1840 luvun alkupuolella näytti jo siltä kuin äsken elpynyt suomalainen kirjallisuus jälleen uneen nukahtaisi. Vv. 1842-43 ei ilmestynyt enää ainoatakaan suomenkielistä sanomalehteä koko maassamme. "Vartija, mitä kuluu yö?" kirjoittaaFredrik Cygnaeushuolestuneena Helsingfors Tidningar'eissa 1842 suomalaisen raamatunkäännöksen riemujuhlan johdosta. "Kansalta, jonka esi-isät jo kaksi vuosisataa takaperin ovat saaneet aikaan tällaisen jättiläisteoksen, on oikeutettu vaatimaan joltisenkin suuria satoja kotimaisen kirjallisuuden vainiolla. — — Puhutaan tosin Kalevalasta, Kantelettaresta, seitsemästätuhannesta sananlaskusta — ja kukapa ei mielellään ottaisi niitä yhä uudelleen puheiksi. Mutta mistä tulee niiden ihmeellinen, jääkiteentapainen kimallus, joka keskellä hyistä luontoa lumoaa henkiset silmämme? Menneitten vuosisatojen tuulahdukset ovat keskellä oppimattoman kansan jäämerta kasanneet nämät hengentuotteiden lasikirkkaat, pilvenkorkuiset vuoret. Ja yksi ainoa mies on nöyrällä, hartaalla, hiljaisella, kestävällä voimallaan saattanut ne päivänvaloon sekä nykyisyyden että tulevaisuuden ihmeteltäviksi. Hän tosin olisi oikeutettu, jos tahtoisi, ylpeilemään siitä, mitä yksin on saanut aikaan. Vaan voimmekohan me muut hyvällä omallatunnolla anastaa saman oikeuden?" Yhtä epäileväisiä ajatuksia oli hän jo kahta vuotta aikaisemmin yliopiston 200-vuotisjuhlassa ilmi tuonut. "Kun riemumaistereina seisotte tällä samalla paikalla", lausuu hän tervehdyksessänsä nuorille seppelöittäville, "silloin tiedätte, oliko se loisto-aika, jolloin Franzén'in viimeiset laulut helähtivät, jolloin Hirvenhiihtäjät ja Hanna, Kalevala ja Kanteletar ilmestyivät, ruusuisen aamun koitetta vai iltatähden väräjämistä yön pimetessä".
Vielä epätoivoisempana kuvailee saman yliopistollisen ilonvieton aikana kansamme tulevaisuutta Cygnaeus'elle yksityisessä kirjeessäJuhana Vilhelm Snellman. "Pyydän sinua todistamaan minulle seuraavat väitteeni valheeksi:
1) Onneton isänmaamme on vuosisatoja kestäneen epäitsenäisen asemansa kautta joutunut siihen tilaan, että sielläei löydy mitään isänmaallista harrastusta; sillä:
2) Sivistynyt (ruotsalainen) osa kansaa ei sivistymättömän (suomalaisen) henkisestä tai aineellisesta edistymisestä pidärahtuakaanhuolta. Vilkaise ympärillesi ja katso: liikuttaako yhtäkään hallituksen jäsentä jonkun maaseudun kurja aineellinen tila, tai onko yksikään yliopiston mies hetkisenkään vaivannut päätään suomenkielisen rahvaan sivistystarpeen tähden? En puhukaan niistä lukemattomista, joilla ei ole omastatunnosta haittaa, kun on valittavana toisella puolen isänmaa ja toisella palkat, kunniamerkit y.m.
3) Kansan suuri joukko on pitkällisen sorron vaikutuksesta kääntynyt yhä sisäänpäin; se saattaa ehkä moittia nimismiestä tai pappia, — mutta maaherra on sille jo pikku jumala ja senaattori jotakin verratonta. Ajatustakaan mistään mahdollisesti paremmasta tilasta, kunnan, pitäjän, läänin, maan asiain harrastusta, sillä lienee tuskin koskaan ollut, muussa muodossa kuin villikansoilla, nimittäin julkisodassa.
4) Tätä suurta joukkoa on mahdoton kohottaa, niin kauan kuin lainkäyttö-ja opetuskielenä on ruotsi, jonka vuoksi ei sivistyneissä voikaan löytyä isänmaan-harrastajia; sillä niitä voi nousta ainoastikansakunnasta, eikä välinpitämättömästä vieraasta rodusta. Mikä henki tässä vallitsee, ilmenee peittelemättä siinä perinjuurisessa ylenkatseessa, jolla ruotsalainen rannikkoasukas kohtelee suomea puhuvaa, ett'eiyksikäänsivistyneistämme 1809 vuoden jälkeen ole tehnytainoatakaanyritystä vierittääkseen tuota kauheata taakkaa kansan niskoilta, siinä on todistusta tarpeeksiheidänisänmaallisuudestaan.
5) Tahdon kuitenkin olla inhimillinen ja olettaa, että ne harvat, jotka yleensä mitään ovat ajatelleet, ovat luulleet voivansa muodostaa ylimysluokan, joka kykenisi vastustamaan liiaksi vahingollista vaikutusta idästä päin. Mutta siitä on muodostunut virkamies-ylimystö, jokasekä matelee että sortaa kansaa. Saman hyvän aikomuksen mielelläni edellytän niilläkin olleen, jotka ovat harrastaneet ruotsin-tai saksankieltä. Mutta toivon, että he ottavat huomatakseen erehdyksensä. Sillä keinotekoinen yhdysside ei kestä, vaikka sillä olisi sivistyksenkin jalo väripaine, kun ei siinä ole yhtään kansallisuuden säijettä.
6) Eitätä nykyäenää ole korjattavissa, mitä on laiminlyöty. Hallitus maassamme ei sitä suvaitse. Sivistyneet eivät sitä käsitä, ja jos he sen käsittäisivätkin, on työskenteleminen siihen suuntaan vastoinheidänetujaan. —Suomalainen kansakuntaon siis hautaansa laskettu. Sen näet jo Suomalaisen kasvoista ja kuulet hänen lauluistaan, että hän tietää herenneensä elämästä. — Kaikki nämät väitteeni perustuvat seuraavaan selviöön:Suomi ei saavuta mitään väkivallalla; sivistyksen voima on sen ainoana pelastuksena.
7) Kaatua kansakunnan mukana, olkoon menneeksi; mutta sen kera kuoleminen orjan olkivuoteella ei käy laatuun ihmiselle. Siis — —
8) Jos tahdot sovittaa loppupäätöstä jollain tavoin allekirjoittaneesen, niin on hän vastaava: minä olen tehnyt velvollisuuteni, jos huudan julki kaikkiin maailman ääriin, mitä tässä olen sinulle kuiskaillut, ja todistan sen maamme historialla jälkeen vuoden 1809. — Siitä seuraa myös, että mainittu mies saa panna nahkansa ja sydämensäkin alttiiksi tämän surkeuden näkemiselle ja joksikuksi ajaksi palata siihen kurjuuden kotiin, joka on myös hänen omansa".
Palattuaan ulkomailta, josta oli yllämainitun kirjeen lähettänyt, takaisin kotimaahansa v. 1842, Snellman jäi tänne, niinkuin tiedämme, ei ainoastaan "joksikuksi ajaksi", vaan koko elämäkseen. Siitä huolimatta että hänellä oli tarjona kunniakas tiedemiehen asema Ruotsissa, tyytyi hän, kun ei voinut saada sijaa omassa yliopistossamme, vähäiseen alkeiskoulun rehtorinvirkaan Kuopiossa. Täältä Suomen sydämestä alkoi hän v. 1844 antaa ulosSaima-lehteänsä, jonka äänessä ei suinkaan enää tuntunut epäilyksen värinää. Sen äänen voima oli samallainen kuin Saimaan tyynien vesien, jotka viimein pyrkiessään ulos maailmalle kuohuvana Imatran koskena ryöpsähtävät, särkien tieltänsä kovimmatkin esteet. Ja se ääni kajahti ympäri Suomen maata ikään kuin tuomiopäivän pasuuna, joka herätti kuolleen Suomen kansan unestansa.
Ilman armotta hävitti Snellman sen suloisen unelman, että täällä muka oli kaikki, niinkuin piti olla, että meidän maamme oli erinomaisen onnellinen maa ja meidän kansamme erittäin kelpo kansa, jota virttä sen ajan sanomalehdet alati lauloivat. Säälimättä hän näytti, kuinka Suomen kansa oli jäänyt takapajulle joka alalla, sekä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä että kirjallisissa riennoissa ynnä elinkeinoissakin. Ja kaiken tämän katumus- ja parannussaarnan läpi kaikui aina yksi ja sama sävel: meidän kurjuuteemme on syynä se, että meillä ei ole kansallishenkeä, ja kansallishenkeä ei voi olla olemassa, missä kansan oma kieli ei ole sen sivistyskielenä.
Heti lehtensä ensi numerossa Snellman koskettaa tätä kipeän arinta kohtaa. Suomella, hän lausuu, ei ole kansallista kirjallisuutta. Suomeksi tosin löytyy joku määrä uskonnollista hartauskirjallisuutta sekä rikas kansanrunous, mutta niistä eivät kansan n.k. sivistyneet vähääkään välitä. Sen vuoksi on heidän koko sivistyksensä pelkkää lainatavaraa, pintapuolista läksynlukua, ilman mehua ja ydintä. Sillä sivistys, joka ei ole kansallinen, ei saata olla tosi, inhimillinen sivistys; se on ainoasti ulkonainen käytöstapa, apinan ja koiran kasvatukseen verrattava. Semmoisella sivistyksellä ei ole mitään merkitystä kansakunnan elämässä, ei mitään omantakeistakaan elämää eikä voimaa kehittyä. Myöhemmin hän vielä kirjoittaa: Se, mikä nykyään omistaa itselleen nimen "kansan sivistys", on haluton, voimaton ja kaikkeen toimintaan kykenemätön kerjäläinen, joka elää valhe-elämäänsä, ei oman työnsä ja ansionsa nojassa, vaan niillä muruilla, jotka rikkaitten pöydältä putoilevat. Ja tämän johdosta hän tekee kysymyksen: "voiko kansan sivistys aleta sen kautta, että sen oma kieli otetaan sivistyskieleksi?"
