Pyhä Pietari istui taivaan portilla. Oli tavaton kiire, sillä kuolleita tulvi tulvimalla. Herra oli lähettänyt maahan ruton ja kaikkinaisia tauteja rangaistakseen ihmisiä heidän lihallisesta menostansa.
Kaikista oli selvä saatava, kaikkein elämät tutkittava.
"Mihinkäs jäimmekään sinun kanssasi? Niin, sinä varastit ne kirkon rahat ja elit sitten synnissä."
"Minä kaduin sitten sitä", sanoi sielu.
"Katso kirjasta!"
Ja apulainen etsi ja katsoi.
"Niin se on, mutta on täällä vielä paljon muutakin törkeätä. Tämä mies on ollut suurimpia konnia maan päällä."
"Kuinka sinä menit elämään niin, ihmisraukka! Etkö sinä tietänyt, että hänen pyhä vihansa tulee kohtaamaan väärintekijöitä?"
"Tiesinhän minä, tiesin, mutta ihminen on syntinen raukka, joka omin voiminsa ei jaksa autuaaksi tulla."
"Ymmärsitkö sinä sen?"
"Ymmärsin, ymmärsin, hyvinkin ymmärsin, ja minä kaduin kuollessani ja nautin Herran pyhän ehtoollisen."
"Katso kirjasta, onko niin!"
Apulainen katsoi.
"On, niin on, hän on katunut syntinsä ja tehnyt parannuksen."
"Kaduinhan, kaduinhan minä toki."
Pyhä Pietari hykersi käsiään yhteen. Hänellä oli niin hyvä mieli. Ei hän olisi puolestaan enää kenellekään pahaa tahtonut, niin vanha kun jo oli, hän puolestaan olisi kaikki taivaaseen laskenut. Ihmisraukat, samanlaisia kaikki. Mutta virka näet!
Hän korotti äänensä ja sanoi:
"Pelastettu olet sinä, ihminen, iankaikkisesti. Katso, joka anoo, sille annetaan, joka kolkuttaa, sille avataan."
Ja hän kolkutti taivaan portille, joka ylistyshymnin kaikuessa kätki sielun iankaikkiseen kirkkauteensa.
* * * * *
Mutta taivaan portilla kasvoi tungos, jokainen olisi tahtonut tietää sijansa, sillä epätoivo kalvoi heitä kauheasti.
"Kenen vuoro nyt!"
Pyhän Pietarin ääni kähisi väsymyksestä, mutta hän ei joutanut levähtämään, joukot olivat selvitettävät ja uusia tuli, aina uusia ja uusia, kyllä riitti, väki kun oli lisääntynyt maassa niin tavattomasti, ja synnit olivat samat, aina samat ja samat, mutta ei Pyhä Pietari sitäkään ihmetellyt, hän oli tottunut siihen, seistessään siinä iankaikkisesti.
"Kenen vuoro?"
"Minun, minun", pieni sielu tunkeutui sieltä esille. "Minä kuolin melkein samalla kuin edellinenkin. Olin hänen päivätyöläisensä."
"Katso hänen elämäänsä!"
Apulainen katsoi.
"Tämä näyttää nuhteettomalta."
"Minä olin köyhä ja elin Herran pelvossa."
"Mutta sinulla on syntiä siltä. Kaikkiin synteihin olet sinä siltä vikapää, sillä ei ketään, paitsi hän, synnitöntä ole. Ei synnitöntä ole!"
Pyhä Pietari oli saanut toistaa sitä samaa niin lukemattomat kerrat kaikille niille ihmisraukoille, jotka elämällänsä luulivat jotakin ansainneensa. Ja hän jatkoi:
"Tunsitko sinä edes syntisi?"
"Minä tunsin ne ja minä rukoilin aina Herralta apua."
"Ja hän se auttoi sinua elämään oikein, mutta sittenkin teit sinä aina syntiä salassa, sillä ihmissielu on syntien pesäpaikka. Kaduitko sinä kuollessasi ja etsit pelastusta, ennenkuin iankaikkisen tuomion eteen astuit?"
"Minä en ehtinyt katua enkä anteeksi pyytää, sillä minä kuolin tapaturmaisesti."
"Voi, ihminen! Sinä olet kadotuksen oma!"
Pyhä Pietari oli epätoivoissaan, sillä hän tiesi, että huonommatkin olivat taivaaseen menneet.
"Katso edes, mitä hän ajatteli vähää ennen kuolemaansa?"
Apulainen katsoi.
"Hän oli edellisen päivätyössä, ja kun hän kuuli, että isäntä oli kuollut, iloitsi hän sydämessään, sillä hän ajatteli, että nyt hän saisi irti päiväpalkkansa, jotka kauan olivat maksamattomina olleet, ja silloin tapahtui, että —"
Pyhälle Pietarille selvisi.
"Voi, sinä syntinen! Sinä olet helvetin tuleen vikapää."
Sillä minkä taisi hän! Hän oli vain ase korkeimman kädessä.
Ja Pyhä Pietari osoitti ja enkelit tarttuivat sieluun, mutta sielu riuhtaisihen irti ja ensi kertaa kirosi, kirosi koko Jumalan taivaineen.
Ja se sattui kuulumaan taivaaseen, ja Jumala kutsutti miehen eteensä, ja kaikki sielut vapisivat, sillä he tiesivät, että Hänen vihansa on pyhä ja vanhurskas.
Mutta sielu päätti kerrankin olla luja ja sanoa, että taivaan järjestys oli väärä, ja ettei hän sellaisesta taivaasta, eikä sellaisesta Jumalasta välitä. Hän päätti, sillä totuus —
Mutta hyvä Jumala tunsi ihmisensä. Hän hymyili.
Ja enkelit hymyilivät.
