"Älä teeskentele", sanoi ylioppilas. "Tuossa toki saat pennin, mutta jos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä." Poika meni ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti nuorukaista,o sanoen: "Hyvää päivää! älkää noille rahoja tuhlatko! kyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin laiskureitakin; tehkööt ihmiset työtä, niin ei heidän tarvitse kerjätä."
"Se kyllä paljon kurjuutta estäisi", vastasi nuorukainen, "sillä valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet tavaraansa. — Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää."
"Hm — hm, niin kyllä", vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:
"Täällä kehdon, kodon saamme,Haudan rauhaisen —"
kun eräs sievän näköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua pitkin, seisahtui akkunan eteen, sanoen: "Hyvää huomenta, Keto!"
"Huomenta, huomenta! Minne matka?"
"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! mitäs tuolla kuumuudessa venyskelet? täällä ulkona aamu-ilmassa on virkistävää kävellä."
"Maltas! heti olen valmis tulemaan." Keto otti lakkinsa, riensi ulos kadulle ystävänsä luokse, joka, niinkuin jo kuulimme, oli nuori maalari, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. "Mistä nyt aiot kuviasi etsiä?" kysyi Keto.
"Köyhäinhuoneesta", vastasi maalari; "minä olen siellä jo käynyt ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä."
"No niin, tuo hyöty — sehän sitten vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä ja arvostella pensselisi tuotteita."
"En tarkota ainoastaan heidän ulkomuotoaan, myöskin heidän sisällinen elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen."
"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin", sanoi Keto, "mutta koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vaan kurjuudenkin majaa katsomaan."
Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, jossa joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken-ikäisiä, ja kullekkin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs seura oli lahjottanut lapsille vaatteita, että olivat ulkonäöltään jotenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän ja kärsivällisen näköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha akka erittäinkin veti näitten nuorukaisten huomiota puoleensa. Tämä suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan; hänen vaatteensa olivat siistit ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, joka tietää sekä ilon että surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaan otettavia. Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään tuon akan kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin akalta: "Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?"
"Kyllä on montakin, vaan eivät ole kovin hyvissä varoissa nekään", sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.
"Joll'ette pahastuisi", sanoi Keto, "pyytäisin teitä kertomaan jotakin elämänvaiheistanne. Olette suvainnut ystäväni maalata kuvanne, suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne."
"Hyvä, oppinut herra! minun elämäkertani on aivan tavallinen", vastasi akka, "sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt — vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää. Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa, miten se on kulunut tähän asti, ja miten tänne jouduin:
"Minäkin olin ennen nuori ja iloinen; palveluspaikkoja en juuri muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani, se annettiin oikein kirkossa — juuri Mikonpäivänä — ja rahaan oli kirjotettu: 'uskollisesta palveluksesta.' — Tässä sen näette." Muori otti nauhan kaulastansa, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. "Kun sen sain", jatkoi hän, "oli minulla juhlahetki; ette voi sitä ymmärtää, mitä silloin tunsin — ehkä sentään — näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotia, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on — totta tuo on teille onnen tunteita tuottanut? — Mutta jatkanpa kertomustani. — Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin eräälle papille ja minä rupesin heidän palvelukseensa, vaan pian jouduin itsekkin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, — kun Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut — kova oli eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet — mutta — hänen otti Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa — minun oma rakas Tuomoni — niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt — mutta, hänellekkin oli luotu kumppani — poikani meni naimisiin — ja minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani minulle osotti. Minä huomasin tuon ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa' ja itse myöskin ikävöitsin takaisin tuota entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi minulle ja antoi tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä; koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua toki. Näin vuodet kuluivat, vaan kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla, ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani eivät toki enään tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä päivänä ilmotti hän saaneensa minulle paikan köyhäinhuoneessa. — Se oli salaman-isku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minun hylkäsi, vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin! Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut poikani; — rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ett'ei sitä kuitenkaan parantaa voi! Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet? —"
"Ja te saatatte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?" kysyi maalari.
"Herra hyvä", vastasi muori, "anteeksi antaminen on paljoa helpompaa kuin anteeksi pyytäminen." —
"Muori, kuulkaa!" sanoi maalari innokkaasti, "kun olen kuvanne maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten, että tahtoisin olla tottelematon köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän kuvaanne, ja se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne sekä kuinka pitkälle itsekkäisyys saattaa mennä."
"Ja onpa", lausui Keto, "meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne, muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin äitini hylkääjä!"
Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät köyhäinmajasta. Muori ajatteli itsekseen: "Oppinut, näen mä. saattaa kaikesta oppia ottaa."
Th. Hahnsson.
12. Hailinpyynti Uudenmaan saaristossa.
— "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"
— "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."
Ja todellakin! Joka päivä aina samat apajalle soudut, samat köyden vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen kaikkia niukka saalis, — niistä olin jo saanut tarpeekseni.
Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10 sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin lähelle toisiansa samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. — "Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan on tullakseen!"
Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia yhteen jataan. Viimmeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä, minne tahtoivat, joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on kalamiehen toimi kerrassaan!
Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein runsaisiin saaliisiin, mutta usein myös myrskyihin ja menetettyihin verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen painuessaan viimmein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani, — mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan, kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:
— "Kaisa!"
Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun sanasutkauksen. Kuulin vielä, kun joku virkkoi:
— "Tuolla on Söderskär!"
En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin vaan näkevinäni Söderskär'in majakan vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin kokonaan. — — Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä virkkoi: — "Kyllä nyt on parasta, että maisteri pysyy kokassa!"
Kiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen se, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara työ! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä kiinni ja lyödessään sitä ensin vadin laitaan, kuinka monta hikipisaraa, kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä välttämätön särvin on joutunut valmiina vatiin! — Tuuli yltyi yltymistään. Se vonkui kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti aalloilla, jotka vihaisesti möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka hetki isännän käskyä: "hakkaa poikki!" Mutta yhä vetivät miehet, ja hopean hohtoisina kiilsivät hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä lyöden, kunnes uusi päälle tullut verkkokerros pakotti heidät olemaan alallaan. Suurella mielen jännityksellä katselin minä miesten työtä. Viimmeinen verkko oli jo nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo näkyi, komensi isäntä:
—- "Reivaa purje ja vedä ylös!"
Käsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene keikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan rantaan päin.
— "Söderskär'iä kohti!" komensi isäntä.
Tuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla kiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan rannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme sen kallioiseen kylkeen.
Helpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä ystävällisten majakkamiesten tuvassa.
— "Myrskyksi vaan vetää taas", puhuivat Söderskär'in miehet. "Kunhan vaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra varjelkoon!"
— "Tapahtuiko mitään erinomaista?"
— "Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa hirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota salakaria tuolla — näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon pohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ett'emme päässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti. Aalto paiskasi sen kariin."
— "Pirstaleiksiko meni?"
— "Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!…"
Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamiehen yksitoikkoisella äänellä.
"Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet ulapalla?…"
K. Suomalainen.
13. Sananlaskuja.
Mikä sodassa saadaan, se sodassa syödään.Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.Veli velkaa tehdessä, veljen poika maksaessa.Kirjava keto kesällä, ihmisen ikä kirjavampi.Edessä emoton lapsi emintimän leipoessa.Parempi emosen vitsa kuin vieraan vehnäleipä.Karjassa talon juuri, emännässä karjan juuri.Pere pellon kuokkii, pelto perehen ruokkii.Talonpoika vuoden poika, kauppamies venehen poika.Seppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman.Kyllä rukki ruoan tuopi, kehrävarsi keittämistä.Jonka saapi vuolemalla, sen syöpi nuolemalla.Kurja kankahan kutoja, vaivainen venetten seppä.Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin nenästä.Laari langat kehräjääpi, aitta kankahat kutoopi.Kukko talon ilmottaa, haukkuu koira korvessakin.Suojaa puna meressä, vettä pilvi luotehessa.Pelottaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataapi.Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän.Ei pohja suvea kiellä, eikä kylmiä etelä.Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.Itä kesän istuttaa, länsituuli lämmittää.Varis huutaa iltasella huomeneksi hyvää säätä; varis raakkuuaamusella päiväksi pahaa säätä.Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viikkokausikivenviasta, yksi päivä pääskysestä, västäräkistä ei vähääkään.Kiiskinen kaloja vanhin, vata vanhin pyydyksiä, pata vanhinastioita.Ei ole aittahan asiaa, eikä tietä kellarihin, kun on juomisetjoella, suurus suolla sammalissa.Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee.Tule joulu, koska joudut, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi,paarman jalka, peipposen peräpakara.Ottaisin minäkin orjan, pitäisin minäkin piian, jos se syömättäeläisi, tarkenisi vaattehitta.Kaksi on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa, tuomenkukka kolmantena.Keitä munaa, et saa lientä; neuvo hullua, et saa mieltä.Milloin laiska työn tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä eikerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.Ole orjana kokilla, käskyläisnä keittäjällä: vedä vettä, kannapuita, näe nälkää kaiken päivän.Paljo on mustia merellä, ei ole kaikki hylkehiä; paljo on kantojakaskella, ei ole kaikki karhun päitä.
14. Koivuni jouluyö.
Hinnuksen mäellä ikkunain luona seisoo suuren suuri yksinäinen koivu. Koska hän jo on vanha, Sampsa Pellervoisen kylvämä, niin on hän Väinämöisestä oppinut laulamaan, vaan hänen laulunsa on tähän saakka aina ollut surullista, >niin murheellista; aina hän vaan vaikeroi. Eikä ihme, sillä keväällä, kun toiset puut sen läheisyydessä kuiskailevat toisillensa iloa ja riemua, alkaessaan pukeutua kauniiseen, vihantaan pukuun, tulee sydämmetön ihminen, pistää terävällä puukollaan koivun kylkeen suuren haavan ja imee siitä sen elinnestettä, makeaa kuin hunaja. Koivupa tuosta surkastuu, surkastuupa yhä enemmän, varsinkin kun se näkee, miten vähän edempänä isähaapa ja äitihaapa vihannoivassa puvussaan puhelevat lempeästi keskenänsä vienon tuulen soidessa ja ihanalla mielellä katselevat ympärillä olevia, yhä kaunistuvia lapsiansa. Ihmekkö siis, että hän laulaa surullisella äänellä.
Tulevat sitten kesän ystävälliset, helteiset päivät. Autuus ja elämä kaikuvat metsässä, lumoen niin ihmeellisellä, tavalla ihmissydämmen; kedot ja laaksot vihannoivat, pihlajat ja tuomet kukkivat, lepät ja tuon vanhan koivun lapset, lasten lapset ja muut sukulaiset koreilevat, virkistäen ihmisen väsynyttä silmää. Mutta hän, tuo Sampsa Pellervoisen kylvämä koivu, on niin surkean näköinen; hänen lehtensä ovat pienet, tummat, hän kun näet oli kadottanut osan elinnestettänsä. Eivät linnutkaan laskeu sen oksille; he lentävät muihin tuuheampiin, siimeksisempiin puihin visertelemään ilolaulujansa. Välistä, vaikka ani harvoin, sattuu tikka siihen lentämään, vaan sekin tekee pahaa koivu paralle, hakaten sen kylkeen haavoja; ja jos joskus ylpeä harakka viitsii armostansa levähtää sen oksalla, niin sekin vaan nauraa räkättää pilkkanauruansa. Kesäkään ei siis tuonut koivulleni iloa, ja hän lauloi nyt, ei kateudesta, mutta murheesta, vielä surullisemmalla äänellä, niin surullisella, että minun huolettomuudesta paatunut sydämmeni heltyi. Mietinpä sentähden tehdä koivuni onnellisemmaksi. Minä sidotin kiinni sen latvaan pitkän riuvun ja vedin tämän nenään nuoran avulla suuren, kauniin lipun; ja koska hänen laulunsa oli ikäänkuin oman sydämmeni laulua, rakensinpa koivun oksille lavan, jossa, kyyneleitä vuodattaen, tahdoin kuunnella kesä-iltoina koivuni surullisia säveleitä. Mutta korvani olivat nyt kuurot, ja mielestäni oli siis tuo koivu nyt niin kaunis ja niin onnellinen; lippu liehui sen latvassa, liehui koreasti luikerrellen; ja entä lava sitten istumapenkkeineen ja ristikko-käsipuineen! Luulinpa kaikkien näiden toki vetävän ihmisten silmät koivun puoleen. Mutta turhaan; hänestä ei sittenkään huolinut kukaan.
Rupesivatpa vielä päälliseksi syksyn tuimat, vihaiset haltijat riehumaan. Kova humina kuului ilmassa heidän siipiensä liikunnosta, ja rapsis! Ne riuhtasivat lipun palasiksi, lennättäen näitä kauas, kauas pois; ryhtivätpä vielä lavaakin, niin että ne rautanaulat, joilla sen olin oksiin kiinni lyönyt, repivät koivun haavoja vaan yhä suuremmiksi. Eivät lehtiäkään jäljelle jättäneet, nuo armottomat; niitä he kuljettivat sinne ja tänne ja veivätpä suuria oksiakin kerallansa. Ainoastaan lipunriuku jäi jäljelle ikäänkuin muistopatsaaksi koivun, minun mielestäni komeimmasta ajasta. "Voi koivu-parkaa! hän lauloi kuolinvirttänsä, hän on jo kuollut!" huokasin minä surullisesti. Mutta Luonnotar, joka juuri loi valkean vaippansa maahan, haudaten sen alle ruohot ja kukat, joilta samoin kuin puiltakin kuolon enkeli oli korjannut viimmeisenkin elon talteen, kuiskasi ystävällisesti minulle: "Ei koivusi ole kuollut, vaikka se siltä näyttää; se elää. Hyvä Jumala, joka pitää murheen kaikista, niin luotujensa kruunusta kuin maan madostakin, antaen heille onnellisemman ajan ja autuaallisemman riemun, on koivullesikin varustava ihanan palkkion sen kärsimisistä."
