Maaliskuulla tuli kaksi kotimaista alkuteosta: 8/3 Maila Talvion 3-näytöksinen näytelmäKauppaneuvoksen kuoltuaja 31/3 Kasimir Leinon 5-näytöksinen näytelmäLehtolapsi, joista ei toinen enemmän kuin toinenkaan herättänyt suurempaa huomiota, vaikka etenkään jälkimäinen ei ollut vailla useita ansiopuolia.
Samoin kuin edellisenä vuonna katkaisi nytkin puhenäyttämön toimen sarja taiteellisesti arvokkaita oopperanäytäntöjä. Vastoin sitä mitä keväällä oli suunniteltu ei syksyllä ollutkaan oopperanäytäntöjä, mutta huhtikuulla oli näyttämö luovutettu alkupuolella Armas Järnefeltille, joka puolisonsa Maikki Järnefeltin kanssa toimeenpani Wagnerin Valkyria-oopperan esityksen, ja loppupuolella Robert Kajanukselle, joka rva Aino Ackté-Renvallin kanssa esitti saman mestarin Lohengrin-oopperan. Kieltämättä on näillä näytännöillä, jotka yleisö vastaanotti mitä suurimmalla suosiolla, muistettava merkitys musiikkielämässämme, mutta, varsinaiseen aineeseen kuulumattomina, emme niihin sentään lähemmin kajoa.
Mutta kuitenkaan ei huhtikuu mennyt hukkaan tältäkään historialta, sillä sen 30 p. teatteri viettiKaarlo ja Emilie Bergbomin erojaisjuhlaa, ja muodostui se kaikin puolin merkilliseksi, arvokkaaksi kunnianosotukseksi taidelaitoksen unohtumattomille luojille.[79] Tilaisuutta varten oli toimitettu erityinen, päällyksellä varustettu ohjelmalehti, jossa nähtiin Kaarlon ja Emilien muotokuvia eri ajoilta, kolme kummastakin, sekä Arkadia- ja Kansallisteatterien kuvat. Juhla — päivä oli sunnuntai — oli alkava klo 2 i.p., ja silloin oli näyttämö kasveilla koristettu ja johtajaparin aitio kukitettu oikein ruusumajaksi. Kun juhlavieraat, jotka vaunuilla oli noudettu teatteriin, astuivat aitioonsa, yleisö orkesterin toitottaessa tervehti heitä kättentaputuksilla. Sitten alkoi ohjelman suoritus, ja esitti ensiksi soittokunta, Robert Kajanuksen johtamana, Weberin Noita-ampujan alkusoiton; toiseksi piti professori J. J. Mikkola juhlapuheen, jossa muistiin palautettiin juhlavieraitten suuri elämäntyö ja julkilausuttiin hartaimmat kiitokset ja syvimmät kaipauksen tunteet työmaaltaan poistuville; kolmanneksi lauloivat, Heikki Klemetin johdolla, Ylioppilaskunnan laulajat Porilaisten marssin sekä sekakuoro Paciuksen Suomen laulun ja Sibeliuksen Isänmaalle; neljänneksi näyteltiin Shakespearen Myrskyn viides näytös, jonka eduskuvalliseen merkitykseen jo ennen on viitattu ja jossa Kaarlo nyt näki oman kohtalonsa havainnollistettuna. — Siinä juhlan ensimäinen osasto. Toisen aluksi soitettiin Beethovenin Fidelio-uvertyyri, ja sen jälkeen tuli ohjelman päänumero. Kulissien takaa — josta näyttämön hahmot ja ilmiöt, niinkuin mistäkin salaperäisestä kaikkeuden tyhjentymättömästä varastosta, aina ilmestyvät — esiintyi ikäänkuin taikasauvalla palautettuna toinen toisensa perästä niitä henkilöitä, jotka Bergbom aikoinaan oli yleisölleen näyttänyt. Pitkässä kulkueessa he astuivat esiin, kukin helposti tunnettavana: Esko ja Topias, Aino ja Kullervo, Daniel Hjort ja Katri, Kustaa II Adolf ja Kätchen, Eubulos, Antigone, rva Alving, Reviisori, Shylock, Ariel ja Ferdinando, Hermia, rva Suorasuu, Pernilla ja monta, monta muuta, ja vielä lopuksi näyttämöhahmojen jälkeen kaikki teatteriväki, joka näkymättömänä oli pitkät vuodet ahertanut, ja nyt ensi kerran esiintyi näyttelijäin mukana, näyttämömiehet, vahtimestarit, palveluskunta perheineen, lapsineen — ja ne suuntasivat askeleensa näyttämön yli harmaantuneita sisaruksia kohti, missä nämä istuivat keväisten ruusujen kehyksissä, kukin vuoroonsa kunnioittaakseen heitä kiitollisella kumarruksella. Jean Sibelius oli säveltänyt ja johti itse soittoa, joka säesti kulkueen astuntaa, ja haltioituneena yleisö kättentaputuksilla toiselta puolen tervehti noita tuttuja hahmoja, toiselta yhtyi niiden kunnianosotukseen. Oli kuin olisivat sillä hetkellä menneiden vuosikymmenien taiteellisen työn vaikutelmat vaihtelevine aatteineen ja tunnelmineen nousseet sielujen kätköistä, nousseet ylös ja uudistuneet. Kun sitte kulkue oli järjestynyt ja pysähtynyt taajaksi ryhmäksi näyttämöllä, astui siitä esiin Ida Aalberg ja lausui V. A. Koskimiehen runon — näyttelijäin kiitoksen Kaarlo ja Emilie Bergbomille, ja se oli juhlan huippu. Läsnäolijat sanovat, ettei suuri taiteilijattaremme koskaan ole lausunut kauniimmin, henkevämmin — niin olivat säkeet soineet heleästi, niin olleet puettuina syvän sielunliikutuksen väreihin, eikä silloin
— ollut sitä urosta eikä kassan kantajata, kenen syäntä ei sulannut; itki nuoret, itki vanhat.
Kun vielä rva Aino Ackté oli orkesterin säestäessä laulanut Sibeliuksen "Höstkvällen" (Syysilta), alkoi erityinen, niin sanoaksemme, vapaa ohjelman osa. Luettiin julki eri tahoilta tulleita sähkösanomia ja esiintuotiin yhdistysten ja yksityisten puolelta kukkalaitteita — kaikki kiitollisuuden, kunnioituksen, rakkauden osotteeksi. Samassa mielessä Adolf Lindfors ilmotti, että kansalaisten kesken oli kerätty 2,000 markkaa käytettäväksi avustuksena Suomalaisen teatterin historian aikaansaamiseksi. — Kaunis, sydämellinen juhla päättyi Maamme-lauluun.[80] —
Toukokuun näytännöistä mainitsemme vain seuraavaa. Friedrich Schillerin kuoleman 100-vuotispäivänä (9/5) näyteltiin Wilhelm Tell — ainoa kunnianosotus, millä maassamme suurta runoilijaa sinä päivänä muistettiin; 24/5 esitettiin ainoan kerran J. Hahlin suomentama Marco Pragan 3-näytöksinen näytelmäHallelujaja 27/5 niinikään ainoan kerran kotimainen alkuteos, Anton Franckin kirjoittama 4-näytöksinen perhenäytelmäPerheen toivo. Saman ajan varsinainen taiteellinen merkitys oli kumminkin (paitse Wilhelm Tell-näytännöissä)Ida Aalberginvierailuissa. Hän esiintyi näet kolme kertaa Kirsti Fleminginä Elinan Surmassa ja kolme kertaa Reginana, ja siitä johtui, että Kaarlo Bergbomin elämäntyö tuli päättymään Regina von Emmeritzin esittämiseen 29/5, samana päivänä, jolloin Suomen naisyhdistyksen toimesta pystytetty Z. Topeliuksen hautapatsas paljastettiin. Teatterinkin puolesta laskettiin siinä juhlassa seppele patsaan juurelle, ja oli Kaarlo hautausmaalla saapuvilla, mutta ei Emilie — syystä, josta puhumme alempana. Näytännöstä illalla mainittakoon seuraavaa. Se kesti klo 8:sta 1/2 12:een saakka. Teatteri oli täydempi kuin tavallisesti näytäntökauden lopussa. Yleisö seurasi hartaudella näytelmää, jonka pääosat olivat kokeneimmissa käsissä: Regina — Ida Aalberg, Kustaa Aadolf — Axel Ahlberg, Hieronymus — B. Leino, Larsson — Adolf Lindfors. Toisen näytöksen jälkeen Tudeer, Santeri Ingman (Ivalo) ja tämän kirjoittaja menivät näyttämölle, ja ojentaen ruusukimpun Kaarlo Bergbomille eräs meistä lausui johtokunnan puolesta: "Eronhetki avaa sydämet ja suut. Sentähden johtokuntakin nyt tuntee tarpeen lämpimästi kiittää menneen ajan yhteistyöstä. Ylen kallis on meille oleva muisto ajasta, jolloin olemme saaneet olla avustajia, vaikka heikkojakin, siinä suuressa rakennustyössä, jonka alkaja ja mestari Sinä, hyvä ystävämme, olet ollut!" Emilielle, joka ei ollut teatterissa, vietiin jäähyväistervehdys kotia. — Kaarlo oli toimittanut suuren leivosvaraston näyttämölle, mistä auliisti tarjottiin kaikille. Kun näytäntö oli päättynyt, huudettiin ensin näytelmässä esiintyneet esiin, sitte Bergbom. Hänelle annettiin kukkia, ja rva Maila Mikkola painoi hänen päähänsä laakeriseppeleen, ja näyttelijäkunnan kokoonnuttua hänen ympärilleen laulettiin yhteisesti Maamme-laulu, jota ensimäiselle parvelle asettunut torvisoittokunta säesti. Vihdoin huudettiin eroavalle johtajalle 9-kertainen "eläköön!".
* * * * *
Yhtiökokouksessa 24/11 oli esitetty kulunkiarvio vuodeksi 1905-06, joka päättyi 44,000 markan vajaukseen. Sen johdosta päätettiin tarjota 250 uutta osaketta merkittäväksi, jotta siten saataisiin noin 12,000 mk vuotuista yksityistä avustusta kolmeksi vuodeksi eteenpäin, sekä uudistaa anomus korotetusta valtioavusta. Edellisen toimen tulos oli että toivottu määrä osakkeita merkittiin; jälkimäinen päätös toteutettiin helmikuulla, jolloin anottiin että teatterille myönnettäisiin yhteensä 57,000 mkan vuotuinen apu yleisistä varoista, mutta vastausta saatiin kauvan odottaa. Tosin senaatti ei epäillyt puoltaa anomusta, mutta korkeimmasta paikasta tuli myöntymys vasta seuraavana näytäntökautena.
Mitä johtajakysymykseen tulee, ratkaistiin se helmikuulla, niin että triJalmari Hahlinkanssa asiasta sopimus tehtiin. Hän suostui näet rupeamaan teatterin johtajaksi yhdeksi vuodeksi, lukien kesäkuun 1 pstä. Ohjaajaksi ja avustajaksi johtajalle otettiin näyttelijäEino Salmela. Maaliskuulta alkaen Hahl alkoi seurata harjotuksia ja ottaa osaa johtokunnan neuvotteluihin, ja toukokuulla hän teatterin antamalla matkarahalla (2,000 mk) lähti ulkomaille valmistuakseen tehtäväänsä.
