Niinkuin ennen on mainittu, oliIda Aalberglupautunut vierailemaan tänä keväänä, joten hän oli luova loistoa teatterin viimeiseen aikaan Arkadiassa ja sen alkuaikaan uudessa talossa. Näyttelijätär esiintyi ensi kerran 14/2 Hedda Gablerina ja tervehdittiin häntä tavallisella innostuksella tässä loistoroolissaan. Sama näytelmä annettiin vielä kahtena iltana, mutta sen jälkeen, valmisteltaessa taiteilijattaren esiintymistä ohjelmistolle uudessa näytelmässä, pistettiin toista väliin. Teuvo Pakkala, joka Tukkijoellansa oli saanut niin pysyvän menestyksen, ettei siitä näkynyt loppua tulevankaan, oli sepittänyt uuden teoksen, 4-näytöksisen huvinäytelmän,Kauppaneuvoksen härkä, ja näyteltiin se ensi kerran 21/2. Tämä leikillisivallinen kuvaus pikkukaupungin elämästä on kyllä heikonlainen draamallisen rakenteensa puolesta, mutta kiitos olkoon useiden hyvien tyyppien sekä luonnonomaisen sukkeluuden ja huumorin näytelmä vastaanotettiin varsin suosiollisesti. Esiintyjistä sanottiin, että Lindfors, miten etevä olikaan Hillerinä, kumminkin liiaksi muistutti ranskalaisia komediaroolejaan; toiset olivat sitä vastoin kylläkin kotimaisia, Pesonen pormestarina, rva Kahilainen pormestarinnana, Närhi (erittäin onnistunut) Pommerina j.n.e. Kappale meni kaikkiaan 9 kertaa. — Sillä aikaa kun Kauppaneuvoksen härkä rehenteli näyttämöllä, sattui 26/2Hugonsyntymän satavuotismuisto-päivä, eikä Bergbom laiminlyönyt sen viettämistä. Silloin annettiin teatterin alkuajoilta tunnettu Angelo. Uusista esiintyjistä on erittäin mainittava Lilli Högdahl, joka menestyksellisesti täytti Catharina Bragadinin vaativan osan. —
Maaliskuun alussa Ida Aalberg esiintyi uudessa loistoroolissa, kun 5/3 ensi kerran annettiin Irene Mendelinin suomentama V. Sardoun 5-näytöksinen murhenäytelmäTheodora. Jännityksellä yleisö oli odottanut tätä kappaletta, joka kirjoitettuna Sarah Bernhardtia varten ja Parisissa esitettynä oli maailman kuuluksi tullut, ja jännityksellä näyttelemistä seurattiin — olihan taituri- jollei mestariteoksen tärkein päämäärä kiinnittää katsojien mieltä. Näyttämöllepano oli tarpeeksi loistava ja bysantilainen, ja Ida Aalberg tyydytti korkeimmat vaatimukset kuvatessaan mitä vastakkaisimpia luonteenpiirteitä ja tunteita, esitettävässään naisolennossa. Muutkin pääosat näyteltiin oivallisesti, B. Leino ollen Justinianus, Ahlberg Andreas, Salo Marcellus j.n.e. Tämä viimeinen loistodraama Arkadiassa meni 8 kertaa. — Viimeinen ohjelmistolle uusi kappale, joka vanhan teatterin näyttämölle ilmestyi, oli Minna Canthin 1-näytöksinen huvinäytelmäHän on Sysmästä. Se esitettiin 15/3 yhdessä kahden toisen pikku näytelmän (Kipinä, Ensi lempi) kanssa, ja sanottiin näytäntöä "nuorten näytännöksi", syystä kun roolit kauttaaltaan olivat seurueen nuorimpien voimien ja oppilaiden käsissä. Näytäntöön ottivat menestyksellä osaa m.m. ndit Helmi Tähtinen, Elli Malm ja Esther Niska sekä hrt Otto Tuulos, Paavo Ahlman,Jussi Snellman[54] y.m. Yleisö oli iltaansa sangen tyytyväinen ja huusi esiin nti Kaarola Avellaninkin, joka vielä entiseen tapaan jatkoi opettajatointaan näyttämömme hyväksi.
Huhtikuulta on lopuksi mainittavana kaksi jäähyväisnäytäntöä — Suomalaisen teatterinviimeiset näytännöt Arkadiassa. Molemmat tapahtuivat sunnuntaina 6/4, toinen klo 5 i.p.: Regina von Emmeritz (3:s näytös), Daniel Hjort (mestauslavakohtaus), Murtovarkaus (3:s näytös) ja Kihlaus, sekä toinen klo 8: Saituri (kohtauksia), Venetian kauppias (4:s näytös) ja Maria Stuart (5:s näytös). Kun tarkastaa näitä ohjelmia, tuntee helposti niiden kokoonpanosta Kaarlo Bergbomin käden. Edellinen, jossa Z. Topelius, J. J. Wecksell, Minna Canth ja Aleksis Kivi ovat yhdistetyt, edusti teatterin kotimaista ohjelmistoa, jota teatterin perustaja piti tärkeimpänä, jälkimäinen, jossa Molière, Shakespeare ja Schiller esiintyvät rinnakkain, suurta klassillista ohjelmistoa. Yleisö puolestaan käsitti täydelleen jäähyväisnäytäntöjen merkityksen, ja ilta sai oikean juhlahetken luonteen. Näyttelijät tekivät kaikki parastaan, tuntui kuin erojaistunnelma sydämessä olisi lämmittänyt ja antanut vauhtia heidän näyttelemiselleenkin, ja se taas lämmitti katsojia. Erittäin mainittakoon Aurora Aspegren (monen ajan päästä vieraillen) Katrina, Lindfors saiturina, B. Leino Schylockina ja Ida Aalberg Maria Stuartina. Kuningattaren hyvästijättö ympäristölleen, ennen kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, muuttui monelle katsojalle jonkinlaiseksi vertauskuvaksi siitä hyvästijätöstä jolla teatteri erosi 30-vuotisesta, monivaiheisesta, muistorikkaasta lapsuus-, nuoruus- ja ensimäisestä miehuuskaudestaan. — Kun näytäntö oli loppunut, kokoontui koko näyttelijäkunta näyttämölle, ja nyt kaikki läsnäolevat yhdessä lauloivat Maamme-laulun. Sitte Kaarlo Bergbom seppelöitiin laakerilla ja nostettiin korkealle eläköönhuutojen kaikuessa, ja sen jälkeen tuli Emilie Bergbomin vuoro vastaanottaa yhtä lämmin, yhtä sydämellinen tunteenilmaus. Kilpailtuaan näyttelijäin kanssa johtajien ylistämisessä yleisö ei säästänyt kunnian- ja kiitoksenosotuksiaan näyttelijöitäkään kohtaan. Vihdoin laulettiin Suomen laulu, ja niin olivat Arkadian seinät viimeisen kerran tärisseet niistä suosionhuudoista, joilla kansallinen yleisö niin usein oli sen suojissa ilmaissut ilonsa teatterin työstä ja olemassaolosta. —
Noin kolme viikkoa edeltäpäin johtokunta oli lopullisesti päättänyt, että uuden talonavajaisjuhlaoli vietettävähuhtikuun 9, Elias Lönnrotin syntymän satavuotismuistopäivänä. Kuumeentapaisella innolla työtä tehden rakennustyön johtomiehet täyttivät lupauksensa, että teatteri silloin olisi valmis. Kuinka heiltä vielä viime hetkessä tarmoa ja päättäväisyyttä kysyttiin, todistaa seuraava seikka, joka muodostaa viimeisen lisän siihen sarjaan vastuksia, jotka olivat yritystä vaikeuttaneet. — Avajaispäivä oli keskiviikko ja lähinnä edellisenä lauvantaina (siis 4 päivää ennen) tulivat maistraatin, poliisin ja palosammutuslaitoksen edustajat tarkastamaan teatteria ja päättämään, oliko sallittava siinä toimeenpanna julkisia näytäntöjä. Tätä tarkastusta olivat rakennustyön johtajat tuskin ajatelleetkaan, syystä kun loppuajalla oli niin äärettömän paljo muuta tärkeämpää mielessä ja kun hyvin tiettiin, että teatteri tulenkestävyyden ja erinäisten yleisön turvallisuutta ja mukavuutta tarkottavien laitosten puolesta oli verrattomasti etevämpi kaupungin entisiä, yhä käytännössä olevia samanlaisia rakennuksia. Tarkastusmiehet asettuivat kuitenkin toiselle kannalle ja tekivät koko joukon yhtä kuulumattomia kuin hyödyttömiä tai vähän hyödyllisiä vaatimuksia, niin esim. vaadittiin, että näyttämöaukon yläpuolelle oli asetettava pienillä reijillä varustettu, mahtava, putkenmuotoinen vesisäiliö, jonka avulla kävisi tarpeen tullen vedellä kastaa esirippu ja siten estää näyttämöllä alkanutta tulipaloa leviämästä salonkiin — laitos, jonka tapaista ei oltu nähty yhdessäkään meikäläisessä teatterissa. Ja kaikki oli oleva kunnossa ennen keskiviikkoa, jos toivottiin lupaa avajaisjuhlaan! Vaikealta, jopa mahdottomalta näytti saada tämä niin lyhyessä ajassa suoritetuksi, ja sentähden on helppo kuvitella erään vanhan neuvosmiehen[55] tunteita, kun hän palatessaan tarkastuksesta tyytyväisesti hieroen käsiään lausui muutamalle tuttavalleen: "Kyllä me nyt olemme järjestäneet asiat niin, ettei avajaisista tule mitään ainakaan määrättynä päivänä!" Epätoivoisella rohkeudella ryhdyttiin kuitenkin toimeen, ja kiitos Huberin vesijohtoliikkeen, G. W. Sohlbergin y.m. uhrautuvan myötävaikutuksen tuli, yöt ja päivät ponnistaen, mahdoton mahdolliseksi. Tiistai-iltana oli kaikki valmiina paikoillaan, ja uuden tarkastuksen jälkeen täytyi viranomaisten antaa tarpeellinen lupa. Se tapahtui klo 7 illalla ja niin oli viimeinen este voitettu.
Johtokunnan pöytäkirjat näyttävät, etteivät juhlankaan valmistukset olleet vähäiset. Monta kertaa ja kauvan keskusteltiin siitä, kuinka se oli järjestettävä, mitä otettaisiin ohjelmaan, keitä kutsuttaisiin vieraiksi y.m.s. Kun elettiin kirovuosien aikaa, tuli semmoinenkin kysymys kuin viimeksi mainittu vaikeaksi pulmaksi. Ei ollut kenellekään salaisuus, että rakennusyritys olisi ollut kerrassaan mahdoton, jos korkeimmat viranomaiset olisivat olleet antamatta runsasta apua suoranaisen avustuksen ja lainan muodossa, mutta aikana, jolloin viha ja järjestelmällinen vaino oli hävittänyt säädyllisen seurusteluelämän alkuperäisimmätkin muodot eri puolueisiin lukeutuvien kesken, olisi semmoinen, laatuaan mitä yksinkertaisin kohteliaisuus, jota noiden viranomaisten kutsuminen juhlaan olisi tietänyt, leimattu miltei maankavallukseksi. Eikä siinä kyllin, julkeasti uhattiin juhlassa toimeenpanna mielenosotuksia ja häväistyksiä, jos siihen kutsuttaisiin ne ja ne. Näin ollen oli kutsujain mahdoton ottaa vastatakseen siitä mitä tapahtua voisi juhlassa ja vielä vähemmän mahdollisten häväistysten jälkivaikutuksista — ja niin päätettiin olla kutsumatta muita henkilöitä kuin semmoisia, joilla oli arvo ja asema taide-elämässämme; hallituksen jäsenet y.m. viralliset henkilöt saisivat, jos niin haluaisivat, lunastaa pääsylippunsa samoilla ehdoilla kuin muut kansalaiset.[56] Muutoin päätettiin — pääsylippujen kysyntä kun oli tavattoman suuri — että juhlallisuus oli jaettava kahteen juhlanäytäntöön, jotka muodostaisivat jatkon toisilleen ja joihin kumpaankin erikseen pilettejä myytäisiin sekä että näitä ensi kädessä varattaisiin teatteritalon osakeyhtiön osakkaille, viimeisen kolmivuotiskauden takaajille, naisille, jotka olivat toimeenpanneet arpajaiset teatterin sisustamista varten, ja näyttelijöille omaisineen, ja oli niiden hinta oleva 10 ja 20 mk.
