Palaamme teatterin toimeen. Helsingissä uusi Tohtori Klaus meni 16/11:sta alkaen viisi kertaa. Nimiosa oli Leinolla; erikoisempaa huomiota herätti vain rva Rautio paroonittarena ja Lindfors tohtorin kuskina, Lubowskina. — Kun Minna Canthin kappaleeseen uhrattu työ oli mennyt hukkaan, täytyi teatterin ponnistaa voimiaan saadakseen muuta uutta ja semmoisena esitettiin 27/11 v:lta 1880 tunnettu, uudestaan harjotettu Björnsonin Maria Stuart Skotlannissa. Päätehtävä oli nyt Ida Aalbergilla ja nosti hän sen etevimpien rooliensa riviin, niin puhdasta ja jaloa taidetta oli esitys.
Taiteilijatar osasi erinomaisesti "yhdistää kuningattaren ylevyyteen lumoavan, oikullisen naisellisuuden, suoden jälkimäiselle juuri sen verran ylipainoa kuin tarpeellista oli, osottaaksensa että se oli perussyy hänen onnettomuuteensa". Yksityisistä kohtauksista herätti erityistä huomiota muun muassa se, missä kuningatar kohtaa ankaran uskonpuhdistajan Knoxin. "Maria tuntee, että Knox ei välitä naisen ihanuudesta eikä viehätyksestä, ja asettaa hän sentähden kaikki mitä hänessä on ylevää ihmisyyttä ja hienompaa sivistystä taipumatonta uskonkiihkoa vastaan. Joka sana saa omituisen sydämestä käyvän värityksen ja kasvot ja kädet ja koko ruumis puhuu mitä kieli lausuu; katsojan järki ja sydän ovat hänen puolellaan." Ahlberg (Darnley) esitti oikein Marian puolison poikamaisuuden ja heikkouden, joten kuningattaren ylenkatse häntä kohtaan tuli ymmärrettäväksi; Lindfors näytteli luontehikkaasti vanhaa Ruthweniä; mutta Leinon Bothwell, joskin johdonmukainen, oli liian raakamainen että Marian turvautuminen häneen olisi ollut uskottava. Nti Borgin William Taylor miellytti teeskentelemättömyydellään ja Lethingtonin jaarlina esiintyi ensi kerranKaarle Halme.[98]
Valitettavasti nti Aalberg sairastui kahden ensimäisen näytännön jälkeen, ja vasta parin viikon väliajan päästä joulukuulla näytelmä meni vielä neljä kertaa, siis kaikkiaan 6. Näytäntöjen lukua ei kuitenkaan saa pitää menestyksen merkkinä, sillä huolimatta kappaleen ja esityksen taiteellisesta arvosta olivat huoneet huonoja. Kun Kaarlo kirjeessään Minna Canthille valittaa lamaannustilaa, niin vaikutti luultavasti hänen alakuloiseen arvosteluunsa myöskin yleisön kylmäkiskoisuus teatteria kohtaan, vaikka hän ei sanallakaan viittaa siihen. Arvostelija[99] Valvojassa huudahtaa: "hyvä, jos teatterissamme on elinvoimaa kestää nykyistä routa-aikaa!"
Sillä ajalla, jolloin Björnsonin kappaleen täytyi levätä, annettiin muun muassa 5/12 Tietäjä. Erkko oli silloin Helsingissä ja näki teoksensa näyttämöllä. Lopussa huudettiin ensin tekijä ja sitten johtajakin esiin. — Samalta väliajalta on mainittavana kaksi uutta pikku kappaletta, molemmat ensi kerran esitetyt 7/12. Tuokon suomentama Erik Böghin sommittelema "Laulusarja italialaisia säveliä,Sorrentossa", jossa kaikki seurueen laulukyvyt esiintyivät, ja E. LabichenTuittupää(Un monsieur qui prend la mouche), jonka pääosaa Lindfors esitti con amore, tavotellen näkemiään parisilaisia esikuvia.
Uudenvuodenpäivänä annettiin tavan mukaan Nummisuutarit ja Topeliuksen päivänä Regina. Muutoin todisti jo tammikuun ohjelmisto, että teatteri teki sitä enemmän työtä mitä jäykemmältä yleisö näytti. Ensiksi tuli yksi uusinto, sitte kaksi huomattavaa uutuutta. Uusinto oli vanha Sirkka, 9/1, joka otettiin sentähden, että Olga Finne saisi esiintyä tuossa nuorten näyttelijättärien mielitehtävässä, ja hän suoriutuikin siitä "suurella kunnialla". "Nti Finnen Sirkassa tulivat sydämen hyvyys ja viattomuuden sulous tärkeimmiksi piirteiksi, ja vaikka koko osa toimitettiin luontevasti, niin oli hän paras ja viehättävin niissä kohtauksissa, joissa heltynyt sydän saapi puhua." Kappale meni kaikkiaan kuusi kertaa, joka osottaa kuinka suosiollinen yleisö oli näyttelijätärtä kohtaan, jossa teatterille oli kehittynyt oivallinen kyky sekä huvi- että vakavata näytelmää varten; traagillisiin rooleihin hän toki oli vartaloltaan liian pieni, jota paitse hänen tunteenpurkauksensa eivät olleet riittävän voimakkaita: hän liikutti vaan eikä tärisyttänyt katsojaa. — Ensimäinen uusista kappaleista oli Tuokon suomentama CalderoninZalamean tuomari, jonka ensi-ilta oli 23/1. Tuskin mikään paremmin todistaa, kuinka yleisö tähän aikaan saattoi olla kylmäkiskoinen, kuin se tosiasia, että tämä mestaridraama, joka on niin jännittävä ja, huolimatta vanhuudestaan, sekä aatteelliselta kannaltaan että luonnekuvaukseltaan niin uudenaikaisestikin pätevä ja todellinen, ei mennyt muuta kuin neljä kertaa harvoille huoneille. Ja kumminkin oli esitys hyvä. Leino oli oivallinen Crespo ja esim. tuomitessaan tyttärensä häpäisijää mahtavampi kuin harvoin ennen; Weckman oli Juanina tulinen etelämainen nuorukainen, Falck odottamattoman hyvä Don Lope j.n.e. Vaikkei yleisön suosio "kruunannut" yritystä, on Zalamean tuomarin esittäminen luettava näyttämömme kunniaksi. — Toinen premiääri tuli 30/1, jolloin ensi kerran näyteltiin Salan suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmäErotaan pois(Divorçons). Ja tästä se tuli näytäntökauden suuri succés! Onko pelkkänä sattumana pidettävä, että tämä kappale, joka niin ihastutti vähän ennen Kovan onnen lapsista säikähtänyttä ja Zalamean tuomariakin karttanutta yleisöä, oli jonkunmoinen Nooran vastakohta? Ranskalaisessakin näytelmässä kuvataan nukentapaista rouvaa, joka on saanut päähänsä erota miehestään, mutta kun tämä on myöntyvinään, niin vaimo pian huomaa erehtyneensä: hän rakastaakin miestään eikä voi sietää orpanaansa, jolle muka oli tahtonut mennä. Pääasiassa oli menestyksestä kuitenkin näyttelemistä kiittäminen.
Käsittäen Cyprienne-rouvan suureksi ingénue-osaksi, Ida Aalberg loi hänestä mitä viehättävimmän olennon. "Vaikea on sanoin kuvata naivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen nähden hän oli kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muuten jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi, pohjoismainen väritys." — — Toinen pääosa oli Lindforsilla, joka näytti erittäin onnistuneesti aviomiestä. Hän kuvasi maltillisesti ja luonnollisesti järkevän miehen asemaa tuommoisen rouvanuken rinnalla. — "Voimme sanoa, että Lindfors tämän roolin kautta on astunut askeleen eteenpäin, joka ilahduttaa jokaista teatterin todellista ystävää", päättää arvostelija. Varsin tyydyttäviä olivat muutkin: Weckman — Adhemar, Vallenius — de Clavignac, rva Rautio — rva de Brionne, nti Salenius — Josépha, Rautio — Bastien ja Pesonen — ravintolan vahtimestari. — "Liiottelematta voinee sanoa, että teatterimme nyt ensi kerran täydelleen onnistui suuren ranskalaisen 'konversatsionikappaleen' esittämisessä".[100]
"Erotaan pois" meni 9 kertaa ja uudistettiin useasti myöhemmin. Tämän huvinäytelmän aikana sattui Runebergin päivä. Ohjelma käsitti: Kuningas Fjalar kymmenessä johtajan sommittelemassa vaikuttavassa kuvaelmassa, Runebergin runoelmia laulettuina ja lausuttuina (taiteellisin numero oli Torpantyttö, Ida Aalbergin lausumana) sekä "Vaasan poikia" s.o. Conrad Greven säveltämä laulukappale, muutettuna ja uudistettuna.
Tähän pistämme jälleen oloja kuvaavan otteen Emilien kirjeestä BettyElfvingille (8/2):
— "Meidän on käynyt ylös ja alas niin toisessa kuin toisessa suhteessa. Kaarlo sanoo vasta uutena vuotena tuntevansa itsensä vapaaksi syksytaudistaan. Vaikeat katarrit y.m. ovat kuitenkin vaivanneet häntä nyt jälestäpäin, mutta reumatismistaan hän ei ole paljo kärsinyt. Minä olen ollut vanha ja väsynyt koko vuoden; en tahdo enää jaksaa niinkuin ennen. — Teatterissa on tätä nykyä jotenkin rauhallista. Tammikuu oli huono, lukuunottamatta Regina-näytännöitä, mutta Erotaan pois on onnistunut hyvin ja jo tuottanut kolme hyvää huonetta, huolimatta siitä kovasta suoneniskusta, jonka kaikkien kukkarot kärsi Parisin näyttelyä varten toimeenpannun tilaisuuden kautta [arpajaiset ja naamiaiset 2/2], tänäänkin näyttää tulevan oikein hyvä huone. Pääsyy Erotaan pois-kappaleen suureen menestykseen on Ida Aalberg, joka on aivan loistava Cyprienne; Lindforskin on hyvä, mutta kumminkaan ei niinkuin Ida. Kyllä hän on draamallinen taiteilija kaikkein korkeinta luokkaa, ja jos hän olisi jonkun suuren kulttuurikansan lapsi, niin olisi hän maailmanmainio. — Parin kolmen viikon päästä saamme Ibsenin Meren tyttären valmiiksi ja sitte ryhdymme vakavasti Numersin uuteen kappaleeseen, Tuukkalan tappelu, joka ei ole niin hyvä kuin Eerikki Puke." —
Seuraava ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama IbseninMeren tytär(Fruen fra Havet) 22/2. Siinä taas jonkunmoinen vastakohta juuri puheena olleelle ranskalaiselle huvinäytelmälle! Ibsenin puoleksi realistisessa, puoleksi vertauskuvallisessa draamassa käsitellään näet myös aviokysymystä ja enemmän kuin yksi kohta muistuttaa Nooraa. Kuitenkin vaimo tässä jää miehensä luokse, kun tämä oli myöntänyt hänelle "vapauden" seurata outoa, nimetöntä merimiestä taikka jäädä.
