Bergbom-sisarusten kirjeenvaihdossa on näinä viikkoina puhetta monesta uudesta näytelmästä. Emilie on lukenut Wildenbruchin draamat, mutta hänestä ne ovat liian saksalaisia, eikä ainoatakaan otettu ohjelmistoon. Kysymykseen otetaanko Ibsenin Gengangere (Kummittelijat) Kaarlo vastaa: "Otetaan — joskokojohtokunta äänestää sitä, ei — jos erimielisyyttä ilmaantuu. Me saamme näet varustautua vastaanottamaan paheksumisen myrskyn, ja silloin täytyy meidän olla yksimielisiä." Arvattavasti ei yksimielisyyttä syntynyt, sillä draama jäi esittämättä. Luettuansa vastailmestyneen Björnsonin näytelmän En Handske (Hansikas), jonka Emilie oli lähettänyt Helsingistä, Kaarlo kirjoittaa 20/9:
"Kuinka iloitsenkaan Hansikkaasta. Mikä vakaumuksen uskollisuus, mikä lämpö, mikä rehellisyys probleemin käsittämisessä. Usein enemmän väittelevä kuin draamallisesti vastakkain asettava Björnson tavasta unohtaa yksityisen tapauksen yleisten perspektiivien tähden, mutta millä kaunopuheliaisuudella tämä väittely suoritetaankaan! — Ja mikä sen ohella enimmän ilahduttaa minua, on se, että se niin hyvin sopii meille. Svava — Aalberg, Riis — Böök, Alf — Ahlberg, Christensen — Leino ovat selvät. — — Kaikissa tapauksissa se otetaan vasta kun Ida Aalberg tulee. Sillä parempi että se menee hyvin, kuin että se menee [meillä] ensiksi." [Ruotsalainen teatteri aikoi myöskin ottaa näytelmän].
Edelleen mainittakoon, että Kuningas Lear oli jo otettu harjotettavaksi ja aiottiin saada syksyn kuluessa valmiiksi. Se jäi kuitenkin vuotta myöhemmäksi. Valmistuksen alaisina olivat myöskin Ibsenin Yhteiskunnan tuet, Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään ja Gogolin Reviisori, joista kaksi ensimäistä näyteltiinkin syksyllä, mutta kolmas jätettiin vastaiseksi.
Kuopiossaolo päättyi melkoiseen tappioon (2,778 mk); mutta mitä teatterin ja Bergbom-sisarusten sielläkäynti merkitsi Minna Canthille, jonka tähden he niin mielellään suuntasivat matkansa sinne, sen näkee hänen kirjeistään:
"Rakas Emilie!" (hän kirjoittaa 10/9) "Kiitos, herttainen kiitos kirjeestäsi! Olen niin onnellinen, kun olen saanut tutustua Emiliehen ja Tohtoriin, — niin onnellinen, etten sitä sanoin lausua voi. Monta kertaa ihmettelen, miksi Jumala minulle niin paljon hyvää antaa ja pelkään etten voi noita lahjoja niin käyttää kuin tulisi." — — (Ja jälleen 8/10:) "Ne ovat menneet! Teatteri on poissa, Tohtori on poissa, kaikki ovat poissa! Jäljellä on vaan muisto ja alakuloisuus. Näenkö Teitä enään milloinkaan! Enkä saanut Teille kerrotuksi, kuinka suuresti olen Teille kiitollinen, kuinka syvästi Teitä kunnioitan ja rakastan. Kun tunteet ovat liian valtavat, niin kieli jäykistyy ja sanat kuolevat suuhun. Seuratkoon Teitä Jumalan siunaus!" — —
"Minä olen niin ihastunut Shakespeareen, etten tiedä jos lainkaan enää muut kappaleet maittavat. Kas se vasta oli jotakin! Kuinka kaikki muut romahtivat maahan Venetian kauppiaan rinnalla! — Voi, hyvä Emilie! Venetian kauppias ensin ja sitten — Roinilan talossa. Jos hituistakaan on ylpeyttä, niin nyt se menee!"
* * * * *
Teatteri muutti nytViipuriin, jossa oli jonkunmoinen kannatus saatu 16 näytännölle. Näytäntöjä annettiin kumminkin kaikkiaan 27, ensimäinen 12/10 ja viimeinen 10/12. Täälläkin päätettiin tappiolla (2,045 mk). Kumminkaan ei tämä ollut ikävin asia, sillä eihän teatteri ollut tottunut suuriin tuloihin maaseuduilla kiertäessään. Pahempi oli, että erinäiset vastoinkäymiset tekivät tämän syksyn oikeaksi koettelemuksen ajaksi Kaarlolle. Hänellä itsellään oli tuskin aikaa kirjeiden laatimiseen, mutta Emilien kirjeistä näemme kuinka oli laita. Alituiset sairauskohtaukset tuottivat suurimman vastuksen, ne kun pakottivat muuttamaan roolijakoa ja yhä uudestaan harjottamaan vanhojakin kappaleita. Ymmärrettävää on, että yhteisnäytteleminen tästä kärsi, puhumatta siitä että muutamien esille otettujen kappalten harjotus oli kokonaan vastaiseksi jätettävä. Sairaita olivat, mikä lyhyemmän mikä pitemmän ajan: Böök, joka ei enää vuoteeltaan noussut, Aspegren, Pesonen, Leino, Kauhanen, nti Aaltola ja kenties vielä joku muukin. Kun tämän lisäksi Ida Aalberg Parisista kirjoitti sangen toivottomia kirjeitä, joiden mukaan hän kyllä oli tutustunut Théâtre français'n etevimpiin taiteilijoihin ja saanut vapaan pääsyn näytännöihin, mutta toiselta puolen vielä kärsi kurkkutaudistaan ja sentähden ajatteli olla kokonaan palaamatta, jopa luopua taiteilijaurastaan, niin on kuviteltavissa kuinka ahdistavilta olot tuntuivat. Kaarlo tosin ei uupunut, mutta hän tunnustaa, että hän tuskin on kokenut vaikeampia aikoja. Emilie puolestaan vaikeroi, ettei hän saanut olla yhtä mittaa auttamassa Kaarloa, jolla Kauhasen sairauden tähden oli kaikki käytännöllisetkin asiat niskoillaan. Päästäkseen Viipuriin hän tekee iltapäivinäkin työtä hypoteekkiyhdistyksessä, ja siten hän saattoikin olla Kaarlon luona pari viikkoa lokakuun keskivaiheilla ja joulukuulla (ensin Viipurissa ja sitten Pietarissa). Kaarlo olisi mielellään käynyt Helsingissä, mutta ei saanut aikaa siihen. Hänen oli tyytyminen sisaren kirjeisiin, ja ne sisälsivätkin tietoja kaikesta mahdollisesta.
Helsingissä kävi tänä syksynä Ida Basilier antamassa konsertteja, jotka entiseen tapaan kokosivat täysiä huoneita ihastunutta yleisöä. Sydämestään hän olisi halunnut tavata Kaarloa. "Hänellä on tosiaan suuri ystävyys meitä kohtaan", Emilie kirjoittaa, "suurempi kuin yhdelläkään niistä monista, joiden kanssa olemme työskennelleet. En ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt." Laulajatar antoi ylioppilasten kansatieteellisten kokoelmain hyväksi (10/11) konsertin, joka tuotti 600 mk. Sen jälkeen oli hänen kunniakseen pienet, hyvin onnistuneet kekkerit ylioppilastalon laulusalissa, jossa "kaikki ajattelivat ja puhuivat Suomalaisen oopperan loistavista päivistä". — Ruotsalaisessa teatterissa vieraili syksyllä norjalainen näyttelijä Johannes Bruun, joka veti paljo katsojia, Emilie näki hänet Michel Perrininä ja kiittää häntä erinomaiseksi. Myöhemmin annettiin samassa teatterissa Macbeth, mutta, Emilien mielestä, huonosti näyttämölle pantuna ja muutenkin laimeasti (vaikka Hillberg näytteli pääroolia; Othellona hän oli ollut paljon parempi). Muutoin puuhattiin Ruotsalaista näyttämöä varten suurenmoisia arpajaisia, ja noudattivat siis ruotsinmieliset tässä niinkuin usein näytelmäin valinnassakin suomalaisten esimerkkiä.
Edellisestä käy ymmärrettäväksi, että Kaarlo ei voinut tehdä ohjelmistoa semmoiseksi kuin oli suunnitellut. Enimmäkseen täytyi antaa vanhaa, ja yleisö samoin kuin kritiikki pysyi kylmäkiskoisena. Ohjelmistolle uusia olivat: K. Kramsun suomentama ShakespearenKuinka äkäpussi kesytetään(19/10), Elisabet Steniuksen kääntämä IbseninYhteiskunnan tuet(7/11) sekä Elisabet Löfgrenin suomentama rva EdgreninTodelliset naiset(30/11).
Ibsenin näytelmän premiääristä Kaarlo kirjoittaa: "Se meni melko hyvin. Ei kukaan ollut erikoisesti hyvä, mutta ei kukaan myöskään pilannut tehtäväänsä. Leino (Bernick) täytti paikkansa, rva Aspegren (Lona Hessel) osasi roolinsa, Ahlberg (Lundestad) ja Sala (Rörlund) olivat sangon karakteristisia, ja Kaarola Avellan kaikin puolin tyydyttävä Dina Dorf." — Jos Kaarlo ja Emilie olisivat noudattaneet omaa mieltään, olisi Todelliset naiset luultavasti jäänyt näyttämättä, sillä heidän mielestään se oli ikävä, "vaativainen ja ilman korkeampaa todellisuutta" (sanoo Kaarlo erittäin ensi näytöksestä); kumminkin he noudattivat eräitten naisasian harrastajain tahtoa. Kaarlo kirjoittaa humoristisesti ensi-illasta: "Niin Todellisilla naisilla on ollut räjähdysmenestys (explosionsframgång) — luonnollisesti ainoastaan hienossa yleisössä — niinkuin ei yhdelläkään kappaleella tänä näytäntökautena ja yksistään Reginalla viimeisenä. Pyörtymisiä, unettomia öitä, kotikohtauksia, itkunpuuskia y.m. mainitaan kaikilta mahdollisilta tahoilta. Koko naishenkilökuntamme Stenbergistä ja Kaarolasta Aspin kautta Pastelliin [puvuston hoitaja] melkein itkivät vielä liikutuksesta kertoessaan asiasta minulle. Minä näet en ollut saapuvilla, vaan Pietarin matkalla. Kaarola oli ollut oivallinen ja sen uskonkin, sillä niin hän oli harjotuksissakin. Omituista kyllä pidettiin Leinostakin, joka minusta harjotuksissa oli sangen heikko." —
Samana päivänä, 10/12, kun seurue antoi viimeisen näytäntönsä Viipurissa, vaipuiBruno Böökkuolemaan. Tämän näyttelijän poismeno parhaimmassa kehitysiässään (31 v.) oli kova isku nuorelle teatterille, sillä hänellä oli jo opintovuodet takanaan ja hän seisoi seurueen eturivissä. Böökillä oli noreassa, miehekkäässä vartalossaan ja miellyttävissä kasvoissaan paremmat apukeinot kuin ainoallakaan miestoverillaan, eikä häneltä puuttunut henkisiäkään lahjoja. Hänen osakseen tuli ensimäisen rakastajan vaikea ala. Palattuaan ulkomaalta hän perusti maineensa varsinkin Akselin runollisella esittämisellä Akseli ja Valpuri näytelmässä, jota paitse hänen parhaimmat luomansa olivat Bothwell, Mercutio, Mikko Vilkastus, Hoppulainen ja Maunu (Roinilan talossa). "Se mahtavan kauhea kuva, minkä hän Bothwellista antoi", lausutaan U. S:n muistosanoissa, "ei katselijan mielestä haihdu; Mercutio, Vilkastus ja Hoppulainen osottivat hänen suurta kykyänsä sellaisten henkilöiden esittämisessä, joidenka luonteen pohjana huumori on, ja Maunu virkistävän reippautensa ohessa on samaa sukua. Rakastajana Böök ei aina onnistunut; hänen ääneltään puuttui ne hellät säveleet, joita siinä kysytään. Mutta rajattoman intohimon ilmaisemiseen oli hänellä sekä kykyä että voimaa."
