"Kuopiossa olo loppui, mutta samassa loppui voimanikin. Varmaan vilustuin kun Preciosa annettiin ensi kerran; sinä iltana oli melkoinen pakkanen, meitä oikein värisytti. Viime näytäntöpäivänä olin jo sangen heikko, mutta näytellä piti; yleisö odotti kiivaudella Bartholdusta ja Suuria vieraita. Mitään muuta ei olisi kelvannut antaa. Seuraavana päivänä syljin verta ja siitä lähtien olen koettanut, lääkärin neuvon mukaan, olla hiljaisuudessa niin paljon kuin mahdollista. Hän kielsi minua näyttelemästä niin usein: saisin, kun paranisin, esiintyä ensi aluksi vain kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa. 'Mutta mikä auttaa täällä köyhän?' Huomenna näyttämölle taas. Olen sentään kuitenkin niin terve, ettei enää tule verta. Vähän enemmän voimia vaan! Kyytirattaille minun ei ole hyvä nousta. Ne tappaisivat minut jo peninkulman päässä." —- —
Tällä olemme tulleet näyttelijäin yksityiselämän alalle ja erään Kuopiossa sattuneen tapahtuman johdosta on meillä syytä lisätä vähän siihen kuuluvaa.
Olemme kertoneet millä hartaudella nuori teatteriseurue ryhtyi toimeensa ja millä innostuksella sitä kaikkialla tervehdittiin, mutta ei kenkään joka vähänkään tuntee teatterielämää sentään oudoksune, että tällä kaikella oli varjopuolensakin. Itsestään on selvää että tässäkin seurueessa välttämättömästi ilmaantui semmoisia sisällisiä kinastuksia ja rettelöltä näyttelijäin kesken sekä heidän ja johtomiesten välillä, jotka niin sanoaksemme kuuluvat ammattiin ja joiden psykoloogisena perusteena ovat toiselta puolen inhimillinen heikkous ja puutteellisuus ylipäätään ja toiselta puolen taiteilijaluonnolle omituinen herkkätuntoisuus, joka kun kukin pitää arvonsa riippuvana ulkoa päin tulevasta arvostelusta aina on loukkauksille altis. Senlaatuiset pikkuseikat eivät kuitenkaan ansaitse teatterin historioitsijan huomiota, joskin lähteet tekisivät mahdolliseksi esittää esimerkkiä niistä. Mutta sen ohella ilmaantui ikävämpiäkin seikkoja, jotka, kuinka mielellään ne sivuuttaisikin, ehdottomasti ovat luettavat taidelaitoksen historiaan.
Se seikka, joka tässä on lyhyesti mainittava, oli lähimmässä yhteydessä yrityksen päämäärän, se on suomenkielisen näyttämön perustamisen kanssa. Tämän päämäärän merkityksen ja siitä johtuvia velvollisuuksia näyttelijät yleensä oivalsivat, mutta kumminkin oli niitä, jotka siitä vähän välittivät. Seurueen jäsenet kun olivat kotoisin eri osista maata ja enimmäkseen perusteellisempaa koulusivistystä vailla, on luonnollista että heidän puhekielensä oli kaikkea muuta kuin yhdenmukaista. Pääkeino tämän asianlaidan parantamiseksi oli tietysti se että näyttelijät puhuivat keskenään suomea, sillä hyvä kielenkäyttö ei suinkaan riipu yksistään ulkoalukemisesta taikka tiedoista vaantottumuksesta. Mutta tähän eivät kaikki olleet halullisia. Näyttelijäin joukossa eräät — etupäässä Lundahl, Himberg ja Böök — muodostivat jonkunlaisen ruotsinmielisen puolueen itse Suomalaisessa teatterissa, juljeten väittää täyttävänsä kaikki mitä heiltä sopi vaatia kun puhuivat suomea näyttämöllä, ja tietysti he esimerkillään ja kehotuksillaan koettivat saada toisiakin kannalleen. Noissa mainituissa asui, vaikkeivät lainkaan olleet korkeista kodeista lähteneitä, tuo ruotsalaisen yläluokkahengen herättämä ja syvälle kansan itsetiedottomiin kerroksiin syöpynyt käsitys että suomi,kansankielenä, oli ruotsia halvempi. Kun toiset taas rakastivat suomenkieltä omana ja oman kansansa kielenä ja lisäksi oivalsivat, että suomalaisella näyttämöllä oli erikoinen kunniakas tehtävä tämän kielen käytännön ja viljelyksen edistämisessä, niin ymmärtää miten erimielisyys näin tärkeissä asioissa oli omansa häiritsemään seurueen sisällistä elämää. Kaikkein pahinta oli kumminkin että eripuraisuus tuli sen ulkopuolellakin tunnetuksi, jopa siinä valitettavassa muodossa että nuo toismieliset usein esiintymisellään loukkasivat teatterin parhaimpia ystäviä. Varsinkin maalaiset hämmästyivät kun teatterissa, joka muka varta vasten edusti suomalaista kansallisuutta ja kieltä, tapasivat jäseniä, jotka heidänkin seurassaan käyttivät heille tuntematonta kieltä. Sitä paitse samat näyttelijät kullakin paikkakunnalla tapasivat itselleen hengenheimolaisia, jotka antoivat heille "moraalista" kannatusta heidän "liberaalisissa" mielipiteissään.[40] Tähän suuntaan käyvä kehitys saavutti Kuopiossa huippunsa ja vei ratkaisukohtaukseen, joka kuitenkaan ei aiheutunut yksistään ruotsinmielisyydestä. Himbergillä oli näet myöskin se heikko puoli, että hän kiihtyessään ja varsinkin juotuansa ei enää tyytynyt sanoihin todistuskeinoina. Kun hän siten eri tiloissa oli esiintynyt kovin loukkaavasti, ei Vilholla ollut muuta neuvoa kuin ilmoittaa asia johtokunnalle Helsingissä. Tämä antoi hänelle oikeuden erottaa Himberg joko kohta taikka vuoden kuluttua umpeen, jos toverit suostuivat pitämään hänet seurassaan. Säälistä enemmistö oli taipuvainen jälkimäiseen vaihtopuoleen, mutta kun asia esitettiin Himbergille, tahtoi hän ylpeästi kohta erota, johon Vilho tietysti suostui. — "Tämä erottaminen on meille", Vilho mietiskeli tapauksen johdosta, "käytännölliseltä kannalta katsoen hyvin suuri vahinko, mutta vielä suurempi on voittomme kansalliselta kannalta. Etenkin näyttelijän pitää kaikesta sydämestään rakastaman ja kunnioittaman sitä kansaa, jonka palveluksessa hän on; sillä näytelmätaide ei ole kosmopoliitillinen; se on ihan arvoton, jos ei kansallinen henki sitä elähytä, kansan rakkaus sitä virvoita." — Siihen juttu ei kuitenkaan päättynyt. Kaupungissa alkoi huhuja käydä, kuinka Himbergiä oli teatterissa, sentähden muka että hän kerran oli uskaltanut laulaa ruotsalaisen laulun, kohdeltu niin pahoin, että hän oli pakotettu eroamaan seurueesta. Näin tulleena säälin esineeksi Himberg toimeenpani tanssi-iltaman saadakseen varoja millä lähteä paremmille maille. Kuopiosta hän lähti Savonlinnaan ja koetti sielläkin, vaikka turhaan, aikaansaada iltaman. Vihdoin saapui hän Helsinkiin ja loppu oli, että hän "katuvaisena lapsena" 8 p. marrask. otettiin takaisin teatteriin. Syynä tähän ei ollut se että hänet olisi huomattu viattomaksi, vaan toiselta puolen Bergbomin hyväsydämisyys, toiselta hänen kykeneväisyytensä pienempiin lauluosiin. — Tarpeetonta on meistä lähemmin kertoa mitä tästä tapahtumasta luettiin sisämaan lehdissä ja kuinka se tuskastutti kivuloista Vilhoa. Luonnollista on ettei se heikko puoli seurueen sisällisessä elämässä, josta olemme puhuneet, piankaan parantunut, olihan se teatterin pikkuyhteiskunnassa heijastus siitä mitä nähtiin isommassa sen ympärillä.
Viettäen kesänsä Helsingissä Bergbom-sisarukset niin sanoaksemme päivä päivältä seurasivat puheosaston tointa maaseudulla ja valmistivat mitä valmistettavaa oli lauluosaston jatkuvaa toimintaa varten. Tämän osaston jäsenten tuli syyskuun lopulla kokoontua Helsinkiin, jotta näytännöt voisivat alkaa lokakuun alusta. Siksi he saivat käyttää ja nauttia vapauttaan kukin mielensä mukaan.
Viimeisen Fra Diavolonäytännön jälkeen neidit Strömer olivat lähteneet Ouluun antaen matkalla laulajaisia Jyväskylässä ja Kokkolassa, jota vastoin Ericsson ja Bergholm olivat esiintyneet Turussa, Uudessakaupungissa ja Porissa, josta olivat matkustaneet Ruotsiin. Kaikkialla kohtasivat oopperan laulajattaret ja laulajat suurta suosiota, sillä heidän konserteissaan saivat maaseutulaisetkin jotain käsitystä siitä kauniista, josta sanomalehdet olivat niin innostuneesti puhuneet. Neidit Strömer antoivat sitte vielä kesäkuulla kaksi menestyksellistä konserttia Oulussa (toisessa oli 300 kuulijaa), sekä syyskuulla Turussa, Porvoossa ja Viipurissa. — Ericsson taasen kirjoittaa Bergbomille, että hän otti tuntia plastiikassa rva Martinin luona, joka sanoi että hän jo hyvin hoiti käsivarsiaan, mutta että hänen jalkansa vielä juonittelivat. Edelleen hän opetteli rooliaan Bellinin Normassa, joka ooppera oli määrätty esitettäväksi alkavalla näytäntökaudella. Lopuksi hän kertoo olleensa Antti Almbergin oppaana Tukholmassa ja nimittää itseään "fennomaaniksi". —
Edelliseen lisäämme seuraavat tiedot. Lydia Laguksesta, joka Wienissä harjotti opintoja rva Caroline Prucknerin johdolla, oli jo kevätpuolella tullut hyviä uutisia, hän oli menestyksellä laulanut eräässä kirkkojuhlassa ja opettajattaren toimeenpanemassa iltamassa.[41] Syksympänä mainitsivat sanomat kolme taiteilijanalkua lähteneen ulkomaille, jotka myöhemmin tulivat esiintymään suomalaisella laulunäyttämöllä. Ne olivat ylioppilas Bruno Holm, joka jo oli nauttinut erään italialaisen opettajan johtoa Pietarissa ja syyskuulla matkusti Italiaan, sekä ylioppilas N. Kiljander ja nti Mathilda Lagermarck, jotka molemmat opettelivat taidettaan Tukholmassa. — Vihdoin on tässä muistettava eräs teatteria lähellä oleva henkilö, nimittäin rva Raa, joka syyskuun 3 p. Kristianiassa vietti häitään norjalaisen kirjailijan Kristian Winterhjelmin kanssa. Suomalainen teatteriseurue lähetti silloin Kuopiosta seuraavan sähkösanoman morsiamelle: "Charlotte Raa, Suomalaisen teatterin jäsenet toivottavat Sinulle sydämellisesti onnea avioliittoosi. Kiitollisuudella muistelemme Sinua aina." —
Paitse Normaa — ja sitä ennenkin — oli Rossinin Parranajaja annettava ja oli sitä varten sopimus tehtyIda Basilierin ja Elis Dunckerinkanssa. — Ida Basilier, joka yhä oli oleskellut Tukholmassa koko viimeisenkin näytäntökauden esiintyen viidessä eri oopperassa (m.m. 16 kertaa Philinenä Mignonissa) ja loistavassa jäähyväiskonsertissa saaden vastaanottaa mitä lämpimimmät suosionosotukset yleisön puolelta, oli tällä aikaa vaihtanut kirjeitä Emilie Bergbomin kanssa ja usein julkilausunut halunsa palvella Suomalaista oopperaa. Toukokuulla hän oli lopullisesti sitoutunut vierailemaan Rosinana, lisäten siihen: "sydämestäni iloitsen saada laulaa ja puhua rakasta kieltämme näyttämöltä". Kesäkuun alkupuolella laulajatar matkusti Turun kautta Ouluun, syyspuoleen paluumatkallaan antaakseen konsertteja Vaasassa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Haminassa, Turussa ja vihdoin Helsingissä. — Elis Duncker jälleen oli jatkanut opintojaan Milanossa maestrojen Lampertin ja Vanuccin johdolla. Kirjeistä Bergbomille näkyy että tämä viime aikoina oli avustanut häntä rahalähetyksillä ja jo maaliskuulla Duncker oli luvannut esiintyä Figarona. Laulaja palasi kotimaahan heinäkuulla ja 17/9 hän ensi kerran (kahden vuoden päästä) antoi laulajaiset Helsingissä. Tästä konsertista, jossa avustajina esiintyivät Suomalaisen oopperan jäsenet, sanotaan Morgonbladetissa:
"Hra Elis Dunckerin laulajaiset eilen oli juhlahetki musiikinystäville. Kukkuroillaan täysi salonki tervehti hra Dunckeria sekä myötävaikuttavia taiteilijoita ensi hetkellä vilkkailla kättentaputuksilla, ja joka numeron jälkeen puhkesi yleisön ihastus ilmi uudistetuissa suosionosotuksissa. Ja hra Dunckerin yhtä teeskentelemätön kuin varma esitys kaikissa laulamissaan kappaleissa näytti todella kuinka etevässä koulussa hän oli kehittänyt kauniin ja sympaattisen äänensä. Enimmän viehättivät kenties Mattein romanssi ja ihmeen kaunis hengellinen sävelmä Gounodin Gresu Nazareno. Ne kaksi suomalaista kansanlaulua, jotka hra Duncker lauloi, olivat luullaksemme täällä uusia. — Että Lucian sekstetti, jonka neidit Strömer sekä hrat Ericsson, Achté ja Bergholm lauloivat, kuunneltiin suurimmalla ihastuksella, lienee tarpeetonta sanoa. Se synnytti mitä myrskyisimpiä kättentaputuksia ja bravohuutoja, jotka vaikenivat vasta kun ihana sävelteos toistettiin. — Konsertti jätti ylipäätään jälkeensä hienon ja aitomusikaalisen nautinnon vaikutelman."