Voimallisella taiteellaan rva Aalberg-Kivekäs loi näkyviin Ellidan sieluntuskat ja ulkonaisestikin hohtavan siniharmaan-kalanvärisen puvun ja tuulenalaista vettä muistuttavan vaihtelevan mielensä kautta hän teki havainnolliseksi haaveksivan, merta (s.o. vapautta) ikävöivän rouvan sielunelämän; mutta mitä paremmin hän tässä onnistui, sitä vähemmän luotettavalta tuntui se äkkinäinen sovinto ja rauha, johon näytelmä päättyy. Sangen hyvin esitettiin muutkin osat. Sala oli aviomies, Wangel, ja hän oli erittäin huomattava toisen näytöksen suuressa kohtauksessa, jossa hän kokonaan antautuen tehtäväänsä niin elävästi säesti Ellidan mestarillisesti suoritettua kertomusta, että tämä paikka tuli näytelmän loistokohdaksi. Ahlberg sopi hyvin Arnholmiksi, rva Rautio Boletteksi, nti Finne Hiideksi. Weckmanin Lyngstrand oli erittäin ansiokas: "ruumiin hervottomuus, rykiminen, hiljainen väsyttävä puhe, iloton hymy olivat luonnosta otettuja piirteitä, joilla hän todellisesti kuvasi nuorukaista, joka oli saanut vamman rintaansa". Niinikään ansaitsi Lindfors kiitosta Ballestadista, ja samoin Leino, "joka amerikkalaisena merimiehenä mahtavan ryhtinsä ja kesyttömän luontonsa kautta antoi oudolle miehelle juuri sen vieraan, lumoavan värityksen, jota runoilija on tarkottanut". — Näyttämöllepano oli soma ja näytelmälle sopiva. Nähtiinhän siinä, kuinka perhe asui vuonon pohjassa, etäällä vapaasta merestä.[101]
Kiitos etevän esittämisen tämä näytelmä miellytti yleisöä enemmän kuin useat muut uudet kappaleet: se meni kuusi kertaa, yhden kerran useammin kuin sitä seuraava kotimainen uutuus G. von NumersinTuukkalan tappelu, "kaksi-osainen näytelmä 7:ssä kuvaelmassa", jonka ensi-ilta oli 15/3.
Kesällä 1886 löydettiin Tuukkalan muinaissuomalainen kalmisto Mikkelin seuduilla ja sanomalehdissä kerrottiin valtioarkeoloogin tavanneen siitä monta kymmentä hautaa ja vainajien luiden ohelta keränneen pronssikoristuksia, rauta-aseita y.m. esineitä, niiltä ajoilta, jolloin kristinusko tuotiin maahan. Kaikesta päättäen kalmisto on rauhan aikana syntynyt, mutta ensiksi oli kuitenkin julkilausuttu se arvelu, että haudatut olivat tappelussa kaatuneita. Tämä arvelu pani Numersin vilkkaan mielikuvituksen liikkeelle, ja hän sommitteli draaman, Tuukkalan tappelu, jonka nimi soi varsin historialliselta, vaikkei sillä ole mitään historiallista pohjaa. Ensi laitoksen teostaan — "Striden vid Tuukkala" — tekijä lähetti Bergbomille 7/11 1887, mainiten että se oli kirjoitettu "niin sanoakseni seisovalla jalalla nyt syksyllä". Hän lupasi samalla pari päivää myöhemmin lähettää harjottelijansa Rafael Reiniuksen tekemän suomennoksen, joka hänestä tuntui ilmehikkäämmältä ja voimakkaammalta kuin alkuteos. Millainen tämä laitos oli ja mitä muutoksia Bergbom siihen ehdotti, sitä emme tiedä; mutta tietysti hän oli osallinen tämänkin teoksen muodostamisessa näyttämökelpoiseksi, sillä kirjeistä 1888 v:n lopulta näkyy, että näytelmä silloin oli uudestaan kirjoitettu: 21/12 on kaksi näytöstä valmiina, ja koko "kurjuus" luvataan ennen vuoden loppua. Edelleen tiedämme, että Sala se oli, joka taitavasti teki lopullisen käännöksen.
Draaman mukaan oli Tuukkalan tappelu verinen kahakka karjalaisten ja hämäläisten välillä, jossa edelliset, naisryöstöä kostaakseen, polttivat hämäläisen kylän, tappoivat sen miehiset asukkaat ja ottivat naiset vangiksi. (Kalmiston vainajat olisivat siten olleet hämäläisiä, mutta todellisuudessa ne lienevät karjalaisia.) Vaikka kaikki on tuulesta temmattua, on näytelmällä kuitenkin se ansiopuoli, että päävaikuttimet, kosioimistavat ja kotoisen naisen vihamielisyys toisesta heimosta tuotua miniää kohtaan, ovat kaukaisen ajan omia sekä että kohtaukset ja luonteet ovat rohkeasti suunniteltuja. Muuten on sommittelu samaan tapaan eepillisluontoinen kuin Eerikki Pukessa ja ainoastaan kolmessa ensimäisessä kuvaelmassa havaitaan draamallista jännitystä. Olematta siis läheskään nuhteeton taideteos oli Tuukkalan tappelu kaikissa tapauksissa mieltäkiinnittävä ilmiö, joka, joskin sitä pidettiin edellistä heikompana, ei vähentänyt tekijään kohdistettuja toiveita.
Esitys oli tavan mukaan huolellinen, mutta koska näytelmä ei tarjoa merkillisiä tai kiitollisia tehtäviä, ansaitsee vain Lindfors tulla erittäin mainituksi. Hän loi näet rohkeimmin konsipeeratusta luonteesta, Hanka isännästä, "hämmästyttävän todellisen saiturivanhuksen. Koko hänen pukunsa ja asunsa oli erinomaisessa sopusoinnussa hajoamaisillaan olevan tuvan ja hänen eläimistyneen luontonsa kanssa, mutta todellisuus oli siksi liiallinen, että ainoastaan etevä näytteleminen sai sitä anteeksi antamaan — esikuvaksi se ei kelpaa", lausuu arvostelija. "Näyttämöllepano oli maalauksellinen ja enensi kappaleen vaikutusta. Paitse jo mainitusta Hangan tuvasta muistutamme hämäläistalosta rauhan aikana ja sitte poltettuna. Loppukohtauksella oli omituisen synkkä mieliala, siinä kun nähtiin talon rauniot, keskellä pihaa kasvanut puukin hiiltyneenä mukana, kaatuneiden ruumiit sikin sokin maassa ja näiden keskellä Eikka (nti Stenberg) hyräillen itkuvirttä poikavainajalleen. Pukuihin oli luonnollisesti käytetty hautalöytöjen antamia aiheita".[102]
Vähäpätöisempää uutta annettiin 31/3, nimittäin R. Kiljanderin 1-näytöksinenPahassa pulassa, jossa Lindfors luontehikkaasti kuvasi tohvelisankari-kamreeria ja nti Stenberg hänen sotaisaa rouvaansa, sekäAlppimaja(Le Chalet), sanat E. Scriben ja sävelmät A. Adamin, jonka esittivät Lilli Kurikka (Bettly), Vallenius (Max) ja Rautio (Daniel). Huhtikuulla oli kevään viimeiset premiäärit:Othello5/4 jaSetä Bräsig26/4. Othellon esittämistä oli jo kauan ajateltu, vaikka yritys oli lykätty nimiroolin ja Jagon vaikeuden tähden. Nytkään ei esitystä voinut sanoa loistavaksi, joskaan ei siltä, kiitos olkoon johtajan taiteellisen ja runollisen aistin, puuttunut shakespearelaista luonnetta. Axel Ahlbergin voimat eivät täysin riittäneet Othellon vaativaan osaan. Paras hän oli lausuessaan puolustuspuhettaan neuvoston edessä ja siinä missä hän aavistaen petosta syöksyy Jagon päälle, mutta hän ei jaksanut johdonmukaisesti ja tarpeellisella vivahduttamisella kuvata intohimon kiihtymistä. Samoin oli Leinon Jago puutteellinen, luonteen raaka ja kyynillinen puoli tuli paremmin näkyviin kuin pirullinen viekkaus. Sitä vastoin rva Aalberg-Kivekäs kauniisti ja suloisesti näytteli Desdemonaa, tehden hänestä runoilijan mukaan lapsellisesti luottavaisen, hyväluontoisen olennon ja osaten ylläpitää näitä piirteitä viimeiseen saakka. Halme oli ulkonäöltään sopiva Cassio, vaikkei muuten rooliin kypsynyt, Weckman oli Rodrigo, Sala Brabantio ja nti Borg Emilia. Othello meni vaan neljä kertaa — viimeisen kerran eläkekassan hyväksi. — Setä Bräsig, josta Kaarlo puhuu kirjeissään (kts. ylemp. s. 308) teki tarkotetun vaikutuksensa. Lindfors näytteli con amore, värejä säästämättä, kunnon pehtoria. Kappale, joka sittemmin on usein uudestaan nähty näyttämöllämme, meni ensi jaksossa vain kolme kertaa, viimeisen 5/5, jonka jälkeen seurue matkusti Vaasaan.
