko milloinkaan kuullut minun päästävän ainoatakaan sanaa, joka oikeuttaisi sinut puhumaan minulle tuolla tavalla?" virkkoi Sepherl vihastuneena. "Ettei Muckerl tahdo ketään muuta kuin sinut, ja vaikka jonkun tahtoisikin, niin kaikkein viimeksi minut, sen hyvin tiedät, ja koska sen tiedät, niin sanon sulle kerralla, että tuollainen ajattelematon pila vain halventaa sinua ja että minä pidän itseäni aivan liian hyvänä olemaan sinun pilkkanasi!"
"Mutta sinäpä vasta vähästä suutut", sanoi Helena katsahtaen häneen olkansa takaa. "Kun poika kerran on minun, niin onhan toki leikinteko omastani sallittua? Ja jos piloillani lupasin luovuttaa hänet sinulle, niin eihän sun siitä tarvitse loukkautua, koska kerran pidät häntä niin verrattomana! Tämä on leikkiä, mutta totta puhuen — hän on sellainen kuin hän on ja minä sellainen kuin minä olen — jos joku toinen vain koskisi häntä pikkusormeenkaan, niin voit uskoa, etten enää hänestä riitelisi!"
Niin, kannattipa Zinshoferin Helenan puhua sillä tavalla. Sepherl nyökäytti myöntävästi päätään. "Jos jonkun päähän pälkähtäisikin kilpailla sinun kanssasi, niin Muckerl vain nauraisi sille. Mutta katsoppas, tuolla hän vielä kärsivällisesti seisoo sillalla."
Siellä hän todellakin vielä seisoi. Paljon vettä oli hänen siinä odotellessaan vierinyt virtaa alas, ja hän mietti mielessään kuinka paljon sitä vielä täytynee sillan alitse juosta ennenkuin tapahtuu se mitä hän toivoo ja haluaa.
Hän seisoi vastavirtaan päin niin että hän näki vain tuon alituisen tulvimisen ja valumisen eikä kiinnittänyt huomiotaan siihen kuohuvaan, kohisevaan, rauhattomaan vesipyörteeseen, joka hänen selkänsä takana kuljetti pois kaiken minkä oli tuonutkin, puunpalaset ja oljenkorret.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna ilmestyi Helena Sternsteinin hoviin.
"Hyvänen aika, mitä sinä haet?" kysyi vanha emännöitsijä hänet nähdessään.
"Ajatelkaahan", virkkoi tyttö näyttäen oikeanpuolista korvalehteään, "kun minulta on korvarengas hukassa. Enköhän ole pudottanut sen tänne teille?"
"En ole sattunut näkemään."
"Voihan se sentään olla jossain kätkössä —"
"Tahdonpa pitää silmällä."
Pihan poikki astui lyhyenläntä, vankkaruumiinen nuorukainen heidän luokseen.
"Siinä on meidän isännän poika", kuiskasi vanhus töykäten tyttöä kyynärpäällään.
Helena katsoi tulijaa. Hänellä oli kiharainen, musta tukka, suora, jokseenkin paksu nenä ja ruskeat, kirkkaat silmät. Tyttö ei odottanut sen jälkeen mitä Sepherl oli hänestä kertonut mitään tervehdystä, mutta ei myöskään itse tervehtinyt häntä.
"Kukas sinulla on täällä luonasi, Kathel?" kysyi nuorukainen.
"Se on Zinshoferin tytär tuolta alhaalta", vastasi vanhus tehden sivumennen kädenliikkeen kukkulan juurelle päin ikäänkuin osottaakseen kuinka vähän merkitsi täällä ylhäällä kaikki se mikä tuli tuolta alhaalta. "Matznerin Sepherl toi hänet eilen tänne muassaan, ja minäpä sain hänen silmänsä suuriksi leviämään täällä. Pelkästä katselemisesta on hän kadottanut toisen korvarenkaansa aivan huomaamattaan. Eikö niin, tyttöseni?" Hän pani luisevan kätensä tytön pyöreälle olalle.
"Totta se on", virkkoi Helena, "kaunista teillä on täällä ylhäällä." Mutta hän sanoi tämän tyynen tunnustuksen äänellä ikäänkuin ei eilen olisi nähnyt mitään tavatonta ja niinkuin hän pikemmin harvinaisuuden vuoksi kuin minkään muun syyn tähden asuisi kurjimmassa majassa alhaalla.
"No, jos se kerran on sinua miellyttänyt", sanoi nuorukainen, "niin voithan tulla useamminkin."
"Olet hyväntahtoinen", nauroi tyttö, "ajattelet kai ettei kukaan silmillään vie teiltä mitään pois ja sallit katsella."
"Oletko sinä siitä niin huvitettu?" hymyili nuorukainen. "Kukapa tietää vaikka hyvinkin pian kerjäisit täältä yhtä ja toista."
"Niinkö luulet?" kysyi tyttö katsoen häntä suoraan silmiin. "Jos jotakin pyytäisin, niin se olisi toista, mutta kerjäämiseen en alennu, mietinpä usein vielä sitäkin, otanko vastaan mitä mulle tarjotaan." Hän kääntyi emännöitsijän puoleen. "Olkaa siis hyvä ja pitäkää silmällä korvarengasta. Jos se sattumalta löytyisi, niin pistäkää talteen minulle. Olisi ikävää, jos se hukkuisi. Toinen ei ole minkään arvoinen ilman toista ja sitäpaitsi on se lahjaksi saatu. Katsokaa, tällainen se on." Hän taivutti kaulaansa ja ojensi päätään eteenpäin, jotta vanhus saattoi nähdä vasemmassa korvalehdessä olevan renkaan; sitten hän kääntyi lähteäkseen. "Jumalan haltuun!"
Nuorukainen päästi hiljaisen vihellyksen. "Tyttö on hieman ylpeäluontoinen, näyttää minusta."
"Niin minustakin", tuumi vanha Kathel.
"Mutta sievä kumminkin, se minun täytyy sanoa."
"Hän on oljenpunojattaren Muckerlin hempukka."
"Pyhänkuvaintekijän?"
"Sen saman."
"Vai niin."
Kun Helena saapui alas mökkiin, torui vanha Zinshoferin eukko:"Missäs sinä jo näin varhain kuljeksit?"
"Ylhäällä hovissa olin. Multa taisi eilen pudota sinne korvarengas —"
"Pyh, sinä hanhi, katso toisella kertaa ensin tarkoin kotoa ennenkuin hyppäät joka kolkkaan. Korvarenkaasi on pöytälaatikossa, juuri äsken sen siellä näin."
"Jestas sentään, kuinka hajamielinen minä olen! Todellakin, siellä se on. No, nyt olen mielissäni. Olisinpa voinut säästää jalkavaivan ja murheen sen vuoksi."
Hän loi aran katseen äitiinsä ja hymyili itsekseen tämän kääntäessä hänelle selkänsä.
Oli iltapuoli päivää, kun Sternsteinin kartanon Toni sytytettyään keittiössä piippunsa lähti ulos ja alkoi hitaasti kävellä suuren niityn poikki; jostain toisesta olisi voinut tuntua pahalta tuo kauniin heinän maahanpolkeminen, mutta kuka saattoi moittia siitä häntä, tulevaa tilanomistajaa? Ei edes nykyinenkään omistaja, hänen oma isänsä, olisi voinut ihmisten kuullen häntä tästä nuhdella, ja "ripitys" neljän silmän nähden pelotti nuorukaista sitä vähemmän, kun se tähän saakka aina — ja vallan toisten kepposten vuoksi — oli sujunut varsin sievästi. Vanhus tosin kehui ankaruuttaan, mutta jos itse teossa hänen "ainoansa", josta isä ylpeili, pahotti hänen mielensä, tyytyi hän osottamaan ylemmyyttään siten että kovasti huutaen ja meluten selitti suunnitellun, tapahtuneen tai tapahtumattomaksi jääneen asian järjettömyyden, sopimattomuuden tai turhuuden, kunnes hän aivan hengästyi tai kunnes puheen lanka katkesi; nuorukaisen ei tällöin tarvinnut muuta kuin nöyrästi kuunnella, ja siihen hän kernaasti tyytyi.