Syystä kun menestys Viipurissa oli niin huono, Bergbom päätti vielä ennen joulua tehdä lyhyen vierailumatkanPietariin, johon seuruetta oli hartaasti pyydetty tulemaan — "olisihan hyvä saada sieltä rahat joulukuun palkkoihin, jos ne saadaan". Emilie, joka yleensä oli vastahakoinen käynteihin itäisen rajan tuolla puolen, seurasi kuitenkin veljeänsä ollakseen apuna vieraassa kaupungissa. Sitä paitse oli mukana rva Anni Kaslin, joka jo Viipurissa oli vieraana esiintynyt viimeisissä näytännöissä, näytellen Roinilan talossa ja laulaen Hardangerin harjulla ja Saimaan rannalla. — Ensimäinen näytäntö Pietarissa (samassa salongissa kuin viime vuonna) oli 12/12 ja annettiin silloin Neiti Elisabeth ja Roinilan talossa, toinen 15/12, jolloin ohjelma oli: Tätä nykyä ja juuri mainitut laulukappaleet. Sen jälkeen esitettiin vielä: Daniel Hjort, Valapatto, Todelliset naiset ja Lääkäri vastoin tahtoansa. Niukat lähteemme tietävät vain, että rva Kaslinin laulu teki "syvän vaikutuksen" ja että voittoa saatiin 407 ruplaa. Muutoin näyttää teatterilla olleen sensuurirettelöitä, joista laskujen mukaan suoriuduttiin 5 ruplalla sekä poliisipristaville tarjotuilla 10 ruplan illallisilla! — Kotia Helsinkiin päästiin jouluksi.
Helsingissäalotettiin toisena joulupäivänä Daniel Hjortilla. — Uudenvuodenpäivänä oli juhlanäytäntö 29/12 1883 vahvistetun kieliasetuksen johdosta, jonka kautta suomenkieli vihdoinkin miten kuten pääsi oikeuskieleksi. Kun nti Avellan oli lausunut Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar, lauloi sekakööri Maamme-laulun ja näyteltiin Kiven Karkurit. Sen jälkeen näyteltiin 4/1 ensi kerran HelsingissäTodelliset naiset, jota kappaletta oli uteliaasti odotettu ja joka meni kaikkiaan 5 kertaa. Esitys oli, sanotaan, vaikuttavampi kuin Ruotsalaisessa teatterissa, vaikka ulkonainen ryhti siellä oli ollut sirompi. Nti Avellan (Berta) näytteli niin, "ettei ajateltu enää näyttelijätärtä, nähtiin vain nainen, joka puolusti naisen asiata", ja Leino (Bark) oli niinikään "taitava ja johdonmukainen" luonnekuvauksessaan. Näiden ja muidenkin näytteleminen teki kokonaisvaikutuksen laadultaan syväksi ja traagilliseksi (Vasenius Valvojassa). — Seurasi sitte 16/1 IbseninYhteiskunnan tuet, joka myöskin oli helsinkiläisille uusi.
Vasenius lukee näytelmän esittämisen uudeksi voitoksi teatterille. Se annettiin "tavalla, joka osotti, että kaikki näyttelijät mieltymyksellä ja huolella olivat tutkineet osiansa, ja että taitava johtaja oli järjestänyt kaikki. Että Leino ja rva Aspegren hyvin suorittivat Bernickin ja Lonan osat, siitä voitiin jo ennakolta olla varmat; ja nti Avellan osotti Dinana samaa voimaa, mutta myöskin samaa itsensä hillitsemistä kuin Bertan osassa. Mutta miltei kaikki muutkin pitivät kunnialla paikkansa aina syrjähenkilöihin saakka. Lindfors Krapina ja etenkin Falck Aunena antoivat kumpikin osastaan eheän ja johdonmukaisen kuvan." — Näytelmä meni kevään kuluessa 4 kertaa.
Kauan oli Bergbom miettinyt, eikö teatteri jo pystyisi esittämään kirjallisuutemme ainoata varsinaista klassillista draamaa, ja nyt hän katsoi ajan tulleen näytelläSalaminin kuninkaat. Moni piti yritystä uhkarohkeana, sillä eihän se ollut onnistunut Ruotsalaisellekaan teatterille, mutta toiset luottivat johtajaan, ja ne olivat oikeassa. Se nähtiin Runebergin päivänä, jolloin runoilijan muistoa kunnioitettiin hänen suurenmoisen tragediansa esittämisellä. Esitys yllätti yleisöä ja sai sen runsailla suosionosotuksilla palkitsemaan näyttelijöitä. Mutta parempi todistus menestyksestä oli se, että näytelmä meni viisi kertaa.
Vasenius, jonka mukaan "yritys ylipäätään oli onnistunut", huomauttaa ensiksi lausumisen tärkeydestä tässä kappaleessa. Parhaiten lausuivat nti Avellan ja Leino. Molempain puheessa oli sanakorko ikäänkuin tasotettu ja ainoastaan loogillinen korko vallitsi värssyssä. "Muissakin kohden oli nti Avellan Tekmessana hyvin kiitettävä. Puhe, asennot, liikunnot, kaikki yhtyi hyvin kokonaiskuvaksi, jossa todellakin oli ylevä tyyli, juuri mitä tässä näytelmässä ennen kaikkea tarvitaan." Leino — Leiokritos, Axel Ahlberg — Leontes, Sala — Eurysakes, Falck — Eubulos harrastivat myöskin menestyksellä sitä tyyneyttä, jota klassillinen tyyli vaatii; sitä vastoin Kallio — Rhaistes ja Weckman — Hyllos olivat liian innokkaita. Kokonaisuuden edullisesta yleisvaikutuksesta oli johtajaa kiittäminen. "On todellakin ihmeteltävää", arvostelija sanoo, "kun perätysten katselee Ibsenin, Runebergin, Molièren ja Shakespearen kappaleita, että joka kerta selvästi havaitaan näyttelemisessä omituinen tyyli. Luulen että harvat täydelleen ymmärtävät mitä työtä johtajan puolelta tämä tulos edellyttää." Vaikka luonnollisesti Salaminin kuninkaitten esitys monessa kohden saattoikin tulla paremmaksi, oli se siis merkittävä uudeksi ilahduttavaksi voitoksi.
Kertomuksestamme näkyy, että syyspuoli näytäntökautta oli ollut sangen synkkä ja toivoton; kevätpuoli kääntyi jälleen myötäiseksi. On jo mainittu että Yhteiskunnan tuet ja Salaminin kuninkaat luettiin teatterille kunniaksi ja toisia, yleisöä innostuttavia voittoja oli tulossa. Tuulen kääntymiseen ei suinkaan vähimmän vaikuttanut se, että Ida Aalberg — huolimatta alakuloisista tuumistaan luopua teatterista — helmikuun keskivaiheilla palasi Parisista terveenä ja reippaana ja valmiina esiintymään. Se tuotti ohjelmistolle kokonaan toisen sävyn ja luonteen.
Kotiutunut taiteilijatar astui ensi kerran näyttämölle 29/2 Juliana Shakespearen Romeossa ja Juliassa, ja tietenkin hänet vastaanotettiin suurimmalla ihastuksella. Savokarjalaiset antoivat komean kukkavihkon, Pohjalaiset laakeriseppeleen ja Hämäläiset samoin, ja muu yleisö tervehti suosikkiansa oikealla kukkasateella. — Olematta enään uusi yleisölle, meni näytelmä viisi kertaa, salonki täynnä. — Romeon ja Julian jälkeen tuli taas 12/3 uutuus, nimittäin Salan suomentama Björnstjerne BjörnsoninPuolueiden keskellä(Redaktören). Niinkuin ylipäätään muutkin uudenaikaiset pohjoismaiset draamat, näyteltiin se ansiokkaasti — Leino sanomalehdentoimittajana, Sala Halvdan Rejninä, nti Stenberg rva Ewjenä, nti Asp Gertrudina j.n.e., näyttämölliset laitoksetkin, esim. omituisessa sumukohtauksessa kadulla, tekivät hyvän vaikutuksen; mutta silti se ei ottanut menestyäkseen. Syynä oli kai osaksi se, että politiikka ei oikein miellyttänyt suuren lemmentragedian jälkeen ja että tiettiin suurempaa uutta tulevan. Jo toisen illan jälkeen oli Björnsonin näytelmä jätettävä, ja Salaminin kuninkaat ilmotettiin seuraavaksi teatteripäiväksi, keskiviikoksi maaliskuun 19:ksi. Tämä näytäntö keskeytettiin kuitenkin, kun sanoma saapui Sammatista, ettäElias Lönnrotklo 6 aamulla oli päättänyt kunniakkaan, isänmaalle arvaamattoman kalliin elämänsä. Runebergin murhenäytelmä meni sitte pari päivää myöhemmin kansannäytäntönä ja sanotaan sen syvästi vaikuttaneen vähemmänkin teatteriin tottuneeseen katsojakuntaan. — Sen jälkeinen ohjelma, Gogolin Naimapuuhat ja Laululintunen, mainittakoon siksi, että vanhassa laulukappaleessa esiintyi ensi kerran Netcheninä ntiAda Cajander,[56] joka teatterin kustannuksella oli nauttinut rva Achtén opetusta ja joka nyt oli perivä Anni Hacklinin lauluroolit. Nuori näyttelijätär, jolla oli "kaunis ja heleä" ääni, näyttelikin sievästi ja vastaanotettiin hänet hyvin suosiollisesti.
Ida Aalbergin tultua oli ruvettu harjottamaan suurta klassillista draamaa, SchillerinMaria Stuartia, ja se valmistui annettavaksi ensi kerran 28/3. Sillä saavutti teatteri jälleen loistavan menestyksen, joka oli miltei yhtä suuri rahallisessa kuin taiteellisessa suhteessa. Näytelmä annettiin näet täysille huoneille kahdeksan kertaa (seitsemäs teatterin eläkerahaston hyväksi). Tietenkin nimiroolin esitys etupäässä ihastutti yleisöä. Onhan Maria Stuart myöhemminkin tunnustettu yhdeksi Ida Aalbergin etevimpiä luomia ja jo ensi kerralla hän erinomaisen kauniisti kuvasi niin ihmisellisen kuin ruhtinaallisen puolen onnettoman kuningattaren hahmossa. Mutta joskin useat antoivat kaiken kunnian Marian esittäjälle, ei menestys olisi ollut niin suuri kuin se oli, jollei draaman muillakin henkilöillä olisi ollut — toisin kuin syksyllä 1880 — hyviä tai tyydyttäviä edustajia. Siten oli nti Avellanin kuningatar Elisabet erittäin huomattava. Tälle näyttelijättärelle, jonka pääansioita aina oli ollut harras ja älykäs tehtävänsä tutkiminen, oli rooli mitä otollisin, ja varmalla taiteella hän osasi havainnolliseksi tehdä ne tunteet, jotka ylpeässä englantilaiskuningattaressa risteilivät, kun kilpailijattaren kohtalo oli ratkaistavana. Erittäin vaikuttava oli draamallinen puistokohtaus, missä kuningattaret ainoan kerran seisovat vastatusten. Muiden roolien esittäjät olivat: Leino — Burleigh, Ahlberg — Leicester, Sala — Mortimer (viidennestä kerrasta 19/4 alkaen Rautio, sillä Sala oli lähtenyt ulkomaille), Lindfors — Maria Stuartin hovimestari, Falck — Paulet, nti Stenberg — Hanna Kennedy.