Vaasassaannettiin toukokuulla 13 näytäntöä: ensiksi Sirkka 8/5 ja viimeiseksi Setä Bräsig, näyttelijäin opintomatkojen hyväksi 31/5. Alussa oli Bergbom mukana, mutta hän lähti pian ulkomaanmatkalle, ja niinikään Ida Aalberg, joka esiintyi neljä kertaa (Ei lempi leikin vuoksi, Noora, Othello, Erotaan pois) lähteäkseen hänkin sitte pois. Itsestään ymmärrettävää on, että teatteri oli tungokseen täynnä, kun seurueen etevin taiteilijatar näytteli. Hänen esiintyessään viimeisen kerran oli tulo suurin (674 mk). Etupäässä matkakustannukset tekivät kuitenkin, että tulot nousivat vain puoleen menojen summaa. Vaasasta hajosivat näyttelijät kolmen kuukauden kesälomalle.
* * * * *
Taloudellisesti päättyi tämä näytäntökausi verrattain tyydyttävästi, joskaan ei ilman erityisiä puuhia. Johtokunnan kokouksessa 13/9 oli näet sen johdosta, että kolme edellistä vuotta oli kukin tuottanut keskimäärin noin 12,000 markan tappion ja että lähinnä edelliseltä vuodelta, syystä kun ei enään arpajaisrahoja ollut olemassa tappion korvaamiseksi, noin 10,000 markkaa oli jätetty velaksi tälle näytäntövuodelle, päätetty koettaa hankkia vähintäin 15,000 markan vuotuinen takaus kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Tämän päätöksen mukaan toimeenpantiinkin kohta takauskirjoitus, jota varten kehotuksia lähetettiin teatteria harrastaville kansalaisille koko maassa. Yritykseen ei tälläkään kertaa turhaan ryhdytty, vaan merkittiin 100 markan "osakkeita" jotenkin lähelle toivottua määrää, nimittäin niin että tilinpäätöksessä tulojen puolella mainitaan "kannattajien apurahana" 13,232 markkaa. Kiitos tämän lisän ei näytäntökauden menot enemmällä kuin Smk:lla 33:87 nousseet yli tulojen; mutta koska velka vuodelta 1887-88 tositeossa teki (ei 10,000 niinkuin johtokunta oli olettanut vaan) 17,033:23, niin oli velka tilivuoden lopussa 17,067:10. Tätä velkasummaa vastasi toki, niinkuin tilintarkastajat huomauttivat, teatterin omaisuus (puvusto, kirjasto y.m.), jonka arvo oli lähes 120,000 markkaa.
Näytäntöjen luku nousi 117:ään ja annettiin niissä: 10 kertaa Erotaan pois; 8 Farinelli, Maria Stuart Skotlannissa, Sirkka; 7 Tohtori Klaus; 6 Meren tytär; 5Eerikki Puke, Tuukkalan tappelu, Pahassa pulassa, Othello, Sorrentossa; 4Nummisuutarit, Telefoonissa, Tuittupää, Zalamean tuomari, Setä Bräsig; 3Postikonttorissa, Tietäjä, Vaasan poikia, Regina von Emmeritz, Naimapuuhat, Venetian kauppias, Hardangerin harjulla, Sabinitarten ryöstö, Ei lempi leikin vuoksi, Kultaristi; 2 Kuningas Fjalar (kuvaelmia), Puutarhurin tyttäret, Reviisori, Porvari aatelismiehenä, Veljesten kesken, Alppimaja, Orleansin neitsyt, Sota rauhan aikana; 1Kovan onnen lapsia, Saimaan rannalla, Roinilan talossa, Amalia ystävämme, Noora, Luulosairas.
Näistä 40:stä kappaleesta oli 12 kotimaista ja 14 ohjelmistolle uutta.
Kahdeksastoista näytäntökausi, 1889-90.
Toukokuun alkupuolella Bergbom-sisarukset jälleen lähtivät, Kaarlo Vaasasta ja Emilie Helsingistä, yhteiselle ulkomaanmatkalle, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan. Turusta Betty Elfving liittyi Emilien seuraan, niin että nämä kolme hyvää ystävää kerran saivat yhdessä nauttia sitä virkistävää vapaudentuntoa, jonka lyhytkin irrottuminen jokapäiväisistä puuhista ja huolista tuottaa. Mitä he kokivat Kööpenhaminassa, siitä ei ole tietoja; mutta Tukholmassa, jossa he oleskelivat toukokuun lopulta kesäkuun keskivaiheille (Kaarlo kauemminkin), heitä kiinnitti Meiningiläisten vierailu. Kuuluisa teatteriseurue antoi näet siellä kesäkuulla sarjan näytäntöjä, ja oli sinne sentähden tullut myöskin muutamia näyttelijöitämme, nimittäin hra ja rva Leino, nti Svan ja Niilo Sala. Esitetyistä kappaleista mainitaan kirjeissä m.m. Orleansin neitsyt, Venetian kauppias, Wallenstein-trilogia, Talvinen tarina ja Wilhelm Tell. Wallensteinistä Kaarlo kirjoittaa Emilielle, joka kotimatkallaan oli poikennut sukulaisiinsa Kuitiaan:
"Se pysyttäytyi jotenkin samalla asteella kuin Neitsyt. Erinomaisen onnistuneita yksityiskohtia, mutta näyttelemiseltä puuttui innostusta. Upseerien kemut ja Pappenheimiläisten ryntäys vaikuttivat mahtavasti, mutta — mutta — kun oli kysymys draaman psykoloogisesta puolesta, täytyi usein ottaa hyvä tahto teosta. Naiset (Berg, Otto-Lorenz, Lindner) hyvinkin heikkoja." —
Juhannuksen aikana Kaarlo ilmottaa aikovansa Söderteljen kylpyparantolaan. "Lienee yhdentekevä minkä paikan valitsee, kun vain oikein hoitaa itseään." Suomalaisia näyttelijöitä hän ei ollut paljon tavannut. Ne söivät Mosebackenilla ja sinne oli pitkä matka, puhumatta "inhottavasta hissistä". Päivänsä hän oli viettänyt milloin lukusalissa ja kirjastossa, milloin Eläintarhassa, jossa oli miellyttävä kävellä. — "Aikomukseni on koettaa vahvistaa hermojani. Viime talvi kävi niiden kimppuun. Vahva päätökseni on tulevaisuudessa karttaa kaikkia aiheita tuskallisiin kohtauksiin, jotka niin järisyttivät minua viime talvena. Ihanteeni on tasainen, rauhallinen, mutta leppymättömän luja käytöstapa. Pyydän ainakin pyrkiä siihen. Kun vain sinä, hyvä enkelini, tahdot auttaa minua."
Nähtävästi Kaarlo kohta juhannuksen jälkeen lähti Söderteljeen. Hänen olostaan siellä sekä muusta antavat hänen kirjeensä tietoja. Otamme joitakuita piirteitä:
(Södertelje 4/7). "Rakas sisar! Sain juurikään kirjeesi. Kiitos! — Olen iloinen että Inez Borg menee naimisiin. Kenties on se onnellisinta hänelle ja meille. Sala on paraikaa luonani. Meiningiläiset päättivät toissa päivänä. Hän on ihastunut Rosvoihin ja hyvin tyytyväinen Telliin. Ennen teatteriintuloansa hän on suomentanut Tellin ja luuli käännöksen vielä olevan olemassa." — "Täällä on jotenkin ykstoikkoista. En ole tehnyt ainoatakaan tuttavuutta [siellä oli, niin hän oli ennen kirjoittanut, enimmäkseen vain Tukholman tukkukauppiaita ja ylimyksiä, joita kohtaan hänellä ei ollut mitään sympatiiaa]. Muutoin ei ole mitään syytä oleskella itse kylpylaitoksen seutuvilla — ei musiikkia, ei ravintolaa, niin että tuskin olen nähnytkään kylpyvieraita. Olen joutunut jonkunlaiseen eristämisparannukseen, joka lienee hyvä hermoille. Kylvyt ja sairasvoimistelu hyviä. Täkäläinen lääkäri sanoi, niinkuin Torp Gausdalissa, että jollei minulla olekaan sydänvikaa, löi sydämeni kuitenkin heikosti ja oli vahvistuksen tarpeessa. Dieetti olisi välttämätön. Valitettavasti se on kallista, sillä siihen kuuluu viiniä päivällisiksi, vieläpä Rheininviiniä, joka ei ole huokeaa. Kuinpa nyt vain voisin koota voimia, niin etten antaisi hetken vaikutelmien temmata itseäni mukaansa." —
Emilie kehottaa veljeänsä ehdottomasti noudattamaan lääkärin määräyksiä, välittämättä siitä että dieetti on kalliimpaa kuin tavallinen ruoka. Yksinäisyys ei liene haitaksi, jollei tule liian ikävä olla. "On kai samoin kuin Naantaalissa?"
Kaarlon myöhemmistä (päiväämättömistä!) kirjeistä:
— "Pelastusarmeija kääntää paraikaa Söderteljen yhteiskuntaa ylösalaisin. Olen pari kertaa ollut sen kokouksissa. Vaikutus on enemmän edullinen kuin päin vastoin. Humbuugi on tosin ääretön, mutta samalla naivi. Apropos, ostin pari numeroa 'Sotahuutoa'. Siinä kerrotaan 'marsalkka' ja 'marsalkan rouva' Boothin heinäkuun alussa pitävän suurta kongressia Parisissa. Mukana olevien korkeampien upseerien joukossa mainitaan ensi sijassa prinsessa Ouohtomsky [o.s. Etholén]. Hän on siis julkisesti liittynyt liikkeeseen. Tokko järjestelmäänkin?"
"Kävin nykyisin Tukholmassa vaihtaakseni kirjoja ja nuotteja lainakirjastossa. Näin silloin Nya Pressenistä, että uusi suomalainen sanomalehti [Päivälehti!] on päätetty asia. Ainoastaan yhden asian tähden se huolestuttaa minua — pelkään, että Viktor Löfgren ei kestä sitä katkeraa ja pikkumaista polemiikkia, joka siitä seuraa. — Mutta puolueelle itselle tuottaa uusi lehti luullakseni ainoastaan selvyyttä. Jonkunlaisen hajaannuksen se tietenkin aiheuttaa, mutta se ei voi olla onnettomampi kuin nykyinen painostava tyytymättömyys salakavaline hyökkäyksineen selkään. Teatterille on se kai onneksi, sillä kyllä se seurannee sen esityksiä toisin kuin tähän saakka on tapana ollut, ja silloin pakotetaan Uusi Suometar olemaan mukana." —
"Falkmanin kuolema [9/7] liikutti minua enemmän kuin tavallisesti siksi vieraan henkilön poismeno. Hän eli kuitenkin omaa elämäänsä — eikä toisten."