Toni oli kulkenut noin kaksi kolmattaosaa matkasta jokirantaa pitkin, kun hän näki viimeisen hökkelin oven avautuvan ja Helenan astuvan ulos. Tyttö heilutti jotain pestävää vaatetta kädessään ja astui varovaisesti askel askeleelta entisiä jälkiä myöten, jotka portaiden tavoin johtivat rantaan. Siellä hän kumartui, upotti täyteläiset käsivartensa vesipyörteeseen ja pesi liinakappaleensa.
Tytön huomatessaan siristi nuorukainen silmiään ja veti suunsa leveäksi. Hän jatkoi hitaasti matkaansa, kunnes seisoi vallan vastapäätä tyttöä kahden kuihtuneen pajupensaan välissä. "Pst! Pst!" antoi hän suhista.
Tyttö karkasi kirkaisten pystyyn ja kun hän painoi molemmat kätensä, sormet hajallaan, vähän kaulan alapuolelle täyteläistä rintaansa vasten, liukui vaate pois; töin tuskin hän ehti jalkaterällään astua sen päälle, ettei se päässyt uimaan veden mukana.
"Herranen aika sentään kuinka säikäytit minua", sanoi hän hiljaa.
Taas leikki nuorukaisen suupielissä ivallinen hymy, mutta se hävisi pian, ja hän sanoi, hiljaa hänkin, ärsyttelevän tuttavallisesti: "Mene tuonne niitylle, jonka näet leviävän silmiesi edessä, hetken perästä näet minunkin tulevan sinne."
Tyttö veti otsansa kurttuun ja puri alahuultaan, kumartuen samalla nopeasti veden yli.
Hetkisen kuluttua virkkoi poika: "Kuules, minulla oisi vähän puhuttavaa sinulle."
Tyttö tempasi nopeasti vaatteen, sitten tarttui siihen molemmin käsin, kääri sen kokoon ja pusersi kuivaksi; sitä tehdessään oli hän toipunut säikähdyksestään, mutta vasta sitten kun oli työnsä suorittanut käänsi hän kovasti punastuneet kasvonsa nuorukaiseen päin ja sanoi tylysti ja tuikeasti: "En tiedä mitä sinulla olisi puhumista minulle, enkä myöskään ole lainkaan utelias." Hän kääntyi mennäkseen.
"No, elähän nyt", sopersi poika ja pyörähti ympäri; tämän liikkeen tehdessään luuli hän huomaavansa tytön majan ovella nauraen katsahtavan häneen olkansa takaa. Siitä sai hänkin rohkeutta kääntää päätään, mutta hän kohtasi vain tytön suuret, kerrassaan epäsuopeat silmät, ja hän asteli harmissaan, lakki niskassa, kädet housuntaskuissa, sääret koukussa pitkin tietä, jota oli tullutkin. —
Kun Sternsteinin kartanon väentuvan pitkällä pöydällä ruokavadit höyrysivät, silloin astui isäntä esiin ja luki kovalla äänellä ruokarukouksen; rengit ja piiat mutisivat sen itsekseen. Sitten isäntä istuutui, otti pari lusikallista maistiaisiksi ruuasta, mikä oli toisille merkkinä, että saivat ottaa lautasensa täyteen tai kukkuralleen, kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Palvelusväen syödessä leikitteli; isäntä lusikallaan, tarkkasi olivatko jonkun kasvot "karsaat" ja kyseli joiltakin lyhyesti yhtä ja toista. Lopuksi lausui hän kiitossanat ja meni Tonin kanssa ylös upeaan huoneeseen, jossa nuo molemmat istuivat huolellisesti katetun pöydän ääreen, kuten heidän sopikin, koska he kerran rakkaan Herramme kiistämättömän tahdon mukaisesti olivat maailmassa paremmassa asemassa kuin muut ihmiset. Illalla aterian jälkeen, kun vanha Kathel oli vienyt pois pöytäastiat, jäivät isä ja poika häiritsemättömään rauhaan.
Sternsteinin kartanon isäntä oli, huolimatta siitä että hän käveli ja istui hieman etukumarassa, puolta päätään poikaansa pitempi, ruumis oli kookas ja häränniska kannatteli isoa, matala- ja leveäotsaista päätä. Riippuvien poskien yläpuolelta vilkkuivat pienet, harmaat, liikkuvat silmät, joita varjosti paksut kulmakarvat, ruskeat kuten lyhyeksileikattu tukka ja poskipartakin, joka ulottui korvien yläpuolelta aina poskien alimpaan osaan saakka; tylppä nenä pisti esiin yläpuolelta suun, jonka paksujen pöhöhuulien välitse hän huohottaen imi ilmaa ja yksitoikkoisesti äänteli.
Tonin mielessä pyöri kysymys: mahtoiko vanhus tietää hänen niitynpolkemisestaan? Ei hän kuitenkaan kauaksi aikaa jäänyt siitä epätietoiseksi.
Isäntä kumartui pöydän reunaan asti, tarkasteli "ainoaansa" kulmakarvat rypyssä ja alkoi nyökytellä päätään. "Oletpa sinä aika lintu sentään!" murahti hän.
"Minkä vuoksi, isä?"
"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Totta kai tiedät minkä vuoksi ja tiedät senkin etten voi sietää tuota ulkokullaista kysymystä! Eikö tänään ole melkein kokonaiset niitynalat pitkin ja poikin tallattu lakoon? Mitä sinä oikeastaan ajattelet polkiessasi tilan maita, pidätkö niitä minun ominani vai sinun? Minun mielestäni ne ovat minun omaisuuttani niin kauvan kuin ne eivät ole sinun, ymmärrätkös, ja sitä minä en kärsi että vahingoitat sitä mikä on minun! Älä vain rupea hupsuttelemaan minulle sellaista, että ne muka kuitenkin kerran tulevat sinulle, siihen on vielä, kuten sanottu, pitkä aika, ja vaikkapa ajatuksissasi kuvitteletkin itseäsi tulevaksi omistajaksi, niin on tuollainen tuhlaus sitä tyhmempää, ja minä näen kyllä, että on sulaa Jumalan armoa, mitä kauvemmin hän antaa minun pitää täällä isännyyttä. Eläkä sinäkään ajattele naimista, eläkä luule että minä tästä sinun vuoksesi poistun niin kauvan kuin hiukankin vielä pystyn liikkeelle. Ei hetikään! Sillä oitis kun oisit herraksi päässyt juoksisit kai iloisten veikkojen kanssa pitkin peltoja ja niittyjä ja polkisit Jumalan viljan maahan; mutta se olisi rappeutumisen alku, ja saisinpa pian nähdä senkin, ettei minun mainiossa talossani enää olisi kattoa eikä seiniä! Voi, ei, onhan minulla kekseliäs notarjukseni, kun kerran lähden — vielä en sitä ajattele — mutta silloin täytyy hänen jänkätä asia siten, että minä kuitenkin saan olinsijani ja tarpeeni talosta, vaikkei sinun omaksesi jäisi yhtään kiveä rakennuksesta eikä jalanleveyttä maata. Keittämäsi sopan saat itse lusikoida, minulta sun ei tarvitse odottaa hatuistakaan; ulosottajana en tarvitse mitään sisäänpanijaa. Ymmärrätkö? Niin, siinä se pölkkypää vain istuu ja antaa puhua itselleen kuin tukille." Hän löi nyrkkiään pöytään. "Sanoppa nyt, se minun ainakin pitää saada tietää, mitä sinä oikeastaan olet tuolta niityltä hakenut?"
"Mutta enhän minä niin mitään, isä. Suoraan sanoen se oli vain ajattelematonta kujeilua."
"Ajattelematonta kujeilua? No niin, johan minä sitä ajattelinkin, se on siis kerrankin viimeinen sanasi. Ajattelemattomista kujeistasi olen saanut kyllikseni! Elä laita niitä toiste!"
"Sitä ei enää koskaan tapahdu." Vanhus nousi ylös. "Puhua kyllä osaat, mutta jos luulet voivasi leikitellä minun kanssani, niin kyllä ensi kerralla näytän sulle täyttä totta."
"Ei sitä tarvita."
Isäntä painoi päänsä kohotettujen olkainsa väliin ja astui muristen ovea kohti.
"Hyvää yötä, isä", huusi Toni ja katsoi salavihkaa hymyillen hänen jälkeensä.
Ukko meni makuukamariinsa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin yöpöytä, kaksi tuolia ja rautasänky; siellä eivät syöpäläiset viihdy, ja olkialustalla, jouhimatrassilla ja jykevien kattopölkkyjen alla on terveellisintä nukkua, niin oli Sternsteinin isännälle vakuuttanut eräs, joka oli elänyt sotamies-elämää ja huolimatta kestetyistä vaivoista päässyt satavuotiaaksi; ja niin vanhaksi toivoi hänkin tulevansa. Hän ajatteli, ettei hänen vielä pitkiin aikoihin tarvinnut luovuttaa taloa pojalleen ja että hän tämän "ajattelemattomalle kujeilulle" kyllä aina keksii hyvän vastaväitteen, ellei hän ennen aikaansa ja poikansa mieliksi tahtoisikaan luovutusta tehdä.
Se olisi Tonin pitänyt tietää; hän olisi lakannut nauramasta älykästä isäänsä.
Aamusella kaksi päivää tämän jälkeen seisoi Sternsteinin Toni ladon lautaseinää vasten nojaten tupruttelemasta paksuja savuja piipustaan. Hän katseli alas oljenpunojattaren Muckerlin majaa kohden; tämä oli parhaillaan vanhan päivätyöläisen Gregorin kanssa kantamassa jotain suurta laatikkoa käsikärryihin. Kun työ oli tehty, kumartui vanhus tarttuakseen vetonuoraan, joka roikkui hänen olaltaan; sitten sylkäisi hän kouriinsa, tarttui nuoraan ja läksi matkaan.
Helena, joka oli seisonut kotinsa ovella, tuli nyt paikalle. Muckerl tarttui hänen käteensä ja molemmat astelivat jutellen hitaasti poispäin. Vanha oljenpunojatar seisoi pihalla, nyökäytti päätään ja katseli kauvan heidän jälkeensä.
Tyttö kulki avopäin. Hän seuraa siis puunleikkaajaa vain jonkun matkaa, ei kovin kauvas.
Toni puhalteli lyhyin, äkkinäisin henkäyksin savupilviä aamupiipustaan, seuraten silmillään noita kahta alhaalla vaeltavaa, yhä pienenevää olentoa, kunnes näki heidän vallan kylän yläpäässä, tuskin lumella hyppelevien variksien kokoisina katoavan tienkäänteen taa. Hän katsahti ympärilleen ja kun ei huomannut läheisyydessään ketään riensi kiireesti pois ja meni melkein juoksujalkaa takaisin sillalle. Siellä hän nojautui kaidepuihin, hengähti hiukkasen aikaa ja astui sitten hitaasti kylään päin.
Hän kulki mietteisiinsä vajonneena, kunnes kohtasi Helenan, joka seisoi juuri samassa pensaikossa, missä kerran salavihkaa oli ollut tapaamassa Muckerlia.
"Jumala antakoon", tervehti Toni tyttöä.
"Samat sanat", vastasi Helena.
"Minne matka?"
"Muckerlia olen saattanut. Nyt menen jälleen kotiin".
"Vai Muckerlia? Onko se sinun kultasi?"
"En tiedä miksi eksyttäisin sinut siitä uskosta; kyllä kai hän jotain sinnepäin on."
"Sepä kumma."
"Että minulla on kulta?"
"Ei se. Sinun laisesi voi saada vaikka kymmenen, jos tahtoo."
"No, tiedä sitten, että vaikka se kuinka riippuisi tahdosta, niin ei kymmenen pysty yhden rinnalle; yksi on minulle kymmentä rakkaampi."
"Niin, mutta ei kumminkaan Muckerl ole kymmenen vertainen!"
"En minä sitä sanokkaan, mutta jätä minut jo rauhaan. Siinä sulle kylläksi kun sanon, että hän on minulle parempi kuin joku toinen — kuinka paljon parempi, se on sinulle sama."
"Ei, se juuri ei olekaan mulle sama, sen tiedän, sinä olet kaunein — —"
"Älä sinä löpise kauneimmasta! Jo aikaa ennenkuin aloitte minua siksi mainita, on hän sen tiennyt. Ehkä ymmärrät, että hän sillä tapaa jo on muista edellä; tai kenties ei sentään olekkaan, — joka tapauksessa jätän selittelyn sikseen."
"Ymmärtäisin ehkä, jos hän olisi tämmöinen meikäläinen eikä tuollainen poikanallikka, tai sinä sellainen, jonka olisi tyytyminen mihin tahansa; mutta asia ei ole niin, ja sinulle sopisi sievempi."
"Oh, poika, siitä en lainkaan välitä. Kauneutta on minulla omistani kylliksi, ja toiselta sitä ei voikaan puraista."
"Eipä kylläkään, mutta voisihan löytyä joku, jolla on enemmän kuin Muckerlilla, joka olisi paremmassa arvossa, ja haitaksi ei kumminkaan oisi, jos hän oisi hieman siedettävämmän näköinen."
Tyttö katsoi sivuttain nuorukaiseen silmät rypyssä. "Se on tietty; tiedätkö sinä kans neuvoa minulle sellaisen?"
"Ehkäpä", hymyili Toni, "eikä hän muuten ole kaukanakaan täältä."
"Kun hänet tapaat, niin vie minulta terveisiä ja sano että hän minun puolestani vain saa pysyä siellä missä on."
"Kyllä minä sanon, mutta en usko hänen siitä huolivan."
"Se on hänen asiansa. Ja nyt Jumalan haltuun!"
"No, älä nyt pidä kiirettä, oisin vielä mielelläni kanssasi. —"
"Voithan sen tehdä, jos meillä on yksi tie."
"Jotta puhuisimme asiat selviksi, — mutta tuon kautta. —"
"Sinun mieliksesi en toki kiertoteitä kulje?! En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi. Mitä minulla on sinulta kuultavaa, sen voit kyllä julkisella tielläkin kertoa, vaikka ihmiset seisoisivatkin ovilla tai kurkistelisivat akkunoista."
"Juuri ihmisten vuoksi, etteivät ne sinusta —"
"Minustako? Mitä minun tarvitsee ihmisiä arastella, kun kuljen heidän nähtensä? Mutta sinä kai pelkäät tulevan isäsi kuuluville, että sinun on nähty seurustelevan erään meikäläisen kanssa."
"Ohhoh!" nauroi poika. "Sittepä huonosti tunnet isä-ukon; hän puuttuu kyllä joka tilaisuudessa asianmukaisesti juttuun, mutta lopulta pistän kuitenkin hänet pussiin, niin suuri kuin hän onkin."
"Pidä vaan silloin varalla, ettei säkki repeä."
"Ole huoleti, isäni saan taipumaan mihin tahansa:"
"Kaikkeenko?"
"Kaikkeen!"
"No, tähän saakka ei sitte ole tullut tehtyä mitään erikoista."
Toni alkoi suurella innolla kertoa ajattelemattomista kujeistaan, mutta vaikeni, kun he saapuivat kylän ensimäisten asumuksien kohdalle.
"Siinä se nyt nähdään", kuiskasi hän, "tuolla seisoo jo muutamia töllistelijöitä."
"Anna heidän olla, kun heillä kerran on aikaa ja halua siihen", virkkoi tyttö ja alkoi äänekkäästi puhella ilmasta, vuodentulontoiveista, taloudestaan ja askareistaan, kunnes pääsivät sillalle, jossa hän toivotti nuorukaiselle "hyvää ruokahalua".
"Vielä yksi asia", sanoi Toni.
"Mikä sitten?"
"Etkö tosiaankaan tahdo suoda minulle tilaisuutta kerran puhua suuni puhtaaksi kanssasi?"
"En, en todellakaan."
"Miksi et?"
"Tahdot tietää syyn? Koska varpunen, joka minulla pesineen on käsissäni, on minulle rakkaampi kuin se ylpeä kyyhkyshaukka, joka kuikkelehtii ylhäällä Sternsteinin hovin katolla."
Nuorukainen päästi pari lyhyttä, ivallista naurun hohotusta ja sitten katsoi hyvän aikaa poislähtevän jälkeen. Äkkiä väsyi hän siihen, nojautui kyynärpäillään kaidepuihin, työnsi kaikki kymmenen sormeansa hatun alle, jonka lieret vajosivat syvään hänen otsalleen, ja kaiveli tukkaansa.
Näin näki Helena hänen vielä kauvan aikaa seisovan, jutellessaan vanhan oljenpunojattaren kanssa portilla.
* * * * *
Sternsteinin kartanossa käskettiin renkejä ja piikoja ahkerasti käymään kirkossa, mutta isäntä poikineen ei pitänyt siitä juuri väliä; ellei heidän aamupäivällä sopinut mennä Jumalaa kunnioittamaan, pistäytyivät he, jos hyväksi havaitsivat, iltarukoukseen; useimmiten menivät he lähellä olevaan kauppalaan, jossa saivat seurustella yhtä rikkaiden, siis paremmin vertaistensa isäntien kanssa, ja silloin sattui monasti, että he astuivat sisään keskellä tai lopulla jumalanpalvelusta, joten heille jäi töintuskin aikaa rukoilla pari hurskasta isämeitää, ennenkuin oli käytävä yhteisen pöydän ääreen ravintolassa.
Mutta sen jälkeen kun Toni oli kohdannut Helenan pensaikossa ei hän laiminlyönyt ainoatakaan aamumessua, oli kirkossa saarnankin ajan ja kävi iltapäivisin rukoushetkissä. Hän antoi isänsä istuskella yksin kotona ja yksin mennä kauppalaankin ja jutteli vanhukselle hyvin ymmärtäväisesti, että tällä kaiken herrana piti olla valta elää kuten tahtoi, vaikka olisikin kovin hyvä, jos joku hänen sijastaan, palvelusväelle seurattavaksi esikuvaksi, asiaankuuluvasti kävisi kylän kirkossa.
Kahdesti oli hän vielä sittemmin nähnyt Helenan. Hän näki tytön tulevan pitkin tietä ja kiiruhti sillalle hänet saavuttaakseen, mutta Helena oli aina ketterämpi eikä nuorukaiselle jäänyt muuta neuvoksi kuin seurata häntä loitompana, ja sitten kääntyi tyttö aina vain vanhan Matznerin Reslin majan kohdalla häneen päin, katsoi suurin silmin, ihmettelevästi ja kuten Tonista näytti hieman ivallisestikin häneen ja katosi ovesta sisälle, astuakseen sitte kotvasen kuluttua Sepherlin seurassa ulos, innokkaasti jutellen ja luomatta silmäystäkään sivulleen. Näin hän asteli toverinsa kanssa kylän yläpäästä alapäähän.
Nyt tapahtui usein, että Toni kesken syöntinsä pani veitsen ja kahvelin pois kädestään; sen sijaan että olisi lähtenyt työhön seisoskeli hän jossain sokkelossa tai istui narrinkaappiin kurkistellen, se tahtoo sanoa tuijotellen ilmeettömästi eteensä. Tuota kaikkea oli hän tehnyt noin neljän viikon ajan, kun isäntä eräänä päivänä seurasi häntä aterian jälkeen ulos.
"No, poikaseni", sanoi hän, "sinusta saattaa kai herra pastori iloita?"
"Miksikä niin, isä?"
"Kun sinä niin tunnollisesti paastoat ja rukoilet."
"Minäkö?"
"Juuri sinä. Ja annahan kun sanon. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että tahdot parannuksen tekoon ryhtyä, mutta tee minun mielikseni ja heitä pois tuo mietiskely! Sternsteinin kartano ei ole mikään luostari eikä siitä ole minkäänlaista hyötyä, vahinkoa vain, että sinä niin kokonaan laiminlyöt työsi."
"Enhän minä toki sillä lailla, kuvittelet vain sellaista mielessäsi", virkkoi nuorukainen kääntäen punastuvat kasvonsa poispäin.
"Onko se vain oikeaa mielikuvittelua, häh?" nauroi vanhus ja poistui, kääntyen vielä pari kertaa katsomaan poikaansa; hänestä ei suinkaan tuntunut vastenmieliseltä, kun noin saattoi näyttää ylemmyytensä poikansa rinnalla.
Toni meni eteisen läpi puutarhaan. Hän istuutui viiniköynnösmajaan. Vasemmalla kädellään piteli hän otsaansa, kyynärpää lepäsi toisella polvella, toisella oikea käsi rentonaan. Näin hän istui mietteissään pitkän aikaa. Sitten hän huokasi: "Tällä lailla se ei voi jatkua."
Puutarhassa oli sivuportti, josta käytetty polku vei niittymaiden poikki kukkulan huipulle. Tätä kapeata, vähitellen vuoren juurelle katoavaa tietä kuljettaessa oli kylä takanapäin. Toni harhaili hitaasti polkua pitkin, usein jääden seisomaan ja katselemaan alas Zwischenbühelin viimeistä majaa kohden.
Äkkiä risahti jokin hänen läheisyydessään. Hän taivutti yläruumistaan eteenpäin ja kurotti kaulaansa. Helena oli astunut tielle. Ei huomannut nyt silmien siristystä, ei suupielien värähtelemistä Tonin kasvoilla niinkuin silloin kun hän niityn poikki astui jokirantaan; vain äärimäinen jännitys niistä kuvastui: kukkulalta hän piti tarkoin silmällä tytön jokaista liikettä.
Helena kantoi selässään pientä koria; hän pysähtyi hetkiseksi ja katsahti ympärilleen, sitten kulkien jokirantaa pitkin samaan suuntaan kuin Toni ylhäällä kukkulan harjalla.
Tyttö meni varmaankin keräämään kuivia oksia tai kuusenkäpyjä pienestä havupuumetsästä, joka kuului seurakunnalle ja jota sanottiin "kuolleeksi metsäksi." Se oli kiturainen metsikkö lähellä jokea, joka tulvan aikana paisui sinne asti ja jätti hiekkaa ja vierinkiviä runkojen väliin; mutta kokonaan turmion omaksi se joutui sitten kun suolinkainen alkoi siellä asustaa. Alastomina kohosivat hoikat rungot, hauraasti ne katkesivat; vain aniharvat terveet puut pysyttelivät vielä hengissä epämääräiseksi ajaksi. Kuollut metsä oli jätetty oman onnensa nojaan. Itse polttopuiden vuoksi ei siitä ollut mitään riitaa; kylän kaikkein köyhimmät vain lähettivät lapsensa noutamaan kotiin sellaisia risuja, jotka eivät sentään aivan käsiin murenneet.
Että tyttö oli hänet nähnyt ja nyt tarkotuksella juoksee hänen tielleen, se oli nuorukaisesta päivänselvää. Kuitenkaan ei hän tällä kertaa tuntenut siitä iloista tyydytystä; pikemmin oli hänen mielensä murheellinen ja apea. Hetkisen toivoi hän sitäkin, ettei tyttö olisi tullut ollenkaan; mutta kun hän nyt siinä kerran oli, ei Toni pian ajatellutkaan mitään muuta kuin pysyä käynnissä keveästi tietä pitkin astuvan kauniin naisolennon tasalla.
Lähellä loppuansa kulki polku pensaikon taitse aivan joen rantaa; sinne pysähtyi nuorukainen hetkiseksi seisomaan, hengitystään pidätellen ja liikahtamatta, jotta ei vahingossa siirtäisi pensaan oksaa, joka suojasi häntä. Häntä vastapäätä istui tyttö mättäällä, vain veden kapea uoma välillä. Kenkä oli nähtävästi puristanut, sillä hän oli vetänyt sen pois jalastaan ja pudisteli sitä. Sitten pani hän sen jälleen jalkaansa. Sen tehtyään hän nousi ylös ja astui nopeasti isompaan metsään ja katosi sen hoikkien puunrunkojen taa. Toni kulki tuon lyhyen matkan joen rannalle takaisin, hyppäsi yli puunrungon, joka oli siinä sillan asemesta, ja näki lähellään kuolleessa metsässä Helenan seisovan odottamassa. Nuorukainen astui päättäväisesti häntä kohden.
Tyttö antoi hänen tulla kolmen askeleen päähän. Sitten hän heitti toisella kädellään korin olaltaan maahan ja ojensi toisen nuorukaista kohti. "Tästä täytyy kerrankin tulla loppu!" huudahti hän.
"Niin minäkin arvelen", virkkoi poika ja nyökäytti vakavana päätään.
"Minä tunnustan aivan avoimesti", jatkoi tyttö, "että näin sinun äsken astuvan kukkulaa alas ja mielessäni päätin kohdata sinut, koska sinun hännystelemisesi ympäri kylää ja ijänikuinen töllistelemisesi kirkossa jo käy ihan sietämättömäksi! Eikö sinulle riittänyt lyhyesti ja päättäväisesti sanotut sanat? Tarvitsetko asian ymmärtääksesi saarnan tai litanian?"
"Puhu asia selväksi, puhu vain asia selväksi", sanoi Toni katsoen eteensä maahan.
"Sinä kuvittelet kai olevasi joku erikoisempi ja että kaikki muut ovat sinun rinnallasi vähäpätöisiä? Tosin sinä olet Sternsteinin rikkaan isännän ainoa poika ja kerran itse kartanon omistaja, niin, se sinä olet, mutta silti sinun ei tarvitse pitää minua huonona ihmisenä!" Hän oli tällävälin taitellut läheltä olevista puista kuivia oksia ja heitellyt niitä korin viereen; nyt hän heilutti hentoa vitsaa kädessään ja hosui sillä ilmaan nuorukaista kohden. "Etkö melkein pidä minua sellaisena?"
"Mitenkä minä semmoista olisin ruvennut ajattelemaan?" sanoi Toni puoliääneen kohottamatta katsettaan maasta.
"Ellet vielä ole ajatellut niin minä autan sinua siihen! Mitä sinä muuta tarkotat kaikella hännystelemiselläsi ja tunkeilemisellasi kuin että hylkäisin sen pojan, jolla on rehelliset aikeet minua kohtaan, tullakseni sinun hempukaksesi, sinun, jolla ei ole kunnialliset meiningit, jolla ei voi eikä saakaan olla kunniallisia aikeita?!"
Toni katsahti ylös. "Miksikä ei voisi eikä saisikaan olla?"
"Tyhmä kysymys", vastasi tyttö vihaisesti. "Älä vain pidä minua niin tyhmänä ja halpamaisena että kuuntelisin sinun puheitasi ja samalla unohtaisin kuinka suurena ja leveänä Sternsteinin hovi on meidän kahden välillä; sieltä ei minulla milloinkaan ole toivoa ei edes yhdestä ikkunanruudusta katsella alas Zwischenbüheliin. Nyt tiedät minun ajatukseni, ja tästä päivästä alkaen, sitä pyydän, pysy poissa minun tieltäni ja katsele kirkossa sinne mihin on katseltava, jos hartaudesta sinne menet, alttariin ja saarnastuoliin, mutta ei naisten penkkeihin, — taikka minun puolestani sinnekin, mutta johonkin toiseen."
"Joko olet kaiken sanonut? Kuuntele siis nyt minuakin. Jos muita kohtaan olenkin ylpeä, niin siitä ei nyt ole kysymys, siinä suhteessa et varmaankaan voi minua moittia. Jos olisin puoleksikaan niin pikavihainen kuin sinä, niin juoksisin kai nyt heti kotiin. Muutoin — alentuvaisuudesta tahikka itseäni pakottaen en tule tiellesi; teen sen vain siksi, että sinut näkisin ja kuulisin puhettasi, ja elleivät kasvosi näytä ystävällisiltä eikä sulla ole ainoatakaan hyvää sanaa minulle, niin tyydyn synkkiin ja vihaisiinkin. Ja sille, että mielelläni sinut ottaisin, voin juuri yhtä vähän kuin pyhänkuvaintekijäkin, enkä siis tahtoisi että pidät minua huonompana ja aikeitani pahempina kuin hänenkään."
Helena kohotti pyöreitä olkapäitään.
"Ei tekisi kunniallesi vähintäkään vahinkoa, jos osottaisit sääliä minua kohtaan."
Helena rypisti silmäkulmiaan. "Sinä narri siinä, älä pane mitään tyhmyyksiä päähäsi, niin ei sinulta puutu kerrassaan mitään!"
"Olet oikeassa sanoessasi sitä tyhmyydeksi, ja päällepäätteeksi se on ylivoimainen! Kaikki mitä sinä sitä vastaan olet esiintuonut ja enemmänkin olen itselleni sanonut, olen alussa kyllikseni sitä vastaan taistellut ja rimpuillut ja kuitenkin on se minut voittanut, niin etten enää tiedä mitään neuvoa. Leena, kautta sieluni autuuden, äskeiseen puheeseesi, että Sternsteinin kartano muka on meidän kahden välissä, sanon vielä, että jos joku tulisi sanomaan sen palaneen poroksi perustuksiaan myöten, niin ei se minuun koskisi vähääkään."
Tyttö nauroi ääneen. "Voithan sitäkin koettaa. Sytytä se palamaan!"
"Se on synnillistä puhetta. Isän kotiin ei toki kukaan tulta pistä."
"No, älähän vain luule, että houkuttelisin sinua siihen! Tahdoin vain sinulle näyttää että kaikki lopultakin käy kuten ennen olen sanonut ja että kaikki pitempi selittely meidän välillämme on tarpeeton. Vaikkei sinulla olisi kartanoasikaan ja vaikka minä voisinkin luottaa rehelliseen tarkotukseesi, niin olet kuitenkin Sternsteinin Toni, ja se tyttö, joka sinun kanssasi rupee tekemisiin, on jo sillä joutavan jäljillä."
"Ikäänkuin ei minulla — sellaisena kuin olen — voisi olla rehelliset aikeet! Sternsteinissäkään ei asiat aina pysy samalla kannalla kuin nyt, voihan tapahtua muutoksiakin." —
"Kun isäsi kuolee, niinkö arvelet?" Tyttö katsoi kysyessään häntä terävästi silmiin.
Toni kääntyi poispäin. "En toivo hänen kuolemaansa, siitä Jumala varjelkoon, mutta —"
"Mies ei vielä ole niin vanha, että hän huomispäivänä kuolisi; kyllä hän vielä saattaa vuosikausia hengissä pysyä. En juuri usko sinun löytävän sellaista tyttöä, joka suostuisi sitä odottelemaan."
"Ei se olisi tarpeenkaan; soveliasta tilaisuutta vain tarvitsisi odotella, silloin saan hänet taipumaan. Mitä minä saan päähäni, siihen kyllä saan hänet menemään, siitä olen varma."
"Sen olet jo kerran sanonut."
"Sinä voit sen myöskin uskoa ja ennemmin tai myöhemmin voisin sen myöskin näyttää sinulle. Ihmisten juoruista en välitä hölynpölyä. Sinusta yksin se riippuu. Suoraan sanoen, Leena, antaisitko Muckerlin mennä ja tulisitko minulle, jos —"
"Mitä, jos?"
"Jos antaisin sulle pyhän lupauksen että tekisin sinusta Sternsteinin kartanon emännän?!"
"Mene tiehesi", huusi Helena tehden molemmilla käsillään torjuvan liikkeen. Ohimenevä vavistus värisytti hänen ruumistaan; sitten hän seisoi jäykkänä, leimuavin silmin, puoliavoimien huulien lomitse vetäen henkeä nopeasti mutta äänettömästi. Hän kosketti oikealla kädellään vasenta, jota hän puristi tiukasti lannettaan vasten, ja nipisti pari kertaa pehmeätä ihoaan; sitte kumartui hän nopeasti korin puoleen ja heitti ympärillä olevat risut siihen. Kun hän jälleen, kasvot hehkuvan punaisina, kohotti päänsä, sanoi hän ärsyttävästi: "Luuletko että minä niinkään helposti sinuun luotan? Sinun pitäisi antaa minulle kirjallinen sopimus."
"Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen vakavasti. "Vielä tänäpänä sen kirjotan. Tule huomenna tälle paikalle, niin saat sen."
"Tulenpa kyllä", nauroi tyttö, "olenhan utelias näkemään millainen käsialakin sulla on. Jumalan haltuun siksi!" Hän heitti korin olalleen, nyökäytti ystävällisesti päätään nuorukaiselle ja juoksi pari askelta, mutta seisahtui hetkiseksi ja palasi sitten miettiväisenä takaisin. "Jätä se kumminkin mieluummin tekemättä", sanoi hän.
"No mutta miksikä?"
"Mies parka, lopulta kadut koko juttua."
"Minä en kadu, siitä annan sulle sanani."
"Sallihan minun puhella kanssasi järkevästi, Toni. Nyt kun minun kai täytyy uskoa sinulla olevan rehelliset aikeet, en tekisi oikein jos salaisin sinulta mitä arveluja päässäni parhaillaan pyörii. Ennenkuin sellainen sopiva tilaisuus tulee, jolloin uskot saavasi isäsi taipumaan vaikka mihin, emme voi julkisesti näyttäytyä rakastuneilta, sillä mikä häneltä siihen saakka on salassa pidettävä, sitä emme saa saattaa ihmisten korviin; meidän täytyy siis salaisesti pitää toisistamme. Eikö niin?"
Toni nyökäytti päätään.
"Eikä myöskään voi käydä päinsä, että minä huomiota herättämättä ja kiusallisia kyselyjä välttämättä hylkäisin Muckerlin noin vaan tyhjän vuoksi, ja ethän sinä voi pyytääkään minua sellaista tekemään niin kauan kuin asia vielä on näin häilyvällä kannalla; sillä vaikka sinulla olisi kuinka vahva luottamus, niin ei oikea loppu ole kuitenkaan niin varma. Eiköstään? On siis kai joka tapauksessa parempi että annan pojan vielä edelleenkin pyöriä kintereilläni, äläkä sinäkään tee mitään sellaista."
"Eipä niinkään! Älä sentään pidä minua niin yksinkertaisena!" huudahti nuorukainen kiivaasti. "Jos sinä tahdot olla minun omani, niin en kärsi kenenkään toisen koskevan sinuun."
"Rakas Toni, siinä sinulla ei ole mitään kärsittävää, minunhan ensi sijassa olisikin kärsittävä. Ja jotta siitä seikasta voisit olla vallan varma, niin sanon sulle: yhtä vähän kuin olen sallinut ja sallin tuon pojan tulla lähelleni ennenkuin olen hänen vaimonsa, juuri yhtä vähän saat sinä minua lähennellä siksi kunnes istun Sternsteinin emäntänä! Ellei se ole sinusta soveliasta, jos ajattelet toisin, niin puhu vain suusi puhtaaksi!"
"Kunniani ja autuuteni kautta! Leena, toiselle en uskoisi niin paljon, mutta sinä saat minulta vaatia mitä tahansa! Tee niinkuin uskot ja oikeana pidät; sitä mikä minua siinä harmittaa täytyy minun vaan katsella loppuun asti. Ole vain ystävällinen minulle, anna minulle useammin tilaisuutta nähdä ja kuulla sinua ja pitää kädestäsi — ".
He seisoivat käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen. Mutta tyttö veti kätensä takaisin ja sanoi: "Huomennakin on päivä vielä. Huominen tuo muita asioita. Mutta koska tahdot olla kelpo poikani ja koska niin mielelläsi olet sallinut puhua itsellesi järkevästi, — minä en tosin muutoin ole ensinkään antelias, — niin pitää sinun saada siitä palkkasi." Helena kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi huulensa hänen huulilleen; sen tehtyään hän juoksi kiireesti pois.
Toni meni joelle; porraspuuta joen yli astuessaan hän horjui niin että hänen täytyi harmistuneesti naurahtaa. Sitten kulki hän kuin unissaan niityn poikki Sternsteiniä kohti. Kukkulalta näki hän kuinka tytön hahmo nopeasti liikkui kaukana alhaalla, haihtuen yhä pienemmäksi, ja monasti hänestä näytti siltä kuin olisi hypähdys tai kompastus keskeyttänyt hänen askeltensa tahdin.
Toisena yönä tämän jälkeen, kun vanha Zinshoferin emäntä oli vaipunut uneen ja alkoi "vetää hirsiä", nousi Helena vuoteeltaan, astui akkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään, ja tarttui käsille varustamaansa neulaan. Hän neuloi hetken pientä liinaista käsilaukkua, pujotteli neulan siihen ja käärittyään sen kaulansa ympärille hiipi jälleen peitteen alle. Hän nukkui levottomasti, ja kun hän puolihereillä tarttui laukkuun, rapisi se ikäänkuin siinä olisi ollut paperia. Sitä siellä olikin — Sternsteinin Tonin aviolupaus.
Jo moniaita kertoja oli Sepherl kylän ylipäästä alapäähän tullessaan etsinyt Helenaa tapaamatta häntä kotona.
Vanha Zinshoferin emäntä sanoi hänen menneen kuolleeseen metsään ja nauroi tuota tyttö hupakkoa, joka aina parin päivän perästä juoksi sinne polttopuita keräämään ja joka kerta yhden kelvollisen lastun ohella — toi kotiin sata madonsyömää. Mutta olihan kumminkin parempi, tuumi eukko, että hän teki jotakin, vaikkei siitä suunakaan kostunut, kuin että hän vetelehtisi työtönnä ja saisi päähänsä kaikenlaisia tuhmia ajatuksia.
Mutta eräänä päivänä päätti Sepherl taasen mennä tapaamaan toveriaan ja yllättää hänet joko kotimatkalla tai itse paikalla. Hän meni kuolleeseen metsään. Koko sillä pitkällä matkalla ei hän tavannut ketään, mutta juuri kun hän seisoi kuusikon edessä ja parhaillaan pisti molemmat kätensä torveksi suulleen ilmaistakseen äänekkäällä huudolla läsnäolonsa ja odotuspaikkansa, silloin ratisivat kuivat oksat metsikössä lähestyvistä askelista. Hän pudotti säikähdyksestä molemmat kätensä alas, nähdessään Sternsteinin Tonin kävelevän sieltä Helenan rinnalla. Nuorukainen pujahti tosin heti piiloon puiden runkojen taa, mutta se tapahtui liian myöhään; Sepherl oli nähnyt hänet.
Helena astui Sepherlin luo. "Hyvänen aika, oletko sinä täällä? Hyvää päivää!"
"Hyvää päivää", vastasi puhuteltu lyhyesti. Helena tarttui tytön oikeaan käteen kävelläkseen hänen kanssaan käsikkäin, mutta kun Sepherl vastahakoisen näköisenä nykäisi itsensä irti, kysyi hän: "No, mitä nyt? mikä sinua vaivaa?"
"Sinä et ollut yksin!"
"Kuka sitten olisi ollut mukanani?"
"Sokeaksi sinun ei tarvitse minua luulla ja salata on hyvä pikkulapsilta. Näin ihan selvästi kartanonomistajan pojan Sternsteinista."
"Ja entäpä sitten, jos olikin? Voinko minä kieltää häneltä kulun tällä seudulla?"
"Siitä ei ole puhettakaan, mutta tänään ei ole ensi kerta, jolloin tapaat hänet täällä. Hän odottaa sinua täällä ja sinä saavut paikalle. Hävetä sinun pitäisi!"
"En tiedä minkä vuoksi. Ajatteletko minusta pahaa?"
"En tahdo juuri pahaa sinusta ajatella, mutta oikeana en voi pitää sitä, että sinä Muckerlin ohella pidät toisenkin seuraa."
"Varo sanojasi, että minä toisen kanssa seuraa pidän. Missä on todistus siihen? Etkä sinä muutoin ole minun tuomarikseni etkä hänen vartijakseen asetettu!"
"Uhmaileminen sopii oikein hyvin sellaisille, jotka tavataan huonoilta teiltä."
"Huonoilta teiltä?!" huusi Helena.
"Niin, huonoilta teiltä", kivahti Sepherl, "minä sanon huonoilta teiltä, koska ne vievät syrjään kunniallisuudesta ja rehellisyydestä. Kahdesta täytyy toki toisen olla petetty, eikö niin? Ja kuka se nyt on, se on helppo kysymys! Mitä sitte tahdot tuosta rikkaasta talonpojasta? Ehkä huvia, sillä vakavampaan ei se kuitenkaan voi viedä. Tämä on jo kyllin huonosti tehty naisihmiseltä eikä ole rehellistä sitä kohtaan, jolla on vakavat aikeet, sillä kunniallisesti voi kuulua vain yhdelle elämänsä aikana. Vai haluatko sinä niitä parittain ikiajoiksi?!"
"Huh! Ompa sulla suuta! En kuitenkaan voi loukkautua sanoistasi. Tiedänhän, että sitä kohtaan, jotka ovat useampain mieshenkilöiden suosiossa, pursuaa kateus teistä, joille tuo yksi ainokainen koko elämänajaksi ei konsanaan tahdo ilmestyä! Ylipäänsä en ymmärrä miten sinä tuosta niin voit kiehua! Voihan sinulle olla hyväkin että rikon välini Muckerlin kanssa, kenties sinä sitten pääset vetämään hänen kanssaan yhtä köyttä."
"Minä sanon sinulle", huusi Sepherl vihasta hehkuen, "sanon sinulle että sinä et ensinkään ole hänen arvoisensa, sinä räähkä letukka! Ja sen saat kans tietää, että minä en enää milloinkaan seurustele sinun kanssasi." Hän juoksi moniaita askeleita poispäin.
"Mene hiiteen, jos haluat! Mikä sinä sitten luulet olevasi, että minun täytyisi pitää sinun ystävyyttäsi armona?!"
Vaieten juoksivat kumpikin tietä pitkin, perätysten.
Helena puri huuliaan. Hetkisen kuluttua hän huusi: "Sepherl, kuule!"
"Mikä hätänä?" kysyi Sepherl pysähtymättä ja päätään kääntämättä.
"Ethän kuitenkaan puhune tämänpäiväisestä tapahtumasta muille ihmisille? Sano, ethän?"
"Ellei minulta siitä kysellä, niin en puhu!" kuului kuiva vastaus.
Mutta Sepherliltä kyseltiin vallan pian. Hänen ja Helenan välinen kylmyys pisti ensiksi vanhan Matznerin Reslin silmään ja tämä toi havaintonsa oljenpunojattaren tietoon, joka ilmotti siitä Muckerlille ja lopuksi teki hyvin painavan kysymyksen: salliko hän kaiken sen päälle, mitä jo oli antanut itselleen tapahtua, vielä tuonkin tulla?
Muckerl selitti niin päättäväisesti kuin suinkin kykeni, ettei hän ollut asiaa miettinyt ja että hän aikoi puhella siitä tytön kanssa niinkuin asia vaatii. Hän lähtikin jo samana iltana kävelemään kuolleeseen metsään päin; mutta kun metsikkö tuli näkyviin, ei hän tullutkaan sinne menneeksi. Arkailiko hän Tonin tapaamista vai pelkäsikö hän näin äkkitapaamalla kenties näkevänsä enemmän kuin hänelle saattoi olla mieluista? Siitä hän ei tehnyt tiliä itselleen, arveli vain, että oikeastaanhan hänellä olikin puhuttavaa yksistään tytölle. Hän istuutui lähellä metsää olevalle pienelle kivikasalle odottelemaan Helenaa palaavaksi. Kun hän vihdoin huomasi hänen tulevan, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan.
Kun Muckerl jäi seisomaan Helenan eteen, otti tämä vieläkin yhden askeleen häntä kohden ja seisoi niin lähellä, että hänen olisi pitänyt katsoa ylös nähdäkseen tytön silmät; mutta Muckerl ei kohottanut päätään, vaan sanoi hiljaa:
"Minulla olisi puhumista sinulle."
"No puhu!"
"Minä tiedän mistä sinä olet tulossa."
"Ei se ole mikään konsti. Jokainen tietää mistä tämä tie tulee."
"Tarkotan, että minä tiedän kenen luota sinä tulet, kenen kanssa olit."
"No kenen?"
"Sternsteinin pojan kanssa sinä siellä kuljeksit."
"Entäs sitte?"
"Sitä minä en aio kärsiä!"
"Ikäänkuin sinä ylipäänsä siitä välittäisit! Etpä tietenkään!"
"Mitä sanot?" kysyi pieni mies kiihtyneellä äänellä, harmistuneena tytön lyhyistä vastauksista. "Mitä sanot? Ettenkö minä siitä välittäisi? Minäkö?! Enkö ollut kuin pilvistä pudonnut, kun äitini otti asian puheeksi?!"
"Vai siten — äitisi kiihottaa sinua siis minua vastaan? Hyvä että tiedän."
"Älä sinä puhu mitään äidistäni, sillä et pääse mihinkään. Äitini on kunniallinen vaimo —"
"Olkoon vaikka kymmenen kertaa kunniallisempi", huusi Helena, "sen vuoksi en minä silti ole mikään huono ihminen! Koko kylässä on tuskin ainoatakaan, jonka olisin kuullut syyttävän minua huonoksi!"
"Niinkö? Ja osottaako se kunniallisuutta ja rehellisyyttä ja kunnollisuutta, että sinä seurustelet toisen kanssa?"
"Kun seurustelin — minä sanon kun — niin seurustelin vain yhden kanssa. Mistään toisesta en tiedä mitään!"
"Mistään toisesta et tiedä mitään? Kuka minä sitten olisin, kun en kerran ole se yksi, jonka kanssa sinun on pidettävä seuraa?"
"Jonka kanssa minun on pidettävä seuraa? Kuulehan Muckerl, nyt minä huomaan hyvin, että oikein tahdot olla mustankipeä, ja siihen ei sinulla kuitenkaan ole mitään oikeutta."
"Enkö ole sinun armaasi?"
"Olit ehkä, saatat olla vieläkin, tai et ole milloinkaan ollut. Armaaksi sanoo ajurikin ravintolan tarjoilijatarta, ja sinne hän joka pyhäpäivä vaeltaa. Armaasta paljo puhutaan, mutta se ei merkitse mitään."
"Ja sinä puhut kanssa nyt vain senvuoksi, kun et tiedä mitä sanoisit! Alusta pitäen en ole tarkottanut muuta kuin että tulisit vaimokseni ja sinun käytöksestäsi päättäen olen kuvitellut että olet siihen myöntyväinen; ja minä en usko, ettet sinä olisi ensinkään käsittänyt kosiskelemistani tai että olisit sen ymmärtänyt toisin, sillä jokainen tyttö on jo ennen sitä aikaa, jolloin hän vetää ensimäisen kengän itse jalkaansa, siksi viisas että sellaiset asiat tuntee. Ja jos luulet ettei koko kylässä ole ainoatakaan, joka sanoisi sinua huonoksi, niin erehdyt! Yhdestä ainoasta koko kylä tosin vähät välittää, ja millä kannalla asia meidän kahden kesken on, se ei myöskään saata sinua pahaan huutoon; mutta huonosti sinä kuitenkin siitä huolimatta menettelet minua kohtaan, kun selkäni takana palkitset minun rehellisen tarkotukseni niin huonosti!"
"Tuki nyt suusi ja avaa korvasi, jotta ilmotan sulle missä suhteessa oikeastaan olemme toisiimme. Siitä että tulisin vaimoksesi ei meidän kesken, jos oikein tahdot muistella, ole ollut milloinkaan puhetta! Lahjoja olet minulle antanut ja kutsunut minua teille, siinä kaikki! Sen olet tehnyt vapaaehtoisesti, kerjännyt en ole sulta niin mitään, enkä tunkeutunut teidän tiellenne. Etten ole lahjotettuja vaatekappaleita hylkinyt enkä hyviä paloja pöytänne ääressä pilkkana pitänyt, senkin voi lukea minulle pahaksi vain se, joka ei ole nähnyt minun alastomana ja nälkäisenä juoksentelevan täällä ympäriinsä. Mutta siitäkö syystä en saisi olla sulle tyly? Koira ei murise sille, joka sitä silittelee ja ruokkii. Olisihan minun pitänyt ajatella ettet yksinomaan tarkottanut tehdä minulle hyvää työtä, mutta en minä voinut sitä muuksikaan ottaa, sillä tähän päivään saakka olet antanut minun mitään kysymättä kuljeskella kanssasi. Jos sinua nyt kaduttaa lahjottelemisesi, niin lähetän sulle takaisin mitä niistä vielä on hallussani, mutta siihen en anna sinulle oikeutta että minulle kiivastelet ja pidät tutkintoa kanssani! Sillä kannalla asia meidän kesken on, ja nyt se on selvä."
Muckerl alkoi kynsiä korvallistaan. "Lahjojani en ota milloinkaan takaisin", sopersi hän, "ja mitä kyselyyn tulee, niin olen sen jättänyt tekemättä vain siksi että olen luullut kaiken kuitenkin itsestään käyvän selväksi. Mutta jos tahdot kysymystäni kuulla, niin voin sen tehdä vaikka paikalla."
"Kaiken sen jälkeen mitä jo olet puhunut tänään en tahdo kuunnella enää mitään. Kulunee jokseenkin pitkä aika ennenkuin unohdan sanasi — jos se muuten koskaan unohtuu!"
"Mutta kuule nyt, Helena, — enhän minä tarkottanut pahaa! — Mutta mene vain — ethän kuitenkaan ole vihoissasi?"
"Muistaen hyvyytesi minua kohtaan tahdon sanoa sinulle jotakin. Jos sinun sopii seurustella minun kanssani samoin kuin tähänkin asti, eikä toisin, kuten ennen olen sulle selittänyt, niin tahdon edelleenkin koettaa tulla toimeen kanssasi ja antaa anteeksi tyhmän kiivastumisesi."
"Anna mulle kätesi sen vahvistukseksi!"
"Tuoss' on."
"Kas niin — mutta lupaatko myös ettet ole väleissä kenenkään toisen kanssa?"
Helena veti kätensä takaisin. "Tyydyt kai siihen, kun sanon etten ole kenenkään kanssa toisella tavalla kuin sinunkaan!"
"No, älä suutu! Tulen vallan onnettomaksi jos tiedän että olet suutuksissasi minulle. Tule nyt vain pian taas hyväksi minulle, jotta saan kysyä sinulta sitä mitä mielelläni kuulisin."
"Äläkä sinäkään vaan enää kiivastu, vaikkapa tulisi puhe kunniallisesta vaimostakin, jommoinen äitisi on! Kun sialla ei ole korvaa, niin ei koira siihen tartu, ja kun juorulla ei ole mitään perustusta, niin sille haetaan turhaan tukea."
Muckerl alkoi nyt puolustella äitiään. Tämä oli ainoastaan huolehtiessaan pojastaan pitänyt valheellista huhua totena; pohjaltaan ei hän siis ollut tarkottanut kenellekään pahaa, ei Helenallekaan, jolle hän aina siihen saakka kun nuo ilkeät juorut saattoivat hänet pois suunniltaan oli suonut kaikkea hyvää ja jälleen oli suova, kun nyt kaikki juorut osottautuvat perättömiksi. Mutta tytön itsepintaisesta vaikenemisesta ja uhmailevasta muodosta yhä enemmän ja enemmän kiivastuen johtui Muckerl vähitellen siihen, että kiitteli äitiään tästä huolenpidosta yhä vähemmän, lopulta havaiten vallan kohtuuttomaksi, että tämä ylipäänsä oli sekaantunut asiaan. Ja kun hän erosi tytöstä tämän majan ovella, oli hän kovasti vihoissaan vanhalle rouvalle.
Oljenpunojattarella oli täysi työ ja vaiva saada kysytyksi harmistuneelta nuorukaiselta mitä oli tapahtunut. Saatuaan sen selville löi hän innoissaan kätensä yhteen. Hän päätti nyt kutsua Helenaa useammin käymään talossa ja joka kerta pysytellä itse kotosalla niin kauvan kuin sopi. Kylmää vuodenaikaa varten ei Muckerlin pitänyt lahjotella vaatteita enempää kun siihen välttämättä tarvitaan, että ovesta ulos uskaltaa, jotta tyttö kutsumattakin tulisi hakemaan lämmintä liettä ja tottuisi istumaan tuvassa. Ja jo ensi laskiaiseksi olisi kaikki saanut hyvän lopun ja pidettäisiin häät. Naidulla naisella on vähemmän tavottelijoita ja enemmän pelkoa pahoista puheista; joka ei ymmärrä pitää sopimattomuutta talosta loitolla eikä karta sitä sen ulkopuolella, se on jo huono olento — ja sellaisena ei oljenpunojatar kuitenkaan tahtonut pitää tulevaa, vaikkakaan ei tervetullutta miniäänsä.
* * * * *
Zwischenbühelin kirkon taivaallinen suojeluspyhimys, pyhä Coloman, on "myöhäinen pyhimys": hänen päivänsä sattuu lokakuun kolmanneksitoista. Mutta kun sää tämän kuukauden ensi puoliskolla useimmiten oli siedettävä, niin että tanssihaluiset saattoivat pyörähdellä ulkoilmassa, ravintolan puutarhan takaisella niityllä, jossa suuri lato toimitti tanssihuoneen virkaa, varusti Zwischenbühelin ravintolanisäntä niille vieraille, jotka tahtoivat jäädä katon alle, kaksi tupaa, tavallisen vierastuvan ja asuintupansa, jonka hän siksi päiväksi tyhjensi. Viimemainitun otti haltuunsa Sternsteinin isäntä, joka jokaisena kirkkojuhlana näytteli itseään "alhaisemmille" sellaisena, jolle ei mikään ollut liian hyvää eikä liian kallista; häneen liittyi parvi "suuria isäntiä" läheltä ja kaukaa ja nämä kannustivat kaikki hänen ylpeyttään, vaikkei kukaan koettanut pyrkiä hänen rinnalleen.