Kun Maria Stuart oli mennyt kuudennen kerran, tuli 23/4 uusi ohjelma, Viipurissa jo annettuKuinka äkäpussi kesytetäänja teatterin ensi vuosilta tunnettu laulukappale Lemmenjuoma. Ei ollut tälle Shakespearen komedialle eduksi, että se joutui näyttämölle semmoisten näytelmäin kuin Schillerin juuri esitetyn ja Todellisten naisten aikaan, mutta mikäli katsojat osasivat avaramielisesti asettua muinoiselle kannalle, tuotti se heille runsasta naurunaihetta. Esitys oli reipas, tarjoten hullunkurista ja runollistakin. Nti Avellan oli kiivas Katarina, Leino kesyttäjä Petruchio, Lindfors Gremio, rva Rautio Bianca, Ahlberg Lucentio, muita mainitsematta. Laulukappaleessa olivat pääosat nti Cajanderilla ja Aspegrenilla (Frankenkrank). Ohjelma meni neljästi.
Syksyllä oli Emilie kirjeessä nti Elfvingille valittanut ajan köyhyyttä, kun ei ollut alkuperäistä uutta tarjottavana — oli näet totuttu joka vuosi odottamaan semmoistakin. Suuri oli sentähden tyytyväisyys, kun keväällä aivan aavistamatta ylioppilasMatti Kurikkatoi teatterille 4-näytöksisen kansannäytelmänViimeinen ponnistus, joka huomattiin varsin sopivaksi ohjelmistoon. Se näyteltiin ensi kerran 2/5 ja menestyi hyvin. Näytelmä oli kyllä vasta-alkajan käsialaa, mutta siltä ei puuttunut alkuperäisyyttä. Ensiksikin oli toiminnalla jonkinlainen historiallinen pohja, joka oli omansa herättämään mielenkiintoa — "viimeinen ponnistus" tarkotti näet venäläisten tilanomistajain viimeistä yritystä saada peruutetuksi 1861 v:n keisarillinen manifesti, jonka kautta talonpojat julistettiin vapaiksi; toiseksi näytelmä kuvasi Inkerin suomalaista kansaa ja kansanelämää. Tekijä, joka syntyään on tämän kansan lapsi, oli kappaleeseensa taitavasti yhdistänyt kansanlauluja ja tansseja, jota paitse koristuksissa ja puvuissa oli huolellisesti todellisuutta tavoteltu. Esitys oli kaikin puolin vilkas ja luonteva, niinkuin säännöllisesti kansannäytelmissä, ja kokosi toukokuulla viisi hyvää huonetta. Yksityisistä näyttelijöistä mainitsemme yhden ainoan, ntiInez Borgin, joka Annina ensi kerran astui näyttämölle. Nti Borg, kauppiaan tytär Porista, oli 25-vuotias tullessaan teatteriin tänä keväänä. Hän herätti hyviä toiveita, joita seuraava aika ei pettänytkään, mutta hänkin erosi liian pian teatterista. Eipä Emilie Bergbom ilman syytä huoahtanut (kirjeessä nti Elfvingille 11/11 1883): "Kyllä se on ikävää, että kun näyttelijätär meillä alkaa tulla taiteilijaksi, niin yks kaks hän menee naimisiin!"
Toukokuulla Ida Aalberg vielä esiintyi kolmessa eri kappaleessa: Adrienne Lecouvreurissä, joka 9/5 annettiin hänen hyväkseen, Jane Eyressä, jolla näytännöt 27/5 päätettiin Helsingissä, ja Hilda Aspin suomentamassa Scriben ja Mélesvillen 3-näytöksisessäValériessa, jossa taiteilijatar, niinkuin edellisissäkin, näytteli pääosaa, "viatonta, luonnonpuhdasta" neitokaista. —
Ne monet roolit, jotka nti Aalberg oli palattuaan Parisista näytellyt, antoivat Vaseniukselle aihetta tutkia miten ulkomaanmatka oli häneen vaikuttanut. Vanhemmissa rooleissa, hän arvosteli, oli näyttelijättären esitys rauhallisempaa, hillitympää kuin ennen, eikä siinä ollut mitään moitittavaa, mutta välistä huomattiin myöskin kylmempää tekniikkaa ja äänenvärityksiä, jotka eivät olleet täysin luonnollisia. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt taantumista vaan nähtävästi sitä, ettei taiteilijatar vielä ollut sulattanut kaikkea mitä ulkomailla oli oppinut. Muutoin olikin niin että mitä syvempi kuvattava luonne, mitä enemmän draamallista elämää oli kyseessä, sitä vähemmän oli syytä muistutuksiin, tehtävän vakavuus vei itsestään siihen välittömään esitykseen, joka oli näyttelijättären oikea voima — niin esim. olivat Maria Stuartin kolmas näytös ja kohtaus, missä Julia juo Lorenzon tarjooman vaarallisen juoman, loistokohtia ylevämpää laatua kuin Adriennen deklamatsionit.
Otamme tähän pari otetta Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista saamme yksityistietojen ohella näytäntökauden loppupuolen tunnelman:
(12/4). "Oma, rakas Bettyseni! No, nyt on päätetty, että teatteri syksyllä tulee Turkuun. Olemme sangen levottomia. Tietysti on meille suureksi haitaksi, että Tukholman 'Pienemmän teatterin' seurue tulee kohta jälkeemme esittämään Turun yleisölle rakkaita operettejaan. Yleisö on kai 'odottava' ja 'säästävä itsensä' siksi. Onneksi on meillä sangen rikas ja suuri ohjelmisto, mutta kenties eivät turkulaiset välitä siitä. En voi sanoa kuinka olen pahoillani tuosta operettimelusta, joka taas hyökkää kimppuumme. Jos Hamlet tai joku muu suuri kappale valmistuu Turussa, niin tulen luultavasti sinne pariksi viikoksi."
"Sanomista olet ehkä nähnyt, kuinka suuri menestys meillä on ollut Maria Stuartilla. — Ida Aalberg on etevä ja ihastuttava Maria, ja Kaarola kaikin puolin oivallinen Elisabet. Et voi uskoa kuinka erinomaisen rakastettava Ida Aalberg on koko ajan ollut; hän on ei ainoastaan näyttelijättärenä vaan ihmisenäkin ollut aivan erinomainen. Onko hän näyttelijättärenä suurempi kuin ennen, sitä en todellakaan tiedä. Useain mielestä hän ennen oli parempi (s.o. enemmän innostunut ja vähemmän mietiskelty); toiset taasen iloitsevat siitä itsensä hillitsemisestä ja levollisuudesta, jolla hän esiintyy ja arvelevat hänen sen kautta äärettömästi voittaneen." —
(9/5). "Nyt on näytäntökausi loppumaisillaan, ja huolimatta kuulumattomista huolista ja vaikeuksista, joita vastaan teatterin on täytynyt taistella, olemme suoriutuneet; jopa saattaa sanoa, että täällä Helsingissä asiat ovat käyneet hyvin. Meillä on tosin usein ollut huonoja ja tyhjiä huoneita, mutta toiselta puolen useampia täpötäysiä, useampia kuin koskaan ennen. Siten on esim. Maria Stuart mennyt ennen kuulumattomalla menestyksellä kuusi kertaa peräkkäin ja menee vieläkin pari kertaa. Aivan lopussa on meillä ollut ilo saada kotimainen kappale ja, mikä on enemmän, oikein hyvä, lupaava kappale. Matti Kurikka, näytelmän nuori tekijä, on vain 22 vuotta eikä 22-vuotiaalta ylioppilaalta voi kovin paljon pyytää. Neiti Borg Porista debyteerasi Viimeisessä ponnistuksessa ja onnistui sangen hyvin. Hänen ulkonäkönsä on varsin edullinen, sitä paitse on hänellä hyvä lauluääni ja hän on sivistynyt ja intelligentti, niin että ansiopuolia on paljo; mutta kuitenkin on hänellä yksi vika: hän osaa huonosti suomea. Sala on Wienissä harjottamassa opintoja enkä voi sanoa kuinka lämpimästi toivon, että hän edistyisi hyvin. Hilda Asp raukalla on ollut raskas kevät (vaikean ja pitkällisen hammastaudin tähden). Hän on niin kauttaaltaan kelpo tyttö, että minua oikein surettaa, että hänen ensimäinen teatterivuotensa on tullut niin tuskalliseksi. — Kun kevät lähestyy, saa Kaarlo aina semmoisen matkustushalun, että hänen on vaikea tukahduttaa sitä. Niin nytkin. Hän aikoo sentähden lähteä parin kuukauden ulkomaanmatkalle, etupäässä Parisiin, mutta tuumien viipyä vähän Saksassakin hän lähtee luultavasti jo pyhänä Pietarin kautta." —
Koska se apurahasto, joka keväällä 1881 oli arpajaisten kautta kerätty, nyt oli loppumaisillaan, ryhtyivät teatterin ystävät tänä keväänä uuteen puuhaan, jonka päämääränä oli saada kansalaiset ympäri maan uusiin ponnistuksiin taidelaitoksen avustamiseksi. Ensimäinen kokous asiasta pidettiin 22/2 ylioppilastalolla, ja olivat kutsujat: Ilta Ekroos, Martha Eneberg, Ida Godenhjelm, Augusta af Heurlin, E. Järnefelt, Ellen Nervander, Sofie Rein ja Naëmi Starck. Noin 70 kansalaista tuli saapuville ja asetti 15 henkisen toimikunnan ajamaan asiaa. Kaikuna tästä alotteesta ilmestyi vähän myöhemmin Tampereen Aamulehteen innostunut kirjoitus, jossa muun muassa sanottiin:
"Jo on aika että Suomen kansa yksissä tuumin vapauttaa tohtori Bergbomin edes yhdestä niitä monia huolia, joita hänellä tätä kansallista laitosta luodessaan ja johtaessaan on ollut. Jo on aika että Suomen kansa vihdoinkin tunnustaa tämän laitoksen omakseen ja suopi sille riittävän aineellisen kannatuksen. Suuria laitos ei vaadi, vaan uhraus on tehtävä yhteisesti. Ei mikään kaupunki, ei mikään maalaiskunta saa vetäytyä pois, kun on kysymys varojen hankkimisesta tälle laitokselle." —
Huhtikuun 30 p. julkaistiin vihdoin U. S:ssa vastamainitun toimikunnan laatima kiertokirje, jossa ehdotetaan "että kaikki ne, jotka tahtovat tehdä jotakin asian hyväksi, tulevana syksynä, ehkä samaan aikaan kuin täällä Helsingissä yleiset arpajaiset Suomalaista teatteria varten toimeenpannaan, kutkin paikkakunnallansa yhdistyisivät sopiviin toimenpiteisiin kerätäksensä varoja samaan tarkotukseen". Allekirjoittajat olivat: Z. Topelius, F. Ehrström, Aug. Ahlqvist, H. Molander, Walfrid Brehmer, E. Hallonblad, O. Donner, E. Järnefelt, F. Perander, T. v. Haartman, J. Krohn, I. Godenhjelm, Kaarlo Slöör, Ellen Nervander, Severin Falkman, S. Rein, Emil Nervander, Augusta af Heurlin, Eliel Aspelin, A. Aspelin, Seb. Gripenberg, I. Ekroos, Vilho Soini, A. Oker-Blom, Alb. Pfaler, Martha Eneberg, A. Rönnholm, Naëmi Starck, Alex. Wahlberg, Jenny Lang, K. Th. Hällström, Alma Almberg, Kaarlo Basilier, W. E. Meurman.
Tulot näytännöistä olivat tänä vuonna vähemmät kuin edellisenä, mutta kun avuksi otettiin koko jäännös 1881 v:n arpajaisrahoista, nimittäin 15,319:26 mk, päästiin niin edulliseen tulokseen, että velat tilivuoden lopussa tekivät ainoastaan 6,400 mk. Kun lisäksi tulee, että teatterin ystävät, niinkuin juuri olemme kertoneet, jo toukokuulla tekivät alotteen uuteen keräykseen, näytti lähin tulevaisuus verraten valoisalta.
Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 116 ja niissä seuraavatkappaleet: 9 kertaaTätä nykyä, Todelliset naiset; 8 Maria Stuart,Lääkäri vastoin tahtoansa; 7Daniel Hjort; 6 Valapatto, Preciosa,Yksi ainoa tytär, Kuinka äkäpussi kesytetään, Yhteiskunnan tuet,Remusen kotiripitykset; 5Salaminin kuninkaat, Viimeinen ponnistus,Romeo ja Julia, Neiti Elisabeth; 4Roinilan talossa, Venetiankauppias. Porvari aatelismiehenä, Haapaniemen hanhenpoika; 3Karkurit,Valansa rikkojat, Akseli ja Valpuri, Taistelujen välillä, Lemmenjuoma,Riita-asia; 2Saimaan rannalla, Kyökissä, Keijukainen, Naimapuuhat,Adrianne Lecouvreur, Valérie, Hardangerin harjulla, Puolueidenkeskellä, Laululintunen; 1Amalia ystävämme, Jane Eyre, Sirkka,Kotimatkalla, Parisin veitikka, Herkules, Ei ollenkaan mustasukkainen.
Näistä 42 näytelmästä oli 10 kotimaista ja 10 ohjelmistolle uutta.
Kolmastoista näytäntökausi, 1884-85.
Ennen hajautumistaan kesälomalle seurue lähtiTampereelle, antaakseen siellä 30/5-22/6 yksitoista näytäntöä. Johtajana toimi Kallio, mutta Emillekin oli jonkun aikaa mukana. Aluksi esiintyi Ida Aalberg kaksi kertaa Jane Eyrenä ja kaksi Valériena ja pääsi sitte vapaaksi mennäkseen Jyväskylään, jossa hän oli luvannut toimeenpanna iltaman Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlan aikana. Viime iltana sai hän hohtokivillä koristetun kultasormuksen, johon oli piirretty: "Muisto 6/6 1884", ja kukkavihkon, jonka nauhoissa luettiin: "Ida Aalbergille Taiteen ystäviltä Tampereella; Sä ihaella meidän soit Taiteesi jaloutta, Sä rientoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta." Senjälkeisestä ohjelmistosta on vain mainittava eräs uusi kappale (18/6): Salan suomentama G. v. Moserin 5-näytöksinen huvinäytelmäUltimo. — Juhannusaattona tamperelaiset veivät seurueen jäsenet huviretkelle Muroleeseen. Siitä alkoi kuukauden pituinen loma.
Toukokuun alkupuolella Kaarlo Bergbom oli lähtenyt ulkomaanmatkalleen ja saman kuun loppupuolella ("tiistaina"!) hän ensi kerran kirjoittaa sisarelleen:
"Rakas sisar! Minulla on takanani sangen vaihteleva odysseia, jonka olen suorittanut menneen kahden viikon kuluessa. — Matka Pietarista Berliniin oli aika miellyttävä, sillä oli kuin olisi matkustanut kevään mukana. Pihkovan luona alkoivat salavat keltaisine papiljotteineen, Vilnan luona pistivät jo koivut esiin pienet, viheriät lehtensä, Wierballenin luona pensaat vihannoivat lehmuksien ja jalavien seisoessa harmaina, vasta Königsbergissä kevät upeili täydessä vihannuudessaan ja väririkkaudessaan."
"Pietarista Wierballeniin matkustin toisessa luokassa. Koko ranskalainen teatteri ja sirkus Cinicelli (molemmat olivat edellisenä päivänä lopettaneet Pietarissa) olivat samassa junassa. Voit käsittää kuinka siinä pakistiin, harpattiin, hypittiin, riideltiin, naurettiin! Saattoi tulla pää pyörälle. Mutta ne tuottivat tarpeellista vaihtelevaisuutta matkan ykstoikkoisuuteen."
"Näyttämöllinen resettini Berlinissä oli Romeo ja Julia sekä Don Carlos Deutsches Theaterissa, Narciss Rameau Schauspielhausissa ja kaksi Wallner teatterissa esiintyvien Münchenin kansannäyttelijäin näytäntöä. Ne ovat todella päässeet melkein yksinäisiksi alkuperäisessä raikkaudessa ja luonnonomaisuudessa. Niin olisivat meidänkin kansannäytelmät esitettävät, ja niin ne voitaisiinkin esittää, jollei samojen näyttelijäin täytyisi riittää Maria Stuartiin, Pattes de mouche'iin ja Murtovarkauteen. Näin ei ole ihme, jollei aina tavata oikeaa säveltä."
"Narciss Rameau oli pettynyt illusioni. Miten mieltäkiinnittävä olikaan minusta tämä draama ollut sekä lukiessa että näyttämöllä, sekä ulkona että kotona, sekä Dessoirin nerokkaan että Pousetten käsityöläismäisen Narcissin kanssa — ja nyt! Kuinka se paikottain oli homehtunut ja koko ajan valheellinen. Voin nyt käsittää Kaarolan ja Ahlbergin edustaman nuoremman polven vastenmielisyyden sitä kohtaan. Nyt en enää tule vaatimaan sitä esille! Levätköön rauhassa. Kenties — jos Sala voisi tulla Narsissiksi?"
"Deutsches Theater'issa ilmaantui kaunis, raitis harrastus voimakkaammalla, nuorekkaammalla näyttelemisellä ja värikkäämmällä yhteisesittämisellä luoda uutta henkeä vanhaan idealistiseen tragedia-totuntatapaan. Kunpa vain voimat aina riittäisivät. Miesten puolella on hyviä kykyjä; mutta Juliat ja Ebolit ovat vaikeammat loihtia esiin."
"A propos — eräs Deutsches Theater'issa toimeenpantu ilmottamistapa miellytti minua. Emmeköhän hyväksy sitä. Taiteilijain nimiin ei liitetä 'herra' tai 'rouva' tai 'neiti', vaan etunimi — Filip II — Sigwart Friedmann, Elisabeth von Valois — Anna Jürgens j.n.e. Minä pidän siitä, emmeköhän syksyllä (Turussa) alota sitä tapaa?"
"Matkalla Berlinistä Parisiin levähdin päivän Kölnissä tuomiokirkon tähden, jonka ennen olen nähnyt vain hätäisesti. Se on kumminkin kuvattavan ulkopuolella. Mikä alkuperäinen leima Kölnillä yleiseen onkaan, puoleksi Belgiaa, puoleksi Saksaa. Toiselta puolen tehdaskaupunki mitä halpamaisimmin uudenaikaista muotoa ja toiselta niin kauttaaltaan katolinen. Eräässä pienemmässä kirkossa oli kaikkialla luettavana ilmotuksia suuresta juhlakulkueesta 'pyhän Servatiuksen' kunniaksi, 'jonka vilutautia vastustava vaikutus on erehtymätön'. — 'Kovin ankara herra', kirkonpalvelija selitti, 'joka ei kärsi pilantekoa'. Kun kysyin, mitä seurauksia hänen epäsuosiollaan tavallisesti on, vastattiin, että hän lähettää 'hallaöitä'. Siis on hän meille otollinen pyhimys, jollei Selim Lemström[57] tee häntä tarpeettomaksi. — Sunnuntaiaamuna tulin Parisiin." — —
"Ensi iltana olin Français'sa ja näin Bataille des dames [Naiset sotasilla] ja On ne badine pas avec l'amour [Ei lempi leikin vuoksi] — niinkuin huomaat ei hyvä teatteritähteni nytkään ole pettänyt minua. Musset'n runoelman katkeransuloinen runous ilmeni sydäntäkouristavasti Delaunayn Perdicanissa, Bartet sitä vastoin ei saanut minua unohtamaan Hedvig Winterhjelmiä. Meidän täytyy välttämättömästi ottaa se. Ahlberg on luonnollisesti Perdican. Mutta Camille? Aalberg? Avellan? Kenties jälkimäinen sopii paremmin, joskin Musset'n ihmeellinen lyriikka paremmin tulisi ilmi Aalbergin suusta."
"Eilen näin Macbethin Porte St Martin teatterissa, la Sarah Lady Macbethina. Siitä enemmän ensi kirjeessä. — Olen nyt matkallani usein ajatellut, kuinka pahoin teen kun panen sinut hoitamaan kaikkea raskaimpana aikana ja kierrän itse maailmaa. Sinä olet sentään enkeli — sitä ei voi auttaa." — —
"J. K. Jos tapaat Minna Canthin Jyväskylässä, niinkuin epäilemättä tapahtuu, niin sano, että hänen välttämättömästi täytyy jouluksi tehdä Työmiehen vaimo valmiiksi. Jos hän tahtoo tehdä jonkinlaista propagandaa, niin on kai valtiopäiväaika sopivin. Myöhempänä keväällä tulee luonnollisesti niinkuin aina uutuuksia ahdinkoon asti".[58]
Emilien vastauksesta (toiselta helluntaipäivältä) otamme seuraavat tiedot: Kenraalikuvernööriltä tullut avustus oli hänen toivomuksensa mukaan jaettu seurueen jäsenille: neideille Aalberg ja Avellan, Leinolle, Ahlbergille ja Salalle kullekin 360 ja rva Lundahlille 200 mk; mutta johtokunta oli kirjallisesti anonut, että rahat vastedes saataisiin vapaasti käyttää. — Emilie epäilee onko viisasta ottaa Erasmus Montanus Holbergin riemujuhlaa varten [niinkuin Kaarlo oli tuuminut]. Jos teatteri olisi Helsingissä, kun päivä sattuu, olisi toisin; mutta Turussa tai Porissa se on hukkaan heitetty. Jollei Holbergiä näytellä hyvin, on hän kovin vanhentunut. Ruotsalaisessa teatterissa on Molièren Tartuffekin juuri saanut saman tuomion — tyhjiltä huoneilta.
Kaarlon toinen kirje on päivätty "sunnuntaina ? kesäkuuta":
— — "Et tahdo ottaa Erasmus Montanusta, sentähden ettei se menesty. Hyvin mahdollista, mutta mikä muu meillä menestyy kuin suuret draamat ja kansannäytelmät! Erasmuksella on se ansiopuoli, että se on pian valmis ja voidaan hyvin harjottaa samalla aikaa kun jotakin muuta, sillä siinä ei tarvita Ida Aalbergia, Avellania, Leinoa, rva Aspegrenia, Ahlbergia eikä Salaa. Sinä tahdot 'En Handske' [se oli juuri näytelty Ruotsalaisessa teatterissa tavalla, joka Emilien mielestä ei estäisi sen esittämistä]. Kernaasti minun puolestani, mutta eikö Puolueiden keskellä [joka ei ollut yleisöä miellyttänyt] jonkun aikaa peloita meitä Björnsonista. Ja sitä paitse — kuka on oleva Riis, kappaleen tavallaan omituisin henkilö. En näe meillä mitään mahdollisuutta. Leino? Epäonnistunut! Ja kuka olisi silloin Christensen, joksi hän sopii niin hyvin. Se on onnettomuutemme, että miesnäyttelijämme eivät riitä uudenaikaisiin, yhteiskunnallisiin näytelmiin, sillä Leino on melkein ainoa, joka menestyy niissä (ja myöskin Aspegren sivurooleissa). Ahlbergilla, Falckilla ja Salalla täytyy olla [historiallinen] puku, Weckmanilla ja Rautiolla työmiespuserot ollaakseen alallaan. — Mutta olkoon kuinka tahansa, me voimme kyllä kaikissa tapauksissa valmistaa Erasmuksen. Kun emme ensi vuonna ota mitään uutta Molièrea, niin voimme ottaa yhden Holbergin. Muista sitä paitse, että meidän yleisömme on vastaanottavaisempi vanhaan, vankkaan komiikkaan nähden, kuin Ruotsalaisen teatterin yleisö oli silloin kun se annettiin siellä." — —
"Olen pari kertaa nähnyt Mâitre de Forges. Imelän valheellisuutensa tähden se on minulle ylen vastenmielinen, mutta yleisö ulvoi liikutuksesta, naiset oikein sulivat kyyneleisiin, Marlittin henki leijaili kokonaisuuden ylitse. Näytteleminen oli kunniallisen keskenkertaista (poikkeuksena vain Moulinet'n esittäjä St Germain, joka on ensi luokan taiteilija); omituista kyllä kiitetään sitäkin. Olen kuitenkin nähnyt paljo parempaa Gymnaseteatterissa, jossa kappale näytellään, puhumatta Français'ta." —
(Parisi 25/6). Kaarlo oli aikonut kesäkuun lopussa lähteä paluumatkalle, mutta kuultuaan että Levinsky, jonka opetusta Sala oli nauttinut Wienissä, heinäkuun alussa matkustaisi pois, hän oli kehottanut Salaa tulemaan Parisiin. Tämä olikin luvannut tulla. "Tahdon silloin olla täällä antaakseni hänelle ohjeita, sillä rahojen ja muun suhteen on hänelle hyödyksi että joku opastaa häntä, varsinkin kun hänen ranskankielentaitonsa luonnollisesti on puutteellinen."