Teatterin toimesta syksyllä oli päätetty, että se alotettaisiin Tampereella. Mutta aivan odottamatta Kaarlo sai Tampereelta kirjeen, jossa sanottiin ettei teatterirakennuksen laajennusta, johon siellä oli ryhdytty, saataisikaan valmiiksi sovittuun aikaan. Se pakotti hänet lähtemään Söderteljestä, ja saapui hän 7/8 kotia Helsinkiin. Tästä Emilie kirjoittaa 9/8 nti Elfvingille:
"Keskiviikko iltana Kaarlo palasi sangen tyytyväisenä matkaansa. Hänen täytyi keskeyttää kylpynsä viikkoa varhemmin kuin aiottu oli Tampereen rettelöiden tähden. Jos olisimme ennen tienneet tästä, olisimme luultavasti sopineet 3 viikon olosta syyskuulla Porissa ja 4 viikon Turussa. — Tänään aamulla täytyi Kaarlon matkustaa Tampereelle katsomaan, oliko eräs sikäläinen raittiussali mahdollinen teatteriksi. Jollei, alotamme täällä, koetamme tulla toimeen niin kauan kuin mahdollista on. — Ikävä on aina alottaa vastoinkäymisellä ja laskuvirheillä. Kaarlo sanoo varmaan uskovansa, että hän voisi tulla täysin terveeksi, jos hän vain saisi olla kokonaisen vuoden ulkona, vapaana kaikista huolista ja harmista. Se unelma ei kumminkaan koskaan toteutune."
Yksi syy, minkä tähden oli arveluttavaa alottaa Helsingissä, oli naisnäyttelijäin rivin äkkinäinen harventuminen. Ensiksikin Ida Aalberg keväällä oli kieltäytynyt enään sitoutumasta teatterin palvelukseen, jonka lisäksi Inez Borg ja Lilli Kurikka kesän kuluessa menivät naimisiin, edellinen hammaslääkäri W. Olanderin ja jälkimäinen johtaja R. Kajanuksen kanssa, ja vihdoin oli Saimi Svan joutunut kihloihin taiteilija Eero Järnefeltin kanssa.
"Julmaa on", Emilie huudahtaa kirjeessään nti Elfvingille, "kuinka nuo naimiset ovat vaarallisia teatterille. Kuinpa me edes saisimme pitää Olga Finnen; minä olen aivan levoton. Saimi Svan jää vielä täksi vuodeksi, mutta tietysti hän on mukana vain puolella mielenkiinnolla, puolella sydämellä ja puolilla ajatuksilla. Kyllä nämä alituiset naimiset ovat olleet teatterin suurin vihollinen; niin pian kun tytöt ovat saaneet vähän näyttämötottumusta ja rutiinia — niin yks kaks vihille! Suomalainen teatteri on koko olemassaolonsa aikana ollut täydellinen naimistoimisto (!)" —
Lopultakaan ei ollut muuta neuvoa kuin näytellä Helsingissä. —
"Seurueen jäsenet", Emilie kirjoittaa 5/9, "ovat poikkeuksetta ihastuneita kun saavat alusta alkaen olla täällä. Ne ovatkin usein kehottaneet meitä tähän, mutta Kaarlo ja minä olemme levottomia. Saa nähdä kuinka meidän onnistuu, varsinkin kun syksy on niin kaunis. Hyvin ahkeria on meidän oltava. Nyt harjotetaan saksalaista komediaa, Kuuluisia naisia, ja Ibsenin Kansanvihaajaa, sitte tulee Lear ja muita uudistuksia ja marraskuun alussa Julius Caesar. — Missä Ida Aalberg on, sitä en tiedä. Hän lähti heinäkuun lopulla miehensä kanssa ulkomaille ja aikoi viipyä jouluun asti, vaikka hän [mies] olisi palaava jo tähän aikaan. Walterin [Runeberg] aikomus muovailla Kaarlon rintakuva meni myttyyn, kun Kaarlo oli leikkauttanut tukkansa aivan lyhyeksi ja ajattanut huulipartansa, niin että hän oli tullut aivan tuntemattomaksi (!)" — Kaarlo oli muuten virkeä. Elokuun lopulla hän oli käynyt Haminassa ystävänsä Otto Morellin luona ja viihtynyt siellä hyvin.
Näytännöt alkoivat 8/9, ja tuli — Tuukkalan tappelun, Nummisuutarien ja Murtovarkauden jälkeen — 18/9 ensimäinen uusi ohjelma: Anni Levanderin suomentama Schöntanin ja Kadelburgin huvinäytelmäKuuluisia naisia. Kappale, joka oli otettu uutuutensa eikä arvonsa tähden (kts. ylemp. s. 309), meni vain kolme kertaa. Miellyttävin rooli oli Olga Finnen esittämä vallaton, naivi Herma. Verrattomasti merkillisempi uutuus oli IbseninKansanvihaaja25/9, ja parempi oli esityskin, syystä kun luonteet ovat todellisempia ja herättivät aivan toisenlaista harrastusta näyttelijöissä. Leino tohtori Stockmanina sai oivallisesti näkyviin tieteelleen elävän miehen lapsellisuuden ja kokemattomuuden käytännöllisessä elämässä, mutta hätäillen lausumisessaan hän jätti neron mahtipuolen varjoon. Etevin hän oli suuressa kansankokouskohtauksessa, joka näyteltiin oikein illusionia herättävästi. Ahlberg pormestarina kuvasi selvin piirtein virkamiestä tohtorin vastakohtana, osaamatta kuitenkaan kätkeytyä tyyppiin. Siihen Lindfors pystyi nyt niinkuin monesti ennenkin: hänen nahkurimestarinsa Martti Kiil oli itsenäinen ja erinomainen poroporvarisuuden esikuva. Onnistunut oli niinikään Rautio — Aslaksen, jota paitse kiitosta ansaitsivat Weckman — Billing, Falck — Horster ja tohtorin poikina esiintyvät neidit Finne ja Salenius. Mutta huolimatta tästä ja hyvästä yhteisnäyttelemisestä yleisö pysyi kylmänä. Näytelmä meni syksyn kuluessa kuusi kertaa, mutta vain kolmantena iltana paremmalle kuin puolelle huoneelle. — Jälleen siis nähtiin, että teatterin yleisö oli saanut kyllänsä realismista. Melkoista parempi oli seuraavien ohjelmien menestys, vaikka olivat uusinnoita: Kuningas Lear ja Parjauspesä. Nämäkin näyteltiin kumpikin kuusi kertaa. Learia näytteli Leino yhtä etevästi kuin kolme vuotta ennen ja samaan tapaan; sitä vastoin Lindfors osotti suuresti edistyneensä. Ontuvan, kuhmuselkäisen narrin esiintymisessä, jonka kasvoista puhui elämän kärsimys ja terävä äly, oli jotakin, niin sanoaksemme, historiallisen todellista, joka vastustamattomasti viehätti katsojaa, varsinkin kun Lindfors yhtä hyvin sanattomana kuin puhuessaan pysyi kiinni syvästi inhimillisessä roolissaan.[103] Uusia rooleissaan olivat rva Rautio (Goneril), nti Svan (Regan) ja nti Finne (Cordelia). Parjauspesä esitettiin nyt niinkuin kymmenen vuotta ennen hyvällä yhteisnäyttelemisellä. Varsinaiset pääosat, sir ja lady Teazle, olivat Lindforsilla ja rva Rautiolla.
Syyskauden tärkein näytännöllinen tapaus sattui 13/11, kun mainioin Shakespearen kolmesta roomalaistragediasta,Julius Caesar, ensi kerran näyteltiin. Valmistuksista oli kauan huhuiltu, ja odottaen jotain tavatonta yleisö jo ensi iltana täytti huoneen permannosta kattoon. Eikä odotus pettynytkään. Kuvaelma esitettiin kuvaelman perästä niin näyttämölaitoksiin kuin näyttelemiseen nähden aikakauden ja tunnelman mukaisesti järjestettynä ja tasaisesti, vaikuttavasti toimitettuna, ja jännittynyt mielenkiinto lämpeni lämpenemistään vaihtuakseen lopulta syväksi ihastukseksi ja innostukseksi, joka purkautui esiinhuutoihin ja sydämellisiin suosionosotuksiin pääosien esittäjiä, Salaa, Ahlbergia ja Leinoa, sekä johtaja Bergbomia kohtaan. Näyttämöllepanossa oli Meiningiläiset otettu esikuvaksi, mutta kuitenkin niin, että kaikki oli itsenäisesti mukailtu silmällä pitäen pienen näyttämön mahdollisuuksia. Totta on ettei Helsingissä koskaan ennen oltu historiallista näytelmää niin täyteläisesti näyttämölle järjestetty, mutta silti oli järjetöntä tuhlausta vältetty ja johtavana silmämääränä pidetty sitä, ettei mikään laiminlyönti puvuissa taikka laitoksissa häiritsisi historiallista luonnetta. Tämän ohella oli suurta painoa pantu yhteisnäyttelemiseen, sillä jos missään kappaleessa on se juuri tässä vaikutuksen pääehto. Näin olikin todella saatu draaman neljä tärkeintä kuvaelmaa erinomaisen tehokkaaksi: kohtaus Bruton puutarhassa, Caesarin murha, suuri kansankohtaus puheineen forumilla sekä yökohtaus Bruton teltassa Sardeen luona. Murhakohtaukselle pelastettiin täydelleen sen jylhä luonne eikä näyttämöllämme ole nähty vaikutukseltaan tenhosampaa kansankohtausta kuin forumilla tapahtunut — siinä oli vilkkautta taikka oikeammin mukana elämistä, nousevaa ja laskevaa intoa ja raivoa niinkuin myrskyn pauhatessa, se kun ajottain on lauhtuvinaan sitte taas sitä ankarammin kiihtyäkseen. Oli kuin Bergbomin luova taiteilijahenki hetkeksi olisi tulistuttanut avustajajoukot.[104] Loppunäytösten surunsekainen mieliala, joka niin ihmeen ihanasti sointuu viimeisten illusionien häviämisen kanssa, tuli erittäin tuntuvaksi telttakohtauksessa.