Kaikkiaan 155 näytännössä esitettiin: 16 kertaaPrinsessa Ruusunen; 12Nuoruus ja hulluus; 11 Romeo ja Julia; 8Daniel Hjort; 6 Pelastus; 5Nummisuutarit, Tukkijoella, Nuori luotsi: 4Murtovarkaus, Amalia ystävämme, Lehtolapsi, Makkabealaiset, Kuningas Oidipos, Porvari aatelismiehenä; 3Kumarrusmatka, Kihlaus, Kuopion takana, Kullervo, Elinan surma, Regina von Emmeritz, Kauppaneuvoksen kuoltua, Kummittelijoita, Perhostaistelu, Pikkuporvareja, Kesäyön unelma, Maria Stuart, Saituri, Sevillan parturi, Orleansin neitsyt, Wilhelm Tell; 2Lea, Ei voi, Kultainen talja, Viimeinen päivä, Johannes, Jeppe Niilonpoika, 1Yö ja päivä, Anna Liisa, Lyyli, Perheen toivo, Halleluja, Avioeron selkkaukset, Juhannustulet, Elämä on unelma, Myrsky.
Näistä 45 kappaleesta oli 22 kotimaisia ja 13 uusia (5 kotimaista).
Emilie ja Kaarlo Bergbomin viime aika ja kuolema.
Kun puhutaan raskaan työpäivän päättymisestä — tarkotettakoon sitte yhtä ainoata päivää taikka pitempää aikaa — niin yhtyy siihen välittömästi mielikuva rauhallisesta, "hyvin ansaitusta" levosta. Bergbom-sisarukset olivat niin täydellisesti kuluttaneet voimansa ja aikansa, ettei heillä enää ollut kumpaistakaan jälellä edes sen verran mitä lepoon olisi tarvittu, vaan oli heidän edessään se työ — jota kansa sanoo kovimmaksi — kuolema. Ihmeellisesti he olivat kestäneet viimeisenkin näytäntökauden vaivat ja koettelemukset, niin ettei pieninkään osa heidän tehtävistään jäänyt kesken. Ja kumminkin oli tämäkin aika ollut tavattomassa määrässä voimia kysyvä. Sillä puhumatta siitä että teatterin johto aina oli yhtä työläs, oli heillä sen ohella kannettavana synkän ajan masentava paino ja alituiset jobin viestit, joiden salamantapainen, kaamea valo salli mitata kansallisen sekasorron ja turmion pimennot. Kirjeessään Betty Elfvingille (ks edellä) Emilie on julkilausunut mitä hän tähän aikaan tunsi, ja sanomattakin tiedämme, ettei Kaarlon mielentila saattanut olla valoisampi. Kun sitte 6 p. helmik. tapahtui prokuraattorin murha, tuo kauhea rikos, jossa kansalaisten keskinäinen vaino saavutti verisen huippunsa, niin se erään omaisen kirjeen mukaan koski Kaarloon niin syvästi, "että oikein pelkäsimme, ettei hän enää koskaan toipuisi". Kaksi kuukautta myöhemmin, 6 p. huhtik., kohtasi sisaruksia se suru, että heidän 87:ttä vuotta käyvä tätinsä, rva Sofie Sanmark, kuoli. Tietenkään tapahtuma ei ollut odottamaton, mutta silti se oli järkyttävä, sillä hän oli kolmantena heidän kanssaan asunut samassa huoneustossa ja viimeiseen asti — sen todistavat hänen kirjeensä Betty Elfvingille, joista viimeinen on helmikuun keskivaiheilta — harvinaisen virkeillä hengen voimilla, ymmärtämyksellä ja sydämellisellä myötätunnolla seurannut heidän jokapäiväistä ahkeroimistaan. Toiselta puolen tuotti sentään se lämmin, vilpitön tunnustus ja rakkaus, jota heille osotettiin erojaisjuhlassa, sisaruksille suurta iloa ja tyytyväisyyttä.[81] Niin, he kestivät loppuun saakka, mutta miten he olivat elinvoimansa tyhjentäneet, sitä ei kukaan aavistanut.
Oli ollut aika, jolloin Kaarlo, ajatellessaan eroa johtajatoimestaan, oli huolella miettinyt toimeentuloansa. Nyt kun ero todella oli käsissä, hän kai siihen katsoen oli levollisempi; mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan. Toukokuun lopulla kerrottiin senaatin päättäneen ehdottaa hänelle 3,000 mkan ylimääräisen eläkkeen samansuuruisen, elinkautisen eläkkeen lisäksi, jota hän jo ennen oli nauttinut. Näin olisi hänen toimeentulonsa ollut turvattu, semminkin kun hän tietysti edelleen olisi asunut yhdessä sisarensa kanssa, jolla oli kolmelta taholta eläke (isänsä jälkeen, hypoteekkiyhdistyksestä ja teatterin eläkekassasta) kultakin 1,200 mk. Yhteensä olisi sisaruksilla siis ollut noin 10,000 mk vuodessa. Tästä puhuttiin ystävien kesken ja oltiin tyytyväisiä, että heidän elämänsä ehtoo näyttäytyi niin turvalliseksi. Mutta, niinkuin jo sanoimme, sisarusten voimat ja aika olivat lopussa. Emilie, joka vuosista huolimatta tähän saakka oli ollut terveempi, oli ensimäisenä menevä, ja hänestä on siis ensin kerrottava.
Kun Emilie palasi tuolta surulliselta ulkomaanmatkalta, jolla hän ajoittain aivan yksin oli hoitanut sairasta veljeänsä, oli hän nähtävästi vanhentunut. Hänen työintonsa oli kyllä entisellään, mutta olennoltaan ja puheeltaan hän oli hermostuneempi. Emilian päivänä, 19/5, kävivät ystävät tapansa mukaan häntä onnittelemassa, aavistamatta että usea heistä silloin näki hänet viimeisen kerran. Kun sitten 25/5 Seurahuoneella oli päivälliset B. F. Godenhjelmille ja hänen rouvalleen, jotka tänä keväänä erosivat perustamansa, suomalaisen tyttökoulun johdosta, tulivat Bergbom-sisaruksetkin sinne, vaikka molemmat varhain palasivat kotia — erittäinkin Emilie syvästi loukkaantuneena siitä, ettei tässäkään juhlassa, jossa kuitenkin eri puolueihin kuuluvia oli läsnä, eräs puhuja ollut voinut olla ajan tapaan tuomitsematta toisin ajattelevia. Mutta Z. Topeliuksen hautapatsaan paljastuksessa Emilietä ei enää näkynyt, eikä myöskään viimeisessä näytännössä saman päivän iltana, vaan levisi miehestä mieheen sanoma, että hän oli pahoin sairastunut.
Edellisenä iltana (sunnuntaina 28/5) klo 6 oli johtokunnan kokous rva af Heurlinin huoneustossa, ja siihen Emilie otti osaa tehdäkseen selkoa ja tiliä viimeisistä hänen hoidossaan olleista asioista. Silloin hän puhui paljon ulkonaisesti näyttäen olevan entisellään, mutta hän sanoi että hän ei ollut terve ja että hän ei voinut tulla saapuville teatterin puvuston inventeeraukseen. Kokouksen jälkeen Emilie kuitenkin lähti teatteriin, jossa oli tavallinen näytäntö, mutta palasi kohta, ja yöllä hän sai vaikean, pitkällisen sydämenkouristuskohtauksen. Jo ennenkin oli hänellä ollut pari samantapaista kohtausta, mutta ne olivat pian menneet ohi; nyt kutsuttiin lääkäri, ja hän selitti taudin syyksi sydänsuonten kalkkiutumisen.
Emme ota kuvataksemme niitä kärsimyksiä, jotka tuskallinen tauti tuotti sairaalle. Riittänee sanoa, että häiriintyneen sydämentoiminnan aiheuttamiin tuskiin ja hengenahdistuskohtauksiin liittyi ääretön hermoston levottomuus, joka esti sairaan saamasta lepoa ja rauhaa, mutta että alussa silloin tällöin sattui helpompiakin hetkiä ja päiviä, vaikkei parantumisesta ollut puhettakaan. Kesäkuulla päätettiin viedä sairas Takaharjulle, toivossa että ilmanalan muutos jotakin vaikuttaisi, mutta jo kahden viikon päästä hänet oli tuotava takaisin Helsinkiin. Sen jälkeen ajateltiin, että täydellinen eristäyminen ehkä olisi hyväksi, ja sairas muutettiin diakonissalaitokseen, mutta ainoastaan kymmenen päivää hän siellä oli. Sittemmin häntä hoidettiin yhtä mittaa kotona. Tuskat ja levottomuus saattoivat joskus yltyä ajatusten häiriöksi, hourailemiseksi, ja silloin huomattiin katkonaisista sanoista, kuinka valtiolliset olot ja niiden aiheuttamat kuvittelut häntä vaivasivat. Niin oli varsinkin laita ennen Takaharjun matkaa, mutta myöhemmin kesällä hän näytti niistä vapautuneen. Että muutoin Emilie sairasvuoteellakin oli sama kuin ennen, siitä voi todistuksena mainita hänen hyvästijättönsä Ida Aalbergille. Taiteilijatar kävi näet kesäkuun alussa sairaan luona kiittämässä häntä kaikesta ja sanomassa hänelle hyvästi. Silloin oli Emilie pannut hänen sydämelleen velvollisuuden käyttää suurta taidettaan kansansa hyväksi, muistaa että hän oli suomalainen. Elokuun lopulla sairas oli eräänä päivänä pyytänyt, että V. Lounasmaa kutsuttaisiin hänen luoksensa. Tälle hän oli puhunut yhteisestä työstä kansallisen asian, suomalaisuuden hyväksi. "Kyllä olemme työtä tehneet", hän oli sanonut, "ja hyvää työtä olemme koettaneet tehdä!" ja hän lausui viimeisen hyvästinsä vanhalle ystävälle ja työtoverille. Omia harrastuksiansa mainitessaan Emilie oli sanonut olevansa iloinen, ettei kukaan ollut kärsinyt hänen eikä teatterin tähden. Näillä sanoilla hän tarkotti teatterin velkoja, jotka muinoin olivat niin raskaasti painaneet häntä, että se aika, jolloin hänen Kaarlon kanssa yksin oli täytynyt niistä vastata, eli hänen muistissaan vaikeampana kuin kaikki mitä hän muuten oli vaivoja ja kärsimyksiä läpikäynyt. Muita ihmisiä kohtaan hän oli ollut ylen suopea ja anteeksiantavainen, ja monesti hän oli varottanut omaisiaan ankarasti arvostelemasta kanssaihmisiään, pahaa puhumasta kenestäkään. Vihdoin oli Kaarlon kohtalo usein hänen mielessään. Eikä ihme, olipa hän kerran äitinä hoitanut tätä nuorempaa veljeään, sitte sisarena, työtoverina, ystävänä avustanut häntä hänen elämäntyössään, ja jälleen — itse 70-vuotiaana — hoitanut häntä kovan taudin aikana. Oliko ihme, että hän kuolinvuoteellaankin huolehti veljestä, joka jäi elämään hänen jälkeensä, mutta jonka terveys oli murtunut, niin että hän enemmän kuin koskaan oli sisarellisen, äidillisen hoidon tarpeessa, jota hän oli tottunut saamaan hänen kädestään!