Ja Jumala ojensi kätensä sielua kohti ja sielu lankesi polvillensa Herran jalkojen juureen, ja katso, samassa kirkastui sielu ja muuttui enkeliksi.
Ja koko taivas kaikui ylistystä Hänen rakkaudelleen, ja siitä sielusta tuli sitten nöyrin ja uskollisin palvelija Herran jalkain juuressa.
"Hyvä ihminen, sinun täytyy antaa ero tuolle sulhasellesi. Katsos, nyt ei hän välitä sinusta enää yhtään, kun sai sinut lupautumaan, juo vain ja juoksentelee toisten perästä. Eihän siitä mitä tule, ei sillä tavalla taloa laiteta. Pura, hyvä tyttö, pois kaupat, ettet ikääsi kadu ja toisia onnettomia maailmaan saata."
Niin sanoi eräs vanhempi vaimo, mutta tyttö ei vastannut mitään.
"Tokko sinä edes ajattelet?"
"Kyllähän minä ajattelenkin, ja ajattelen niinkin, että mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaman."
"Jumala, voi veikkonen, usko sinä niitä. Kylläpä sitten! Ihminen sitä itse vain tekee, minkä tekee. Älä sinä jätä sellaista Jumalan varaan, sanoisit sitten jäljillä olevasi."
"Mitäs minä itse, Hän johtakoon, kuinka parhaaksi näkee, Hänen tahtonsa se aina kuitenkin tapahtuu. Hänen on valta ja voima."
Ja Jumala kuuli sen ja se miellytti Häntä.
Ja Hän johti niin, että poika tuli ja otti ja vei tyttönsä ja he menivät naimisiin.
Mutta heistä tuli hyvin onnettomia. Mies joi ja rääkkäsi vaimoansa niin, että lapset syntyivät vaivaisina ja mielipuolina.
"Mitähän Jumalakin tarkoitti tuollaisia olentoja tänne luodessaan", ihmettelivät ihmiset.
Vaimo huokasi:
"Tutkimattomat ovat Herran tiet!"
Sillä tutkimattomilta ne tosiaankin näyttävät.
Ja nainen mittaili kerran rohkeana miestä.
"Sinä hylkäät siis minut", kysyi mies.
"En tahdo sitoa itseäni."
"Et rakasta siis?"
"En tunne sellaista. Olenhan sanonut."
"Miksi et ole jättänyt minua sitten jo ennen?"
"Sinua kunnioitan minä, mies. Luonteesi ja ominaisuutesi tahtoisin saada sulattaa omiini ja luoda kokonaisuuden, ja vaikka olet vieras minulle, antaisin sielusi yhtyä omaani, mutta yhtyä vasta — lapsessani."
"Sinun on tultava vaimokseni."
"Sinua en tahdo. Oman elämäni vapaaksi itselleni jättää tahdon."
"Minä annan sinulle vapautesi."
"Minkä vapauden sinä minulle annat! Sinä sidot itsesi kaikkien lapsieni isäksi, et sinä minulle valitsemisen vapautta salli. Sinä pakotat minut tahtomattani äidiksi, silloinkin kun en vastuunalaisuutta itselleni ottaa uskaltaisi. Ei, siksi pyhänä minä elämän jatkuvaisuuden pidän, etten ilman tahtoa ja tarkoitusta elämää lisätä tahtoisi. Ja kuitenkin minä tunnen oikeuteni siihen. Luoda elämää minä tahtoisin, iankaikkisuutta lapseni kautta tahtoisin!"
Mutta mies kauhistui äänettömäksi naisen suurta siveettömyyttä. Kuinka hän olisi voinut! Ei koskaan! Sehän olisi vasten uskontoa ja siveyttä, vasten yhteiskuntaa ja tapoja.
Ja mies kääntyi ja meni suruissaan pois — eikä muistanut, että hän oli jo monen lapsen isä, vaikkei vielä yhdenkään vaimon mies.
"Sinä uskallat antautua vapaaseen suhteeseen?"
"Uskallan. Miksi en?"
"Ihmisten tähden!"
"Niiden tähden juuri. On kerrankin uskallettava olla mitä on, mitä itse tahtoo ja haluaa, olla vapaasti, rohkeasti!"
"Tiedän sinut. Olet elämänhaluinen —"
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Hän oli ollut mitä oli halunnut, oli ollut vapaasti, rohkeasti, ihmisistä välittämättä.
Mutta hän oli hermostunut, silmäin alukset olivat mustat, katse arka ja synkkä, kun toinen hänet tapasi.
"No?"
"En käsitä. Kysy suoraan, jos sinulla on kysymistä, älä kiusaa —"
"Olet nyt ollut vapaasti, rohkeasti?"
"Olen, olen ollut."
"Mitä olet halunnut."
"Niin, mitä olen halunnut, miten kaukaa katsoen olin halunnut elämän elettävän."
"Kuinka?"
"Kuinka vapaat ihmiset sen ottaa voisivat — muut — elinvoimaiset —"
"Muut? Et itse?"
"En. Minun verilleni se ei sovi. Rakastan rajoja, sovinnaisuutta, muotoja, epävapautta. Muuten en jaksa —"
"Et jaksa. Tiedän sinut. Olet ihminen kuten muutkin."
Agneetta oli ystäväni, kuin oma sisareni — ei, hän oli kuin keväiset, hennot ajatukseni.
Minä rakastin häntä. Rakastan kaikkea luotua ja kaunista, mutta hänenlaistaan en ole vielä ketään nähnyt.
Muistan selvään, kun hän kerran tuli salaiselta matkaltansa. Kuinka hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säteilivät!
"No, Agneetta-kulta", sanoin minä ja otin häntä vyötäisiltä, "mikä poskiasi punaa, mikä vertasi kuohuttaa?"