Vaikka mahtava vaikutus riippui esityksen eheydestä, ovat muutamat näyttelijät erikseen mainittavat. Sala Brutuksena osasi antaa esiintymiselleen sen ihanteiden maailmassa elävän miehen tyvenen vakavuuden, joka on sankarille omituinen. Hän erosi toisista ei ainoastaan sanojensa vaan käytöksensäkin kautta. Ahlbergkin sai melkoista tunnustusta Antoniostaan, mutta hänen käsityksensä ja näyttelemisensä oli kuitenkin ulkonaista. Leino oli verraten tyydyttävä Caesarina, hänen parrattomissa kasvoissaan ja koko ryhdissään oli siksi kaukaisluontoista, että hahmo häiritsemättä sulautui etäiseen historialliseen kokonaiskuvaan. Ansiokkaimpia oli rva Rautio Portiana. Lyhyt tehtävä suoritettiin kerrassaan moitteettomasti, joten puutarhakohtauksen loppuosa muodostui suloiseksi lepohetkeksi ankarassa näytelmässä. Vihdoin näytteli Olga Finne Luciusta niinkuin pitikin hiljaisella luonnollisuudella.
Julius Caesar meni 8 kertaa, joista viimeistä edellinen varta vasten koulunuorisolle ja viimeinen kansannäytäntönä. — Lähinnä sen jälkeen tuli Björnsonin Konkurssi, uusittuna; mutta se esitettiin vain kolme kertaa huonoille huoneille — "valitettavasti näyttää teatterin yleisö miehissä sairastavan influensaa!" huudahti eräs arvostelija.
Emilien kirjeistä Betty Elfvingille näkyy, että syksyllä ajateltiin Pietariinmenoa, vaikkei siitä mitään tullut. Kaarlo kävi sitä varten Pietarissa, jonka suomalaiset kyllä mielellään olisivat nähneet teatterin tulevan, mutta varmaa sopimusta ei tehty, pääasiassa sentähden ettei tietty tulisiko Ida Aalberg mukaan vai ei. Siitä riippui näet ohjelmisto ja huoneusto, koska vanha kauppiasklubi oli liian ahdas Reginaa, Romeota ja Juliaa y.m. varten eikä taas kannattanut ottaa isompaa ja kalliimpaa, jollei niitä näyteltäisi. — Samassa kirjeessä (7/10), josta tämä on otettu, Emilie kertoo Minna Canthin tulevan kuukaudeksi Helsinkiin ja kehottaa nti Elfvingiäkin tulemaan tehdäkseen hänen tuttavuuttaan. "Teidän pitäisi sopia erinomaisen hyvin yhteen." — Teatterista mainitaan, että Sala nyt oli ohjaaja ja "Kaarlon paras tuki". Hän oli tunnollinen ja täytti erittäin hyvin velvollisuutensa. "En voi sanoa", Emilie lisää, "kuinka tyytyväinen olen, että hän on ottanut tämän työn."
Nti Elfving tuli kuitenkin Helsinkiin vasta jouluna viipyäkseen muutamia viikkoja uudelle vuodellekin, ja oli tällä matkalla erikoinen syynsä. Ennen nimimerkillä Aura julkaistuaan historiallisen kertomuksen "Härkmannin pojat" hän oli nyt kirjoittanut suuren draaman,Sprengtportenin oppilaat, joka oli ollut Kaarlolla tarkastettavana, ja oli siihen yhteistoimin korjauksia tehtävä. Vähän ennen joulua oli Kaarlo pienessä piirissä lukenut näytelmän ääneen ja kirjoitti Emilie sen jälkeen (23/12):
"Teoksesi teki kovin hyvän vaikutuksen, kun se luettiin perjantaina. Sala lupaa suomentaa sen, mikä on sangen tärkeää, sillä hän osaa hyvin pitää silmällä kielen karakterisuutta. Tuukkalan tappelussa hän teki siinä kohden oikean suurteon. Onko loppukuvaelma jo suunnilleen valmis? Kaarlo pyytää saada luonnoksen siitä niin pian kuin mahdollista." —
Näytelmä korjattiin tekijän ollessa Helsingissä ja suomennettiin yhtä menoa, sillä Bergbomin aikomus oli kohta toimittaa se näyttämölle. Emilie ilmottaakin 25/2 kappaleen olevan kollatsionoidun ja harjotusten alkaneen sekä että toivottiin sen valmistuvan maaliskuun 19 tai 21 päiväksi. Siksi pitäisi nti Elfvingin tulla Helsinkiin, jossa asiat niin järjestettäisiin että hänen täälläolonsa pysyisi salassa — hän kun näet ei tahtonut julkisesti esiintyä tekijänä. Valitettavasti oli tämä kaikki turhaa puhetta ja puuhaa, sillä sensuuri astui väliin ja teki lopun hankkeista — tosin niin myöhään, että yritykseen oli uhrattu paljon aikaa, työtä ja kustannuksia. Ensin tuli "varma, kalpeaei", mutta kun Kaarlo tarjoutui tekemään muutoksia, näytti asia taas mahdolliselta. Kaarlon mielestä, Emilie kirjoittaa 14/3, voitaisiin suostua pyyhkimään vähemmän tärkeitä kohtia, vaikkei semmoista, "joka antaa teokselle ydintä ja väriä". Mutta kaikki turhaa.
— "Sprengtportenista ei ole mitään sanottavaa", lausutaan kirjeessä 29/4, "sensuuri kieltää, ilmottamatta varsinaista syytä — ainoastaan verukkeita esitetään. Ensin vaadittiin 2painettuakappaletta; monien taistelujen ja neuvottelujen jälkeen tyydyttiin 2kirjoitettuunkappaleeseen, ja painoylihallituksen puheenjohtaja pyysi Kaarlon (!) merkitsemään reunaan kaikki paikat, jotka mahdollisesti olivat sopimattomia, jonka Kaarlo tekikin. Kun sitte molemmat käsikirjoitukset olivat maanneet 3 viikkoa painoylihallituksessa, saatiin ne vihdoin takaisin — ilman näyttelemislupaa, koska muka 'kappaleet eivät olleet aivan yhtäpitäviä!' Olisimme tietenkin voineet pakottaa heidät antamaan lähemmän selityksen, mutta meistä on viisaampaa jättää asia syksyksi, semminkin kun yleisesti katsotaan sopimattomaksinytesittää mitään suomalaisia itsenäisyystuumia koskevata. Myöskin kuvernööri ja poliisimestari olivatpyytäneet, ettei kappaletta nyt näytettäisi." — —
Kun nti Elfving jo ennen oli ilmottanut mieluummin näkevänsä, että kappale jäisi näyttelemättä kuin että se esitettäisiin silvottuna ja heikonnettuna, oli asia täten kielteisesti ratkaistu — ei ainoastaan syksyksi, niinkuin Emilie kuvitteli, vaan ainiaaksi.
Kerrottuamme yhdessä jaksossa tämän vastoinkäymisen, palaamme uuden vuoden alkuun. — Ensimäinen uusi kappale oli Salan suomentama George Sandin 3-näytöksinenClaudie10/1, joka meni kolme kertaa. Sirkkaa muistuttavassa näytelmässä olivat pääroolit: nti Finnellä (Claudie), Leinolla (Remy), rva Rautiolla (Rose Legrand), Weckmanilla (Sylvain) ja Rautiolla (Denis). — Topeliuksen päivänä annettiin Regina von Emmeritz, jossaIda Aalberg, palattuaan Firenzeen saakka ulotetulta matkaltaan, alotti kolmiviikkoisen vierailunsa. Taiteilijatar esiintyi neljä kertaa Reginana, kaksi kertaa Cypriennenä Erotaan pois kappaleessa ja neljä kertaaThérèse RaquininaE. Zolan samannimisessä, Hanna Aspin suomentamassa draamassa, joka näyteltiin ensi kerran 29/1 ja jonka esittäminen näyttämöllämme on luettava näytäntökauden merkkitapauksiin. Huolimatta näytelmän kirjallisesta merkityksestä Bergbom tuskin olisi ilman erikoista aihetta ottanut tämän ultrarealistisen draaman esitettäväksi. Kuvataanhan siinä kahden murhaajan sieluntuskia niin kauhean räikeästi, että Kovan onnen lasten kurjuus siihen verraten oli pelkkää idylliä, ja kuitenkin oli jo jälkimäinen saanut yleisömme tasapainostaan[105]. Kappaleen ottamisen aiheuttikin se, että Ida Aalberg paraikaa tutki Thérèsen roolia näytelläkseen sitä (saksaksi) Berlinissä, Freie Bühne-yhdistyksen näytännöissä. Olihan se taiteilijattarelle paras harjotus saada edeltäkäsin täällä esiintyä samassa roolissa. — Tudeerin arvostelusta Valvojassa teemme joitakuita otteita:
Thérèse Raquin näyteltiin mallikelpoisesti. Näyttelijämme ovatkin skandinavilaisten ja kotimaisten näytelmien kautta hyvin koulutetut pitämään todellisuutta silmämääränään ja kuvaamaan sitä. Muuten Thérèse Raquin on kyllä omiaan näyttelijöitä harrastuttamaan, sillä teksti on sitä laatua, että se enimmäkseen tarjoaa heille vain ulkopiirteet, jotka heidän on itsenäisesti täyttäminen ja elähyttäminen. Kaikki näyttelijät olivatkin käsittäneet tehtävänsä erittäin hyvin, ja he saivat myöskin aikaan mitä eheimmän, elävimmän kokonaiskuvan.