Snellman'in tarkoitusperä oli sama kuin aikaisempain Fennomaanein: suomenkielen koroittaminen luonnolliseen asemaansa virastoissa, kouluissa sekä kirjallisuudessa. Kuitenkin näemme suuren eroituksen hänen ja esim. Arvidsson'in vaatimusten välillä. Snellman oli kauttaaltansa käytännöllinen mies, joka ei tavoitellut enempää, kuin mitä oli mahdollista kunakin hetkenä toteuttaa. Virka- ja oikeuskielestä ei hänelläSaima-lehdessä ole vielä mitään ehdoitusta. Mitä kouluihin tulee, ehdoitti hän ainoasti, että ala-alkeiskouluissa piti helpoitukseksi umpisuomalaisille lapsille opetettaman edes muutamia aineita suomeksi. Vaatimustensa pääpainon hän pani suomenkieliseen kirjallisuuteen. Uutta polvea tarvitaan, sitä hän teroitti mieleen, jolla paitsi rakkautta Suomalaisen nimeen ja suomenkieleen on myös taito tätä kieltä käyttää. Ja se on kasvatettava etupäässä kirjallisuuden avulla, koska ei ole toivoa kaukaan aikaan saada korkeampaa kouluopetusta suomeksi. Tähän kirjallisuuteen nähden Snellman ei tinkinyt rahtuakaan. Ankarasti hän tuomitsi sitä tapaa, että kotimaisistakin aineista kirjoitettiin ruotsiksi. On jo aika, hän huudahti, lopettaa tyhjät puheet ja kirjoitukset "suomenkielestä" ja ryhtyä pontevaan työhön "suomenkielellä"; sitä tehtävää ei saa jättää vasta tulevalle sukupolvelle. Te nuoret miehet, jokainen ruotsin sana teiltä on tästä lähtein verrattavasti pois hukattua Suomen ja teidän omalle nimellenne kunniaa tuottamatta; ainoasti äidinkieli voi antaa teidän kirjoituksillenne ja nimellenne sijaa maailmassa! Kirjallisuudella, jota rahvaskin voi lukea, hän vielä huomautti, on sekin suuri etu, että siitä voi olla suoranaista hyötyä. Muutamat ovat puhuneet muka ylenmääräisestä uhrautumisesta; mutta tässä ei ole kysymys intoilijan alttiiksiantaumuksesta, vaan välttämättömästä täytymyksestä. Sillä joko ollaan vieraan sivistysmuodon ja kielen orjia ja siinä tapauksessa on tämä ijes päältä pois luotava, taikka omistetaan tämä sivistys ja kieli ja silloin on luovuttava omasta kansallisuudesta.
Ihmeyttävää on nähdä, kuinka yleinen Snellman'in aikaansaama kansallinen heräys oli. Etenkin se ilmeni yliopistossa, jossa kaiken aikaa heikko liekki oli kytenyt. Vv. 1832-1837, vielä yliopiston dosenttina ollessaan, oliJuhana Ludvig Runebergtoimittanut kirjallisuuslehteäHelsingfors Morgonblad'ia, joka sen-aikuisessa nuorisossa oli pitänyt vireillä isänmaallista mieltä. Erittäin mainitaan hänen kuvauksensa maisemista sekä kansan luonteesta ja elämästä Saarijärvellä, joka ilmestyi lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, yksin ajoin kuin hänen saman-aineinen runoelmansaHirvenhiihtäjät, herättäneen ihailevaa rakkautta omaan maahan ja kansaan laajoissa ylioppilaspiireissä. Myöhemmissä vuosikerroissa on käännöksiä Kalevalasta, joiden kautta halu itse alkuteokseenkin tutustumaan tuli yleisemmäksi. Vielä löytyy tässä lehdessä painettuna ruotsinkielinen mukaelma Paavo Korhosen valitusrunoa suomenkielen sorretusta tilasta.[156]V. 1832 olivat myös ilmestyneet ja suurta huomiota herättäneet ensimmäiset maisteriväitökset suomenkielellä,Eerik Aleksanteri Ingman'in ja Volmari Styrbjörn Schildt'in eli Kilpisen. 1834 vuoden alussa oli äsken perustettu savokarjalainen ylioppilas-osakunta innostuksella ottanut suomen viralliseksi kieleksi uuteen nimikirjaansa, ja samana vuonna vietetyssä kevätjuhlassa olivat useat tämän sekä toisten osakuntain jäsenet Lönnrot'in esityksestä lupautuneet suorittamaan suomenkielessä tutkinnon ennen yliopistosta eroamistansa, vaikka sitten aniharva tämän lupauksensa täytti. V. 1840 oliMattias Aleksanteri Castrénpäässyt yliopiston dosentiksi ja ryhtynyt luennoillaan selittämään Kalevalaa. Ne hän oli tavallisesti aloittanut isänmaallisilla puheilla. Me olemme olleet ylenkatsottu sukukunta, se oli hänen ajatustensa ponsi, meistä on sanottu, ett'emme kykene mihinkään korkeampaan sivistykseen, ett'ei meillä ole mitään taipumusta tieteellisyyteen eikä yhteiskunnalliseen järjestykseen. Myös Ruotsalaiset, jotka ovat osoittaneet meille hyväntahtoisuutta, ovat aina koettaneet saada meidät siihen vakaumukseen, että olemme ainoasti heidän kauttansa se, mitä olemme, ja että ilman heitä emme mitään olisi. Siten on heidän onnistunut meissä itsessämmekin ylläpitää epäilystä omaan voimaamme ja oman kansallisuutemme halveksimista. Nyt vasta me huomaamme, että meissä on sisällinen voima, joka pyrkii esiin. Ja kun me sen kerran käsitämme, niin miksi emme kaikin voimin koettaisi päästä irti siitä henkisestä holhoustilasta, jossa Ruotsalaiset niin kauan ovat meitä pitäneet? —Antero Vilhelm Ingmankertoo[157]siitä vaikutuksesta, joka näillä Castrén'in luennoilla oli hänen kuulijoihinsa: "Me hänen silloiset äkkinäiset oppilaisensa emme vielä tajunneet tuota opettajamme syvemmän tieteellisyyden korkiaa lentoa. Mutta rakkauden suomenkieleen sai hän kuitenkin meihin istutetuksi, niin että me solmesimme keskenämme ikuisen sovinnon, aina vaikuttamaan suomalaisuuden alalla".
Vaan nyt tämä kansallinen liekki kiihtyy ilmivalkeaksi. "Me olemme ruotsinkieleen kiintyneet, mutta meidän on uhrautuminen kansamme tähden", tulee yleiseksi tunnussanaksi. Ruotsinkieliset sanomalehdet alkavat panna ohjelmaansa "suomalaisia tarkoitusperiä" (finska syften) ja käsittelevät yhä useammin kansallisia kysymyksiä. Myös uusia kirjoja ilmestyy, joissa esitetään kotimaisia aineita sekä ylistellään suomenkieltä ja suomalaista kansallisuutta. V. 1845 nuorempiSakari Topeliusalkoi toimittaa kuvallista teostaFinland framstäldt i teckningar(Suomi kuvissa esitettynä). Samana vuonna olivat nuoret maisteritHerman Kellgren, Robert Tengström ja Kaarle Tigerstedt[158]ruvenneet toimittamaan isänmaallista albumia,Fosterländskt album, joka sisälsi yksin-omaan kirjoituksia Suomen kielen, kirjallisuuden ja historian alalta ynnä käännöksiä suomensukuisten kansojen runoudesta.[159]Sitä paitsi julkaisiTengströmerityisen valikoiman suomalaisia kansanlauluja ruotsalaisessa käännöksessä nimelläFinsk anthologi. Mainittuna vuonna tuli vielä painosta pohjalaisen ylioppilas-osakunnan albuminJoukahaisentoinen osa, joka runsaan isänmaallisen sisällyksensä kautta huomattavasti erosi ensimmäisestä v. 1843 ilmestyneestä osasta.[160]Seuraavana vuonna 1846 painattivat Haminan kadettikoulun oppilaat,Fredrik Cygnaeus'envaikutuksesta kansallisiin harrastuksiin innostuneina, albuminsaFinska kadetten, jonka koko myöntihinnan he lahjoittivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näihin aikoihin ilmestyi myös ennen puheena ollutFredrik Berndtson'inrunokalenteriNecken, todisteena siitä, miten maahamme ylioppilaana siirtynyt Ruotsalainenkin saattoi käsittää suomalaisuuden aatteen.[161]
Kun ennen mainitut kolme talonpoikaista runoniekkaa v. 1845 kutsuttiin Helsinkiin, pääsi heidän mukanaan suomenkieli pääkaupunkiimme vierailemaan. Eikä se enää ainoasti vieraana esiintynyt. Isännän virkaa se jo sinä vuonna toimitti savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlassa. Suomenkieltä ruvettiin nyt yliopistossamme ahkerasti opiskelemaan. Matkoiltansa äsken palannut Castrén oli saanut lukuisasti kuulijoita. Naisetkin Helsingissä, samoin Porvoossa ja Kuopiossa, olivat innolla ruvenneet lukemaan suomea. Vieläpä koulunuorisoon tarttui tämä innostus. Ylioppilas Sakari Cajander'ille, joka oli tarjoutunut antamaan yksityisiä tunteja suomenkielessä, ilmoittautui Helsingin lyseen oppilaita niin suuri joukko, ett'ei hän voinut kaikkia ottaa vastaan. Samat pojat olivat keskenään päättäneet lähteä sisämaahan kolmeksi vuodeksi oppimaan suomea, voidakseen palattuansa Lönnrot'in ja Castrén'in jäljissä astua esiin kansallisuuden pyhän asian puoltajina. Eikä siinä kyllin, vaan Maaliskuussa 1846 karkasi kolme miehen-alkua, joista vanhin oli 14 ja nuorin 11 vuotias, todellakin tämmöisessä aikomuksessa ja saatiin kiinni vasta tuolla puolen Porvoon!
Suomenkielen harrastaminen oli sanalla sanoen tullut muotiasiaksi. Kaikellaisiin sokerileivoksiin pantiin nyt suomenkieliset värssyt, kirjoille ja musiikkikappaleille annettiin suomenkieliset nimet. Oikein luonteen-osoittavaa silloiselle suomi-innostukselle on v. 1845 painosta tullutKukku-polkajossa ihana kansanlaulumme oli väännetty tanssisävelmäksi ja käki maalattu kansilehteen. Tuo juuri ulkoa tuotu muotitanssi piti sävelmänsä kautta saatettaman isänmaalliseksi, mutta kiireissä ei muistettu oikein ottaa selvää siitä, mitä sana "kukkuu" kansanlaulussamme oikeastaan merkitsee!
Kuitenkin tehtiin myös vakavampia yrityksiä suomenkielen kohottamiseksi. Kuopiossa ja Viipurissa saatiin yksityisten lahjoitusten kautta perustetuksi suomenkielinen osasto ala-alkeiskouluihin. Useita koulukirjojakin tähän aikaan suomennettiin, niinkuin: Borenius'enLuvunlaskun oppikirja1844; Platon'nGeografia eli maan-opas1844; Winge'nYhteinen historia1845 ja Bredow'in samanniminen teos 1847; Heikel'inMittauden oppikirjaja EuklideenNeljä ensimmäistä kirjaa ynnä viidennen määritykset, molemmat 1847; Eklöf'inKolmiomitanto1848; sekä ennen mainittu Hallstén'inLyhy Suomen historia ja maantiede1849. Puolet mainituista kirjoista painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksiin. Näiden ohessa ruvettiin koulunkäynyttä nuorisoa varten julkaisemaan kaunokirjallisia käännöksiä. Tässä suhteessa huomattavin yritys on kirjasarjaAnnikka taikka suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta. Sen ensimmäisenä kolmena osana ilmestyivät: Almqvist'in ja Oehlenschläger'in jutelmatKappelijaEräkäs, August Ahlqvist'in ja Paavo Tikkasen suomentamina v. 1846 sekä v. 1848 Stagnelius'en näytelmärunoMartyrat, jonka suomentaja oliKaarle Martti Kiljander.[162]Myös kansankirjasia toimitettiin näihin aikoihin ahkerasti. Niistä mainittakoon:Samuli Roos'in[163]suomennos Ule'n luonnontieteellistä kirjaaMintähden ja sentähden1845 ja samana vuonna ilmestynytAntero Varelius'enteosEnon opetuksia luonnon asioista: kolme vihkoaLukemisia Suomen kansan hyödyksi, savokarjalaisten oppivaisten toimittamia, 1845-47, jotka muun muassa sisältävät esityksen maamme sisällisestä tilasta ja hallinnosta ynnä suomennoksen tärkeimmistä perustuslaeistamme; vielä kaksi suomennosta Trapp'in lainopillista käsikirjaa 1847 ja 1849; lopuksi sentapaiset kirjat kuinGenovevajaRobinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet, molemmat vuodelta 1847. Suomenkielinen sanomalehdistökin heräsi jälleen eloonMaamiehen ystävänkautta, jonka Snellman pani alkuun 1844, ja lähinnä seuraavista vuosista toi jokainen lisäksi uuden sanansaattajan: 1845 HannikaisenKanavan, 1846 Gottlund'inSuomalaisenja viimein vuosi 1847Suomettaren. UusiSuomalaisen Kirjallisuuden Seuraperustettiin entisen avuksiViipurissa1845 ja alkoi toimintansa seuraavan vuoden alusta.