Syyskuulla tauti muuttui vähemmän tuskalliseksi, mutta silloin olivatkin sekä ruumiin- että sielunvoimat niin vähissä, että sairas vain silloin tällöin tunsi ympärillään olevat. Viimeisen kerran se tapahtui sunnuntaina, neljättä vuorokautta ennen kuolemaa. Torstaina 28 p. syysk. klo 4 aamulla Emilie Bergbom rauhallisesti veti viimeisen hengähdyksensä.
Hautajaiset olivat tiistaina 3 p. lokak., ja moniääninen ja kaunis oli rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen tunnustus, joka niissä julkilausuttiin. Ennen kodista lähtöä kokoontuivat sinne sukulaiset ja joukko ystäviä. Betty Elfving oli tätä hetkeä varten sepittänyt virrentapaisen runon, "Toivon että sun nähdä viel' saan", jonka "Vuokkoset" lauloivat nti Anna Sarlinin johdolla. Sen jälkeen toinen, Therese Hahlin johtama naiskuoro lauloi Paciuksen säveltämän Z. Topeliuksen "Fridsböner i aftonens lugn". Itse hautajaistoimitus tapahtui läheisessä Vanhassa kirkossa, jonka kuori oli laitettu vihreäksi lehdoksi. Avajaissanoissaan tri Paavo Snellman (Virkkunen) muistutti, miten Emilie Bergbom oli kasvanut ympäristössä, johon kansamme suurmiehet olivat kotiutuneet, miten hän oli elänyt rikasta, kirkasta henkielämää, miten hänen elämänsä alusta loppuun oli ollut sydämenihmisen elämää, uhrautuvaa rakkaudenelämää, joka kaikkialle, missä hän liikkui, säteili lämpöä ja osanottoa, ja puhuja lisäsi siihen huomautuksen: missä näin kirkasta elämätä eletään, siinä on aina olemassa henkistä heimolaisuutta hänen kanssaan, joka sanoi, minkä teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen teitte minullekin. Ruumiinsiunauksen jälkeen laulettiin Robert Kajanuksen johdolla Mozartin Requiemista värisyttävä "Lacrymosa dies illa". Ensimäinen seppele, "Emilie Bergbomin ikirakkaalle muistolle" pyhitetty, joka laskettiin arkulle, oli Kansallisteatterin johtokunnan, ja lausui O. E. Tudeer sen puolesta:
"Mitä Emilie Bergbom oli Suomen kansallisteatterille, se on helpompi tuntea, kuin sanoin lausua. Olihan hän, kuten runoilija kerran on lausunut, Suomalaisen teatterin sydän. Hänessä eli, samoin kuin hänen veljessään, se rakkauden voima, joka kykenee suurta luomaan kansalle ja ihmiskunnalle. Suomen kauniina kevätaikana he loivat — niinkuin näytti tyhjästä — suomalaisen näyttämötaiteen, suomalaisen teatterin. Uskollisena työtoverina Emilie Bergbom seisoi veljensä rinnalla; rikkaan sivistyksensä, kirkkaan älynsä, ihmeellisen tarmonsa, kaikki hän pani suurelle tehtävälle alttiiksi; ja hän otti hartioillensa raskaimmat huolet, nuo loppumattomat arkihuolet, suuret ja pienet, joita kansallisen taidelaitoksen luominen ja hoito vaativat. Ja masentumatta, iloisin, rohkein mielin hän kesti kaikki, tukalimmissakin oloissa. Sillä suuri rakkaus loi valonsa okaiselle tielle.
"Kirkkaina välkkyivät hänen edessään taiteen korkeimmat ihanteet, korkealle hän asetti pyrkimystensä päämäärän, mutta samalla hänen rikkaan sydämensä myötätuntoisuutta riitti kaikille, jotka olivat työssä osallisina: hänen hellä huolenpitonsa ei ulottunut ainoastaan varsinaisten taiteilijain taajenevaan parveen, se ulottui nuorimpaan oppilaaseen ja kaikkiin niihin moniin, joiden kätten työ on teatterille tarpeellinen ja joita yleisö ei näe. Siksi hän voi teatterista tehdäkodin.
"Suomen sivistyshistoriassa Emilie Bergbomin nimi tulee läheisesti liittymään niihin merkkimiehiin, jotka ovat lausuneet Suomen kansallisen kehityksen syntysanat.
"Taide ei ollut hänestä mikään hurmaava pilvilinna, joka leijailee kaukana erillään harmaasta todellisuudesta. Hän näki, samoin kuin Runeberg, elämää suurena kokonaisuutena, jossa ei ole jyrkkiä aitauksia eri elämän-ilmausten välillä, ei juopaa todellisuuden ja taiteen välillä, — vaan kaikki on saman orgaanisen elinyhteyden sopusointuista pyrkimystä valoa kohti. Siksi se taidelaitos, jossa hän oli kodin haltijana, voi olla ja pysyä niin läheisessä yhteydessä Suomen kansan elämän kanssa; siksi siinä tuntui sen sydämen tykytys, ja siksi se on tullut tälle kansalle niin rakkaaksi. Elämä on kehitystä; toivomme, että draamallinen taide meillä pääsee vastedeskin yhä korkeammalle kehittymään. Mutta hartaasti se sukupolvi, joka on nähnyt Suomen kansallisteatterin nuoruudenajat, toivoo että siinä aina säilyisi se puhdas, lämmin, korkeimpia ihanteita ja isänmaata palveleva henki, jota Emilie Bergbom siinä piti vireillä.
"Siunattuna hänen muistonsa elää!"
Toinen seppele oli Kansallisteatterin näyttelijäkunnan. Sen laskivat Kirsti Suonio ja Benjamin Leino, joka lausui runon, mihin hän itse oli pukenut omat ja toveriensa tunteet. Otamme tähän vain alku- ja loppusäkeet:
Tuvastamme tuohus sammui, päivä pirtistä pakeni! — Ei nyt ukset ulvahtele, siltalaudat lausahtele tuon on tuttumme tulosta, emon kultaisen kulusta. — — — — — — — — — — Kiitos sulle neuvoistasi, kiitos kasvatuksestasi, kiitos uhrauksistasi, kiitos kaikesta hyvästä, kaunihista, kallihista, mit olet meille antanunna, emomme jalo, ylevä, tytär suuri Suomi-äidin!
Muita seppeleitä emme mainitse; sanomme vaan, että kaikki toistivat samoja, kaikille yhteisiä tunteita. Eikä niistä eronnut Maila Talvionkaan, kun hän innostunein sanoin ylisti niiden onnea, jotka niinkuin vainaja olivat mukana Suomen aamua luomassa — "Heitä onnellisia! He olivat eheitä, he antoivat itsensä kokonaan. — Heissä oli uskoa, uskoa, joka vuoria siirtää ja tyhjästä luo. — Heitä onnellisia! He kärsivät ja taistelivat, mutta he astuivat taistelusta voittajina!"
Hauta oli avattu vainajan vanhempien haudan viereen vanhan luterilaisen hautausmaan eteläisellä sivustalla, ja siihen laskettiin Ylioppilaskunnan laulajien laulaessa Suomen aamuajan jalo tytär "nukkumaan alla kukkaisen kunnahan".
Emilie Bergbom eli neljä kuukautta sen jälkeen, kun hän oli teatterista eronnut, Kaarlolle oli suotu kaksi kertaa neljä kuukautta. Mutta mitä siitä, kun toiminta oli päättynyt eikä ollut voimaa ryhtyä mihinkään uuteen! Kumminkin hän saattoi vapaasti liikkua, samalla kun hän tavallisella osanotolla seurasi ajan tapahtumia. Itsestään ymmärtää, että hänen mielensä enimmäkseen oli masennuksissa. Olipa hänen nyt kaiken lisäksi täytynyt kestää rakkaan sisarensa kuolemakin. Varmaan hän tiesi, että hänenkin viimeinen hetkensä oli lähellä, sillä omasta alotteestaan hän 22 p. lokak. teetti testamenttinsa.
Siinä hän määräsi omaisuudestaan, että 3,600 mk oli siten jaettava, että rva Kirsti Suoniolle, nti Cecilia Silénille, rva Mimmi Falckille sekä teatterivahtimestari I. Kiven lapsille yhteensä ja teatterivahtimestari Jaatis-vainajan lapsille sekä teatterityömies Lehdon lapsille annettaisiin 600 mk; että 1,300 mk jätettäisiin hänen sisarensa tyttärelle, nti Paula af Heurlinille, käytettäväksi hänen vanhempiensa ja sisarensa [Emilien] hautakummun hoitamiseksi; sekä että loput rahoista yhdistettäisiin teatterin hallussa olevaan "Kaarlo Bergbomin rahastoon", jossa kesäkuun 30 p. oli ollut 5,120 mk. 64 p. Tästä rahastosta, jonka käyttämisestä testamentintekijälle oli annettu oikeus määrätä, sisältää jälkisäädös seuraavat lähemmät määräykset: rahasto luovutetaan Kansallisteatterin Talo O.Y:n haltuun, joka tallettaa rahat korkoa kasvavana, kunnes korot vuosittain nousevat vähintäin 500 markkaan, jolloin ne joka toinen vuosi käytetään seuraavalla tavalla: "Kansallisteatterin johtokunta, Teatteritalon johtokunta sekä kaksi näyttelijäkunnan puolesta valittua edustajaa muodostavat lautakunnan, joka määrää sanotun summan parhaan suomenkielisen alkuperäisen, edellisen kahden vuoden kuluessa Kansallisteatterin näyttämöllä esitetyn näytelmäkappaleen tekijälle".[82] — Mitä muuta irtainta omaisuutta Bergbomilla oli, hän määräsi yllämainitulle sisarensa tyttärelle.[83]
Lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensi päivinä tapahtunut suurlakko, tuo vallankumouksen viikko kaikkine levottomuuksineen, herätti Kaarlossa mitä suurinta mielenkiintoa. Nuoruudestaan saakka hän oli ollut innostunut kansanvapauden ihailija, ja kun hän nyt kerran kotimaassaankin kuuli kansannousun melun, näki jokapäiväisen järjestyksen muotoineen sortuvan kumouksen myrskyssä, niin hänen sydämensä sykki ilosta, ja hän kuvitteli Suomelleen vapauden, kansallisen kehityksen onnea. Kaiket päivät hän käveli kaupungilla katsellen outoa elämää. Eräänä päivänä Maila Talvio Mikonkadulla kohtasi Kaarlon menossa Rautatientorille päin, jossa aina oli kansaa koolla ja puheita pidettiin. Hänen kasvonsa elivät, vaikka käynti oli raskas. Kättään heilauttaen hän huudahti: "No, nyt on koko maailma mullin mallin!" ja lisäsi vähän päästä: "Minä kuljen täällä ja laulan marseljeesia." — Huutava ero oli ollut nuorukaisen palolla lausuttujen sanojen ja väsyneen sairaan ulkomuodon välillä. Niin todella, Bergbom hyräili kotona ja ulkona marseljeesia; mutta hän oli liian syvä historiantuntija luottaakseen harhakuviin, ollakseen epätietoinen siitä, miten tällaiset kuohahdukset kansojen elämässä tavallisesti päättyvät. Hän muistutti näet Augusta-sisartaan Freiligrathin sanoneen, että barrikaadeja rakennettaessa rynnätään eespäin parhaimpien kanssa, mutta taistelun päättyessä nähdään vain roistoväkeä ympärillä. Kun Kansallisteatterin ensi näytännössä lakkoviikon jälkeen näyteltiin Daniel Hjort, hän oli ollut tyytymätön ja lausunut: "'Wilhelm Tell' taikka 'Die Weber' (Kankurit) olisi ollut minun ohjelmani!"