"Edelfeltin luona olen ollut pari kertaa — hän oikein pyysi, etten lähtisi Parisista näkemättä hänen työpajaansa. Hänellä oli joukko keskeneräisiä tauluja, mutta ei ainoatakaan valmista. Ne olivat kenties mieltäkiinnittävämpiä semmoisina, sillä se voimakas elämä, joka niissä on, ei silloin ollut peittynyt monesti kyllä vaativaisen tekniikan varjoon, niin, jopa oli kuin niissä olisi ollut sydäntäkin, jotakin, jota hän, niinkuin tiedät, ei tuhlaa tauluihinsa. Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. Sinä joka niin helposti leimahdat liekkiin, kun ihmiset ovat rakastettavia, olisit puoleksi rakastunut häneen, mutta hän vaikutti minunkin enemmän vastustavaan luontoon. Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa — kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole. Hänen asemansa täällä on täydellisesti vakaantunut, hän on ainoa pohjoismainen taiteilija, jonka Parisin taiteilijamaailma on täydellisesti omakseen hyväksynyt, voit kuvitella miksikä harmiksi ruotsalaisille — [Otto] Vallenius kertoi minulle hupaisia juttuja siitä. Hänen suuri taulunsa Luxemburgkokoelmassa on oivallisella paikalla ja tekee suuren vaikutuksen." — —
"Täällä kesä on vihdoin alkanut, ja hieno yleisö tekee lähtöä kaupungista. Kuukauden lopussa useimmat teatterit sulkevat porttinsa. Avoinna pysyvät toki Théâtre Français, samoin iso ooppera, Lyrique populaire, Porte St Martin (vaikka Sarah on Lontoossa) ja jotkut pikku teatterit. Macbethin näin pari kertaa Porte St Martin teatterissa, ensi kerran yhdeksi kolmanneksi osaksi ihastuneena ja kahdeksi kolmanneksi osaksi suuttuneena, toisen kerran tasaisemmin tyytyväisenä ja siis oikeamielisempänä. Suuttumukseni johtui, niinkuin aina kun ranskalaiset koskevat vieraaseen teokseen, siitä kunnioituksen puutteesta, jolla he menettelevät. Macbeth oli revitty rikki muutamiksi kuvaelmiksi, joiden väliltä yhdistävät siteet oli poistettu, niin etten ymmärrä kuinka ne, jotka eivät tunteneet kappaletta, saivat siitä jotain yhtenäistä. Mutta kenties se ei ollutkaan niin hullua. Onhan toki niin, että juuri suuret pääpiirteet Shakespearessa ovat tehneet hänen kaikkien aikojen kansanomaisimmaksi draamarunoilijaksi, ja ne olivat esiintuodut terävän selvästi, siinä ei oltu yleiseen ranskalaiseen tapaan lievennetty ja litistetty — useiden kriitikkojen kauhuksi. Pienet roolit näyteltiin surkeasti (Malcolmina, huomaa Malcolmina, esim. esiintyi sama daami, jonka me näimme näyttelevän Précieuses ridicules kappaleessa Coquelinin kanssa Tukholmassa, Duncan oli Kalliolta oppinut nostamaan etusormeaan ja tiedäthän kuinka se tehoo tragediassa; Macduff melusi ja huusi kuin hullu). Edelleen oli yhteisnäytteleminen hutiloitua ja näyttämöllepano paikottain aivan epäonnistunut, esim. noitien luolassa. Mutta Macbeth itse (Marais) oli mieltäkiinnittävä. Hänellä ei ollut sitä daimoonista tahdonvoimaa, joka vastustamattomasti ajaa Macbethin rikoksesta rikokseen, mutta milloin voi meidän aikojen mies murtuneine tahtoinemme tehdä sitä havainnolliseksi. Mutta hänellä oli lämpöä, eloa, ilmettä ja hyvä esiintymistapa. Entäs Sarah? Min — ei hän ollut se Lady Macbeth 'que j'avais révé', mutta tavallaan hän näytteli sydäntäkouristavasti. Hän ei ollut minkään clanin puoliraakalainen naispäällikkö, vaan uudenaikainen petrolöösi, joka hermojensa luonnottomassa jännityksessä hillittömästi syöksyy eteenpäin. Päävaikutin hänen menettelyssään ei ollut kunnian- vaan verenhimo. Kohtaukset Duncanin murhan edellä ja jälkeen tulivat sen kautta kauhean vaikuttaviksi, varsinkin kun Marais, ranskalaisten omituisella taiturimaisuudella fyysillisesti ilmisaattaa mielenliikutuksia, mestarillisesti esitti kauhua. Unissakävijäkohtauksessa on Saraa kovin ihailtu, minun mielestäni ilman syytä. Hän repii tämän kohtauksen täydellisesti muun yhteydestä. Hänen Lady Macbethillaan ei ole edes vanhan ääripiirteet, hän näyttelee sitä, Edelfeltin henkevän lauseen mukaan, niinkuin indialainen käärmeenlumojatar. Ainoastaan somnambulismi, eikä tuskallinen katumus, tuli näkyviin."
"Muutoin oli huomattavissa, kuinka varsinainen Parisin yleisö on vastustavalla kannalla Saraa kohtaan. Marais sai enimmät suosionosotukset. Sitä paitse olivat katsojat enimmäkseen ulkomaalaisia. Käytävissä kuultiin kaikkia mahdollisia kieliä, englantia tietysti enimmin."
"Theâtre français'sa olen, paitse muutamia Corneillen, Racinen ja Molièren kappaleita, nähnyt 'Maailma, jossa huvitellaan', henkevästi esitettynä ilman että näytelmä minusta sentään olisi ollut sisältörikkaampi, Augierin 'Mr Poirierin vävy', joka olisi otettava, jos Alarik Böök [Brunon nuorempi veli, joka myöskin aikoi ruveta näyttelijäksi] kehittyy veljen suuntaan taikka jos saamme jonkun toisen, joka voi täyttää siroja rooleja, Ei lempi leikin vuoksi (toisen kerran), joka on oleva miellyttävin muistoni tältä Parisin matkalta, Mademoiselle de la Seiglière y.m. Tuon muassani yhden erinomaisen sievän 1-näytöksisen kappaleen 'La duchesse Martin'. Jollei se vaan ole liian hieno — jota pelkään — olisi se otettava, sillä meillä on suuri puute pikkukappaleista. Remusen kotiripitykset ja Haapaniemen hanhenpoika alkavat olla kovin kuluneita. — Sala on pyytänyt saada viipyä lokakuun yli.[59] Olen suostunut siihen. — — Niin Rautatehtailija! Luonnollisesti otamme sen. Minun persoonallinen myötätuntoni tai vastahakoisuuteni ei saa vaikuttaa ohjelmistoon. — Noin 10 p. heinäk. lähden kotiapäin."
Loppupuolen loma-aikaansa Kaarlo vietti Helsingissä. Emiliekin oli kotona käytyään ensin Kuitiassa ja sitte Ossian veljensä häissä (9/7 Hatanpäässä). Heidän huomionsa oli muun muassa kiintynyt kesällä eri paikkakunnilla alkuun pantuihin rahankeräyspuuhiin teatterin hyväksi. Turussa oli päätetty toimeenpanna kansanjuhla Kupittaalla ja myöhemmin arpajaiset. Oikein hämmästystä oli vapaaherra Werner von Troilin menettely herättänyt, hän kun itse oli kutsunut asianharrastajat kokoon ja ruvennut toimikunnan puheenjohtajaksi. Se oli muka "matelemista Heydenin ja fennomaanien edessä", mutta vaikutti sen, että semmoisetkin turkulaispohatat, jotka olivat vakuuttaneet, etteivät he koskaan astuisi Suomalaiseen teatteriin, saapuivat kokoukseen. — Paitse näistä asioista Emilie kirjoitti nti Elfvingille Suomalaisen tyttökoulun uudesta talosta. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta siisti, ja hän iloitsi suuresti, että on "päästy niin kauas eteenpäin", että koulu, joka oli toiminut mitä kurjimmassa, melkein tallintapaisessa huoneustossa, nyt sai jatkaa työtänsä oman kurkihirren alla.
* * * * *
Teatteri alkoi toimensaTampereella, jossa 27/8-10/9 annettiin yhdeksän näytäntöä. Aikomus oli kyllä ollut alottaa Turussa, mutta siellä oli kesällä näytellyt Fröbergin ruotsalainen seurue ja sille suotiin, tavan mukaan, etuja Suomalaisesta teatterista välittämättä. Ensimäisen näytännön jälkeen Kaarlo kirjoitti 28/8 Emilielle kirjeen, joka sisältää täydellisen arvostelun uudistetusta Murtovarkaudesta, joka oli ollut ohjelmana:
— "Huone oli hyvä (nti Berg luuli noin 400) ja suosionosotukset lämpimät, varsinkin viime näytösten jälkeen. Suurimman osan suosiota sai tietysti Hoppulainen. Rautio olioikein hyvä. Hänellä tosin ei ollut Böökin auktoriteettia eikä myöskään sitä verratonta, hullunkurista huumoria, jolla Böök lausuijoitakuitarepliikkejä, mutta hän oli täydellisesti yhtä luonnollinen ja hänellä oli sekin ansio ettäkaikkirepliikit pääsivät oikeuteensa. Falck [Penttula] oli melkein parempi kuin Leino toisessa näytöksessä, jossa hänen haudanjylhä äänensä oli kuin luotu roolia varten, mutta Leino tuotti sen sijaan viime näytökseen toisenlaista eloisuutta kuin Falck hitaudellaan. Rva Rautio tulee kyllä hyväksi, kun hän vaan ennättää sulattaa ja enemmän täydentää roolia; nyt se oli vähän ykstoikkoinen. Hän sopii siihen sentään paremmin kuin Hacklin, vaikka tämä oli sangen hyväksyttävä Helena. Vyyryläinen[60] ei myöskään ollut huono (Maria) ja Asp [Loviisa] oli pirteämpi kuin [rva] Lundahl, joskaan ei niin kaunis. Sitä vastoin Kilpi ei vastannut Rautiota vanhana talonpoikana Penttulan saunassa; niinikään meni ensimäinen kansankohtaus ennen paremmin kuin nyt. Kaikki kaikessa on Murtovarkaus taas onnellisesti liitetty ohjelmistoon — milloin saamme Roinilan talossa samalle kannalle?" —
Muutoin mainittakoon ohjelmistosta vain Maria Stuart (3 kertaa) ja Yhteiskunnan tuet. Jälkimäisessä oli nti Borg rva Bernick, ja Kaarlo arvostelee häntä seuraavasti: "Hän oli sangen hyvä, kovin peloissaan, mutta käsitys oikea ja vivahduttaminen oivallinen; kieli sitä vastoin virheellistä."