Tämä suomalaisen kansallisuuden toinen heräys sai huomiota osakseen myös ulkomailla. Saksalaisessa aikakauskirjassaDas Ausland(Ulkomaa) löytyy v. 1845 seuraava lausuntoJoukahaisentoisen vihkon johdosta, joka sisälsi suomenkielisiäkin kirjoituksia: "Suomessa ei enää tyydytä vanhojen suomenkielisten runojen keräämiseen kirjastojen pölystä tai kansan muistista, vaan nyt toimitetaan myös uusia alkuperäisiä kirjateoksia ja aikakauskirjoja suomenkielellä. Ilmiö on outo, omituinen ja ainoa laatuaan; sillä ketä ne ovat, jotka seisovat tämän tyhjästä luodun kirjallisuuden kätkyen ääressä? Ovatko ne Suomalaisia, jotka Ruotsin vallan alta irti päästyänsä nyt pystyttävät oman maan ja oman kirjallisuuden lippua? Eivät suinkaan, enemmin ne ovat Suomen Ruotsalaisia, entisten siirtolaisten jälkeläisiä, jotka aivan merkillisellä tavalla harrastavat ei ainoastaan Suomen vanhaa runoutta, vaan todella uutta Suomea, ja ihmeellisellä innolla koettavat kohottaa Suomalaisten kieltä kirjataidon ja kirjallisuuden kieleksi. — — Olkoon vaikutin mikä hyvänsä", lopettaa arvostelija, "tämä pyrintö itsessään on todistus varsin suuremmoisesta inhimillisestä sivistyksestä, ja tämä uhrautuminen sekä se uupumaton ponnistus, jolla päämäärää kohti pyritään, ansaitsevat kaikkea kiitostamme".
Ruotsissakin uudet suomalaisuuden pyrinnöt luonnollisesti tulivat tunnetuiksi, mutta siellä ne enimmäkseen herättivät närkästystä ja vihastusta. Omassakaan maassa eivät ne suinkaan jääneet vastustusta vaille. Jo v. 1844 esiintyi Åbo Tidningar'eissa "eräs Suomalainen" (en Finne),[164]joka asettui jyrkästi Snellman'in vaatimuksia vastaan. Suomenkielen kohottaminen sivistyksemme kannattajaksi, se oli hänen ajatuksensa juoksu, oli mahdoton, tarpeeton, kohtuuton, vieläpä vahingollinen. Se ei ollut mahdollinen siihen nähden, että suomalainen kansallisuus on aina ollut toisen kansallisuuden alainen; kun sen kehityksestä Ruotsin vallan aikana ei ole ollut kysymystäkään, niin vielä vähemmän siitä voi olla puhetta monin verroin mahtavamman naapurin valtikan alla, Eikä se ollut tarpeellinen, koska muuallakin on tultu toimeen, vaikka sivistyskieli on ollut toinen kuin kansan käyttämä, niinkuin esim. Irlannissa, jossa englannin kieli on ollut vallitsevana, ja samoin Pohjois-Amerikassa, jossa Irokeesien ynnä muiden Intiaani-heimojen kielet ovat saaneet pysyä alkuperäisellä asteellaan. Ei se myöskään ollut kohtuullinen, sen kautta näet ruotsinkielinen rahvas ja ruotsinkieleen vanhastaan tottunut herrassääty kadottaisivat tiedolla ja taidolla saavuttamansa etuoikeutetun aseman suomenkielisen väestön rinnalla, joka saisi lahjan ilman mitään ansiotansa. Siitä olisi vielä vahinkoakin, sillä sivistys maassamme oli jo niin pitkälle ehtinyt, että viljelemättömän suomenkielen kehittäminen sen tasalle vaatisi seisausta olojemme edistyksessä; yksityisiltäkin sivistyneiltä veisi suomenkieleen perehtyminen niin paljon aikaa, ett'eivät kerkiäisi hankkimaan itselleen tarpeeksi muita hyödyllisempiä tietoja, Mainittuna vuonna puolusti sama lähettäjä yhä mietteitään nimellä "maltillinen Suomalainen" (sansad Finne) ja häntä avusti vielä Morgonbladet'issa muuan "rehellinen Suomalainen" (redlig Finne) ja seuraavana vuonna taas Åbo Tidningar'eissa nimimerkkiSuomalainen, joka ilmoitti puhuvansa useiden vakavain maamiesten puolesta. Näitä kirjoittajia ja heidän hengenheimolaisiansa kutsuttiin siihen aikaan yhteisellä nimelläIrokeesi-ystäviksi, koska tämän Intiaani-heimon kohtalon olivat asettaneet ikään kuin esikuvaksi Suomen kansan tulevaisuudelle. Toiselta puolen tuli nimitysFennomaanieli suomikiihkoinen, joka edellisellä ajanjaksolla vielä verrattain harvoin esiintyy, nyt yleisesti käytetyksi tunnussanaksi.
Eikä mainittu vastarinta rajoittunut pelkkiin sanoihin, se muuttui pian ankaraksi vainoksi, ankarimmaksi mitä suomalaisuus koskaan on saanut kokea. Jo v. 1846 lakkautettiinSaima-lehti muka yleiselle järjestykselle vaarallisena ja seuraavana vuonna kiellettiinKanavakin, joka suomenkielellä oli uskaltanut yhteiskunnallisiin kysymyksiin kajota, enää ilmestymästä. 1848-49 vuosien kapinat Euroopassa antoivat kiitollisen aiheen muutamilleSuomenmiehille tehdä suomalaisuuden harrastajat valtiollisestikin epäluulon alaisiksi. Siten saatiin aikaan 1850 vuoden kielto, jonka tarkoituksena oli yhdellä iskulla tehdä loppu kaikista yrityksistä suomenkielen kohottamiseksi yläpuolelle rahvaankirjallisuuden ahtainta piiriä. Vuotta myöhemmin, kun yliopiston rehtori ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiesGabriel Reinkävi kenraalikuvernööri Menshikov'in puheilla Pietarissa saadakseen aikaan edes jotain lievennystä tähän kieltoon, kävi selville, että hänelle oli esitetty suomikiihkoisia laillisen hallituksen vihollisiksi, joiden oli muka aikomus perustaa suuri itsenäinen valtakunta kaikkien Venäjällä asuvain suomensukuisten kansojen avulla. Rein'in huomautettua, mitenkä mokoma ajatus oli sula hulluus ja mahdottomuus, oli ruhtinas ainoasti arvellut: "onhan maailmassa niin monta mieletöntä!"
Niistä kirjallisista yrityksistä, jotka mainittu asetus ehkäisi, mainittakoon v. 1850 tilattavaksi tarjottu jatkoAnnikka-sarjaa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1853 suomennuttama koulukirja Cornelius Nepos'enJalojen sankarien elämäkertoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteyteen v. 1849 perustettuSuomalaisen romaani-eli kauniskirjallisuuden yhdyskuntaei saanut säännöilleen vahvistusta, ja Seuran omat säännöt täytyi muuttaa mitä ahtaimpien määräysten mukaan.
Onneksi ei tämä asetus kaikessa ankaruudessaan kauan kestänyt. Ensimmäisenä sen osoitti mahdottomaksi nuori ylioppilasYrjö Koskinen. Hän oli v. 1851 tarjonnutSuomi-kirjaan painettavaksiKertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä, joka oli etevästi esitetty ja otettiin siitä syystä mielihyvällä vastaan. Mutta asetukseen nähden kehoitettiin tekijää kääntämään sitä ruotsiksi. Hän pysyi kuitenkin jäykkänä päätöksessään, että sen piti tulla painetuksi suomenkielellä taikka saisi se jäädä julkaisematta. Kirjoitus lähetettiin silloin tekijän tietämättä korkeimpaan paikkaan Pietariin tarkastettavaksi, josta sille saatiin erityinen painolupa.
Itämainen sota saattoi jo asetuksen unohduksiin, kun oli Suomenkin kansalle yhteinen valtiollinen vaara selvitettävä. Tuli sitten hallitsijanmuutos, jonka ensimmäisiä seurauksia oli kiellon vaikutuksen lakkauttaminen. Siten pääsiAnnikanneljäs osa, joka sisälsiKiljander'insuomennoksen Nicander'in murhenäytelmääTaikamiekka, ilmestymään v. 1855 ja seuraavana vuonna tuli myös mainittu Cornelius Nepos'en lukukirja painosta. Viimein kumottiin koko asetus ainaiseksi Snellman'in esityksestä v. 1860.
Aleksanteri II:n valta-istuimelle nousu loi Suomeenkin keväisen ajan. Uusi elämä virkosi, uudet toiveet elpyivät. Ensimmäisenä esiintyi nytkinYrjö Koskinen, joka siihen aikaan oli apulais-opettajana syrjäisessä Pietarsaaren kaupungissa. Heti keväällä 1855 hän Suomettaressa lausui julki ajatuksensaSuomalaisista kouluista, vaatien korkeampia suomalaisia oppilaitoksia perustettavaksi, alussa edes yhden yli-alkeiskoulun, joka keskelle maata sijoitettuna kyllä saisi kaikilta tahoilta oppilaita sekä talonpoikais-lapsia että herrassäätyisiäkin. 1857 vuoden alussa hän jälleen kirjoitti sen johdosta, että oli puhe uuden oppikoulun perustamisesta Jyväskylään:Tarvitaanko Jyväskylässä yli-alkeiskoulua ja mimmoista?siihen päättävästi vastaten:Suomenkielinen yli-alkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua. Ja jo seuraavana vuonna 1858 tuli tämä hänen ehdoituksensa toteutetuksi.[165]
V. 1857 oli myösKaarlo Ferdinand Forsströmesiintynyt Suomettaressa vaatien, että tuomareille ensialuksi myönnettäisiin lupa kirjoittaa pöytäkirjansa suomeksi ja että vastaisuutta varten kaikki tuomareiksi pyrkijät velvoitettaisiin, ennen yliopistosta pääsöänsä, suorittamaan kirjallinen tutkinto suomenkielessä. Suullinen tutkinto yliopistossa oli jo edellisenä vuonna 1851 vuoden asetuksen mukaan astunut voimaan niiden suhteen, jotka aikoivat hakea tuomarin virkaa paikkakunnassa, missä kansa suurimmaksi osaksi oli suomenkielistä. Ja samana vuonna 1857 oli hallitus ruvennut antamaan ulos virallista lehteänsä suomeksi, nimelläJulkiset Sanomat. Vuodesta 1860 alettiin niin-ikäänAsetuskokoustasuomenkielellä toimittaa. V. 1862 kutsuttiin kokoon komitea, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä laki- ja virkakielenä. 1 p. Elok. 1863 sai Snellman viimein aikaan keisarillisen lupauksen kieliasetukseksi, joka tarkemmin määrättiin v. 1865.