Ennestään tiedämme, että Kaarlo kärsi kotimaan rikkinäisistä oloista, eikä kukaan voine sanoa, että suurlakko olisi vienyt sovinnollisempaan elämään. Se teki, että hän nytkin mielellään olisi lähtenyt ulkomaille. Siellä hän olisi tuntenut itsensä vapaammaksi. Hän piti kyllä arvossa kotoisia ystäviään, mutta kun kielen kankeus vaikutti, ettei hän voinut hämilleen joutumatta seurustella heidän kanssaan, olisi hän paremmin viihtynyt aivan outojen ihmisten kesken. Sentähden olikin puhetta Augusta-sisaren kanssa, että tämä seuraisi häntä ainakin lyhemmälle matkalle, vaikkapa Ruotsiin. Syystä tai toisesta jäi matka kuitenkin sikseen, ja sen sijaan Kaarlo vietti joulunsa Ossian-veljensä huvilassa, Lepolassa, Pyhäjärven rannalla vastapäätä Tampereen kaupunkia.
Uudesta vuodesta alkaen Kaarlo jälleen oli Helsingissä, jossa hänellä ainoana huvina oli käydä teatterissa. Teatterissa hän syksylläkin oli usein käynyt. Olihan tie sinne hänelle niin tuttu! Jo syyskuun alussa oli tämän kirjoittaja kysynyt häneltä: oliko hän vielä huolissaan teatterista? — "En ole", hän vastasi, "olen voinut heittää ne huolet kokonaan päältäni." Kyllä kai se niin olikin, että ainoastaan vanha rakkaus näyttämötaiteeseen ja omaan teatteriin vei hänet sinne. Ja juuri siellä oli viimeinen kuolemanisku häntä kohtaava.
Loppiaisaattona, tammikuun 5, annettiin Schillerin Don Carlos, tuo runoilijan nuoruudendraama, jota Kaarlo nuoruudestaan asti oli rakastanut. Hän oli lukenut ja nähnyt sen kukaties kuinka monta kertaa, mutta silti hän nytkin meni teatteriin. Hän oli ollut erittäin hyvällä tuulella ja istunut johtajan aitiossa (ensimäinen oikealla puolella näyttämöltä määräten). Kuinka kauvan hän näyttelemistä seurasi, sitä ei tarkoin tiedetä, mutta omien sanojensa mukaan hän oli alkanut tuntea pahoinvointia ja (arvattavasti jonkun näytöksen aikana) mennyt ulos. Teatterin alikerrassa (ravintolassa) hän oli tavannut tuntemattoman miehen, jota hän oli pyytänyt saattamaan hänet kotia. Mies olikin suostunut siihen, mutta kun Kaarlo menehtymäisillään ollen ei voinut sanoa osotettaan, oli ajurilla kauvan kierretty kaupunkia, ennen kun sattumalta tultiin Yrjönkadulle, jonka sairas oli tuntenut kotikadukseen. Tuntematon auttoi hänet sitten hänen asuntoonsa toisessa kerroksessa, missä hän pääsi vuoteeseensa. Kuka tämä vieras auttaja oli, siitä ei ole tietoa saatu.
Kaarlo oli saanut uuden halvauskohtauksen. Aamulla hän oli vielä ollut siksi virkeä, että saattoi antaa ylempänä kerrotut tiedot. Noin viikon ajan hän edelleenkin oli jotakuinkin selvillä, vaikka hän pysyi vuoteessaan; mutta sen jälkeen (lauvantaina 13/1) verenvuodatus aivoissa jälleen uudistui, ja sairas vaipui tunnottomaan horrostilaan, joka keskiviikkona 17 p. tammik. (1906) klo 4 i.p. vaihtui kuoleman uneksi.
Hautaus tapahtui 22 p. ja muistutti monessa kohden sisaren viimeistä matkaa; kuitenkin oli osanotto kansalaisten puolelta melkoista laajempi, yleisempi. Olihan Kaarlo ulospäin edustanut sisartaankin. Ennen lähtöä asunnosta teatterin sekakuoro rva J. Latun johdolla lauloi yhden vainajan lempilauluja, Schubertin hymnin Pie Jesu. Sen jälkeen teatterin palvelijat kantoivat arkun Vanhan kirkon kuoriin, A. Apostolin torvisoittokunnan soittaessa Chopinin surumarssia ulkopuolella kirkkoa ja Filharmonisen orkesterin Kajanuksen johdolla soittaessa Lönnrotin surumarssia sisällä. Ennen ja jälkeen ruumiinsiunauksen, jonka nytkin tri Paavo Virkkunen toimitti, sinfoniakuoro lauloi koraalin Bachin Matheus-passionista. Sitten piti tämän kirjoittaja seuraavan muistopuheen:
"Siunaavat sanat ja viihdyttävät säveleet ovat vihkineet vainajan rauhalliseen lepoon. Sallittakoon nyt ystävän ja kansalaisen lausua viimeiset jäähyväiset rakkaalle poismenneelle, jonka lämmin, syvä katse ei enää koskaan ole meitä kohtaava.
"Kun kuolema elämän temmellyksestä on kutsunut miehen, joka työllään ja toimellaan on aikaansaanut suuria, jokaisen nähtäviä tuloksia, ei mikään ole luonnollisempaa kuin että jälkeenjääneet arvostelevat näitä tuloksia ja niiden mukaan vainajan kuntoa ja merkitystä. Niin menetellen Kaarlo Bergbomiin nähden olemme me kaikki, joille kansallinen sivistyksemme on kallis, yksimielisiä siitä, että hänen luomansa taidelaitos on arvaamattoman tärkeä ja suuriarvoinen tekijä sivistysriennoissamme sekä että sen toimeensaaminen on vaatinut ei ainoastaan nerollista kykyä vaan myöskin väsymätöntä voimain ponnistusta ja sitä uskoa hyvän asian voittoon, joka on inhimillisen suurtyön ensimäisiä ehtoja. — Kansallinen näyttämö on välttämätön jokaiselle kansalle, joka tahtoo elää ja kehittää nykyaikaista sivistyselämää. Onhan se kansakuntain suurten runoilijain ja tietäjäin tehokkain välikappale, kun he tahtovat järkähyttää kansalaistensa omiatuntoja ja julkilausua tulevaisuuden aatteita. Eikä missään oman kansan entisyys ja nykyisyys, opettaen ja varottaen, voimakkaammin puhu ihmisille kuin näyttämötaiteen luomissa kuvissa. Se mies, joka kansalleen on hankkinut semmoisen taidelaitoksen, on sille tehnyt ikimuistettavan palveluksen, palveluksen, josta häntä aina on kiitoksella ja kunnioituksella mainittava.
"Mutta on olemassa toinenkin tapa arvostella poismennyttä työntekijää. Minä tarkotan sitä, että hänen elämäntyötänsä katsellaan, niin sanoakseni, hänen omalta kannaltaan. Ja usein tapahtuu, että niin tehden sekä ihmisen että hänen tekonsa yli leviää toinen, kirkkaampi valo.
"Kaarlo Bergbom ei oikeastaan itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan se otti hänet omakseen hänen ajatellessaan jotakin toista. Nuorena ylioppilaana ja maisterina hän piti itseään kutsuttuna runoilijaksi. Moni kysynee, oliko hän sitten runoilijaksi syntynyt? Tosin on hän niin vähän kirjoittanut, että epäilys on oikeutettu; mutta ne, jotka tunsivat hänen syvän tunne- ja ajatuselämänsä ja voimallisen mielikuvituksensa, eivät sitä epäile. Hän oli kutsuttu, hän oli niitä voimakkaita henkiä, joilla on omaa alkuperäistä annettavana, hän oli runoilija- ja taiteilijanero, mutta kuitenkin häneltä puuttui jotakin, jota ilman runoilijatoimi oli mahdoton — ja tämä puute painoi häntä, hänen omien sanojensa mukaan, jonkinlaisena kirouksena esi-isien ajoilta. Hänellä ei ollut riittävää suomenkielen taitoa — ja ainoastaan suomenkielinen runoilija hän tahtoi olla. Kansallinen herätys oli varhain ja kokonaan vallannut hänet, ja sentähden hän ei voinut ajatellakaan muuta. Ahkerasti hän useina vuosina koetti oppia kansansa kieltä, mutta kun se ylioppilasikään saakka oli ollut hänelle vieras, hän ei päässyt niin kauvas, että olisi sitä käyttänyt täysin sujuvasti ja vaivatta.
"Hän alkoi nyt miettiä tiedemiehen uraa, johon hänellä niinikään oli harvinaiset edellytykset ja tukevat perustuksetkin laskettuna, mutta silloin ratkaisevalla hetkellä ilmaantui kansallisen näyttämön aate vaatimalla vaatien häntä toteuttajakseen. Hän ymmärsi asian tärkeyden ja otti kuin ottikin tehtävän suoritettavakseen ja vei sen perille, pysyvään voittoon.
"Kun pidämme silmällä että kansallisen näyttämön perustaminen ja kehittäminen Kaarlo Bergbomille tuli runoilijatoimen vastineeksi, vasta silloin me ymmärrämme sen innon, millä hän siihen antautui. Kun hänen täytyi uhrata rakkaat unelmansa itsenäisestä runoilijatoimesta, kun hänen täytyi luopua omassa nimessään julkilaulamasta mitä hän tunsi syvintä ja ajatteli ylevintä, hän teki näyttämön totuudenrakkautensa ja kauneudenkaipuunsa tulkiksi. Itse vaatimattomasti piillen verhojen takana hän näyttämöväkensä avulla loi nähtäväksemme suurten nerojen kuvaukset ihmiskohtaloista, joissa meidän jokaisen luonnon- ja elämänlaatu kuvastuu. Olematta runoilija tavallisessa merkityksessä hän saattoi kumminkin siten runoilijan tavoin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa ja johtaa heitä noudattamaan ikivanhaa käskyä: tunne itsesi! Kaarlo Bergbomista näetten näyttämö ei koskaan ollut tyhjien huvitusten paikka, vaan ylevien ihanteiden, syvennetyn elämänkäsityksen ja jalostuneen kansallistunnon ilmisaattaja. — Mutta toisellakin tavalla hän saattoi näyttämön johtajana noudattaa mielitekojaan. Olematta itse kirjailija hänelle siinä asemassa kävi mahdolliseksi voimallisesti edistää kansallista kirjallisuutta, neuvomalla, ohjaamalla ja rohkaisemalla vasta-alkajia näytelmänkirjoittajia, ja vihdoin hänen sammumaton rakkautensa kansaan sai tyydytystä siitä että yhä lukuisammat joukot yksitoikkoisen raskaan työn ja puutteen rasittamia oppivat rakastamaan näyttämön taidetta ja samalla hylkäämään entiset turhat ja usein turmelevat huvituksensa.