Tulipa viimmein se aatto-ilta, jolloin me ihmiset, kukin perhekunnassamme, puhtaalla sydämmellä riemuitsemme, jaeskellen lahjoja omaisillemme ja katsellen, miten viattomat lapset tanssiskelevat piirissä joulukuusen ympärillä; tulipa sen jälkeen se yö, jouluyö, josta Pyhä Raamattu tietää niin paljon ihmeellisiä asioita kertoilla. Juuri tänä yönä astui taivaasta enkeli koivuni luo, suuteli sitä ja varisteli valkoisia, ihania lumikukkia sen päälle. Kohonnut kuu taas puolestansa sytytteli leimullaan jääkynttilöitä sen oksille palamaan. Täten tuli tuo tähän saakka surkean näköinen puu ennen muita koristetuksi niin ihanan kauniiksi, että se siitä itsekkin vapisi. Ja kun sydän-yö lähestyi, ja kukko alkoi aamuvirttänsä kujertaa, rupesi koivukin taas laulamaan, mutta niin suloisilla sävelillä, ikäänkuin nämät olisivat Väinämöisen uudesta kanteleesta lähteneet. Metsä kaikui ja kaikui yhä raikkaammasti, ja sävelet vierivät tuhat-äänisinä taivasta kohti. Koko luonto kuuli nuo viehättävät äänet ja kaikki linnut — samoin kuin muinoin Väinämöisenkin soittoa kuullessaan — levittivät siipensä lentoon, mennäksensä koivun luo. Tänne kiiruhti korppi juhlapuvussaan, musta hännystakki yllä, pulmunen lumivalkeassa viitassaan, varpunen harmaassa mekossaan, harakkakin hymysuin, viheriänloistavassa hameessaan. Nähtiinpä joukossa häkkilintujakin, sillä hekin olivat laulun kuulleet, vieläpä huoneitten sisällä ollessaankin siihen ihastuneet ja samassa vaikeroinneet ulos päästäksensä koivun luo, johon saivatkin tilaisuuden, kun pienoiset kevät-yhtiön jäsenet, saatuansa joululahjaksi "Kevät-yhtiön Kirjan" olivat sääliväisyydestä laskeneet laululintunsa orjuudesta vapaiksi. Kalatkin olivat luultavasti järven jään alle tuon ihanan laulun kuulleet, koska hekin kiiruhtivat juoksevaan, jäättömään puroon, joka virtaa lähellä koivuamme, ja kohottivat päänsä veden pinnan yli. Sammalkin pilkisti lumen alta; ihmiskorva vaan oli kuuro koivun sulolaululle.
Olipa täällä riemua koivun luona. Talviunestaan heränneet hyönteiset olivat täällä: kärpäset lentelivät luikerrellen, perhoset lekottelivat loistavia siipiänsä ja hyttyset survoivat, kaikki ihastuksissaan koivun ympärillä. Tulimatojakin näkyi tuhansittain ja ne hohtivat laulavan puun juurella ikäänkuin vahakynttilät. Nopeajalkaiset jänikset ja vikkelät oravat tanssivat niin iloisina sen ympärillä parittain piiritanssejaan, niin että seuraavana aamunakin vielä jäljet heidän iloansa osottivat. Kaikki, jänikset, oravat, korpit, pulmuset, varpuset, hyönteiset viettivät siis tuossa suloista jouluhartauttaan ja kuunnellessaan koivun laulua uneksivat ne tulevaa lämmittävää aurinkoa. Silloinpa koivu värähytti oksiansa ja pulmunen huusi: "kah joulupukki, joulupukki", niin että kaikki unelmistaan heräsivät. Koivun oksista ja urvuista todellakin sateli kaikille joululahjoja, makeita, hyvin makeita hedelmiä, jopa kaloillekkin jyväsiä, joita tuuli lennätteli heille, jopa maallekkin osansa, nim. lumikukkia. Jokainen tuosta rupesi iloitsemaan ja riemua täynnä kiiruhtivat kaikki lähemmäksi koivua häntä kiittämään, ylistämään. Häkkilinnut visertävät hänelle kiitosvirttään. Varpunen tekisi samoin, mutta suu on täynnä makeisia, hän vaan kumartaa, nuokuttaa päätänsä kiitosmerkiksi; täten kiittää jäniskin, nakertaen koivun lahjottamia pitkiä rusinoita, samoin oravakin pureskellen koivun pähkinöitä. Pulmunen ja korppi ylistävät lahjan antajaa niin kauniisti kuin taitavat, ja harakka, joka kesällä koivun oksalla nauroi pilkkalauluaan, on nyt kohonnut koivun latvassa vielä jäljellä olevan riuvun nenään ja laskettelee sieltä ylistysvirttä hänelle niin kimakalla äänellä, että koko luonto kuulee. Hyönteisetkin yhtyvät vikisemään samaa virttä ja mykät kalat pirskottavat pyrstöillään vettä taivasta kohti, kiitoksen ja ylistyksen osotukseksi. Toiset puut nuokuttavat latvojaan kunniotukseksi ja tuo synkeämielinen närekkin luo pois lumiverhon päältään ja tekee viheriässä puvussaan kumarruksen koivulle. Tähdet katsovat kirkkailla silmillä tuota ylevää juhlanviettoa ja hyvä Jumala hymyilee taivaassa suloisesti onnellisen koivuni joululle.
A. Rahkonen.
1. Kun isä lampun osti.
Kun isä lampun osti tai vähän sitä ennen, sanoi hän äidille näinikään:
"Äiti hoi, kuulehan, — eiköhän ostettaisi lamppua meillekkin?"
"Mitä lamppua?"
"No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet."
"Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä."
"Se se on — ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttaisi."
"Vaan mitenkä se märkä öljy palaa?"
"No, mitenkä viina palaa?"
"Vaan saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon — kun viina syttyy palamaan, ei se sammu vedelläkään."
"Eihän siitä mitenkään talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen lasin sisässä ja tuli on myöskin."
"Lasin sisässä! — Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla — eikö se poksahda rikki?"
"Tuliko?"
"Ei vaan lasipa."
"Poksahda rikki! Eikä poksahda — kyllä se saattaa poksahtaakkin, jos tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää."
"Tultako vääntää? — Älä — älä — mitenkä sinä tulta väännät!"
"No, ka — kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee — siinä on niinkuin kynttilässäkin sydän ja tuli nousee myöskin, mutta kun vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhasee, niin se sammuu."
"Vai sammuu — mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka selittelisit — mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia."
"Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan."
"Paljonko se maksaa?"
"Seitsemän ja puoli markkaa — öljy erittäin, ja sitä saa markalla kannun!"
"Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! — Sillähän saa jo pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan."
"Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakkaan; pitää etsiä ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo kohta ovat lopussa."
Äiti se kyllä tiesi, ett'eivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkkiä taida loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole vielä mitään kuulunut, mutta että nyt vaan piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Vaan ei se äiti siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli — pappilaa lukuun ottamatta — ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa. Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että "osta sitten vaan, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekkö vai muu öljy, kunhan vaan kehrätä näen. Koska sinä sen sitten ostaisit?"