Oopperanäytännöt alkoivat Ida Basilierin vierailulla — Arkadiassa, sillä kun Ruotsalaisen teatterin johtokunta, niinkuin ennen on mainittu, oli kieltänyt avata oviansa kansalliselle oopperalle, oli ollut pakko jälleen kääntyä myöntyväisempien venäläisten puoleen.Sevillan Parranajajaoli niin valmistettu, että laulajattaren ei tarvinnut odottaa, vaan annettiin ensimäinen näytäntö jo tiistaina 29/9 ja sitten vielä neljä peräkkäin (2, 3, 5 ja 6 p. lokak.) täpötäysille huoneille. Ensi iltaa sanotaan "uudeksi riemuhetkeksi kaikille, jotka nauttivat säveltaiteesta ja joille musiikin tulevaisuus maassamme on rakas". Ilolla tervehdittiin taiteilijatarta, jonka avulla ensi kerran [neljä vuotta varhemmin] oli voitu esittää ooppera suomenkielellä, ja kiitollisella ihastuksella tutustuttiin rakastettavaan Rosinaan, josta nähtiin kuinka erinomaisesti hän oli edistynyt sekä musikaalisessa että näyttämöllisessä suhteessa. Kättentaputukset ja kukat ja esiinhuudot ilmaisivat yleisön sydämelliset tunteet. Miespuoliset laulajat esiintyivät niinikään kaikella kunnialla ja varsinkin Elis Duncker — Figaro sai odottamattoman varmalla ja miellyttävällä laulullaan kuulijoitten suosion. — Morgonbladetin arvostelusta (nimimerkki **) otettakoon seuraava:
Ne vaikeudet, jotka semmoinen etelämaalainen sävelteos kuin Rossinin Sevillan Parranajaja luonnollisesti tarjoaa suomalaisille taiteilijoille, voitti ainakin yksi esiintyjä loistavalla tavalla. Nti Ida Basilierin Rosina on piirteiltään kenties enemmän ranskalainen kuin italialainen, mutta kaikissa tapauksissa erinomaisen kietova ilmiö. Hänen häikäisevä, loistava koloratuurinsa viehättää etupäässä suurta yleisöä; suurempiarvoisena pidämme kuitenkin säihkyvää suruttomuutta, jolla taiteilijatar täysin kourin sirottelee ympärilleen musikaalisia helmiään ja hohtokiviään. Laulukohtaukseen sovitettu ja lopussa uudistettu pintapuolinen, mutta siro Venzanovalssi herätti suosionmyrskyn. — Nti Basilierin jälkeen tuli suurin huomio hra Dunckerin osaksi. Tilapäinen pahoinvointi on estänyt hänen paksua, ytimekästä ääntänsä esiintymästä täydessä vapaudessaan, mutta hänen sympaattinen, yksityiskohdiltaan rikas esityksensä on hankkinut tälle Figarolle paljon ystäviä. Luullaksemme on hra Dunckerilla kuitenkin oleva kiitollisempi ura traagillisen oopperan kuin buffan alalla, sillä jälkimäinen vaatii sujuvampaa tekniikkaa kuin hänen omistamansa. — Hra Ericssonin kaunis ääni on ollut hyvin paikallaan niissä sulavissa sävelmissä, jotka kuuluvat Almavivan osaan. Joskus epätasaisella, mutta usein kevyellä koloratuurillaan laulaja tuotti yleisölle mieluisen yllätyksen. Näytteleminenkin oli entistä vapaampi. Sitä vastoin ei tempon jouduttaminen ole kadonnut. — Hra Bergholmin Bartholo näytti laulajan tavalliset ansiopuolet: yksityiskohtien huolellista suoritusta, äännännän varmuutta sekä myötätuntoa herättävää hyvänluontoisuutta esityksessä. Koomillisemmissa kohdissa oli väritys liian vaaleahko. — HraEmil Genetzin[42] kaunis, täyteläinen ääni oli sangen vaikuttava yhteislauluissa. Basilion päänumero, suuri 'parjaus-aaria', oli kumminkin jätetty pois, joten rooli oli muuttunut vähäpätöiseksi. — Vihdoin on huomioon otettava, että Richard Faltin nyt niinkuin ennenkin oli kokonaisuuden johtajana. Orkesteriin oli hänen onnistunut hankkia uusia voimia, ja kiitos olkoon taitavan, varman johdon se suoritti tehtävänsä aika tyydyttävästi. Ida Basilierin oli 7 p. lokak. lähteminen. Sentähden pidettiin hänelle maanantaina 5 p., näytännön jälkeen, läksijäiset, jossa tilaisuudessa professori Z. J. Cleve julkilausui kansalaisten kunnioituksen ja kiitollisuuden etevälle taiteilijattarelle. Seuraavana iltana hän viimeisessä näytännössä sai täysin määrin vastaanottaa suuremman yleisön lämpimiä tunteenilmaisuja. —
Samana päivänä kun "diva" lähti, Emilie Bergbom kirjoitti sisarelleen rva Heurlinille kirjeen, josta emme voi olla ottamatta seuraavaa:
"— — Parranajaja on mennyt ja mennyt suurella loistolla, viisi kertaa yhdessä viikossa! Aina täysille huoneille ja ylen mieltyneelle yleisölle, vaikka Wahlström ei tahdo myöntää, että ihastus nyt olisi verrattava Trubaduri-ihastukseen. Ida on ollut aivan ihastuttava: iloinen, ystävällinen ja rakastettava, niin että hän on voittanut kaikkien sydämet. Sitä paitse hän lauloi oivallisesti ja näytteli sievästi ja vilkkaasti. Kaikki muutkin olivat sangen hyviä, varsinkin Duncker. Hän liikkuu luontevasti ja hyvin ja on ulkonäöltään soma näyttämöllä; ikävä kyllä on hänen äänensä ollut vähän käheä, niin ettei se muuta kuin yhden ainoan kerran esiintynyt koko täyteläisyydessään ja kauneudessaan. Julman rasittava on tämä aika ollut, mutta kyllä teatterin henkinen voittokin on erinomainen, etenkin kun Ida ääneen ja hiljaa on julkilausunut tyytyväisyytensä sekä lupauksensa palata, kenties jo ensi keväänä laulaakseen yön kuningattaren osaa Taikahuilussa. En voi kertoa suuren teatterin ponnistuksia saada hänet esiintymään, vaikka vain yhden ainoan kerran ja laulamaan näytösten välillä, mutta onneksi hän oli lujamielinen. Emanuel[43] piti hänelle komeat aamupäivä-kahvit ja samppanjapäivälliset ja niissä oli rva Bolin, Elin Trapp y.m. julmasti käyneet hänen kimppuunsa ja koettaneet saada hänet uskomaan, että Kaarlo ei hituistakaan välitä itse taiteesta, vaan tarkoittaa kaikki yksistään kielikysymystä, ja hän käyttää taiteilijoita ainoastaan kuin nukkeja sen edistämiseksi".[44] —
"Kaiken tämän äärettömän puuhan keskellä olen ollut kovin levoton Kaarlon terveyden tähden: hän on ollut liiaksi rasitettu ja hermostunut, että hän useimmiten ei ole nukkunut kahtakaan tuntia yössä, vaan noussut ja pukeutunut ja kävellyt edestakaisin salissa. Eräänä yönä kääntyi hänen hermostumisensa niin vaikeaksi, että hän sai jonkunlaisen pyörtymyskohtauksen, jota seurasi kauhea levottomuus ja tuskantunto, niin että meidän keskellä yötä täytyi lähettää noutamaan lääkäriä. Onneksi hän nyt taas on melkoisesti voimissaan ja on nukkunut jotenkin hyvin, mutta oikein terve hän ei suinkaan ole. Hän oli jo heikko ennen Rääveliin lähtöänsä ja sen jälkeen on hänellä ollut kuulumattoman paljo puuhaa ja vaivaa. Therese [Hahl] on totta kyllä ollut erinomainen ja auttanut kaikessa missä on kyennyt; palvellut säestäjänä y.m., mutta hän onkin ollut Kaarlon ainoa turva." —
Lauluosaston varsinainen toimi syyskaudella oli määrätty tapahtuvaksi Turussa; mutta ennen lähtöä sinne annettiin kumminkin kaksi Trubaduri-näytäntöä pääkaupungissa, 16/10 ja 19/10. Kumpanakin iltana oli huone kukkuroillaan ja yleisön innostus samoin. Varsinkin toisella kerralla ilmaistiin ihastuksen ja erohetken tunteet myrskyisesti, ja kaikki saivat osansa. Erittäin mainittakoon, että yhteen Emmy Strömerille ojennettuun kukkakimppuun oli kätketty tiedonanto, että joukko hänen ystäviään ja ihailijoitaan pyysi saada yhteisesti lahjoittaa hänelle pianon muistoksi hänen heille tuottamastaan taidenautinnosta. Lopuksi yleisö huusi esiin orkesterinjohtajan Richard Faltinin ja koko yrityksen päällikön Kaarlo Bergbomin, ilmaistakseen heillekin kiitollisuuttaan.
Kaksi päivää tämän jälkeen kerrottiin sanomissa, että nti Emmy Strömer ja hra Achté olivat kihloissa.