"Katso — sydän", kuiskasi hän, painaen poskensa vasten omaani. Hänellä oli upseerinvyö ja soljessa siinä oli kivisydän.
"Agneetta rakas." Minä suutelin häntä hehkuvalle poskelleen.
Kuinka puhtaan ja säteilevän asunnon oli onni löytänyt! Ja jos kuka, niin Agneetta-lapsi onnen ansaitsi.
* * * * *
Oo, niin — niin —
Oli kulunut vain jokunen kuukausi, kun tulin maalta ja tapasin Agneetan jälleen — — Ja minkälaisena? — En tahtonut tuntea! Kasvonsa olivat kalvenneet ja silmien ympärille oli painuneet mustat renkaat, joiden sisästä Agneetta-lapsi katseli maailmaa pohjattoman kuultavalla katseellaan.
"Agneetta-lapseni, pieneni, miksi poskesi ovat kalvenneet", kysyin minä ja sivelin hiljaa hänen kalpeiden poskiensa hienoa hipiää.
"Katsohan, sydän särkyi", sanoi hän ja huokasi.
Todellakin! Kivi oli särkynyt ja irronnut vyöstä.
"Nytkö jo —"
Hän nyökäytti hiljaa päätänsä ja kääntyi pois.
"Agneetta-raukka", ajattelin minä, "nyt on hänen vuoronsa tullut.Suokoon taivas hänelle voimia kestämään kaikki!"
* * * * *
Agneetta, Agneetta! Tapasin hänet vielä.
Mutta se olikin viimeinen kerta. En ikinä unohda. En voi! — Hän seisoo vieläkin sellaisena edessäni.
Hoippuen tuli hän vastaani väljässä mustassa puvussaan. Silmät tuijottivat hirvittävän suurina ja peloittavina. Se katse jäi polttamaan rintaani. En voinut pidättää itseäni. Minun täytyi saada itkeä — Ja minä käänsin päätäni vuodattaakseni edes salaa jonkun kyyneleen.
"Agneetta —"
Otin hänen kätensä omaani. Se oli kylmä kuin kuoleman käsi. Siitä luin minä kaikki, mitä hän oli kärsinyt.
Hän nojautui minuun ja painoi silmänsä kiinni levätäkseen. Annoin hänen olla, sanoin vain sydämelleni: "Vaikene, vaikene."
Ja vyötä hänellä ei ollut. Se oli ollut liian raskas, se oli painanut vian hänen sydämeensä.
* * * * *
Agneetta. Agneetta!
Niin meni oman elämäni kevät, kuoli Agneettani. Suru murti hänen sydämensä.
Mutta miksi, miksi?
Miksi niin piti käydä?
Sinä kohtalo, sinä olit julma Agneetalle! Mitä sinä hyödyit, että sinä riistit kaikki häneltä, lapselta, riistit hänet meiltä? Miksi niin piti käydä, eikö muuta tietä olisi ollut? Olisi tuhansia toisiakin teitä, mutta sinä olet niin julma, julma.
Luonto ja Ihminen olivat yhdessä iät kaiket olleet.
Luonto, jonka silmät olivat suuret ja syvät, kutrit kultaiset, käsi pieni ja hento, hän rakasti Ihmistänsä.
Sillä elävä oli se Ihminen ja vapaa, ja Luonnon iloksi luotu.
Iloa oli heille elämä ja oleminen, ja omat metsät ympärillä naurua kajahtelivat.
Omat metsät ja omat polut, joilta he eivät olleet koskaan poikenneet.
Oli paljon vieraitakin polkuja, jotka eivät olleet niin päivänpaisteisia, ja siksi karttoivat he niitä aina.
Mutta kerran läksi Ihminen.
"Älä mene sinne", huusi Luonto hänelle, "siellä on soita vain".
"Odota", sanoi Ihminen, "minä katson. Minä näen tuolla kummat usvat kohoavan. On kuin ne kätkisivät jotakin aavistamatonta."
"Ihminen, Ihminen, varo itseäsi, se on suota kaikki!"
"Minä palaan pian!"
Ja Ihminen riensi oudoille poluille. Vierailla metsillä oli oma viehätyksensä ja soiden voimakas tuoksu huumasi häntä.
Hän kulki.
Mutta äkkiä pysähtyi hän.
Hänen eteensä ilmestyi nainen, jonka silmät oudosti välkkyivät.
"Mikä olet sinä tuntematon olento", kysyi Ihminen.
"Olen Kulttuuri!"
"Sinä viehätät minua. Mitä varten olet sinä täällä suomailla?"
"Sinua varten, tule, leikkikäämme. Minä näytän, mitä minä täällä voin, mitä me yhdessä voimme!"
"Mutta Luonto —"
"Luonto on sinulle liian matala. Tule, tule, minun sinä olet!"
Ihminen meni. Kulttuuri avasi hänelle sylinsä ja hurmasi hänet kuultavalla olennollaan.
Eikä Ihminen huomannut, että Kulttuuri oli soiden usvaa vain.
Ei ihminen huomannut. Hän leikki ja unohti Luontonsa ja kaikki.
Ajat kuluivat.
Pitkät, pitkät ajat.
Luonto huokasi ja itki.
Niin yksin hän oli. Ei ollut ketään samaa talvista tietä taivaltamassa.
Ja kylmä värisytti Luonto-tytön ruumista. Hänen hapsensa olivat hajallaan, ja silmät tuijottivat suurina kauas harventuneiden metsien syksyiseen alastomuuteen.
Koko hänen metsänsä, puut, lehdet tunsivat sitä samaa kolkkoutta.