"Näin katseltuna esiintyy Kaarlo Bergbomin elämäntyö oikeassa valossaan. Me ymmärrämme miksi hän niin hartaasti tahtoi pitää näyttämönsä kansallisena, ihanteellisena ja puhtaana — se oli hänen runoilijahenkensä lapsi; me ymmärrämme että hän on saavuttanut elämänsä päämäärän, totta kyllä — niinkuin jo on sanottu — nerollisella kyvyllään ja uupumattomalla työllään, mutta eritoten myöskin unohtamalla itsensä, uhraamalla elämänsä kansalleen.
"Suomalaisen näyttämön luojana Kaarlo Bergbom nuorimpana ja viimeisenä liittyy niiden henkisten sankarihaamujen riviin, jotka meillä ovat laskeneet perustukset kansalliselle sivistykselle. Kuitenkin on hän, jolle julkinen esiintyminen oli sula kauhistus, vähemmän kuin kenkään muu ajanut takaa suurmiehen nimeä ja mainetta, eikä tosiaan hänen muistonsa kuolemankaan jälkeen kaipaa sitä ollaksensa eheimpiä, kauneimpia ja innostavimpia mitä suomalainen mies on jättänyt kansalleen.
"Vähän neljättä kuukautta sitten me seisoimme tällä samalla vihityllä paikalla lausumassa jäähyväiset vainajan työtoverille ja sisarelle. Nyt veli on seurannut sisartaan. Siunattu olkoon heidän yhteinen leponsa niinkuin heidän yhteinen työnsä on siunattua ollut!"[84]
Näitä muistosanoja seurasi sinfoniakuoron esittämänä Mozartin c-molli-messusta Agnus Dei ja sen päätyttyä seppelten laskeminen. Tietenkin olivat nytkin teatterin johtokunnan ja näyttelijäkunnan ensimäiset. Edellistä laskiessa O. E. Tudeer lausui:
"Surren Suomen Kansallisteatteri seisoo isänsä haudan ääressä.
"Se hento taiteen taimi, jonka hän, sydän innosta palavana, istutti Suomen karuun maahan, on hänen väsymättömän rakkautensa vaalimana kasvanut kauniiksi puuksi, jolla on juurensa syvällä Suomen kansan maaperässä ja jonka latva juopi valoa avarain ilmojen kirkkaudesta.
"Kukkaset, jotka laskemme hänen haudallensa, lakastuvat, seppeleet hajoavat; mutta häviämättä hänen muistonsa elää kiitollisen kansan sydämissä.
"'Ja tämän maineen kirkkahan sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaalleen armaalle kuin morsiolle, äidille hän kaikki uhriks' kantoi; näin saavutti hän suuruuden.'"
Jälkimäisen laskivat Katri Rautio, Lilli Högdahl (Horsma), BenjaminLeino ja Hemmo Kallio ja oli sen nauhoissa sanat:
Päivän kirkkautena paistoitIsänmaalle, taiteen teilleSuuren sielus aarteet annoit,Herkän henkes lahjat meille.
Luettelematta muita seppeleitä mainittakoon vaan, että suomalaiset ja ruotsalaiset näyttämöt, kirjalliset ja soitannolliset piirit, suomalaiset ylioppilasosakunnat, pääkaupunki ja maaseudut, kansalaiset kaikista kerroksista olivat lukuisasti edustettuina, niinkuin luonnollista on kuin kansallisen sivistyselämän merkkimiestä on kunnioittaminen.
Leposijalleen, sisarensa vieressä, Kaarlo Bergbom laskettiin, ja hauta luotiin umpeen Ylioppilaskunnan laulajain laulaessa.
Lokakuun 2 p. 1907, Kaarlo Bergbomin syntymäpäivänä, paljastettiin juhlallisesti sisarusten yhteinen hautapatsas. Se on koristettu Emil Wikströmin muovailemalla ja valamalla pronssisella korkokuvalla, johon on kuvattuna vainajien kasvojenpiirteet. Hautapatsas on mustaa graniittia, ja on siinä kirjoitus:Kaarlo ja Emilie Bergbom. Jalustalla luetaan:Kansallisen näyttämön luojille kiitollisilta kansalaisilta.[85]
Jälkilause.
Kun keväällä 1905 minua kehotettiin kirjoittamaan Suomalaisen teatterin historia — Antti Jalava se oli, joka vastustamattomalla päättäväisyydellään väitti sen olevan minun velvollisuuteni! — en lainkaan kohta ollut valmis myöntymään. Epäilin näet olisiko minussa enää työn suorittajaa. Mutta koska samalla oivalsin, miten tärkeätä oli että jokumukana ollutsiihen ryhtyisi, sekä että historian mahdollisuus oli lähteiden laadussa ja runsaudessa, aloin niitä tiedustella ja myöskin miettiä kuinka tehtävä olisi suunniteltava. Eräänä päivänä kysyin silloin Kaarlo Bergbomilta, voisiko hän, joka tunsi kaiken näyttämötaidetta käsittelevän kirjallisuuden, mainita jonkun teatterihistoriallisen teoksen, joka suunnitelmaltaan sopisi esikuvaksi suomalaisesta näyttämöstä kirjoitettaessa. Ei, sitä hän ei voinut, mutta hyvin naivisti hän lisäsi: "Kerro ensiksi kuinka teatteri perustettiin ja sitte kuinka sen jälkeen kävi." — "Aivan oikein", minä myönsin, "siinähän se tehtävä on!" — Jälestä päin Bergbom kuuluu omaisilleen sanoneen, että hän toivoi historian ilmestyvän vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Noudattaen Kaarlon viittausta olen edellisessä kertonut teatterin synnyn ja vaiheet sekä sen ohella hänen ja hänen sisarensa, taidelaitoksen luojain ja johtajain, elämän heidän kuolemaansa saakka — kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti ja tapahtumain mukaisesti. Tehtäväni on niin muodoin oikeastaan suoritettu, mutta en sentään vielä raski ainettani jättää. On näet yhtä ja toista lisättävää, joko semmoista joka ei itsestään ole kertomuksen puitteisiin pujottautunut taikka joka päätelmäntapaisena välttämättömästi on jälestäpäin lausuttava. Sillä mitä alempana luetaan, en siis pyydä korjata mitä teoksessani on heikkoa ja puutteellista, vaan saada sanotuksi mitä alun pitäen olen katsonut asiaan kuuluvaksi, vaikka en ole ennen sille tilaa löytänyt.
Suomalaisen teatterin tarkotus ja taiteellinen päämäärä oli koko Bergbomin aikana luonnollisista syistä toinen kuin suurten kultuurimaitten teatterien. Mikäli nämä jälkimäiset todella harrastavat taiteellista edistystä, uuden luomista, on niiden päämääränä yleensä kehittää näyttämötaidetta suuntaan taikka toiseen, ja onnistuessaan ne tulevat, niinkuin esim. Meiningiläisten teatteri 1870- ja 1880-luvuilla, muitten teatterien esikuviksi. Suomalaisen teatterin päämäärä ei voinut olla niin vaativainen, niin uhkarohkea. Sen tarkotuksena oli näyttämötaiteelle laskea mahdollisimman vahva perustus kansan keskellä, jolle tämä taide oli ollut aivan outo, ja siitä johtui että päteviksi tunnettujen taiteellisten traditionien luominen oli sille tärkeämpi kuin uuden, ennen kuulumattoman tavotteleminen. Jos sen onnistuisi taiteellisesti kohota yhtä korkealle kuin ei kaikkein parhaimmat vaan kumminkin hyvät teatterit vanhoissa sivistysmaissa, niin olisi tulos jo erinomaisen tyydyttäväksi katsottava, sillä silloin olisi perustus laskettu tulevaisuuden työlle; toivoa sille jonkinlaista johtavaa, esikuvallista merkitystä itse näyttämötaiteen kehityksessä, olisi ollut julkeaa. Tämä huomautus — joka ei suinkaan sisällä sitä ajatusta, että pienen, syrjäisen maan teatterille olisi mahdotonta myötäisten olojen vallitessa asettaa päämääränsä korkeammallekin ja taiteellisesti voittaa suurtenkin maitten näyttämöt — on, miten itsestään ymmärrettävältä asia tuntuneekaan, ollut tässä julkilausuttava sentähden, että mainittu päämäärän rajotus osottaa oikean kannan, miltä sekä Bergbomin työ että sen historia on arvosteltava.
Katsokaamme ensin missä määrin Bergbom saavutti tarkotuksensa.
Mitä niin sanoakseni aineellisiin tuloksiin tulee, olivat ne lopulta odottamattoman täydelliset, tulevaisuutta turvaavat. Saatuansa itse koko varsinaisen toimikautensa tyytyä mitä vaatimattomimpaan näyttämöön ja työskennellä mitä ahtaimmissa, vastuksellisimmissa oloissa, Bergbom kuitenkin ennen poismenoaan näki taidelaitoksensa kotiutuneena Kansallisteatterin uljaaseen taloon ja siinä jatkavan toimintaa verraten vakaantuneessa taloudellisessa asemassa. Kun sen lisäksi ottaa huomioon, miten pääkaupungin suomalainen yleisö oli kasvanut monin kerroin lukuisammaksi kuin parikymmentä vuotta ennen, niin saattaa sanoa, että teatterin toimeentulon ehtoihin nähden tuskin enempää olisi ollut toivottavissakaan. Vähemmän täydelliset olivat taiteelliset tulokset, mutta siinäkin kohden Bergbom on jättänyt jälkiä, periaatteita, traditioneja, joiden noudattamisesta teatterin kansallinen merkitys ja taiteellinen tulevaisuus riippuvat — niin, mihin suuntaan näyttämötaide muuten pyrkineekään kehittymään. Ne Suomalaisen teatterin ansiopuolet, jotka tässä ovat lukuunotettavat ja joita se toivottavasti aina on koettava hyvinä traditioneina voimassapitää, esiintyvät toiselta puolen ohjelmiston, toiselta puolen myöskin itse taiteellisen työn laadussa.