Mitä ohjelmaan tulee, oli sitä ajateltu vuotta ja toistakin ennen, sillä uutta siihen tahdottiin eikä sitä synny kädenkäänteessä. Bergbomin hengen mukaista oli, että hän pyysi yhdistää siihen mahdollisimman paljon kansallista taidetta: esitettävissä numeroissa tuli kaikkien etevimpäin runoilijain ja säveltäjäin olla edustettuna ja esittäjienkin joukossa ilmaantua teatterin entisiä jäseniä nykyisten rinnalla. Johtajan sydämessä paloi halu näyttää, ettei taiteemme ollut liian köyhä astuakseen uutehen tupahan, alle kaunihin katoksen. Näin luotiin näytäntöjen ohjelmat, jotka panemme tähän esittäjineen kaikkineen muistoksi kuulun juhlan:
Edellinen näytäntöklo 5:J. H. Erkonjuhlaa varten kirjoittama3-näytöksinen runonäytelmäPohjolan häät, johonErkki Melartinonmusiikin säveltänyt. Näytelmän henkilöt: Väinö — Benjamin Leino,Suurseppo — Emil Falck, Ilmari — Oskari Salo, Lemminkäinen — AarneRiddelin, Lokka — Olga Salo, Anja — Helmi Tähtinen, Pellervo —Aleksis Rautio, Immo — Iisakki Lattu, Louhi — Mimmi Lähteenoja, Turjo— Adolf Lindfors, Iivo — Lilli Högdahl, Terhi — Alli Hilden, Rutjo— Evert Suonio, Paturi — Eino Salmela, Osmotar — Naemi Kahilainen,Aila — Elli Tompuri, Kaaso — Olga Poppius, Kave (näkijänainen) —Elli Malm, paimenia (Jussi Snellman, Knut Weckman, Yrjö Ahnger, PaavoAhlman, Otto Tuulos), eräs louhelainen, soittaja (Otto Närhi), laulajia(Taavi Pesonen, Iivari Kainulainen), esiratsastajia (Hemmo Kallio,Mikko Gestrin), eukkoja (Emilie Stenberg, Mimmy Leino), paimentyttöjä(Alma Auer, Ester Niska, Veera Juvelius), Hallatar (Saimi Järnefelt),Usvatar (Aurora Aspegren), Ilmatar (Olga Leino), Päivätär (KatriRautio), Kanteletar (Tyyne Bergroth), Kastehelmetär (Lilli Kajanus),Merihelmetär (Helga Durchman), Sadehelmetär (Elvira Willman),Kyynelhelmetär (Helmi Helenius), hallattaria, usvattaria, tuulettaria,Kalevan, Pohjolan kansaa y.m.
Jälkimäinen näytäntöklo 8.15:Armas Järnefeltinsäveltämäalkusoitto;Maamme-laulu(lausuvat Aurora Aspegren, Mimmi Lähteenoja, Tyyne Bergroth, Benjamin Leino, Aleksis Rautio, Iisakki Lattu, Olga Salo, Elli Malm, Lilli Högdahl, Adolf Lindfors, Olga Leino);Fredr. Cygnaeuksen Sua kiitän Suomi(lausuu Katri Rautio);Aleksis Kiven Lea(henkilöt: Sakeus — Emil Falck, Lea — Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, Joas — Benjamin Leino, Aram — Oskari Salo, Ruben — Hemmo Kallio). Sen jälkeen esittää Robert Kajanuksen johdolla filharmooninen orkesteri, Abraham Ojanperä ja Helsingin yhdistetyt mieskuorotJean SibeliuksensävellyksenTulen synty(sanat Kalevalan 47:stä runosta); Mieskuoroja: F. Pacius, Suomen laulu; R. Kajanus, Sotamarssi; Tuuti lasta Tuonelahan; E. Genetz, Terve Suomeni maa, Porilaisten marssi; Sekakuoroja: Tervehdys Suomelle (Z. Topeliuksen sanat, F. Paciuksen säveltämä), Nouse riennä Suomen kieli (Oksasen sanat, O. Merikannon säveltämä), Taiteelle (Volter Kilven sanat, J. Sibeliuksen säveltämä).[57] —
Suuren "Sammatin pojan", Elias Lönnrotin, muistopäivä, huhtikuun 9, oli keväisen kaunis ja raikasilmainen, niin että ihmiset aivan kuin itsestään antautuivat siihen tunnelmaan, joka julkilausuttiin ja laulettiin tuhansissa juhlissa ympäri Suomen niemen. Lönnrotin juhlaan liittyi Kansallisteatterin juhla, ei häiritsevänä, vaan täydentävänä lisänä, sillä, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlakokouksessa lausuttiin: "Kaikissa sivistysmaissa pidetään kansallista teatteria kansallisen runouden ja taiteellisen kielenkäytön mahtavimpana edistäjänä, ja siihen nähden on Suomalaisen teatterin astuminen upeaan linnaansa katsottava ylen tärkeäksi voitoksi samaan suuntaan, johon Lönnrot on muita tehokkaammin vaikuttanut."
Aamupäivältä pari seikkaa. — Vuotta ennen talvella oli jonkun lämminsydämisen naisen päähän pälkähtänyt, että johtajan työhuone uudessa talossa oli erikoisella tavalla sisustettava, ja hänen julkilausuttuaan ajatuksensa tuttavilleen, muodostui pian innostuneita ompeluseuroja, jotka yhteistuumin ja -töin valmistivat huonetta varten mukavan kaluston suomalaiskuosisine päällyksineen ja koristuksineen.[58] Juhlapäivän aamulla kalusto asetettiin paikoilleen, ja kun Bergbom-sisarukset tapansa mukaan hyvissä ajoin tulivat teatteriin, kohtasi heitä siellä ystävällisten lahjottajain joukko, joka saattoi heidät tuohon vasta sisustettuun huoneeseen. Toisten puolesta rva Alma Almberg (Jalava) selitti heidän tahtoneensa valmistaa johtajille kodikkaan tyyssijan, missä kävisi huoahtaa levottoman teatterityön välihetkinä. Tähän "viralliseen" puoleen tuli sitten kahvit ja ylioppilaslaulut, joita riitti teatterin palvelijakunnalle ja työväellekin. Niin herttaisesti alotettiin juhlapäivä itse teatterissa.
Toinen aamupäivän tapahtuma oli kunniatervehdys vapaaherra Seb. Gripenbergin luokse, jonka rohkeutta ja väsymätöntä, palkatonta työtä oli kiittäminen siitä että Kansallisteatterin linna ei enään ollut mikään unikuva. Lähetystö, jonka jäsenet olivat rvt Edith Wegelius ja A. af Heurlin, nti Ilona Jalava ja hrt A. Renqvist ja B. Wegelius, antoi vapaaherralle kansalaisten puolesta muistolahjaksi hopeisen haarikan, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen sukunsa vaakunakilpi sekä runomuotoinen ylistys- ja kiitoskirjoitus. — Samalla asialla, kiitosta lausumassa rakennustyön ylijohtajalle, kävi myöskin näyttelijäkunnan lähetystö, johon kuuluivat Ida Aalberg, Katri Rautio, Iisakki Lattu, Y. Ahnger ja J. Finne.
Jo hyvissä ajoin ennen klo 5:ttä teatteri oli tulvillaan juhlapukuista, hilpeämielistä yleisöä, sillä olihan uudessa talossa paljo katsottavaa. Mielin määrin oli jo kauvan ihailtu (ja tietysti kritikoitukin) rakennuksen uljasta ulkonäköä, sen tyyliltään romaanilaisvoittoista, uhkeaa fasaadia kulmatornineen ja komeaa, punaista kupoolia, nyt olivat väljät sisäänkäytävät ensi kerran avoinna, saatiin nousta leveitä portaita ylös ja vallata avarat, uutuuttaan hohtavat suojat. Yleinen oli ihastus, minkä ilmavat, mukavat käytävät sekä ensimäisen parven lämpiö värikkäine akkunoineen, mukavine, aistikkaisine huonekaluineen ja Arkadiasta tuotuine muotokuvineen seinillä herättivät, eikä vähempi se lämmin, kodikas tunnelma, jonka valtaan tulija huomasi joutuvansa itse katsomossa (salongissa). Se oli juhlallisen avara, mutta ei sentään liian suuri — ei ollut "suuren suuri eikä pienen pieni", kansan sanontatapaa käyttääksemme, vaan juuri semmoinen kuin piti ja sopi; suhteet olivat hyvät, seinien punainen väri vaatimaton, mutta lämmin, koristukset — lyyryt ja seppeleet parvien[59] rintamuksilla ja Suomen vaakunakilpi kummallakin puolen näyttämön aukkoa — somat kohtuullisuudessaan. Semmoinen oli ensimäinen vaikutelma, ja että se yleisesti tunnettiin, sen näki iloisesta tyytymyksen ilmeestä kaikkien kasvoissa. Niin tavallisen yleisön, mutta missä toisensa tapasi kaksi tai useampi niitä, jotka olivat olleet mukana 30-vuotisessa taistelussa, jolla kansalliselle näyttämölle oli pysyvä perustus ja arvonmukainen koti vallotettu, siinä sydämet sykkivät ja silmät säteilivät voitonriemusta. —
Aivan erikseen on mainittava muuan piirre kuvaamassamme ensimäisessä vaikutelmassa, joka lähti eräästä laatuaan kylläkin merkillisestä uudistuksesta. Raittiusharrastajissa oli näet herännyt ajatus, että uuden talon ravintolasta kaikki päihdyttävät juomat olivat karkotettavat, ja se toteutettiinkin. Mutta koska tietty oli, että asialla oli kiivaita vastustajiakin, pantiin vallankumous toimeen muodossa, joka ehkäisi kaikki mielenosotukset. Joukko nuoria naisia ja tyttöjä sivistyneistä suomalaisista piireistä otti palvellakseen yleisöä tarjoilijattarina, ja puettuina värikkäisiin kansallispukuihin he häärien juhlavieraitten kesken enensivät iloista tunnelmaa ja saivat alussa tyytymättömätkin hymysuulle. Ymmärrettävää että tämmöistä viehätystä ei enää riittänyt arkipäiviksi, palkattomien tarjoilijattarien sijaan tuli palkattuja, mutta uudistus oli kerta kaikkiaan toimeenpantu, eikä siitä sen jälkeen ole luovuttu.