Teatterin oloTurussa— puheosastokin oli myöhemmin sinne tuleva — kehittyi tällä kertaa sekä taloudellisesti että muutenkin yhtä vastukselliseksi kuin edellinen oli ollut myötäinen. Tilattavaksi tarjottiin 26 näytäntöä, nimittäin 18 lauluosaston, 6 puheosaston ja 2 sekanäytäntöä; tilauksen ulkopuolella olivat muun muassa kaikki sunnuntainäytännöt. Tämä oli liiaksi, sillä se sai leväperäiset ajattelemaan että "ennättäähän siellä käydä" ja lykkäämään käyntinsä päivä päivältä, viikko viikolta. Tähän tuli kaikenlaista odotettua ja odottamatonta lisäksi, niinkuin tapa on vastatuulen puhaltaessa. "Suomalaisella teatterilla on ollut kestettävänä vaikeita aikoja, vihollisia ulkopuolella, sairautta ja muita vastoinkäymisiä omassa piirissään", saattoi sentähden eräs asioihin perehtynyt turkulainen nainen oikeudenmukaisesti kirjoittaa. Tämä lämminsydäminen nainen, kamreerin rouva Augusta Landell, kertoi näet parissa kirjeessä teatterista ystävättärelleen nti Betty Elfvingille, joka silloin oleskeli jossain maaseudulla, ja hänen kertomukseensa nojaamme seuraavassa kun ei muita lähteitä mainita.
Näytännöt alkoivat Trubadurin esittämisellä kolme kertaa peräkkäin (4, 6 ja 8 p. marrask.). Ensi illasta Å. P. sanoo, että huone oli täysi ja vastaanotto lämmin. Mutta vaikka niinkin, oli orkesteri soittanut huonosti ja Byström johtanut vielä huonommin, eivätkä esiintyjätkään näytä olleen voimissaan. Toisissa näytännöissä oli vähä väkeä ja sekin laimeaa, niin että Trubaduri jätettiin sikseen. — Sitte tuli Sevillan Parranajajan vuoro, jossa Emmy Strömer oli esiintyvä Rosinana. Ooppera harjotettiin huolellisesti, Achté orkesterin johtajana, ja ensi näytäntö oli 13/11. Siitä Nervander antaa seuraavat tiedot:
"Eilen ilo vallitsi näyttämöllä ja salongissa. Rossinin iäti nuori, riemusta säihkyvä nerontuote valloitti kerrassaan yleisön ja mitä vilkkaimmilla suosionosotuksilla seurattiin kaikkien taiteilijain onnistunutta esitystä. Oli juhlapäivä suomalaiselle näyttämölle ja sen lukuisille täkäläisille ystäville. Saatiin nähdä yleisön suosikin, nti Emmy Strömerin, samalla menestyksellä millä hän ennen oli tulkinut traagilliset roolinsa, nyt luovan viehättävän, verrattoman raittiin ja miellyttävän kuvan iloisesta, kujeellisesta Rosinasta, saatiin tehdä ensimäinen tuttavuus hra Elis Dunckerin kanssa, joka Figarona jo ensi esiintymisellään ja aariallaan vaikutti erittäin edullisesti yleisöön, ja vihdoin huomattiin ilolla, että hrat Bergholm, Ericsson ja Genetz esittivät muut pääosat draamallisestikin odottamattoman hyvin. Väärin olisi kieltää orkesteriltakaan suoraa tunnustusta, se kun hra Achtén johtamana täytti tehtävänsä tavalla, jota harvat olisivat voineet aavistaa. — — Kaikesta päättäen oli näytännöllä suuri ja, lisätkäämme, ansaittu menestys."
Valitettavasti menestys pitkiksi ajoiksi pysähtyi siihen. Kuulkaamme mitä rva Landell kertoo Parranajaja-näytännöistä:
Ensi iltana "oli huone täynnä ja yleisö innostunut. Dunckerin luonteva näytteleminen ja miellyttävä esiintymistapa viehätti suuresti, Emmy oli mitä rakastettavin Rosina, joskaan ei niin keimaileva ja vallaton kuin moni olisi toivonut, mutta kaikista paras oli Bergholm Bartholona, hän lauloi ja esiintyi niin täydellisesti kuin suinkin voitiin toivoa ja jokainen myönsi sen paitse Åbo Underrättelser, joka ei katsonut oopperan ansaitsevan mainitsemistakaan. Toisena iltana [15/11] oli huone vain puolillaan. Oli tietysti katsottu lehdestä mitä oli tarjona, ja kun ei siinä nähty sanaakaan, arveltiin ettei kannattanut vaivata itseänsä. Kolmantena iltana, kun huhu oli levinnyt että kuitenkin oli syytä käydä kuulemassa, olivat piletit melkein loppuun myydyt, mutta silloin Dunckerin ääni tuli käheäksi, ja kaksi näytäntöpäivää menetettiin hänen tähtensä. Sunnuntaina oli sitte näyteltävä, ja vielä ehtoolla myytiin pilettejä; silloin tulee sana, että Emmy on sairas eikä voi esiintyä. Poliiseja asetetaan sisäänkäytävän eteen ja torille ilmoittamaan tulijoille, että näytäntö oli lykätty maanantai-illaksi, ja maanantaina taasen saadaan kuulla että se on vasta tiistaina. Silloin [24/11] se olikin, mutta edestakaisin houkuteltu yleisö oli väsynyt, niin että kaksi seuraavaa kertaa [27/11 ja 29/11] laulettiin hyvin harvalle salongille. Kuudes näytäntö oli jälleen lykättävä Ericssonin äänen käheyden tähden, ja silloin oli Rönnbäckin mielestä sopiva hetki tullut kirjoittaa: 'Italialainen ooppera kärsii ilmanalastamme, hra Ericsson on vilustunut, syystä kun harvalukuinen yleisö ei ole voinut lämmittää teatteria'. Siihen ilkkuvaan tapaan hän kirjoitti, eikä hänellä ollut muuta sanottavaa Suomalaisesta teatterista. Kuinka olinkaan vihainen; jos minulla olisi ollut tuhat suuta, millä viheltää hänet ulos teatterista! Mutta onneksi hän ei tullut, kun Parranajaja annettiin viimeisen kerran [8/12], vaan Edelsköld istui hänen paikallaan, sen jälkeen istuakseen oikeutta kotimaisten taiteilijaparkojen yli. Ja kun Parranajajan näytteleminen oli lakkautettu, silloin tuli kritiikki Å. U:ssä palauttaakseen järkiinsä ne, joita liiallinen ihastus vaivasi, ja kiinnittääkseen huomion siihen, että Bartholo oli liian hoikka ja Figaro liian paksu, että Emmy esiintyi roolissa, joka ei ollut sopusoinnussa hänen luonnonlaatunsa kanssa j.n.e., j.n.e. oikeassa tuomiontapaisessa tyylissä. Se oli kumminkin nyt yhdentekevää, sillä oopperaa ei voitu enää näytellä, kun Genetz oli matkustanut pois." —
Todistukseksi että Turussa kuitenkin oli niitä, jotka osasivat antaa arvoa näille näytännöille, jotka toimeenpantiin niin tavattoman vastuksellisissa oloissa, otamme tähän Nervanderin lämpimästi ja kauniisti kirjoitetusta arvostelusta sattuvia huomautuksia ja kohtia.
Ylipäätään sanotaan esityksestä, että taiteilijat pyytämättä jäljitellä maailmankuuluja suuruuksia ovat yksistään luottaen innostukseensa teeskentelemättä antaneet mitä heidän vallassaan oli ja siten säilyttämällä eurooppalaisen perusvärin ja hetkeäkään luopumatta taiteellisuuden kannasta hyvässä merkityksessä kansallistuttaneet beaumarchaislaiset tyypit. Yritys on yksi niitä monia, rohkeita ja mieltäkiinnittäviä, joihin nuori Suomalainen teatteri on näyttänyt pystyvänsä. Duncker, ainoa esiintyjistä joka on tutkinut taidettaan laulun kotimaassa, osottaa italialaisilta oppineensa liikunnoilla säestämään esitystään, mutta hän tekee sen samalla kiitettävällä maltillisuudella, jolla hän yleensä näyttelee osaansa ja joka parhaiten todistaa hänellä olevan näyttämöllistä katsomusta. Jos hän esiintyisi etelämaisesti eloisammin, on tuskin epäiltävää että taiteellinen tasapaino häiriintyisi; Figaro on niitä osia, joissa taiteilija vain aikaa voittaen kypsyy. Hänen hieno, siro ja kuitenkin perin rehellinen esityksensä kirjekohtauksessa Rosinan kanssa toisessa sekä kenties etupäässä hänen oivallinen, lämmin käsityksensä viime näytöksen ryöstökohtauksessa tekisivät kaikkialla mitä parhaimman vaikutuksen. Siinä välkähtää Figaron päivänpaisteinen, iloinen sydän esiin loistolla, joka ennustaa tositaiteilijaa. Puhekohdissa hänen suomenkielensä soi niin somasti, että hänen huoliteltu ja miellyttävä puhetapansa kelpaisi malliksi näyttämöllemme. — Emmy Strömerin Rosinaa arvostelija sanoo onnistuneeksi harjotelmaksi hänen taiteelleen vieraalla alalla. Hänen Rosinansa on kerrassaan itsenäinen luoma: nuori tyttö, täynnä suloa, mutta "omapäinen", joka ei välitä espanjalaisesta manttiljastaan eikä etelämaisesta hehkustaan. Erinomaisen viehättävä on nti Strömer kirjekohtauksessa ja Bartholon laulaessa suurta aariaansa on hänen kasvojensa eleily hämmästyttävän onnistunut. Tarpeetonta on lisätä että taiteilijattaren ihana ääni nyt niinkuin aina on ihastuttanut yleisöä. Kauneimmin se esiintyy suurissa yhteislaulukohdissa, joissa hänen laulunsa ihmeen kirkkaana ja voimakkaana virtaa äänijoukkoon antaen sille loistoa ja väriä. — Vilpitön tunnustus annetaan Bergholmille ja Ericssonillekin. Edellinen on koomillinen, joskin suurempi määrä huumoria ja enempi lemmenintoa olisi paikallaan, ja laulaa vaikuttavasti; jälkimäinen taas on huomattavasti edistynyt. — Genetzillä vihdoin on hyvä ääni, musikaalinen esitys ja näyttämöllisiä lahjoja. Kolmannessa näytännössä laulaja yllätti yleisöä laulamalla siihen asti poisjätetyn parjausaarian ja esitti hän sen sangen draamallisesti. Parranajaja-näytäntöjen jälkeen hän lähtee ulkomaille harjottamaan lauluopintoja.
Vähä vaille neljä viikkoa oli Parranajajaa näytelty ja samalla aikaa ahkerasti harjotettu BellininNormaa, jonka ensi ilta oli 16/12 ja joka sen jälkeen vielä esitettiin kolme kertaa (18, 20 ja 22 p.) ennen joulua. Å. P:n mukaan tämä ooppera vastaanotettiin "kenties vilkkaammilla suosionosotuksilla" kuin yksikään edellisistä, ja erittäin mainitaan toista näytäntöä "nuoren näyttämömme kunniapäiväksi". Emmy Strömer, jolla Normana oli hänelle täysin sopiva tehtävä, oli mitä innostuneimpien kunnianosotusten esineenä ja huudettiin esiin seitsemän kertaa. Oopperan näyttämöllejärjestelyäkin kiitetään huolelliseksi ja oli dekoratsionimaalari K. K. Hellstén (silloin Turussa asuva, myöhemmin Helsinkiin muuttanut) sitä varten maalannut uusia koristuksia. — Rva Landell sanoo kumminkin näistä ensimäisistä Normanäytännöistä, "etteivät nekään voineet herättää samaa innostusta kuin Trubaduri mennä vuonna, ja kuitenkin on Emmy niin suloinen ja viehättävä, että häntä kannattaa sekä nähdä että kuulla. Mutta täälläkin on niitä, jotka eivät jalallaankaan astu Suomalaiseen teatteriin ja toisia, niiden joukossa [laulajatar, rva] Emma Engdahl, jotka muka eivät tahdo nähdä Normaa sentähden, että he ennen ovat nähneet sen annettuna niin paljo paremmin(!)"
Mainittujen näytäntöjen jälkeen lauluosasto vaikeni pariksi viikoksi ja sijaan astui puheosasto, joka jouluksi oli saapunut Turkuun. — Täydentääksemme kertomuksemme syyskauden teatteritoimesta katsokaamme nyt mitä jälkimäinen oli kokenut Kuopiossa olonsa jälkeen.