Syyskuun keskivaiheilla tultiinTurkuun, jossa ei oltu käyty moneen vuoteen. Paitse Salaa ja rva Lundahlia (joka oli eronnut) olivat kaikki saapuvilla ja lisäksi muutamia uusiakin, nimittäinOtto Valleniusja ntiLilli KurikkasekäAlarik BöökjaIisakki Lattu. Otto Valleniuksen kanssa oli Kaarlo tehnyt sopimuksen Parisissa, missä tämä monipuolisilla taiteilijataipumuksilla varustettu mies, jätettyään yliopistolukunsa, harjotti opintoja maalaustaiteessa, ja nti Kurikassa oli, hänen veljensä Matti Kurikan kirjeen mukaan, kesällä herännyt "ääretön halu päästä Suomalaisen teatterin jäseneksi". Vallenius ja nti Kurikka olivat molemmat sangen tervetulleita teatteriin lauluäänensä tähden. Tästä lähtien voitiin jälleen ottaa laulukappaleita ohjelmistoon. Lilli Kurikka oli 19-vuotias ja Helsingin suomalaisen tyttökoulun käynyt. Alarik Böök oli Bruno Böök-vainajan nuorempi veli. Iisakki Lattu vihdoin oli ainoa näistä tulokkaista, joka pysyvästi jäi teatteriin.[61] Ensi-iltana 16/9 meni Maria Stuart täydelle huoneelle ja seuraavana Murtovarkaus puolelle. Alku ei ollut loistava sillä tavallista on, Kaarlo kirjoittaa, että meikäläiset ensi hyökkäyksessä joutuvat hämilleen. Puhuttiin liian hiljaa, johon lisäksi tuli pikku onnettomuuksia. "Mutta kaikki paranee kai, kun ennätämme tottua yleisöön ja yleisö tottuu meihin. Tänään (19/9) luulen Ida Aalbergin vallottavan yleisön yhdellä ryntäyksellä, sillä hän sanoi olevansa hyvällä tuulella." Niin kävikin, ja näyttelijätär sai laakeriseppeleen ja kukkia. Viikko myöhemmin, Romeon ja Julian jälkeen, Kaarlo kirjoittaa, että silloin uudistui mitä oli tapahtunut Maria Stuartiin nähden. Ensi kerralla kylmä, ynseä, ymmärtämystä puuttuva yleisö ja toisella vilkas, kiitollinen ja innostunut, yhteisesitys ensi kerralla laimea ja hätäinen, toisella tyydyttävä. Murtovarkauskin menestyi paremmin toisella kerralla, ja huone oli kahta vertaa parempi. Yhteiskunnan tuet annettiin kolmannelle osalle huonetta, ja Kaarlo huudahtaa: Kuinka henkisesti kuollut tämä yleisö kuitenkin on! Hän sanoo kokonaan menettäneensä kyvyn arvostella kappaleiden vaikuttavaisuutta. Nyt huudetaan vain laulukappaleita — niitä me ymmärrämme! (Huuto saada nähdä Ida Aalbergia on vaiennut, kun siihen yhtyy niin kamalia perspektiivejä kuin Shakespeare ja Schiller!) Epäilemättä oli ruotsalaisten operettiohjelmisto saanut yleisön hylkimään vakavaa ohjelmistoa. Bergbomin täytyi vastoin tahtoansa ("sillä se menee nyt, dass Gott erbarm") antaa Saimaan rannalla, ainoa laulukappale, joka tällä hetkellä oli valmis, — ja se veti, varsinkin toisella kerralla (Parisin veitikan kanssa), miltei täyden huoneen. Regina antoi sitte myöskin 8/10-12/10 kolme hyvää huonetta. Kolmantena iltana (kaikista paras — 1,071 mk) oli Ida Aalberg erityisten suosionosotusten esineenä ja hän sai muun muassa hopeisen maljakon ("Ida Aalberg 18 12/10 84. Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon."). Suuri isänmaallinen kappale lämmitti siis sydämiä Turussakin.
Tällä aikaa harjotettiin Hilda Aspin suomentamaa G. Ohnet'n 4-näytöksistä draamaaRautatehtailija, ShakespearenHamletiaja Nummisuutareita, joka viimeinen kaipasi uudistamista. Ensimäinen näitä meni 24/10 saavuttamatta silloin enemmän kuin toisellakaan kerralla suurempaa suosiota, vaikka kritiikki kiitti sekä kappaletta että esitystä. Leino ja Ida Aalberg esiintyivät päärooleissa. Hamlet edistyi hitaasti; "Ahlberg ryhtyi siihen niin veltosti", että Bergbom epäili sen menestymistä. "Kyllä on kovaa", hän lisää "että täytyy pakottaa ihmisiä Hamletiin, kun ajattelee, että Vilho olisi antanut vuosia elämästään saadakseen näytellä sitä roolia." Se valmistui kumminkin miten kuten ja annettiin ensi kerran 30/10 Ahlbergin hyväksi, koska tämä näyttelijä oli lähtevä parin kolmen kuukauden opintomatkalle. Näytäntö onnistui hyvin, sanomien mukaan. Ahlberg oli erinäisissä kohtauksissa oivallinen ja Ida Aalberg mainio Ofelia. Axel Ahlberg sai sinä iltana kultakellon, ja samanlainen lahja annettiin Ida Aalbergille l/11, kun hän esiintyi Jane Eyrenä. Nummisuutarit näyteltiin viimeisenä iltana 4/11 täydelle huoneelle. Leino oli vielä Esko, sillä erästä nuorempaa näyttelijää oli turhaan koeteltu; ensikertalainen oli m.m. Lattu Karrina. Muista täällä näytellyistä kappaleista mainittakoon vain Mustalaiset, jossa nti Kurikka Evinä ensi kerran (15/10) astui näyttämölle ja lauloi "aistikkaasti, puhtaasti ja tunteellisesti", ja nti Avellanilla Rózsina oli suuri menestys, sekä Todelliset naiset, jota turkulaiset eivät viitsineet tulla katsomaan. — Turunmatka päättyi 900 markan tappiolla, jota pidettiin verrattain onnellisena tuloksena! Åbo Underrättelser kiitti hyvää ohjelmistoa ja vakuutti seurueen olevan vastedeskin tervetullut (!). —
Kaarlo oli asunut Fenix-hotellissa, jossa hänellä oli kaksi huonetta, ja hän maksoi täydestä "ylöspidosta" 120 mk kuukaudessa. Leino rouvansa kanssa, Axel Ahlberg sekä neidit Avellan ja Stenberg asuivat myöskin siellä, ja kaikki söivät samassa pöydässä. — Kirjeessä, jossa Kaarlo kertoo tämän, tapaamme sanat: "Lue Jussi Brofeldtin Muudan markkinamies. Se on sydäntäkouristava. Siinä pojassa elää Herran henki."
Paluumatkalla Turusta seurue pysähtyiHämeenlinnaan, jossa Nordinin salongissa annettiin neljä näytäntöä — jopa Maria Stuart viimeisenä iltana. Kun huone oli aina täysi ja päiväkustannukset pienet, nousi voitto 900 markkaan — samaan summaan, joka Turussa oli menetetty.
Helsinkiinseurue tuli aikaisemmin kuin aiottu oli. Ensin oli näet aikomus ollut mennä Turusta Poriin, mutta kun sikäläinen uusi teatteri ei vielä ollut täysin valmis, jäi matka tekemättä; toiseksi oli tuumittu pitentää Turussaoloa, mutta Carlbergin ruotsalainen seurue tuli ja otti teatterin. Kun saavuttiin Helsinkiin, olivat arpajaiset teatterin hyväksi olleet ja menneet. Ne tapahtuivat nimittäin tiistaina 4/11 ylioppilastalolla, jonka huoneet olivat tungokseen asti täynnä. Salin peräseinällä nähtiin "tuulentupa", Suomalaisen teatterin uusi rakennus, jonka K. K. Hellsten oli maalannut Seb. Gripenbergin luonnoksen mukaan, ja sivuseinillä Hedvig Winterhjelmin, Emmy Achtén, Ida Basilierin, Kaarlo Bergbomin ja Vilhon muotokuvat. Ohjelman alkunumero oli J. Mustakallion sepittämä prologi, jonka Turusta varta vasten tullut Ida Aalberg lausui, ja muista numeroista huomattavin iloisen, kirjavan joukon esiintyminen, jossa tunnettiin 18 näyttämöllistä hahmoa: Anni, Boriska, Inga, Jessika, Kätchen, Lysisca, Nicole, Noora, Pamina, Papagena, Rosina, Rykmentin tytär, Esko, Fra Diavolo, Larsson, Maunu, Papageno, Göndör Sandor. Nämä kaupittelivat yleisölle tilapäistä albumia.[62] Voittoja oli 1,000 ja arpoja 11,000 à 1 mk.
(11/11). "Oma rakas Bettyseni", Emilie kirjoittaa sen jälkeen, "usko pois että tuntuu hyvältä kun arpajaispuuha on ohi! Odotamme puhdasta voittoa 11 à 12,000, tosin vähemmän kuin viimein, mutta toki kunnioitettava summa. Olen äärettömän kiitollinen, että kaikki on mennyt hyvin. — Perjantaina teatteri alkaa täällä; saa nähdä kuinka rupeaa käymään. Kevättä en pelkää, jos kaikki pysyvät terveenä, mutta joulukuu on kaikkialla vaikea kuukausi ja vallankin meillä, jotka niin paljo rakennamme ylioppilasyleisöön. — Kiitos, hyvä Bettyseni, kaikesta mitä teit hyväksemme, kun olimme Turussa [Emiliekin oli ollut siellä pari viikkoa lokakuulla]; erinomaisen hupaista on että siellä meni kuin meni. Toivoakseni Fröberg & consortes eivät aivan hävitä meiltä maanalaa. — Sala jää ulkomaille joulukuun keskivaiheille. Sydämestäni toivon hänen edistyvän. Hän on ihmisenä läpeensä kelpo ja kunnioitettava, niin että minä ja me kaikki sangen paljo pidämme hänestä. — Olet kai kuullut, että rva Canthin uusi kappale on valmis! Kuinka hupaista on saada kotimainen teos, sen tiedät kyllä." —
Täälläkin alotettiin (14/11) Murtovarkaudella. Sitte tuli Rautatehtailla, joka näyteltynä kolme kertaa ei täälläkään menestynyt, vaikka arveltiin sentapaisista ranskalaisista muotikappaleista olevan hyötyä näyttelijöille. Toisella innostuksella vastaanotettiin vanha ja aina uusi Nummisuutarit. Uusia olivat siinä Pesonen — Topias, Weckman — Mikko Vilkastus, Rautio — Iivari, Falck — Niko, Lindfors — Teemu ja rva Rautio — Jaana.
Joulukuun 3 p. sattui Ludvig Holbergin 200-vuotispäivä ja sitä vietettiin vanhan mestarin huvinäytelmilläEi ole aikaajaHenrik ja Pernilla(Hilda Aspin suomentama). Kumpikin komedia sujui hyvin, mutta edellinen sentään paremmin. Lindfors oli Vielgeschrey ja häntä kiitettiin siitä että hän oli syventänyt näyttelemistänsä, jossa ennen ilveilevillä kujeilla oli ollut liiaksi sijaa. Otto Vallenius oli onnistunut kujeellisena palvelijana, Hilda Asp Pernillana, nti Stenberg Madlenana j.n.e. Toisen kappaleen nimiosat olivat Weckmanilla ja rva Aspegrenilla. — Näyttelijät lähettivät Leinon allekirjoittamassa sähkösanomassa tervehdyksensä Tanskan näyttelijöille, ja Bergbom tervehti eri sähkösanomalla kuninkaallista näyttämöä, "Ludvig Holbergin kaikille pohjoismaille merkillisen vaikutuksen kehtoa". Kuninkaallisen teatterin puolesta kamariherra Fallesen vastasi kumpaseenkin tervehdykseen.