Kaunis oli näytäntökin. Kun runoilijalta oli pyydetty näytelmä teatterin avajaisjuhlaksi, hän tuskin olisi voinut paremmin valita aiheensa.[60] Totta kyllä hänen oli luopuminen toivosta draamallisen jännittävillä kohtauksilla kiinnittää katsojain mieltä, mutta asettamalla symbolisessa tarkotuksessa Pohjolan häät näyttämölle hän loi vaihtelevissa kuvaelmissa nähtäväksi mitä komeinta juhlallista menoa Kalevalassa on kuvattuna sekä vuoropuhelussa ja lauluissa kuultavaksi sitä aaterikasta, sulavasanaista runoutta, jonka sepittäjänä Erkko oli mestari muitten edellä. Kun esirippu oli laskenut viimeisen näytöksen jälkeen, runoilija huudettiin esiin ja sai vastaanottaa suunnattoman laakeriseppeleen. Niinikään huudettiin esiin Melartin ja sitten Bergbom ja Gripenberg ja Törnqvist. "Yleisön innostus oli perin valtava" (U. S.).
Näytäntöjen välillä tapahtui yleisönvaihdos, sillä ainoastaan vähäinen osa oli saapuvilla molemmissa; tunnelmassa sitä vastoin ei muutosta nähty, vaan oli se jälkimäisen näytännön aikaan yhtä lämmin ja innostunut. Jopa tarjosi rikas, vaihteleva ohjelma kohtia, jotka tekivät tämän loppupuolen juhlan alkupuolta unohtumattomammaksi. Mainitsemme semmoisina Armas Järnefeltin alkusoiton, joka ensi kerran sai oikein huomaamaan miten huoneen akustiikka oli etevä, Kiven Lea, joka nyt — Ida Aalbergin jalon taiteen tulkitsemana — niinkuin 33 vuotta ennen sai sydämet paisumaan, ja Jean Sibeliuksen Tulen synnyn, jonka vertaista mahtavaa sävelteosta meillä tuskin ennen oli kuultu. Yhdistettyjen mieskuorojen jäsenet muodostivat 300-isen joukon, joka oli järjestetty riveihin toinen toistaan ylemmälle asteelle, ja arvaahan sen miten valtavat olivat ääniaallot varsinkin lopussa, missä säveltäjä suurenmoisessa crescendossa antoi kuvastua runon ihmesäkeet:
Taivas reikihin repesi,Ilma kaikki ikkunoihin,Kirposi tulikipuna,Suikahti puna soronen,Läpi läikkyi taivosista,Puhki pilvistä pirisi,Läpi taivahan yheksän,Halki kuuen kirjokannen.
Kalevalan taru tulen, valon synnystä — se on suomalainen muunnos Prometeustarinaa — oli tässä saanut kauvas kantavan eduskuvallisen merkityksen samoin kuin Pohjolan häiden vietto edellisessä näytännössä. Kun ohjelman viimeiset osastot, mieskuorojen ja sekakuorojen, oli suoritettu, päättyi juhla Maamme-lauluun, johon kaikki kuorot ja seisomaan noussut yleisö yhtyivät. — Ei ollut muuta kuin yksi mieli siitä, ettei meillä ole vietetty kauniimpaa kansallista juhlaa kuin Kansallisteatterin avajaiset!
Teatterista yleisö lähti ylioppilastaloon, jonka kaikki suojat täyttyivät ahdinkoon asti. Siellä illallisen jälkeen E. G. Palmén innokkaassa puheessa esitti lämpimät kiitokset rakennustyössä toimineille, nimittäin ylijohtajalle, vapaaherra Seb. Gripenbergille, arkkitehti Onni Törnqvistille ja hänen avustajalleen arkkitehti Yrjö Sadeniukselle sekä rakennustoimikunnan jäsenille hroille K. Castrénille, ja A. V. Helanderille. Sen jälkeen A. W. Streng puhui Suomalaiselle teatterille ja Kaarlo ja Emilie Bergbomille, sekä vihdoin E. N. Setälä suomenkielestä taidekielenä. — Mainiompi muita hetkiä tässä juhlallisessa illanvietossa oli aivan alussa se, kun Bergbom astui sisään, ja koko yleisö avaten hänelle vapaan käytävän salin perälle riemuhuudoin ja liehuvin liinoin tervehti häntä suomalaisen näyttämön, Kansallisteatterin luojana. Se oli sydämen kyllyydestä lähtenyt, välitön kiitos verrattoman kansallisen teon suorittajalle, kunnianosotus voittajalle, jonka työn kruunajaisia tänään oli vietetty. —
Avajaisjuhla kesti tavallaan viisi iltaa, sillä varsinaisen juhlapäivän jälkeen näyteltiin vielä yhtä mittaa edellinen juhlanäytännöistä kolmesti ja jälkimäinen yhden kerran. Myöhemminkin annettiin Pohjolan häät (kaikkiaan 9 kertaa), mutta näytelmällä oli sentään siksi tilapäärunoelman luonne, ettei sillä ollut tulevaisuutta ohjelmistossa. Pääroolin esittäjistä B. Leino, Salo ja Riddelin sekä ndit Lähteenoja ja Högdahl saivat muita enemmän tunnustusta. — Sitten Ida Aalberg[61] jatkoi vierailuaan, esiintyen kahtena iltana Theodorana ja samoin kaksi kertaa Cypriennenä (Erotaan pois), joista jälkimäiset sattuivat näytäntöjen väliin, missä Nummisuutarit, uusittuna, esitettiin uudella näyttämöllä. — Ainoa, mutta sitä huomattavampi uutuus, joka näytäntökauden lopussa ohjelmistoon ilmestyi, oli ShakespearenMyrsky. Ensi-ilta oli 11/5, ja meni näytelmä kaikkiaan 7 kertaa (viimeksi l/6). Myrskyn näyttämöllepano tyydytti korkeita vaatimuksia, ja kun esitykselläkin oli suuria ansioita, liittyi kokonaisuus taiteellisena tekona parhaimpien entisten riviin. Axel Ahlberg kyllä ei kyennyt havainnolliseksi tekemään henkisen mahtajan, Prosperon, koko sisällistä voimaa, mutta täytti kuitenkin paikkansa. Muutkin olivat hyviä ja jäivät niistä erittäin mieleen Lilli Högdahl suloisena Mirandana, rva Olga Leino, joka ilmahenkenä, Arielina, leijuen näkymättömien lankojen varassa, sievästi suoritti siivekkään osansa, Lindfors Trinculona ja Rautio juomanlaskijana sekä, kaikkien muitten edellä, Otto Närhi Calibanina. Viime mainittu näyttelijä oli jo ennen monessa tehtävässä osottanut yhä itsenäisempää taiteellista karakterisoimiskykyä, mutta esittäessään Calibania, tuota pelottavaa epäsikiötä, jossa suuri runoilija on yksinäisellä tavalla kuvannut kaukaisen merensaaren alkuasukkaan, missä eläimellisyys taistelee alkavan raa'an ihmisyyden kanssa, Närhi loi hämmästyttävän todelliseksi olijan, joka ulkomuodoltaankin näytti mahdottomalta olemaan olemassa muuna kuin fantasiakuvana. Miten kammottava tämä hirviö olikaan, oli siinä samalla jotain pettävän luonnonomaista, joka aateloi sen taideteokseksi.
Tänä näytäntökautena olivat tulot näytännöistä melkoista suuremmat kuin ennen, nimittäin yhteensä lähes 175,872:05 mk, ja ansaitsee erittäin merkitä, että avajaisnäytännöt tuottivat vähän päälle 21,000. Mutta toiselta puolen olivat erinäiset menoerätkin tavattomia. Niin suoritettiin esim. tekijäpalkkioita noin 8,400 mk ja dekorationeihin, joita tarvittiin uusia uudelle näyttämölle, 15,000 mk, musiikkiin lähes 16,000 j.n.e. Kumminkin päättyi tilivuosi niin onnellisesti, että todellinen velka teki vain noin 561:59 mk. Tästä ei kuitenkaan vielä voitu mitään päättää, kuinka tulevaisuudessa tultaisiin taloudellisesti menestymään uudessa teatterissa, ja jo ensi vuosi olikin antava huolestuttavia kokemuksia. Muun muassa on jo tässä huomautettava, että juurikään mainittu dekorationeihin eli näyttämökoristuksiin käytetty summa oli vain pieni osa siitä mitä siihen tarvittiin. Suuri osa Arkadiassa käytettyjä koristuksia oli aivan kelvottomia uudelle näyttämölle, puhumatta siitä että sekin osa niitä, joka saattoi ollenkaan tulla kysymykseen, vaati korjausta ja paikkaamista, syystä että Kansallisteatterin näyttämö oli paljon avarampi. Aluksi tämä aiheutti enemmän vaikeuksia ohjelmiston ylläpitämiseen nähden kuin laitoksen ulkopuolella olevat arvasivatkaan.
Tässä yhteydessä sopii mainita muutamia lahjotuksia teatterille, jotka tarkottivat sen suojien koristamista. Muistoksi siitä että Kansallisteatterin vihkiäiset tapahtuivat Elias Lönnrotin syntymän satavuotispäivänäEliel ja Ida Aspelin-Haapkyläantoivat ensi parven lämpiötä varten Lönnrotin muotokuvan, jonka Arvid Liljelund on maalannut luonnon mukaan.Viktor Lounasmaataasen lahjotti Oskari Vilhon muotokuvan, missä näyttelijä on esitetty (Molièren) Saiturin roolissa, ja jonka hän Vilhon eläessä oli maalauttanut Severin Falkmanilla.Emil Wikströmlupasi jo vihkiäisten aikana myöhemmin s.v. syksyllä valmistuneen ja ensi rivin lämpiöön asetetun marmorista veistämänsä pienennetyn toisinnon kauniista Kanteletarneidon kuvasta, joka sivukuvana koristaa hänen luomaansa Elias Lönnrotin muistopatsasta.[62] Niinikään joku aika myöhemmin eräät teatterin ystävät teettivät Emil Wikströmillä vapaaherra Seb. Gripenbergin ja professori Onni Tarjanteen (syksyllä 1904 valmistuneet) muotokuvat, jotka, pronssista valettuina, nähdään seinään kiinnitettyinä ensi parvelle johtavien portaitten ohella. Vihdoin lahjottiKaarle Piilonen[63] (jo 1901) 4,000 mk pohjarahastoksi Kansallisteatterin koristamista varten freskomaalauksilla. Kaunis lahjotus, jonka välittäjä ja tähänastinen hoitaja on ollut vapaaherra E. G. Palmén, on jo kasvanut yli 6,000 markan. Sen käyttämisestä on neuvotteluja pidetty, mutta lopulliseen tulokseen pääsemättä.
Edellisten lahjojen ohella olkoon vielä yhdessä jaksossa merkittynä seuraavatkin. Kulissien, näyttämökoristusten hankkimiseksi jätti joukko pääkaupungin naisia 7,009:82 markkaa. Rahat oli saatu kevättalvella 1901 päätetyn, ympäri koko maan ulotetun keräyksen kautta, jota toimittaessa noudatettiin n.s. pistejärjestelmää, (se on uhri hyvään tarkotukseen suoritettiin pistämällä nuppineulalla reikä yhteen ruutuun keräyslistassa ja maksamalla siitä 25 p.). Keräyksen johto ja toimeenpano oli uskottuna neideilleOlga NordensvanjaLydia Helin(Heliä). Samaa tarkotusta vartenHämäläisosakunta1903 lahjotti 492 mk. Edelleen ilmotettiin marraskuulla 1901, että rehtorin rvaElise Heintze(o.s. Lagi) jälkisäädöksessään oli määrännyt 1,000 mk matkastipendirahastoon. Vihdoin ntiBetty Elfvingteatterin valmistusaikana lahjotti 100 mk pohjarahaksi rahastoa varten, jolla suoritettaisiin maksu vapaa-aitiosta toisella rivillä, joka nimellä "Kaarlo Bergbomin aitio" aina olisi varattomien henkilöitten käytettävänä. Mahdollista on, lahjottaja kirjoitti, että pitkä aika kuluu ennen kun tämä hänen "lempituumansa" toteutuu, mutta yhdentekevä, Kaarlo Bergbomin muisto on aina elävä ja aina on köyhiäkin olemassa. Kokouksessaan 29/5 1904 johtokunta päätti, että tämä lahja oli "Betty Elfvingin rahastona" säilytettävä mainittua tarkotusta varten.