Hän hyväili kädellään koivun kylmää kylkeä, huokasi, ja kellastuneet lehdet värähtivät ja putoilivat hiljalleen Luonnon hajahapsille. Hän painoi poskensa puun runkoa vasten ja katseli taivaan tähtiä, noita lukemattomia, avaruuden sylissä lepääviä maailmoita.
Ja hän tunsi kahleiden painoa. Miksi oli hän kiinnitetty tähän karuun, kolkkoon maahan?
Hän olisi tahtonut lentää läpi tummien avaruuksien, lentää tähdestä tähteen, etsiä sieltä vertaisensa.
Hän olisi tahtonut lentää kauas, nähdä avaruuksien kätköt, mitata sieltä kaiken olemisen syvyydet.
Mitata olemisen syvyydet.
Koko äärettömän, ikuisen avaruuden, kaikkine, kaikkine olomuotoineen siellä.
Ja Ihmisen olisi täytynyt tuntua pienen pieneltä, mitättömältä hänen mielessään kaiken sen rinnalla, olisi täytynyt yhtenä pölyhiukkasena kadota hänen näkyvistään.
Ihmisen, jonka tähden hänen elämänsä oli tyydyttämätöntä kaipausta vain. Ihmisen, Ihmisen, jota hän odotti yhä.
* * * * *
Ja sitten tulikin se Ihminen, mutta ei ollut hän entinen.
Hän oli väsynyt, silmäin kirkas kiilto himmennyt, ja pää oli painunut maata kohti.
"Luonto, anna minun levätä luonasi", sanoi hän ja ojensi kuihtuneen kätensä.
Kalpeana ja liikkumatonna seisoi Luonto, silmät olivat tuijottavat, suuret ja tuskaisat.
"Sinä rakastat vielä minua, Ihmistäsi. Minä tein väärin."
Luonnon rinnassa värähti.
"Miksi teit sinä niin?"
"Minä rakastin sitä toista."
Luonto-tyttö puristautui puunrunkoa vasten: — "oli siis rakastanutkin sitä toista."
"Minä en rakasta enää, minä erehdyin."
Ei hengähdystäkään kuulunut. Oli kuin Luonto olisi jähmettynyt siihen asentoonsa.
"Sinua minä rakastan, anna minun levätä hetkinen luonasi!"
"Hetkinenkö vain?"
"En voi jättää Kulttuuria, olen tottunut."
"Mene!"
"Ei, älä hylkää minua kokonaan!"
"Raukka!"
Ihminen painoi päänsä alas ja meni.
Ooh, se olikin siis niin pieni se Ihminen, niin pieni, niin raukka, jota hän oli rakastanut.
Niin raukka!
Oli kuin jotakin olisi ratkennut Luonnon rinnassa. Hänen hento vartalonsa taipui taaksepäin, veretön käsi painoi lujasti rintaa, ja sieraimet vähän värähtivät.
Ei huokaustakaan. Tuska oli jäätänyt Luonnon.
Ja tuli talvi ja peitti Luonnon kääreliinoihinsa.
Aurinko oh mennyt, varjot tummenivat huoneessa.
Ystävättäret istuivat hämärässä.
"Ojenna minulle kätesi, Essi, kuinka se on pieni ja viaton!"
"Ja sinun, Helga, on kuin hallitsijattaren jalokivineen, voisi vaikka valtikkaa pidellä."
"Eikö ruoskaa?"
"Miksi ei ruoskaakin. Mutta eikö sinusta ala tuntua yksitoikkoiselta täällä maalla? Se on aina tätä iankaikkisesti samaa."
"Ei, on suloista. Oli hyvä, että kutsuit minut tänne, saa oikein levätä nämä päivät."
"Niin, lepää sinä vain, äläkä ajattele mitään."
"Elämä täällä on niin outoa, aivan toista kuin siellä suuressa maailmassa. On niin rauhallista, niin hiljaista, että kuulee ja tuntee vain oman olemisensa, ja sisässä on niin tyyntä, ei liikahdakaan, ja ajattelee, että onni onkin lepoa ja rauhaa, onni lepoa vain, lepohetkiä ihmiselämässä."
Ääni tuli tuskin kuuluvana, sanat soivat pehmeän surullisina ja hillittyinä hämärässä.
"Sinulla ei liene sitä paljon ollut, Helga."
"Ei, ei ole paljon ollut."
"Olen ihmetellyt, kuinka olet jaksanut."
"Ihmisen pitäisi jaksaa, mitä tahtoo."
"Kuule, Helga, kun voisin sanoa, mitä ajattelen. Sinä olet niin toisenlainen, levoton, luja. Minä ymmärrän tavallani, ja säälin sinua sydämestäni. Saat kärsiä paljon, taistella yksinäsi, et tahdo jakaa sitä toisen kanssa, olet ylpeä. Mutta, Helga, etkö voisi jakaa, etkö koettaa. Minä toivoisin sinulle parasta mitä tiedän, kun sinä vain voisit rauhoittua."
"Rauhoittua —"
"Eikö sinua väsytä jo?"
"Väsytä —"
"Niin, sellainen alituinen, sellainen koditon elämä."
"Koditon elämä. Ei, ei, ei väsytä, olen tottunut siihen. Ja koko maailmahan on minun kotini, lava rauhoitettu paikkani. Mutta sinä ajattelet, eikö nöyryytykset katkeroita minua. Olen tottunut niihin. En odota liikoja elämältä. Otan sen sellaisena kuin se tulee, en pelkää nöyryytystä, en pettymystä, nehän osoittavat vain, että se, jonka luuli mahdolliseksi, olikin mahdotonta. Ja miksi mistään välittää, eikö ihmisvoimat kestäisi. Tahtoa vain, tahtoa niin että tuntuu, ja vannoa, että mikä oli mahdollista yksille, on mahdollista toisillekin, sillä saman rajoitetun maailman ihmisiähän he olivat hekin. Niin minä sanoin aina itselleni, kun aloin näytellä, ihminen minun oppia täytyi. Miksi en oppisi, näinhän minä ihmisen itsessäni, ihmisen aina kaikkialla. Ja minä olen tyytyväinen, olen aina saanut, mitä olen toivonut. Yhtä en saanut, kotia en saanut, eihän sitä lavalta löydetä."