Tähän aikaan alkoi suomenkieli yliopistossakin saada vakavaa jalansijaa. Ensimmäiset suomenkieliset tohtoriväitökset,Fredrik Polén'injaYrjö Koskisenilmestyivät v. 1858. V. 1862 solmittiin maisteriFrans Vilhelm Rothsten'inluona[166]Länsisuomalaisten piirissä liitto, jonka jäsenet sitoutuivat puhumaan suomea sekä keskenään että kaikissa muissa sopivissa tiloissa. TämäSuomen ystäväinliitto laajennettiin vielä samana vuonna yli koko maan ulottuvaksi seuraksi, jolla on ollut noin 600 jäsentä.
Siihen aikaan alettiin myös muutamissa sivistyneissä perheissä käyttää kotikielenä yksin-omaan suomea. Niiden perustajat — se on muistettava — olivat milt'ei kaikki ruotsin- tai saksan-, jopa venäjänkielisistä kodeista lähteneet ja useat heistä olivat vasta täysi-ikäisinä oppineet ensimmäiset suomenkielen alkeet. Mutta ei ollut enää syytä epäillä eikä aikaa epäröidä. Nyt, jos milloinkaan, oli kansallinen uudistus meillä viimeinkin toteutettava.
Tästä lähtien ei, niinkuin tähän asti, voi kaikkia ansiokkaita kirjateoksia luetella, vaan on täytymys sekä rajoittaa että valikoida. Mutta samalla on se nautinto, että saa esittää yhä enemmän todellista kirjallisuutta, eikä vaan semmoista, jolla yksistään tutkijan silmissä on jotakin arvoa.
Molempien niiden ajanlohkojen vaiheella, joita Snellman'in esiintyminen eroittaa, seisoo Castrén. Hän on liiaksi nuori edelliseen luettavaksi ja taas liiaksi lyhyt-ikäinen jälkimmäiseen oikein soveltuakseen. Epäillä vielä sopii, kuuluuko hän kumpaiseenkaan, kun ei ole rivilläkään rikastuttanut suomenkielistä kirjallisuutta eikä edes varsinaisesti suomenkielen tutkijana työskennellyt. Mutta sittenkin on kielemme ja kirjallisuutemme historiassa suorastaan mahdoton mennä hänen ohitsensa, siksi läheisessä suhteessa niihin on hänen koko elämäntyönsä,
Mattias Aleksanteri Castrénsyntyi 2 p. Jouluk. 1813 Kemin pitäjän kappelissa Tervolassa, jossa isä oli pappina, ja muutti jo pienenä poikana vanhempainsa mukana Rovaniemelle. Täällä hän aikaisin tottui pohjoisen ilman-alan omituisia vaivoja kestämään; täällä oppi hän myös taitavaksi koskenlaskijaksi, tarkaksi pyssymieheksi ja käteväksi puukonkäyttäjäksi, jotka taidot kaikki sitten olivat hänelle sangen hyödylliset, Hengenherätystä taas tuossa köyhässä sydänmaassa mahtoivat erään sedän ja erään enon kasvi- ja kielitieteelliset harrastukset antaa. Isän kuoltua v. 1825 jäi perhe suureen varattomuuteen; yksi enoista kuitenkin auttoi anteliaasti, niin että lasten opetus kävi mahdolliseksi. Oulun triviaali-koulun läpikäytyään pääsi Castrén ylioppilaaksi 1830 ja maisteriksi 1836.
Juuri siihen aikaan olivat Lönnrot'in löytämät vanhat kansanrunot taas herättäneet vilkkaampaa suomalaisuuden harrastusta. Ensi alussa kääntyi tämä harrastus enemmän näin saatuin runollisten, tarullisten ja kielellisten aarteitten tutkimiseen kuin oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden viljelemiseen. Tästä sai Castrén'inkin elämäntyö suuntansa määräyksen. Kerätäkseen kielellisiä ja jumalaistarullisia selityksiä Kalevalaan itse runojen löytöpaikoilta, matkusti hän v. 1839 Suomen ja Venäjän Karjalassa. Matkan tulokseksi sopii lukea mainittu Kalevalan ruotsinnos vuodelta 1841, joka on uskollisella ja samalla runollisella tavalla suoritettu. Rinnatusten Kalevalan-tutkimusten kanssa oli Castrén tehnyt myös vertailevia kielitieteellisiä. Y. 1838 oli hän matkustellut Suomen Lapissa, jatkaen lapinkielen oppimista kansan suusta, jonka jo ennen oli alkanut vähistä sen-aikuisista lappalaisista kirjoista. Samoin oli hän tutkinut viron, vieläpä hiukan turkinkin kieltä. Hänen ensimmäinen kielitieteellinen julkaisunsa oli väitöskirja:De affinitate declinationum in lingua fennica, esthonica et lapponica, (Nominein taivutuksen yhtäläisyydestä suomen, viron ja lapin kielissä), jolla hän v. 1839 pääsi dosentiksi suomalaisissa ja muinais-pohjoismaisissa kielissä. Tämä paikka oli kuitenkin palkaton, eikä siitä ollut edes toivoa päästä mihinkään vakinaisempaan toimeen, kun avoimena ollut suomenkielen lehtorinkin virka — Castrén'in hakemus asiamiehen huolimattomuuden kautta myöhästyi — oli tullut täytetyksi. Itse oli Castrén niin varaton, että tähän-astisillekin tieteellisille matkoilleen vaan oli päässyt, ensin mainitulle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, toiselle erään ystävän avulla. Sitä enemmän on ihmeteltävä rohkeus, jolla hän jatkoi tieteellistä uraansa.
Ainoa tuki, joka tätä rohkeutta kannatti, oli toivo päästä osalliseksi Pietarin akatemian hankkimaan retkeen Siperian tutkimiseksi. Vaan sekin toivo oli varsin häilyväinen; sillä vaikka Sjögren oli siihen Castrén'ia v. 1838 ehdoittanut, oli koko hanke silloin tullut epämääräiseen tulevaisuuteen lykätyksi. Mutta 1842 vuoden alussa tämä toivo viimein sai vakaan, todellisen muodon; akatemia päätti lähettää kielitieteellisen tutkijan Siperiaan ja uskoi tämän tehtävän Castrén'ille. Hän oli parast'-aikaa Lönnrot'in seurassa ja kustannuksella Suomen Lapissa, josta he pitkittivät matkansa Venäjän Lapin ja Karjalan kautta Arkangel'iin saakka. Täällä sai Castrén taas toisen ilahduttavan sanoman, että hänelle oli Suomen valtiovaroista määrätty 1000 hopearuplaa Euroopan Samojeedein tutkimista varten. Näin saattoi hän siis tieteen hyväksi käyttää sen väliajankin, joka vielä oli kuluva, ennen kuin akatemian kustantama, vuodeksi 1843 määrätty retki oli alkava. Marraskuussa 1842 läksi hän nyt Arkangel'ista itäänpäin ja tuli vasta Marraskuussa 1843 Obdorsk'in kaupunkiin Siperiassa. Koko tämän vuoden oli hän oleskellut Samojeedein sekä näiden keskellä kulkevain Syrjäänein seurassa, tutkiskellen kumpaisenkin kansan kieltä, vanhoja tapoja sekä taruja. Tultuansa näin viimein toiveittensa luvattuun maahan, täytyi hänen vaan valitettavasti kohta jälleen siitä poislähteä. Matka Arkangel'ista Obdorsk'iin on ollut vaivaloisin kaikista hänen retkistään. Ajellessaan tundralla sai hän välistä läpikastuneena lumituiskusta istua tuntikausia Pohjan jäisessä myrskyssä. Asua tuli majoissa, joissa lattialla oli rakojen kautta sisään tuiskunneita lumikinoksia ja joissa piti kirjoitella susiturkki päällä, taikkapa teltoissa, joissa epäilytti: "pitikö koko aika pitää sateesta läpikastunut puoli liossa, vai kääntää toinen kuivaksi jäänyt ylös vuorostaan osaansa saamaan". Tästä kaikesta oli Castrén'in terveys kokonaan murtunut. Lääkärin käskystä täytyi hänen mennä takaisin kotimaahan, jossa hän sitten viimeisti matkalla jo kyhäilemänsäSyrjäänin kieliopin alkeet1844 ja Helsingissä sotamiehenä olevan Tsheremissin avulla valmisti vieläTsheremissin kieliopin alkeet1845, molemmat latinan kielellä. Syrjäänin kielen alalta hän julkaisi myös tohtoriväitöksensäDe nominum declinationibus in lingua syrjaena1844.
Jälleen vahvistuneella terveydellä läksi Castrén lopulla Helmikuilta 1845 suurelle Siperian-retkellensä, jolta vasta palasi ummelleen neljän vuoden päästä. Ensimmäisen vuoden tutki hän Ostjakkeja ja Samojeedeja Irtish- sekä Ob-jokien latvapuolella, ja muutti sitten v. 1846 Jenisei-joelle, jonka suun läheisyydessä, Turuhansk'issa, kolkoimmalla pohjan perällä hän vietti enimmän osan sitä vuotta. Näin perin pohjin tutkittuansa sen puolen Samojeedeja, palautui hän taas jokea myöten etelään, matkalla ottaen selvää ennen aivan tuntemattomien, n.k. Jenisein Ostjakkein kielestä. Keväästä 1847 syksyyn 1848 oleskeli hän Jenisein latvoilla sekä Sajan'in vuoristossa, jopa käväisi pikimmältään myös Kiinan rajankin takana. Tarkoituksena oli hänellä muutamien siellä ennen olleitten, vaan nyt jo tatarilaistuneitten Samojeedi- ja Ostjakki-heimojen etsiminen. Täällä tutustui hän samassa Tatarien, sitten Baikal-järven takana käydessään vielä Tungusien ja Burjatienkin (Mongolien) kieleen. Yllä kerrottuin laveain tutkimusten suureet saaliit olivat kuitenkin kalliilla hinnalla maksetut. Tälläkin matkalla oli Castrén saanut kokea sanomatonta vaivaa ja puutetta, erittäin Jenisein suulla. Sen kautta oli hänen terveytensä enimmästi ollut niin huono, että hän ajottain tuskin pysyi koossa. Olipa kerran verenkohtaus Baikal-järven aroilla v. 1848 jo melkein äkkiä lopettaa hänen elämänsä. Ihmeellistä on, kuinka hän näin heikkona kuitenkin sai niin äärettömän paljon työtä valmiiksi.
Matkansa loppuaikoina oli Castrén huolissaan siitä, mitenkä voisi toimeentulonsa laittaa semmoiselle kannalle, että saisi aikaa kokoelmiensa tieteelliseen järjestämiseen ja toimittamiseen. Joku häntä kehoitti kirkkoherran virkaa hakemaan, mutta Castrén tulisella kiivaudella kielsi. "Ennemmin", kirjoitti hän vastaukseksi, "asuisin ruotivaivaisena jossain yliskammarissa, kuin 30 hopeapenningin edestä uhraisin tieteeni; ihmisen elämä on niin lyhyt, ett'ei tarkimmallakaan yhdenmukaisuudella voi saada paljoa aikaan". Pietarin akatemia kuitenkin osaksi huojensi tämän huolen sillä, että otti hänet ylimääräiseksi apulaiseksi 600 ruplan palkalla. Tarjottiin hänelle vakinaistakin virkaa paljoa suuremmilla eduilla, vaan koska sitten olisi täytynyt jättää oma maa, ei hän siihen suostunut.