Viikko myöhemmin 10/12 oli toinen juhla — kymmenes vuosipäivä Ida Aalbergin ensimäisestä esiintymisestä teatterissa. Sitä vietettiin Jane Eyrellä, ja taiteilijatar sai vastaanottaa kukkia ja laakeriseppeleitä, jota paitse hänelle toimeenpantiin pidot, joissa prof. F. Perander puhui kunniavieraalle ja pyysi lupaa, että saataisiin teatteria varten maalauttaa hänen muotokuvansa.[63]
Kun Bergbom oli alkanut toimeenpanna huokeahintaisia kansannäytäntöjä, hän noudatti haluansa antaa vähävaraistenkin nauttia teatterista. Mutta samoin kuin hän rakasti varsinaista kansaa, rakasti hän lapsiakin. "En voi täällä nähdä lapsia", hän kirjoitti Parisista, "muistamatta lapsia kotona", tarkottaen kai lähinnä sisarensa lapsia. Lapsillekin — ei ainoastaan näille läheisille vaan mahdollisimman useille — hän halusi avata teatterinsa, ja niin hän nyt ennen joulua (13/12) ilmotti ensimäisen "lastennäytännön", jossa klo 5:stä i.p. esitettiin Z. Topeliuksen "leikki"Ole armelias köyhilleja Saimaan rannalla. Teatteri oli täynnä outoa yleisöä, rivit "rint' rinnan täynnä pieniä päitä, jotka kurkistelivat reunusten yli niinkuin pääskysen pojat pesästään". Tarvitseeko sanoa, että tämä yleisö oli ihastunut! Näytäntö uudistettiin 27/12. — Seuraava ohjelma 14/12 sisälsi paitse Kiven Kihlausta kaksi uutta alkuperäistä 1-näytöksistä huvinäytelmää: Matti KurikanIhmekös tuo!— naurattava, erehdyksille ja hullunkurisille kohtaamille perustettu vähäpätöisyys, jossa Lilli Kurikka, pääroolin esittäjänä, ensi kerran ja onnellisesti näyttäytyi Helsingin yleisölle — ja Robert KiljanderinPukkisen pidot,[64] joka osottautui tekijänsä edellisiä pikkukappaleita etevämmäksi, siinä kun luonnekuvaus on syvempi ja henkilöitten pikkukaupunkilaisuus paljastetaan hienolla ivalla. Parhaiten kuvattua henkilöä, Anna muoria, näytteli nti Stenberg erittäin hyvin.
Joulun ja uudenvuoden aika ei tuonut enempää uutta. Uudenvuoden päivänä meni Kiven muistoksi Nummisuutarit, e/i pitkän ajan päästä Kultaristi, jonka uudistamisen Vallenius, Inez Borg ja Lilli Kurikka tekivät mahdolliseksi, 6/1 Daniel Hjort, sekin tärkeissä kohdin uudistettuna — nimihenkilönä ulkomaalta palannut Sala, osottaen melkoista edistystä (itsenäisesti hän teki luonteen pääpiirteeksi synkän tunteellisuuden, joka muutti ivan ulkomaailmaa kohtaan tuskalliseksi oman kehnouden tunnoksi), Sigrid Stålarmina Ida Aalberg, esittäen onnettoman neidon hienosti ja jalosti, Ebba Stenbockina nti Avellan, täynnä voimaa ja ylimyksellistä ryhtiä, sekä Juhana Fleminginä Otto Vallenius — ja Topeliuksen päivänä Regina von Emmeritz. Ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä tuli vasta 28/1, nimittäin Minna Canthin kolmas draama,Työmiehen vaimo. Työmiehen vaimonkin, niinkuin ennen Murtovarkauden, syntyhistoriasta tahdomme tässä antaa tietoja, koska me siten samalla valaisemme Minna Canthin ja Bergbom-sisarusten keskinäistä suhdetta, joka muodostaa tärkeän lehden sisarusten elämäkerrassa. Vaikka Emilien ja Kaarlon kirjeet tältä ajalta näyttävät hävinneen, näkee Minnan kirjeistä heille, kuinka he seurasivat hänen työtään, kuinka Kaarlo on siihen vaikuttanut ja kuinka kirjoittajan sydän oli heille avoinna. — Ennestään tiedämme, että näytelmä oli jo tekeillä kun Emilie kesällä 1883 ensi kerran tapasi Minna Canthin Kuopiossa. Emilien kehotuksesta Minna kirjoitti Kaarlolle Sandefjordiin:
(2/8 83). — "Kun nti Bergbom kuuli, että olen tarttunut kiinni 'Homsantuussa' enkä ollenkaan pääse siinä eteenpäin, tahtoi hän minua lähettämään sen alun [ensi näytöksen] Tohtorille ja kertomaan, miten olen aikonut sitä sommitella. — Jos tuo ennen oli minulla hämärässä, on se vielä sitäkin pimeämmäksi käynyt sitten kun eilen näin 'Valapaton'. En minä koskaan, en koskaan saa niin hyvää toimeen. Tragedia tästäkin tulla pitää, mutta en varmaankaan saa siitä mitään semmoista suurenmoista kuin Valapatto on. Ja kuitenkin tahtoisin siitä suurenmoista ja hyvää — taikka ei mitään. Tehdäkseni nti Bergbomille mieliksi, täytyy kaiketi minun kuitenkin kertoa hämäriä piirteitä tuohon kappaleeseen. Ne tuntuvat niin mitättömiltä ja pieniltä, kun niitä vertaa Valapattoon. — Toisen näytöksen ensi kuvaus on kauppatorilla. Siellä on myyjiä ja ostajia. Viisunkauppias laulelee perällä ja myyskentelee arkkiviisujaan ympärillä seisoville. Katupojat heittelevät palloa oikealla. Johanna tulee. Hänellä on vaan yksi markka rahaa, jolla aikoo ostaa ruokaa, maitoa sairaalle lapselleen. Paavo tulee juomatoverinsa kanssa ja riistää häneltä rahan. Johanna vastustaa, rukoilee, uhkaa. Paavo ei siitä välitä. Homsantuu tulee työntäen kottikärryjä, joissa hänellä on perunoita. Ne hän on saanut nostamapalkakseen. Hän on ylpeä, mutta rakkaus Paavoon herää hänessä uudelleen. Jotkut nuoret herrat vaativat häntä tanssimaan 'mustalaista'. Hän kieltää. Vihdoin hän Paavon pyynnöstä sen tekee. — Seuraava kuvaus heinäladossa Homsantuun luona. Homsantuulla ei parempaa asuntoa ole. On yö. Homsantuu nukkuu heinäkasalla. Taikka oikeammin hän loikuelee siinä ollen valveilla. Paavo tulee. Hän kiusaa Homsantuuta pakenemaan hänen kanssaan Etelä-Suomeen. Homsantuu vastustaa. — Kolmas näytös Johannan ja Paavon luona. Johannalla on kangas kuteilla. Se on jo lähes valmis, jo samana päivänä hän voisi viedä sen rouvalle, jonka oma se on. Paavo leikkaa kankaan poikki, myy sen ja juo rahat. Johannaa syytetään petoksesta. Hän kantaa sen mitään virkkamatta. Jäätyään yksin vaipuu hän epätoivoon. Risto, hänen entinen ihailijansa, tulee. Hän tahtoo Johannaa auttaa, mutta Johanna vastustaa, sillä hän luulee Riston vielä häntä rakastavan. Johanna heittäytyy lapsensa kätkyen yli vakaana kiellossaan. Risto koettaa häntä ylipuhutella ja kumartuu hänen ylitsensä. Samassa aukeaa ovi, Homsantuu seisoo siinä, näkee heidän asemansa, käsittää sen väärin ja — päättää lähteä karkuun Paavon kanssa. Hän painaa oven kiinni, ilman että Risto tai Johanna ovat häntä huomanneet. Risto on nyt ymmärtänyt Johannan epäilyksen ja selittää olevansa kihloissa nuoren tytön kanssa, jolle hän on antanut sydämensä. Sen jälkeen Johanna kiitollisuudella ottaa vastaan Riston tarjoomuksen. — Neljäs näytös kadulla yöllä, kapakan edustalla. Paavo kapakassa, Homsantuu piilottelee toisella puolen katua, Johanna toisella. Himmeä katulyhty ei varjopaikkoja valaise. Molemmat pelkäävät ja vapisevat. Homsantuun pitäisi nyt yhtyä Paavoon ja lähteä hänen kanssaan. Ylioppilaat pitävät serenadia erään ikkunan alla perällä. Heidän mentyään Paavo tulee ja puhuttelee Homsantuuta. He aikovat lähteä pakoretkelleen, kun Johanna äkkiä ilmestyy heidän eteensä, nuhtelee ja varottaa heitä. Paavo sieppaa puukkonsa ja aikoo lyödä Johannaa, mutta Homsantuu heittäytyy väliin, saa puukon iskun ja kuolee. — Miten tuosta kurjasta Paavosta päästään, sitä en ymmärrä. Jos hän vaan viedään vankilaan, ei Johanna ole hänestä vapaa, mutta toiselta puolen hän on liian suuri pelkuri tehdäkseen itsemurhan. — Niin, ei minulla ole mitään lisättävää. Toivon saavani tohtorilta uutta, pontevampaa, parempaa kehitystä."
Ensimäinen näytös puuttuu tästä selostelusta, mutta varmaankin siinä Johannan ja Riston (ei Paavon!) häät jo kuvattiin niinkuin painetussa näytelmässä, ja Homsantuu syytti Johannan kauhuksi hänen miestään konnamaisesta petoksesta. Emilie arvostelikin näytöstä seuraavin sanoin: "hyvin mieltäkiinnittävä ja oivasti kirjoitettu, luonteva ja sopiva vuoropuhelu, mutta, pelkään minä, liian voimakas, ettei seuraavat näytökset litistyisi". Itse asiassa sommittelu, selostelusta päättäen, kaipasi tiivistämistä. Toisessa näytöksessä on myöhemmin lisätty se kohtaus, jossa Risto ja hänen juomatoverinsa Toppo torilla "laskevat leikkiä" Homsantuun kanssa, siksi kun tämä vihoissaan heittää hiekkaa Riston silmiin ja sitte pelvosta ja säälistä heltyy uskotonta entistä sulhoaan kohtaan. Täten tuli hänen tanssinsakin paremmin perustelluksi, hän kun tahtoo ansaita rahaa ostaakseen Ristolle silmävoidetta. Toisen näytöksen toinen kuvaelma on muutettu kolmanneksi näytökseksi, joka romanttisuudessaan (kun Homsantuu tapaa mustalaissukulaisensa ja päättää Riston kanssa liittyä heihin ja vastedes vain ansaita rahoja rakastajalleen) muistuttaa tekijän ensimäisiä näytelmiä. Selostelun kolmas näytös on näytelmän neljäs, mutta täydennetty ja rakennettu niin realistisen ja draamallisen voimakkaaksi, että se on tullut kokonaisuuden pääkohdaksi, jossa miehen kunnottomuus ja ihmisten ennakkoluuloinen sydämettömyys nostaa vaimon kärsimykset huippuunsa. Johannan entisen ystävän nimi on Yrjö (ei Risto!). Loppu on kokonaan muutettu. Viidennessä näytöksessä Johanna on kuollut, mutta ei vielä haudattu; kuitenkin Risto valmistautuu uudelle kosintaretkelle. Silloin Homsantuu tulee ja toisen kerran petettynä hän ampuu konnaa revolverilla, mutta onnistumatta. Poliisit ottavat hänet kiinni, ja kun Risto lausuu luottavansa että lait ja oikeus turvaavat hänet Homsantuun kostolta, tämä epätoivoisessa raivossa huutaa: Teidän lakinne ja oikeutenne — niitä minun pitikin ampua! Sen jälkeen seuraa vielä lyhyt kohtaus, jossa Vappu lupaa ottaa äidittömän lapsen hoitoonsa, mutta ankarilla nuhteilla vastaa Riston kosimiseen. Toppo lausuu säälin sanan Homsantuusta, mutta Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Tästä näkyy kuinka suuresti teos kehittyi siitä kun Bergbomin vaikutus siihen alkoi. Kumminkin oli kehitys pääasiassa muodollista laatua; perusaihe, peruspiirteet, mestarillinen vuoropuhelu ja koko näytelmästä puhuva pessimistinen henki olivat alkuperäisiä. — Työn kulku ja tunnelma näyttäytyy seuraavissa otteissa.