Tähän aikaan tarjoutui teatteriin tavallista enemmän näyttelijänalkuja. Useimmille oli kieltävä vastaus annettava heidän ensin kokeiltuaan johtokunnan edessä; mutta aina väliin toinen tai toinen otettiin oppilaaksi, vaikkei heidän jäämisensä teatteriin sentään ollut varma. Ennen mainittujen lisäksi merkittäköön tältä näytäntökaudelta neiditHelmi Helenius, joka jäi pitemmäksi ja pian herätti huomiota kyvyllään, jaHanna Granfelt, jolla olisi ollut tulevaisuutta puhenäyttämölläkin, mutta jonka erikoiset lahjansa ennen pitkää johtivat laulutaiteilijan uralle.
Näytäntöjä annettiin 176 ja niissä: 15 kertaaTukkijoella; 14Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming; 11 Hannele; 10 Theodora, Hamlet; 9Kauppaneuvoksen härkä, Pohjolan häät; 7Merimiehet, Scapinin vehkeilyt, Myrsky; 6Regina von Emmeritz; 5Nummisuutarit, Laululintunen, Kultaristi, Kipinä; 4Murtovarkaus, Yö ja päivä, Pormestarin vaali, Jeppe Niilonpoika, Naimapuuhat, Kuinka äkäpussi kesytetään; 3Pappilan tuvassa, Kuopion takana, Lea, Elinan surma, Kihlaus, Saituri, Viola, Uunin takana, Antigone, Hedda Gabler, Historiallinen linna, Yli voimain I; 2Anna Liisa, Pukkisen pidot, Sylvi, Tuukkalan Tappelu, Heinäkuun helteessä, Juhannustulet, Luulosairas, Erotaan pois; 1Daniel Hjort, Hän on Sysmästä, Mustalainen, Angelo, Ensi lempi, Venetian kauppias, Maria Stuart.
Näistä 48 näytelmästä oli kotimaisia 22 ja uusia 12 (6 kotimaista).
Kolmaskymmenesensimäinen näytäntökausi, 1902-03.
Jo olemme usein nähneet Bergbom-sisarusten kirjeissään mainitsevan, että heidän teki mieli luopua rasittavasta toimestaan. Joka vuosi lisää hartioille sai sen luonnollisemmaksi, ja kun heidän perustamansa ja johtamansa laitos nyt viimein uuden talon kautta oli tullut erikoisella tavalla vahvistetuksi, näytti hetki entistä sopivammalta eroamiselle. Kun Bergbom ensimäisenä uutena kappaleena uudelle näyttämölle asetti Shakespearen Myrskyn, suuren runoilijan viimeisen, vertauskuvallisen näytelmän, missä tämä Prosperona jättää hyvästi elämäntyölleen, on sangen luultavaa, että hän sydämessään itseensä sovitti kuuluisat säkeet:
Huvimme lopuss' on nyt. NäyttelijätOlivat kaikki henkiä, sen kuulit,Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,Ylevät templit, tämä maankin palloEloineen kaikkinensa kerran raukeeJa jäljettömiin katoo niinkuin tääkinOleeton harhahurmos. Sama kudeOn meissä kuin mik' unelmissa on.Ja unta vaan on lyhyt elämämme. —
Toisin sanoen ikävöi vapautta johtajahuolista ja lepoa. Niin ei kuitenkaan pelkästä väsymyksestä, vaan yhtä paljon halusta rauhallisempaan työhön. Ainakin tiedämme hänen eräälle henkilölle, joka erosta puhuttaessa oli arvellut hänen tulevan kaipaamaan työtään teatterissa, vastanneen: "Onhan minulla kirjallisuushistoria kirjoittamatta!" Sanat todistavat, että Bergbom yhä hautoi mielessään tuota nuoruus- ja miehuusaikansa unelmaa ja toivoi voivansa toteuttaa sen vanhuutensa päivinä. Mutta yhä oli olemassa eroamiselle sama este kuin ennenkin — ei ollut seuraajaa tiedossa, ketään, jonka kyky ja pätevyys siihen olisi ollut tunnettu ja tunnustettu. Kaarlo Bergbomille samoin kuin hänen sisarelleen — sillä eihän siitä enään olisi voinut olla puhettakaan että tämä olisi eronnut ennen veljeänsä — kohtalo oli määrännyt, että heidän oli tyhjennettävä viimeinen pohjasakokin siitä kalkista, jonka olivat itselleen valinneet.
Tänä keväänä Bergbom lähti ulkomaille toukokuun keskivaiheilla. Myöhemmin sisarkin yhtyi häneen, ja sitte he viettivät alkukesän parannuksilla Marienbadissa. Kun siellä olo oli päättynyt, Emilie matkusti kotia, mutta Kaarlo jäi vielä Saksaan, jossa me heinäkuun lopulla tapaamme hänet Berlinissä.[64] Siellä hänet saavutti surusanoma, että hänen ystävänsäOtto Florelloli kuollut kesämatkalla Kuopiossa 29/7. Vaikkemme pitkiin aikoihin ole Florellia maininneet, oli hän loppuelämällään jälleen paljon seurustellut Bergbomin kanssa. Jouduttuaan 1889 lakkautuspalkalle hän 1891 oli muuttanut perheineen Haminasta Helsinkiin, ja pari vuotta myöhemmin tultuaan kansakoulujen tarkastajaksi hän yhä edelleenkin oli siellä asunut. Muuttumattomasti rakastaen taidetta ja nuoruutensa ihanteita ja kiintyneenä vanhoihin ystäviinsä Florell, milloin aika ja vähitellen heikontunut terveys vain sallivat, ahkerasti kävi Bergbomilla tuottaen sisaruksille aina pirteällä pakinallaan virkistystä ja sydämen iloa. — Kuolinsanoman johdosta Bergbom kirjoitti:
"Florellin kuolema koski minuun syvästi. Ei sentähden että surullinen uutinen olisi ollut minulle yllätys, sillä joka kerran kun näinä viime aikoina erosin hänestä, minä ajattelin: hyvästi, arvatenkin iäksi. Mutta vainaja, jonka mieli aina oli suuntautunut hyvään, jonka luonne pysyi erillään kaikesta alhaisesta ja halpamaisesta, oli minulle ei ainoastaan muuttumattomasti rakas nuoruudenystävä, vaan myöskin voimakas, elävä kehotus rauhallisuuteen ihmisveljiämme kohtaan. Vanhat rivit harvenevat. Se on memento meille, jotka olemme jälellä — olet toiminut tarpeeksi, pian tulee levon aika, pitkän levon aika."
Berlinissä Bergbom tahtoi nähdä näyttämöllä eräitä kappaleita, varsinkin Shakespearen Henrik IV:ttä, mutta kun Lessing- ja Deutsehes Theater olivat ilmottaneet alkavansa vasta 10/8, hän päätti väliajalla käydä Dresdenissä. Siellä hän mielellään olisi asettunut Lahmannin sanatorioon, mutta se oli niin täynnä, ettei häntä otettu vastaan. Silloin hän käytti sattuman tarjoamaa tilaisuutta ottaa osaa tavattoman huokeahintaiseen huvimatkaan Graziin, jossa laulujuhla (Sängerfest) oli ilmotettu vietettäväksi. Wienistä hän sittemmin 1/8 kirjoittaa, että "laulujuhla oli suurenmoinen". Palattuaan Berliniin hän jäi sinne kauvemmaksi kuin ensin oli aikonut, sillä juuri kun hän oli lähtemäisillään, ilmotettiin joku uutuus, jota hän ei raskinut jättää näkemättä.
Ensin Bergbom mainitsee nähneensä Alt-Heidelberg, "josta on niin paljo ääntä pidetty". Se oli hänestä hyvin ala-arvoinen: "Mummo Birch-Pfeiffer alusta loppuun. Kentiesi se herättäisi liikutusta hentomielisissä sieluissa, mutta sentapaista ohjelmistoa on meillä yllin kyllin". — Nähtyään Henrik IV:n hän kirjoittaa: "Olen hyvin iloinen että olen nähnyt Henrik IV:n kahdessa osastossa. Nyt voin hyvällä omallatunnolla esittää senyhdessä. Ei niin että toinen osa (joka enemmän kärsii yhteenvedosta) olisi heikompi; mutta siinä on useita aineksia, jotka voivat jäädä pois. Yorkin piispan kapinoiminen ei liikuta meitä ensinkään. Sitä koskevat kohtaukset voivat siis ilman haittaa hävitä. Koko episodi, missä rouva Vilkas ja Torkko Hurstinen esiintyvät, on loistavan koomillinen. Mutta jos ajattelee Lindforsia näissä kohtauksissa, hänellä kun ei ole ollenkaan taiteellista arkatuntoisuutta (diskretion), niin näyttäytyvät ne kerrassaan mahdottomiksi meidän näyttämöllämme ja meidän yleisöllemme." Eräässä myöhemmässä kirjeessä samasta asiasta: "Minä valmistelen Henrikkiä, joka kovin kiinnittää mieltäni. Lindforsista on tuleva kelpo Falstaff. Mutta Henrik prinssi? Weckman? Salo? Mutta Percy? Uskallammeko ajatella Riddeliniä? Halmetta kaivataan." — Se kappale, joka sai Bergbomin jäämään Berliniin syyskuun ensi päiviin, oli Gorkin Pikkuporvareja. "Se on minua niin miellyttänyt [lukiessa], että odotan sen ensi-iltaa 1/9." Hänen poissa ollessaan saisi Finne määrätä kaikki; kuitenkin niin että Lindfors harjottaisi Puoliylhäisöä, joka oli oleva ensimäinen uutuus.