"Ajattelin, sopisi ehkä jo huomenna lähteä — olisi vähän muutakin asiaa kauppamiehelle."
Tämä oli keskellä viikkoa ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat olisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut mitään, ajatteli vaan, kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana iltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari ennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuljetti, ja käski äidin täyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme, minkätähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia keskelle, mutta äiti käski meidän olemaan vaiti. Isä oli paremmalla tuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on lasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan taikka reki muuten tärskähtäisi.
Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, se, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon puhetta piisasi.
Isä viipyi matkallaan koko päivän ja se päivä tuntui meistä kaikista hyvin pitkältä, ett'ei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä puoliseksi. Istukas-Pekka se vaan söi muittenkin edestä ja kiskoi sinä päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta levettä kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunan luokse katsomaan, eikö isää jo näkyisi jäältä tulevan. Muutaman kerran sanoi hän Pekalle, ett'ei niitä päreitä enää taideta tarvitakkaan, mutta Pekka ei sitä puhetta edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei enää muka päreitä tarvittaisi.
Vasta iltasta syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.
Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua re'estä nostamaan. Pekka jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli jo siinä käynyt niin kömpelöksi, että kolahutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin kantoi. Vaan siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa miestä ole eläessään lyönyt.
Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt, mutta ei sille toki tullut mitään.
"Mene uunille, sen tollo", ärjäsi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.
Vaan isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja ripusti sitä kädessään.
"Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on — tänne lasin sisään pannaan öljy ja tuo suikale siellä sisällä on sydän eli 'veeku' — pysykää ulompana päreinenne siinä!"
"Eikö sitä panna palamaan", kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän ulommaksi.
"Oletko sinä hupakko — mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä öljyäkään."
"No, vaan eikö sitten saata panna öljyä."
"Vai öljyä panna, ehei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies varotti moneen kertaan, ett'ei saa tulen valolla öljyä panna, se saattaisi syttyä ja polttaa koko talon."
"Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?"
"Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivään odottamaan — ei se niin kovin kummaa ole."
"Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan?"
"Minäkö!? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt — olen nähnyt pappilassa ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin."
"No, paloiko se?"
"Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt vaikka nuppineulan lattialla — katsokaa, tässä on tämmöinen 'kuuppa', ja kun tuossa tuli palaa, tämän oikulaisen lasin sisässä, niin valo ei pääse kattoon, jossa sitä ei tarvitakkaan, mutta leviää alas kaikki, niin että näkee vaikka nuppineulan lattialla."
Kyllä meidän kaikkein olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö vaikka nuppineulan lattialla, mutta isä ripusti lampun kattoon ja rupesi vaan syömään.
"Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä", sanoi isä syödessään, "mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua."
"Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä."
"Ka, eikö ole kiskonut — kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi — muuhun ei nyt enää päreitä tarvitakkaan."
"Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa", sanoi äiti.
"Mutta tuvassa poltetaan lamppua", sanoi isä.
Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin ilennyt, kun muistin, että lamppu vasta iltasella pantaisiin palamaan. Olin nähnyt unta, että isä yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän palaisi.
Heti päivän tultua, kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.
Vaan kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruokkoamaan ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi, "mitä se isä nyt tekee?"
"Panen öljyä lamppuun."
"No, vaan särjethän sinä sen — mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka irti väänsit?" — Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi sitä sanottaisiin, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vaan pysyä loitommalla. Sitten hän kaasi siitä pienestä putelista siihen lasiastiaan, niin että se tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa mahtoi olla öljyä.
"No, eikö siihen nyt tulta pannakkaan?" kysyi äiti taas, kun kaikki ne irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti lampun kattoon.
"Nytkö päivällä?"
"Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa."
"Kyllä se palaa — odota vaan iltaa äläkä hätäile!"
Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa nytkähti ja öljy lampussa liikahti.
"So, so!" sanoi isä, "mitä sinä nyt?"
"Toin pärepölkyn sulamaan — eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko."
"Eihän sitä ole pakko kiskoakkaan", sanoi isä ja iski meille silmää.
"No, ei kai se tuommoisena pala."
"Eihän sen ole pakko palaakkaan."
"Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakkaan?"
"Entäs jos ei kiskottaisikaan."
"Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee."
"Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu." Kun isä tämän sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.
"Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakkaan."
"Vai ei tarvitakkaan", sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen havuko'on sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti ulos.
Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekkään lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kukaan meistä sormellaankaan lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vaan pelotti, että, jos se nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaisi, sitä sitten sanottaisiin meidän syyksi.
Ikävältä meille kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli yhteinen vesitie joelle ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta juoksi aina avennon toiselle puolelle pitkän matkan.
"Tuolla tulevat lamppulan lapset", huusivat kylän lapset, kun näkivät meidän tulevan.
Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkottivat, mutta kuitenkin kysyimme me, "mitkä lamppulan lapset — eihän meidän talon nimi ole lamppula."
"Jos kohta — vaan eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?"
"No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?"
"Äitisi oli meidän pihan läpi kulkeissaan sanonut äidille, että isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialla", sanoi lautamiehen tyttö.
"Se kuuluu olevan ihan samallainen kuin se, joka on pappilankin salissa — niin kertoi isänne meillä vast'ikään, ja minä itse kuulin sen", sanoi kievarin poika.
"No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu?" kysyivät kaikki kylän lapset.
"On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala; mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki."
Me laskea jyräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.
Sillä lailla kului aika sukkelammin kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä viimmeinen kerta laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti juoksemaan.
Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.
Yhdessä avauksessa syöksimme tupaan, koko lapsilauma.
Vaan siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu palamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ett'emme osanneet muuta kuin silmät tirrallaan siihen tirkistellä.
"Ovi kiinni, osto-lämmin", huusi ääni pöydän päästä.
"Lentävät kuin kanat tuleen", kuului äiti toruvan karsinasta päin.
"Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapahan minä vanha ihminenkään en osaa muuta kuin päivitellä", kuului kievarin vanha emäntä sanovan.
"Vaan joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää", sanoi lautamiehen miniä.
Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli naapurin väkeä puolillaan.
"No tulkaa nyt lapsetkin vähän likemmäksi, että oikein näette", puhui isä paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.
"Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se oikein korealta näyttää", sanoi taas vuorostaan äiti.
Kuurtaen kaartaen kiersimme me äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet, että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimme, niin tuntui meistä, kuin olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin se nyt paloikin.
Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi, "tottapahan sitten saatte nähdä."
Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin vanha emäntä sanoi, että "sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin taivaan tähti." Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä mainio, "ett'ei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi vaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan." Siihen sanoi isä, että "kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta hyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa tuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka monta olisi." — Kun äiti virkkoi, "ettei kirkon pienempi kruunukaan sen kirkkaammin valaise", niin isä käski minun ottamaan aapisen ja menemään ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin lukea "Isämeitää." Mutta silloin kaikki sanoivat, että "se poika osaa sen ulkomuistista." Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä ja minä rupesin lukemaan "Jerusalemin hävityksestä."