Tullakseen täysin todenmukaiseksi Thérèse Raquinin rooli vaatii näyttelijältä tavattoman paljo alttiiksiantavaisuutta, ja pysyäkseen eheänä, kokonaisena se vaatii suurta intelligenssiä ja hienoa taitoa. Rva Aalberg täytti nämä vaatimukset mitä suurimmassa määrässä. Ainoastaan kolmannen näytöksen alussa — — hänessä ehkä on velttoa, hienoagrande dameaenemmän kuin rooli oikeastaan sallii. Muuten oli hänen näyttelemisensä alusta loppuun todella loistavaa. Ensi näytöksessä tapahtuva jyrkkä käänne jöröstä välinpitämättömyydestä tuliseen lemmen hehkuun, kolmatta näytöstä täyttävä ääretön tuska, neljännessä näytöksessä ilmaantuva ulkonainen ja sisäinen rappeutumistila ynnä yhä kasvava kauhu, kaikki ne esitettiin semmoisella todenperäisyyden voimalla, ettei katsoja niitä ikinä unohda. — Ahlbergin Laurent oli hänen parhaita roolejaan. Hänen onnistui siinä tavallista paremmin vapautua omasta itsestään ja mukautua tehtäväänsä, niin että hänen Laurentinsa todella herätti niitä kauhun, inhon ja säälin tunteita, joita tekijä on tarkottanut. — Lindfors teki Grivet höperöstä erittäin onnistuneen tyypin; ensimäisissä näytännöissä hän höperöimisellään ehkä liiaksikin veti yleisön huomiota pois päätoiminnasta. — Rva Raquinin roolin suoritti nti Stenberg odottamattoman hyvin. Hänen näyttelemisensä oli luontevaa, teeskentelemätöntä; yhtä liikuttava kun hän oli hellänä ja surevana äitinä, yhtä kamala hän oli viimeisessä näytöksessä elävänä kuvapatsaana, joka ainoastaan silmien katseilla voipi lausua ilmi sitä ääretöntä vihaa ja sitä hurjaa kostonriemua, joista hänen sydämensä oli pakahtua; oli ikäänkuin kaikki elämä mikä halvaantuneen liikkumattomassa ruumiissa oli jäljellä, olisi kokoontunut noihin palaviin silmiin. Katselija täydelleen tajusi, etteivät Thérèse ja Laurent voineet niiden katsetta kestää. — Rooli mahtoi olla hyvin rasittava. — Näyttämön asu ja yleensä koko 'mise en scène' kuvasivat erittäin todenmukaisesti niitä oloja, joihin näytelmän toiminta perustuu.
Paitse jo mainituissa rooleissa Ida Aalberg esiintyi Runebergin päivänä, lausuen Maamme-laulun ja näytellen Lean. Se innostus, jonka hän tällä vierailulla herätti, tuli varsinkin näkyviin kun Erotaan pois 4/2 annettiin hänen hyväkseen ja kun hän 7/2 Thérèse Raquinina esiintyi viimeisen kerran.
Helmikuullakin oli kaksi premiääriä, joista edellinen, Salan suomentama A. Wilbrandtin 3-näytöksinen huvinäytelmäMaalarit(14/2), annettiin vain kaksi kertaa herättämättä mitään suosiota, mutta jälkimäinen, G. von Numersin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmäKuopion takana, muodostui sitä suuremmaksi, jopa harvinaisen suureksi menestykseksi.
Kuopion takana on samoin kuin muutkin Numersin suomenkielisinä julkisuuteen tulleet näytelmät lopullisen muotonsa saanut hänen ja Bergbomin yhteistyön kautta. Ensi kerran se mainitaan Numersin kirjeessä 5/12 1888:
"Minä kyhäilen nyt pientä uudenaikaista kappaletta nykyään riidanalaisesta kysymyksestä: kuka oikeastaan on oleva herra talossa, vaimoko vai mies, ja tulen minä siihen epätoivoiseen päätökseen, että kyllä se on mies. Siis hansikka Pohjoismaiden naisille. Vaimoni mielestä on kappale — surullinen, ja hän suuttuu kun hän näkee sen. Se on muutoin komedia." — Toisen kerran tekijä puhuu siitä 9/2 1889: "Olen juuri päättänyt vetisen jäljennöksen 'Noorasta' — kolmessa näytöksessä — mutta minun herrasväkeni ovatkin ainoastaan kihlatuita! Otan kai sen mukaani [tullessani Helsinkiin]."
Nämät otteet ovat tuskin ristiriidassa sen kanssa mitä kirjan tekijä muistaa Bergbomin sanoneen, nimittäin että kappale alkuaan oli ajateltu vakavaksi nykyaikaisdraamaksi; todellisuudessa siitä sukeutui mitä hyvätuulisin huvinäytelmä, jonka pääajatus on kokonaan vastakkainen yllämainitulle. Miten siinä annetaankin letkauksia oikealle ja vasemmalle, on toki päätös se, että ohjakset ovat naisen kädessä taikka, niinkuin Numers itse lausuu edellisiä vuotta myöhemmässä kirjeessä: "nainen hallitsee kyllä ilman kuninkaallista kruunua ja ilman 'oikeuksia'".
Kun Bergbom toukokuun alussa 1889 matkusti Vaasaan siellä järjestääkseen teatterin vierailua, pysähtyi hän vuorokaudeksi Suinulaan Numersin luokse, ja silloin luultavasti Kuopion takana yhdessä uudestaan suunniteltiin. Mutta varmaankaan se ei ollut ainoa neuvottelu asiasta. Kirjeissä kappale mainitaan jälleen vasta 9/1 1890, jolloin Numers lausuu:
"Lähetän tänään rautatiepakettina kolmannen näytöksen. Lisää ja ota pois niinkuin tahdot, kun vain saat siihen pontta ('ruter'). — Kun minulle on selvinnyt, että se todella näytellään, on mielenkiintoni jälleen herännyt. Anna nyt nti Nissisen[106] alottaa kolmannen näytöksen suomentaminen ja palauta rauhallisesti tänne 1:nen ja 2:nen näytös,[107] niin että saan kirjoittaa ne uudestaan, 'kunniasanallani' saat ne takaisin korkeintaan 3:ssa päivässä." — (Kirjoittaja julkilausuu tyytyväisyytensä siitä, että Olga Finne tulee Lilliksi ja Saimi Svan nimismiehen rouvaksi.) — "Niin lähetä nyt tänne alkupuoli ja ajattele sitten päivän iskusanoja (slagord), joita ei kasva täällä metsässä".[108] — Edelleen saamme samasta kirjeestä tietää, että mainiot säkeet:
'Sä oikeutes tietää tahdot, nainen?Rakasta, kärsi, ahkeroitse vainen!'
olivat pitkästä (ruotsinkielisestä) runosta, jonka tekijää Numers ei tuntenut, mutta joka oli lausuttu ja suurella suosiolla vastaanotettu eräissä häissä Ilmajoella. [Vielä myöhemmässä kirjeessä] Numers hyväksyy, että Naema ensi näytöksessä esitellään apulaisen jalkojen juuressa, että jälkimäisen nimeksi pannaan Jussilainen y.m.
Tämä kaikki todistaa teoksen olevan, niinkuin jo sanottiin, yhteistyön tulos, ja kun Numers 20/3 tunnustaa saaneensa 600 markkaa tekijäpalkkiona[109] hän samassa sanoo olevansa hämillään vastaanottaa niin paljon kappaleesta, "jossa Sinulla ja teatteriseurueella on kummallakin yhtä suuri osa kuin minulla". Tämä on vaatimattomasti ja kauniisti lausuttu Numersin puolelta, jolta alote ja alku kuitenkin oli lähtenyt ja jonka nuoruuden muistoja epäilemättä piilee pappilan elämän kuvauksessa.
Myöhemmin syntyi, niinkuin vastedes on kerrottava, erimielisyys Bergbomin ja Numersin välillä siitä, mikä osa kummallakin oli heidän kappaleissaan. Silloin Bergbom eräässä kirjeessä[110] (josta alustelma on käytettävänämme) seikkaperäisesti tekee selkoa vaikutuksestaan Kuopion takana näytelmän syntyyn:
"Olen ajatellut mikä osuus kappaleeseen minulla on, ja olen tullut seuraavaan päätökseen":
"1) Olen, niinkuin itse olet myöntänyt, kriitillisesti tarkastanut (siktat) sen. Sen johdosta kappale on tullut oleellisesti toisenlaiseksi molempien pääroolien muuttamisen kautta. Läpikäyvien korjausten, lievennysten, pikku muutosten, pyyhkimisten kautta Apulainen on raa'asta, idioottimaisesta karrikatyyristä muutettu jotakuinkin inhimilliseksi olennoksi, ja Lilli suurisuisesta, äkäisestä, liehakoitsevasta 'buffetshikasta' tullut — siksi mikä hän on. Rovastia, ruustinnaa, Naemia tämä kriitillinen työ ei ole koskenut."
"2) Sen ohella olen suoranaisesti antanut joukon motiiveja kappaleeseen. Minä ehdotin esim. kolmet rouvat. Jopa luonnostelin heidät. Mitä ruustinnaan [! lue: pastorin rouvaan] ja nimismiehenrouvaan tulee, noudatit luonnostani, kauppamiehen rouva on kokonaan sinun omasi. Edelleen on Jussilaisen esitelmä-aate minun. Minä ehdotin, yksityiskohdittain koko esitelmäkohtauksen ja kohtauksen Lillin ja apulaisen välillä kolmannessa näytöksessä. Ylipäätään minä annoin kolmanteen näytökseen, jota ei ollut olemassakaan, ensiksi kohtaus kohtaukselta ehdotuksen, jota harvoilla muutoksilla (keskellä) noudatitkin."
"3) Mutta sitä paitse olen suoraan kirjoittanut useita kohtia. Ne kuuluvat kuitenkin minulle eri määrässä. Muutamissa paikoin toimitin uudestaan mitä sinä olit ennen kirjoittanut, toisissa lisäsin kaikki omasta päästäni. Olen punaisella lyijykynällä merkinnyt kappaleeseen mitä on suorastaan minun kirjoittamaani. Tiedän mitkä paikat ne on, sillä ne ovat erikseen liisteroidut kuiskaajakappaleeseen taikka kokonaan liitetyt siihen."
Kuopion takana meni ensi kerran 28/2 ja oli se teatterin onnistuneimpia premiäärejä, sillä se laski perustuksen kestävälle suosiolle kappaletta kohtaan. Numers huudettiin tietysti useat kerrat esiin. Huone ei ollut aivan täysi (791 mk), sillä yleisömme on aina hiukan epäilevällä kannalla uusia ohjelmia kohtaan, mutta jo seuraavana iltana oli huone täynnä (1,157 mk) ja näyteltynä kaikkiaan 9 kertaa (useamminkin se olisi mennyt, jollei näytännöt olisi päättyneet huhtikuun alussa) tuotti se 8,364 mk eli keskimäärin 930 illalta.