Näytännöt alkoivat 31/8, tavan mukaan, Murtovarkaudella, joka samoin kuin muut kappaleet alussa näyteltiin alennetuin hinnoin. Ensimäisenä uutuutena annettiin 19/9 Teuvo Pakkalan suomentama A. Dumas nuor:nPuoliylhäisöä(Le Demi-monde), ja sai se, huolimatta historiallisesta merkillisyydestään, vieraita oloja kuvaavan näytelmän tavallisen kohtalon: se meni vain kolme kertaa. Parisilaisimpia esitykseltään olivat Lindfors (Olivier) ja rva Rautio (m:me d'Ange). — Toinen uusi kappale ilmestyi 1/10, nimittäin R. Kiljanderin 3-näytöksinen huvinäytelmäSanny Kortmanin koulu. Pikkukaupunki- ja kouluelämää oli tässä kuvattu tekijän kevyen lystikkääseen, humoristiseen tapaan, ja kun näytteleminenkin, niinkuin aina milloin toiminta liikkuu kotoisella pohjalla, oli erittäin hyvää, oli menestys oivallinen. Näytelmä esitettiin syyskaudella 9 kertaa. Lukuisien esiintyjien joukossa nähtiin rva Salo sangen onnistuneena johtajattarena, nti Tompuri emansipeerattuna opettajattarena, nti Hanna Granfelt suloisena Liisi Kortmanina, Lindfors professori Stobeniuksena y.m. — Kolmas uutuus oli Pietari Alpon suomentama G. Engelin kirjoittama 3-näytöksinen näytelmäVetten yli, joka ensiksi näyteltiinTampereella(11-12/10) jaHämeenlinnassa(30/10), mutta Helsingissä 7/11. Moderni, jännittävä, Ibsenin vaikutuksen alla syntynyt kappale herätti tosin huomiota, joskaan ei suurempaa myötätuntoa, sillä se meni vain kolme kertaa. Osaksi kai oli syynä se että Salo pastori Holmina ja Lilli Högdahl Stinana, huolimatta tunnollisesta työstään, eivät olleet täysin paikoillaan näissä päärooleissa; heitä paremmat olivat Rautio ja Närhi sivurooleissa (edellinen Siewart pastori, jälkimäinen suntio). — Syyskauden merkittävin uusi kappale oli A. B. Mäkelän suomentama Björnstjerne BjörnsoninYli voimain, 2:nen osa, joka ensi kerran näyteltiin runoilijan täyttäessä 70 vuotta 8/12. Vaikka epätasaisuuksia huomattiin yksityisten näyttelijäin työssä, teki näytelmä kumminkin mahtavan vaikutuksen — eikä kumma, sillä tuskin on koko uudemmassa näytelmäkirjallisuudessa aatteellisesti sisältöisempää ja draamallisesti tehokkaampaa olemassa. Esiintyjistä mainitsemme B. Leinon Holgerina, Ahlbergin Brattina, Kallion Eliaksena, Lindforsin Ketilinä, nti Helmi Heleniuksen Credona, rva Olga Leinon Sperana, Ahlmanin Blomina ja Närhen ruskeana miehenä. Draama meni sentään vain 4 kertaa. — Paitse näitä uutuuksia muodostivat huomattavan osan syyskauden ohjelmistoa erinäiset uusinnot, niinkuin Kuningas Lear, Aino (nti Helenius pääroolissa), ja Orleansin neitsyt. Viimemainitussa esiintyi nimiosassa nti Lilli Högdahl, ja oli hänen Johannansa (sanoo W. Söderhjelm) "läpeensä ajateltu, taiteellisesti varma, lämmin ja kaunis näyte; siinä oli, jollei juuri temperamenttia, niin ainakin paljon miellyttävää personallisuutta, ja se kohosi muutamissa paikoin, etenkin loppupuolella, varsin mieltäkiinnittäväksi taideluomaksi".
Joululoma-ajalta ja vuodenvaihteelta on mainittava, että Bergbomin erityisestä toivomuksesta 19/12 annettiin klo 3 ja 5 kaksi vapaanäytäntöä kansakoululapsille, ja esitettiin kummassakin Saimaan rannalla. Edelleen esitettiin lastennäytäntönä alennetuin hinnoin ensi kerran 30/12 ja sitte myöhemminkin ohjelmistolle uusi, A. Suppasen suomentama Z. Topeliuksen leikkinäytelmäHyrrä.
Tältä syyskaudelta on mainittava eräs juhla, joka miten olikaan laadultaan yksityinen, kumminkin kuuluu tähän historiaan. RvaTherese Hahltäytti 25/10 60 vuotta, ja hänen lukuisat ystävänsä viettivät päivää kunnioittamalla ja tervehtimällä häntä sointuvilla sävelillä ja sydämellisillä onnentoivotuksilla. Hartaimpia osanottajia juhlaan olivat Bergbom-sisarukset, jotka aina muistivat miten tämä rakas, uskollinen ystävä uhrautuvaisesti oli heitä avustanut ei ainoastaan Suomalaisen oopperan aikana vaan sitä ennen ja myöhemminkin, milloin teatterissa kaivattiin laulutaiteellista apua sen oman piirin ulkopuolelta. Jopa Kaarlo sepitti runonkin juhlapäivällisissä luettavaksi — osottaen siten että nuoruuden muistot olivat hänessä heränneet. Siinä hän ensin huomauttaa, kuinka Therese Hahlin nimi palauttaa pitkän sarjan iloisia, suloisia ja juhlallisiakin muistoja erilaisista laulunautinnoista, muun muassa mainiten "päivät, jolloin Suomalainen ooppera uljaassa riemukulussa saatti Tuhkimuksen, suomenkielemme, pääkaupungin valtaistuimelle"; sitte hän vastaa "päivän nuorison" kysymykseen: "Therese Hahl, hän osasi laulaa, mutta sanokaa, oliko hän mitään muuta?" — "Naissydän, joka ymmärsi yhdistää toisiinsa rauhan ja rohkeuden; käsi, joka sitoi ystävyyssiteet niin lujasti, että vain kuolema ne katkaisi; mieli, joka oli yhteensulattanut kauneuden ja puhtauden käsitteet; ääni, joka ollen taivaan valon sukua, kohosi jokapäiväisyyden sorasta; hohde ilon auringosta, joka niin harvoin nähdään Pohjolassamme; suomalainen hengeltään kuin kotoinen kuusi, mutta vapaa kuin Suomen aalto; valkea kielo, joka kukkii huolimatta 60 syksyn myrskyistä; valoisa hahmo menneestä ajasta, jolloin Suomellakin oli kevät".[65]
Tänäkin vuonna Bergbom joulukuulla teki pienen virkistysmatkan. Johtokunnan kokouksessa 7/12 hän näet ilmotti lähtevänsä pariksi viikoksi ulkomaille. Luultavasti hän silloinkin tapansa mukaan kävi Berlinissä, vaikkei mitään kirjeitä ole säilynyt, jotka antaisivat siitä lähempiä tietoja. — Varhemmin syksyllä Bergbom oli käynyt Pietarissa tapaamassa Ida Aalbergia ja kehottamassa häntä tulemaan vierailemaan Kansallisteatterissa. Taiteilijatar oli luvannut tulla, jos mahdollista oli, kevätpuolella, mutta jäi lupaus sittemmin täyttämättä.
Ennen kun jatkamme kertomustamme teatterin toiminnasta, on tässä puhuttava eräästä, varsinkin muodollisesti tärkeästä muutoksesta laitoksen elämässä, joka juuri tähän aikaan tapahtui, se onSuomen Kansallisteatterin Osakeyhtiönperustamisesta. —
Katsoen siihen että Suomalaisen teatterin puku-, kirja- ja nuottivarastolla ei ollut laillista omistajaa sekä muistakin syistä oli jo syksyllä 1899 johtokunta ryhtynyt valmistaviin puuhiin, jotka tarkottivat osakeyhtiön perustamista, ja oli sen pyynnöstä silloinen laamanni Ernesti Forsman laatinut ehdotuksen yhtiöjärjestykseksi. Kumminkin oli jo muutettu uuteen taloon, kun teatterin kannattajat päättivät perustaa yllämainitulla nimellä osakeyhtiön, jonka tarkotuksena olisi "voimassapitää teatteria suomenkielistä näytelmätaidetta varten", ja joka olisi aivan erillään teatteritaloyhtiöstä. A. Almbergin (Jalava), A. Liliuksen (Listo), B. F. Godenhjelmin, Ivar Wilskmanin ja Eliel Aspelinin(-Haapkylän) 20 p. toukok. 1902 allekirjoittamasta anomuksesta senaatti 4 p. kesäk. vahvisti uuden yhtiön yhtiöjärjestyksen. Mainitut yhtiön perustajat, merkittyään itselleen yhteensä 14 osaketta, tarjosivat sitte Kansallisteatterin ystävien ostettavaksi 236 osaketta ä 100 mk.
Yhtiöjärjestyksen mukaan on yhtiön osakepääoma 50,000 mk, mutta voidaan lisätä 500,000 mkaan asti. Yhtiöjärjestyksen 3 §:n mukaan Suomalaisen teatterin kannattajat sekä tri Kaarlo Bergbom ja nti Bergbom luovuttivat yhtiölle teatterin koko irtaimiston, jonka arvo oli 50,000 mk, ja antoi yhtiö siitä 250 osakettaan jaettaviksi luovuttajain kesken siten että kukin kannattajista [lukuunotettiin kaikki, jotka viimeisenä kymmenenä vuotena 1893-1903 olivat teatteria kannattajina avustaneet] sai yhden osakkeen sekä tri ja nti Bergbom loput tasajakoon heidän välillään [kummallekin tuli 25].
Kun kaikki osakkeet oli tällä tavoin jaettu ja merkitty, pidettiin yhtiön perustava kokous 29 p. tammik. 1903, ja valittiin siinä hallintoneuvoston jäseniksi: B. Leino, S. Ingman (Ivalo), A. Lilius (Listo), rvt I. Hallsten ja T. Palmén, K. A. Brander (Paloheimo), rva K. Renqvist, W. Meurman (Liuksiala), nti Aini Nevander, A. Wiksten, nti E. Bergbom ja Onni Törnqvist (Tarjanne).
Yhtiön hallinnosta määräävät säännöt pääasiassa seuraavaa: Yhtiön asioita hoitavat hallintoneuvosto ja johtokunta. Hallintoneuvostossa on 12 jäsentä, jotka varsinainen yhtiökokous valitsee neljäksi vuodeksi. Hallintoneuvosto valitsee keskuudestaan joka varsinaisen yhtiökokouksen jälkeen puheenjohtajan sekä kokoontuu niin usein kuin asiat vaativat tai johtokunta sitä pyytää. Hallintoneuvoston asiana on: 1) ottaa ja erottaa teatterin johtaja; 2) valita johtokunnan muut jäsenet; 3) valvoa että teatteria ja sen taloutta hyvin ja tarkotuksenmukaisesti hoidetaan, sekä aika-ajoin toimituttaa teatterin irtaimiston tarkastus ja arvioiminen; 4) johtokunnan ehdotuksesta määrätä yhtiön omaisuudesta tehtävät poistot; 5) olla johtokunnalle neuvonantajana milloin asianhaarat sitä vaativat; ja 6) yhdessä johtokunnan kanssa päättää opintostipendien ja palkintojen antamisesta sekä suurempia kustannuksia kysyvistä toimenpiteistä, jotka saattavat olla tarpeen yhtiön tarkotuksen toteuttamiseksi.