Kuopiosta oli seurue siirtynytSavonlinnaan, johon tultiin 2/10 parhaaseen markkina-aikaan. "Ikävältä tuntuu", Vilho kirjoittaa, "alkaa näytellä täällä. Ei mitään ole järjestetty. Teatterissa ei ole muita koristuksia kuin huonosti maalattu metsä ja tavallisesta tapettipaperista tehty huone; teatterisalin permanto on vallan likainen; katsojille ei ole istuimia.[45] Ja kuitenkin kirjoitin noin neljä viikkoa sitten tulostamme, pyytäen niitä ja niitä dekoratsioneja. Mutta nyt ei muu auta kuin 'help your self!' Kaupungissa ei näy olevan yhteishenkeä. — Suomalaiset nukkuvat, ruotsinmieliset puuhaavat etenkin ravintoloissa." Käyttääkseen markkina-aikaa teatterin hyväksi Vilho tarmokkaasti määräsi näytäntöjä annettavaksi neljä iltaa peräkkäin (4-7 p. lokak.): kaksi pikkukappaleista kokoonpantua ohjelmaa ja kaksi kertaa Viuluniekka, joka näytelmä toisena iltana tuotti koko 434 mk. Kuvaavaa on, että tänä viimemainittuna iltana oli teatterin ravintolassa "muutamia ruotsalaista sivistystä harrastavia herroja" jotka lauloivat laulujaan, niin että joka kerta kun ovesta kuljettiin, kuului laulu saliin! Sitte seurasi kolmen päivän päästä Jeppe Niilonpoika, mutta komedia, jota Kuopiossa oli suuresti suosittu, ei kelvannut Savonlinnassa. "Niin sanottua fiinimpää väkeä ei ollut juuri ollenkaan; kappale oli muka 'raaka', oikein 'häpeä' suomalaiselle teatterille! Sen kuulin jo ennen näytäntöä. Sitä paitse oli näytelmä jo ennen esitetty täällä. Koska? Vuonna 1864 tai 1865!" — Samassa kirjeessä Vilho tekee huomautuksen, joka koskee kiertomatkoja yleensä:
"Nämä pienet näyttämöt ovat meille turmiollisia. Sen verran kun edistymme ja vaurastumme suurilla näyttämöillä, sen verran teemme taka-askeleita pienillä. Mikä hirveä erotus Kuopion ja tämän näyttämön välillä. Kiitettäköön vain ruotsalaisten suurta tekniikkaa siellä suuressa kiviteatterissa, mutta koettakoot näytellä esim. Savonlinnan näyttämöllä, ja minä en maksa viittä penniä heidän tekniikastaan. Ennen astuin siinä tai siinä kohtauksessa esim. kolme askelta eteenpäin, sivulle tai taaksepäin, nyt saan tyytyä yhteen askeleeseen, vieläpä pysyä paikallani kuin naulattu. Liikunnot, ääni, kaikki on sovellutettava näyttämön laatuun. Kuljeksivan teatterin on paljo vaikeampi edistyä kuin paikallaan pysyväisen. Pienet näyttämöt ovat paljo haitallisemmat kuin pienet arvostelijat. — Melkein yhtä vaikea on muuttaa suurelle näyttämölle, jos enemmän aikaa on näytellyt pienellä. Kaikkien teatterein pitäisi oleman niin yhdenkokoiset kuin mahdollista."
Kaikkiaan annettiin Savonlinnassa 11 näytäntöä. Ohjelmistosta lisäämme vain, että Tuokon suomentama K. Tóthin 1-näytöksinen laulunäytelmäMustalainen, A. Lundahl Petinä, oli uusi ja herätti yleistä mieltymystä sekä että viimeksi, 23/10 ja 25/10 näyteltiin Preciosa. Tästä Vilho kirjoittaa: "Köörit käy hyvin; rva Emilie Korhonen säestää ja hyvästi; [nti] Savolainen Viarda. Olen korottanut istumapaikkain hinnan 50 ja seisomapaikkojen 25 pennillä, syystä että savonlinnalaiset jo aikoja sitte rupesivat säästämään itseään Preciosaan".[46]
Savonlinnasta oli seurueen muuttaminen Hämeenlinnaan. Se oli näyttelijöille hyvin vastenmielistä, sillä heidän mielestään oli yleisö siellä kuivakiskoisempi kuin missään muualla. Mieluummin olisi lähdetty Tampereelle; mutta kun tietenkin teatterisali jo oli vuokrattu, ei Vilhon muistutukset muuttaneet asiaa. Aika olikin jo erota Savonlinnasta, jos mieli päästä vesitse Lappeenrantaan. Vilho vuokrasi siis 100:sta markasta laivan, joka sitte kun kaupunkilaiset edellisenä iltana olivat pitäneet seurueelle rattoisat läksijäiset Shatalovan ravintolassa, 27/10 vei teatterijoukon kaikkineen päivineen Saimaan vesien etelärantaan. Siten säästyi sekä aikaa että rahaa. — Ilmisaattaaksemme mitä kaikkia huolia kiertävän teatteriseurueen johtajalla saattoi olla, otettakoon Vilhon kirjeistä sekin tieto, että Lundahlin herrasväki Savonlinnassa oli saanut perillisen, jota pidettiin liian hentona liittymään matkaan. Perhe tahtoi sen vuoksi jäädä jälkeen, vaikka talven läheisyyskin pelotti. Samassa mainittakoon toinenkin seikka, joka vielä oli salaisuus, mutta josta Bergbom sai tiedon seurueen tultua Hämeenlinnaan. Nti Hilda Heerman oli Savonlinnassa tehnyt tuttavuutta insinööri R. Munsterhjelmin kanssa ja siitä oli seurauksena kihlaus ja avioliitto, joka vei teatterilta lupaavan näyttelijättären alun. Tämänlaisia ryöstöjä täytyi teatterin vastaisuudessa monesti kärsiä, mutta ei ole tiettynä, että ne huolet, joita tämmöiset tapahtumat olivat omansa tuottamaan teatterin johtajalle, olisivat vähääkään painaneet neitokaisten mieliä.
Teatterin alkutointaHämeenlinnassahäiritsi Lundahlien ja nti Heermanin viipyminen Savonlinnassa. Mutta ylipäätään oli menestys parempi kuin oli osattu odottaa ja arvattavasti sentähden oltiin siellä lähes kaksi kuukautta. Kumminkin Vilho tekee seuraavan huomautuksen, kun Marianne toisella kerralla sai vähä väkeä: "Kaupungin 'noblessi' halveksii meitä, eivätkä suomalaiset ole tarpeeksi varakkaita nähdäkseen samaa näytelmää useammin. Ei Hämeenlinnan ympäristöönkään ole luottamista. Kuinka toisin onkaan Itä-Suomessa!" — Näytäntöjä annettiin 19, joista ensimäinen 1/11 ja viimeinen 18/12. Ohjelmisto oli pääasiassa sama kuin Kuopiossa, paitse seuraavia uusia kappaleita, jotka vähitellen Vilhon johtaessa olivat valmistuneet: Bayardin 1-näytöksinen huvinäytelmäHaapaniemen hanhenpoikaja Halmin samanlaatuinenToinen tai toinen naimaan(molemmat 26/11). Z. Topeliuksen tekemä, Suonion suomentama 1-näytöksinen näytelmäAnna Skrifvars(alkunimi "Brita Skrifvars", 28/11); sekä Törmäsen ("Vieno") kääntämä, Mélesvillen kirjoittama 2-näytöksinen laulunäytelmäKultaristi(16/12). Tavaksi oli näet otettu ensin esittää uusia näytelmiä maaseutukaupungeissa, jotta näyttelijät olisivat varmempia esiintyessään pääkaupungissa, jossa tietysti vaatimukset olivat suuremmat. — Ohjelmiston vanhemmista kappaleista tuo soma Ensi lempi ei pystynyt yleisöön; "näytelmä on muuten", Vilho sanoo, "liian psykoloogisesti hieno nuorille näyttelijöille". Ei Mustalaisestakaan pidetty niinkuin Savonlinnassa; sitä vastoin Ainoa hetki [jonka tekijä rva Th. Hahnsson oli teatterin toimeliaimpia ystäviä Hämeenlinnassa] miellytti enemmän kuin Gringoire. Kihlaus oli täälläkin hyvä, niinkuin aina; ja Yhdistysjuhla oli kovasti mieleen, n.s. ymmärtäväistenkin — kumminkaan ei näytteleminen sujunut tasaisesti. Anna Skrifvars, Z. Topeliuksen luonnekuvaus Pohjanmaan ruotsalaisesta kansasta, jonka nimirooli oli uskottu rva Aspegrenille, ei näy ensi kerralla herättäneen suurempaa huomiota.[47]
Tämä Hämeenlinnassa olo on muita merkillisempi sentähden, että silloin seurueeseen liittyi myöhemmin niin kuuluisaksi tullut näyttelijättäremmeIda Aalberg. Annamme tässä taiteilijattarelta itseltään ja muilta[48] saamiamme tietoja hänen kotioloistaan ja kuinka hän ohjautui uralle, jota varten lempeä luonto oli varustanut hänet mitä runsaimmilla lahjoilla. Nti Aalberg on syntynyt 3/12 1858 ja kasvanut Janakkalan Leppäkoskella.[49] Kodin pääkieli oli suomi, mutta ruotsiakin osattiin, ja ruotsinkielinen oli tietysti se yksityisopetus, jota Ida (ensin käytyään 3 vuotta koulua Helsingissä) sai läheisyydessä asuvilta nti Mickwitziltä ja rva Selma Qvistiltä. Ensimäisen hämärän aavistuksen teatterista sai kasvava tyttö äitinsä maitokamarissa, jonka seiniin tämä oli liisteröinyt ruotsinkielisiä sanomia. Niissä hän näki teatteriohjelmia henkilöluetteloineen, joissa muun muassa mainittiin hra ja rva Raa kuninkaana ja kuningattarena. Se herätti tytön mielessä outoja unelmia. Tapahtui sitte Suomalaisen teatterin perustaminen ja toukokuulla 1873 se ensi kerran tuli Hämeenlinnaan. Ida taivutti silloin äitinsä tulemaan hänen kanssaan kaupunkiin katsomaan tuota ihmettä ja he näkivät yhdessä ensimäisen näytännön, jossa Viuluniekka esitettiin. Ymmärrettävästi tyttäressä kytevä halu teatteriin tästä kiihtyi, mutta vanhemmat olivat taipumattomia, sillä varsinkin äidillä oli heränneissä yleinen käsitys teatterista, että se oli turmeluksen portti ja pesä, ja hän rukoili Jumalaa varjelemaan tytärtään joutumasta sinne. Seuraavana vuonna kun Ida Aalberg oli täyttänyt 15 vuotta, toimeenpantiin paikkakunnalla seuranäytäntö Helsingin suomalaisen alkeisopiston ja kansakoulun kirjaston hyväksi. Puuhaajat olivat parhaasta päästä ylioppilaita, joilla oli tapana viettää joululomansa Janakkalassa, ja ne pyysivät nti Aalbergia avustamaan. Näyteltävä oli Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Silmänkääntäjä ja piian rooli kummassakin jälkimäisessä kappaleessa tarjottiin tulevalle "tragédiennelle".[50] Tietysti hän suostui, mutta odottamaton pyynti aiheutti semmoisen mielenliikutuksen, että hän ei saanut unta koko ensi yönä. Näytteleminen luonnistui hyvin ja sen jälkeen hän vielä samana vuonna esiintyi kahdessa seuranäytännössä, teatteriunelmien kiihtymistään kiihtyessä. Viimeinen näitä näytäntöjä sattui tuskin viikkoa ennen kuin teatteri uudestaan alkoi antaa näytäntöjä Hämeenlinnassa, ja se veti häntä puoleensa semmoisella voimalla, että hän voimatta malttaa mieltänsä rohkeasti ratkaisi kysymyksen elämäntiestään. Eräänä päivänä vanhempien ollessa poissa kotoa hän itkien sanoi hyvästi hämmästyneille pikku veljilleen ja lähti omin luvin Hämeenlinnaan. Siellä hän meni Vilhon luokse ja tarjoutui teatteriin. Vilho neuvoi häntä käymään Helsingissä tohtori Bergbomilla ja sinne hän kohta matkustikin kotinsa ohitse. Tohtori ja nti Bergbom vastaanottivat hänet ystävällisesti, ja kun edellinen oli antanut hänen lukea ja lausua ääneen, hänet hyväksyttiin otettavaksi teatteriin. Helsingistä hän jälleen palasi Hämeenlinnaan jäädäkseen sinne seurueen jäsenenä. Luonnollistahan on, että pikku karkulainen Bergbom-sisaruksilta salasi, kuinka hän oli kodistaan eronnut sekä että hänellä ei ollut omia varoja. Niin oli todellakin laita. Kodista hän ei voinut pyytää eikä odottaa mitään, sillä siellä häntä pidettiin ijäksi menneenä ja vasta vuosien päästä hän uskalsi sinne palata. Näin ollen hän pienellä palkallaan kenenkään tietämättä kärsi suurta puutetta, ei ainoastaan ensi aikoina kotimaassa, vaan ensimäisellä ulkomaanmatkallaankin. Ei hän myöskään ennen tätä matkaa saanut muuta opetusta kuin mitä yhteisissä harjotuksissa ja kokeneempien esimerkistä liikeni; palava halu ja tarve oppia pysyi vain muuttumatta. Porissa hän sattumalta tutustui erääseen merikapteenin tyttäreen, joka opetti hänelle saksaa, ja niin hän valmistui ensimäiselle opintomatkalleen.