Näytteleminenkin oli mitä parhainta. "Rovastista (Pesonen) ja ruustinnasta (nti Stenberg) alkaen palvelustyttöön asti kaikki roolit näyteltiin hyvin." Erityisesti kiitettiin Olga Finneä Lillinä. Hän on erinomaisesti käsittänyt kuvattavan luonteen; tuo "moderni" neitonen, joka Helsingistä tullen, 'uusilla aatteillaan', somilla vaatteillaan, varmalla, vapaalla — jopa vallattomallakin — käytöksellään panee pappilan asukkaat ja naapurit ymmälle, oli kauttaaltaan uuden ajan älykäs ja reipas lapsi. — Entäs nuo naapurit sitten! Kuinka todenmukaisia, kuinka ihka eläviä, kuinka mainion koomillisia he olivat! Niin tarkkaan havaittuja ja niin luontevasti näyteltyjä tyyppejä oman maan elämästä, kuin nimismiehen rouva (Saimi Svan) ja pastorin rouva (Naemi Stenbäck) on harvoin saatu nähdä näyttämöllä. Suurimman kiitoksen ansaitsi kuitenkin Sala apulaisena. Rooli on sitä laatua, että se miltei houkuttelee näyttelijää laatimaan narrillista irvikuvaa. Mutta Sala ei siihen hairahtunut. Hän näytteli apulaispappia erittäin hienosti, ilman vähintäkään liiottelua. Siten hän saikin aikaan mitä täydellisimmän illusioonin; katselija ei hetkeäkään epäillyt kuvauksen todenperäisyyttä. Ja sen kautta roolin koomillinen vaikutus vaan lisääntyi. Salan apulaispappi oli kaikin puolin etevä taideteos.[111]
Tähän on vain lisättävä että samoin kuin koko näytelmä sen esityskin suomalaisella näyttämöllä oli erinäisen rakastettavan huumorin leimaama, niin ettei ivaan eikä nauruun ollut mitään katkeraa sekottunut. Se se juuri oli, joka teki että näytelmä, samalla kertaa koskien sydäntä kuin nauruhermoja, jätti katsojaan niin herttaisen vaikutelman. Kun kappale sittemmin esitettiin muualla ruotsiksi käännettynä ja m.m. Jussilainen mongersi huonoa ruotsia, katosi siitä melkoisessa määrässä runollisuus, ja koko vaikutus tuli karkeammaksi, alhaisemmaksi. — Syystä kun Sprengtportenin oppilaat kiellettiin, ei maaliskuulla ilmaantunut muuta uutta kuin Anni Levanderin suomentama MolièrenSievistelevät hupsut12/3. Näytäntö annettiin Lindforsin hyväksi, ja teki hänen Mascarillensa mainion ilveilyn ohjelman loistokohdaksi. — Kolme päivää tämän näytännön jälkeen lauantaina 15/3 oli suuret arpajaiset ynnä naamiohuvit eläkekassan hyväksi. Ohjelmasta ansaitsee mainita "Pohjolan häät", kuvaelmasarja, jonka taiteilijat A. Gallén ja E. Järnefelt olivat järjestäneet. Emilie Bergbom, jolle tämä yritys oli tuottanut paljon vaivaa, kirjoittaa Turun ystävälleen olevansa tyytyväinen tuloon, joka nousi 9,600 markkaan (netto pari tuhatta vähemmän). — Viimeinen näytäntö Helsingissä: Kuinka äkäpussi kesytetään, uudistettuna, oli 9/4.
Kun Helsingissä ohjelmiston puute uhkasi, oli teatteri päättänyt kevätpuolella lähteäKuopioon, johon sitä viime vuosina niin monesti oli pyydetty. Tämä oli ilosanoma Minna Canthille. Ilmottaen tyytyväisyytensä ja tarjoten "tohtorille" entisen asunnon talossaan, hän 24/2 kirjoittaa Emilielle:
— "On minulla tekeillä taas omakin näytelmä [Papin perhe], mutta se ei tietysti valmistu ennen kun syyspuoleen. Jos sanon, että aihe on keskisäädystä, niin tohtori varmaankin säikähtää ja sanoo: 'herskapi Wörsky!' Ei — ei Wörskyn herskapi siinä paradeeraa. Mutta muuta tuskaa se kyllä antaa, kun sen pitäisi olla todellinen, s.o. nykyisestä tosielämästä, ja samalla draamallinen! Kuvata näitä säännöllisiä ihmisiä pienine tunteineen, säännöllisissä oloissaan, säännöllisessä kamarielämässään ja saada siitä jotain draamallista! Yhtä jos panisivat hevoset juoksemaan ja hyppimään ahtaissa pilttuissaan, joissa ovat syntyneet, kasvaneet ja ikänsä eläneet, tottumuksen kautta vallan tyytyväisinä." —
Maaliskuun lopulla Minna ilmotti, että tilauksia oli karttunut niin paljo, että ne, "rabatit poisluettuna", nousee 212 markkaan iltaa kohti. Samalla hän sanoo olevansa onnellinen jo edeltäpäin, että tohtori on luvannut tulla tarjottuun kortteeriin. "Ei teatterin tännetulo muuten olisi miltään maistunutkaan. — Eikähän kumma, sillä elämäni rikkaimmat hetket ovat olleet ne, jotka tohtorin seurassa olen saanut viettää." —
Kuopiossa annettiin 18 näytäntöä 13/4-15/5; enempää ei ajateltukaan, sillä tänä keväänä oli promotsioni, ja siksi oli teatteri palaava Helsinkiin. Ohjelmisto oli Helsingistä tunnettua, paitse kahta uutta kappaletta: E. Törmäsen suomentama Th. Overskoun laulunäytelmäPaholaisen voittaja30/4 ja Tuokon runomittaisesti kääntämä CalderoninElämä on unelma13/5. — Kaarlon kirjeistä teemme seuraavat otteet:
(11/4). — "Minna-rouva on rakastettava niinkuin aina. Hänen uusi draamansa on luonnoksena valmis kolmessa näytöksessä, mutta kun hänellä ei ole vielä aavistustakaan kuinka molemmat viimeiset näytökset ovat kehitettävät, niin siitä tuskin tulee mitään ennen joulua. Silloin tulee [nti] Finnekin kotia, joka tarvitaan yhteen päärooliin." [Näyttelijätär oli Kuopiosta lähtevä opintomatkalle ulkomaalle.]
(14/4). "Ensi näytäntö [Sirkka] antoi 450 mk. Siis sangen hyvin. Täysi huone tuottaa 550. Ennen se antoi 600, mutta nyt on 14 hyvää paikkaa 'poissahattu', jotta herroilla olisi mukavampi pääsy buffettiin (!) — On ollut niin paljo työtä, etten kahteen päivään ole ennättänyt käydä Ossianin luona. — Minun täytyy harjottaa Paholaisen voittajan köörejä. Sitä paitse istua ja jankuttaa laulajia, jotka luonnollisesti eivät osaa mitään: 'odottaneet, että tohtori olisi mukana harjotuksissa'." —
(16/4). "Kansanvihaaja tuotti yhtä paljon [enemmänkin] kuin ensi näytäntö. En tiedä miellyttikö se. Tusina henkilöitä melusi tosin kovasti joka näytöksen jälkeen, mutta luullakseni oli se kaviaaria muille." — Vanha tuttu, Kivinen-Franck, oli tarjoutunut jälleen teatteriin.[112]
(28/4). "Kuopion takana antoi tietysti täyden huoneen, ja suosionosotukset olivat hyvin vilkkaita — usein aploodeja näyttelemisen keskellä. Kaikki hyvällä tuulella." [Toisellakin kerralla melkein täysi huone, mutta kun Emilie oli arvellut, että kappale oli annettava kolme ja Almberg neljäkin kertaa, Kaarlo kirjoittaa:] "Huomaan kuinka vähän tunnette pikkukaupunkien teatterioloja. Jo eilen oli ensi näytännön innostus kokonaan kadonnut. Aploodeja tuli joka näytöksen jälkeen, mutta ei kertaakaan näytöksen keskellä." —
(1/5). "Paholaisen voittaja tuotti 432 mk. Esittäjistä oli vain Weckman oivallinen ja nti Stenbergkin, jolla oli oikein liikuttavia kohtia Veronican osassa."
Kirjeet ovat muuten niin täynnä kaikenlaisia päivän teatteriasioita, että Kaarlolla nähtävästi ei ollut aikaa ajatellakaan muuta. Toukokuun keskivaiheilla hän palasi seurueineen Helsinkiin, vähän yli 700 markkaa voittoa kassassa.
Helsingissäannettiin promotsioniaikana kuusi näytäntöä 18/5-30/5, joista kolmessa esitettiin pääkaupungissa uusi Paholaisen voittaja. Tulot olivat kuitenkin huonommat kuin Kuopiossa. Kun mainittu laulunäytelmä näytäntökauden viime iltana näyteltiin, Otto Vallenius esiintyi viimeisen kerran suomalaisella näyttämöllä. Oltuaan kuusi vuotta seurueen jäsenenä ja laulutaidollaan voitettuaan monta ystävää hän nyt erosi lähteäkseen Parisiin aikeessa antautua oopperalaulajaksi.
Teatterin johtokunta, jonka jäsenet olivat K. Bergbom, A. Almberg, Jaakko Forsman, V. Löfgren ja K. F. Wahlström sekä varajäsenet Emilie Bergbom ja B. F. Godenhjelm, oli lähes puolitoista vuosikymmentä pysynyt muuttamatta. Tämän johdosta heräsi sen omassa piirissä ajatus, että uudistus oli toimeenpantava, joskin vähitellen. Neuvotellen tästä johtokunnan jäsenet sopivat keskenään että professori Forsman saisi ensiksi erota ja sen mukaan ilmotettiin kannattajain kokouksessa 5/5, että hän toivoi päästä vapaaksi monivuotisesta toimestaan. Silloin hänen sijaansa valittiin tohtoriEliel Aspelin.