Vasta v. 1851 Maaliskuun 14 päivänä saattoi viimein kotimaa tarjota jalolle pojalleen sopivan turvallisen paikan. Silloin Castrén vastaanotti uuden, yliopistoomme perustetun Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin viran, jonka valtakirjan kansleri ja perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, omin käsin toi hänelle. Nyt koitti Castrén'ille häiritsemätön onnen aika. Vapautettuna toimeentulon huolista taisi hän täydellä voimallaan ryhtyä tärkeihin töihinsä. SaksankielinenOstjakin kieliopin koeoli häneltä valmistunut v. 1849; professorin virkaa varten oli hän kirjoittanut väitöksenDe affixis personalibus linguarum altaicarum(Altailaisten kielten persoonallisista liitteistä); nyt hän pani enimmän aikansa samojeedin kielioppiin, johon hän viiden vaivaloisen vuoden kuluessa oli kerännyt aineksia ja jota hän aikoi elämänsä päätyöksi. Sen ohessa piti hän luennoita Suomen suvun sukulaissuhteista sekä jumalaistarustosta. Iloon mielenmukaisesta, hyvin edistyvästä työstä liittyi onni saada oma koti perustetuksi. Mutta tämä kirkas hetki Castrén'in elämässä oli liian lyhyt-aikainen. Tundrilta saatu keuhkotauti oli kyllä täällä kotona näennäisesti poistunut, mutta se teki salaisesti työtään, siksi kun 7 p. Toukok. 1852 sai tehtävänsä täytetyksi.
Surun ja kaipauksen katkeruutta lievitti kuitenkin osaksi se havainto, että vainajan vaivannäkö, vaikka hän kesken työnsä suoritusta poistemmattiin, ei ollut turha. Hänen kokoelmansa huomattiin jo alkuaan olevan niin hyvässä järjestyksessä, että niistä toinenkin voi arvokkaita teoksia kokoon panna. Näin saatiin ennen mainitun Pietarin akatemikonAnton Schiefner'injalomielisellä avulla Castrén'in kuoleman jälkeen painosta:Samojeedin kielioppiynnäSanaluetteloita1854-55,Tungusin kielen peruspiirteet1856,Burjatein sekä Koibalein ja Karagassein (tatarilaistuneitten Samojeedein) ynnä Jenisein-Ostjakkien ja Kottein kielten kielioppien kokeita1857-58, kaikki saksankielellä. Toisten ystäväin toimesta taas ilmestyivät ruotsiksi nimelläNordiska resor och forskningar(samaan aikaan tai myöhemmin myös saksalaisessa käännöksessä): Castrén'inMatkakertomuksetkahdessa osassa 1852 ja 1855,Suomalaisen mythologian luennot1853,Kansatieteelliset luennot Altain kansoista1857 sekä kaikellaiset pienemmät kirjoitukset kahtena nidoksena 1858 ja 1870.
Castrén avasi tieteelle ihan uuden, äärettömän avaran ja tärkeän työalan. Hän perusti koko ural-altailaisen sukukunnan vertailevan kielitieteen. Ennen häntä oli tähän kuuluvain kansain heimolaisuudesta keskenään ollut ainoasti hämärä aavistus; hän sen todisti ja järjesti nämät kansat sen mukaan. Selvitettyään suomalais-ugrilaisten kansojen keskenäistä yhteyttä, hän osoitti Suomen suvun kaukaisempaa heimolaisuutta Samojeedein, Turkkilaisten, Mongolein ja Tungusein kanssa. Tähän kieliheimolaisuuteen hän myös perusti ajatuksen Suomen suvun lähdöstä Altai-vuorilta. Siellä hän oli löytänyt niin hyvin Turkkilaisten ja Samojeedein kuin myös Ostjakkein viimeiset jäljet. Ja koska Ostjakit epäilemättä ovat Suomen sukua, päätti hän siitä, että Altai on myös "Suomen kansan alkukehto". Itse hän katsoi tämän havainnon sangen tärkeäksi kansallisessakin suhteessa, ei vaan tieteellisessä. "Melkein koko Suomen suku", sanoi hän, "on viime aikoihin asti seisonut huomaamatta jätettynä ja hyljättynä maailman historiassa. Tuntematta sen muinaisia oloja, on pidetty sen hajanaisia haaroja hyödyttöminä oksina ihmiskunnan sukupuussa. Mutta kun kerran sukulaisuus suomen ja samojeedin kielten välillä on toteen näytetty, mikä valo sen kautta koittaa Suomalaisten muinais-ajalle, laajoille sukulaissuhteille ja maailmanhistorialliselle arvolle!" Mitenkä näitä Castrén'in päätelmiä tulevaisuudessa muodosteltaneenkin, varmaa ainakin on, että hänen suurten tutkimustensa jalot ilmituotteet ovat Lönnrot'in Kalevalan rinnalla tuntuvasti kohottaneet kansallistunnetta omassa maassamme, samassa kuin ne ovat tehneet Suomen kansan nimen enemmän tunnetuksi ja kunnioitetuksi ulkomailla.
Eikä siinä kyllin. Castrén'in innostava esimerkki on myös epäilemättä osaltansa vaikuttanut siihen vilkastuvaan harrastukseen, joka on nähtävänä suoranaisesti suomenkielen alalla. Yhä useampia kielioppeja ja erikoistutkimuksia ilmestyy, joita kaikkia on enää mahdoton ottaa huomioon. Esitettäköön tässä ainoasti ne kielemme harrastajat ja tutkijat, jotka vielä Castrén'in eläissä kirjoittivat suomeksi. Lönnrot'ia lukuun-ottamatta, ei niitä ole kuin kolme, nimittäin:Volmari Styrbjörn Schildt eli Kilpinen, Henrik Konstantin Corander ja Kustaa Eerik Eurén.
Volmari Styrbjörn Schildt eli Volmari Kilpinen, joksi hän itseään kirjoituksissaan nimitti, oli syntynyt Laukaalla 31 p. Heinäk. 1810; hänen isänsä oli kapteeni Uudenmaan rykmentissä. Hän pääsi ylioppilaaksi 1825, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1833 ja seppelöittiin maisteriksi 1836, tuli lääketieteen lisensiaatiksi 1838 ja tohtoriksi 1840. Määrättiin piirilääkäriksi Jyväskylään 1839, jossa virassa pysyi vuoteen 1889, ja kuoli 8 p. Toukok. 1893. Arvidsson'in kirjoituksista kiihtyneenä harrasteli Kilpinen kaiken ikänsä suomenkielen edistymistä. Maisteriväitöksekseen hän suomensi ensimmäiset kaksi lukuaXenophon'in Anabasis'ta1832; samoin myöhemmin neljä ensimmäistä kirjaa ynnä osan viidettäEuklideen alkeista mittaustieteessä1847. Siihen aikaan vielä suurta korkeampaan sivistykseen kuuluvien sanojen puutetta yritti hän auttaa sepittämillänsä uusilla, joista koko joukko löytyy hänen kirjoituksessaanMuutama sana suomenkielen rikastuttamisesta, Suomi-Kirjassa 1844. Mutta tässä sepittämisessä ei hän onnistunut yhtä hyvin kuin Lönnrot, josta syystä useimmat hänen ehdoittamistaan sanoista ovat jääneet käyttämättä. Kuitenkin on hän, niinkuin kerran leikillä kehui, muun muassa suomalaisentieteen ja taiteenisä. Vielä huonompi menestys oli toisella hänen mielituumallaan, että nimittäin suomalaisessa kirjoituksessa ruvettaisiin pitennysmerkkinä kaksoisvokaalien asemesta käyttämään hänen keksimiänsä "venykkeitä". Hänen kirjoituksiansa siitä aineesta onSuomi-kirjassa 1856:Sananen suomenkielen ulkomuodosta ja venytysmerkistä, samoin toisen jakson ensi osassa:Sanapuvullinen kysymys; Kirjallisessa Kuukauslehdessä ynnä muissa aikakautisissa julkaisuissa sekä erityisessä kirjasessa, joka ilmestyi nimellä:Nītæ næitæ, nītelmiæ, væitelmiæ, vestelmiæ, sotielmia, sovinto, Jyvæskylæssæ, Keski-Somen kirjapainiossa1889. Käytännöllisesti on hän koettanut edistää sitä muutosta kirjojen palkitsemisella, jotka tämmöisellä tavalla painettiin, niinkuinKiljander'inensimmäinenNadeschdansuomennos vuodelta 1860,J. Sārisenkääntämä kaksi-osainen Leo'nKristillinen uskonnon ja kirkon historia eli tosine1862-63 y.m. Paitsi jo mainittuja kirjoituksia onSuomikirjassa vielä pari Schildt'in tutkimustaSuomalaisista sukunimistä1857 ja 1859. Vielä on hän toimittanutKansan LehteäJyväskylässä vv. 1868-70.
Vaivaloiset virkatoimet estivät Schild'iä mielensä mukaan jatkamasta kirjallisia pyrintöjänsä. Mutta sen sijaan hän käytännöllisillä aloilla pontevasti toimi suomalaisuuden hyväksi. Hän oli paikkakuntalaistensa etupäässä siinä hankkeessa, jolla saatiin aikaan suomenkielinen oppilaitos Jyväskylään. Hän oli myös ensimmäinen maamme lääkäreistä, joka käytti virkakirjoituksissaan suomenkieltä. Hänen lukuisista ja suurista lahjoituksistaan paikkakuntansa henkisten rientojen kannattamiseksi mainittakoon ainoasti 40,000 markan suuruinen pohjarahasto suomenkielisen yliopiston perustamiseksi Jyväskylään.
Henrik Konstantin Coranderoli syntynyt 21 p. Syysk. 1814 Mikkelissä, jossa isä oli nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1833 ja maisteriksi 1836 sekä vihittiin papiksi 1837. Oli vuodesta 1843 opettajana, enimmäkseen Viipurissa. Suoritti filosofian tohtoritutkinnon 1857 ja nimitettiin suomenkielen dosentiksi yliopistoon 1860, mutta pysyi kouluvirassaan vuoteen 1867, jolloin pääsi kirkkoherraksi Antreaan. Kuoli 16 p. Tammik. 1878. Hänen toimittamansa on ensimmäinenSuomalajnen kjelioppi koulujen tarpe'eksi, vuodelta 1845; niin myös ensimmäinen suomenkielinen dosenttiväitös:Suomalaisten nimukka- ja lausukka- (eli tehdikkö-) sanojen jakauntumisesta taivutuksen suhteen1859. Sitä paitsi on hän julkaissut latinankielisen tohtoriväitöksen suomenkielen alalta 1853 ja ruotsinkielisen oppikirjan suomenkielessä 1866.[167]
Kustaa Eerik Eurénsyntyi 24 p. Syysk. 1818 Porin kaupungissa, jossa isä kuului alhaisempaan porvariväkeen. Turun kymnaasiin tultuaan täytyi hänen jo vuoden kuluttua erota varattomuutensa tähden. Hän sai sitten kirjanpitäjän paikan Leineperin rautatehtaassa Ulvilassa. Käytännöllisten töittensä tähden ei hän kuitenkaan kokonaan jättänyt tieteellisiä opintojaan. Päivän oltuansa tehtaan palveluksessa pani hän puolet yöstä lukuihinsa. Tällä rautaisella ahkeruudella onnistui hänen v. 1841 päästä yliopistoon, jossa suoritti maisteritutkinnon 1844. Sen jälkeen antautui hän koulun palvelukseen, toimittaen ensi alussa kymnaasin-apulaisen virkaa Turussa. V. 1852 määrättiin hän raamatun alkukielten lehtoriksi ja v. 1857, jolloin Hämeenlinnan kymnaasi perustettiin, muutettiin hän sinne historian lehtoriksi. Samassa uskottiin hänelle tuon uuden opiston ensimmäiset järjestämistoimet sekä vv. 1857-63 sen johto rehtorina. Hämeenlinnassa hän kuoli 13 p. Helmik. 1872.