Hämeenlinnasta puheosasto matkusti Turkuun, jossa se vietti joulunsa ja oli näyttelevä lauluosaston rinnalla.
* * * * *
Kummassakin edellisessä luvussa olemme vuodenvaihteella hetkeksi keskeyttäneet näytäntöjen loppumattoman jonon puhuaksemme muustakin, ja nytkin on aihetta tehdä samoin. Koska ulkomaalaisen arvostelu oloistamme on mieltäkiinnittävä ja valaiseva, mikäli se näet nojaa puolueettomaan ja ymmärtävään asiantuntemukseen, katsomme olevan syytä ottaa tähän pääkohdat eräästä kirjeestä Tukholman Nya Dagligt Allehanda lehdessä, jossa Helsingin teatterioloja käsitellään.
"Se innostus, joka Suomessa on kohdistunut teatteriin, on yksi monista nuoren kansan kevättunteitten ilmaisuista. — Vaikka suomalaisen pääkaupungin yleisö ylipäätään — luonnollisesti fennomaaneja lukuunottamatta — pitää Helsingin ruotsalaista teatteria kansallisasiana, ovat kuitenkin kaikki harrastukset näyttämöllä kotiuduttaa suomalais-ruotsalaista murretta osottautuneet turhiksi, ja nyt on luovuttu kaikista teatterikoulu-kokeiluista y.m. Lahjakkaille ruotsalaisille näyttelijöille tämä teatteri suo edullisemman kehityskoulun kuin heillä kotimaassa on tarjona. Syystä voi epäillä olisiko mikään ruotsalainen näyttämö voinut antaa Fritiof Raalle korkeamman kutsumuksen kuin sen, jonka hän täytti Suomessa, ja varmaa on ettei yksikään samanaikuinen taiteilija Ruotsissa ole saanut semmoista kiitollisuuden osotetta kuin se muistopatsas, joka Helsingin hautausmaalla näyttää paikan, missä elämän myrskyissä haaksirikkoon joutunut taiteilija on löytänyt sataman." — "Oopperanäyttämökin on muodostumaisillaan Helsingin ruotsalaisessa teatterissa. Noita-ampuja, jonka lähinnä ennen olin nähnyt Milanon La Scala teatterissa, annettiin mielestäni paremmin Suomessa. Tämä ei merkitse niin paljo kuin kuulostaa, mutta ei aivan vähääkään. Mitä italialaisilla oli enemmän tekniikkaa ja totuntataitoa, puuttui heiltä henkeä ja kunnioitusta tehtävää kohtaan." Synnyltään suomalainen nti Liljeroos, joka on harjottanut lauluopinnolta Tukholmassa "voitti ehdottomasti yleisön myötätuntoisuuden teeskentelemättömyydellään ja sydämmellisyydellään", ja semmoisen tunnelman vallitessa ei kielletä sitä anteeksiantoa, jota vasta-alkaja aina vaatii.
"Sata vuotta on kulunut siitä kun Kustaa III oopperan avulla kotiudutti ruotsinkielen näyttämöllä, jonka oli rakentanut kotimaisille runottarille. Samanlaatuinen ajatus on herättänyt nykyaikaiset harrastukset suomalaisen oopperan aikaansaamiseksi Suomessa. Tällä ei tarkoiteta Helsingin ruotsalaisen teatterin lauluosastoa, josta on puhuttu, vaansuomalaistateatteria, joka laulaa oopperaa suomenkielellä."
"Saattaa ehkä näyttää siltä kuin olisi suomalainen ooppera suomenkielen nykyisellä kehitysasteella jotakin kerrassaan merkityksetöntä ja humbuugintapaista, ja monet ovatkin ne muutoin lämpimät isänmaanystävät fennomaanisen puolueen ulkopuolella, jotka ovat sitä mieltä, että se tarmo, joka on yrityksen synnyttänyt, ja että ne taiteelliset voimat, jotka siinä myötävaikuttavat, olisivat ansainneet paremman päämäärän. Mutta eiköhän semmoinen käsitystapa ole sangen pintapuolinen ja eiköhän juuri se ennakkoluuloinen epäilys, jolla yritystä kohdellaan, itsessään ole jotakin, jonka voittaminen merkitsee paljo ja johon semmoinen harrastus pyrkii."
"Suomenkielen laulettavaisuus on kaikkien epäilyksien yläpuolella ja on melkein tullut sananparreksi. Todistaakseen arvoansa ja kelpaavaisuuttaan kielen ei tarvitse viitataIl Trovatorensuomennokseen. Mutta ne jotka luulevat, että nuorella suomalaisella kieliharrastuksella on ainoa tehtävänsä kansakoulussa sen vuoksi että se on tärkein, jättävät huomaamatta, että jos kerran yksi elon ilmaisu lähtee todellisesta sisällisestä elämästä, niin on tämä elämä ilmaantuva kaikenpuolisesti, ja niille, jotka innostuksella harrastavat tätä päämäärää, ei suinkaan ole merkityksetöntä että he omalla kielellään laulavat sävelteoksen, joka on koko sivistyneen maailman oma." —
"Se näytäntö, jolla suomalainen oopperaseurue viime lokakuun keskivaiheilla erosi Helsingissä (seurue lähti silloin Turkuun), oli yksi mieltäkiinnittävimpiä mitä koskaan taikka missään olen kokenut. Että kokonaisuus tuntui erittäin onnistuneelta seuranäytännöltä, ei voi kummastuttaa eikä häiritä sitä, jolla on jonkunlainen vaisto mitata kutakin asiaa sen oikealla mittapuulla. Näyteltiin Trubaduri, joka erittäin hyvin näyttää soveltuvan lahjakkaille dilettanteille, koska ei kukaan tosi musiikinystävä voi pitää yhteisnäyttelemistä siinä kovin tärkeänä. Näissä oloissa on hyvin paljo voida useimpiin rooleihin nähden suoda tunnustusta sangen onnistuneille harrastuksille; mutta enemmän kuin paljo on semmoisessa ympäristössä voida tervehtiä yhtä tositaiteilijatarta 'Jumalan armosta'. Nti Emmy Strömer, seurueen 'primadonna assoluta', joka esitti Leonoran osan, oli tuota oikeaa, jaloa metallia, jota joskus tapaa paljon teatterikullan joukosta, eikä suinkaan aina niissä, jotka muodin oikku on tehnyt auktoriteettiuskon yksinkertaisen jumaloimisen esineiksi, vaan sattumalta nimettömänä ja huomaamattomana jossakin maailman sopukassa. Missä italialaisessa teatterissa tahansa voi kohdata primadonnan, joka melko suuremmalla erehtymättömyydellä suorittaa Verdilaulun stereotyyppisesti kehitettyjä lausunto- ja säveltehoja; mutta en missään teatterissa ole kuullut Leonoran osaa ja tuskin ylipäätään mitään osaa esitettävän voimakkaammalla ja välittömämmällä draamallismusikaalisella innostuksella. Huolimatta gallopadipoljennosta tuntui minusta tositeossa ensi kerran, että Leonora oli juonut myrkkyä ja vapaaehtoisesti meni kuolemaan armaansa tähden. Ja tähän mahtavaan traagilliseen intomieleen yhdistyy nti Strömerissä suuri ja helkkyvä ääni sekä miellyttävä ja valtavasti vaikuttava teatterihaamu."
"Nti Strömer, joka on harjottanut opintoja Parisissa, osottaa saaneensa hyvän, joskaan ei täysin loppuun saatetun koulutuksen. Kuulee usein valitettavan, että niin lahjakas laulajatar uhrautuu suomalaiselle teatterille ja menee hukkaan maailmalta. Minä liityn ehdottomasti niihin, jotka Suomessa arvioivat hänen taidettaan toisen, paljo korkeamman vaihtoarvon mukaan kuin sen, jonka mukaan se määrättäisiin maailmanmarkkinoilla, ja luulen, että nekin, jotka perusjohteellisesti eivät tahdo yhtyä tähän, eivät voi olla vastaanottamatta tärkeäarvoista vaikutusta siitä tavasta, millä nti Strömer on kohottanut suomenkielen myötävaikuttamaan todella suuremmoiseen näyttämölliseen tekoon."
"Mainitussa jäähyväisnäytännössä oli yleisön innostus rajaton, eikä esiinhuudoista tahtonut loppua tulla. Viimeksi huudettiin useat kerrat esiin tri Kaarlo Bergbom, yrityksen tarmokas alkuunpanija. Kaikesta sydämestäni yhdyin tähän suosionosotukseen." —
Niin kirjoittaa ulkomaalainen, joka tyynellä, harkitulla esityksellään herättää meissä kunnioitusta; hänkin todistaa Emmy Strömerin taiteen suuruutta ja tenhovoimaa ja tunnustaa kuinka se innostus, joka elähytti teatteriamme ja sen yleisöä, oli mukaansa tempaava. — Kirjoituksesta näemme muutoin, että Ruotsalaisellakin teatterilla nyt oli lauluosastonsa, niinkuin eräät sen ystävät kevätpuolella olivat vaatineet. Eikä ollut mikään salaisuus, että yritys oli tähdätty suomalaista oopperaa vastaan. Muutamassa poleemisessa kirjoituksessa L. M(echeliniä) vastaan A. M(eurman) Morgonbladetissa (6/11 1874) repäisevällä tavallaan koskettelee asiaa: "Valtio uhraa useina vuosina musiikin ja draamallisen taiteen edistämiseksi 24,000 mk; yksityiset antavat vielä lisää. Mitä sillä aikaansaadaan? Palkataan varojen mukaan näyttelijöitä Ruotsista. Silloin eräs tarmokas mies luo — tyhjästä, saattaisi sanoa, — kotimaisen oopperan, jonka sanotaan tyydyttävän suuriakin vaatimuksia. Vasta nyt herätään toisella puolella — ei uutta luodakseen, vaan alas repiäkseen — tuotetaan maahan muutamia musikaalisen akatemian oppilaita, ja niin on heilläkin ooppera. 'Kun ukko hakkasi itselleen akkunan, niin akka teki samoin'!" — Samaan aikaan kun suomalaisella näyttämöllä esitettiin Parranajaja, näyteltiin ruotsalaisella Noita-ampuja; mutta kun suomalainen lauluosasto oli muuttanut Turkuun, silloin annettiin Uudessa teatterissa puhenäytelmiä — uutta oopperaa, Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästystä, harjotettiin kevääksi, jolloin suomalainen seurue oli palaava antaakseen oopperanäytäntöjä Arkadiassa! Niin oli kilpajuoksu käymässä. Tietysti oli siitä vahinkoa Suomalaiselle teatterille, mutta kostuiko Ruotsalainen? Ei suinkaan. Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistyksen kokouksessa näet ilmoitettiin, että asiat eivät olleet entisestä parantuneet, vaan päin vastoin. "Syyttää johtokuntaa tästä", lausuu eräs 'Uuden teatterin osakas' (Mbl. 16/2) "on meistä väärin. Unohdetaan kokonaan, että nykyinen johtokunta voimakkaan, etupäässä Vikingenin ajaman mielipiteen vaikutuksesta päätti à tout prix perustaa oopperan, joka voisi, jollei kilpailla Suomalaisen kanssa, kumminkin tehdä sille haittaa. Että yritys on ollut haitaksi teatterille itsellensä lienee nyt, liian myöhään, huomattu. Sillä selvää kai on, että oopperaosasto on tuottanut tappiota koko teatteriyritykselle." Kirjoittaja neuvoo luopumaan oopperapuuhista ja puoltaa O. Donnerin vuotta ennen tekemää ehdotusta, että Ruotsalainen ja Suomalainen näyttämö ryhtyisivät yhteistyöhön; mutta luonnollisesti hän puhui kuuroille korville. —
Vielä mainittakoon tässä eräs Martin Wegeliuksen kirje Bergbomille (31/12 1874). Siitä näkyy että Bergbom oli tarjonnut 6,000 mk Ruotsalaiselle teatterille saadakseen käyttää sen orkesteria kolmen kuukauden aikana. Wegelius ilmoittaa johtokunnan kieltävän vastauksen. Orkesteri maksaa muka 30 à 32 tuhatta, ja sen mukaan tulisi Suomalaisen oopperan suorittaa ainakin 10,000! [Aivan niin, jos se olisi luovutettu tykkänään, mutta tuskin oli Bergbom tarkoittanut, että Ruotsalainen teatteri koko kolme kuukautta olisi ilman orkesteria].