Vaikka Emilie Bergbom nimellisesti oli ainoastaan varajäsen johtokunnassa, oli hän, niinkuin edellisestä kyllä on nähty, todellisuudessa teatterin hyväksi toiminut enemmän kuin yksikään muu johtokunnan jäsen — paitse tietenkin hänen veljensä. Itse asiassa hän oli tavallansa Kaarlon rinnalla ollut toinen "toimitusjohtaja" taikka oikeammin, kiitos olkoon hänen apunsa, Kaarlo oli toiminut kahdenkertaisella voimalla. Niissä, jotka tämän tiesivät ja osasivat arvostella kuinka erinomaisen tärkeä hänen osansa oli ollut ja edelleen oli kansallisen taidelaitoksen synnyssä, kehityksessä ja ylläpitämisessä, oli kauan asunut ajatus että kansalaisten velvollisuus oli kerrankin julkisesti esiintuoda se kiitollisuus ja tunnustus, jonka Emilie Bergbom väsymättömällä, suurisuuntaisella toimellaan oli ansainnut. Tänä keväänä tuo ajatus muuttui teoksi. Päätettiin näet tehdä Emilienpäivä, toukokuun 19, kansalliseksi juhlapäiväksi, jolloin Emilie Bergbomille julkilausuttaisiin ne tunteet, jotka hänen elämäntyönsä oli laajoissa piireissä herättänyt.
Varhain aamulla kävi päivän sankaritarta tervehtimässä sekaääninen kuoro, parhaasta päästä niitä henkilöitä, jotka oopperan loistoaikana olivat olleet sen kuoron pylväitä. Sitten saapui nti Bergbomin luokse teatterin ystävien lähetystö, joka kutsui hänet päivällisille Kaivohuoneelle. Tänne, jossa niin monta kevätjuhlaa on vietetty, kokoontui klo 4 "täysi huone", jossa alusta alkaen lämmin tunnelma vallitsi. Puhujana esiintyi kutsujain puolesta tämän kirjan tekijä, ja otamme tähän loppupuolen puhetta.
Huomautettuaan ensin kuinka Suomen kansa oli päässyt sille asteelle, että se itsetietoisesti harrasti kaikinpuolista edistystään, ja mainittuaan Suomalaisen teatterin olevan yhden "niitä tämän aikakauden tuloksia, joista kansan tulee kiittää semmoista miestä, jonka nero on sallinut hänen luoda jotain uutta, Suomessa ennen olematonta", puhuja viittasi taidelaitoksen merkitykseen sivistyselämässämme sekä myöskin siihen miten teatterin johtajaa ja jäseniä monesti oli heidän hartaasta työstään kiitetty. Sen jälkeen hän jatkoi: "Tällä kertaa on erityisesti kiitos lausuttava eräälle henkilölle, jonka työ saman asian hyväksi on ollut yhtä väsymätöntä, yhtä uhraavaista kuin kenenkään muun, vaikka kyllä vähemmän tunnettua ja tuskin koskaan julkisesti tunnustettua. Kaikki tietävät minun näillä sanoilla tarkottavan sitä jaloa naista, joka tänään on kunniavieraanamme. Hän on toiminut tuon kansallisen yrityksen palveluksessa, niinkuin nainen ammoisista ajoista on tottunut toimimaan, nimittäin näkymättä — tällä kertaa sanan oikeassa merkityksessä — kulissien takana. Ainoastaan lähimmät tietävät mitä taitoa, neuvokkaisuutta ja kestäväisyyttä on kysytty niissä tuhansissa puuhissa, joissa hän on ollut veljensä apuna. Ainoastaan lähimmät tietävät ja aavistavat, miten hän, naisen ihmeteltävällä kyvyllä mukautuen hetken vaatimuksiin, on osannut tukea tuota horjuvata alusta, joksi teatterin pikku yhteiskuntaa voi sanoa, kun perämies ruumiillisesta ja henkisestä väsymyksestä on ollut uupua ja vihaiset vihurit ovat sitä ahdistaneet sekä salaiset ja vedenpäällisetkin karit ja kalliot ovat uhanneet edessä ja takana. Ei se vähennä johtajan ansiota, jos syystä voidaankin epäillä hänen tähän saakka kestäneen ilman sisarensa apua. Mutta jos etäämmällä seisovat eivät tiedäkään arvostella, mitä sama henkilö on niissä kohden tehnyt, joihinka nyt olen viitannut, niin ymmärtää kuitenkin jokainen ajatteleva, minkä erinomaisen siveellisen voiman on teatterillemme tuottanut ainoastaan se tosiasia, että johtajan rinnalla on alati toiminut ja laitoksen, niin sanoakseni, jokapäiväiseen elämään lakkaamatta vaikuttanut niin hienosti sivistynyt, niin ylevämielinen nainen kuin neiti Bergbom. Tietääkseni ei yhdenkään muun kansan teatterin historialla ole mitään kerrottavana, jota voisi tähän verrata!"
"Neiti Bergbom! Te näette tässä ympärillänne Suomalaisen teatterin ystäviä, jotka sydämestään kiittävät Teitä siitä mitä olette sen hyväksi tehnyt. Tällä ei kumminkaan tarkoteta, että Teidän ansionne kansalaisena siihen rajottuisi. Samalla aikaa ja jo aikoja ennen olette Te lukuisissa tehtävissä jalolla ja nerokkaalla tavalla edustaneet Suomen naista ja kansaakin. Tästä kaikesta me Teitä kiitämme, Teitä, jossa virkeämpänä ja kirkkaampana kuin yhdessäkään toisessa suomalaisessa naisessa on elänyt ja elääsenajan henki, jolloin Suomen suuret nerot panivat alkuun ne pyrinnöt, joita nyt jatketaan.Senaamun ajan oikeana tyttärenä me Teitä tervehdimme ja kunnioitamme. Jumala suokoon Teille onnellista elämää ja pitkää vaikutusaikaa. Eläköön neiti Emilie Bergbom!"
Sana juhlasta oli mennyt Z. Topeliuksellekin. Hän oli kuitenkin estetty tulemasta, mutta lähetti sen sijaan kirjeen, josta näemme mitä jalo runoilija ajatteli Emilie Bergbomista ja hänen työstään. Me otamme sen tähän kirjamme kaunistukseksi:
(Koivuniemi 18/5 1890). "Minua ilahduttaa, että yksi, joka niin vähän on hakenut ja niin harvoin on saanut toisten tunnustusta pitkästä vaivastaan viljellä erämaata, vihdoin tulee muistetuksi ainakin muutamien tahoilta, jotka ymmärtävät hänen elämäntyönsä. Minä luen itseni näihin, ja olisin äärettömän halukas olemaan mukana, mutta paitse kevättöitä ja promotsionia tulee tänään Maria Wiik maalatakseen muotokuvani Tyttökoulua varten. Jään siis tänne ja annan sinivalkoisen lipun liehua sinulle huomenna."
"Kun en voi olla mukananne huomenna, tahdon ainakin tällä tavoin ystäviesi kanssa Kaivohuoneella yhtyä sydämelliseen onnentoivotukseen. Emilienpäivä on minulle vanhastaan rakas: toivon että se nyt tulee niin kauniiksi toukokuunpäiväksi kuin sen lähimmät edelläkävijät. Toivon, että se tulee sinulle tavallista merkillisemmäksi sen tietoisuuden kautta, ettet tee työtä kenenkään ymmärtämättä, kenenkään kiittämättä, yksin Kaarlon kanssa, ettei sinun kohtalosi ole näyttelijän, joka näkee koko jälkimaailman ohi rientävässä hetkessä. Teitä molempia tullaan muistamaan niin kauan kun sydänkään vielä sykkii suomalaisen taiteen ja tositaiteen edestä."
"Minä panen suuren, — jopa suurimman painon siihen, että teidän on onnistunut yhdistää nämä kaksi asiaa. Kenties omatuntosi lausuu vastaan: lisää sitten: mahdollisuuden mukaan! Mutta ajatelkaa teidän sijassanne herra ja rouva Aspegren suomalaisen näyttämön perustajina! En sano heistä mitään pahempaa, kuin että ovat tehneet mitä heille on ollut mahdollista; mutta te olette verrattomalla rohkeudella ja kestäväisyydellä tehneet mahdottoman mahdolliseksi."
"Ikävä että teatteri seisoo markkinatorilla. Ikävä että teillä molemmilla ei ole 100,000 markan valtioapu ja valta valita valiojoukosta, kun toinen rettelöi ja toinen menee naimisiin. Tekisi mieli lisätä: miksi tuhlata huvimajaan tarmoa, joka on osottautunut voivan rakentaa palatseja?"
"Tämä on Herramme arvotuksia. Olen kysynyt häneltä teatterista, sillä siinä on montamutta. Vastaus ei ole vielä käynyt selväksi, sillä se koskee kaikkea taidetta."
"Terveisiä Kaarlolle! Sinä uskollinen työntekijätär, joka tässä realistisessa, itsekkäässä ajassa uhraat itsesi yhdelle aatteelle, — minä puristan kättäsi! Z. T."
* * * * *
Vuoden tilinpäätös oli hyvänlainen. Alussa tekivät velat 17,067:23, mutta lopussa 9,281:29 mk. Tämä johtui vähemmän itse toiminnan tuloksista kuin runsaista avustuksista. Paitse valtioapua saatiin näet kannattajain varoja 10,630 mk, eräästä teatteria harrastavien naisten toimeenpanemasta keräyksestä 5,652 mk[113] ja Helsingin kaupungin valtuustolta 4,000 mk. Tämä viimeinen apuraha maksettiin anniskeluyhtiön voittovaroista sillä ehdolla että teatteri toimittaisi erityisiä helppohintaisia kansannäytäntöjä. Annettuna tänä vuonna ensi kerran se seuraavina vuosina uudistettiin joka kerta erityisen hakemuksen johdosta; Ruotsalaisella teatterilla oli samallainen apuraha valtuustolta. —
Näytäntöjä annettiin 107 ja niissä 11 kertaaKuopion takana; 9 Parjauspesä; 8 Julius Caesar, Setä Bräsig; 7Pahassa pulassa, Kuningas Lear, Kansan vihaaja; 5Postikonttorissa, Sievistelevät hupsut, Paholaisen voittaja, Sorrentossa; 4Tuukkalan tappelu, Regina von Emmeritz, Claudie, Thérèse Raquin, Sirkka, Hardangerin harjulla; 3Kihlaus, Kuuluisia naisia, Kuinka äkäpussi kesytetään, Konkurssi; 2Nummisuutarit, Murtovarkaus, Pukkisen pidot, Saimaan rannalla, Hellät sukulaiset, Maalarit, Erotaan pois, Reviisori, Farinelli; 1Lea, Telefoonissa, Kahden kesken, Elämä on unelma.
Näistä 34 näytelmästä oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 10.