"Helga, sinä voisit saada sen vielä."
"Kodin — Millä tavoin?"
"Niin, että — että —"
"Menisin naimisiin?"
"Niin, onhan sinulla nytkin —"
"Ei, ei, rakas lapsi, sinä et ymmärrä sitä. Ennen ajattelin minäkin niin. Etsin sitä rakkautta, luulin sitä löytyvän minunkin osalleni.
"Ja jotakinhan löysinkin. Annoin heidän vannoa rakkauttaan, nautin siitä ja hymyilin palkaksi. Annoin heidän leikkiä, ja katsoin salaa heidän sydämensä syvyyteen. Ja kerta — Ei — Jumala, kuinka tyhjiä ihmissydämet kuitenkin ovat!"
"Sitä ei etsitä. Se tulee."
"Mikä tulee. Mikään ei tule itsestään, ellei tahdo tulemaan. Niin sanovat ainoastaan ne, jotka tyytyvät ensimmäisen mahdollisuuden pieneen muruseen, joka tarjolle sattuu. Ei, etsiä sitä täytyy, jos jotakin tahtoo, ja löydä sitä — ei!"
"Mutta, Helga, onhan sinulla nytkin —"
"Niin, onhan minulla."
"En käsitä, miksi et mene naimisiin."
"Miksi menisin? Ei, me olemme toisenlaisia ihmisiä kuin te. Katsohan, asia on silloin toinen. Kun on koti, on rakkautta, on lämpöä, on nuoruutta, on vielä hyvää ja kaunista ihmissielussa. Ei, kotia, sitä en minä koskaan saa, — en minä —"
"Sinä saat, sinua rakastetaan."
"Oh, älä puhu siitä, ei se ole sellaista, ei sillä kotia perusteta, siinä tarvitaan toisenlaista, tarvitaan uskoa, ja sitä minulla ei ole, eikä tule koskaan olemaan. Enkä minä sitä tahdokaan. Näin on vapaampi ja parempi, on riippumaton, on oikeus olla omaa itseään häiritsemättä ketään; on oikeus antaa ja ottaa, kenelle ja keneltä tahtoo. En tahdo enempää. Minulla ei ole enää mitään pyydettävää, ei haluttavaa, niin, ehkä tällaista rauhaa joskus—"
"Niin, Helga, sitä juuri, ja kenties muutakin. Ehkei se sovi sinulle, vaan minulle ja monelle muulle. Ajattelen niin eri tavalla, tunnen niin eri tavalla, ja minun sydämeni kätkee eri halut ja eri kaipuut. Minä kaipaan omaa kotia niin äärettömästi, pois tästä lapsuuden kodista, pois tästä, jossa olen saanut niin paljon hyvää, mutta joka ei minua tyydytä. En tahtoisi elää vanhempiani varten yksin. Minä tahtoisin oman valtakuntani, omat rakkaani, oman perheeni, kaipaan sitä niin, rakastan lapsia, rakastan uutta, jatkuvaa elämää heissä. En tiedä suurempaa onnea kuin äidin, luoda elämää, antaa sielunsa ja henkensä, antaa parhaimpansa lapsilleen, elää heissä uudelleen elämänsä parempana, jalompana, jatkua heidän kauttansa tulevissa sukupolvissa, ottaa siten elämällänsä osaa koko ihmiskunnan pitkäjaksoiseen kehitystyöhön."
"Essi?"
"Niin, minä. Minä kaipaan sitä niin, jokainen verisolu minussa elää sitä varten, kaipaa sitä kanssani. Koko väräjävä, elävä ruumiini on kuin pyhitetty sille, on kuin se odottaisi, odottaisi vain!"
"Lapsi!"
"Minä kadehdin kaikkia äitejä, pidän heitä pyhempinä kuin muita. Kurjinkin heistä on onnellisempi kuin minä. Ja kun näen pienen, avuttoman lapsen ja otan sen syliini ja tunnen sen viattoman posken vasten omaani, tunnen sellaista riemua, kuin olisin äiti itse, kuin se olisinkin minä, joka olisin luonut sen elävän olennon, kuin se olisikin osa itseäni, liha minun lihastani, veri minun verestäni. Mutta sitten huomaan, kuinka köyhä minä olen, ja itken sydämessäni omaa tyhjää elämääni, kun en saanut mitä muut saivat, kun elämällä ei ollut tarkoitusta, kun ei ollut ketä rakastaa, kun en saanut pyhittäytyä äidiksi. Itken, kun koko elämäni on hukkaan menevä kuin syksyn kellastunut lehti, jonka tuuli repäisee puusta, elämästä ja hautaa johonkin mätänemään. Niin koko ihmiselämä — ei jälkiäkään enää. Toisten lapset tulevat ja tallaavat haudan. Ihminen oli vain pientä, omaa olemistansa varten, ja siinäkään ei tyydytystä saanut, kun rinnassa paloi alituinen kaipuu."
"Sinä — sinä —"
"Tekeekö sinulle pahaa, Helga?"