Loppupuoli samaa kirjettä näyttää, että Bergbom oli kehottanut Wegeliusta säveltämään jotakin Suomalaista näyttämöä varten. Asiasta ei tullut mitään, mutta se osottaa kuinka harras Bergbom oli käyttämään kotimaisia kykyjä:
"Lähetä mitä pikemmin sen parempi Graziellan ranskalainen laitos. Tahdon luonnollisesti nähdä sen ja tehdä suunnitelmani, ennen kuin sitä edelleen mukaillaan. Oikeastaan on epätoivoista työtä musikaalisesti käsitellä kieltä, jonka sisällinen olemus on vieras, ja jonka yksitoikkoinen korko yhdessä alituisesti vaihtelevan laajuuden kanssa tarjoo niin paljo vaikeuksia hyvälle lausumakäsittelylle kantileenassa (resitatiivissa se on yhdentekevä). Mutta minä ikävöin nyt oikealla kiihkolla jotakin, jossa saan koettaa voimiani; olen kyllästynyt luomaan musiikkia, jota saan kuulla ainoastaan fantasiassani, ja ottaisin vaikkapa egyptiläisen tekstin, jos sijaiskuningas suvaitsisi kunnioittaa minua tilauksella." —
* * * * *
On aika palataTurkuun, missä Suomalainen teatteri molempine osastoineen nyt oli koettava korjata syyskauden tappioita. Joulun ja uuden vuoden välillä (26, 27 ja 29 p.) annettiin kolme puhenäytäntöä (Marianne; Lapsuuden ystävät ja Lemun rannalla; Maria Tudor); mutta uuden vuoden päivänä sekanäytäntö, jossa Haapaniemen hanhenpoikaa seurasi konserttiosasto, missä Emmy Strömer sekä Duncker, Bergholm ja Ericsson esiintyivät. Kun 3/1 Päivölä oli näytelty, tuli 6/1 jälleen sekanäytäntö: Konserttiosasto, Toinen tai toinen naimaan, Noita-ampuja (II. 1) ja Kihlaus sekä niinikään 10/1 Noita-ampuja ja Yhdistysjuhla. Sillä välin oli 8/1 Norma esitetty viides kerta ja sen jälkeen tapaamme Å. P:ssa Nervanderin laajan arvostelun tästä nuorena kuolleen, nerokkaan sisilialaisen Vincenzo Bellinin säveltämästä oopperasta ja sen esityksestä näyttämöllämme.
Tässäkin oopperassa oli Emmy Strömerin esitys merkityksellisin, vaikkei hänen Normassaan loukattu druidilainen papitar ja kostonhimo tulleet yhtä täydellisesti kuvatuiksi kuin luonteen suloinen, kieltäymyksessään ylevä, naisellinen puoli. Kohtauksissa, joissa Norman puhdas naisellisuus ilmenee, taiteilijatar tulkitsi roolinsa iki-ihanasti ja unohtumattomasti. Se jolla on ollut onni nähdä ja kuulla nti StrömerCasta divakohtauksessa, on saanut katoamattoman muiston siitä sielunaateluudesta, joka leimaa hänen ihanan laulunsa ja runollisen esityksensä ja koko hänen olentonsa, ei ainoastaan andantessa vaan sitä seuraavassa allegrossakin, jossa Norman rakkaus ja kaipaus aaveentapaisesti kuni pilvenhattarat leijaavat loistavien sävelten ja kansan kostonhuutojen ylitse. Tässä allegrossa näkee mitä taiteilija voi tehdä Bellinin musiikista. Yhtä syvä ja lämmin on nti Strömerin käsitys ensimäisestä Norman ja Adalgisan välisestä kohtauksesta, missä Norman kadonneen onnen muisto kuvastuu autuudessa, joka nyt on Adalgisan osana. Liikuttava, yksinkertainen tapa, jolla hän laulaa sanat: 'Mi muinaismuisto ajoista autuaista', asettaa taiteilijattaren jaloimpaan valoon, samoin kuin samassa kaksinlaulussa laulajattaren ihana ääni helkkyy hopeankirkkaana kehotuksessa: 'Riemuitse Adalgisa' j.n.e. Tämän duetin ja niin myös suuren kaksinlaulun kolmannen näytöksen ensi kuvaelmassa suorittavat neidit Strömer erinomaisen tasaisesti ja huolellisesti, ja kuulijain mieltymys on joka kerta ollut mitä vilkkain. — Toisen näytöksen tersetissä: 'Julmasti vietellyt hän on', joka on oopperan kauniimpia kohtia ja jossa kukin osallinen varsin ansiokkaasti pitää puoliaan, näyttäytyy nti Emmy Strömerin jalo käsitys Norman roolista kenties kaikkein miellyttävimmin. — — Traagillisessa loppukohtauksessa huomaa, että Normalla, siitä hetkestä kun hän syyttää itseään rikoksesta, rooli on kerrassaan selvillä ja innostuksella kuulija antautuu hänen yksinkertaisen ja syvän tulkintansa viehätykseen. Äärettömän rakkauden vapisuttamana tulla hiipii hänen nuhteensa: 'Nyt vihdoin tuntenet, roomalainen', ja tunkee kuin sävel toisesta maailmasta lauluun, jolla Pollion rukoilee anteeksi ja Orovisto pyytää häntä peräyttämään tunnustuksensa. Emme edes tältä rikaslahjaiselta kyvyltä olisi odottaneet sitä draamallista voimaa, jonka nuori taiteilijatar sulkee valittavaan rukoukseen lapsiensa puolesta: 'Armahda, isä lapsi-raukkoja' — rukoukseen, joka turvattomuudessaan mahtavana ja täynnä suloisinta naisellisuutta murtuu kansan uhkaa vastaan. Tämän loppukohtauksen tenhovaikutus kohoaisi vielä, jos Norma sen jälkeen tyynenä ja kohtaloonsa tyytyen astuisi kuolemaan. —
Bergholm — Orovisto, nti S. Strömer — Adalgisa ja Ericsson — Pollion saavat hekin tunnustusta, joskaan ei yhdenkään esitys ollut erittäin merkillinen. Klothildan ja Mavion sivuroolit suorittivat ntiAnna Rinman[51] ja Taavi Pesonen täysin tyydyttävästi. —
Norma esitettiin vielä 19/1 ja 28/1, siis kaikkiaan seitsemän kertaa, ja Trubaduri 12/1 ja 17/1 joten se tällä Turussa ololla nähtiin yhteensä viisi kertaa. —
Z. Topeliuksen syntymäpäivänä (14/1) annettiin Anna Skrifvars, Mustalainen ja Ei ollenkaan mustasukkainen. Ensimäisestä näytelmästä, joka silloin vielä painamattomana oli yleisölle tuntematon, sanotaan että se pituudestaan huolimatta alusta loppuun jännitti katsojain huomaavaisuutta.
"Rva Aspegren vaikeassa nimiroolissa osotti yhtä syvää ja todenperäistä kuin hienoa käsitystä tehtävästään. Hän ymmärsi jalosti saada näkyväksi luonteen suurpiirteisen perustuksen samalla kuin ulkonainen näytteleminen oli korutonta ja yksinkertaista sekä ankaruudessaan että lämmössään. Ei mikään liioittelu häirinnyt taiteellisesti varmaa ja kaunista esitystä, joka mielestämme ehdottomasti on parhainta mitä olemme rva Aspegrenilta nähneet. — Erik Skrifvarsina esiintyi hyvällä värityksellä ja varmanäköisesti hra Lundahl, joka myöskin varsin ansiokkaasti suoritti mieltäkiinnittävän pääosan unkarilaisessa laulunäytelmässä Mustalainen, saaden osakseen yleisen mielihyvän osotuksen salongilta. Ohjelman kolmannessa kappaleessa esiintyi hra Pesonen hyväluontoisena patruuna Bergströminä ensi kerran puhenäytelmässä ja menestyi aika hyvin. Kasvojeneleihinkin nähden hän ilmaisi hyviä taipumuksia."
Seuraavalla viikolla oli markkinat ja silloin näyteltiin neljä iltaa peräkkäin: sunnuntaina 17/11 niinkuin jo on mainittu Trubaduri, maanantaina Työväen elämästä, Riita-asia ja Mustalainen, tiistaina Norma ja keskiviikkona Sven Dyringin koti. Sen jälkeen tuli Lucian vuoro, joka jo oli paikkakunnalla hyvin tunnettu, mutta silti viisi kertaa kokosi ihastuneen kuulijakunnan teatteriin (22/1 ja 24/1 sekä 10/2, 12/2 ja 14/2). Ericssonia kohdannut sairaus jakoi nämä näytännöt kahteen ryhmään ja välissä oli seitsemän puhenäytäntöä. Näiden ohjelmista näkyy, että Mustalainen annettiin kolmannenkin kerran, että Brachvogelin suuri draamaNarcisse Rameau, joka aikoinaan oli tehnyt niin suuren vaikutuksen Bergbomiin, oli Paavo Cajanderin suomentamana otettu esitettäväksi (ensi ilta 5/2, Lundahlin hyväksi) sekä että tämän ohella näyteltiin seuraavat suuremmat kappaleet: Viuluniekka, Deborah ja Jeppe Niilonpoika. Nervander sanoo puheosastosta ylipäätään, että kotimaisissa näytelmissä, niinkuin Kihlaus ja Kosijat, ja Holbergin komediassa se jo "näyttelee todella ansiokkaasti". Narcisse Rameau näytelmän luonteet olisivat sitä vastoin vaatineet kypsyneempää tulkitsemista kuin mitä mahdollista oli. Kiitosta ansaitsevat etupäässä hra ja rva Lundahl päähenkilön ja madame Pompadourin vaikeista, voimia kysyvistä rooleista. Jeppenä, jossa Vilholla oli yksi parhaimpia roolejaan, oli tämä näyttelijä huomattavasti edistynyt. Esityksessä oli enemmän reippautta ja koko käsityksessä todellista taiteellisuutta, jota paitse hän myöskin entistä paremmin hallitsi tehtäväänsä. Suosionosotukset olivatkin lämpimiä. — Puheosaston viimeinen näytäntö oli 9/2, mutta se jäi vielä Turkuun, jotta eräät sen jäsenet — Lundahl, Aspegren ja Himberg — voisivat avustaa Fra Diavolossa, joka oli esitettävä Lucian jälkeen.