(10/9 83). — "Ei Homsantuu ole lainkaan edistynyt sitten kun Emilie läksi. Vasta tänään puhuimme siitä Tohtorin kanssa. Tohtorilta sain paljon hyviä neuvoja ja ihan uuden lopun, joka tulee olemaan mainio." —
(19/11). — "Homsantuuta olen hartaudella jatkanut. Neljäs näytös on loppupuoleen ennättänyt. En kuitenkaan usko mitenkään voivani saada sitä valmiiksi keväällä näytettäväksi. En tahtoisi antaa sitä käsistäni kypsymättömänä, puolivalmiina. Minulla ei ole suuri varasto harrastuksia, aatteita, ei voi siis tulla eri kappaleita varsin tiheään. Suurin iloni, oikein mitä suloisin nautintoni on tuo kirjoittaminen. En ymmärrä kuinka enään voisin elää, ellen sitä saisi tehdä. Ja pari vuotta takaperin, silloin kun kirjoitin Roinilan talossa, oli se vaan velvollisuuden tunnosta."
(28/1 84). — "Kuinkako Homsantuu edistyy? Olen pari kuukautta korjaillut edellisiä näytöksiä. Viidennestä näytöksestä minulla ei vielä ole mitään selvää. Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisikaan tullut, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! 'Ingen rädder här', minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun. Ainoa pelkoni on, että Tohtori ne sieltä karsii pois. — Niin, tosiaankin!"
(23/2). — — "Niin, hyvä Tohtori! Jos koskaan olen hävennyt kykenemättömyyttäni ja saamattomuuttani, on se tällä hetkellä, jolloin minun pitäisi tehdä Teille tiliä siitä, miten pitkälle näytelmäni on tullut. Ja kuitenkin olen kaiken aikaa ollut niin ahkera kuin suinkin voimani ja terveyteni ovat myöntäneet. Arvattavasti on aine liian vaikea ja siinä syy hidastumiseen. Kun jonkun ajan kuluttua tulen takaisin siihen mitä olen kirjoittanut, tuntuu se minusta niin lapselliselta, kypsymättömältä ja epätodelliselta, etten voi mitenkään sitä semmoiseksi jättää. Niinpä nytkin neljäs näytös, jonka olin kirjoittanut marraskuussa, ja jonka arvelin silloin jotenkin hyväksi. Nyt kun otin sen uudelleen käsiin, saatoin käyttää siitä tuskin ainoatakaan repliikkiä. Tämä saattaa viedä ihmisen epätoivoon. Viidennestä näytöksestä ei vielä ole mitään selvyyttä. — Niin, tuo sokea vaimo! Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt, kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutsionia. Ei se käynyt. Sitten, jahka taas tulen nöyräksi ja resigneeratuksi, mutta ei nyt. Nyt täytyy panna kovaa kovaa vastaan ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamaton sisällinen pakko." — —
(19/4). — "Rakas Emilie! Elkää odottako niin paljon tuosta Homsantuusta. En minä usko siitä suurta iloa tulevan enemmän teatterille kuin itsellenikään. Olen jo saanut maistaa merkillisiä enteitä. Pari viikkoa takaperin sain postin kautta vastaanottaa kolme numeroa 'Satakuntaa', jossa oli pitkä ja myrkyllinen kritiikki 'Murtovarkaudesta'. Sanottiin sitä 'epäkristilliseksi', 'epänaiselliseksi' ja 'epäsiveelliseksi'. — Kun nyt jo tuosta viattomasta Murtovarkaudesta näin sanotaan, mitä sitten Homsantuusta!" —
(11/8). — "Olen alkanut viimeistä kertaa puhtaaksi kirjoittaa 'Työmiehen vaimoa'. Mutta paljon yhä näkyy siinä olevan korjaamista. En uskaltanut kirjoittaa Teille, kuinka asian laita oli tässä keväällä ja kesällä. Minusta, näette, koko kappale rupesi tuntumaan niin ikävältä ja huonolta, kaikki maistui puulle, enkä voinut, en parhaalla tahdollanikaan moneen kuukauteen sitä jatkaa. Luin sitä muille, että kehuisivat ja taas saisin sen kautta vähän halua, mutta ei se tahtonut auttaa. Nyt kumminkin, kun rva ja Kasper Järnefelt sekä Jussi Brofeldt [Aho] sitä kiittivät, pääsin jälleen itseluottamukseen. Ja kyllä sitä nyt kestää, siksi kun sen valmiiksi saan. Inspiratsionia antavat kenties myöskin nuo tosielämän tosihuolet, joita saan niin tarpeeksi kokea. Ne pitävät hermostoa jännityksessä ja kehittävät sielun voimia. — — Mikä nimi annetaan tuolle uudelle näytelmälle? Työmiehen vaimo — eikö se ole sopivin? Taikka: Johanna ja Homsantuu? Taikka: Hapanrokkaa? Sillä hapanta se on miehille ja rokkaa sen pitäisi oleman naisille. Ja silloin voisi Risto ja Toppo, kun kappaleen lopussa menevät kapakkaan, laulaa: 'Hapanrokkaa keitettiin ja pantiin papuja sekaan, Hierimellä hämmennettiin etc. etc' — Mutta ei sentään. Eikö kaikki tulisi koomilliseksi sen kautta? — Työmiehen vaimo kenties sittenkin paras, vaikka tuntuu niin laimealta."
(21/8). — "Homsantuu on nyt vihdoin viimein valmis. Viimeisenä tuskana on, ettei silmäni tahtoisi kestää kopioitsemista, jota nyt olen pari päivää tehnyt. — Saa nähdä, tuleeko tuosta iloa teatterille taikka minulle. Se nyt ainakin on varma, että tunnokkaasti olen parastani koettanut. Ilmankos se niin kauan olisi työn alla ollut. Mutta pessimistinen se on, enkä luule kenenkään nyt sanovan 'tulimme niin iloisina ja tyytyväisinä kotiin'. Tuota nimittäin on moni minulle sanonut 'Roinilan talosta'. Mutta itse olen jotakuinkin tyytyväinen. Sitä en ollut 'Roinilan talon' kanssa milloinkaan." —
(3/10). — "Tuskin kehtaan Teille kirjoittaa, kun näytelmäni ei vieläkään ole valmis. — — Nytkin, kun sitä viimeistä kertaa korjaamalla olen puhtaaksi kirjoittanut enkä paljon muuta ole muutellut kuin dialogia, en sentään pääse kuin noin pari kolme sivua päivässä eteenpäin. — Hyvä Tohtori! Onhan varma, että tulette tänne ensi syksynä? Toivon saavani Teiltä taas uutta elämää. Onhan minun oikeastaan Teitä kiittäminen henkisestä herätyksestäni, kehittymisen halustani. Yksin ei voi pyrkiä eteenpäin, kun ympäristöltään ei saa paljon mitään, ei ainakaan verraten siihen, mitä Teiltä saa. Ettehän ole, hyvä Tohtori, väsynyt? Onhan Teillä vielä elämän toivoa, lujuutta, pontevuutta, toimintavoimaa ja intoa? Antakaa tuota kaikkea minullekin yksi hiven. Jääkää Jumalan haltuun, hyvä Tohtori! Parhaat toivotukseni seuraavat Teitä ja teatteria."
(28/10). — "Vihdoin viimein lähetin nyt postiin 'Työmiehen vaimon'. Soisin, että se Tohtoria miellyttäisi, että teatteri saisi sillä paljon rahaa ja että se vähän ravistelisi näitä puolikuolleita ihmisiä. Juuri kun sitä laitoin ristisiteeseen, paukahtivat tulikellot täällä soimaan, ja ennenkun vielä sain sen postiin, kerrottiin että eräs nainen oli palanut sisään ja eräs toinen vähissä hengin saatu ulos. Kohta taikauskoisuuteni näki tuossa sattumisessa jonkunlaisen enteen. — — Tuo vanha sairas vaimo paloi äsken siitä syystä, että sisarensa jätti hänet yksin, sillä välin kun läksi käymään meidän puodissamme. Yhä omituisempaa." —
(8/12). — "Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Monet herttaiset kiitokset kritiikistänne! Olen ollut sairaana ja kärsinyt sielun ja ruumiin tuskia; sillaikaa oli kirjeenne kumminkin suureksi virkistykseksi ja lohdutukseksi. Olen tuon tuostakin lukenut sen läpi ja miettinyt. Niin pian kun täydellisesti paranen, että oikein jaksan ajatella, ryhdyn ehdottamianne muutoksia tekemään — niin pitkälle kuin paha sydämeni sallii. Etten ole rouvia juuri lempeällä kädellä pidellyt, on aivan totta, ehkäpä olen heitä liiotellutkin. Mutta, rakas Tohtori, te ette ole nainen, ette ole tullut tuntemaan mitä myrkyllisiä haavoja tuo oma sukupuoli voi kaikessa hurskaudessaan ja lempeydessään toiseen iskeä, kuinka tuo helläsydäminen, tuo korkeasti sivistynyt, tuo 'heliga prestinna vid hemmets fridfulla härd' on kivikova ja jääkylmä sortaja heikompaa, 'huonompaa' kohtaan, jota hän ei ihmiseksikään tunnusta, koska se ei ole hänen vertaisensa arvossa eikä sivistyksessä muka. Ja nämä ovat kristityitä! Minä sanon, että huonoimman porton sydämessä asuu enemmän kristillistä tunnetta kuin noiden farisealaisten. Kuinka selvänä Kristus näki ihmissydämen salaisimmat sopukat, kuinka oikein hän tätä sukukuntaa arvosteli: 'Aterioitsi syntisten, köyhäin ja alhaisten kanssa'. Ei ylhäisten, ei rikkaitten eikä ruhtinaitten. Voi, kuinka koko sieluni halveksii tätä tekopyhyyttä, tätä teeskentelemistä, tätä naisten 'hienoa sivistystä' ja 'korkeaa moraalia'. Kuinka surkuttelen noita 'hemmets heliga prestinnor', jotka kohta menehtyvät oman itsensä ihailemiseen. Hyvä Tohtori! Suututteko minuun nyt? Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta, Jumalan kiitos, olen samalla myöskin kansan lapsi, 'hienous' ei ole luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta ilmaisemasta. Oikeastaan eksyin aineestani. Tahdon koettaa parantaa rva Wörskyä (täällä on eräs rva Mörsky, sitä nimeä ei saa käyttää), jos voin, mutta en tiedä, kuinka onnistun. Naiskysymyksessä tahtoisin pienen reformin. Naisten ihailemisen tahtoisin muuttaa naisten ruoskimiseksi. Emme me parane, Tohtori, ennenkun saamme oikein paljon vitsaa, ennenkun meitä opetetaan totuutta tuntemaan ja omia heikkouksiamme käsittämään. — Kaikki muut muutokset teen oikein sydämen halusta."