"Ei, puhu vain. Sinä olet niin hyvä. Sinä olet puhdas ja kirkas ajatuksissasi. Sinulla on uskoa ja rakkautta elämään, et pientä nautintoa olemassaolostasi kaipaa, tähtäät kauas. Mutta jos minä sanoisin, sanoisin, että se on lapsen kaunista uskoa vain. Miksi ihmisen tarkoitus olisi jatkuvassa elämässä? Mitä varten koko elämä ja kehitys? En näe mitään lopputarkoitusta, en päämäärää. Eikö ole sama, oliko vai oli olematta, sama jatkuiko vai ei? Onhan ihminen itseänsä varten, mutta mitään rakkautta tähän olemiseen ei minulla ole, ei ole ollut mitään, joka olisi minut siihen oikein kiinnittänyt, ei työnikään, sekin oli keino vain. Teillä oli ensin kotinne, rakkautenne siellä, perhesiteenne. En ole koskaan niitä tuntenut, ulkoapäin katsoen näyttävät ne itsekkäiltä, kahleilta, jotka sitovat ihmisen paikallensa, estävät liikkumasta vapaasti. Sitten oli teillä rakkautenne. Etsin sitä kerran hammasta purren, luulin siinä onnen piilevän, ja näin, ettei rakkaus ollut mitään, ei mitään."
"Helga!"
"Niin, ei mitään, se oli ihmispienuutta vain, ihminen painuu mieluummin mukavuuteen ja lämpöön, tiedän itsestäni, sillä elämä suurena ei lämmintä suinkaan ole. Ja ihminen pettää itseään paljon, ei jaksa ajatella asioita pohjia myöten, eikä tarvitsekaan ehkä; jos ajattelisi, olisi kenties mielipuoli, sillä suuruutta ja voimaa meissä ei ole näkemään ja tuntemaan totuutta oikein. Tarvitaan niin paljon kaikkea pientä, niin monia uskoja elämästä, monia uskoja elämään. Ja niitä on tämäkin sinun uskosi ja rakkautesi siihen ja sen kehitykseen. Se on niin kaunista, mutta minulle vierasta, se tuntuu niin korkealta ja pingoitetulta, mutta kenties minulle vain siksi, kun olen saanut katsoa elämää sinänsä kasvoista kasvoihin."
"Et käsitä sitä tunnetta, Helga. Se tulee joskus vielä sinullekin."
"Minulle? Ei koskaan!"
"Miksi ei voisi. Jos tulet äidiksi. Jokainen ajatteleva äiti rakastaa lapsessaan tulevaisuutta. Jokainen äiti rakastaa."
"En usko, että jokainen. Ellei muutenkaan rakkautta ole, ei sitä ole lapseenkaan."
"Täytyy olla, Helga, se on luonnon laki!"
"Mutta jos ihminen on niin kaukana luonnosta, että siinäkin suhteessa on sen laki rikkoutunut."
"Ei voi, se on mahdotonta. Et osaa sitä vain ajatella, kun et ole ollut äiti."
"Oletko sinä!"
"Olen kuvitellut."
"Mutta minä tiedän sen, silläminä olen ollut äiti."
"Sinä — Helga."
"Niin,minä, minä olen ollut äiti."
"Helga, minä en —."
Hän ei löytänyt sanoja. Että hän oli tahtomattaan pakottanut ilmi toisen salaisuuden!
"Ei tee mitään, rakas lapsi, ei mitään, en minä siitä, olen saanut tottua kaikkeen."
Ääni oli särkynyt.
"Mutta lapsi?"
"Niin, on siellä, maailmalla."
"Hyvä Jumala, sinä voit jättää lapsesi, Helga, oman elävän lapsesi."
Sanat vihloivat terävinä.
"Voin jättää, minä voin jättää. Enhän minä voi lakata itse elämästä hänen tähtensä. Minulla on elämäni, maailmani, enhän minä voi astua sinne hänen kanssansa, en voi jättää kaikkea. Älä itke, Essi, sillä on hyvä siellä, parempi kuin tällaisen äidin luona. Siitä tulee ihminen siellä, vaatimaton, joka alkaa elämänsä taistelun alusta. Eihän minulla olisi kuitenkaan mitään annettavaa hänelle, kun olen niin köyhä, niin köyhä, kun olen tullut sellaiseksi, kun elämä on kuluttanut, ettei mitään enää voi tuntea, ei rakkautta, ei edes pienelle, pienelle lapsellekaan."
Ääni värisi repaleisena.
"Rakas Helga, olet kärsinyt ja kadottanut paljon elämässä."
"Kenties en mitään. Eikö se liene yhtä kylmää ja tyhjää itsessään aina."
"Helga, anna se lapsi minulle tänne. Minä rakastaisin, koettaisin —"
"Ei — ei!"
Hän kirkaisi, kuin olisi häntä puukolla pistetty.
Kuului vain nyyhkytystä.
He itkivät molemmat, sylitysten.
He itkivät kauan.
Pimeä oli tullut sillä välin, sankka ja musta, mutta he eivät tienneet siitä mitään, he katsoivat vain oman sielunsa synkkään syvyyteen, tunsivat sen pohjattomuuden, mittaamattomuuden.
Eivätkä he huomanneet, kuinka tähdet syttyivät taivaalla, kuinka pimeälläkin oli oma valonsa.
Hän oli pakenevinaan, joku ajoi häntä takaa. Häntä painoi ja väsytti, mutta hänen täytyi vain juosta.
Oli pimeä, eikä hän tuntenut maita edes. Vihdoin joutui hän entisen kotipeltonsa pientareelle, mutta hänen kotinsa oli hävinnyt.
Hän istuutui maahan itkeäkseen sitä, että kaiken oli täytynyt hävitä, kaikkien kuolla, äidinkin, joka aina oli hymyillyt, joka koskaan ei väsynyt.
Oli täytynyt hänenkin kuolla. Ja minne he hänet panivat?
Yhtäkkiä tunsi hän takaa-ajajansa seisovan vierellänsä. Hän katsoi, se oli hänen miehensä.