Lucian esityksestä tällä kertaa Turussa ei ole muuta sanottavana kuin se, että Achté, joka johti orkesteria, oli luovuttanut loordi Ashtonin osan Elis Dunckerille. Nervanderin mielestä oli tehtävä kyllä musikaalisessa, mutta vähemmän draamallisessa suhteessa tälle laulajalle soveltuva. Vaikka Duncker siis, kiitos olkoon kauniin äänensä ja hyvän koulunsa, sangen tyydyttävästi suoritti roolin, ei hänen esitystään voinut pitää erittäin ansiokkaana. — Fra Diavolo meni sitte neljä kertaa (17, 19, 21 ja 23 p. helmik.). Tästä oopperasta sanotaan, että se miellytti yleisöä vähemmän kuin toiset tähän saakka annetut. Siihen näyttää osaltaan kapellimestari Byström vaikuttaneen. Å. P:ssa mainitaan hänen herättäneen "yleistä kummastusta" sillä huolimattomalla tavalla, millä hän johti oopperaa ja kohteli taiteilijoita, laulaen itse mukana ja ääneen huutaen heille muistutuksiaan(!) — Lähinnä viimeisen näytännön ohjelma käsitti osia kolmesta oopperasta: Noita-ampuja (II. 1), Sevillan Parranajaja (II) ja DonizettinLucresia Borgia(I). Viimemainittu oli ihan uusi ja viehätti suuresti yleisöä. Ei suinkaan ollut vähimmän mieltäkiinnittävää, että siinä — Maffio Orsinin roolissa — ensi kerran astui näyttämölle 18-vuotias, Turusta kotoisin oleva laulajatar, lehtorin tytär ntiFanny Tallgren. Ja debyytti oli onnellinen. "Vasta-alkajan miellyttävä, joskin heikonlainen ääni sekä soma esiintymis- ja odottamattoman vapaa näyttelemistapa herätti iloista huomiota, ja reippaasti laulettuaan juomalaulun hänet palkittiin lämpimillä kättentaputuksilla ja esiinhuudolla." — Jäähyväisnäytäntönä annettiin vihdoin Lucia sunnuntaina 28/2. Teatteri oli täynnään yleisöä, joka tuhlaavasti ilmisaattoi kiitollisuutensa kaikesta kauniista, jonka oopperaseurue oli sille tarjonnut. Runsain osa kukkia ja laakereita tuli tietysti Emmy Strömerin osaksi, hänet kun huudettiin esiin toistakymmentä kertaa, vaikkeivät toisetkaan jääneet tyhjin käsin.
Turussa olo oli siis päättynyt. Loppuaika oli ollut myötäisempi, mutta ainoastaan viimeisinä iltoina huone oli täpötäynnä. A. Malmgren, joka oli hoitanut teatterin raha-asioita, laski kirjeessä nti Bergbomille (12/3), että puheosaston häviö oli 4,500 ja oopperaosaston voitto noin 2,000 mkaa. "En ole koko elämässäni ollut niin monien vastuksien saartamana kuin tänä aikana, vaan luja toivoni on, että asiat Helsingissä menestyvät paremmin." — Eräästä rva Landellin kirjeestä (3/3) teemme muutamia otteita, jotka koskevat teatterin ja Turun oloja:
Edellisessä kirjeessä oli mainittu, että Kaarlo ja Emilie Bergbom olivat käyneet Turussa, mutta eläneet niin incognito, ettei heitä missään nähty. Uutena vuotena olivat he kuitenkin eräänä ehtoona olleet Landellilla, ja rouvasta se oli ollut oikea juhlailta. Muita vieraita ei ollut paljo, mutta kaikki samoin ajattelevia. Landell oli pitänyt lämpimän puheen ja esittänyt kiitollisuuden maljan Emilielle, johon kaikki täydestä sydämestään yhtyivät. — Silloin, kirjoittaja sanoo, hän ei aavistanut että Turussa saataisiin toimeen mitään yleisiä pitoja teatterille; mutta miten kävi, niin rva V. Malmin ja hänen alkuunpanostaan semmoiset syntyi. Osanottajia oli 60 herraa ja 40 naista ja kutsutuita 13. [Varatuomari Erik] Stadigh oli ensimäinen, joka merkitsi nimensä toiselle listalle ja [kauppias Aug.] Silén toiselle, ja sitte ne menivät kädestä käteen useimpien hovioikeuden nuorempien jäsenten piirissä ja muittenkin, jotka eivät pidä hengen asiana olla ylinnä korissa. Ja hauskaa meillä olikin; kaikki olivat kuin sähkötettyjä, kaikkia puheita seurasi yhteinen hurraa. [Kaupunginlääkäri] tri Hahlin puhe teatterin jäsenille oli sydämellinen ja melkein juhlallinen, sitte tuli [toimittaja] Ernst Rönnbäckin puhe Emmy Strömerille, hieman runoutta mukana, lämpimästi ja hyvästi lausuttu; hän puhui Franzénin syntymäkaupungista satakielten kotipaikkana, josta ne ovat tulleet sävelillään ihastuttamaan meitäkin; niinkuin Väinämöinen muinoin oli saanut kontionkin laulua ihailemaan, oli Emmy Strömer innostuttanut vähemmänkin musikaaliset kuulijat. Siihen tapaan hän puhui ja minä annoin hänelle paljon anteeksi tämän siivon puheen tähden ja olin tyytyväinen päähänpistostani valita juuri hänet puhumaan Emmylle. — Sen jälkeen Landell puhui Sofie Strömerille, joka luopuu yleisöstä hoitaakseen pyhää tulta kodin alttarilla,[52] ja uusi lääninsihteeri [N.] Schlüter esitti innostuneesti tri Bergbomille maljan, jota seurasi loppumaton hurraa. — Vihdoin tahtoi [lehtori] Schoultzkin puhua, mutta kun tanssi oli alkamassa, myönnettiin hänelle ainoastaan 5 minuuttia. Sen sijaan että olisi lausunut jotain lyhyesti, alkoi hän kreikkalaisten ja roomalaisten teatterista eikä kukaan aavistanut mihin hän tähtäsi, kun 5 minuuttia oli kulunut ja soittokunnan toitotus remahti. Silloin puhuja äkkiä päätti toivomuksella, että Suomalainen teatteri astuisi — Ruotsalaisen sijaan! Näitä sanoja seurasi kumea murina yleisön puolelta, mutta silloin rva Malm virkkoi, että 5 minuuttia olikin ollut kylliksi puhujalle, sillä 6:tena hän jo lausui tyhmyyden, ja tämä sai murinan taukoamaan. — Läksijäiset olivat teatterin lämpiössä viimeisen näytännön jälkeen. Kaikki puheet olivat ruotsalaisia ja turhaan olivat toimeliaat rouvat koettaneet saada edes Bergbomille suomenkielisen puheen. — Vaikka oopperaa juhlimassa oli semmoisiakin, jotka rva Landell edellisessä kirjeessä oli lukenut sen vihollisiin, on varmaa että oli toisia, jotka eivät myöntyneet sovintoon. Siten hän mainitsee käyneensä eräässä perheessä, jossa hänelle vakuutettiin, "että Suomalainen ooppera oli niin peräti ala-arvoinen, että sitä oli mahdoton kuunnella, ja — koska jäsenet kuitenkin olivat ruotsalaisia, olisi heidän pitänyt laulaa ruotsiksi! Voi, isänmaa parka, ajattelin minä, poikasi ja tyttäresi eivät saa enää kantaa nimeäsi ja vielä vähemmän laulaa kielelläsi!" — Suomalaisen teatterin vastustajia oli myöskin kuvernööri, kreivi Creutz. Puhuessaan mahdollisuudesta saada lupaa arpajaisiin teatterin hyväksi rva Landell suuresti epäilee sitä — "niin kauvan kuin Creutz on johdossa. Siinä valitettavasti ei mikään auttane, ei polville lankeeminen eikä liikuttavat puheet, sillä hän on yhtä paljo oopperaa kuin suomenkieltä vastaan, hän ei kärsi kumpaakaan." — —
Turusta läksi lauluosasto Helsinkiin, jota vastoin puheosasto jo vähän ennen oli matkustanutPoriin, ja jälkimäistä tulee kertomuksemme ensin seurata. Teatterin toimi Porissa, jossa se ei ollut käynyt sen jälkeen kun seurue syksyllä 1872 siellä alkoi uransa, oli tapahtuva epäilyksiä herättävillä edellytyksillä. Vilhon heikontunut terveys vaati ehdottomasti lepoa ja hänelle myönnettiin sentähden vapautta ulkomaanmatkaa varten. Hänen paikkansa — johtajan tai järjestäjän — oli Kallio täyttävä; mutta ymmärrettävää on, että tämän näyttelijän pedagooginen kokemus ei korvannut mitä häneltä puuttui näyttämötaiteen tuntijana. Siinä hän ei ollut läheskään Vilhon vertainen. Mutta kun Bergbom edeltäkäsin määräsi ohjelmiston ja tarkoitus oli näytellä ainoastaan hyvin tunnettuja ja usein esitettyjä kappaleita, niin toivottiin kaiken menevän hyvin. Ja verraten hyvin kaikki menikin, vaikka niillä, joiden tuli täyttää Vilhon sija eri kappaleissa, oli paljo työtä, eikä muitakaan vastuksia puuttunut.
Näytännöt alkoivat Otavan salongissa 28/2 Viuluniekalla ja jatkuivat lähes kaksi kuukautta; viimeksi annettiin Deborah 20/4. Paitse näitä kappaleita, joista jälkimäinen näyteltiin kaksi kertaa, esitettiin seuraavat koko illan näytelmät: Marianne, Päivölä ja Maria Tudor, kukin kaksi kertaa, sekä Kavaluus ja rakkaus ja Preciosa, kumpikin yhden kerran. Muutoin annettiin pienempiä kappaleita, joista olivat uusia (vaikka ennen harjotettuja) kaksi 2-näytöksistä huvinäytelmää:Vangin pidot(29/3) jaNatalia ja Nadeschda(7/4), edellinen ranskalainen (Le bal du prisonnier), jälkimäinen tanskalainen (A. Andersen: Rosa og Rosita), Törmäsen kääntämä. Suurista näytelmistä pidettiin enemmän kuin pienistä ja pienistä olivat laulunäytelmät mieluisimmat. — Vanhemmissa näytelmissä, joissa Vilholla oli ollut rooleja, täytyi muiden — pääasiassa Leinon — täyttää hänen sijansa. Siitä oli nuoremmille lisätyötä, mutta luonnollisesti hyötyäkin.