Parhaiten Bergbomin onnistui hengellään leimata teatterinohjelmisto. Ensiksi on huomattava, että se oli mahdollisimmankansallinen, toisin sanoen johtaja otti näyttämöllään esitettäväksi kaikki, mitä kelvollista hän vanhemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tapasi, sekä avasi samalla, edistääkseen alkuperäistä tuotantoa draaman alalla, mitä auliimmin teatterinsa vasta-alkajainkin tuotteille — ja mitä parhainta kansallista näyteltiin, hän myöskin pyysi tehdä pysyväksi osaksi ohjelmistoa. Tämä ohjelmiston kansallisuus oli Bergbomille yhtä paljon sydämen kuin järjen asia. Hänen vakaumuksensa oli, että teatterin arvo ja tulevaisuuskin olivat siinä, sillä ainoastaan sillä taiteella, joka seisoo kansallisella pohjalla, on merkitystä. Toiseksi on mainittava, että ohjelmisto, satunnaisia poikkeuksia huomioonottamatta, aina olikirjallisesti arvokas, se on johtaja piti yhä silmällä näytelmäin kirjallista ja runollista arvoa, ja niin tehden hän otti kappaleita kaikkien sivistyskansojen sekä vanhemmasta että uudemmasta kirjallisuudesta. Kuinka tärkeä tämä ohjelmiston ansiopuoli on ollut sekä teatteriväelle että yleisölle, kuinka se on rikastuttanut, kasvattanut ja kohottanut niin toisen kuin toisenkin tunne- ja aate-elämää sekä taideaistia, lienee tarpeeton sanoa. Ajateltakoon vain että Shakespeare, Calderon, Molière, Schiller, Goethe, Ibsen ja Björnstjerne Björnson, muita mainitsematta, olisivat jääneet näyttömöllemme vieraiksi, kuinka paljon vähemmäksi olisikaan sen sivistyshistoriallinen ja taiteellinen merkitys arvosteltava. Tällä puolella ohjelmistoaan Bergbom kohotti teatterinsa etevien ulkomaalaisten tasalle, varjellen sitä alentumasta yleisön alhaisia viettejä hivelevien huvitusnäyttämöjen luokkaan. — Liikaa olisi sentään sanoa, että Bergbom ohjelmistollaan olisi tyydyttänyt kaikkien vaatimuksia. Varsinkin sen jälkeen kun realistinen draama oli laannut yleisöä viehättämästä ja sijaan oli ilmaantunut hapuilevia harrastuksia symbolistiseen, uusromanttiseen ja ties mihinkä suuntaan, kuului tavan takaa väitteitä, että paljon huomattavia uusia näytelmiä jäi esittämättä. Jos Bergbom, joka koko sydämellään oli omakseen tehnyt mitä parhainta klassillinen, romanttinen ja uusin realistinen draamarunous on tuottanut, ei enää olisi jaksanut perehtyä viimeisiin virtauksiin niinkuin ne nuoret, jotka vasta näiden aikana olivat silmänsä avanneet, niin se olisi ollut täysin käsitettävissä, mutta niin oli tuskin laita. Viimeiseen saakka hän seurasi kaikkea uutta mitä draaman alalla ilmestyi, mutta hän oli liian kokenut pitämään kaikkea n.s. uutta uutena ja vielä vähemmän ihailemaan sitä tulevaisuuden runoutena, jonka edestä hyvänkin vanhan tuli väistyä. Varsinkin on mieleen pantava, että hän, joka koko elämänsä oli pyytänyt lähentää taidetta kansaan, ei saattanut olla erittäin myötätuntoinen taidetta kohtaan, jonka viljelijät itsetietoisesti eristäytyivät kansasta. Naturalistit eivät niin tehneet, sillä ottivathan he mielellään aiheensa alhaisista yhteiskunnanpiireistä; toisin oli heidän seuraajiensa laita. Halveksien yleissivistyksellisiä harrastuksia pitivät he "minäänsä", yksilöllistä sieluja aistielämäänsä, taiteensa syvimpänä alkulähteenä ja muodollista loistavuutta päämääränään — he tahtoivat näet ennen kaikkea tuottaa nautintoa esteettisille herkkusuille, jotka samoin kuin he itse katsovat kunniakseen pysyä loitolla suuresta yleisöstä. Miten tämän lieneekään, varma on että Bergbomin vakaantunut taideaisti ja luontainen hienotunteisuus tekivät, että hän — ainakin mikäli minä keskusteluista hänen kanssaan luulen tietäväni — tahallisesti oli näyttämöllään esittämättä semmoisia uutuuksia kuin Strindbergin Isä ja Neiti Julia, Maeterlinckin Monna Vanna, Wilden Salome, mainitakseni vain kuuluisimpia kieltämättä nerokkaitten kirjailijain tuotteita. Bergbomista kansallinen teatterimme ei ole olemassa harvalukuisia kirjallisia herkuttelijoita varten (jotka lukemallakin voivat tyydyttää mielitekonsa), vaan tulee sen puhua laajemmille piireille, kansalle. Ja tälle yleisölle on taatusti kelvollista annettava, sitä enemmän kuin se näytti yhä uudestaan, kuinka vaikeata oli uusimmasta kirjallisuudesta löytää semmoista, joka oli sille otollista; hyvin säännöllisesti voitiin uutta kappaletta, jonka harjottamiseen kuitenkin oli paljon työtä uhrattu, näytellä vain kahtena tai kolmena iltana, jota vastoin kotimaisella ja klassillisella ohjelmistolla oli varma, moneksi illaksi riittävä yleisönsä. Tiedän hyvin, että Bergbom mielellään olisi ottanut yhtä ja toista eriskummaisintakin uutta — niinkuin esim. Maeterlinckin Sokeat (Les Aveugles) — jos hän olisi katsonut oikeaksi esittää kaikki, mikä saattoi viehättää häntä itseään. Nämä asianhaarat, puhumatta siitä ettei tuhatpäinen katsomo koskaan ole täydelleen tyydytettävissä, ovat huomioonotettavat Bergbomin ohjelmistoa arvosteltaessa.
Tulemme sittetaiteelliseen työhön, jossa arvostelijain väitteistä päättäen tuskin on huomattavissa minkäänlaisia traditioneja, jotka ansaitsisivat säilyttämistä. Jopa on muutamissa piireissä tullut, niin sanoakseni, uskonkappaleeksi, että siinä teatterissa, jonka sijaan uusi "taiteellinen" olisi perustettava, komeat puvut ja koristukset sekä mahtipontinen, ontto deklamoiminen ja sovinnainen näyttelemistapa asetetaan taiteellisen, syvälle tunkevan, sielukkaan ihmis- ja elämäntulkinnan edelle. Tietenkään ei ole tahdottu tästä suorastaan syyttää Bergbomia, mutta luonnollisesti lankeaa se kuitenkin pääasiassa hänen syykseen, jos hän ei olisi kyennyt teatterin taiteelliseen työhön jättämään noudattamisen arvoisia traditioneja taikka jos hänen vaikutuksensa on ollut niin pintapuolista, että sen jäljet voisivat muutamassa vuodessa kadota näkymättömiin.
Myönnettäköön, että lausunta ja kielenkäyttö ylipäätään näyttämöllämme aina on ollut puutteellista ja varsinkin epätasaista. Myönnettäköön myöskin mitä jokainen tietää, että Bergbom, kuinka etevä teatterin johtaja hän olikaan, ei voinut asian parantamiseksi tehdä mitä hän tietysti olisi tehnyt, jos hän olisi ollut täydellisemmin perehtynyt suomenkieleen. Mutta jos niinkin, on sangen epäiltävää, olisiko sittenkään tyydyttäviin tuloksiin päästy aikana, jolloin useimmat teatterin jäsenet eivät ole omistaneet edes täydellistä koulusivistystä ja jolloin suomenkieli sivistyneitten seurustelukielenä on siksi vähän vakaantunut, että ylioppilaammekin vielä tänä päivänä halusta keskenään puhuvat kukin omaa murrettaan (Virittäjä). Varmaa on etteivät ne kielimestarit, joilta teatteri eri aikoina apua toivoi, saaneet parannusta aikaan. Siinä on siis tulevaisuuden suoritettavaksi jäänyt mitä tärkein tehtävä, joskin tunnustettava on, että Bergbominkin aikana on ollut näyttelijöitä, jotka ovat osanneet niin puhua ja lausua, että on voitu iloita kauniin kielemme helkynnästä ja että sanat ovat sydämeen tunkeneet. Tästä huolimatta on totta, että johtaja ei osannut valvoa oikeakielisyyttä eikä antaa täsmällisiä ohjeita suomenkielen oikeassa lausunnassa; mutta jos sanotaan, että hän suosi sovinnaisen pateettista deklamoimista, niin se on tietämättömyyttä tai panettelua. Kuinka tarkka Bergbomin korva ja taideaisti draamalliseen lausuntaan nähden oli, todistaa yksistään hänen arvostelunsa Goethe-näytännöistä Weimarissa 1899 (ks siv. 122), jossa hän muun muassa hienosti huomauttaa, että "saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä." Että sittenkin kokeneimpienkin näyttelijäimme joukossa on semmoisia, joihin katsoen ylempänä mainittu ankara moite on jotenkin oikeutettu, johtuu ilmeisesti siitä, että he eivät aina ole pystyneet johtajan neuvoja noudattamaan taikka ovat niitä ylenkatsoneet. Mutta miten tämän kaiken lieneekään, on kuitenkin kieltämätöntä, että milloin teatteri on suuret voittonsa saavuttanut, on se tapahtunut taiteen avulla, siten että esitys ainakin pääkohdiltaan on ollut tositaiteellista. Sentähden en epäilekään mainita perusjohteina, joita Bergbom ensi kädessä koetti tehdä vallitsevaksi teatterin taiteellisessa työssä,totuuden etsintääjataiteen kunnioitusta. Totuutta oli harrastettava roolin psykologisessa tutkimisessa ja niinikään sen esittämisessä, ja samassa oli taiteen kunnioituskin ilmi tuleva, siten näet ettei sovinnaiselle, ulkonaiselle oikeutta myönnetty totuuden rinnalla. Kerran hän lausui: "Niinkuin Jumalalle on taiteellekin ainoastaan totuus kelvollinen." Bergbomin pääpyrintöjä kappalten harjottamisessa oli aina oikaista ja syventää näyttelijöissä heidän tehtäviensä ymmärtämystä, ja mitä näyttelemiseen tulee, hän ei vetäytynyt itse osottamasta mikä liikunto, mikä äänensävy kulloinkin oli paikallaan, ja se, joka hartaasti noudatti hänen ohjeitaan, ei sitä katunut, sillä toisessa kuin toisessakin suhteessa johtaja harvoin jos koskaan erehtyi.[86] — Paitse näyttelemisessä oli totuuden ja taiteen kunnioitus johtavana perusohjeena kappalten näyttämöllepanossa, ja esiintyi se, lähemmin merkiten,runoilijan kunnioittamisenasekähistoriallisen värinja yleensäoikean tyylin tavottelemisena, oliko sitte kappale vanhempi tai uudempi. Tähän kaikkeen nähden Bergbom seisoi kannalla, jota nykyään siellä täällä ehkä pidetään vanhentuneena. Viime aikoina on nimittäin näyttämöllisessä taiteessa ilmestynyt suunta, joka väittää teatterin johtajalla olevan oikeutta asettaessaan kenen näytelmää tahansa näyttämölle menetellä niin, että itse näyttämöllepano muodostuuhänen(johtajan) hengen leimaamaksi taideteokseksi. Mutta tällä suunnalla ei voi olla sanottavaa tulevaisuutta, sillä se myöntää mielivallalle tilaa semmoisessa, joka luonnollisesti ja järkiperäisesti ei voi olla mistään muusta riippuva kuin näyteltävästä runoteoksesta — sen tekijästä ja sen sisällyksestä. Pitäisihän nerokkaimmallekin teatterinjohtajalle se kunnia riittää, että hän osaa mestarillisesti näyttämöllään esittää suurten runoilijain näytelmät heidän henkensä ja aikansa mukaan. Ainakin pidän varmana, että Kaarlo Bergbom katsoi sitä mitä suurimmaksi tunnustukseksi hänen johtajataidolleen, kun hänen näyttämöään kiitettiin siitä, että hän osasi antaa Shakespearen, Molièren, Ibsenin ja muidenkin näytelmäin esitykselle kunkin oman erityisen leimansa ja tyylinsä. Lyhyesti, näyttämöllepanoonkin nähden Bergbomin perusjohteet ovat voimassa pidettävät, mikä tietenkään ei estä että eri aikoina voidaan olla enemmän tai vähemmän todellisuutta tavottelevia historiallista ja tyylillistä pukua ja ympäristöä näytelmän toiminnalle luotaessa. Oikeista perusjohteista on kuitenkin kiinni pidettävä, sentähden että siinä on draaman vaikuttavaisuus, joka luonnollisesti on oleva näyttämöllisen esityksen ainoa johtotähti.