Johtokunta, johonka kuuluu teatterin johtaja ynnä hallintoneuvoston yhdeksi tilivuodeksi kerrallaan valitsema määrä jäseniä ja varajäseniä, johtaa yhtiön toimintaa ja taloutta, kantaa ja vastaa yhtiön puolesta sekä puheenjohtajansa tai määräämänsä jäsenen kautta kirjoittaa yhtiön toiminimen "Suomen Kansallisteatterin Osake-yhtiö". Johtokunta valitsee keskuudestaan puheenjohtajansa. Johtokunnan tehtävänä on sitä paitse: 1) ottaa ja erottaa teatterin näyttelijät ja palveluskunta sekä tehdä heidän kanssaan palvelusvälipuheet; 2) ottaa ja erottaa yhtiön rahastonhoitaja sekä muut talouden hoitoa varten ehkä tarvittavat henkilöt; 3) teettää luettelo yhtiön omaisuudesta sekä tehdä siihen tarpeelliset lisäykset ja hallintoneuvoston hyväksymät poistot; 4) kutsua kokoon yhtiökokoukset; 5) antaa varsinaiselle yhtiökokoukselle kertomus yhtiön toiminnasta edellisenä tilivuotena sekä rahastonhoitajan laatima tilinpäätös samalta ajalta ynnä tilintarkastajain lausunto heidän toimittamastaan tarkastuksesta. Äänestyksessä on kullakin osakkaalla ääniä seuraavan asteikon mukaan:
1 osake antaa 1 äänen2-3 osaketta " 2 ääntä4-6 " " 3 "7-10 " " 4 "11-16 " " 5 "17-25 " " 6 "
Jokaisesta sen yli menevästä täydestä kymmenestä osakkeesta tulee lisäksi yksi ääni, kuitenkin niin, että kukaan älköön äänestäkö enemmällä kuin yhdellä kymmenesosalla kokouksessa edustettujen äänten koko määrästä. Äänioikeutta ei saa valtuusmiehen kautta käyttää.[66]
Seuraavana päivänä (30/1) hallintoneuvosto piti ensimäisen kokouksensa.Siinä määrättiin johtokunnan jäsenten luku, johtaja K. Bergbom siihenluettuna, viideksi ja varajäsenten kahdeksi ja valittiin edellisiksi:A. Almberg (Jalava), O. E. Tudeer, Eliel Aspelin(-Haapkylä) ja B. F.Godenhjelm sekä jälkimäisiksi nti E. Bergbom ja S. Ingman (Ivalo).[67]— Sittemmin valitsi johtokunta keskuudestaan puheenjohtajaksiAlmbergin, varapuheenjohtajaksi Aspelinin.
* * * * *
Tavallista varhemmin, 9/1, tuli uudella vuodella ensimäinen uutuus, V. Andelinin suomentama C. Haddon Chambers'in 4-näytöksinen huvinäytelmäKyynelten hirmuvalta, joka hra ja rva Suonion, Olga Leinon, Weckmanin, Salmelan y.m. näyttelemänä, meni kolme kertaa. Toinen uusi kappale oli J. Snellmanin suomentama Holbergin huvinäytelmäMestari Gert eli lörpöttelevä parturi, jonka pääroolin Knut Weckman esitti erittäin luontevasti. Sen ensi-ilta oli 23/1. Merkillisempi tuttavuus yleisölle oli kumminkin 28/1 ensi kerran näytelty E. Humperdinckin satuoopperaHänsel ja Gretel, jonka (A. Wetten sepittämät) sanat Irene Mendelin oli suomentanut. Arvokas, wagnerilaiseen tyyliin luotu sävelteos, joka kotimaassaan oli saavuttanut yleisen suosion, suoritettiin erittäin tyydyttävästi, vaikka esiintyjät enimmäkseen olivat puhenäyttämön jäseniä. Siten olivat sekä laulun että näyttelemisen puolesta hyvin viehättäviä Alma Auer — Hänsel ja Olga Leino — Gretel; ja kiitosta ansaitsivat myöskin Otto Närhi — isä Petter, nti Signe Liljeqvist — äiti, Hanna Granfelt — Nukkumatti ja päivän poika sekä Aleksis Rautio — noita. Orkesteria johti Juho Leino. Kappale meni kuusi kertaa.
Alkuvuoden tilapäänäytännöistä mainittakoon, että Topeliuksen päivänä 14/1 näyteltiin Regina von Emmeritz Lilli Högdahl nimiroolissa (samoin 13/4 näytelmän 50-vuotismuistoksi) ja Runebergin päivänä 5/2 Salamiin kuninkaat Kirsti Suonio Tekmessana sekä että 7/2 Axel Ahlbergin 25-vuotisen näyttelijänäolon muistoksi ja hänen hyväkseen annettiin Elämä on unelma ja 14/2 B. Leinon täyttäessä 50 vuotta Papin perhe Olga Poppius Hannana. — Muutoin on helmikuulta huomioonotettava kaksi kotimaista uutuutta: Toinen Santeri Ingmanin (Ivalo) historiallinen, 4-näytöksinen näytelmäKustaa Eerikinpoikaja toinen nti Elvira Willmanin 5-näytöksinen näytelmäLyyli. Kustaa Eerikinpoika, joka laadultaan enemmän oli sarja kuvaelmia kuin draamallisesti yhtenäisen, jännittävän toiminnan kuvaus, meni ensi kerran 11/2 herättämättä suurempaa mielenkiintoa. Nimiroolissa, prinssinä, Salo onnistui aika hyvin; rva Olga Salo oli Sigrid Vaasa, Lindfors Kustaan kansleri Lauri Olavinpoika, rva Olga Leino mierolaistyttö Anita, rva Katri Rautio Axinia, venäläisen ruhtinaan tytär, värikkäin kaikista esiintyjistä j.n.e. Näyttämöllepano oli komea ja pyysi korvata sisällisen viehätyksen puutetta. Aivan toisenlainen menestys oli Lyylillä, jonka ensi-ilta oli 25/2. Miten vanha ja usein käsitelty kappaleen aihe olikaan, oli nuori tekijä erittäin todellisin piirtein kuvannut alhaissäätyisen tytön joutumista onnettomuuteen kurjan viettelijän kautta, niin että näytelmä vaikutti elämän voimalla. Nimirooli oli nti Högdahlilla, Lyylin vanhemmat Olga Salo ja Lattu, perheen naapureita nti Lähteenoja, neidit Malm ja Auer y.m., Weckman oli Birger, viettelijä. Näiden näyttelijäin ansiokas esitys puolestaan selittää, että näytelmä meni 10 kertaa. Samassa kappaleessa esiintyi ensi kerranEero Kilpi[68] (Allisena).
Maaliskuun alussa tuli kolmas kotimainen alkuteos, nimittäin Juhani AhonPanu, jonka ensi-iltaa 6/3 oli uteliaasti odotettu. Samanniminen romaani oli kuitenkin saanut liian suuren menestyksen, että sen toiminta näyttämölle asetettuna olisi voinut täysin tyydyttää. Näytelmän suppeampi muoto oli tietenkin pakottanut jättämään pois niin paljo siitä, mikä romaanissa oli herättänyt suurinta mielenkiintoa ja viehätystä, ja toiselta puolen oli ollut mahdotonta muuttaa toiminta niin kiinteästi kehittyväksi kuin draama vaatii. Huolimatta yksityisistä erinomaisen vaikuttavista kohtauksista näytelmä siis ei ollut vapaa heikkouksista, jotka säännöllisesti huomataan eepillisten kertomusten "dramatiseerauksissa". Esityksellä oli osaksi suuriakin ansioita, ja mainittakoon, että B. Leino oli Panu, Närhi Reita, Kallio Jouko, Salo pappi. Näyttämöllepano oli erittäin huolellinen, ja oli muun muassa Eero Järnefelt viimeistä näytöstä varten maalannut suurenmoisen, savolaisen vaaramaiseman.
Näytelmäänsä sepittäessä Aho oli, niinkuin säilyneistä kirjeistä näkyy, neuvotellut Bergbomin kanssa, ja monessa kohden hän oli noudattanut tämän neuvoa. Koska siis Panu on jollei viimeinen niin ainakin viimeisiä kotimaisia draamoja, joiden syntyyn Bergbom on vaikuttanut, tahdomme kauniina todistuksena siitä tavasta, millä hän kohteli kirjailijoita, tähän ottaa seuraavat rivit 13/3 päivätystä kirjeestä, jossa Aho vaimonsa ja omasta puolestaan kiittää Bergbom-sisaruksia Panun harjotuksien ja näyttämöllepanon ajasta:
— — "Aulius, jolla olette toteuttanut tekijän ehkä monestikin vähäpätöisiä päähänpistoja, luottamus, jota olette meille rajattomasti osoittanut, on meitä sekä hämmästyttänyt että ihastuttanut.
"Kyllähän sen jo ennenkin tiesin, millä lämmöllä olette kotimaisia näytelmäkirjailijoita suosinut, heitä neuvoin ja töin avustaessanne, mutta en ole vielä tähän saakka näin silmästä silmään nähnyt sitä vaatimattomuutta ja epäitsekästäasiaaninnostumista, jonka nyt olen nähnyt olevan johtavana voimana toiminnassanne.
"En uskalla 'Panun' merkitystä teatterin kannalta juuri miksikään arvostella. Mutta omaan itseeni, omaan kehitykseeni nähden en voi sen merkitystä kyllin suureksi arvata.Josvoin jatkaa nyt alottamaani suuntaan, niin voin sen tehdä ainoastaan sen opin nojalla, jossa olen saanut harjoituksien aikana Kaarlo Bergbomin luona olla. Tietämättään on hän antanut minulle neuvon toisensa perästä, terottanut silmääni ja aistiani kehittänyt.
"Eikähän kokotätäPanua olisi olemassa ilman häntä — en olisi uskaltanut sitä yrittääkään ilman sitä kehoitusta, jonka häneltä sain. Kaikesta tästä opista ja avustuksesta olen täydestä sydämestäni kiitollinen!
"Erityisesti pyytää vaimoni vielä esiintuoda neiti Emilie Bergbomille ilmauksen syvimmästä sympatiastaan.
"Teidän kiitollinen ja Teitä ihaileva Juhani Aho."
Maaliskuun viimeinen uutuus oli I. Latun suomentama M. Gorkin 4-näytöksinen näytelmäPikkuporvareita; ensi-ilta 18/3. Mieltäkiinnittävä kuvaus venäläisestä elämästä näyteltiin harvinaisen hyvin. Esiintyjät kilpailivat keskenään luodessaan kukin esitettävästään luonteesta mahdollisimman todellisen kuvan. Parhaiten onnistuivat Lindfors — Bessenjonov, Lattu — Petshinin, Närhi — Teterev ja Katri Rautio — Helena Nikolajevna, mutta kiitosta saivat ja ansaitsivat muutkin, niinkuin Olga Salo — Tatjana, Weckman — Pjotr, nti Tähtinen — Polja y.m. Ettei kappale kuitenkaan mennyt useammin kuin neljä kertaa, siihen oli kai syynä sen pessimistinen laatu ja tunnelma. Aika oli niin synkkä, ettei ollut halua enempään alakuloisuuteen. Muutoin on mainittava, että näytelmä oli jo syksyllä harjotettu, mutta oli esittäminen ollut lykättävä, syystä että sensuuri silloin kieltäytyi antamasta näyttelemislupaa.