"No ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty", ihmettelivät kyläläiset.
Sitten isä vielä sanoi, että "jos kellään olisi nuppineula, niin saisi viskata sen lattialle ja se kyllä paikalla löytyisi."
Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se sen lattialle heitti, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka mitä olisi tehty.
Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.
Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta riisui sitten vaan rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.
"Mikä se tuolla katon rajassa kiiluu niin, että silmiä häikäsee", kysyi hän viimmein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.
"Arvaappas nyt, mikä se on", sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille silmää.
"En minä sitä arvaa", sanoi Pekka ja läheni lamppua.
"Ehkä se on kirkon kruunu", ivasi isä.
"Jos lienee", arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja alkoi koetella lamppua.
"Ei sitä koetella tarvitse — pitää se uskoa koettelemattakin."
"No, no — en minä häntä tahdokkaan", sanoi Pekka vähäisen vapisevalla äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuu-seinälle.
Äidin taisi käydä Pekka-parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi selittämään hänelle, ett'ei se kruunu ole, mutta että sitä kutsutaan lampuksi, ja että siinä palaa öljyä, eikä nyt enää tarvitse pärettä polttaakkaan.
Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen pienentelemään. Vaan isä sanoi hänelle, että johan hän päivällä sanoi, ett'ei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa.
"Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää tarvitse" — ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.
"Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa", sanoi isä, mutta Pekka ei enää puhunut mitään.
Vähän ajan perästä rupesi hän kenkiään paikkaamaan. Kurkotti päreen orrelta, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me lapset huomasimme sen ennenkuin isä, joka, selin Pekkaan päin, kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet, mutta nauraa kuhersimme vaan keskenämme ja ajattelimme, että "annas kunhan isä näkee — mitähän sanoo!" Ja kun isä sen näki, astui hän kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, mitä hän siinä nyt niin tarkkaa teki, kun ei muiden tulella nähnyt? "Kenkiänihän minä tässä paikkaan", sanoi Pekka. "Vai kenkiäsi sinä paikkaat — mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse."
Ja Pekka lähti.
Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen toiseen. Hiljalleen kyhni hän ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki kartanolla ja sen sijaan näimme me vaan lampun häikäisevän kuvaimen mustassa ikkunassa. Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu. Lamppu se vaan katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa — pappilaa lukuun ottamatta — alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies samallaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä milloinkaan sytyttämään oppinut, niin möi hän sen kievariin, ja siellä se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät puhteensa pärevalkean ääressä.
Vaan sitten kuin meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särjettiin ja sijaan tehtiin uusi ulos lämpiävä, peltiniekka.
Vanhan uunin kivistä teki Pekka saunaan uuden kiukaan, ja niitten kanssa muutti sinne sirkatkin, koskapahan niitä ei sen koommin enää ole tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä pärettä polttaen iltojansa viettää.
J. Brofeldt (Juhani Aho).
2. Entisestä ja nykyisestä ajasta.
Savon ukko, sarkahousu,Pikimusta, pitkäparta,Päästi äänen uunin päältä,Laski pankolta pakinan.Puhe oli aivan pulska,Sanat kaikki sarvipäitä,Jotka rikkoi miesten mielet,Naiset näytti närkästävän.
Lausui ukko uunin päältä,Pani pankolta sanansa:"Elettihin ennen meillä,Paistettihin paksut leivät,Verot markoin maksettihin,Talarin talon asiat,Kun ei kuljettu kuvissa,Maalatuissa matkusteltu.Ajokalut kaikki tyynniVoideltihin voitehella,Siveltihin juuri sillä,Jolla voidellaan venekkin.Akat vaipoissa vaelsi,Villaröijyissä röhötti;Ukot sarkakauhtanoissa,Kelsiturkissa kohotti.Oli kellona otava,Kukon virret viisarina;Ajan juoksu arvattihin,Tulo päivän tunnettihinIlman uuritta tuvissa,Seinäkellon kertomatta."
"Minä miessä ollessaniKun ma kuljin kaupungissa,En kauan katuja käynyt,Puhutellut puotimiestä;Suolat survasin rekehen,Rautakangen kannoin siihen;Luoti pari painehia,Vaimolleni lakkivaate,Lapsille lakeripalli,Inkivääriä vähäisen.Olin ilmankin iloinen,Kapineitta kauppamiehen.Heti valjastin hevosen,Heti kukkaron kuristin,Kissannahan kiinni käärin,Koivet solmisin kovasti;Enkä ennen lievittänyt,Vasta voudin vaatimalla,Veroherran huutamalla.Herrat veti vissit viivat,Kaksi kuuta kuittihini."
"Nyt on aika aivan toinen,Voudinluku loppumaton,Rahanpuute puuttumaton;Monen karja kirjan päällä,Alla ausionin hevonen,Pannut panttina kylässä,Hyvät ryysyt ryöstön alla.Herra teillä, toinen meilläRuunun käskyllä kovalla:Lautamiehet laukun tuovat,Rästikirjat kiidättävät,Joista arkit aukeavat,Nahka naukuupi punainen;Niiss' on rästit räknättynä,Nurkissa pahat numerot."
Ei ukko unessa ollut,Ei paljon valetta pannut;Vaan se oli sangen vanha,Muisti muinaiset asiat,Tiesi tämän-aikaisetkin,Vaikka nuoret naurahteli,Pojat pisti pilkkojansa.
Paavo Korhonen.
3. Eräs kirkkomatka Inarissa.
Oli Jaakonpyhän lauantai. Nukuin vielä sikeintä untani, kun tilapäinen emännöitsijäni, talon miniä Kaisa, yht'äkkiä, kalisevat kahviueuvot kädessä, astui huoneeseeni — arkatuntoisuudesta isäntäväkeäni kohtaan en koskaan pitänyt ovea lukossa. Mikä tämän hänen varhaisen herättämisensä oikeutti, siitä unenhorroksissani en heti paikalla voinut päästä selville. — Asetettuaan kahvinsa viereeni tuolille jätti hän minut omaan huomaani, ja sain siis rauhassa ruveta ajatuksiani selvittämään. Kahvin virkistävän mehun vaikutuksesta huomasin itseni ennen pitkää täydelleen siirretyksi unien maailmasta Inarin Lappiin, Kyrön kylään. Tämä kylä, jos kohta se onkin "Lapin raukoilla rajoilla", ei suinkaan ole mikään lappalaiskylä, jonka asukkaat olisivat pelkkiä lappalaisia. Päinvastoin ovat ne sukuperältään suurimmaksi osaksi puhtaita suomalaisia, jotka aikain kuluessa ovat tänne etelästä siirtyneet ja asettuneet Ivalojoen rannoille. Muutamissa taloissa on tosin asukkaita, jotka näyttävät olevan lappalaista lähtöä, vaikka eivät mielellään tahdo tätä sukulaisuutta tunnustaa. Ne ovatkin jo kokonaan omistaneet varsinaisten suomalaisten uudis-asukasten tavat ja elinkeinot. Tämä kylä ei siis huomattavasti eroa muista talonpoikaiskylistä. Kyröläisten on myös onnistunut talojensa ympärille jotenkin pienellä vaivalla raivata kauniita, kivettömiä ohrapeltoja ja perunamaita, jotka parhaina vuosina antavat viljelijälleen kuudennenkin jyvän, vaan useina, ehkä useimpina vuosina eivät anna siementäkään.