Kymnaasin apulaisena suomea opettaessaan oli Eurén saanut kokea soveliaan kieliopin ja sanakirjan puutetta, ja koko innollaan ryhtynyt tämän puutteen täyttämiseen. V. 1846 tuli painostaGrunddragen till finsk formlära(Suomenkielen muoto-opin pääpiirteet), jossa hän koulunuorison hyödyksi käytti Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimuksia. Tätä lyhyytensä vuoksi vaikealukuista kirjasta seurasi v. 1849 laveaFinsk språklära(Suomen kielioppi) sekä sitten v. 1851Finsk språklära i sammandrag, alemmille kouluille aiottu lyhennys. V. 1852 täytti suomenkielistenkin kouluin tarpeenSuomalainen kielioppi Suomalaisille.[168]Viimeksi ilmaantui v. 1860Suomalais-ruotsalainen sanakirja, sekin, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti Lönnrot'in runsaitten kokoelmain ja tutkimusten avulla. Kaikki nämät teokset ovat erinomaisessa määrässä helpoittaneet ja jouduttaneet kansankielen tuntemisen leviämistä ylhäisempiin säätyihimme, jota paitsi kieliopit ovat suomenkielen muoto-opille antaneet lopullisen vakavuuden. Vielä on Eurén toimittanut osaksi suomentamalla, osaksi itse sepittämällä toista sataa kansankirjasta. Hänen aikaisemmista suomennoksistaan mainittakoon: Beecher-Stowe'nSetä Tuomon tupa1856,Suomalaisia Uuteloita1858 sekä Goldsmith'inMaapapin Wakefjeldissa elämä1859; alkuperäisistä kirjoituksista ovat huomattavat useain Suomen historiassa merkillisten miesten elämäkerrat, viisi vihkosta vuodelta 1858. Myös on hän toimittanut moniaita sanomalehtiä, nimittäinTalousseuran Sanomia1851-53,Sanomia Turusta1854 sekä perustamaansaHämäläistä1857-71.
Sitä periaatettansa, että oli kirjoitettava suomenkielellä, eikä ainoastaan suomenkielestä, koetti Snellman itsekin toteuttaa ryhtyessään rinnanSaima-lehden kera toimittamaanMaamiehen ystävää. Tämän tarkoitus oli rahvaanlehden ja sen mukainen oli myös sen sisällys. Se kertoiliUusilaatuisesta navetanrakennuksesta, Erinäisten riistain kasvannosta ja elatus-aineesta ynnä Kylmänneistä potaatista, huomautti että:Jo nyt pitää ruveta eläville havuja syöttämään, ja selitteli, varoittaakseen kotiviinan poltosta:Mitä siitä rankista karjalle hyvää on?Sitten se osoitti:Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa, sekä kyseli:Osaattakko, pojat, lukuja laskea?taiOlettako, miehet, urkuja kuulleet?Vielä se opetti, että:Ei mene aurinko mihinkään ja Jos aurinko seisoo, kyllä kuu juoksee; puhuipa joskus myösUlkomaan asioista ja Kuopion pitäjän miehistä. Niinkuin muutamista näistä päällekirjoituksista voi arvata, osasi Snellman pukea jokapäiväisimmät aineet huvittavaiseen muotoon ja siten pitää vireillä lukuhalua ja tiedonharrastusta. Vaan päämääränä tätäkin lehteä toimittaessaan oli hänellä kansallistunteen herättäminen. Heti ensimmäisessä numerossa hän oli esittänyt:Mitkä Suomalaiset ovat?ja seuraavassa ottanut puheeksiSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran, sitten kertonut:Mikä tieto vanhoilla Suomalaisilla oli Jumalasta ynnä Kristin-opin levittämisestä Suomenmaassasekä lopuksi tehnyt selkoaKalevalasta.
Vuosineljänneksen kuluttua näki Snellman kuitenkin mahdottomaksi työlään kouluvirkansa ohella pitää huolta kahdesta sanomalehdestä, jotka kumpaisenkin oli melkein yksin täyttänyt ja paraasta päästä alkuperäisillä kirjoituksilla. Siitä syystä täytyi hänen jättää suomenkielisen lehden toimittaminen sen 15:stä numerosta alkaen toisiin käsiin, voidakseen kokonaan antautua elämänsä päätehtävään: sivistyneen säädyn palauttamiseen oman kansallisuutensa tuntoon.Maamiehen ystäväeli vielä toistakymmentä vuotta, aina vuoteen 1855.
Snellman'in elämäkerta on niin tunnettu ja suuremmalta osalta jo niin täydellisesti esitetty valtioneuvosTh. Rein'inetevässä kuvauksessa, että tässä riittänee muutamain rajaviivain piirtäminen.
Juhana Vilhelm Snellman, suomalaisen merikapteenin poika, oli syntynyt Tukholmassa 12 p. Toukok. 1806. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Kokkolaan, josta v. 1816 lähetettiin Oulun triviaalikouluun. Tuli ylioppilaaksi 1822 sekä perinpohjaisten opintojen jälkeen maisteriksi 1832 ja dosentiksi filosofiassa 1835. Jatkoi tutkimuksiansa Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa vv. 1839-42, julkaisten useita huomiota herättäneitä tieteellisiä ja kaunokirjallisia teoksia, joista mainittakoon Saksassa painettu tutkimus persoonallisuuden aatteestaVersuch einer speculativen Entwickelung der Idée der Persönlichkeit1841 ja Ruotsissa ilmestynyt valtio-oppi,Läran om staten, 1842. Samaan aikaan hän kotimaassa antoi ulos aikakauskirjaaSpanska Flugan(Espanjan kärpänen, eräänlaisen laastarin nimitys) 1839-41. Rehtorina Kuopiossa vv. 1843-49 hän toimitteli, paitsi valtiollistaSaima-lehteä 1844-46, kirjallisia kuukauslehtiäKallavesi1846 jaLitteraturblad för allmän medborgelig bildning1847-49. Turhaan haettuaan avonaiseksi tullutta filosofian professorin virkaa yliopistossamme 1848 ja estettynä saamasta yksityisillä varoilla pääkaupunkiin perustettavan kauppakoulun johtajan paikkaa, jonka toiveessa oli jättänyt kouluvirkansa Kuopiossa, työskenteli hän jonkun aikaa konttoristina Borgström'in kauppahuoneen palveluksessa ja elätteli muuten satunnaisilla töillä perhettänsä Helsingissä. V. 1855 Aleksanteri II:n noustua valta-istuimelle koitti hänellekin toinen aika. Hän ryhtyi hetiLitteraturblad'ia, jota väliajalla oli hoitanutSven Gabriel Elmgren,[169]jälleen itse toimittamaan. Seuraavana vuonna hän nimitettiin "siveys-opin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi ja v. 1863 hän kutsuttiin raha-asiain toimiston päälliköksi kotimaiseen hallitukseemme. Hänen muistoansa senaattorina on aina säilyttävä, paitsi 1863 vuoden kieliasetusta, rahanmuutos vuodelta 1865 sekä sankarimainen taistelu Suomen kansan hengissä pitämiseksi nälkätalvena 1867-68. Snellman erosi senaatista 1868, mutta otti senkin jälkeen innokkaasti osaa valtiolliseen elämäämme. Aateloituna v. 1866 oli hän läsnä kaikilla sitä seuraavilla valtiopäivillä. Litteraturblad'insa oli hän lopettanut 1863, vaan kirjoitteli vielä 1870 luvulla ahkerasti suomenmieliseenMorgonbladet-lehteen. Muista sen-aikuisista kirjoituksista huomattakoonFinska studenten(Suomen ylioppilas) 1875. Myös on mainittava, että hän johti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimia sen esimiehenä vv. 1870-74. Snellman kuoli 4 p. Heinäk. 1881 Kirkkonummella.
Snellman'in vaikutus suomenkielisen sanomakirjallisuuden alalla ei rajoittunut yksistäänMaamiehen ystävänperustamiseen, vaan sai tämä, niinkuin on mainittu, pian seuraajia, jotka astuivat siitä vielä askelen eteenpäin. Ensimmäinen Snellman'in esimerkistä alkunsa saanut uusi yritys oli Pietari HannikaisenKanava, joka syntyi Viipurissa 1845. Jo tilaus-ilmoituksessaan se lupasi tuoda huvittavaa ja hyödyttävää lukemista kaikille säädyille. Se ei siis aikonut tyydyttää ainoasti talonpoikaisen kansan tarpeita, vaan pyrki sovittamaan sisällyksensä myös sivistyneelle lukijakunnalle kelpaavaksi. Ja tämän aikomuksensa se pani täytäntöön sangen suurella taidolla. Huvittavainen osa sisälsi runoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä omia että suomennettuja. Samaan kaunokirjalliseen osastoon voimme vielä lukea arvostelut uusista kirjoista, sekä koti- että ulkomaisista, ynnä arvostelut Viipurin saksan- ja ruotsinkielisistä teaatterinäytännöistä.[170]Hyödyttävässä osastossa on selvästi havaittavanaSaima-lehden vaikutus. Sillä Kanava tarkastelee milloin tätä, milloin tuota laitosta ja olojen kohtaa maassamme, rohkeasti osoittaen, mitä oli väärää ja vaillinaista, sekä ehdoitellen parannuskeinoja. Tämäntapaiset kirjoitukset, joista mainittakoon:Vankihuoneitten laitoksista, Hollikyydin järjestämisestä, Tilojen osituksesta, Elinkeinojen vapaudesta, Kansakouluista, Estääkkö mikä suomenkielistä kirjotuksia ottamasta oikeuksiin? ja Suomenkielen käyttämisestä, koskivat usein kipeästi asian-omaisiin virkamiehiin, joita tietysti enimmin suututti se, että heidän toimensa täten joutuivat ennen kuulumattomalla tavalla itse kansan arvosteltaviksi. Seurauksena oli, että noita tunnettuja variksenjalkoja — — — alkoi yhä tiheämmin näkyä lehden palstoilla, kunnes se 1847 vuoden lopulla kokonaan kiellettiin ilmestymästä,
Pietari Hannikainenoli syntynyt 24 p. Elok. 1813 Säämingin pitäjässä, jossa isä oli lautamiehenä. Kävi Savonlinnan piirikoulua, joka siihen aikaan oli saksankielinen, ja tuli v. 1833 yliopistoon, mutta erosi siitä jälleen jo v. 1835 ja rupesi maamittarin-apulaiseksi. Tällä virkatiellä sai hän v. 1857 kommissiooni-maamittarin paikan Viipurissa ja v. 1866 samallaisen Uudellamaalla.