Vaikka täten olen koettanut määritellä Bergbomin taiteellisen työn perusjohteet, tahdon samalla erityisesti painostaa, että hän ei lainkaan ollut mikään kuivien opinkappalten tyrkyttäjä taiteessaan. Vapaa luonto ja todellisuus sekä niiden mukainen etevä taide (jota hän ulkomailla oli nähnyt) olivat hänen ohjeenaan, sillä joskin hän oli kasvanut aikana, jolloin romanttisen koulun traditionit vielä olivat voimassa, oli hän itse ei ainoastaan perustunnelmaltaan vaan myöskin elämän- ja taiteenkäsitykseltään uudenaikaisen realistinen.[87] Tämä selittää, miksi hän jo nuoruudessaan niin ehdottomasti ihaili Aleksis Kiveä ja miksi hän alusta alkaen johti teatteriaan samaan suuntaan. Että niin oli laita, siitä ei puutu todistuksia. Nti Betty Elfvingin painamattomista muistoonpanoista otan seuraavat sanat kansallisen näyttämön ensimäisestä Turussa käynnistä: "Se, joka erittäin herätti yleisön huomiota, oli esiintyjien tapa liikkua näyttämöllä. Ruotsalainen näyttelijä oli kaikissa liikkeissään maltillinen (afmätt) ja juhlallinen. Hän noudatti tarkoin perinnäistä näyttämömenettelyä. Suomalaiset sitä vastoin liikkuivat niinkuin omassa kodissaan. Tämä uusi ällistytti katsojia ja sai monen miettimään mikä tässä oli oikeampi. Kaikista oli näytteleminen kuitenkin odottamattoman hyvää, vaikka moni valitti ettei hän ymmärtänyt sanaakaan." Aivan samalla tavoin V. Vaseniuskin (Valvoja 1881) arvostelee teatterin näyttelemis- ja erittäin myöskin lausumistapaa. Edelleen on edellisessä nähty kahden suomalaisen näyttämötaiteilijan, Vilhon ja Bruno Holmin, puhuessaan Tukholman teattereista ilmaisevan samaa taiteenkäsitystä, ja vihdoin se usein esiintyy Bergbom-sisarusten kirjeissä. Näin saattaa sanoa historiallisesti todistetuksi, että suomalainen näyttämötaide ensi ajoiltaan saakka on tavotellut todellisuutta, ollut tarkotusperiltään nykyajan hengen läpitunkema eikä suinkaan minkään vanhemman sovinnaisen taiteen orja.
Lopuksi on Bergbomin ajan traditioneihin luettava kaksi yleisempää seikkaa. Toinen on se, että hän aina katsoi kansallisen näyttämön velvollisuudeksi ollakulttuurielämäämme edustava laitos. Sentähden hän ei koskaan tahallisesti laiminlyönyt viettää kansallisia merkkipäiviä eikä myöskään yleissivistyksellisiä, mikäli ne, niinkuin etupäässä suurten runoilijain muistopäivät, kuuluivat teatterin alaan. Suomalaisen teatterin kunniaksi onkin luettava, että se on usein antanut ainoan todistuksen siitä, että meilläkin osataan kunnioittaa merkkimiehiä, joiden muistoa vanhoissa kultuurimaissa kalliina pidetään. — Toinen seikka on vieläkin yleisempää laatua, nimittäin se opetus, jonka Kaarlo Bergbom esimerkillään teatteriväelleen antoi, että taiteelle on koko sydämellään antauduttava, ettäuhrautuva työ on kaiken tositaiteen edellytys.
Näin Bergbom pääasiassa saavutti tarkotuksensa. Hän loi meille kansallisen näyttämön, niin vahvasti perustetun ja niin taiteellisesti kehitetyn kuin yhdelle miehelle ja yhtenä polvikautena oli mahdollista — pyytää enemmän, pyytää että hän olisi tyydyttänyt aikalaistensa kaikki vaatimukset, puhumatta myöhemmistä, olisi mieletöntä. Silti ei ole sanottu, että hän itse olisi ollut tyytyväinen. Tietenkin hän monessa kohden toivoi enempääkin, sillä tällaisissa sivistysharrastuksissa ei päämäärää koskaan täysin saavuteta — se näet etenee samassa määrässä kuin sitä lähestytään; mutta siitä huolimatta jälkimaailma ei voi olla tunnustamatta hänen suurtyötään laadultaan verrattomaksi.
Tähän sopii liitettäväksi eräs Betty Elfvingin muistiinpano. —
"Suomalaisen teatterin ensi aikoina Bergbom joskus valitti, että kaikki siinä oli niin uutta ja nuorta. 'On niin vaikeaa', hän sanoi, 'kun ei meillä ole mitään traditioneja. Ei ole mitään, mihin voisi nojata.' Monta vuotta myöhemmin, kun riitaisten mielipiteitten taistelu häiritsi näyttämön työtä, ja ulkoapäinkin tulevat vastustukset kävivät yhä uhkaavammiksi, Kaarlo eräänä päivänä oli ollut hyvin masentunut. Kaikki minkä edestä hän oli elänyt ja uhrautunut näytti hänestä olevan häviöön joutumaisillaan ja tyhjää.
"Silloin minä lausuin: 'Älä huoli siitä. Tuskin lepäät haudassasi, ennen kun kaikki ystäväsi ja vastustajasi ratkaisevat taistelujansa viittaamalla siihen kuinka olot olivat Kaarlo ja Emilie Bergbomin aikana. Siinä ovat traditioni!'
— "'Kuuletkos, mitä Betty sanoo?' Emilie iloisesti huudahti, ja katsoen minuun hän lisäsi: 'Uskotko todella että niin käy?'
— "'Uskon, ihan varmaan. Muistakaa Kustaa Vaasaa. Kuinka pahoin kohtelivatkaan häntä hänen aikalaisensa, mutta hän sanoi: Kun makaan haudassani, niin te mielellänne kaivaisitte minut jälleen ylös — ja hänen sanansa toteutuivat. Niin on tapahtuva teihinkin nähden.'
"Kaarlo ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen silmissään loisti ilon hohde: ehkä hänen elämänsä ei kuitenkaan ollut turhaan mennyt."
Kirjani ainehiston jako ilmaisee käsitykseni olevan, että Bergbom jo 1890-luvun alkupuolella harrastuksensa taiteelliseen puoleen nähden pääsi niin kauvas kuin hänelle mahdollista oli. Vaikka hänen toimintansa viimeiselläkin jaksolla monta kaunista taiteellista tekoa suoritettiin, niin olisi tuskin ainoakaan niistä ollut mahdoton ennemminkään. Toisin sanoen loppuajallaan Bergbom pääasiassa vaan vakaannutti näyttämönsä perustuksia. Mutta jos niinkin, jos hän ei jaksanutkaan vuosi vuodelta kohottaa taidelaitostaan — minkä asian muutoin hyvin ymmärtää kun ottaa huomioon, että taiteilija- ja runoilijakyvyt, joista hän oli riippuvainen, eivät myöskään enää osottaneet samanlaista nousua kuin ennen — niin oli kuitenkin erinomaisen tärkeää teatterille, että Bergbom sisarensa kanssa viimeiseen saakka pysyi sen johdossa. Suurten personallisuuksien vaikutus ja merkitys on nimittäin niin mahtava, että saattaa pitää kerrassaan epäiltävänä, olisiko ilman heitä, ilman että juuri he vielä johtivat teatteria, se voimakas innostus syttynyt, jota on kiittäminen Kansallisteatterin rakennusyrityksen onnellisesta suorittamisesta. Ne kansalaiset, jotka seisoivat suuren tehtävän takana — niin yksityiset kuin, omituisesta sattumuksesta, useimmat hallituksenkin jäsenet — olivat tuota samaa polvea, joka alusta alkaen oli seurannut ja tukenut Bergbomin ja hänen sisarensa työtä, ja niiden tunteessa suli uuden teatteritalon rakentamisen kansallinen merkitys yhteen suomalaisen näyttämön vanhojen luojain ja johtajain elämänharrastuksen kruunauksen kanssa. Vaikkei sitä suorastaan sanottukaan, niin tunnettiin kuitenkin, että nyt jos koskaan se on tapahtuva, niin että he, jotka olivat elämänsä teatterille uhranneet, ennen eroamistaan saisivat nähdä kansallisen taidelinnan valmiina! Näin on ymmärrettävää ja kieltämätöntä, että ylempänä mainittu Bergbomin työn aineellistenkin tulosten lopullinen täydellisyys liiottelematta on hänen ja hänen avustajansa ansioksi luettava.