Huhtikuulla lisääntyi ohjelmisto usealla uudella kappaleella. Ensimäinen niistä oli Hemmo Kallion tekemä, 2-osainen näytelmäPärttylin yö, jossa esitettiin vanhoja itäsuomalaisia kansantapoja lauluineen, leikkeineen ja tansseineen. Tekijä oli saanut kyhäelmänsä ainekset J. Häyhän julkaisemasta kertomuksesta, miten Rautjärvellä ennen Pärttylin yötä vietettiin, ja oli viehätys siis enemmän etnografista kuin taiteellista laadultaan. Poikkeuksen siitä tekivät sentään Otto Kotilaisen laatimat sävelmät — yksin-, duetto- ja köörilauluja — joiden omintakeinen, voimakas luonne herätti asiantuntijainkin huomiota. — Toinen pikku uutuus oli Giacosan 1-näytöksinen, Elvira Willmanin suomentama näytelmäSydämen oikeudet. Se annettiin yhdessä uusitun Lemmen leikin kanssa Adolf Lindforsin hyväksi 8/4. Lyhyen, tärisyttävän aviodraaman näyttelivät Lindfors ja rva Rautio vaikuttavasti, joskin toiminta itse asiassa on ehkä liian jännitetty ja hermostunut. — Jos Gorkin Pikkuporvareita oli synkkä kuvaus ihmiselämästä, niin oli sitä tuskin vähemmän 15/4 ensi kerran näytelty B. Leinon suomentama H. Heyermansin 4-näytöksinen näytelmäSiunauksen toivo, jossa kuvataan hollantilaista merimies- ja kalastajaelämää ja sen riippuvaisuutta sydämettömistä laivanvarustajista. Tässäkin oli esitys sangen hyvää taikka tyydyttävää. Siten oli nti Lähteenojan köyhä kalastajaleski erittäin todellinen alistuvassa vaatimattomuudessaan; hänen poikiaan Gertiä ja Barentia näyttivät Riddelin ja Mikko Gestrin, joista jälkimäinen ensi kerran esiintyi vaativammassa osassa. Muista mainitsemme nti Högdahlin Jonana sekä Raution, Pesosen ja Latun oivallisina kalastajatyyppeinä. — Viimeinen uutuus tässä kuussa oli Arvid Järnefeltin 5-näytöksinen näytelmäOrjan oppi, joka ensi kerran näyteltiin 22/4. Tämä draama on aiheeltaan ja tarkotusperältään sama kappale kuin seitsemän vuotta myöhemmin, keväällä 1910, nimellä Titus erittäin suuren menestyksen saanut näytelmä. Orjan opillakin oli melkoinen menestys, mutta ei läheskään samanlainen kuin mainitulla uudistuksella. Arvostelijasta (W. Söderhjelm Valvojassa) tendenssi siinä oli liiaksi esiintyvä, niin ettei katsoja ottanut uskoakseen Titus-keisarissa tapahtuvan muutoksen todellisuutta. Toiselta puolen oli teoksella hyviäkin draamallisia ominaisuuksia, vilkas vuoropuhelu ja jännittäviä kohtauksia, jotka aistikkaan näyttämöllepanon kanssa selittävät sen hetkellisen vaikutuksen. Titusta näytteli Axel Ahlberg, nti Högdahl Berenikeä, Kallio (niinkuin 7 vuotta myöhemminkin) Lysimakosta. Näytelmä meni neljä kertaa.
Toukokuultakin on vielä kolme uutta kappaletta merkittävänä. Vapunpäivänä annettiin näet ensi kerran B. Leinon suomentama Hedvig von Numersin 2-näytöksinen laulunäytelmäVapunpäivänä(På gröna lund) ja Larin Kyöstin kirjoittama ja O. Merikannon säveltämä 1-näytöksinen laulunäytelmäJuhannustulilla, jotka molemmat varsinkin laulujen tähden herättivät mieltymystä. Esiintyjistä mainittakoon vain Suonio — Bellman, Weckman — Kustaa III ja B. Leino — Bengt Lidner. Viimeinen uutuus oli 20/5 ensi-iltansa nähnyt B. Leinon suomentama L. Fuldan 3-näytöksinen huvinäytelmäKylmää vettä, joka nauratti katsojia parina iltana. Pääroolissa esiintyivät hra ja rva Suonio ja nti Helenius. — Kevätkauden viimeinen näytäntö oli 1/6, toisena helluntaipäivänä, jolloin annettiin Tukkijoella "teatterista eroavien hyväksi".
Oli siis lopussa ensimäinen näytäntökausi, joka kokonaan oli kulunut uudessa talossa, mutta sen tulokset olivat kaikkea muuta kuin tyydyttävät. Tulot näytännöistä olivat tosin noin 5,000 mk suuremmat kuin edellisenä vuonna (jos näet luetaan pois avajaisjuhla) ja osakemaksuja oli sitä paitse kannettu 13,760 mk, mutta kuitenkin nousi vajaus 34,729:20 markkaan. Totta kyllä tämä ei ollut mikään yllätys johtokunnalle, mutta aseman arveluttavuus ei sentään ollut vähempi. Selittääksemme niitä oloja, joihin taidelaitos oli muutoksen kautta joutunut, otamme tähän pääosan siitä valtioavun hakemuksesta,[69] jonka esittäminen hallitukselle oli ollut "Kansallisteatterin Osakeyhtiön johtokunnan" ensimäinen tehtävä, kun se helmikuulla oli ottanut jatkaakseen "Suomalaisen teatterin johtokunnan" tointa.
[Kun anomuksen alussa oli kiitetty siitä runsaasta avustuksesta, joka oli tehnyt uuden talon rakentamisen ja siihen muuttamisen mahdolliseksi, jatkettiin:] "Se ilo ja tyydytys, jonka tämä tapahtuma — luottelematta uskallamme sen sanoa — on herättänyt koko kansassamme, ei kumminkaan ole voinut haihduttaa Teatterin johtavien henkilöitten ja lähimpäin ystäväin huolia laitoksen toimeentulosta uusissa oloissa. Päinvastoin on puolen vuoden kokemus osottanut, että laitosta ei voida ylläpitää niillä tuloilla, jotka tähän asti ovat olleet tarjona. Tämän selvittämiseksi pyydämme saada alamaisuudessa esiintuoda seuraavaa:
"Ensiksi on merkille pantava, että muutettaessa vanhasta talosta uuteen suurin osa koristuksia ja muutakin kalustoa on huomattu — syystä kun alkuaan ovat paljon pienempää näyttämöä varten valmistetut — joko tykkänään kelvottomiksi taikka mahdollisiksi käyttää vasta sitten kun ovat tarpeen mukaan korjatut ja uudistetut. Tästä johtuu, että vanhatkin, Teatterin pysyvään ohjelmistoon kuuluvat näytelmäkappaleet tullakseen uudella näyttämöllä esitellyiksi vaativat melkein yhtä suuria kustannuksia kuin aivan uudet. Täydestä syystä johtokuntaa voisi moittia, jos se viimeiseen hetkeen olisi jättänyt tästä asiasta huolehtimisen. Sitä se ei olekaan tehnyt, vaan oli kyllä uutta taloa suunniteltaessa huomioonotettu, että tarpeellisen runsas, eri aikakausia ja kansoja edustava koristusvarasto on luettava teatteritalon välttämättömään irtaimistoon ja sen nojassa myöskin, kun alamainen anomus rakennusta varten tehtiin, 60,000 mk arvioitu puheena olevaksi menoksi. Kumminkin on itse teatterirakennus vaatinut niin paljon, että mainitusta, kokonaisenaankin tarpeeseen katsoen liian alhaisesta määrästä todellisuudessa ainoastaan 27,000 mk on uusiin koristuksiin käytetty. Sen lisäksi on hankittu koristuksia 15,000 mkan edestä, josta summasta vastaiseksi yksityiset henkilöt ovat sitoutuneet takaamaan. Mutta niinkuin myötäseuraavasta liitteestä näkyy, tarvitsee Teatteri vieläkin melkoisen joukon koristuksia sekä muita näyttämöesineitä, ennen kun sen varasto on sillä kannalla, että se voi ei ainoastaan ylläpitää vanhaa klassillista ohjelmistoaan, vaan myöskin ilman tavattomia kustannuksia rikastuttaa sitä uusilla näytelmillä, ja on tämä tarve niin ahdistava, että pääasiassa sen syyksi on luettava, että Teatteri viime syyskaudella ei ole voinut ohjelmistoon nähden täysin täyttää tehtäväänsä.
"Toiseksi on toimeentulo uudessa talossa huolestuttava, jopa epätoivoinenkin sen kautta, että erinäiset välttämättömät kustannukset, joista tärkein ja tuntuvin on itse vuokra, siellä nousevat paljon isommiksi kuin vanhassa (vuokra tekee nyt 22,000 mk 6,000 vastaan Arkadiateatterissa) ilman että tulot voivat suhteellisesti kohota, ennen kun kentiesi pitkien aikojen päästä, jolloin kaupungin suomalainen väestö on niin karttunut, että se saattaa lakkaamatta täyttää avaran huoneen. Kun tämän ohella pidetään silmällä, että Suomen Kansallisteatterilla, niinkuin hyvin on tunnettu, ei ole läheskään samassa määrässä kuin esimerkiksi täkäläisellä ruotsalaisella mahdollisuutta saada uusia koulutettuja näyttelijöitä muualta, vaan että sen yhä täytyy alusta aikain kasvattaa taiteilijansa, niin on ymmärrettävissä, että siitäkin syntyvät menot, päinvastoin että ne uudessa talossa supistuisivat, osottavat taipumusta kasvamaan samassa määrässä kuin yleisön oikeutetut vaatimukset taiteelliseen koulutukseen nähden enenevät. Tähän saakka saadun kokemuksen perustuksella on, kuten tähän liitetty kuluvan näytäntövuoden tulo- ja menoarvio lähemmin osottaa, laskettu, että Teatteri, toimien nykyisissä uusissa oloissa ja edelleenkin nauttien sekä Teidän Keisarillisen Majesteettinne kerta kaikkiaan suomaa 24,000 markan suuruista vuotista valtioapua että sitä kolmeksi vuodeksi kerraltaan myönnettyä 8,000 markan lisäapua, joka loppuu tämän vuoden päättyessä, tulee tuottamaan vuotuista tappiota 40,000 markkaa, joiden korvaamiseksi laitoksella ei ole muuta tiedossa kuin vastaperustetun Suomen Kansallisteatterin osakeyhtiön tähän saakka merkitty osake-pääoma, joka on suoritettava tämän ja tulevan vuoden kuluessa ja tekee kummaltakin vuodelta 12,500 markkaa. Mitä seuraaviin vuosiin tulee, on vain olemassa hurskas toivo, että Teatterin suosijat eivät kieltäydy avustamasta laitosta merkitsemällä uusia osakkeita."
Näin esitettyjen perusteiden nojalla johtokunta pyysi, että laitokselle myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 markkaa niitä kustannuksia varten, jotka muutto uuteen taloon aiheutti, sekä 25,000 markan vuotuinen lisäys entiseen 32,000 markan valtioapuun, kumminkin niin, että tämä lisäys laskettaisiin kesäkuusta 1902.
Niinkuin tästä näkyy, oli jouduttu ojasta allikkoon, ja miltä tämä tuntui Bergbom-sisaruksista, on helppo arvata, kun ajattelee kuinka usein he olivat (Emilien kirjeet sen todistavat) valittaneet, että teatterin oli pakko yhä uudestaan vedota yleisön uhraavaisuuteen. Nykyään oli semmoinen turvautuminen kansalaisten auliuteen sitä vaikeampi, kun laitoksen suosijat ja ystävät juurikään olivat uhranneet melkoisia määriä itse rakennukseen ja sen sisustamiseen sekä Kansallisteatterin osakeyhtiön perustamiseen, ja nämä suosijat ja ystävät, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat ne samat, jotka jo kymmeniä vuosia ennen olivat avustuksellaan ylläpitäneet teatteria. Totta tosiaan olisi heidän jo pitänyt päästä vapaiksi tuosta verotuksesta, semminkin kun nuoremmissa huomattiin ylen vähän halua ottaa osaa rasitukseen. Sitä paitse täytyi tästä lähtien laskea vuotuinen vajaus niin suureksi, että avustus yleisön puolelta oli oleva entistä kolme kertaa suurempi, jos tahdottiin pelastaa laitos vararikosta.