Hannikaisen olo yliopistossa sattui samaan aikaan, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisen jälkeen alkoi ilmautua muutamia, jos kohta vähäisiä suomalaisuuden oireita, Hän oli niitä, jotka kevätjuhlassa 1834 päättivät suorittaa vapaehtoisen tutkinnon suomenkielessä; hän oli myös niitä harvoja, jotka siitä päätöksestä tekivät totta. Pysyväisempiä hedelmiä rupesi tämä hänessä itänyt innostus kuitenkin vasta vuosikymmentä myöhemmin tuottamaan. Että se tapahtui Snellman'in vaikutuksesta, osoittaa jo hänen ensimmäisten runokokeittensa ilmestyminenSaima-lehden palstoilla 1844.
Sanomalehden toimittajaksi, joksi hän Snellman'in esikuvaa noudattaen itse seuraavana vuonna rupesi, oli Hannikainen monin puolin erittäin sopiva: hänellä oli kaunokirjallisuuteen taipumusta; hänellä oli sujuva, selvä, kepeä kirjoitustapa, vaikka kieli ei ollut kyllin huolellisesti karsittua; hän oli kansan keskuudessa kasvanut, joten tunsi sen tarpeet ja puutteet perinpohjin. Ja ennen kaikkea oli hänellä tähän toimeen uupumaton harrastus. KunKanavakiellettiin ilmestymästä, julkaisi hän viatonta maanviljelyslehteäLukemisia maamiehillevv. 1849-50; yhteiskunnalliset kirjoituksensa lähetti hän Suomettareen. V. 1856 pani hän alkuun Viipurissa lastenlehden, nimeltäAamurusko, joka kuitenkin pian muuttui valtiolliseksi ja jatkui 1858 vuoden loppuun asti. Vv. 1861-62 toimitti hän niin-ikään Viipurissa ilmestyvääOtavaa. V. 1864,Suomettarentultua jokapäiväiseksi, kutsuttiin hän sen päätoimittajaksi ja oli vielä seuraavana vuonna toimituksen jäsenenä.
Näissä sanomalehdissä löytyvät myös kaikki Hannikaisen kaunokirjalliset teokset. Kanavassa jo tapaammeSilmänkääntäjän, sangen lystikkään ilveilyksen kahdessa näytöksessä, joka sitten myös painettiin erikseen v. 1847 ja samana vuonna esitettiin Kuopiossa seuranäytelmänä, antaen näin ensimmäisen alun draamalliselle taiteelle suomenkielellä.
Tämän näytelmän juonessa, lausuu Snellman arvostelussaan,[171]vallitsee satunnaisuus, jota päähenkilö taitavasti käyttää hyväksensä. Aluksi Jussi Oluvisella ei ole muuta tuumaa kuin ruveta herraksi, jonka vuoksi hän lähtee vaan matkalle, ilman mitään ennakolta mietittyä suunnitelmaa. Vasta Hölmölän kestikievarin nöyrä käytös ja puhe saattavat hänet esiintymään silmänkääntäjänä. Siten juoni, jos kohta se on peräti yksinkertainen, tulee täyteen uusia, arvaamattomia seikkailuja. Ja vaikka sen kehitys on satunnaisuuden vallassa, niin seuraa kuitenkin kaikki kestikievarin ja Oluvisen omasta luonteesta varsin johdonmukaisesti. Nämät luonteet, niinkuin myös sivuhenkilöjen, ovat aivan tosiperäisiä, ja koko kuvauksen perustuksena on se historiallinen totuus, että meillä ulkomaalainen on merkinnyt yhtä kuin herra, Suomalainen samaa kuin talonpoika.
Silmänkääntäjällä on todellisen komedian ansiot siinäkin, että se on täydesti tasapuolinen. Se ruoskii toiselta puolen talonpojan herrastelemisen halua ja herkkäuskoisuutta, mutta toiselta puolen myös herrassäätyä näyttämällä, kuinka talonpoikakin, kun vaan on kyllin rohkea ja hävytön, on jo täysi herra. Hienointa siinä on, että Oluvinen tämän hyvin tietää ja vielä itseksensä nauraa sille vähäiselle taidolle, jota tähän tarvitaan. Yksityisistä koomillisista kohtauksista mainittakoon se, jossa kestikievari piiallensa osoittaa raamattua tuntevansa, sekä se, että silmänkääntäjän kummallisia eläviä ei tunneta tavallisiksi kotieläimiksi, vaikka niitä nimen-omaan näiden näköisiksi sanotaan. Liiaksi kouriin tuntuva burleski eli ilvehtivä aines kuitenkin vaikuttaa, ettei Silmänkääntäjä enää oikein sovellu nykyisen teaatterimme näyttämölle.
Niin-ikään Kanavassa julkaistuna oliAntonius Putronius, Suomen oloihin hyvin sukkelasti sovitettu mukailus Holberg'in näytelmästä Erasmus Montanus. Myöhemmin suomensi HannikainenNäytelmistöävarten Schiller'in huvinäytelmätSelima(Turandot) jaLiukaskielinen(Parasit) 1861 sekä ranskankielestäPietar Patelin'in1864. Toisia suomennoksia on ollut Suomalaisen Teaatterin käytettävänä, vaikka eivät ole painosta ilmestyneet, esim. laulunäytelmäPreciosa; julkaisematta jääneet ovat myös alkuperäiset:Lapsuuden ystävätjaNeitsyt Siiri(Brahe).
Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oliSerkukset, jutelma Ulla tädiltä1848; alkuluonnos siihen oli, näet, erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaanTalvikukkasianimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla päivillään julkaisi hän kaksi vihkoaJutelmia läheltä ja kaukaa1882-84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys, sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti, eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä ovat aiheeltansa historiallisia, esim.Salojärven kukkanen(Nuijasodan ajoilta),Torkel ja Viipurin linnasekäUkon kertomus. Toiset ovat kansan-elämästä otetut, niinkuinKruunutilalainen. Enimmät kuitenkin liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim.Punainen lähdejaPitäjän pappi.
Hannikaisen runokokeet eivät ole erittäin huomattavia. Ne ovat enimmäkseen suomennoksia ja saksalaisen koulukasvatuksen vaikutuksesta suureksi osaksi valitut Schiller'in ja Göthe'n pienistä runoelmista.
Paitsi kaunokirjallista on Hannikainen julkaissut yhtä ja toista muutakin kansantajuiseen kirjallisuuteen kuuluvaa. Sitä lajia on esim.Pitäjäänkirjasto1869. Hannikaisen suomennoksista mainittakoon vieläViron satuja1847 ja samana vuonna ilmestynytAsian-ajaja, ensimmäinen lainopillinen käsikirja suomenkielellä.
V. 1879 otti Hannikainen eron virastansa ja asettui maatilalleen Parikkalaan, jossa vielä elää ijäkkäimpänä suomalaisuuden kunniavanhuksista.
Pikemmin kuin mitä Snellman saattoi toivoakaan, ilmautui myös ensimmäinen sitä uutta polvea, joka oli oppinut suomenkieltä rakastamaan ja jolla alkoi olla taitoa sitä käyttää. JoSaima-lehden ensimmäisessä vuosikerrassa ilmestyy muutaman suomenkielisen runon alla ja seuraavassa vielä useammin nimimerkkiA. O...ntaiA. Oksanen, joka nykyään on meille kaikille tunnettu August Ahlqvist'in runoilijanimenä.
August Engelbrekt Ahlqvistoli syntynyt 7 p. Elok. 1826 Kuopiossa ja tullut, tässä kaupungissa saatuansa opin alkeet, ylioppilaaksi 1844. Ensimmäiset kaksi vuotta oli hän kuitenkin vähävaraisuuden vuoksi poissa yliopistosta kotipaikoillansa. Tämän ajan käytti hän toimittaakseen painosta ensimmäisen maantieteen oppikirjan Suomalaisia varten,Geografia eli maan-opas, jonka oli jo koulupoikana suomentanut, v. 1844 ja seuraavana vuonna vielä toisen kääntämänsä koulukirjanYhteinen historia lyhykäisesti Suomen kansalle. Hänen samoihin aikoihinSaima-lehdessä julkaisemansa runokokeet olivat enimmäkseen suomennoksia Runeberg'in idylleistä ja epigrammeista; nämät ilmestyivät v. 1845 myös yhteen kerättyinä nimelläRunoelmia Runeberg'ilta.
Pääkaupunkiin vihdoin päästyänsä otti Ahlqvist luonteelleen ominaisella innolla ja voimalla osaa kaikkiin yliopisto-nuorison kansallisiin harrastuksiin. Savokarjalaisen osakunnan v. 1846 julkaisemaan toiseen vihkoonLukemisia Suomen kansan hyödyksisaatiin häneltä suomennokset Runeberg'inPilven veikkoasekä Almqvist'in novelliaPutkinotkon uudispaikka(Grimstahamns nybygge). Toisen Almqvist'in novelleistaKappelinhän oli suomentanut samana vuonna aloitettuunAnnikka-sarjaan. Sitä paitsi oli hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä kesällä 1846 käynyt Suomen Pohjois-Karjalassa keräilemässä runoja Lönnrot'in uutta Kalevalan laitosta varten. Seuraavana vuonna Ahlqvist antoi Suomettareen, jonka perustajia hän oli, paitsi runoelmia, sekä alkuperäisiä että suomennettuja, tuon ihmeen kauniin ja syväaatteisenSadunSuometar-neidosta ja tämän sisaruksista. Mainittuna vuonna hän myös matkusteli Itä-Pohjanmaalla sekä Vienan läänissä näiden maakuntain kielimurteita tutkimassa.
Mutta varsinaisesti kielitieteen alalle antautui Ahlqvist vasta filosofian kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa v. 1853. Käytyänsä kesällä 1854 yhdessäKaarlo Slöör'inkanssa runonkeruulla Käkisalmen puolella sekä Pohjois-Inkerissä, oli hän ruvennut tutkimaan Länsi-Inkerissä asuvain Vatjalaisten kieltä, josta tuloksena oli Suomen Tiedeseuran toimituksissa seuraavana vuonna ruotsiksi ilmestynytVatjan kielioppi. Nähtävästi oli Lönnrot, jolta hän oli saanut apua ja neuvoa jo ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään, vaikuttanut tähän hänen harrastustensa suuntaan. Osaltansa lienee siihen myös vaikuttanut Castrén'in kuolema ja hänen töittensä keskeytyminen. Ahlqvist katsoi häpeäksi Suomen kansalle, jos tämä perintö jäisi vieraille, ja päätti siitä syystä uhrata kaikki voimansa suomen sukukielten tutkimiseen. Oli kuitenkin yksi, joka ei voinut hyväksyä tätä hänen päätöstänsä, ja se oli Snellman. Arvostellessaan mainittua vatjan kielioppia Litteraturblad'issaan 1856 Snellman surumielin lausuu: "Yhä enemmän kasvaa uusien kielioppien luku suomen sukukielten alalla; myös Ahlqvist on nyt lopullisesti tullut kieliopin-tekijäksi. Arvostelija ei voi sitä asiata auttaa; haikealla tunteella täytyy hänen nähdä niin monen voimat kuluvan suomen kielioppiin ja kielentutkimukseen. Tuntuu siltä, kuin ahkeroittaisiin saadakseen ajoissa hautapatsasta valmiiksi sille kielelle, joka sen alle on haudattava. — — Ahlqvist on sekä suomennoksissaan että omissa vähäisissä kyhäyksissään osoittautunut, kirjoituslaatuun ja kieleen nähden, paraita toiveita antavaksi suomalaiseksi proosakirjoittajaksi. Hän on myös antanut hyviä lupauksia uuden-aikaisesta suomenkielisestä runoudesta, ja hänen kaunisSavolaisen laulunsaon varmaankin kauan kaikuva. Hän on kenties vielä joskus hetkeksi palaava näihin nuoruutensa harjoituksiin; mutta hänen koko elämänsä ponnistus on nyt kuitenkin kääntynyt aivan toiseen suuntaan, ja se työala, jonka hän on valinnut, Venäjällä asuvain suomalais-heimojen kielten tutkiminen, vaatii kyllä useamman kuin yhden miehen koko voiman".
