Pekka: Näet että tulen sittenkin. Et pääse minua pakoon. Minä tahdon sinut.
Lahja: Ei, ei. Mene pois.
Pekka: Tuomitsetko minua?
Lahja: En.
Pekka: Pitäisikö minun tuomita itseäni?
Lahja: Ei.
Pekka: Olenko tehnyt jotain pahaa?
Lahja: En tiedä.
Pekka: En minäkään tiedä. — Miksi siis tämä pako?
Lahja: Sinä olet ollut minun epäjumalani.
Pekka: Ja nyt se luhistui?
Lahja: Niin.
Pekka: Siinä ainakaan ei ole mitään pahaa. Päinvastoin siinä vasta lienee kylvetty meidän onnemme itu. — Sinä luhistuit minun silmissäni jo aikoja sitte, muutamana juhannusyönä. Mutta minä iloitsin siitä. Sinä tulit silloin ihmiseksi. Etkö nyt iloitse siitä että minäkin olen vain ihminen — parempi siis kuin epäjumala?
Lahja: En tiedä. — On toinenkin syy, mutta sitä en voi sanoa.
Pekka: Tahdoit antaa minulle vapauteni takaisin, tahdoit uhrautua?Niinkö?
Lahja: Niin.
Pekka: Rakas, sillä olisit saattanut musertaa minut, ja niin olikin vähällä käydä. — Mihin sinä olisit mennyt?
Lahja: Pois.
Pekka: Etkö arvannut että minä olisin tullut mukanasi, vaikka mullan rakoon asti?
Lahja: Olisihan sinulle jäänyt Taimi. Minä aijoin sittenkin jättää hänet sinulle.
Pekka: Taimi ei merkitse minulle niin paljon kuin sinulle. Minä en välitä lapsista ja kapaloista. Rakastaja minä lopultakin olen enemmän kuin isä.
Lahja: Eikö Taimi ole sinulle rakas?
Pekka: On kyllä, sentakia että sinä olet sen äiti. Siten te olette minulle samantapainen asia kuin kristityille Uusi Testamentti.
Lahja: Olemmeko me sinulle asioita, eli asia? Mikä sen asian nimi sinun kielelläsi on?
Pekka: Kutsu sitä vaikka lahjaksi, mutta nyt vain pienellä kirjaimella, sillä silloin se minusta merkitsee enimmän.
Lahja: Nyt en minä ymmärrä sinua.
Pekka; Ei se ole tarpeenkaan. Eivät ketkään ihmiset ymmärrä toisiaan, mutta voivat silti rakastaa. — Muistathan että kerran sanoin tarvitsevani vielä paljon oppia tässä asiassa. Mutta minusta tuntuu nyt ettei siinä oppia tarvitakkaan, vain uskoa. — Vieläkö sinä uskot minuun, tarkotan minuun ihmisenä, ei epäjumalana?
Lahja: Kyllä.
Pekka: Rajattomasti?
Lahja: Niin.
Pekka: Luulenpa että voimme heti palata kotia. Pue päällesi; minä puenTaimin. Juna lähtee tuossa tuokiossa.
Lahja: Mitähän tästä tulee? Tuntuu niin oudolta kuin olisi edessä uusi elämä.
Pekka: Ei ole mitään vanhaa ja uutta elämää, mutta kyllä vaillinainen ja täysi elämä. Puhuimme kerran kesästä, meidän kesästämme. Se oli kovin lyhytnäköistä. Nyt minä juhlin sinussa koko elämääni. Sinussa näen minä kaikkeuden. Eikö totta? kaikkeuden voi nähdä missä tahansa. Minä näen sen sinussa. — Sinussa on siis minulle annettu kaikki.
Lahja: Nyt sinä liiottelet.
Pekka: En liiottele. Minulla on kaikki, sellaistakin, jota en muinoin luullut koskaan voivani omistaa. — Kun olen saattanut teidät kotia, arvaappas mitä senjälkeen ensiksi teen?
Lahja: Rupeat pohtimaan sitä iänikuista höyrykattilaasi,
Pekka: Kas veitikkaa! — Ei, ei niin. Mutta kaikkein ensiksi, vaikka nyt onkin kelirikon aika, pistäyn Jyrkänkoskella — viemässä kukkia äitini haudalle. Ja sitte minä otan sinut, ymmärrätkös? Ja sitte tulkoot vasta työt.
Pekka makaa hangella, valkoisella hangella, jolle aurinko paistaa. Hänellä on valkea hiihtopusero päällään, mutta se on veressä. Hänen suksensa ovat eri tahoilla, toinen pitkänään toinen pystyssä. Toinen sompasauva riippuu aidalla, toista ei näy. Aidan takana kohoaa sylenkorkuinen kallioseinä. Sieltä onnellinen Pekka on laskenut mäkeä, ja pudonnut aidanseipääseen, joka on puhkaissut hänen vatsansa.
Heloittavalla keväthangella hän makaa. — Lumi voi olla haurasta kiteinä, mutta haukena se on väkevää ja juhlallista, etenkin silloin kun se auringossa säihkyy, valontäyteisen taivaankuvun sitä vartioidessa. Hanki patjana ja taivaankansi peittona on Pekalla. Pari mäntyä värähtelee sivumpana heikossa tuulen hengessä. Aidan vierellä yksinäinen riippakoivu heiluttelee alastomia ritvojaan, odottaen kesää. Hangen alla kaikki niityn ruohot nukkuvat, odottaen nekin kesää.
Hangella nukkuja ei liiku, eikä nuku sellaista unta, josta herätään. Ei hän kysy enään koskaan: miksi? Eikä hän enään odotakkaan mitään. Mutta hänen vierellään seisoo valkea olento, joka näyttää odottavan.
Pekka: Kuka sinä olet, joka vielä tulet minun luokseni? Minä pelkäsin että tähän voisi tulla surullisia ihmisiä ja minut voitaisi viedä kuulemaan voivotuksia. Mutta sinun vaatteesi ovat valkeat, ja sinun kasvosi näyttävät iloisilta. Kuka olet sinä?
Valkea: Etkö tunne minua?
Pekka: En tunne. Mutta sinä olet niinkuin se pouta, joka kerran nauroi minulle kun minä luulin olevani minä. Ja samalla sinä olet kuitenkin niinkuin Lahja, ja sinun hymysi on niinkuin minun lapseni, joka jäi aamulla nukkumaan. Sinussa on kaikkea sitä, mitä minä olen rakastanut. Signeäkin sinussa on, ja Elinaa. Vaaditko sinä minua tilille?
Valkea: Näytänkö minä tuomarilta?
Pekka: Et näytä. Mutta minusta tuntuu että koko minun elämäni on sinussa.
Valkea: Minä olen sinun elämäsi.
Pekka: Noin valkea! Mihin ovat tahrat jääneet?
Valkea: Ne olet sinä itse pessyt pois.
Pekka: Sehän on mahdotonta. Miten minä siihen olisin kyennyt?
Valkea: Näytpä kuitenkin kyenneen. — Nyt me lähdemme. Tule!
Pekka: Mihin minut viet?
Valkea: Elämään.
Pekka: Tuonnekko, josta vastikään pääsin pois?
Valkea: Sinne juuri, vaikka se, mitä sinä tarkotat, oli vain pieni hiihtoretki. Minä vien sinut sinne, missä sinä et omista mitään, mutta jossa kaikkeus omistaa sinut. Vien sinut vapauteen. — Katso, minä puhallan sinut tomuksi.