Johtajan käsiä sitovan ja mieltä painavan taloudellisen ahdingon ohella oli vielä toinenkin seikka, joka teki Bergbomin ja hänen sisarensa aseman tuskalliseksi. Tarkotamme sitä että kirovuosien yleinen sekasorto ja haluttomuus pyytääkään ymmärtää, saatikka kunnioittaa toisin ajattelevia valtiolliselta alalta oli levinnyt kulkurielämäänkin ja saastuttanut sen pyyteillä, joiden perusaate oli tuo tunnettu itsekäs: otez vous en que je m'y mette (väistykää tieltä, että minä pääsen paikallenne)! Yhteisharrastuksen sijaan tuli parjaava, pahansuova, hajaannusta aikaansaava kritiikki ja vehkeileminen, jonka päämääränä oli, niinkuin tositapahtumat räikeästi osottivat, joko väkisin taikka salaa valmistetulla yllätyksellä syrjäyttää kansallisten sivistyslaitosten perustajat ja entiset johtomiehet ja asettaa omia puoluelaisia sijaan. Mitä Kansallisteatteriin tulee, ei se suinkaan saanut olla rauhotettu ala, jolle noita pyyteitä ei olisi ulotettu, eikä sen vanhaa johtajaa säästetty letkauksilta ja loukkauksilta, joilla tahdottiin saada hänet ymmärtämään, että hänen oli aika erota. Vähät siitä että hän oli teatterin perustanut ja luonut. Olihan ilmeistä, että hän ei enää pystynyt tehtäväänsä, ja koska hän ei tyydyttänyt "taiteellisen yleisön" vaatimuksia, tuli hänen pitemmittä mutkitta jättää paikkansa nuoremmille kyvyille!
Todistuksena mainitsemme muutamia piirteitä niistä arvosteluista, joita lähinnä tarkotamme. — Kun Lindfors oli harjottanut joitakin kappaleita, niin arvostelija kiittää niitä parhaiksi näytteiksi ohjaajataiteesta mitä hän oli teatterissa nähnyt. Kun nti Lilli Högdahlia ylistetään hänen ensimäisistä rooleistaan, lisätään että hänen valitettavasti on mahdoton kehittyä niin huonon johdon alla. Valitus ettei oppilaille anneta mitään opetusta uudistuu alituisesti. He eivät muka saa mitään muuta opetusta kuin "sen minkä stateeraaminen ja muutamille jo aika suurienkin osien näytteleminen tuottavat". Teatterikoulu on paikalla perustettava, muuten "ei Kansallisteatterille kunnian kukko laula" —- "onhan aivan absurdia että oppilaita on eikä heille anneta opetusta" — arvostelija ihailee "heidän tarmokkaisuuttaan, jonka avulla he näin epäsuotuisissa olosuhteissa työskennellen ovat niinkin korkean taiteellisen kannan saavuttaneet". Kun teatteri on muuttanut uuteen taloon, arvostelija ei voi ajatella onnellisempaa asemaa hyvien näytelmien esittämiselle, valtioapu on varsin tuntuva ja ellei se riitä, niin "ei liene mitään epäilystä etteikö saada lisää, jota paitse kansan käsi on aina karttuisa". "Kuitenkin on paljon arvokasta uudemmasta ohjelmistosta jäänyt esittämättä", ainoastaan vanhaa annetaan ja se ilman taiteellisuutta — "mitä taiteellisempaan yleisöön tulee, niin ei voi vaatia, että me ikämme voimme tulla toimeen Murtovarkaudella ja Kauppaneuvoksen härällä" (!). Teatterissa ei tehdä työtä, laitos on vajonnut työttömyyteen. Eikä teatteri tutustuta yleisöä suomalaisen draaman uutuuksiin, "mikä kuitenkin pitäisi olla sille mieluisa velvollisuus (!)".[70] Ei tehdä mitään kielen parantamiseksi j.n.e. Lopuksi merkittäköön, että teatterille uskollisen yleisön suosiota ivallisesti verrataan "laitosta ympäröiväksi uhrisavuksi" — arvostelija on siis sydämistynyt siitä, etteivät kaikki halveksineet kansallista näyttämöämme niinkuin hän itse.
Mutta kysyttänee: ilkeydet sikseen, eikö teatterilla ollut puutteita? Epäilemättä oli siinä paljon puutteellista — sen olisi Bergbom milloin tahansa tunnustanut. Mikä arvosteluissa oli loukkaava, oli kaiken selittäminen pahimpaan päin, silmien ummistaminen oloihin vaikuttaville tosiasioille, huonosti kätketty katkeruus. — Jos lyhyesti tarkastamme yllämainituita muistutuksia, niin tiedämme jo edellisestä, että puhe teatterin onnellisesta taloudellisesta tilasta oli aivan väärä ja että ahdingosta johtuva mahdottomuus hankkia tarpeellisia koristuksia esti erinäisten kappalten ottamista ohjelmistoon (niin esim. Shakespearen Henrik IV:n, jonka Bergbom kesällä oli näyteltäväksi valmistanut). Alituinen rahanpuute oli tietysti myöskin pääsyynä siihen, että teatterikoulu yhä oli perustamatta, mutta silti käytettiin opetukseen, jota etupäässä nti Kaarola Avellan sekä hänen ohellaan muutkin yksityisesti antoivat, vuosittain noin 3,000 (1901-02 yli 7,000, mutta 1902-03 — rahan puutteesta — taas alle 3,000) markkaa. Tätä opetusta oli kai kiittäminen oppilaiden edistyksestä (eikä vaan heidän "tarmokkaisuuttaan"), mutta siitä arvostelija ei ole mitään tietävinään. Entä ohjelmisto! Mikä on se teatteri, jolta ei monta ansiokasta näytelmää jää esittämättä? Suurissa maailmankaupungeissa saadaan kyllä useimmat nähdä, mutta niissä ne jakaantuvat eri teattereille, niin että toinen ottaa ohjelmistoonsa toisen, toinen toisen. Mitä ohjelmiston rikkauteen ja monipuolisuuteen tulee, ei Kansallisteatterilla Bergbomin aikana ollut syytä peljätä vertailua mihinkään yksityiseen teatteriin tahansa. Ja aina sitä olikin ennen kiitetty ahkerasta työstä. Ja nytkin näemme erään toisen arvostelijan (W. Söderhjelmin Valvojassa) kirjoittavan tähän tapaan: "Epäilemättä on syy siihen, että näytteleminen usein jättää toivomuksille niin paljon tilaa, etsittävä siitä valitettavasta seikasta, että aina täytyy harjottaa uusia kappaleita ja että samat näyttelijät hengästyksissään rientävät toisesta tehtävästä toiseen." Ja vihdoin kieli, jonka parantamiseksi muka ei tehty mitään! Eikö teatteri ollut eri aikoina palvelukseensa ottanut toisen toisensa jälkeen parhaimpia kielentuntijoita, kielimiehiä ja runoilijoita, mutta säännöllisesti he olivat luopuneet tehtävästään saamatta mitään mainittavaa aikaan. Mitä johtaja siihen voi, että teatteriin ei näyttelijöiksi ilmottaunut oppilaita, joiden kirjallinen sivistys olisi tehnyt opettajille mahdolliseksi kohottaa heidän kielenkäyttönsä mallikelpoiseksi!
Mutta vaikka arvostelija yleensä mitä tärkeimmissä asioissa tekee teatterille vääryyttä, niin on totuuden mukaan myönnettävä, että taiteellisessa työssä juuri näihin aikoihin oli huomattavana paljon epäkypsää, epätasaista, heikkoa. Tämä on kumminkin selitettävissä muullakin tavoin kuin syyttämällä johtoa. Teatteriin oli näet viime aikoina vastaanotettu tavattoman paljon uusia jäseniä ja täytyi näitä nuoria käyttää vanhempien rinnalla, joista useat jo olivat tulleet siihen ikään, missä esitystapa enemmän tai vähemmän on maneeriksi kangistunut. Kun tähän tulee Söderhjelmin huomauttama seikka, että yleisön vähälukuisuus harvoin salli kauvan näytellä suosiollisestikaan kohdeltua kappaletta, ja siis monesti uusi oli esitettävä ennen kun se oli täysin valmistettu, niin on itsestään ymmärrettävää että aihetta oli muistutuksiin. Jopa on sekin mahdollista ja sangen luultavaa, että Bergbom ei enää jaksanut yksityiskohdittain seurata joka kappaleen harjotuksia niin tarkasti kuin ennen (että hän valmisti ainakin muutamia entisellä huolella, sen muun muassa Juhani Ahon Panu todistaa). Hän oli jo ikämies ja terveydeltään heikontunut ja olihan — vaikkei kukaan muu kuin kenties hän itse sitä aavistanut — tämä näytäntökausi viimeinen, jolloin hän näennäisesti murtumattomana hoiti teatteria. Jo kesällä 1892 hän itse oli ennustanut, että hän korkeintaan kymmenkunnan vuotta eteenpäin saattaisi jatkaa tointaan! Siitä oli jo yksitoista vuotta kulunut eikä hän parempaa toivonut kuin päästä vapaaksi, mutta kelle jättää ohjakset? Kun hän itse teatteria läheisissä piireissä ehdotti toisen tai toisen, sai hän aina saman vastauksen: "Ei, se on mahdotonta, kuinka voisi uskoa teatterin sille tai sille — sinunhan täytyy vielä kestää!" Vaikka ymmärrettiin, ettei seuraajalta saataisikaan pyytää Bergbomin tietoja, eikä hänen kokemustaan, eikä hänen uhrautuvaisuuttaan, oli hän kuitenkin saanut ystävänsä asettamaan semmoisia vaatimuksia teatterin johtajaan, ettei nuoremmissa huomattu ketään mahdollista. — Kaarlo Bergbom jäi siis vieläkin paikalleen, mutta kun hän niin teki, hän ei enempää kuin ilmottaessaan halunsa erota taikka kärsiessään kohtuuttomasta, pahansuovasta kritiikistä ajatellut omaa itseänsä vaan luomaansa laitosta, jossa, kun sitä noin revittiin ja raadeltiin, menestyksellinen työ kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kun Betty Elfving häneltä kerran kysyi, eikö hän joskus tahtonut mieluummin heittää kaikki sikseen kuin nähdä että hänen harrastuksiansa ja hänen työtänsä niin vääristeltiin, kuului vastaus: "En! itseäni minä en ole ajatellut. Ei koskaan saa huomioonottaa omaa personaansa; ainakaan en minä voisi sitä tehdä."
Näytäntöjen luku oli 168 ja näyteltiin niissä: 13 kertaa Orleansin neitsyt; 12Tukkijoella; 10Sanny Kortmanin koulu, Lyyli; 8Regina von Emmeritz; 7 Myrsky; 6 Vetten yli, Hänsel ja Gretel; 5Aino, Panu, Kuningas Lear; 4Nummisuutarit, Kustaa Eerikinpoika, Pärttylin yö, Orjan oppi, Jeppe Niilonpoika, Yli voimain II, Pikkuporvareja; 3Hyrrä, Juhannustulilla, Viola, Setä Bräsig, Elämä on unelma, Puoliylhäisöä, Kyynelten hirmuvalta, Mestari Gert, Vapunpäivänä; 2Kihlaus, Pohjolan häät, Saimaan rannalla, Salamiin kuninkaat, Papin perheScapinin vehkeilyt, Saituri, Luulosairas, Angelo, Lemmen leikki, Kylmää vettä; 1Murtovarkaus, Kauppaneuvoksen härkä, Anna Liisa, Kuinka äkäpussi kesytetään, Sota rauhan aikana, Kristitty, Sydämen oikeudet.
Näistä 45 kappaleesta oli kotimaisia 20 ja uusia 18 (kotimaisia 8).