Snellman'in ennustus kävi jossakin määrin toteen, sillä tieteen palvelus tuli tästä lähtien Ahlqvist'in varsinaiseksi työksi, ja ainoasti lomahetkiä saattoi hän enää omistaa Runottarelleen. Sitä kielellistä tutkimusmatkaa, jonka hän oli aloittanut Inkerissä, kesti melkein yhtämittaa lähes viisi vuotta. Syksyllä 1854 oli hän oleskellut Tarton kaupungissa, opiskellen vironkieltä ja tutkiskellen virolaista kirjallisuutta. Muistona siitä ajasta on hänen kirjoituksensaViron nykyisemmästä kirjallisuudesta1855 vuodenSuomi-kirjassa. Keväällä 1855 hän läksi Aunukseen Vepsäläisten kieltä tutkimaan, josta tehdyt muistiinpanot,Anteckningar i nordtschudiskan, sitten painettiin Suomen Tiedeseuran toimituksiin 1859. Kotimaassa vähän käytyänsä, meni hän alussa vuotta 1856 uudelleen matkoille. Kazan'in kaupungissa sekä sen ympäristöillä hän tämän vuoden opiskeli Tatarien, Tshuvasshien ynnä myös vähän Tsheremissien kieltä. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi Simbirsk'in lääniin Mordvalaisten keskuuteen, mutta palasi loppupuolella vuotta takaisin Kazan'iin. Täältä hän matkusti keväällä 1858 vielä edemmäksi Siperian puolelle ja kävi ensin Voguuleja, sitten Castrén'ilta tutkimatta jääneitä Pohjois-Ostjakkeja, ja kotimatkallansa viimein Permiläisiäkin tervehtimässä.
Matkoilta palattuansa suoritti Ahlqvist filosofian lisensiaatti-tutkinnon 1859, jota varten jo v. 1854 oli julkaissut väitöksen suomenkielen tutkimuksen historiasta ennen Porthan'ia,Bidrag till finska språkforskningens historia före Porthan. Seuraavana vuonna tuli hän suomalaisten kielten dosentiksi yliopistoon. Dosenttiväitöksen aineena oli hänellä moksha-mordvan verbioppi,Läran om verbet i mordvinskan mokscha-dialekt; koko tämän murteen kielioppi tuli painosta saksankielisenä Pietarissa 1861 ja sai seuraavana vuonna tiedeakatemialta palkinnon. Hedelmänä hänen matkoiltansa on myös kirjoitusVenäläisiä sanoja suomenkielessä1857 vuoden Suomi-kirjassa. Käytyänsä vielä kielitieteellisellä opintomatkalla Tanskassa, Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa vv. 1861-62 Ahlqvist painatti Suomi-kirjaan ruotsinkielisen kirjoituksenUnkarinkielen sukulaisuudesta suomenkielen kanssa1863. Samana vuonna hän nimitettiin Lönnrot'in jälkeen professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa.
Epäilemätöntä on, että Ahlqvist sillä ajalla, jonka nämät kieliopilliset työt kuluttivat häneltä, olisi voinut paljoa suuremmassa määrin suoranaisesti hyödyttää kirjallisuuttamme. Mutta yksin noista matkustuksista Venäjälläkin on karttunut kirjallisuudellemme huvittavaiset matkakertomukset, jotka ensin eri kirjeinä ihastuttivat Suomettaren lukijoita huumorillisilla kuvauksillaan meille oudoista oloista ja sitten v. 1859 ilmestyivät uudestaan painosta eri kirjana nimelläMuistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858. Paitsi sitä ei runouskaan jäänyt Ahlqvist'ilta aivan unohduksiin. Professoriväitöksen aineena oli hänelläSuomalainen runous-oppi, tosin etupäässäkielelliseltä kannalta, ja yhä välistä oli häneltä saatu edes suomennoksia vieraitten kielten paraista runoteoksista. 1856 vuoden Suomi-kirja sisältää kauniin käännöksen Runeberg'in runoelmaaDöbeln Juuttaassa, ja juhlassa, jota v. 1859 täällä vietettiin suuren saksalaisen runoilijan Schiller'in muistoksi, luki Ahlqvist suomentamansaLaulun kellosta.. Seuraavana vuonna 1860 painatti hän kaikki sepittämänsä omat runoelmat ynnä muutamat käännökset yhteen kirjaksi nimelläSäkeniä. Ja kun tähän aikaan oli ruvettu Helsingissä harrastamaan näytelmäin esittämistä suomenkielellä, yhtyi Ahlqvist siihen harrastukseen siten, että suomensi mainittuna vuonna Benedix'in ilveilyksenRiita-asia(vapaasti mukailemalla) ja Molière'n komedianVäkinäinen naiminenynnä v. 1863 Näytelmistöä varten Schiller'in tragedianKavaluus ja rakkaus. Työläässä professorinvirassaankin, johon ensi vuosina 1863-65 liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimi ja loppu-aikoina 1884-87 yliopiston rehtorin tehtävät, Ahlqvist aina löysi aikaa kaunokirjalliseen tuotantoon. Jo v. 1863 tuli uusi lisätty painosSäkenienensimmäistä "parvea" ja toinen parvi seurasi 1868. Sen jälkeen ilmestyi molemmista vähennetty ja enennetty laitos 1874 sekä neljäs enennetty painos 1881; niissä on uudestaan painettuna myös hänen promotsiooni-runonsa, ensimmäinen suomenkielinen, vuodelta 1869.[172]Kutsuttuna 1863 vuoden virsikirja-komitean jäseneksi Ahlqvist julkaisiVirren-ehdotuksia taikka 76 virttä, osiksi entisistä korjailtuna, osiksi vast'uudesta suomennettuina, 1866. Vielä toimitti hän painostaValittuja Suomen kansan sananlaskujaselityksillä nuorisoa varten 1869 sekäUuden suomalaisen lukemiston1873.[173]
Myös tieteellisen tutkimuksensa Ahlqvist tästä lähtien suuntasi siten, että siitä olisi mahdollisimman suuri hyöty kirjakielellemme. Sensuuntainen teos onSuomen kielen rakennus, vertaavia kieliopillisia tutkimuksia, jossa Ahlqvistin laajat tiedot sukukielissä ovat käytetyt suomenkielen hyväksi. Siitä valmistui kuitenkin ainoasti ensimmäinen osa,Nominien synty ja taivutus, v. 1877. Samassa tarkoituksessa toimitti hänKieletärtäeli "tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia Suomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta", kaikkiaan seitsemän vihkoa, vv. 1871-75 sekä perusti v. 1876 yliopistonuorison keskuudessaKotikielen seuran. Tämän nuorison suomenkielen opintojen edistämiseksi oli hän v. 1869 painattanutSuomalaisen murteiskirjan tahi lukemisia viron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä.
Vasta vv. 1877 ja 1880 katsoi Ahlqvist voivansa lähteä uusille tutkimusmatkoille Ostjakkein ja Voguulein keskuuteen. Eikä hän näiden matkojen kielitieteellisistä tuloksista ennättänyt eläissään julkaista muuta kuin ensimmäisen osan teostansaUeber die Sprache der Nord-Ostjaken(Pohjois-Ostjakkein kielestä) 1880. Saadakseen kokonaan antautua monien edellisiltäkin matkoilta suorittamatta jääneiden kokoelmainsa toimittamiseen, oli hän täysinpalvelleena ottanut eron yliopistosta 1888 ja juuri saanut voguulilaisen sanakirjansa painokuntoiseksi,[174]kun kuolema hänen työnsä keskeytti 20 p. Marrask. 1889.
Ahlqvist on kirjallisuutemme historiassa pääasiallisesti runoilijana arvosteltava. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat Snellman'in herättämän innostuksen vaikutuksesta syntyneet. Niissä ilmaantuu syvä isänmaallinen tunnelma. Yleisimmin tunnettu onSavolaisen laulu, jäljennös Runeberg'in Maamme-laulua; mutta runollisessa suhteessa etevämpiä ovat useat muut, niinkuinTuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni tullajaMiksikä aina suret?Ihmeellistä vaan on, että näissä on niin epätoivoinen mieliala, joka myös hänen suorasanaisessaSadussansailmenee.[175]Ahlqvist ei nähtävästi tohtinut vielä toivoa menestystä suomalaisuuden pyrinnöille. Rohkeammaksi koroittuu hänen äänensä vasta runossaSuomen valta(Nouse, riennä Suomen kieli!), joka on kirjoitettu 1860, samana vuonna kuin Säkenien ensimmäinen parvi ilmestyi. Tässä Säkenien osassa on myös joukko lempilauluja, jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja hänen isänmaallisille runoilleen. Sitä vastoin on hänen kaikkein paraita tuotteitansa ballaadiKoskenlaskijan morsiamet. Säkenien toisessa parvessa olisi odottanut tapaavansa jo enemmän voitonriemua suomalaisuuden edistymisestä. Mutta senkaltaisia runoja ei ole monta, oikeastaan ei muuta kuin runoPorthan'in kuvapatsaan paljastettua, sekin laimea ja kuiva. Isänmaallisia runoja on vieläUnelmia, vaikk'ei se ole entisten vertainen, jaKun 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos, joka myös on varsin kaunis. Hyvin tuntuvasti vaikutti Ahlqvist'in runouteen hänen ja muitten suomenmielisten välillä yhteen aikaan vallinnut eripuraisuus. RunostaPäivä koittaa!näkee hänen arvelleen toisten olevan väärällä tiellä, panevan liian äkisti pois vanhan; samaan suuntaan käyvät runotValtiollistajaMeidän vieraissa-käynnit. Monesti puhkeaa esiin syvä persoonallinen katkeruus, esim.Lapsuuteni paikoiltajaEräsnä katkerana hetkenä; usein myös tyytymättömyys omaan itseensä ja ankara sisällinen taistelu, niinkuin runoissaKynälampijaSydämeni asukkaat, Siihen liittyy vielä välistä epäilys omasta työstä ja sen merkityksestä:Eräänä syntymäpäivänäni, Mun kesäni. Joskus tämä mielen rauhattomuus antaa sijaa hurjalle nautinnonhalulle,Kerran viinikellarissa; mutta toisena hetkenä se pakoittaa runoilijaa hakemaan lohdutusta ja apua ylhäältä:Nosta silmäsi!Tältä ajalta ei ole hänellä lempilauluja, mutta sen sijaan liikuttavia kuvauksia perhe-elämän iloista ja suruista.