Tietoja seurueen oloista lähetti Bergbomille aluksi Kallio, mutta sitte Törmänen ja Leino. Kävi näet niin hullusti, että ensinmainittu enimmän ajan oli sairas. Ensiksi hän loukkasi kätensä (Törmänen mainitsee, että Kallio sairasti "marttyyriviikolla"), niin ettei voinut kirjoittaa, ja kun se oli parantunut, hän teatterissa vilustui ja sai keuhkotulehduksen. Näin ollen täytyi Törmäsen, jolle jo alusta alkaen rahavartian tehtävä oli uskottu, Leinon y.m. avulla hoitaa asioita. Eräät toiset, joiden olisi luullut paremmin kyenneen siihen, elivät herroiksi välittäen viisi aseman vaikeuksista. Kumminkin meni kaikki niinkuin jo sanottiin sangen hyvin. Teatterin ystävät ja paikkakunnan ruotsalainen lehtikin tunnusti seurueen suuresti edistyneen ensi esiintymisensä jälkeen. "Kaupungin ylhäiset (raha-aristokraatit)" loistivat tosin poissaolollaan ja sentähden oli varsinkin arkipäivinä vähä väkeä, mutta pyhinä oli tungos sitä suurempi. Erittäin mieltyneitä teatteriin olivat maalaiset kaupungin ympäristössä; kerrankin tuli Karviasta yhdessä seurassa 16 talonisäntää emäntineen. Kun Kavaluus ja rakkaus näyteltiin, olivat maalaiset ostaneet istumasijat, niin että kaupunkilaisten oli tyytyminen seisomapaikkoihin. Parhaimmat iltatulot tuottivat siis maalaiset, mutta huhtikuulla kun keli kävi huonoksi, ei niitä enää paljo nähty teatterissa. Loppuaikana ilmaantui kelirikon ohella toinenkin vastus, nimittäin kaksi kilpailijaa, amerikkalainen luistelijataituri Jackson Haines ja ruotsalainen harpunsoittaja Sjödén. Edellisen taholta uhkaava vaara vältettiin siten että ruvettiin yhteistyöhön. Jackson, joka oli erinomaisen ketterä pyöräluistimillaan (eräs porilainen sanoi hänestä: "Se liikkui pää ja jalat ilmassa!"), esiintyi kaksi tai kolme kertaa yhdessä teatterin kanssa, suorittaen puolestaan luistintansseja (esim. Naamiohuvien jälkeen ja Savoijalaispoika) ja näytännöistä oli meikäläisillä 200 mk puhdasta tuloa; sitä vastoin oli seurueemme turvaton Sjödéniä vastaan. Sinä sunnuntai-iltana, jona harpunsoittaja antoi konsertin kirkossa, oli näyttämöllä halla. — Kaikkiaan nousivat tulot 7,866 markkaan, se on noin 374 mk illalta, ja ainakin kolme kertaa Törmänen toimitti 1,000 markan rahalähetyksen Helsinkiin. — Jättäen sikseen muut pikku jutut, lisäämme vain, että kaupunkilaiset — joista Törmänen rikkiviisaasti kirjoitti: "ohdakkeita on paljo nisun seassa" — eivät laiminlyöneet kutsua seuruetta tavallisiin läksijäisiin. Niissä luonnollisesti juotiin Suomalaisen teatterin ja Bergbomin maljat; vähemmän tavallista oli että pormestari Molander esitti Runeberginkin maljan ("tietysti ruotsiksi", sanotaan kirjeessä).
Porista matkustettiinTampereelle. Kallio jäi kuitenkin sairaana jälkeen ja toiset, etupäässä Törmänen hoitivat asioita miten parhaiten osasivat. Ensi näytäntö uudella olopaikalla oli 25/4 (Haapaniemen hanhenpoika, Ensi lempi ja Mustalainen) ja sali oli täynnä yleisöä, joka suosiollisesti tervehti vieraitaan. Näytännöt annettiin samassa salissa kuin 1872, mutta nyt oli siinä lehteri, joten "teatteriin" mahtui lähes 500 henkeä. Yhteensä annettiin tällä kertaa Tampereella 20 näytäntöä ja toisessa puolessa niitä koko illan kappaleita. Oli näet tultu siihen päätökseen, että suuret näytelmät ylipäätään onnistuivat paremmin samalla kun ne enemmän miellyttivät katsojia. Uusia ohjelmistossa olivat P. Hannikaisen kirjoittama alkuperäinen, 5-näytöksinen näytelmäNeitsyt Siiri, jonka ensi ilta oli 20/5, L. HeiberginEroamattomat(23/5), AuvraynOrposisarukset(6/6), molemmat viimemainitut 2-näytöksisiä huvinäytelmiä, ja Törmäsen juuri nyt suomentama rva Birch-PfeifferinSirkka, joka näyteltiin ensi kerran (Leinon hyväksi) 8/6 — viimeinen näytäntö Tampereella.
Tietoja tältä ajalta on vähänlaisesti. Kallio tuli 8/5. "Se oli iloista", Törmänen kirjoittaa (10/5), "sekä yleisesti että yksityisesti minulle. Melkeinpä sain jo kylliksi tästä lyhyestä ajasta — en suinkaan toimista, vaan mieliharmista, joita yhä oli tarjona, ja sepä aivan luonnollistakin." — "Tulot", hän jatkaa samassa kirjeessä, "ovat pysyneet entisellään — tietysti verrannollisesti pienempinä kuin Porissa. Yleisö täällä on erinomaisen innostunut; kuumuutta vain alkavat jo valittaa." Kirjeen ohella hän lähetti Helsinkiin 1,000 mkaa. — Tampereen Sanomien arvosteluista ei ole paljo otettavaa. Nti Hilda Heermania, joka kihloissa ollen oli pian eroava, kiitetään; hän oli Adelheidina Ensi lemmessä ynnä parissa muussa roolissa "oikein sievä näpsykkä". Sitä vastoin Himbergiä moititaan "ymmärtämättömästä papattamisesta" — hän "päästää puhetta kuin papuja vierittäis". — Yllä mainituista uusista näytelmistä ensimäinen menestyi huonosti. Törmänen kirjoittaa myöhemmin (22/6), että Neitsyt Siiri oli onneton alusta loppuun. Näytelmän toiminta tapahtui Suomessa Pietari Brahen aikana, mutta ei näy olleen enemmän näyttelijäin kuin katsojain mieleen eikä sitä ole toistamiseen näytelty. Sen henkilöistä mainittakoon: Siiri — nti Hellstén, Pietari Brahe — Lundahl, Kristina Stenbock — rva Lundahl, vouti Trolle — Kallio, ritari Jöns Leiongap — Aspegren j.n.e. — Toisin onnistui Sirkka, se "kävi yli toivojen". Rva Aspegren nimiroolissa herätti yleistä tyydytystä; nti Savolainen — muori Fadet näytteli odottamattoman hyvin eikä Tervokaan, jolle Kallio omin päin oli luovuttanut ukko Barbeaun osan, ollut moitittava. Edelleen oli rva Lundahl Madelonina "aika somasti schnippisch", jota paitse Leino ja Törmänen tekivät parastaan veljeksinä, nuorina rakastajina. Että yhteisnäytteleminen tällä ensi kerralla ei voinut olla nuhteeton, on ymmärrettävissä, mutta siitä huolimatta olivat katsojat mielissään, ja näytäntö, kun oli viimeinen, muodostui sydämelliseksi eronhetkeksi, jolla ei suosionosotuksia eikä esiinhuutoja säästetty. Viimeiset jäähyväiset lausuttiin sitten kaupunkilaisten toimeenpanemissa "ilopidoissa" Viikin saaressa.
Kirjeistä näkyy, että Bergbom ainakin kerran oli käynyt Tampereella seurueen luona, mutta lähempiä tietoja siitä ei ole. Kun näytännöt Tampereella päättyivät, pääsi rva Aspegren vapaaksi tehdäkseen opintomatkan ulkomaille. Samalla aikaa myönnettiin Aspegrenillekin pyynnöstä vapautta kesäksi, mikä herätti mielipahaa tovereissa, joiden tuli "uhrautua" ja jatkaa kiertomatkaansa.
Se vastatuuli, joka tänä näytäntökautena oli vaivannut oopperaa, jatkuiHelsingissäkin.[53] Ericssonin ääni oli koko kevätkauden niin sorroksissa, että näytäntöjen antaminen kävi joko aivan mahdottomaksi taikka häiriintyi. Aikomus oli ollut alottaa maaliskuun 10 p. vaiheilla, mutta tositeossa ensimäiset näytännöt olivat vasta 18/3 ja 21/3 ja silloinkin täytyi Luciasta jättää pois erinäisiä kohtauksia ja täydentää ohjelma kohtauksilla Noita-ampujasta. Eheänä Lucia esitettiin 29/3. Nämä kolme näytäntöä olivat ainoat koko maaliskuulla. Siihen katsoen oli vähän lohdutusta kiitoslauseista, että taiteilijain esitys oli voimallisempi ja pyörennetympi, että kööritkin voiman ja huolellisen harjotuksen puolesta olivat etevämmät kuin ennen sekä vihdoin että orkesteri tyydytti kaikkia kohtuullisia vaatimuksia. Kun ei tenorin terveyteen voitu luottaa, olivat kaikki laskelmat turhat.
Huhtikuun 2 p. meni Norma ensi kerran Helsingissä. Huone oli ihan täysi ja suosionosotukset innostuneita. Emmy Strömer ihastutti suuresti yleisöä, mutta nti Sofie Strömerkin herätti mieltymystä; köörit olivat oivallisia ja orkesteri, Achtén johtamana, suoritti tehtävänsä kunnialla. Sama näytäntö uudistettiin 4/4 mutta sitten surkeus jälleen alkoi. Seuraavissa näytännöissä 7/4 ja 11/4 ei voitu antaa kuin erinäisiä kuvaelmia ja kohtauksia Normasta ja Luciasta.
Vähän myöhemmin oli Morgonbladetissa 14/4 arvostelu oopperan siihen saakka antamista näytännöistä. Dunckerin ääni, sanotaan siinä, oli nyt täysin toipunut, kun se oli uudestaan tottunut kotimaan ilmaan, ja hän lauloi virheettömästi, sävelet virtasivat esiin lämpiminä, täyteläisinä ja aistillisesti soinnukkaina, hänen draamallinen koronpanonsa oli sattuva ja teeskentelemätön ja näyttämöllinenkin esiintymisensä tuotti hänelle kunniaa. Ilahuttavinta oli kumminkin, että hänen huolellisuutensa ja kunnioituksensa tehtävää kohtaan oli sitä laatua, että hän alati oli edistyvä taiteessaan. — Emmy Strömer antoi kauniin ja plastillisen kuvan ylevämielisestä gallialaisesta tietäjättärestä, hänen hehkuvasta intohimostaan ja sielun suuruudestaan. Erinomaisen jalosti hän lauloi mainion casta diva aarian kuutamolla, pyhän tammen juurella; mutta muulloinkin hänen laulunsa Normana tunki luihin ja ytimiin. — Köörit vetävät vertoja parhaimmille mitä täällä oli näyttämöltä kuultu. Että suuri joukko nais- ja miespuolisia laulajia oli siihen uhrannut aikaa ja vaivaa, todisti heidän harrastavan kansallista sivistystä innolla, joka ansaitsi mitä ehdottominta tunnustusta. — Orkesterissa oli paitse seurueen omia soittajakykyjä myötävaikuttanut suomalaisen kaartin soittokunnan jäseniä sekä joitakuita täkäläisiä soittoniekkoja niinkuin hra Niemann; olipa näiden lisäksi viime aikoina hra Schneevoigtinkin soittokunta Viipurista ollut avustamassa; mutta nyt oli kuitenkin Schneevoigt soittajineen palannut kotiin ja oopperan täytyi tulla toimeen sillä mitä täällä oli tarjona. Achté oli johtajana odottamattoman hyvin suorittanut tehtävänsä.
Kun Norma Ericssonin äänen käheyden tähden oli jätettävä, otettiin Fra Diavolo esille. Siinä on näet tenoriosa vähemmän vaativa. Ooppera annettiin neljä kertaa peräkkäin 18-25 p. huhtik. Ensi iltana esiintyi Lorenzona eräs amatööri (maisteri W. O. Gottlund), joka kuitenkin erään läheisen kuolemantapauksen johdosta oli estetty useammin esiintymästä; seuraavina iltoina lauloi Ericsson osan niin hyvin kuin taisi. Ravintolanisännän rooli oli Dunckerilla sekä rosvojen osat Genetzillä ja Pesosella. Huoneet olivat hyvät, joskaan ei aivan täydet. Ylipäätään oli yleisö Helsingissäkin samoin kuin Turussa vähemmän mieltynyt Fra Diavoloon, mutta mitä useammin se esitettiin sitä enemmän se saavutti suosiota. Eikä outoa että niin kävi: "hienojen, sulavien sävelmien ja loistavien köörientäytyyvaikuttaa, kun ne esitetään sillä tasaisuudella ja varmuudella, johon myötävaikuttavat nyt ovat päässeet". — Tällä aikaa Ericsson vihdoin oli niin parantunut, että jälleen voitiin ryhtyä Normaan, ja tämä ooppera annettiin 27/4 ja 30/4 sekä 2/5 Ja 4/5. Menestys oli suuri ja sisarukset Strömer saivat runsaasti kukkia y.m. suosionosotuksia. Sen jälkeen ilmoitettiin, että 7/5 oli Lucia annettava Emmy Strömerin hyväksi, mutta todellisuudessa näytäntö lykkääntyi 14:een. Tästä illasta, loistavin koko kevätkaudella, kirjoitetaan Morgonbladetissa: