Sepherl pysähtyi pelästyneenä, veti verhon pois ja näytti kuvaa. "Hän on sen minulle lahjottanut", tyttö kuiskasi.
Helena katseli sitä hetkisen. "Se näyttää niin rumalta."
"Ei sen tarvitsekaan olla muuta, parempi, hän oli alustapitäen sen sellaiseksi aikonut, koskei kaunis ole tehnyt häneen itseensä mitään hyvää vaikutusta."
Pyhänkuvaintekijän vaimo loi tyttöön terävän silmäyksen, kääntäen sitten katseensa toisaalle. "Voit kenties olla oikeassa."
"Jumalan haltuun!"
"Hyvää yötä!"
Kun Sepherl asteli pitkin siltaa, luuli hän kaukaa takaapäin kuulevansa äänekkäästi huudettavan nimeään. Hän seisahtui, kuunteli, ei ainoatakaan äännähdystä; niin jatkoi hän siis edelleen matkaansa. Hän oli peloissaan ja silloinhan helposti syntyy mielessä kuvitteluja. Hän ei ollut nähnyt, että Helena kotvasen kuluttua hänen lähdöstään oli juossut pari askelta pihalle päin ja sitten heti kiireesti palannut takaisin sisään.
Viileän, kirkkaan ilman halki kajahtelivat seuraavana aamuna kirkonkellojen kumahdukset, ja kun Sepherl illalla hitain askelin ja pää painuksissa kulki viimeistä edelliseen majaan kylän alapäässä, tuli hän katsomaan kuollutta miestä.
Päivän perästä he sitten hänet hautasivat.
Kun surevat ja saattajat olivat poistuneet, alkoi vanha Veit, haudankaivaja, heti luoda hautaa umpeen; hänen siirottavat silmänsä ja levällään olevat huulensa tekivät hänet sen näköiseksi, kuin olisi hän tuntenut tästä hiljaista mielihyvää, ja niin olikin laita; joka kerta kun hän sai kaivaa kuopan "jollekin penteleelle", ilahutti häntä ajatus, ettei hän itse ollut se, joka sinne alas joutui.
Ensin kumahteli lohkare toisensa perään arkulle, mutta pian putosi multa äänettömästi ja verhosi hauraana ja pehmeänä ihmisen, joka siellä, kaikista murheista ja kärsimyksistä päässeenä, lepäsi peitettynä. Toisen ihmisen tuskalla alkaa jokaisen olemassaolo ja niin jatkuu samalla tavalla vaivat ja vaivaamiset, aina sattumain mukaan. Joka enemmän tuottaa kuin kärsii tuskia, sitä nimitetään onnelliseksi, ja jonka varat sallivat harjottaa ensinmainittua suuressa määrin, se on kai myös suuri.
Rehellinen pyhänkuvaintekijä oli koko elämänikänsä hyörinyt vain hyvin pienellä maapalasella, — viettänyt siinä iloiset lapsuuspäivänsä, tuon ajan, josta sanotaan ettei ihminen silloin vielä kuulu itselleen vaan muille ja jolloin hän kuitenkin on niin kokonaan oma itsensä ja vapaa niinkuin ei sittemmin koskaan, — viettänyt unelmoivat nuoruusvuotensa, jolloin ihminen pistää maailman säkkiin ja paljastaa sen korkeintaan parhaiden ystäviensä nähtäväksi, tosin vain jokainen oman maailmansa, joka monelle on sattunut tulemaan varsin pieni, — miehuusikäkään ei näyttänyt koituvan huonoksi, tuo ikä, joka jo enemmän tähtää muihin ja jolloin hänen äitinsä ilo oli suurena osana hänen omaansa, — silloin oli yhtäkkiä kaikki lopussa.
Kovakuoriainen, joka lämpimällä auringonpaisteella oli hyppinyt pölyävässä hiekassa, lymynnyt tulossa olevan sateen pelosta tiheään pensaikkoon, tovereittensa kanssa kiistaillut ja otellut, veti äkkiä jalkansa suonenvedontapaisesti kokoon ja putosi puolitiehen kiivetyltä korrelta maahan.
Nyt makaa se velttona, onttona, ei kuori, tyhjä päällys eikä mikään ilmaise mitään kaikesta siitä auringonpaisteesta, joka sitä lämmitti, sadekuuroista, jotka sitä virkistivät, kaikesta siitä kuinka paljo tai vähän maailma hänelle tarjosi.
Tuossa ryteikkörivissä, joka kulki pitkin vedenuomaa, Zwishenbühelissä nimittäin, ei osanotto ollut varsin suuri. "Taas yhtä vähemmän" tai "jälleen yksi lisää", sanottiin, aina sen mukaan miten puhujat itse arvelivat olevansa haudasta kaukana tai uskoivat seisovansa sitä lähellä.
Kun Helena pikku Muckerlin ja vanhan Zinshoferin emännän seurassa palasi hautajaisista kotiin, asteli hän arkailevin katsein oman majansa ohi ja seurasi äitiään tämän asuntoon.
Hän istui siellä penkillä niukkasanaisena ja itseensäsulkeutuneena, vain aika-ajoin hiljaa puhellen lapselleen, jota piteli vieressään. Kun ilta alkoi hämärtää, otti hän avaimen taskustaan ja virkkoi: "Äiti, minä pyytäisin sinua olemaan niin hyvä ja tuomaan meille hiukan sänkyvaatteita tuolta ylempää, me laitamme itsellemme vuoteet tuohon lattialle. En voi nukkua siellä."
"Pelottaako sinua?" kysyi vanhus.
"Ei. Mutta on niin hirveätä olla yksin talossa, josta kuollut juuri on kannettu pois. Pienokainenkin vaipuu heti uneen ja minä tuntisin itseni silloin niin hyljätyksi."
Vanhus teki työtä käskettyä. Myöhemmin, kun kaikki jo olivat kotvasen olleet makuulla, paneutui Helena äkkiä pitkälleen olkipatjalle ja sanoi: "No, nyt olen sitten kumminkin jälleen tässä, — oljilla, — ja kuten minusta tuntuu, tilani ei ole paljoakaan parempi kuin kerjäläisen, ja jos minulle olisi niin käynyt, että minun vielä vuosikausia olisi täytynyt asua tuon miesparan kanssa, niin olisin tässä nyt aivan kuin vanha kerjäläisvaimo."
"Niinpä tietenkin", virkkoi vanhus haukotellen, "ei sinun tarvitse valitella siitä mitä on tapahtunut, ja hänenhän on hyvä olla taivaassa."
— — —
Siitä pitäen meni Sepherl joka vuosi Pyhäinmiestenpäivänä kirkkoon ja polvistui erään sivualttarin eteen lasten joukkoon, jotka siellä enemmän huvin vuoksi kuin hehkuvasta hartaudesta polttivat sieluparoille vahakynttilöitä; hän uhrasi pienen kynttilän Muckerlin hyväksi ja rukoili hänen sielunsa autuudeksi siksi kunnes sydämenpää vaipui sulaneeseen taliin ja räiskähtäen sammui. Muckerlin haudalla rukoileminen kuului hänen vaimolleen; Sepherl ei tahtonut näyttäytyä siellä, ei itsensä vuoksi, sillä mitä se häntä liikuttaisi? Mutta se olisi voinut — ihmisethän pian luulevat pahaa — herättää kuolleesta pahoja jälkipuheita, ja niitä ei toki hän ole ansainnut.
* * * * *
Sternsteinin hovin emäntä oli kädet ristissä seisonut akkunan ääressä ruumissaaton alhaalla tiellä verkalleen kulkiessa eteenpäin.
Pyhänkuvaintekijän kuolema hämmästytti häntä, hänen omaatuntoaan kalvoi, että hänen vainajalle tekemänsä paljastukset, kansanomaisesti puhuen, olivat olleet nauloja hänen ruumiskirstuunsa; mutta eihän Sali voinut sitä ennakolta nähdä, yhtä vähän kuin hän näki sitäkään, miten se Helenaan oli vaikuttanut, sillä aina tuosta kylämatkasta saakka olivat hänen jäsenensä olleet lyijynraskaat eikä hän ollut voinut ottaa askeltakaan huoneesta ulos.
Nyt oli se ainoa ihminen kuollut, jolta hän rohkeni toivoa todellista apua, jonka oma asia se oli, jolla täytyi olla tahtoa pahan ehkäisemiseen ja jolla oli oikeus ja valtakin siihen. Pahan toivomuksen toinen puoli oli noille molemmille käynyt toteen ja kuten pelottava aavistus valtasi hänet ajatus, kuinka pian saattaisi tulla hänenkin vuoronsa mennä samaa tietä!
Mutta tämä kuoleman kauhu, joka häntä ajoittain värisytti, pakeni välittömästi esiintunkevan pelon tieltä: millaista hänelle nyt mahtoi tulla elettäväksi!
Tämän pelon osottivat tapahtumat liiankin pian varsin oikeutetuksi.
Kun emäntä, avattuaan pyhänkuvaintekijän silmät, tuolla Tonin kotiintuonnilla luuli tehneensä kaiken, niin ei hänen huuliltaan tähän asti ollut päässyt ainoatakaan nuhdesanaa tapahtumasta eikä isäntä katsonut olevan mitään syytä asian kieltämiseen tahi kaunistelemiseen; molemmat vaikenivat lujasti ja elivät, molemmin puolin tuntien itsensä vieraantuneiksi toisistaan, edelleen elämäänsä. Mutta kun Sternsteinin nuori isäntä tuskin viikon kuluttua puunleikkaajan maahanpanijaisista hänen leskelleen osotti lämmintä osanottoa ja ilmotti itsellään olevan aikomuksena tehdä eräs hyvä työ ja ottaa Helena lapsineen kartanoonsa, silloin kavahti sairas emäntä melkein hurjistuneena pystyyn. "Mitä? Hänetkö? Hänetkö tahdot tänne sijottaa? Eikö sulla enää ole niinkään paljon kunniantuntoa rinnassasi, että pelkäisit edes häpeätä? Mutta, Jumala olkoon kiitetty, siinä asiassa saanen toki minäkin vielä sanasen lausua! Ei koskaan, sen sulle sanon, hän tule minun talooni!"
"Älä liiaksi ponnistele heikoilla voimillasi", sanoi isäntä loukkaavalla tyyneydellä.
Vaimo parka naurahti kimakasti ja virkkoi myrkyllisin katsein mittaillen häntä: "Pidätkö sinä muka murhetta minusta, sinä —? Ja mitä varten, jos uskallan kysyä, mitä varten otat sitten tuon juhdan tänne? Mitä hän toimittaa ja ketä hän palvelee?"