Vaan palatkaamme jälleen varsinaiseen kertomukseeni Jaakonpyhän lauantaista.
Noustuani rankisen [Rankiseksisanotaan valkoisesta, hienosta kankaasta teltan muotoon ommeltua sääskensuojaa, joka kaikissa Lapin taloissa riippuu katosta makuusijan yli ja jota ulko-ilmassakin, puuhun tai seipään päähän ripustettuna, käytetään suojana.] alta, porontalja-vuoteeltani, koetin auringon asemasta saada selville, kuinka pitkälle aamua jo oli kulunut. Vaikeanlaista on tosin tottumattoman käyttää tätä ajanmääräämis-tapaa näillä seuduin, jossa aurinko kesällä kokonaista kuusi viikkoa on laskematta, enkä minäkään nyt voinut tulla mihinkään varmuuteen ajan suhteen. Vaan eihän nyt tunnin eikä minuutin määrääminen ollutkaan tarpeen; pääasia oli, että tietäisin, olinko myöhästynyt. — Mistä myöhästynyt? No, olinhan minä isäntäväkeni kanssa edellisenä iltana sopinut siitä, että talon veneessä tänä aamuna matkustaisin Inarin kirkolle.
Vaatteet ylleni saatuani pistäysin ensin tupaan, vaan kun siellä en tavannut ketään ihmistä, riensin kiiruumman kautta rantaan, peljäten, että jo ehkä olivat minut jättäneet; pelkoni oli kaikeksi onneksi joutava. Rannalle tultuani näin tavattoman suuren veneen, jota talon miehet paraikaa asettivat matkakuntoon. Mikä väänsi vaulovitsoja, mikä selvitti purjeita, mikä taas hankki airoja ja tuhtoja, mistä vaan sattui löytämään — täällä näyttivät kaikki veneisiin kuuluvat tarvekalut olevan koko kylän yhteistä omaisuutta. — Kummastellen veneen suuruutta kysäsin miehiltä, mihin tarkotukseen sellaista "proomua" oikeastaan käytettiin, ja sain vastaukseksi, että se on rakennettu Inarin poikki matkustavia kalastajajoukkoja varten, joita vuosittain käy Jäämerellä turskaa ja seitaa pyytämässä. Näiden joukkojen kuljettaminen on Kyröläisille erityisenä tulolähteenä.
"Tuollako sitten lähdetään, millä sen aiotte täyttää?" kysyin minä edelleen.
"Niin, sillä juuri lähdetään, ja saattepa nähdä, että kuormaakin karttuu, ennenkuin olemme Inarissa", vastasivat miehet, "eikä veneen tästäkään tarvitse tyhjänä lähteä" — on huomattava, että Mikkolan talo, jossa asuin, on noin puolen penikulman päässä Ivalojoen suusta; taloja on sekä ylempänä että alempana; näistä luultavasti toivottiin veneen täytettä.
Vähitellen rupesikin väkeä "ylikylästä" tulvaamaan rannalle, veneen kohdalle, vaan lähdöstä ei vielä moneen aikaan tullut mitään. Mikä oli unohtanut eväänsä, mikä tupakkinsa tai virsikirjansa. Se meitä lopulta kumminkin enimmiten viivytti, että Kaisa viimmeisellä hetkellä päätti ottaa mukaansa kirkolle nuorimman, kohta vuoden vanhan poikansa kastettavaksi. Lapsi oli tietysti kunnollisesti varustettava tätä pitkää matkaa varten, eikä sitä niin silmänräpäyksessä toimitettu. Kun hän vihdoin saapui, komsio lapsineen kainalossa, olimmekin valmiit lähtemään. Mutta eivät viivytykset sittenkään olleet lopussa. Joka talosta, jonka sivu kuljimme, otimme lisää väkeä veneeseen. Jos jossakin talossa sattui olemaan ylempää tulleiden kirkkomiesten sukulaisia tai hyviä tuttavia ja ystäviä, niin oli kahvi juotava, ennenkuin uudelleen matkalle lähdettiin.
Kun puolenpäivän aikana saavuimme Inarin järvelle, oli veneessä kuudettakymmentä kirkolle pyrkivää. Kulku oli Ivalossa ollut tavattoman hidasta: myötävirta meillä tosin oli, vaan se näin alhaalla, joen suussa ei paljon tunnu eikä sentähden vaikuta sitä eikä tätä. Tuuli taas oli niin heikko, ett'ei kannattanut purjetta nostaakkaan; soutaen vaan kuljettiin, eikä sopinut kerrallaan useampaa kuin kahdeksan miestä airoihin. Aika ei kuitenkaan käynyt minulle pitkäksi. Tuo rähisevä venekunta kyllä piti mieleni vireillä. Paitsi sitä tarjosi ympäröivä, ihana luonto silmälle yltäkyllin viehätystä ja mielelle virkistystä. Se etelän mies, joka ei itse ole ollut tilaisuudessa sitä nähdä, voi tuskin aavistaa, että luonto täällä
"Lapin maassa laukeassa,Ahoilla vesattomilla"
on niin viehättävä, että sen vertoja saa etelässä hakemalla hakea.
Erittäinkin koskee tämä Ivalojoen seutuja. Ylempänä jokea nuo jylhät, kolkot kalliot ja korkeat vaarat, joiden välitse joki kapeana, vaan koskisena ja voimakkaana tunkeuu eteenpäin, kunnes se vähitellen leviää ja paikka-paikoin haaraantuu, muodostaen putaillaan kauniita koivuja kasvavia saaria, välistä useampiakin rinnakkain. Merkillisiä ovat Ivalojoessa n.s.vuopajat. Ne ovat matalia lahdelmia, jotka Kyrön seuduilla itse pääjoesta pistäyvät syvälle rannoilla kasvavaan metsään. Vuopaja on suustaan tavallisesti hyvin kapea, jotta sitä jokea kulkiessaan töin tuskin huomaakaan, vaan edempänä voi se levitä melkein järven muotoiseksi ja siitä taas kaitaisena salmena jatkua toiseen, leveämpään aukeamaan j.n.e. — tiesi, kuinka pitkälle. — Ihmetellessäni näitä kummallisia vedenmuodostuksia, joista matkakumppanini tiesivät antaa minulle tarkempia tietoja, kuin itse veneestä voin saada, olimmekin pian jättäneet taaksemme Ivalojoen ihanat rannikot ja saapuneet Inarille. Purje nostetaan, vaikka tuuli vielä on heikonlainen, erittäinkin niiden monien saarien suojassa, joiden sivutse kuljetaan. Inarin etelä-osa on näet täynnä suurempia ja pienempiä saaria, jonka tähden Kyrön ja kirkon välinen kulkuväylä Inarilaisillekkin on hyvin vaikea osata.
Matkamme kului verkalleen. Minä olin asettunut veneen keulaan vanhan "Kyrö-Aatamin" viereen. Saarien ja salmien nimiä kysellessäni kertoi minulle Aatami yhtä ja toista lappalaisista, jotka milloin mistäkin syystä olivat paikoille nimet antaneet. Topeliuksen sanat: "nimeä saaret vailla" eivät näy täydelleen pitävän paikkaansa, sillä, sen mukaan kuin minä tulin tietämään, on milt'ei jokaisella pienimmällä, ainakin yleisten kulkuväyläin lähellä olevalla, karillakin oma nimensä.
Moneen paikkaan ja sen nimeen liittyi täydellinen muinaistaru. Niin matkustimme esim. Konisniemen ohitse, jossa Aatami näytti minulle "Päiviön kiven". Sen oli mahtava lappalaisten kastaja aikoinaan nostanut kolmen pienemmän kiven päälle, näyttääkseen tavatonta voimaansa häntä vainoaville lappalaisille. Hän oli näet sytyttänyt palamaan heidän etevimmän, Ukon saareen pystytetyn epäjumalansa, seidan, josta ilkityöstä epäjumalan palvelijat Päiviötä kovasti ahdistivat. Vaan kun hän tuon suuren kiven nostamalla oli osottanut, että hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, luopuivat lappalaiset vainostaan ja useimmat kääntyivät kristin-uskoon. Uppiniskaiset oli Päiviö hukuttanut Inarin järveen siten, että oli nostanut suuren vesitulvan, josta "Päiviön tulvan" nimellä vieläkin on säilynyt muistoja ja jonka korkeudesta Aatami näytti minulle merkkejä kallioissa ja kivissä; ne olivat veden syömiä juovia noin 2 jalan korkeudella veden nykyisestä pinnasta.
Erääseen salmeen liittyi seuraava muinaistaru. — Siinä oli kaksi lappalaista nuorukaista ollut kaksintaistelussa. He jännittivät joutsensa, toinen salmen toisella puolella, toinen toisella; silloin sattui niin, että kummankin joutsi laukesi aivan samaan aikaan, ja niin kaatuivat molemmat; riitakumppanit. — Sitka, kummankin lemmitty, itki monet ajat suruansa tuossa salmessa, kunnes lappalaiset rangaistukseksi siitä, että hän muka oli ollut syypäänä nuorukaisten onnettomaan kuolemaan, tappoivat hänet ja hautasivat rakastajiensa viereen. Salmea kutsutaan vielä tänäkin päivänä lapinkielestä lainatulla nimellä Sitkasierrama-salmeksi (= Sitkan itkusalmi). Tällainen oli Aatamin kertomus tuosta surullisesta tapauksesta, joka on paikalle nimen tuottanut ja joka on omansa todistamaan, että rakkaus tuolla kylmässä Pohjolassa voipi olla palava ja uhraavainen.
Kuunnellessani näitä ja vielä muitakin muinaistaruja olimme saapuneet erään lappalaisen, Nuoran Juhanin, kalastuspaikalle, jota kyröläiset vanhastaan pitävät varsinaisena levähdyspaikkanaan kirkkomatkoillansa. Laskimme nytkin rantaan, jossa Juhani vaimoineen tervehti meitä ystävällisellä "buöre-bäivi'llään" ja kutsui meitä tuvassa käymään — ei kumminkaan ollut ajattelemistakaan, että kaikki vieraat samaan aikaan saisivat tilaa Juhanin tuvassa. Minä kuitenkin noudatin hänen kutsuaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, saadakseni nähdä, minkälainen tuo, ainakin ulkopuolelta siistin näköinen, lappalaisasunto oikeastaan oli — suojaa hakeakseen ei tällä kertaa tarvinnut katon alle pyrkiä, sillä ulkona oli mitä ihanin, helteinen kesäpäivä. Asunto, joka oli ylen tavallinen hirsistä salvottu rakennus, sisälsi paitsi tupaa myöskin pienen kamarin tuvan perällä. Molemmat, erittäinkin jälkimmäinen, olivat siisteydeltään täydelleen verrattavat uudis-asukasten huoneisiin: ovi- ja ikkunapielet punaisiksi maalatut, lattia puhtaaksi pesty, jotenkin täydelliset huonekalut j.n.e. Asunnon edustalla oli suurenlainen, rehevä perunamaa; mutta ohra oli tähän asti jäänyt Juhanilta viljelemättä, vaikka hän luuli sen hyvinkin menestyvän Inarin rannoilla, siitä päättäen, että halla ani harvoin koski hänen perunoitaan. Tämä paikka oli muuten ainoastaan Juhanin kesäasunto, "kesäpaikka", jonne hän talviasunnostaan, joka oli matkan päässä mantereella, joka kevät muutti, ollakseen paremmassa tilaisuudessa kalastaa Inarissa. Talvella oleskeli hän porolaitumien vuoksi metsemmässä.
Kun kahvit oli juotu ja kukin vähentänyt eväsvarojaan, lähti matkue, nyt lisääntyneenä Juhanin perheellä, uudelleen liikkeelle. Puheen vuoro tuli tästä lähin Juhanille, joka puhui sujuvasti suomea, jotta hyvin toisiamme ymmärsimme. Juhanin perhe on muuten, sen mukaan kuin minulle kerrottiin, ainoa varsinainen lappalaisperhe Inarissa, jonka jäsenet keskenänsäkkin puheessaan käyttävät suomenkieltä; lapset eivät lappia osaakkaan. — Pääasiallisesti meidän haastelemisemme koski lapinkieltä, sen omituisia ääniä, joiden oikeata ääntämistä Juhani oli erittäin harras minulle opettamaan. Hänen vaimonsakkin välistä yhtyi puheeseemme lappalaisten sanojen ääntämisen johdosta, joka useinkin, mitä minuun tuli, oli päin seiniä ja sentähden se alin-omaa oli korjattava. — Pieni Vuolle, Juhanin seitsenvuotias poika, istui äänetönnä vieressämme veneen pohjalla, alussa hyvin tarkkaavaisena meidän keskusteluamme seuraten. Kauan ei kuitenkaan meidän kielelliset harjotukset näyttäneet häntä miellyttävän; vähitellen kävi hän hyvin välinpitämättömän, vieläpä närkästyneenkin näköiseksi. Isä pian Vuollen alakuloisuuden huomasi, siten hänkin osottaen tuota lappalaisten vanhempain ennenkin huomaamaani hellyyttä lapsiaan kohtaan. Juhani otti Vuollen syliinsä, lohdutti häntä ensin hyväilyksillä, vaan otti sitten povestaan pienen suomalaisen satukirjan, josta hän Vuollelle luki muutamia viattomia eläinsatuja.
Juhanin kesäpaikalta lähdettyämme kävi matkamme penikulman määrän pitkää kaitaista salmea, Nuoraa, joka erottaa suuren Mahlatin saaren mantereesta. Sitä kulkiessamme oli aivan kuin olisi jokea soutanut — purje ei nyt mitään auttanut, sillä Mahlatti esti kokonaan tuulen tuntumasta. Salmen toisesta päästä aukeni eteemme Inarin lakein ulappa, Ukonselkä, jossa tuulikin taas täytti purjeemme ja vauhti eneni. Ukonselkää oli vielä lähes kaksi penikulmaa purjehdittava, ennenkuin saapuisimme Kyröläisten nykyiseen kirkkorantaan, Pielpavuonoon. Merkillisin nähtävä Ukonselällä oli tuo keilanmuotoinen, mahtavan näköinen Ukonsaari, josta jo äsken oli puhe. Teki kyllä mieleni käydä sitä lähemmältä katsomassa, vaan sen kautta olisimme tulleet tekemään puolen penikulman mutkan, enkä voinut niin suurta venekuntaa itseni tähden niin paljon vaivata. Ukonsaari jäi siis käymättä ja katsomatta.
Lähempänä kirkkorantaa huomautettiin minulle kahta pienenlaista saarta, joihin ruumiit haudataan, koska näet mantereella eivät saa olla rauhassa metsän pedoilta.
Viimmeinkin, noin 7 aikana illalla, olimme Pielpavuonon perukassa. Rantaan saakka ei veneemme kuitenkaan uinut, vaan täytyi osan miehistä riisua jalkineet ja kahlaamalla auttaa venettä rantaan. Kun suurella vaivalla kaikki olimme kuivalle päässeet, oli meillä vielä neljänneksen pituinen, vaikeanlainen kävelymatka kirkolle. Iltaa oli jo kulunut iso määrä, kun vihdoin pääsimme matkamme päähän. Lappalaisia oli jo monet kymmenet, ehkä toista sataa, päivän kuluessa kokoontunut paljon edempääkin, muun muassa Patsjoelta asti, josta luetaan kirkolle 9 penikulmaa — Kyröstä on noin 5 penikulmaa. — Lappalaiset tekevät muuten kirkkomatkansa hyvin perinpohjaisesti. Muutamat saapuvat jo perjantaina ja vasta maanantain iltapuolella rupeavat viimmeiset paluumatkaansa ajattelemaan. Syynä tähän lienee se, että "kirkkopyhät" — Inarissa pidetään jumalanpalvelusta vaan joka toinen sunnuntai — ovat täydellisiä markkina-aikoja, jolloin kaikki kaupat hierotaan ja muut yhteiset asiat toimitetaan.
Kirkkomäki, jossa ei ole muita asuntoja kuin pappila ja n.s. kirkkomajat, joissa Kyröläiset ja myöskin varakkaammat lappalaiset kirkkopyhän aikana asuvat, tarjosi silmälleni hauskan näön; se oli aivan kirjavana lappalaisten rankisista; useammalla lappalaisella ei olekkaan kesän aikana kirkolla viipyessään muuta suojaa kuin rankisensa, eikä hän parempaa näy kaipaavankaan.
Minä jätin nyt kyröläiset sikseen ja lähdin pappilaan, jossa eräs toverini asui. Hänen kanssaan menin vielä illalla tuohon lappalaisleiriin katsomaan ja kuulemaan, kuinka siinä elettiin. Unta ei kukaan lappalaisista vielä näkynyt ajattelevankaan, vaikka jo pian oli puoliyön seutu. Mitkä olivat rankisten alla sääskiä suojassa, mitkä istuivat ulkopuolella, keittäen ja juoden kahviansa liekitsevän tulen ääressä, mitkä taas olivat kirkolla löytyvissä tilapäisissä kauppapuodeissa tupakin ja kahvin kauppoja hieromassa — sanoin "tilapäisissä", sillä ainoastaan kirkkopyhien aikana pidetään puodit auki, kauppiaat kun itse asuvat kaukana kirkolta ja ainoastaan sanotuiksi ajoiksi tulevat kauppaansa hoitamaan. — Yli puoliyön me tässä rähinässä valvoimme, kunnes sääsket ja uni viimmein pakottivat meidät etsimään suojaa ja lepoa kumppanini kamarista.
Jaakonpyhänä, seuraavana päivänä, pidettiin tavanmukainen jumalanpalvelus Inarin vanhassa kirkossa. Suurin osa kirkkoväkeä oli lappalaisia, vaan kirkollisena kielenä käytettiin kuitenkin suomea, jota kaikki — ainakin täysikasvuiset — Inarin lappalaiset ymmärtävät ja jolla heille uskonnollinen opetuskin annetaan. Sunnuntain iltapuolella palasivat Kyröläiset kotia, vaan minä jäin vielä pariksi päiväksi Inarin pappilaan.
K. Cannelin.
4. Kirkkoveneessä.
Hei! soutakaamme poiat,Ja norjat neitoset!Me kilvan soutakaamme,Ett' aallot vaahtoisetVierellä venehemmeHilpeinä hyppelee,Ja kokka mahtavastiEdessä kohisee.
Ah kaunis ompi ilma,Tää Herran päivä on!Vienosti vedet välkkyy,On taivas sumuton,Ja metsät vihriässäOn juhlaverhossaan,Ja vakavina vaaratNostaapi rintojaan.
Ja uutta ihastustaVaan nousee mielehen,Kun venhe viilettääpiVälitse niemien,Ja joka salmen suullaMeit' yhä tervehtääTaas uudet rannat, saaret —Oi, hausk' on retki tää!
Me airokkahat, kelvotOlkaamme soutajat:Pois joukostamme veltotJa — turhan-kiskojat!Ken voimat taiten käyttääJa, harras toimessaan,Mies ompi kestämähän —Se meistä miesi vaan!
Mutt' kunnon perämiesiTäss' ensi arvon saa,Hän kaikki karit tunteeJa suunnan suuntoaa;Hän, hänpä meidät saattaaVakaasti valkamaan,Siis kiitoksemme hälleNyt ensin kaikukoon!
Ja nyt me laulakaamme,Oi siskot, veikkoset,Tään Suomen suloutta,Mi hurmaa sydämmet!Ja niinkuin mieli puhdasNyt kirkkomatkall' on,Niin työssä tälle maalleSe puhdas olkohon!
Ah, herttainen on hetki,Tää Herran päivä on!Jo kirkon torni nouseeTuolt' yli kuusikon.Ja aamupaistehessaSe noin kun hohtelee,Totuuden pyhän tietäSe meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuusMyös meille hohtakoon,Kuin pyhä templi tuolla,Ja meitä kutsukoon!Se hohto sydämemmeInnolla täyttäköön,Ja vauhti rientojemmeSen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikotJa siskot armahat!Me kilvan soutakaammeEtt' aallot vaahtoisatVierellä venehemmeHilpeinä hyppeleeJa kokka mahtavastiEdessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikkiNyt täysin sydämmin,Kuink' on tää maamme kallisJa meille rakkahin,Mutt' Herrallemme harrasMyös kiitos kohotkoon,Ett' armostaan loi meilleNäin armaan isänmaan!
P. Hannikainen.