"Anna minun olla jo", rukoili hän.
"Minä tuon sinulle tämän, jonka unohdit."
Hän antoi hänelle verisen sydämen.
"Minun elämäni ja rakkauteni. Annatko ne minulle takaisin?"
"Annan."
"Niin, rahallahan sinä sielläsitärakkautta saat."
"Jäikö sinulta sinne muuta?"
"Ei, muuta ei jäänyt. Ajattele, ei koko elämästä muuta, särjetty sydän vain. Ja minä lähden täältä lapsetonna, et sinä antanut minulle siementä."
"Sinä syytät?"
"En syytä sinua — enää."
"Älä syytä minua, syytä elämän jumalaa. Kaikki syyttävät nykyään jumalia."
"Mutta eihän ole jumalaa."
"Meidän ajatuksissamme on montakin jumalaa."
Kuului kuin sydän olisi nyyhkyttänyt hänen kädessään.
"Itketkö sitä, sydämeni?"
"Itketkö sitä?"
Omat sanat soivat hänen korvissaan, kun hän nousi, jätti miehensä ja läksi astumaan puristaen sydäntä kädessään.
Oli aivan pimeä. Hän astui ja astui. Maa alkoi kumahdella. Pääkalloja!Ne vetivät häntä maahan, mutta hän ei pysähtynyt.
Siellä piti olla elämää vielä matkan päässä. Elämä siellä oli oikeata, vapaata, kun sinne olisi päässyt.
Mutta häntä väsytti. Kaikki veri sydämestä oli jo vuotanut.
Ei kumahdellut maakaan enää askeleista, pehmeältä tuntui jalan alla. Ei mitään ääntä kuulunut, oli haudan kostea hiljaisuus.
Hän koetti ponnistaa, hetken edes vielä, mutta hän ei jaksanut.
Herra Jumala, täytyikö hänen, täytyikö? Hän kyyristyi kokoon kosteaan maahan, johon niin monet ennen häntä olivat kyyristyneet. Häntä puistatti, kuten niin monia ennen häntä oli puistattanut. Hän tiesi, mitä se oli. Vielä tuikahti ajatus: "Elämä!" Hän naurahti, ja kumma hymy kivettyi hänen kasvoillensa.
* * * * *
Hän heräsi siihen, oikaisihen suoraksi vuoteellaan, tunnusteli kädellä laihoja kasvojaan, joihin hymy oli jäätynyt.
Käsi putosi väsyneenä sivulle. Hän jäi liikkumatonna katsomaan eteensä.
Hän kertasi mielessään sen, mitä oli nähnyt ja tuntenut.
Tuttua oli kaikki — koleus, hänen elämänsä hedelmättömyys.
Samaa untahan oli ollut koko hänen pitkä elämänsä. Vielä ei hän ollut herännyt, vielä ei hän ollut perehtynyt toiseen, joka hänen rinnallansa eli, vielä ei hän ollut perehtynyt itseensä, ei elämäänsä, vierasta kuin unessa oli kaikki, kenties aina.
Syyttääkö "elämän jumalaa?"
Kun elämä oli jättänyt hänet osattomaksi, kun se ei ollut pannut hänen sydäntänsä sykkimään, ei rintaa kertaakaan riemuitsemaan, kun koko elämä näytti hänestä alentavalta erehdykseltä, päämäärättömältä taipaleelta — elämä ilman tehtävää, ilman tarkoitusta, ilman rakkautta.
Vai oliko hän kenties liikoja vaatinut, kaivannut sitä, joka ihmismaailmaan oli mahdotonta?
Ehkä oli. Ehkä elämä ei ollutkaan elämää, oli kuolevien leikkiä, veretöntä unta, josta havahduttua sen mahti katosi.
Kuinka paljon katkeruutta se kuitenkin oli tuottanut!
"Elämä!"
Ja hänen silmänsä tuijottivat kauas. Hän näki jotakin, näki niin selvästi, ja heikko, särkynyt hymy levisi hänen kasvoillensa.
"Mitä on tuolla hyvin kaukana metsien takana, äiti?"
"On toisia metsiä ja järviä taas."
"Ja järvien takana?"
"On vielä vuoria ja metsiä ja taloja vain."
"Mutta kun loppuu?"
"Taivaan ranta."
"Alkaako taivas?"
"Alkaa."
"Sielläkö alhaalla on tulinen järvi?"
"Siellä, siellä."
"Pääseekös sieltä pois?"
"Ei pääse."
"Pääseekö taivaasta?"
"Ei taivaastakaan."
"Äiti, ei mennämilloinkaansinne asti."
"Sinne on kerran kaikkien mentävä."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Minua niin peloittaa."
"Mikä lapseni?"
"Jos Jumala on vihainen ja viskaa tuliseen järveen."
"Ei viskaa."
"Mutta jos viskaa, kunsuuttuu?"
"Jumala on ankara ainoastaan niille, jotka pahaa tekevät."
"Viskaakonetuliseen järveen?"
"Viskaa."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Minä entahdotaivaaseen."
"Miksi et?"
"Siellä täytyy olla hyvä ja hiljaa. Onko Jumala vanha?"
"Ei Hän vanhene koskaan."
"Eikö ole vihainen?"
"Ei, Hän rakastaa kaikkia hyviä lapsia."
"Eiköpahoja?"
"Ei."
"Mutta sinähän sanot, että pitää rakastaa pahojakin. MiksiJumalanei tarvitse?"
"Jumalarakastaakaikkia."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Onko Jumalana hyvä olla?"
"On, Hänellä on hyvä, jos ihmiset tekevät hyvin, mutta jos tekevät pahoin, itkee Jumala."
"Ainakoitkee — — äiti — —minäen tahtoisi olla Jumala."
"Eisaasellaista puhua!"
"Miksi?"
"Se onsyntiä— ja Jumala suuttuu."
* * * * *
"Äiti, kuinka Jumala pääsi taivaaseen?"
"Hän on aina ollut siellä, silloinkin kun maailmaa ei ollut."
"Eikö ihmisiäkään?"
"Ei mitään. Pimeys oli silloin syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä."
"Lentikö Jumala?"
"Jumala on henki, ei Hän lentänyt. Hän oli kaikkialla."
"Kaikkialla?"
"Kuka Jumalanloikaikkialle?"
"Hän oli aina olemassa. Hän loi sitten maailman."
"Oliko Jumalalla ikävä yksinänsä?"
"En tiedä, ehkä oli."
"Eikö muita jumalia ollut?"
"Ei ollut."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Jos olisi olluttoinen suurempi jumala, eikö hän olisi neuvonut luomaanparempaamaailmaa japarempiaihmisiä?"
"En tiedä, lapseni. Eisellaistasaa ajatella!"
"Suuttuuko Jumala?"
"Suuttuu."
* * * * *
"Äiti, suuttuuko Jumala aina?"
"Suuttuu, jos puhutaan ymmärtämättömästi hänestä."
"Eikö milloinkaan synny toisia jumalia, jotka eivät suutu?"
"Ei synny."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Eikö olisi ollut parempi ollailmanJumalaa?"
"Ei, ihminen tarvitseeainaJumalan, hyvä lapsi!"
"Äiti, enminäJumalaamilloinkaantarvitse!"
* * * * *
Äidin sydäntä kouristi.
"Oi, äiti, nyt minä tiedän, mitä on taivaanrantojen takana."
"No, poikani?"
"Siellä on avaruutta niin, niin kauas kuin jaksaa ajatella ja tähtimaailmoita lukemattomat, lukemattomat joukot."
"Luojan käsialoja."
"Ja niissä maailmoissa asuu henkiä ja kummallisia olennoita.Minkälaisia? Emme tiedä."
"Siellä on kaikki, mitä luotiin, mitä ilma ja vedet täynnä ovat."
"Ja, äiti, se avaruus, jossa maailmat keinuvat, on niin ääretön, että jos sitä voisi katsella, näkisi maailmoiden kierron kuin pienten tomupallojen leikin, kun ne pyörivät — palavat, jäähtyvät. Ja niiden pinnalla, äiti, leikkii elämä sitten."
"Elämä, joka lankeaa kuin varjo maan päälle, poikani."
"Elämä, joka on kirjavaa ja väririkasta, elämä, joka synnytti luonnosta hengen ja ajatukset. — Ajatukset korkeammat kuin taivaat, ajatukset laajemmat kuin meret. — Elämä, jota minä rakastan, joka minua huumaa, ja säveleitä, äiti, kuulethan niitä säveleitä, joina elämän voimat kauttamme kuohuvat."
"Tiedän, lapseni!"
"Ja kaunis kuin elämän iankaikkinen kierto on sitten! — Kulkevat tuhannet saman, jota me kuljemme, äiti. Tulevat tuhannet vielä — syntyvät, syntyvät, äiti — vaihtuvat, kulkevat, kuolevat."
"Aika syntyä ja aika kuolla."
"Kuolla. Vajota kuten sävel äänettömään muotoonsa. Minä ymmärrän sen kaiken, äiti. Tiedän, tiedän. Minä olen oma, elävä maailmani, aikani iloitseva elämän kiitokseksi."
"Jumalan kiitokseksi, lapseni."
"Sano sinä sitä Jumalaksi. Minä sanon sitä elämäksi."
"Ei, lapseni, ei elämäksi."
"Elämäksi ikuiseksi, rakas äitini!"
"Sinä olet sairas, lapseni?"
"Elämän yksitoikkoisuudesta — olen väsynyt."
"Ja ajatuksesi?"
"Ovat kuolleet, kuten kaikki kuolee."
"Ei elämä."
"Ei, tiedän, sakeana kuohuu yhä maan pinta veren vioista."
"Unohdat hengen."
"Sen viattoman valheen, — kuinka sitä unohtaa jaksaisi."
"Lapseni —"
"Jätä, jätä minut!"
"Lapseni!"
"Jätä minut, jätä minut — jos jo levätä voisi."
"Haudassa, siellä vasta —"
"Niin, haudassa. Jumalan kuvat lepäävät ja omasta herruudestaan humaltuvat. Liian voimakas on mullan väki valheelle, oi, että yhdellä ainoalla elämisen vaivalla vapaaksi pääsee."
"Lapsi, lapsi!"
"Äiti!"
"Niin, lapseni!"
"Vääriä teitä minä kuljin, koko elämäni erehdyin. Mitä etsein minä, mitä luulin minä? Eikö kaikki ole, niinkuin olla voikin. — Ja mitä, mitä minä olisin, jos elämää en saanut?"
"Mutta tuskat, joita sinä kärsit."
"Kärsinkö, nautin tuskistakin, sairas ja tyhjä oli sydämeni, ja millä sitä täytin, oli tyhjää kaikki, ei ollut suuruutta, ei pienuutta, ei mitään, mihin uskoin,elämän suora yksinkertaisuus kaikkialla."
"Niin."
"Ja jos tunnet sen, tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat."
"Niin, niin."
* * * * *
"Äiti!"
"Lapseni."
"Sinun silmäsi ovat väsyneet, kyynel on kasvoillasi, äiti, minun äitini, huokasitko tähteni?"
"En, vanha sydän vavahti. Minun aikani olivat ja uudet tulevat. Niinkö sinä sanoit, lapseni, ettäkun tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat?"