"Saat sen heti tietää", vastasi isäntä levollisesti. "Vanha Kathel ei yksin voi tulla toimeen taloudenpidossa ja sairaanhoidossa; mutta pyhänkuvaintekijän leski on paras hoitajatar, minkä saatoin hankkia, hän hoitaa sinua."
"Sekö? Minua? Hän!?" kirkui emäntä raivoissaan; sitten hän vaikeni ja katsoi mieheen suurin, tuskaisin silmin, kiersi kädet toisiinsa ja sammalsi: "Tuonko, tuonko saatoit sinä todellakin minulle tehdä?"
"Älä ole tuhma", virkkoi mies tylysti. "Kun minä sen kerran tahdon, niin se tapahtuu! Sinun on sovittava hänen kanssaan, sillä sinun täytyy hyvittää ennen tekemäsi vääryys tuota raukkaa kohtaan, sinun turha kuvittelusi —"
"Kuvitteluko!?" ärjäsi emäntä, ojentaen nyrkkiin puristuneen kätensä häntä kohden. "Valehteletko sinä? Kiellätkö omat sanasi?!"
Mies veti suunsa leveäksi ja kohautti olkapäitään. "Omat sanani! Todellakin ovat ne omia sanoja, jotka unissa lausutaan! Jos niihin panet jonkinmoisen merkityksen, sinä hullu vaimoihminen, niin täytyisi sinun aamulla etsiä kuuta taskuistani, jos unissani olisin sanonut sen sinne pistäneeni!"
"Puhut sinä nyt perästäpäin järjetöntä tai järjellistä, sen minkä olen kuullut, sen olen kuullut ja siitä mitä suunnittelet ei tule mitään!"
"Sepähän nähdään", virkkoi isäntä. Hän lähti tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni.
Ja nyt tapahtui usein, että hän syöksyi ylhäältä tuvasta ulos, komusi alas portaita, haukkui läheisyydessä olevia palvelijoita hävyttömiksi kuuntelijoiksi ja käski heitä menemään töihin, ja kun hän sitten oli palannut takaisin sairaan huoneeseen ja sulkenut oven, tapahtui sen takana tuollainen kohtaus, täynnä kiduttavaa katkeruutta ja julkeata kiivautta, joka toisistaan loitompana olevain kesken on mahdoton ja jolla vain ihmiset, jotka ovat kulkeneet elämäntiensä aivan lähetysten, saattavat sen turmella ja myrkyttää ja jommoisen sattuessa — ainakin osaksi — olisi ollut parempi, että kumpainenkin olisi pysynyt toiselle asianosaiselle koko elinikänsä vieraana.
Ei kenenkään ihmisen sielu ole kokonaan ilman verhoa, ilman suojelevaa peitettä yhteydessä maailman kanssa, ja se on kai hyväkin, sillä kuten ruumiillinen puhdas kauneus on sielullinenkin maailmassa harvinaista; toisen henkilön alastoman sielun kanssa seurustelemiseen, toisen sietämiseen uskaltaa ja voi vain rakkaus ja ystävyys antautua, ja missä nämä puuttuvat, siellä vaikuttaa sielullinen alastomuus karkean, ruumiillisen paljastuksen tavoin loukkaavasti, irstaasti, haitallisesti ja turmiollisesti.
Ei tarvinnut pitkää aikaa ennenkuin jatkuvan torailun aiheuttama ärtymys ajoi sairaan lepotuolista vuoteelle. Hänen vastustuskykynsä oli murtunut ja tuli yhä heikommaksi. Mihin pyyntöihin alistuukaan ihminen, kun on kysymyksessä sen paikan rauhallisuuden takaaminen, jossa hän on ajatellut kuolevansa ja viime päivikseen saavansa osakseen edes hiukankaan sääliä ja osanottoa?!
Helena tuli lapsineen Sternsteinin kartanoon ja näytti tahtovan ottaa sairaanhoidon hyvin vakavalta kannalta, mutta emäntä vältteli tuon nuoren vaimon jokaista kosketusta eikä sallinut hänen istua vuoteensa pää- eikä jalkapuolessa. Alussa tarjosivat Sternsteinin vanhan isännän käynnit hänelle tervetulleen syyn toimittaa hoitajatar kokonaan ulos huoneesta. Silloin makasi hän ja piteli usein tuntikausia laihtuneilla sormillaan vanhuksen karkeata, känsäistä oikeaa kättä kiinni vuodepeitteen päällä; se oli ainoa käsi, mikä hänellä oli pideltävänä ja mistä hänellä oli se usko, että tämäkin piteli kernaasti hänen kättään, kun sitävastoin kaikkia Tonin ja Helenan kädenpuristuksia seurasi tuskallinen tunne, että he molemmat antoivat hänen kätensä liukua alas, — oi, kuinka syvälle!
Kun vanha isäntä tuollaisen sairaan luona käynnin jälkeen asteli pihan poikki eläkerakennukseensa, manasi ja kiroili hän ääneen, niin että jokainen tielläolija saattoi sen kuulla, ja antoi sen ohella pyhänkuvaintekijän leskelle arvonimen, joka kaikessa lyhyydessään merkitsee Vestan papittaren jyrkkää vastakohtaa. Mutta se tapahtui vain yksinomaan hänen omaksi helpotuksekseen, tuottamatta halveksitulle minkäänlaista mielipahaa, sillä tuo loukkaus oli niin suuri, ettei kukaan rohjennut sitä toistaa vasten lesken kasvoja.
Se oli, kuten sanottu, alussa, jolloin Sternsteinin vanha isäntä vietti enimmän osan ajastaan sairaan emännän luona. Vähitellen hänen käyntinsä harvenivat, ja lopulta kului hyvin pitkä aika niiden välillä; siihen vaikutti kaksikin syytä. Hän oli luullut, että miniä toipuisi heikkoudestaan ja pian taas pääsisi jalkeille, ja senvuoksi koetti hän huvittaa häntä, jotta ei hän pääsisi minkäänlaisiin laiminlyönnin ja hylkäämisen mietteisiin, ja pysyttää häntä hyvällä tuulella; terveelle vanhus sitten tahtoi olla apuna tämän oikeuksien säilyttämisessä ja kutsumattomien vieraiden ulostanssittamisessa. Mutta kun hän huomasi emännän yhä riutuvan ja heikkenevän, silloin tuli hän harvoin saapuville ja viipyi vain hetkisen. Hänen asiansa ei ollut katsella tuollaisen hyljätyn olennon kulkua askel askeleelta loppuaan kohden ja sallia itse tulevansa noin välittömästi muistutetuksi omasta lopustaan. Toiselta puolen teki juuri tämä asiain tila Helenan näkemisen hänelle vain sitä sietämättömämmäksi. Niin hätäpäiset kuin kaikki tähänastiset kohtaukset hänen kanssaan olivat olleetkin — satunnaiset, jolloin kumpainenkin tervehtimättä oli pujahtanut toisensa ohi, ja pakolliset sairaan huoneessa, jossa Helena vaieten siirsi hänelle tuolin vuoteen ääreen, pyyhkäisi sitä esiliinallaan ja sitten poistui ovesta, — niin tästäpuoleen väitteli hän oikein tarkotuksella kaikkea ja jokaista tapaamista, koska hän suurella mielipahalla tunsi, miten tuon vaimon läheisyydessä nyrkkejä syyhytti, mutta kuitenkin samalla sanoja puuttui. Miksi tuo kerjäläinen sai hänet ellei juuri pelkäämään niin kuitenkin arastelemaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Niin, tuo tiesi, mitä tahtoi, hän on lujasti pitänyt tarkotusperänsä silmällä, heti ollut valmiina, kun sen saavuttaminen oli kysymyksessä, sen perään juoksemaan tai hitaasti askel askeleelta sitä kiinni koettamaan, ja vaikkakin hänet jo kerran yhdeltä puolen oli "sysätty pois", ilmestyy hän nyt toiselta esiin ja saavuttaa sen! Hän on sen saavuttava. Kova pää ja luja tahto. Ei sellainen kuin muutoin naisilla tavallisesti on. Vaikka paholainen häneltä jalan katkaisisi, nyt, jolloin hän parhaillaan nostaa sitä viimeiseen askeleeseen, niin uskottava on, että hän sittekin osaisi kaatua sille paikalle, johon hän tähtää! — Vain harmia sai enää tuolta ylhäältä sairaan huoneesta osakseen, myrkkyä ja sappea nielläkseen, eikä tuo ihmisparka ollut autettavissa, ei yleensä enää ollenkaan parannettavissa. Vanhus pysytteli sieltä poissa ja sairaan täytyi nyt pitkinä, ikävinä päivinä tyytyä Helenan seuraan. Kun pikku Muckerl tällöin monasti kolkutti ovelle, tullakseen hakemaan äitiään, josta hän joka kerralla sai kovia nuhteita, loi emäntä katseensa ensi aikoina tuosta terveestä, punaposkisesta pienokaisesta kehtoon päin, jossa hänen oma, kivulias raukkansa lepäsi, hänen silmänsä kostuivat ja hitaasti helmeili raskaita kyyneliä pitkin hänen poskiaan. Mutta myöhemmin tuli hän välinpitämättömäksi siitäkin ainoastaan silloin kun hänen miehensä oli huoneessa ja loi himokkaita silmäyksiä tuohon kauniiseen vaimoon ja tämä häntä siitä harmistunein katsein nuhteli, silloin välähtelivät mustat silmäterät, ne seurasivat valppaasti ja hehkuvasti kumpaisenkin jokaista kasvojenilmettä, jokaista liikettä, eivätkä herenneet niitä seuraamasta ennenkuin sinä päivänä, jolloin nämä silmät — täynnä äänetöntä, katkeraa syytöstä, täynnä mykkää, pistävää sydämentuskaa — sammuivat ja Sternsteinin isäntä painoi ne kiinni, kun kuoleva oli häneltä tätä rakkaudentyötä rukoillut.
"Ei sinulla ole paljon hyviä päiviä ollut", virkkoi vanhus. "Olit tosin rikas emäntä, mutta sen ohella köyhä vaimo. Herra suokoon hänen levätä rauhassa ja ijäinen valo hänelle paistakoon. Amen."
Minkälaisten muutoksien alaiset kansan mielipiteet ovat, se näyttäytyi Zwishenbühelissäkin, Sternsteinin hovissa sattuneiden tapahtumien johdosta.
Karkea yleisten siveellisten peruslakien ja katsantotapojen rikkominen herättää ensin äänekkään vastenmielisyyden purkauksen molempia syyllisiä kohtaan, mutta pian johtaa yhdessä-elämisen täytymys asian ajattelemiseen, myönnyttelemiseen puolustuskuntoista puolta kohtaan ja nurjuuteen turvatonta kohtaan, johon pahat puheet yksinomaan kohdistuvat ja jota ne seuraavat aina siihen asti kunnes ihmiset, kyllästyneinä häväisemiseen ja koko juttuun tulevat välinpitämättömiksi ja alkavat vähitellen sen unohtaa; kerran vielä — tulkoon sitte uusia virheitä tai ei — leimahtaa tosin vihanliekki jälleen tuleen, mutta silloin alistutaan, katsomatta yleiseen voimassaolevaan lakiin, pitämään tapausta poikkeuksena, jonka kyllä vaaratta saattaa tehdä, koska se vain voi vahvistaa säännön, ja sitä armahtavaisempana lankeaa lopputuomio, mitä jyrkempänä ja lujempana tuo alkujaan kaikkien harmin herättänyt tosiseikka pysyy. Mutta jolleivät totutut ajatustavat eikä alkuperäinen, vastenmielinen tunne pelasta yhteentörmäyksestä, niin vetoaa syytös, jos asia on järkyttävää laatua, lopulta viimeiseen tukikohtaan: kohtaloon; mutta jos asiat jälleen pyrkivät asettumaan tasapainoon jokapäiväisyyden mukana, etsii suuri yleisö kaikella rikkiviisaudella sitä, jonka sekautuminen tuon harmillisen asiantilan aiheutti, ja huomaa täksi uudeksi, lopullisestikin syylliseksi usein henkilön, joka alustapitäen on ollut asiasta ihan syrjässä.
Kun paikkakunnalla huomattiin, ettei Sternsteinin nuori isäntä juuri tuon luvatun kuvan vuoksi niin usein ollut käynyt puunleikkelijän majassa, nousi mieliala voimallisesti tuota "hurskasta, surevaista" isäntää vastaan eikä Helenassakaan havaittu hiuskarvan vertaakaan hyvää; ja aivan "tavattoman häpeällisenä" pidettiin sitä, että isäntä oli saattanut ottaa tuon lesken luokseen hoviin ja antaa hänen oleilla siellä! Sternsteinin emäntä selitettiin "puhtaaksi marttyyriksi". Mutta isäntä saattoi kuitenkin "hiton lailla nipistää" yhtä ja toista, joka tuli liian nenäkkääksi, — ja itse teossa hänellä oli sairas vaimo — niin — niin kyllä — mutta Helenan olisi naituna vaimona kuitenkin pitänyt heti ensi lähentelemisestä karkottaa hänet pois, vaikka olisi mitä seurannut! Tosiaankin, paljon tapahtuu maailmassa ja kaikkialla kuulee kuinka usein vaimo asiaankuuluvasti kohottaa kätensä mutta unohtaa lyönnin. Toisin oli taas silloin kun emäntä hautaan vietiin, silloin eivät ihmiset olleet niinä miehinäänkään ja vaeltavaan saattueeseen liittyi väkeä hyönteisparven tavoin, ja noiden kahden sanottiin, tosin ei vallan suoraan, mutta kuitenkin huomattavasti, "melkein niinkuin ottaneen hengiltä nuo toiset kaksi." Mutta Sternsteinin emäntä oli kuin olikin nyt kuollut ja makasi viileässä mullassa, ja se olikin kai hänelle parhaaksi, kuten toisillekin; elleivät he voineet luopua toisistaan, oli se kai sallimus ja Jumalan armo, että he nyt kunniallisesti voivat päästä yhteen ja täyttää aikomuksensa, ja jos heidän aikanaan olisi sallittu saada tahtonsa perille, niin olisi koko tuo harmi ja kaikki jäytävä sydämen tuska säästynyt. Niin, niin, kaikkeen tapahtuneeseen oli oikeastaan kumminkin vain syypää — Sternsteinin vanha isäntä!
Tuohon tapaan kävivät useimpien ajatukset ja arvelut siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja vain harvat pysyivät lujina alkuperäisessä ankarassa tuomiossaan, niiden joukossa myöskin kappalainen Sederl; ainoastaan yksi selitti jo alusta pitäen, ettei hän mitään niin kuumana nielaise kuin se tarjottaessa on, nimittäin vanha pastori. Tosin hänkin ajatellessaan tuota "rumaa juttua", — että senkin juuri hänen kirkkoherrakunnassaan piti tapahtua! — veti samettiviittansa arveluttavasti vinoon harmistuneena raapien päätään ja hänen otsansa vetäytyi pahaaennustaviin ryppyihin; mutta syyllisten saattamisen oikeuden eteen jätti hän ihmisten huoleksi ja tuomion sen ratkaistavaksi, jonka silmät milloinkaan uneen vaipumatta näkevät enemmän kuin kaikkien ihmisten silmät saattoivat nähdä! Hänellä oli herkkä tuntemus kansan luonteesta ja tavoista, tarkka tieto sen puheista, ja lopullinen rauha ja sopeutuminen asiassa, joka ei tahtonut "antautua" ei unohtua, ei tullut hänelle odottamatta.
"Ette milloinkaan, ette ikinä, Sederl", virkkoi hän kiivastuneena nuorelle pappismiehelle, "opi ymmärtämään maailmaa ja ihmisiä! Teillä ei vielä ole käytännöllistä silmää. Jos antaisin Teidän nyt toimia sijassani, niin Te varmaankin uhraisitte jotakin eläville vahingoksi ja kuolleille ei miksikään hyödyksi!… Tuhannenvietävän tulimmaista!" Tämä "kirottu lauseparsi" ei millään tavoin kohdistunut kappalaiseen; vanha herra oli varottavalla liikkeellä kohottanut etusormensa häneen päin ja sitten laskenut sen alas painaakseen tupakkaa piipun pesään; nyt singahutti hän sen keltaiseksi käynein kynsin ulos, heilutteli sitä ja puhallellen kivistävää kohtaa jatkoi: "Ptyh, — hyi! Te ette tiedä, kuinka ihmisiltä oikein putoaa kivi sydämeltä, kun joku epäkohta jälleen näyttää tulevan järjestykseen, ja kuinka auliisti silloin kaikki avustavat asian ratkaisua sopivalla ja säädyllisellä tavalla, niin että harmista ja kiertelemisestä tulisi loppu. Sinne ihmisten syliin heittäytyminen olisi Jumalalle ja maailmalle huono palvelus!"
"Teidän korkea-arvoisuutenne", virkkoi kappalainen nousten ylös ja tarttuen vanhaan kirkonkirjaan, jota hän juuri oli huvikseen tutkinut, sekä valmistautuen poislähtöön, "en tahdo väitellä, mutta tuo kaikki on minulle syvimpään sieluuni saakka vastenmielistä."
"Hävetkää sitten myöskin sieluun asti, niin syvälle kuin sitä riittää", virkkoi pastori. Hän pidätti hänet oikealla kädellään ja ojensi vasemman käsivartensa seinällä olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden. "Tuo tuolla ei myöskään ole ajanut luotaan publikaaneja ja syntisiä ja ihmeelliset ovat usein ne tiet, joille hän eksyneet johdattaa, että he eivät kadotetuiksi tulisi! Juuri tällä kertaa tuntuu minusta kuin näkisin hänen armonsa ja viisaan johdatuksensa pohjaan. Sederl, ei niin että rikkoisin sinetin rippisalaisuudesta — mutta sallikaa minun sanoa Teille, että nuo kaksi hän varmaankin armahtavaisuudessaan on säästänyt yhdestä rikoksesta!"
"Yhdestäkö rikoksesta?" sammalsi kappalainen.
Vanha sielunpaimen puristi nuoren miehen kättä. "Kenties kahdestakin." Hän nyökäytti tälle vakavana päätään ja meni pois.
* * * * *
Pahimmin kävi vanhalle Zinshoferin emännälle. Häntä eivät ihmiset ensin syyttäneet, vaan olivat julkisesti vihoissaan hänen "avustuksestaan"; häntä välteltiin ja oltiin karttelevia ja lyhyitä hänen seurassaan, ja itse Sternsteinin hovissakin, jossa hän kuitenkin odotti osakseen kaikkea kiitosta, kohdeltiin häntä epäystävällisesti.
Eräänä iltana, jolloin hänen selittelyjään ja valituksiaan taas ei otettu kuuleviin korviin ja hän katkeroituneena riensi hovista pois, tarttui hän käteen Sternsteinin vanhaa isäntää, joka sattui hänen tielleen. "Isäntä", huudahti hän, "nyt saan minä kokea sitä, mitä sinä jo aikoja sitten olet saanut, jasiinäsuhteessa olemme täydelleen yhdenvertaiset!"
Vanhus veti kätensä pois ja pyyhkäisi nuttunsa hihaa, ikäänkuin kosketus olisi sen tahrannut. "Älä nyt kiinni tartu", sanoi hän tylysti. "Sinun vertaisesi en tiedä missään suhteessa olevani."
"Etkö siis ehkä tunnekaan lapsen kiittämättömyyttä?!" kivahti vaimo.
"Ilman kiitosta — olkoonpa niinkin! Kiittämättömyyttä vastaan olen hyvästi varustautunut. Toisaalta sinä saat itsellesi kumppanin hakea." Näin sanottuaan käänsi hän vaimolle selkänsä.
Kaikki mitä tuo korskea tuleva vävypoika teki vanhuksen hyväksi supistui siihen, että hän antoi tälle talven tullessa luvan muuttaa ränstyneestä hökkelistään pyhänkuvaintekijän majaan. Siellä hän nyt istui siistimpien ja lujempien seinien sisällä kuin muulloin ja oli kylmissään kuten ennenkin, sillä puukuorma, jota hän oli toivonut ja johon hän oli luottanut, jäi tulematta. Hän kärsi siitä niin kauan kunnes se — kuten hän sanoi — kävi liian joutavaksi.
"Jos ne minulle sanovat yhdenkin sanan, silloin minäkin levitän kitani suureksi", murahti hän, tarttui kirveeseen, hakkasi autuaan pyhänkuvaintekijän puuvaraston pieniksi paloiksi ja poltti sen. Kun siitä sitten ei enää ollut siruakaan jälellä, pani hän puolivalmiin uhrikuvan kuviot saha- ja hakkuupölkylle. Ilkeydestä värähtelevin silmin katseli hän leiskahteleviin liekkeihin ja tuumi: pyhimykset palavat yhtä hyvin kuin puukin.
Hän pääsi aivan auttavasti yli talven; vähän sen jälkeen oli Sternsteinin nuoren isännän suruvuosi täysi; silloinhan pitäisi kuitenkin jotain tapahtua ja kaiketi hänenkin tilansa muuttua. Pidellen molemmin käsin päätään oli hän menossa kotiin, kun sai kuulla, — vierailta piti hänen sekin tieto saada, — että notario jo oli siksi ja siksi päiväksi tilattu Sternsteinin hoviin avioliittosopimusta tekemään ja panemaan kaiken muun tarpeellisen kirjoihin ja vahvistamaan nimellään.
Mutta sinä päivänä, jona notario — Toni oli hankkinut sen saman "kekseliään miehen" kuin isänsäkin — ylhäällä kartanossa pani asioita kuntoon, vaivasi vanhusta kiduttava uteliaisuus ja tuskallinen levottomuus, hän syöksyi huoneesta ulos ja tuli jälleen sisälle, meni ullakkokamarista kellariin ja tästä kosteasta pohjakuopasta jälleen ylös. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla kärsivällinen ja vasta illan tullen näki hän jonkun kiireisesti rientävän majaa kohti; tulijan lähemmäksi saavuttua tunsi eukko hänet Zwishenbühelin pormestariksi.
Tuolla kylän korkeimmalla virkamiehellä oli pitkät sääret ja ihmeellisen lyhyt yläruumis, jonka leveiltä olkapäiltä taas kohosi silmäänpistävän pieni pää. Molemminpuolisen, lyhyen poskiparran yläpuolelta työntyi kaksi mahtavan suurta korvalehteä melkein "päätä paeten" esiin. Vaikkakin hänen suuret silmäteränsä olivat hieman esiinpistävät, olivat ne kuitenkin varustetut riittävän suurilla kansilla, joita hän sitten ensinmainittujen suojaksi tavallisesti pitikin aina miltei suljettuina, mikä teki hänen ulkomuotonsa sekä miettiväisen että lempeän näköiseksi. Mutta kasvojen alemman osan, joka oli ikäänkuin litistynyt ryppyisten poskien väliin, suun ja lyhyen leuan varjosti kauas ulottuva nenä, jota zwischenbüheliläiset helposti ymmärrettävistä syistä nimittivät "lyhdyksi"; kun nenä oli näin suuri ja suu pieni, ei hän voinut estää puhuessaan useain äänten kulkemista mukavampaa tietä nenän läpi.
"Oletko sinä Zinshoferin emäntä?" honotti hän. "Luulen sinun toki minut tuntevan", virkkoi tämä myrkyllisesti.
"Vaikka sokeakin olisin, niin voisin tehdä valan, että sinä olet se, sillä minä tunnen sinut kärnytyksestäsi, mutta se mikä pitää tulla toteennäytetyksi, se pitää tulla toteennäytetyksi, sillä minun on puhuttava kanssasi virka-asioissa."
"No, tule sitten sisälle, tulehan toki sisälle." Vanhus juoksi ripeästi edellä ja pormestari kompuroi perässä. Vaimo kuivasi tuolin ja asetti sen keskelle tupaa.
Pormestari teki kädellään torjuvan liikkeen. "Me selviämme asiasta pian."
"Ah, ei! kuulehan nyt kumminkin!" virkkoi eukko kiihkeästi, vihanpunan kohotessa poskille. "Kun ei kerran kukaan noista tuolla ylhäällä katsonut maksavan vaivaa kutsua minua sinne tai tulla tänne alas, ja kun ne vieraalla ilmotuttavat minulle asiansa, niin tahdon toki tietää niin paljon kuin vieraskin tietää, ja ennenkuin sanot minulle kaikki mikä uteliaisuuttani herättää, ennen en päästä sinua tuvasta ulos, kestäköön se sitten vähäsen tai kauan aikaa!"
"Mitä sitten tahdot tietää?"
"Mitä tapahtuu?"
"Mitä pitäisi sitten tapahtua? Tyttärestäsi tulee Sternsteinin emäntä. Sen kai hyvin tiedät."
"Mitä muuta?"
"No, minun mielestäni siinä olisi kylliksi! mutta päällepäätteeksi ottaa isäntä vielä hänen poikansa, autuaan pyhänkuvaintekijän Muckerlin omaksi lapsekseen."
"Oikeinko hän siihen itsensä pakottaa?" Vanhus veti suunsa irviin, mutta kun hänen edessään oleva mies pysyi vakavana ja ihmetellen avasi silmäluomensa, malttoi hän mielensä ja sanoi: "No, kauniisti hän siinä tekee."
"Tietysti, tietysti, Jumalalle kiitos siitä! Holhoojaksi kun olin asetettu, ei se ollut minulle vähäinen ilo. Uskothan toki etten minä ole vastustellut holhokkini pääsemistä kerran herraksi ja omistajaksi yhteen maan suurimmista kartanoista!? Niin. Mutta vaikkakin onni jo aivan kukkuramitalla on tullut pojan osaksi, täytyy minun kuitenkin vielä pitää kiinni yhdestä seikasta, jotta täytän kaiken vastuunalaisuuden ja voin puhtaalla omallatunnolla ruveta holhoustoimeen. Tämä mökki tässä on isän kuoleman jälkeen lapselle —"
"Mitä", ärjäsi Zinshoferin eukko lyöden nyrkillään pöytään, "aivanko ne ajaisivat minut ulos täältä, ja sinä, vanha kuokkavieras, autat heitä siinä?! Mutta kuulostaapa se totisesti kauniilta noiden kahden työksi, joille kyllä kaikkeen pahuuteen kelpasin ja nyt olisin liian huono siihen mikä oikein on, mutta sinä huolekas holhooja, sinä saat vielä nähdä, että teen tuumanne kokonaan tyhjäksi! Minä avaan kitani ja näytän, ettei mökki kuulu tuolle kirotulle mukulalle, minä teen valani siitä sen päälle, ettei sillä ole vainajaan mitään oikeutta ja ettei tuo toinen häntä ottolapseksi…"
Pormestari oli hyppinyt jonkinlaista piiritanssia toruskelevan vanhuksen ympärillä, — kuvaannollinen esitys, joka ei millään tavalla herättänyt aistillisuutta, — jolloin hän kerran toisensa perään rauhottavasti kohotti käsivarsiaan ja herkeämättä mutisi: "suus kiinni! pidä kirottu kitasi kiinni, sanon minä". Mutta kun ei eukko siihen taipunut eikä näyttänyt milloinkaan tahtovan taipua, keksi hän itse oikean keinon ja sulki omin käsin hänen suunsa. "Sinä tuhannen peevelin kyykäärmeensikiö, ennenkuin oksennat tyhjiin myrkkysi ja sappesi, salli toki ihmisen puhua asia selväksi, enhän minä vielä ollut lopussa. Sitten — sitten saat hakea aihetta haukkumiseen, tottahan sinun joku sellainen pitää löytää!"
"No, puhu sitten", kivasi vanhus, "puhu puhu."
"Koska tämä samainen mökki kuitenkaan ei mitään merkitse, niin olin minä sitä mieltä, että se pitäisi myydä ja myyntisumma panna pojan nimiin. Isäntä oli samaa mieltä, mutta teki heti itse tarjouksen, joka käy mökin arvon ylitsekin, no jaa, sehän tulee kuitenkin lapsen hyväksi. Niin oli nyt sitten Sternsteinin väki sen omistajia ja Sternsteinin väki lahjottaa sen jälleen sinulle, ja toimiin on ryhdytty, että sinä näinä päivinä tulet maakirjoihin merkityksi sen omistajana. Nyt sen tiedät. Oletko sinäkin ymmärtänyt asian?"
"No voi hyvänen aika, kyllähän minä tietenkin, helppohan se nyt on ymmärtää. Mökki on nyt minun!"
"Se on sinun — ja nyt kai kadut äskeistä epäkohteliasta puhettasi."
"Niinpä tietenkin, sehän ei ollut kun tyhmää lörpöttelyä. Et kai sinä järkevänä miehenä sitä kuunnellutkaan. Minähän muka niin melusin tietäväni jotakin ja voivani tehdä vaikka valan sen päälle! Olisipa se sentään synnillistä noita kelpo ihmisiä ja lihallista tyttärenlastani kohtaan! Eikö olisikin? Olisipa tietenkin! Pormestari, etkö sinä tekisi minulle sen kunnian että hyvän sanomasi muistoksi tyhjentäisit lasin viiniä? Kotona minulla tosin ei ole mitään, —"
"Kiitoksia vain. Minä olen tyytyväinen hyvään tahtoon, sinun kanssasi vähempäänkin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, pormestari!"
Se mikä vanhusta nyt ajoi tuvasta ulos ja taas sisään ja kellarista ylös kattoparrujen alle, se ei ollut uteliaisuus eikä levottomuus, vaan ilo uudesta omaisuudestaan. Monta kohtaa, johon hän ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan, katseli hän nyt vasta tarkemmin; nyt oli jokainen naula pysytettävä paikallaan ja laskettava lukuun. Hän riensi myöskin ulos puutarhaan ja löi puut ja pensaat nähdessään iloisesti käsiään yhteen; mutta kaiken tämän ohella ei häntä hetkeksikään jättänyt se siveellisesti kohottava ajatus, ettei hänen ollut vähintäkään kiittäminen sokeata onnensattumaa, vaan että hän oli kaiken omakseen saamansa — rehellisesti ansainnut.
* * * * *
Hiljainen oli se hääjuhlallisuus, joka pian tämän jälkeen vietettiin Sternsteinin hovissa, kuten hyvin sopiikin sellaiselle morsiusparille, joka lyhyen leskeyden jälkeen solmii toisen avioliiton.
Kovin ihmetellen ja hämmästyneinä seisoivat kunnon zwishenbüheliläiset, kun tuo nuori vaimo astui pois alttarin edestä. Että Helena oli kaunis, se tiedettiin, mutta niin kauniina kuin nyt toisena vihkimispäivänään ei häntä vielä kukaan ollut nähnyt. Ensi kerralla oli hän masentuneena astunut kirkkoon ja samoin sieltä lähtenyt; nyt asteli hän niin ylpeänä ja itsetietoisena esiin, aivan kuin se, mikä hänen osakseen nyt oli tullut, oikeudenmukaisesti olisi ollut tulevakin hänelle, mutta silmänsä piti hän kuitenkin kainosti alas luotuina, ikäänkuin olisi väitellyt kohtaamasta kateellisia katseita ja arastellut sellaisia herättämästä; ja vaikkakin yläpuolella kukoistavia poskia, joiden kuoppia syvensi hiljainen hymyily, loistavat silmät monasti kohottivat säkenöivän katseen ympärilleen, näytti se niin viattomalta kuin lapsen, jonka saavutettavissa oleva ihanuus hetkiseksi on lumonnut. Ei ainoakaan menneisyyden varjo, ei ainoakaan pilvi, joka olisi syntynyt pelokkaasta katseesta tulevaisuuteen, pimitttänyt noita onnekkaita, iloisia kasvoja, ja tuo yksi ajatus, minkä niistä lukea saattoi, nimittäin: "saavutettu!" ei myöskään värisyttänyt jäseniä pidätetyn riemuhuudon tavoin, vaan kätkeytyi hiljaisen iloiseen, itsetyytyväiseen ilmeeseen.
Ihmiset olivat Sternsteinin hovin emännän vuoksi, joka niin itsestäänymmärrettävästi siksi osottautuen oli astunut heidän ohitsensa, kokonaan unohtaneet pyhänkuvaintekijän lesken ja Zinshoferin tytön, ja silloin kun ilkeimmät huomasivat muistuttaa mieleensä aikoja ennen tätä tilaisuutta tapahtunutta "pikku hairahdusta", olivat vaunut pariskuntineen ja vieraineen jo kuulemanmatkan ulkopuolella.
Kutsuttujen joukossa oli myöskin Olutjuusto-Martel, ja hänen tulonsa saattoi vain ihmetyttää sitä, joka ei tarkemmin tuntenut vanhusta eikä siis tiennyt, ettei tämä sallinut minkään sellaisen tilaisuuden päästä käsistään, jossa hän saattoi tehdä haukkumanimelleen häpeää hylkäämällä jyrkästi oluen ja juomalla viiniä — mitä parempaa, sitä mieluummin — ja ottamalla juustoa, jos hän sitä ollenkaan söisi, vain vatsantäytteeksi, ellei mitään parempaa tarjottavaa olisi. Mutta kirkkoon hän ei kuitenkaan mennyt, vaan piti, sillävälin kun vihkimisjuhlallisuus alhaalla kylässä toimitettiin, ylhäällä kartanossa seuraa Sternsteinin vanhalle isännälle, joka samoin pysytteli tilaisuudesta poissa.
Kun nyt uusi emäntä miehensä rinnalla astui juhlatupaan, näki hän noiden kahden vanhuksen istuvan vastapäätä toisiaan. Hän astui uuden appiukkonsa viereen. Loistavin silmin, josta välähti jonkinlainen veitikkamainen ilkeys, ja ystävällisesti hymyillen, jonka nähdessään vanhus kai tunsi ettei se koskenut häntä, vaan oli vastaanväittämättömän kauneuden ylvästelyä, tarjosi emäntä hänelle kätensä. Kun vanhus ei siihen tarttunut, sanoi emäntä hetkisen kuluttua hiljaisella äänellä: "No, nyt minä sitten kuitenkin olen täällä. Ole järkevä. Tahdotko yhä olla minulle vihamielinen?"
Vanhus työnsi oikean kätensä vasemman tavoin housuntaskuun ja kääntyi Olutjuusto-Marteliin päin. "Taas yksi. Olenpa utelias tietämään, kuinka monta emäntää täällä vielä saan nähdä."
Hiusmartoon saakka punastuen läksi Helena pois hänen luotaan.
Kun vanha isäntä vieraspitojen aikana poistui tuvasta, seurasi nuori emäntä pian hänen perässään ja odotteli porstuassa kunnes hän palasi takaisin puutarhasta. "Minä tarjosin sinulle äskettäin kättäni", virkkoi Helena.
"Niinkö?"
"Älä ole olevinasi sokea! Kyllä sinun täytyi se huomata."
"Ehkäpä."
"Sinä kieltäysit ojentamasta minulle kättäsi."
"Etpä sinäkään ole sokea."
"Ihmisten nähden, kaikkien!"
"Entäs sitten?"
"Se on tylyyttä."
"En minä olekaan hienotunteinen."
Vanhus tahtoi astua hänen ohitseen, mutta Helena sulki häneltä tien ja huudahti: "Ei askeltakaan! Sinä kuuntelet, mitä minulla on sinulle sanomista! Luuletko minun antavan kohdella itseäni tässä talossa niinkuin nollaa? Siinä suuresti erehdyt. Opi ensin tuntemaan minut. Koska minulle tänään kirkossa alttarin edessä tuli se ajatus mieleen ja koska kaikki kuitenkin lopultakin on käynyt oikein ja asianmukaisesti, joten olisi mieletöntä entisten tapahtumain vuoksi kantaa vihankaunaa toisiaan vastaan, niin ojensin sinulle käteni, en kerjätäkseni ystävyyttäsi, vaan siinä hyvässä uskossa, että sinullekin se samainen niin kristillinen kuin järkeväkin käsitys selviäisi."
"Aseta sinä kaksi sadinta ja pane molempiin erinomainen silavapala, minä en mene kumpaankaan."
"Älä kuvittele mielessäsi, että tahtoisin pyydystää sinua. Minä vain haluaisin molemminpuolista hyvää sopua. Jos sinä suot minulle sen kunnioituksen, mikä minulle tulee, niin suon minäkin sinulle sen mikä sinulle kuuluu. Jos sinä koettaisit ymmärtää minua, niin koettaisin minäkin tehdä samoin sinua kohtaan. Mutta sinä tahdot toisin, ja niinpä sitten sinulle käyköönkin! Sinun ei tarvitse luulla turhaan minussa niitä ajatuksia herättäneesi, että synti ja häpeä, jokainen paloittelu ja teeskentely, kaikki, mikä minua tänä seitsemän ja puolen vuoden aikana on kalvanut, olisi minulta säästynyt, ellet sinä aikoinasi yhtä sydämmettömällä kuin tarpeettomallakin tavalla olisi asettunut vastustavalle kannalle, vaan jo silloin olisit myöntynyt siihen, mitä et nyt tänään voinut estää! Sinun ei ole turhaan tarvinnut muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin pikemmin kuolleena kuin elävänä hiivin tuota polkua alas ja rukoilin Herraa Jumalaamme, että hän sallisi minun nähdä sen päivän, jolloin voisin maksaa takaisin sinun armottoman korskeutesi. Se päivä on nyt tullut ja minä tahdon sinulle näyttää että se nyt todellakin on käsissä!"
Vanhus katsahti häneen silmät siirollaan ja suu levällään. "Mitä sinä sitten minulle tahdot näyttää? Sinä?"
"Mitäkö sinulle näytän? Sinun eläkeoikeutesi tässä hovissa teen mitättömäksi."
"Sinäkö uskaltaisit —?!"
"Säästä sanasi! Älä unohda kuka sinun edessäsi seisoo. Minun ei tarvitse sallia sinun sanoa itselleni mitään!" Ja Helena käänsi hänelle selkänsä ja astui edeltä tupaan takaisin, vanhan Sternsteiniläisen laahustaessa perässä, nyrkit ojossa, käsivarret raivosta täristen ja raskain askelin.
Mutta tuo suuri suuttumus ei kuitenkaan ollut haitaksi hänen ruokahalulleen eikä juomahimolleen, vaan näytti vain enentävän kumpaakin, sillä hänelle ei maistunutpienetpalat eikäkohtalaisetsiemaukset, niin että hän, vieraiden lähtöä tehdessä, valittavalla äänellä selitti, että "jalkani jo tahtovat pettää ja silmäni hämärtää". Hänen kuvauksensa tilastaan jätettiin totuudenmukaisena vastaanväittämättömäksi, mutta sen puolustaminen ijäkkäisyydellä torjuttiin pilkallisesti, ja jotkut nuoremmat arvelivat tuona päivänä olevansa juuri yhtä vanhoja kuin hän tai hänen yhtä nuori kuin he. Hän tarjoutui Olutjuusto-Martelin avustettavaksi ja tuo pitkä mies koettikin sitten uskollisesti auttaa turvattiaan pääsemään osotettua tietä pitkin pihan poikki; hänen onnistui välttää kaikki pienet vaarat, ja kun se suuremmissa merkillisellä tavalla meni myttyyn, kesti hän ne sovinnollisesti ystävän kanssa. Hän törmäsi tämän kanssa puoliavointa ladonovea vastaan, ja kun se tästä sysäyksestä ponnahti kokonaan selälleen, syöksyivät molemmat suurella jymyllä ovesta sisälle saranain vääntyessä niin pitkälle kuin saattoivat; pari askelta loitompana kompastuivat he kumollaan olevaan, pestyyn kaivoämpäriin. Tätä yhtä "ennätystä" ja toista "lankeemusta" lukuunottamatta saapuivat he onnellisesti päämaaliinsa, ja siellä sammalteli Olutjuusto-Martel talon kynnyksellä: "Mikä sinä olet — kun nyt vanhoilla päivilläsi — järjetön mies — pitäispä — sinut vielä tänäänkin — pis — pistää — vau — vaununkopan taka…"
Vanha Sternstein riistäysi irti seuraajastaan ja paiskoi hänelle yhtäkkiä muutamia niin kovia iskuja, että hän ääneensä kirkui. Mutta suuttumuksestaan huolimatta ei Olutjuusto-Martel unohtanut, että hänen velvollisuutensa kumminkin oli toimittaa vanhus katon alle, ja niinpä tarttuikin hän uudelleen kiinni, tosin hieman voimakkaammin kuin juuri tarvis vaati, ja kiroten ja jymyten kävi kulku portaita ylös, rytisten ja kolisten kamarin ovelle, ja siellä huomasi Olutjuusto-Martel äkisti olevansa yksin pimeässä. "Sternsteiniläinen" — huusi hän puoliääneen, — "Sternsteiniläinen! Missä sinä olet? No, sano nyt riivattu, oletko siellä!" Vasta hetkisen kuluttua vastasi siihen muutamasta nurkasta kuuluva äänekäs kuorsaus. "Vai niin", tuumi Pitkä tyytyväisenä; sitten katsahti hän tyhjään vuoteeseen arvellen: "Olisipa se kumminkin synti", ja paneutui pitkäkseen siihen.
— — —
Varhain aamulla avautui Sternsteinin hovissa suuren tuvan akkuna, jaHelena kumartui katsomaan siitä alas kylään päin.
Kevyt usva leijaili vielä alhaalla.
Verkalleen tuli aurinko kukkulan takaa esiin ja alhaalla jokirannalla kävi kaikki valoisaksi.
Pienen kirkon torninristi liekehti, talot ja hökkelit punertuivat ja jotkut akkunat kimmelsivät.
Raikkaasti leyhähteli aamuilma.
Emäntä pyyhkäisi muutamat silmien eteen siirtyvät hiussuortuvat pois otsaltaan.
Kun hän katseli viimeiseen majaan päin, jossa hän oli viettänyt ilottoman lapsuutensa, ja sen viereiseen asumukseen, jossa hän oli elänyt itselleen ja muille taakaksi, silloin ahdisti niiden muisteleminen hänen mieltään kiusallisen, sekavan unen tavoin; mutta täältä ylhäältä katsoen sulivat nuo yksityiset, tien varrella olevat asunnot kuitenkinyhdeksivaloisaksi riviksi ja taustana olevine viheriöine kukkuloineen ja sen yläpuolella kaareutuvine sinisine taivaineenyhdeksihymyäväksi kuvaksi; omat kokemukset himmenivät ajatellessa yhteistä hätää ja kurjuutta, josta hän oli päässyt pois ja joka syvimmältä asti alhaalta kukkulan juurelta ei ulottunut huipulle, josta hänen nyt kuitenkin oli suotu katsella alas, kuten hän kerran lapsellisessa mielessään oli toivonut ja ikävöinyt.
Olipa siis kuitenkin niin käynyt!
Kiitollinen, melkeinpä harras tunne valtasi hänet; kiitollinen, hän ei itsekään tiennyt ketä tai mitä kohtaan; aurinkoako kohtaan, joka valaisi kaikkea niin lämmittävästi ja ystävällisesti, ilmaako kohtaan, joka kaikkialla leyhyi ja liikehti, kylääkö kohtaan, kukkulaa, sinistä taivasta, koko tuota ihanaa, säteilevää maailmaa kohtaanko —? —
Hän pani kädet ristiin rinnalleen. Kauan pysyi hän tässä asennossa, mutta sitten äkkiä kavahti nauraen ja huudahtaen ylös. Nuori isäntä seisoi hänen takanaan ja oli molemmin käsin ottanut häntä kainaloista kiinni.
Kuukaudet kuluivat, Sternsteinin vanha isäntä ja nuori emäntä olivat lukemattomat kerrat, toisiaan etsimättä tai välttämättä, sattuneet toistensa tielle; tosin huomasi isäntä sen epäsuopean katseen, mikä häneen joka kohtaamalla sivultapäin osui, mutta se ei kumminkaan pannut häntä miettimään, miten se aina pysyi samanlaisena ja muuttumattomana sittenkin kun hän julkisesti käänsi yhä ivallisemmin kasvonsa siihen päin. Ompa jo suukopua pidettykin, ja jos sellainen vielä tulisi kysymykseen, niin pitäisi vanhus kyllä huolen siitä, että se jäisi tyhjiin sanoihin; siinä hän on vielä se — vanha.
Oli muuan kirkas ilta, jolloin vanhus omilla vaunuillaan palasi takaisin Schwenkdorfista, jossa hän oli käynyt tapaamassa Olutjuusto-Martelia; hän antoi hevosen mielensä mukaan ravata pitkin tietä, tuprutteli piippuaan ja katseli mielihyvällä verkalleen ohitse siirtyviä majoja, puita ja mäkiä. Kun hän Zwishenbühelissä kääntyi sillalle päin, kahahti pensaikossa jokin, ja vaikkei hän ollutkaan vähääkään taikauskoinen, säikähti hän kuitenkin hämärässä nähdessään vanhan vaimon haahmon, joka piti laihoja käsivarsiaan viittovin liikkein ojennettuna häntä kohden, rientävän ajopelejä vastaan; mutta ääneensä ratkesi hän nauramaan tuntiessaan tulijan vanhaksi Katheliksi.
"Pysähytä!" huusi tämä puolikovaa. "Pysähytä, isäntä!"
"Ptruu, tamma! No, mikä nyt sitten on hätänä? Vääristelethän vallan kuin noitatemppuilija!"
"Minun täytyy sanoa sinulle jotakin. Pyhä Maaria ja Joosef!"
"No, älä nyt huuda kaikkia pyhimyksiä. Mitä on tapahtunut?"
"Oo, isäntä, enkö minä ajatellutkin onnettomuutta; että sinun näin aavistamatta pitää pääsemän sen perille."
"Minkä perille, sinä vanha noita? Älä siinä enää kiertele."
"Huuda kärsivällisyyden enkeliä, niin, kärsivällisyyden enkeliä huuda avuksesi, jotta ei vihan paholainen sinua voittaisi."
"Sinun kanssasi tarvittaisiin jo legioona kärsivällisyyden enkeleitä. No, minä huomaan että jokin on saanut sinut aivan pois suunniltasi; siis rauhotu ja ala jo kerrankin puhua."
"Sinulta on jotain poissa kun kotiin saavut."
"Niinkö?"
"Mutta varastettu sitä ei ole."
"Mitä sitten, piru soikoon?!"
"Herranen aika, älä kiroa, älä nyt vielä ennenkuin mitään tiedätkään."
"Puhu sinä, niin säästän pahat sanani."
"Sinun rautainen raha-arkkusi, — sitä ei ole sinulta varastettu —"
"Luulenpa ettei kukaan sitä säkkiinsä pistä."
"Mutta pois se on viety."
"Oletko järjiltäsi? Kuka siihen olisi voinut koskea?"
"Emäntä —"
"Voi sun vietävä", kivahti vanhus, "se hiiviskelijä, se varas, minun omaisuuteni hän anastaa, se —"
Kathel pani kätensä ristiin. "Jumalan tähden, isäntä, älä huuda niin kovaa, muutoin rientävät ihmiset kylästä tänne tai kuuluu se ylös hoviin asti, ja joku voisi tulla katsomaan mitä täällä tapahtuu; juorujen kantaminen ei ole tapani ja jos joku minut näkisi täällä, ajettaisiin minut vielä vanhoilla päivilläni tuolta pois. Sallihan mieluummin minun kertoa miten se on tapahtunut."
"Puhu", ärjäsi isäntä.
"Sinä olit tuskin lähtenyt, kun emäntä kutsuu Michlin, Vastlin, Heinerin ja Seffin saapuville ja käskee nämä toimittamaan rautaisen raha-arkun pois sinun eläkehuoneestasi."
"Minne? Minne?"
"Siihen sievään kamariin, jossa se ennenkin on ollut ja jonne se kuuluu, kuten emäntä sanoi."
"Onko hän niin sanonut?" nauroi vanha Sternsteiniläinen katkerasti."Ja onko se nyt siellä?"
Kathel nyökäytti päätään.
"Siitä on lyhyt ilo. Heti kun pääsen tuonne ylös, sanon tuolle suloiselle emännälle mielipiteeni asiasta, ja vielä tänään, nyt heti paikalla, on kaikki jälleen pantava entiseen kuntoon! Ja ne neljä pölkkypäätä, jotka sokeasti koskevat vieraaseen omaisuuteen, ne minä tahdon kelpolailla löylyyttää, niin että toiste muistavat minua; mitenkä voivatkaan he uskaltaa —?! —"
"Mutta minkä ne sille voivat? Heitä käskettiin siihen. Ompa siinä kuitenkin ollut siksi paljon raahaamista ja ponnistelua että kirkas hiki on juossut pitkin heidän ruumiitaan."
"He-he-he! Sen kyllä uskon. Se on niille oikein ja samaa ne saavat taas heti uudelleen maistaa, sillä ennen en levähdä — vaikkapa siihen tarvittaisiin aikaa puoliyöhön saakka, — ennenkuin kassa jälleen on vanhalla paikallaan."
"Kuulehan, Vastl, katsos, tuo mies parka, oli saanut koko tuon rautamöhkäleen jalalleen, ja mölissyt hän oli niinkuin härkä ja yksijalkaisena hänet sitten oli kannettu paikalta pois."
"He-he-he! Saiko edes yksi kyllikseen? Sepä hyvä ja samalla ikävä että se tapahtui vain yhdelle! He-he-he, se mies kyllä muistaa olleensa mukana! Luulenpa totta vie ihmisen, joka joutuu parin sentnerin painon alle, kuulevan kaikkien enkelien laulavan ja huutavan, vaikkei se juuri varsin kauniilta kuulosta. He-he-he! Ei tuollainen muistutus ole haitaksi Ontukoon nyt ryökäle! He-he-he!"
Mutta kesken äänekästä riemuaan rengin onnettomuudesta muisti vanhus kuitenkin, kuinka kovin lapsellista ja hänen omista tavoistaan poikkeavaa tuo oli, ja hän veti kasvonsa totisiin ryppyihin. "Saakeli soikoon", murahti hän, "niin pitkälle et toki vielä ole tullut. — Sternsteiniläinen — että olisit tästä ymmällä! Oliko toisella oikeus ruveta sinun herraksesi? Ah ei, kaukana siitä!" Hän siirtäytyi hieman syrjemmälle kuskipukilla ja sanoi vanhalle emännöitsijälle: "Astu vaunuihin! Menkäämme heti paikalla emännän silmien eteen!"
"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Kathel kauhistuneena. "Minähän sanoin hänelle meneväni muutamaksi hetkeksi vanhan Matznerin emännän luo, siihen pyysin luvan ja nyt olen jo kuluttanut pitkän aikaa sinun odottelemiseesi! Todistajaksi en sulle rupea etkä sellaista tarvitsekaan. Nyt minun vaan on kiiruhdettava, että kerkiän kylään, jotta sitten voin sanoa siellä käyneeni, jos asiasta tulisi kysymys. Hyvää yötä, isäntä, katso eteesi äläkä toimi ajattelemattomasti." Hän riensi vaunujen ohitse sillan poikki, kylään päin.
Sternsteinin vanha isäntä heilautti ruoskaansa ja läjähytti hevosta; tämä karahutti juoksemaan mäkeä ylös ja tempoi vaunuja perässään. Kartanoon saavuttuaan ajoi vanhus heti pihamaalle, jossa kolme nuorukaista seisoi oven edessä juttelemassa keskenään. Kaksi lähti nauraen käpälämäkeen, kolmas, joka kädet housuntaskussa oli hypähtänyt taaksepäin välttääkseen rattaita, jäi laiskana ja huolettomana paikalleen.
"Miksi nuo pois juoksevat?" ivasi vanhus, viitaten ruoskallaan poisrientäviin.
"Koska ovat pelkureita", vastasi nuorukainen.
"Ja sinä, lurjus, tahdot olla hyvällä omallatunnolla, vaikka otat osaa varkauteen, ja uskallat vielä pöyhistellä siinä vasten kasvojani!?"
Renki kohautti olkapäitään.
"Enkö ole mielestäsi puhuttelemisen arvoinen? No, odotappas, kyllä opetan sinulle itsepintaisuutta!"
Ukko oli jo kohottanut ruoskansa iskeäkseen ja renki torjuen ojentanut käsivartensa, kun emäntä astui porstuasta ulos. "Vaikka hän löisi sinua kuinka paljon tahansa, Heiner", huusi tämä, "niin lyö sinä vain takaisin! Ei sinun tarvitse alistua. Sinä olet tehnyt vain sen, mihin sinua käskettiin."
Silloin antoi vanha isäntä ruoskan pudota takanaan olevan puupinon päälle ja kapusi raivosta tärisevin jäsenin vaivaloisesti alas vaununistuimelta. "Sinä — sinä — ", ähkyi hän tukahtuneella äänellä, "kiihotatko sinä palvelijoita tekemään väkivaltaa miehesi lihalliselle isälle! — Missä on Toni?!"
"Ylhäällä omassa kamarissaan, avoimen akkunan kautta hän kuulee joka sanan minkä täällä puhumme, ja jos hän tahtoo minua jostakin estää tai kieltää, niin tarvitsee hänen vain pistää päänsä ulos. Sen kunnioituksen, joka sinulle minun mieheni lihallisena isänä on tuleva, antaisin sinulle mielelläni, ellet tahtoisi täällä hovissa suuremmasta käydä, mutta toista herraa en tunne, ja sitä en kärsi että sinä tahdot rangaista niitä palvelijoitamme, jotka tottelevat käskyä!"
"En tunne — en kärsi —", matki vanhus pilkaten. "Voi sinä —! Mutta oletpa oikeassa, mitä minun tarvitsee ensinnä käydä käsiksi tuohon mieheen? Yksinomaan sinuun minun on vihani kohdistettava. Ja nyt kysyn sinulta, en toisena herrana, vaan omaisuuteni herrana ja omistajana, mitä sinulla on ollut hakemista tuolta ylhäältä ja mitä sinulla on sieltä raahaamista?"
"Kuuleppas vaan, sinä tiedät sen jo ennenkuin vielä olet katsonut ympärillesikään huoneessasi! No, sitä arvoitusta ei ole vaikea arvata; sitä tietä, jota sinä tulet, ei ole kulkenut kukaan muu kuin vanha Kathel, se juorukello."
"Hän on kunniallinen nainen ja täällä hovissa vanhaksi tullut."
"Ja jos minä tahdon, ei hän täällä enää tule päivääkään vanhemmaksi!"
"Ajatko hänet pois?!" tiuskasi vanhus hampaitaan kiristäen.
"Jos hän olisi sanonut sinulle sellaista, mitä sinun ei tarvitsisi tietää, niin en hetkeäkään epäröisi, mutta koska hän on sinulle sanonut vain sen, mikä pysyy julkisena asiana, niin ei asia minusta ole niin suuren melun arvoinen. Aika lailla minä häntä kovistan petollisuutensa vuoksi, en enempää."
"Niin, ole niin armollinen ja myöskin niin hyvä ja toimita heti huomisaamuna minun rautainen raha-arkkuni jälleen sinne, mistä sen tänään olet pois raahauttanut."
"Se on juttu. Se jää sinne missä se on."
"Tahdotko pidättää sen minulta, varas?!" ärjäsi vanha isäntä, kohottaen nyrkkinsä vaimoa vastaan, joka peräytyi askeleen, ei uhkauksen vaan häväistyksen vuoksi. Isäntä antoi kätensä vaipua alas ja lausui pilkalliseksi: "Luuletko siitä mitään hyötyväsi, tyhmä? Eikö sinulta puutu avain? Sitä minä en sinulle luovuta!"
"Pidä se vaan hallussasi", virkkoi Helena ylpeästi. "Minä tahdon järjestystä, en sinun omaasi! Arkku on hyvässä säilössämeidänluonamme ja avainsinunluonasi. Sinä olet vanha mies, sinä voisit helposti joskus jättää sen lukitsematta, hukkaisit siitä jotakin tai anastaisi sieltä vieraan käsi; silloin täytyisi päällimäisten kääntyä alimaisiksi, santarmit tulisivat taloon ja palvelijat joutuisivat ikävän epäluulon alaisiksi. Parempi katsoa kuin katua! Me emme koske sinun omaasi, mutta eihän se ole muuta kuin kohtuullista, että tiedämme mihin sinun rahasi joutuvat. Voisithan sinä muistamattasi tehdä ostoksia ja kauppoja ilman kirjallista kuittia, antaa petkuttaa itseäsi, ja lopulta et enää tietäisi mihin rahat ovat joutuneet, ovatko velkojat, jotka ilmottautuvat, myös oikeat ja mistä velalliset on etsittävä. Senvuoksi kuuluu arkku sinne, missä se nyt on, eikä se ole viimeinen mikä talteen on otettava, jos tuolla tavoin edelleenkin menettelet. Katsohan tuota hevosparkaa tuossa, siinä se vielä seisoo nääntyneenä hurjasta ajosta mäkeä ylös; jos sinä hevosia ja härkiä tuolla tavoin pitelet, niin en voi sallia viattomain eläinten kärsiä sellaista, vaan on nekin pian siirrettävä meidän navettoihimme ja talleihimme."
"Ottaisitko sinä vielä karjanikin minulta?!" Emäntä käänsi hänelle selkänsä ja astui porstuaan; yhden katseen hän vielä loi vanhukseen olkansa takaa, ja vaikkei tämä sen ilmeen hämäryydestä voinut mitään erottaa, käsitti hän sen kuitenkin yhtä varmaksi kuin pilkalliseksikin kysymyksensä myöntämiseksi. "Oh, sinä!!"
Vanhus huudahti ja sitten, heristellen molempia yhteenpuristettuja nyrkkejään poislähtevän jälkeen, huohotti. "Kaikkiko — kaikki — ottaisit minulta?! — Siitä hyvästä minä otan siunaukseni pois — talosta ja tavarasta, maasta ja mannusta! Talosta — ja tavarasta — maasta ja mannusta!"
Horjuen asteli hän eläkerakennukseensa. Kun ruskea tamma hetkisen oli miettiväisenä seissyt paikallaan ja tämän jälkeen voimallisesti pudistanut päätään, kuten kärpästen kiusaamana, seurasi se hitaasti perässä vaunuineen.
* * * * *
Oli kolmas yö tämän jälkeen, kuu paistoi makuukamariin, Sternsteinin nuori isäntä haukotteli vuoteellaan ja emäntä kysyi omalta vuoteeltaan: "Kuuleppas Toni."
"Mitä?" kysyi tämä.
"Oletko viime öinä nukkunut hyvin?"
"Niinkuin pölkky."
"Etkö ole kuullut mitään?"
"En äännähdystäkään. Mitä se sitten olisi ollut?"
"Ehkä se oli vain minun kuvitteluani."
"Niin kai."
"Tai yksinomaan minun kuultavakseni aijottu."
"Se on taas vain luulottelua. Nuku pois, älä valvoskele, niin et kuule mitään. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, Toni."
Molemmat kääntyivät seinään päin, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin emäntä jälleen käännähti, kohotti päätään, tuki sitä käsivarrellaan ja katseli ympärilleen huoneessa; maidonvalkealta paistoi nurkkaus, jossa hienon teräslankaverkon ympäröimänä sänky sijaitsi. Siinä nukkuivat kuusivuotias Muckerl ja puolitoistavuotias Juliana; täysikuu valaisi lasten kasvot. Helena nousi nopeasti ylös, riensi vuoteen luo ja verhosi teräslankaverkon peitteillä, jotta eivät lapset näkisi pahoja unia tai tulisi unissakävijöiksi.
Lapset olivat potkineet peitteen pois päältään ja makasivat paljaina. Helena katseli voimakkaasti kehittynyttä, tervettä poikaa ja kosketti hiljaa hänen poskeaan. "Olet minun pulska poikani, sinä", virkkoi hän; pikku tyttö veti sattumalta samalla hetkellä suunsa itkuun ja pani kätösensä silmilleen, jonka nähtyään Helena jatkoi hyvitellen: "Ei, ei, olet sinäkin minun kaunis tyttöseni." Hän levitti peitteen molempien päälle ja asteli takaisin vuoteelleen. Sängyn viereen päästyään hypähti hän äkkiä siihen ja istui kuuntelemaan.
Se se oli taas, mikä hänet jo kahtena yönä oli tehnyt levottomaksi, mikä varmaankin oli määrätty vain hänen kuultavakseen, koskei kukaan muu hiiskunut siitä mitään. — Ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä kuului rapinaa ja koputusta, hiljaa mutta kuitenkin selvästi, aivankuin kajahtaisi se seinien sisäpuolelta, lyhyeksi hetkeksi hereten, sitten taas sitä kovempana jatkuen; mutta nyt oli jyskytys äänekkäämpää kuin molempina edellisinä öinä.
Hiljainen vilunväristys puistatti emäntää.
Mikä kummitus tahtoi sinne pesiytyä ja turmella hänen kotinsa? Elämöikö siellä vanha oljenpunojatar, jonka kuolemaa hän oli toivonut, vai Muckerl, joka soimasi häntä uskottomuudesta, vai Sali, jonka tilalle hän oli asettunut?
Tosin oli hän saapunut päämaaliinsa näiden kolmen yli, mutta hän ei ollut kulkiessaan ketään jalallaan koskettanut, tuntenut vain heidän olevan tiellään, ikäänkuin jonkinmoista tuskaa tuottamassa; kuka tai mikä tahtoi nyt yhtäkkiä, saattaa sanoa vähäpätöisen jäännöspalan vuoksi, kiusata häntä?
Ei, ei, ei oljenpunojatar eikä Muckerlkaan voinut "liikkua" täällä Sternsteinin hovissa, jossa he eivät milloinkaan olleet käyneet; heidän täytyi, elleivät maan povessa lepoa löytäneet, "harhailla" kirkkomaalla tai niissä asunnoissa, joissa he elivät ja kuolivat, ei täällä ylhäällä. Se saattoi vaan olla autuas emäntä! Mutta minkävuoksi hän ei, jos hän kerran Helenalta jotakin tahtoi, tullut tähän kamariin, jossa hän pisimmän ajan loppunsa edellä oli viettänyt, tälle vuoteelle, jossa hän silmänsä sulki?
Kova kauhu tärisytti Helenaa, hän pani jalkansa lattialle ja astui pois vuoteeltaan.
Kummitus tahtoo hänet yksin kutsua johonkin yksinäiseen paikkaan eikä suo itselleen ennen rauhaa, vaan tulee yhä tungettelevammaksi ja rajummaksi, kunnes hän tottelee ja seuraa sinne, minne se hänet tahtoo saada!
Ei ollut mitään muuta neuvoa rauhan palauttamiseksi taloon kuin tahtoen tai tahtomattaan mennä sitä "katsomaan", mikä se sitten lieneekin! Mutta pahimmassa tapauksessa, jos kummitus tekisi väkivaltaa, saattoi toki puolustaa itseään. Ja eihän henkiä saa joka päivä nähdäkseen; varmaankin kuulee silloin asioita, joita ei joka ihminen tiedä. — Jos se on entinen emäntä, niin on hänen sanottava, onko häneltä jäänyt maan päälle joku suru, jolta hän ei saa rauhaa, onko jotain tehtävä hänen pelastuksekseen vai ilkeydestä ja kateudestako hän noin "hoveeraa". Surusta pitää hänen päästä vapaaksi ja pelastua; mitä sieluparan hyväksi voidaan tehdä, se tehdään, mutta jyskytys ja kiusanhenki osattaisiin myös ajaa ulos ja karkottaa tiehensä! Ei vähimmässäkään tahdo nykyinen emäntä antaa perään entiselle, vaikka tämä siinä paikassa kahleiden kalistessa ilmi elävänä jumalattomana ihmisenä nousisi maasta ylös! Oi, ilmottakoon vaan mitä tahtoo, ja vaatimuksiin hänen kai on vastattava, mieluummin nyt heti, ennenkuin kauhu tekee hänet kykenemättömäksi ja kun hän vielä on järkensä ja kielensä herra.
"Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa, Herraa, sano mikä on sinun vaatimuksesi?"
Vielä kerran toisti Helena kuiskaten tuon lauselman. Sitten alkoi hän, raskaasti huokaisten, ottaa vaatteita ylleen. Pantuaan sukat jalkaansa hiipi hän seinäkaapin luo, veti varovaisesti yhden laatikon auki ja otti sieltä vihityn vahakynttilän; ohi mennessään sieppasi hän kenkänsä ja luoden aran katseen miehensä ja lastensa makuutiloille avasi hän oven. Selvempänä kuului tuo kamala jymy hänen korviinsa. Hän seisoi kotvasen aikaa epäröivänä; sitten raapaisi hän tulitikulla muuriin, sytytti kynttilän, otti yhden vihkivesiastian yläpuolella riippuvista vihityistä oksista, ja kastettuaan sormensa veteen ja kolmasti ristittyään ja pirskotettuaan itsensä, lähti hän tuvasta.
Kynttilä ja oksa vasemman käden sormien välissä, samassa kainalossa jalkineet, ja vapaana olevalla oikealla kädellään suojaten valoa hän riensi käytävän läpi portaille, siellä pisti kengät jalkaansa ja astui sitten rappu rapulta varovaisesti alas.
Porstuassa kuuli hän jyskinän kajahtavan ikäänkuin maan sisästä. Sitä seuratakseen oli hänen siis suunnattava tiensä alas kellarikerrokseen.
Koiran ulvontaa kuului pihalta.
Hän painoi kätensä aivan ylös rintaluuta vastaan, sillä ihan kaulaan asti tuntui hänen sydämensä tykyttävän. Hän astui pari askelta eteenpäin, nojautui erääseen ovipieleen ja tuijotti hiljaiseen, kuutamon valaisemaan yöhön.
Vähän matkan päässä oli suuri, ruskea, mustatäpläinen koira, joka piti paksun kuononsa taivasta kohden suunnattuna ja päästi aika-ajoin pitkäveteisiä äännähdyksiä, jotka kuuluivat perin valittavilta.
"Tiikeri", huusi emäntä puoliääneen.
Eläin käänsi päänsä ja tuli kömpelösti hypäten, häntäänsä heilutellen, lähemmäksi.
Helena tarttui koiran kaulanauhaan vetääkseen elukan porstuaan, mutta se ehätti ennen häntä ja pyöriskeli hurjasti hänen ympärillään ja katseli häntä niin tyhmän hyväntahtoisesti kuin ainakin, eikä ainoakaan karva hänen nahassaan ollut pystyssä; mutta paikat, jotka eivät ole oikein turvallisia, saavat koirat pelkäämään ja hevoset arkailemaan.
Tiikeri haisteli rauhallisesti kellarinrappusia, mutta kun emäntä valmistautui astumaan niitä alas, törmäsi se nopeasti edelle.
Helena heitti vihityn palmunoksan taakseen, mitään kummituksia ei ollut tiellä, "elävät" ihmiset harjottivat siellä jotain ilkeyttä ja varmastikin olivat he taloon kuuluvia, minkä saattoi selvästi huomata koiran käytöksestä ja liikkeistä.
Hän oli ehtinyt portaiden puoliväliin, kun alhaalla syntyi eloa; hän kuuli huudahduksen, sekavaa torailua, tärähdyksen seinää vasten, ikäänkuin kivenheitosta, ja koiran tuskanulvonnan, kaikki nopeasti perätysten; sitten törmäsi Tiikeri portaita ylös, juoksi hänen ohitseen ja livahti pysähtymättä porstuan läpi ulos pihalle.
Helena astui nopeasti kokonaan alas ja tuli kellariholviin.
Rohkeus oli taas kokonaan pettämäisillään hänet. Hän huomasi olevansa yksin tuossa tilavassa paikassa. Seinät ynnä kellariin säilöön pantujen astioiden ja muutamien työkalujen ääriviivat liehuivat vapisevassa kädessä pidellyn kynttilän epävakaisessa valossa ja toisesta päästä, likeltä muuria, pilkutti valoa lyhdystä, joka oli maassa, ja siitä kohosi pystyyn kaksi tankoa, joita yhdisti poikkipuu, kuten hirsipuita nähdään kuvattavan.
Nyt kuului sieltä ähkymistä, käsi kohottautui maasta ja harmaantunut pää ja häränniska tuli näkyviin…
Nyt ei ollut enää puhettakaan mistään kummituksesta. Hirsipuu oli tikapuitten pää, joka pisti esiin eräästä kuopasta; sen reunalla oli lyhty ja lähellä, multaläjän päällä, oli lapio, ja olkapäihin saakka oli Sternsteinin vanha isäntä piilossa tuolla syvyydessä ja hakkasi vasaralla perusmuurin paljaiksi kaavittuja kiviä.
Mikä hänellä oli tarkotuksena?
Astuen aivan lähelle kysyi emäntä: "Mitä sinä siellä teet?"
"Jeesus, Maaria", ähkyi vanhus, hänen käsivartensa vaipuivat alas ja työkalu liukui pois hänen kädestään; hän horjahti takaperoisin seinää vasten ja tuijotti kuin mieletön ja kadotettu Helenaan.
"Minä kysyn, mitä sinä teet siellä?" toisti tämä.
Sillävälin oli vanhus tointunut jäätävästä kauhustaan. Hän hymyili ilkeästi Helenalle. "Pitäisikö sinun tietää mitä täällä teen."
"Pitäisi."
"Hm! He-he! Mitä minä täällä teen, — mitäkö minä täällä toimin? Niin, he-he", — hän sanoi tämän hämmentyneesti hymyillen, poikasen tavoin, joka saadaan kiinni jostain kepposesta, jonka kekseliäisyydestä hän hiukan ylvästelee, — "no, onnen kaivan teiltä tässä pois."
Helena katsoi häneen suurin kysyvin silmin.
"Millä tavalla, arvelet kai?" jatkoi vanhus ja katseli häneen värähtelevin silmäluomin, vääntäen avointa suutaan niin että kiiltävät hampaat tulivat näkyviin. "Tähtikiveni otan pois perusmuurista." [Sternstein = tähtikivi.]
"Sinä varas, sinä velvollisuutesi unohtanut varas!" huusi vaimo. "Sen saat jättää tekemättä! Talo on meidän, perustuksineen päivineen, ja sinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen. En välitä tähtikivestä, sen sulle sanon, en vähintäkään siitä huoli, mutta koko rakennus voisi sortua päällemme, kun noin kaivat. Nouse heti ylös!"
"Ikäänkuin pitäisin kiirettä sinun sanoistasi!"
"Oikeuteen sinä voit siitä joutua, ymmärrätkö?"
"Oikeuteenko, niinkö luulet?" ivasi vanhus, tarttui vasaraan ja läjäyttti iskun, joka kaikui holvissa.
"Taukoa vielä hetkiseksi", huusi emäntä, "kuule vain pari sanaa! Sinä luulet, ettemme toki asiasta oikeuteen mene, jotta emme tekisi itsellemme mitään häpeää, ja siinä voit olla oikeassakin, mutta minä osaan tehdä jutun paljon lyhemmäksi."
"Kutsut ehkä Tonin tänne", nauroi vanhus, "ja katselette sitten kahden toimiani."
"En minä ole sellainen, etten osaisi itse auttaa itseäni." Näin sanottuaan otti Helena nopeasti lyhdyn ylös maasta, sammutti valon, otti sitten kynttilän pois ja singahutti sen taakseen erääseen nurkkaan. "Noin! No, ole nyt järkevä ja nouse ylös ja lähde pois mukaani; täksi päiväksi on sinun kai hämärän vuoksi keskeytettävä etsimisesi, ja jotta et huomenna etkä minään muunakaan päivänä enää siihen ryhtyisi, telkeän tästäpuoleen kellarin oven ja otan avaimen haltuuni."
Vanha mies ei vastannut mitään, hän nojautui liikahtamatta ja sanattomana muuria vastaan; mutta kun kyyneleet voimattomasta raivosta tunkeutuivat hänen silmiinsä, kätki hän äkkiä kasvot käsiinsä ja alkoi katkerasti itkeä.