Tahdon nyt lyhyesti lausua mitä tarkotan sillä, että tämä Bergbomin työn historiakin on arvosteltava samalta — rajotetun päämäärän — kannalta kuin hänen teatterinsa. — Jos tehtävää olisi siten käsitetty, että ainoastaan semmoinen on lukuunotettava, jolla on merkitystä yleisessä teatterihistoriassa, niin Suomalaisen teatterin historian kirjoittamista tuskin olisi ajateltukaan. Eihän Bergbomin koko elämäntyö, tarkoin punniten, ole tuottanut yleiseen teatterihistoriaan muuta lisää kuin sen tiedon, että, kiitos hänen neronsa ja tarmonsa, Suomessakin on perustettu kansallinen teatteri, jossa ei ainoastaan kotimaisia vaan myöskin suurten sivistysmaiden vanhemman ja uudemman draamallisen runouden tuotteita esitetään kielellä, jota ennen ei oltu miltään näyttämöltä kuultu, taikka toisin sanoen, että hän kotiuduttamalla näyttämötaiteen syrjäiseen maahamme, on tähän sivistyselämän alaan katsoen laajentanut kultuurimaailmaa. Itsessään tämä tieto, miten onkaan lyhyesti sanottavissa, on kyllä painava ja merkityksellinen, mutta kuitenkaan sen todistamiseksi ei olisi tarvittu seikkaperäistä kertomusta teatterin synnystä ja kehityksestä. Kun sittenkin "historia" on kirjoitettu, jopa niin laaja kuin tämä teos, niin on se tapahtunut sentähden että Bergbomin harrastuksen päämäärä on johtanut minuakin kirjaani suunnitellessa. Olen näet luullut, ettei mikään olisi omansa antamaan selvempää käsitystä Bergbom-sisarusten elämäntyön laadusta ja kansallisesta merkityksestä, ei mikään omansa herättämään vilpittömämpää kunnioitusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan kuin se, että tyystin opittaisiin tuntemaan, kuinka paljon ja kuinka alituista itsensäkieltämystä, uhrautuvaa rakkautta ja uupumatonta voimien ponnistusta teatterimme perustaminen ja tähänastinen kehitys on vaatinut, ja samalla myöskin kuinka suuriarvoinen ja laajakantoinen tekijä kansallisessa sivistyselämässämme se on ollut jo niinä vuosikymmeninä, jotka ovat sen ensimäiset. Jotta kaikki tämä tulisi näkyviin ja, niin sanoakseni, kouraan tuntuvaksi, on historia tehty niin seikkaperäiseksi ja monessa kohden muistelmantapaiseksi. Olenko yrityksessäni onnistunut, on lukijan arvosteltava. Kumminkin elän siinä toivossa, että mikäli olen kyennyt havainnollisesti kuvaamaan heidän elämäntyönsä, kyennyt lukijan sydämeen ja tahtoon tehovasti — suuri esimerkki vaikuttaa näet kumpaankin! — osottamaan mitenkä Kaarlo ja Emile Bergbom palavasti rakastivat Suomen kansaa ja sen hyväksi uhrasivat kaikkensa, sikäli olen edistänyt heidän elämäntyötään ja vahvistanut sen muistoa nykyisen ja tulevien polvien tietoisuudessa.
* * * * *
Ylipäätään on turhaa että tekijä itse osottaa teoksensa puutteita, kyllä kritiikki ne paljastaa — ja jollei paljasta, kenen vahinko? Kumminkin lienee paikallaan huomauttaa semmoisista puutteista, jotka ovat joko tahallisia taikka välttämättömiä. Näitä ovat monen näyttelijän luonnekuvan epätäydellisyys, paitse sitä ettei nuorempia yleensä ole pyydettykään tarkemmin kuvata. Syynä tähän on tietysti se että useimmat näyttelijät vielä elävät, jopa ovat täydessä työssä ja kehityksessä. Miten tämä sitoo "historioitsijan" kättä, on helppo ymmärtää, jos ajattelee, että hän ei voi, niinkuin tavallinen teatteriarvostelija, tarpeen mukaan korjata tai täydentää kuvaustaan. Muissakin kohden näyttänee varsinkin kertomukseni viimeinen jakso, että aika tapahtumineen oikeastaan on liian läheinen historiallisesti kuvattavaksi. Koska kumminkin olen katsonut velvollisuudekseni seurata Bergbom-sisarusten elämänvaiheita loppuun asti, olen kertonut teatteristakin v:een 1905, toivoen supistamalla esitystäni voivani tyydyttää objektivisuuden vaatimuksia. — Edelleen olen tahallani jättänyt kertomatta, miten Suomalainen teatteri vuosien kuluessa on saanut maaseutunäyttämöjä syntymään, sillä kieltämättä ovat ne kaikki, Aspegrenin teatterista alkaen, taimia samasta juuresta. Useimpien, jollei kaikkien, johtajat ovat pitemmän tai lyhyemmän ajan käyneet Bergbomin koulua taikka ainakin noudattaneet hänen esimerkkiään ja usein saaneet häneltä apuakin (näytelmäin suomennoksia y.m.). Sulkemalla tämän erikoisalan suunnitelmastani, olen myöskin vapautunut velvollisuudesta arvostella, onko ehkä tuossa yhä uusien teatteriseurojen syntymisessä jonkinlaista liikakasvullisuutta ilmaantunut. Kaikissa tapauksissa se todistaa, minkä eloisuuden Bergbomin toimi on herättänyt kultuurialalla, joka ennen häntä oli meillä kokonaan viljelemätön.
Kaarlo ja Emilie Bergbomin elämäkerran yhdistämisen teatterin historiaan olen perustellut sillä, että ne ovat toisistaan erottamattomat. Nyt kun olen lopussa, olen siitä entistä varmempi. Kumminkin myönnän, että heidän kuvansa näin esitettynä on tullut jossakin määrin yksipuoliseksi. Heidän toimensa teatterin ulkopuolella — totta kyllä vähemmän merkityksellinen laatuaan — on täytynyt jäädä syrjään, ja teatterissakin he ovat enimmäkseen joutuneet kulissien varjoon: on nähty mitä he ovat aikaansaaneet, ei aina heitä itseään. Vaikka en ollenkaan epäile, että he itse olisivat olleet tähän tyytyväisiä, niin tunnustan mielelläni, että kertomukseni tässä kohden on puutteellinen. Jos kysytään syytä, niin tietenkään en kiellä, että kepeämpi kynä arvattavasti olisi voinut tehtävän paremmin suorittaa, mutta toiselta puolen on siihen vaikuttanut se, että kertoja, jos hän olisi tunkenut kulissien väliin ja taakse, olisi tullut liian lähelle vielä eläviä henkilöitä. Miten lieneekään, on varmaa, että Bergbom-sisarusten päätoimialalta vielä voitaisiin poimia paljon piirteitä heidän kuvansa täydentämiseksi. Teatteriväen muistissa nämä piirteet vielä tuoreina elävät, odottaen taitavaa ja ymmärtävää kerääjää. Mikäli minä niitä tunnen, sopivat ne kuitenkin paremmin toisenlaiseen kokonaisuuteen kuin tämä teos, enkä siis muuta yritäkään kuin pikimmältään osottaa mitä näissä lisäpiirteissä tulisi ilmi.
Niistä nähtäisiin ennen kaikkea miten väsymättömiä sisarukset olivat: miten he tavan mukaan aamulla varhain, klo 8-9:ltä, eineensä syötyään, jalkaisin lähtevät kotoa teatteriin, Kaarlo pehmeä musta huopahattu päässä, palttoon kaulus pystyssä niskassa, kädet selän takana, Emilie yksinkertaisessa mustassa puvussa; miten Emilie vähän ennen klo 10 rientää virkaansa hypoteekkiyhdistykseen, päivällispöydässä yhtyäkseen veljensä kanssa, joka koko ajan on ollut teatterissa taikka, parhaimmin ollen, tehnyt virkistävän kävelyn, molemmat klo 5-6:lta jälleen palatakseen yhteiselle työmaalleen, jolta he varsinkin näytäntöpäivinä vasta puoliyön aikana pääsevät kotia ja levolle. Edelleen miten he teatterissa hääräävät, pitäen kaikkia mielessä ja silmällä, vastaten tuhansiin kysymyksiin, antaen ohjeita ja neuvoja kaikille, alkaen rengeistä ja palvelijoista, kaikenlaisista tilapäisistä avustajista, statisteista ja oppilaista varsinaisiin näyttelijöihin saakka; miten he tavasta vetäytyvät syrjään kahden kesken neuvotellakseen puvuista, koristuksista ja sensemmoisista, mutta useammin sentään askaroivat toinen toisaalla, toinen toisaalla. Miten Kaarlo miltei joka aamu- ja iltapäivä johtaessaan harjotuksia, näytelmän teksti edessään, istuu pienen pöydän ääressä rampin luona, oikealla (näyttämön puolelta määräten), miten hän ensin antaa näyttelijäin koettaa parastaan, mutta sitte äkkiä keskeyttää heidät huudolla: "Ei, ei, ei niin!" ja hypähtää seisoalleen selittämään ja osottamaan, kuinka on puhuttava ja kuinka on näyteltävä, siksi kun päättää kehotukseen: "Otetaan uudestaan siitä tai siitä!" ja niin loppumattomiin. Miten Emilie sillä välin puvustonhoitajan kanssa tarkastaa näytelmään tarvittavia pukuja ja määrää mitä muutoksia, korjauksia tai uutta kulloinkin on tehtävä, miten hän neuvoo neulojattaria, vastaanottaa, tutkii ja hyväksyy laskuja taikka myöskin puhuttelee näyttelijättäriä, jotka eivät ole mukana harjotuksessa, tiedustelee heidän olojaan, lausuu mielensä siitä tai tästä, kehottaa, kiittää, varottaa, lohduttaa, neuvoo — — — Useimmat piirteet palauttaisivat mieleen vanhan, iäksi hävinneen Arkadian, missä, kun johtokunnan kokous on pidettävä, Emilie enimmiten istuu ensimäisessä ahtaassa, käytäväntapaisessa suojassa, johon tultiin vasemmalta astuttaessa näyttämön puolelle, istuu näyttelijättärien ympäröimänä vilkkaassa juttelussa heidän kanssaan, tämä nainen, jonka henkinen ylemmyys näyttäytyy katseessa, puheessa ja koko olennossa, mutta joka silti mitä ystävällisimmin, sisarellisimmin, äidillisimmin kohtelee teatteriin tulleita kokemattomia tyttöjä, ollen heille turvana ja tukena taiteen uralla ja elämässäkin; Kaarlo taasen odottaa johtokunnan jäseniä yhtä ahtaassa, sisemmässä suojassa, jossa nähdään akkunan edessä pöytä täynnä kirjoja, kuvallisia teatteri-aikakauskirjoja, käsikirjoituksia y.m., näyttämövarastosta lainattuja tuoleja, kaikki erilaisia, vanha sohva ja seinillä noita muotokuvia, jotka kukaties kuinka monta kertaa ovat koristaneet milloin mitäkin huoneensisustaa näyttämöllä, mutta jotka läheltä katsoen ovat sietämättömiä, odottaa, kirjaa selaillen taikka mietiskellen, herttaisesti vastaten tulijan tervehdykseen. — Mutta nähtäisiin levottomampia ja dramaattisempiakin kuvia ja kohtauksia, semmoisia, joissa mielet liikahtavat ja veret kuohahtavat. Nähtäisiin miten Kaarlo ihmeellisellä tyyneydellä ja huumorilla sivuuttaa kymmenet ja sadatkin taiteilijaoikullisuuden taikka pyhän yksinkertaisuuden ilmaukset, mutta myöskin miten uppiniskaisuuden taikka raakuuden purkaukset saavat hänenkin luontonsa nousemaan, saavat hänet iskemään purevin sanoin, joita hän kohta katuu, taikka kenties useammin saavat hänet syvästi loukattuna heittäymään hetkelliseen toimettomuuteen; ja miten toiselta puolen silloin Emilie — kätkien äärettömän myötätuntonsa ja saalinsa veljeään kohtaan kunnes ovat kahden kesken — näöltään kuin päivänpaiste rientää väliin, rauhottavin, sovittavin sanoin karkottaakseen vihat ja palauttaakseen hajaantuneet yhteistyöhön. Nähtäisiin miten avuliaita he kaikille ovat, miten Emilie ei vetäydy itse valitsemasta ja etsimästä pukuja ja muita tarpeita kaikenlaisille yhdistyksille (jopa ruotsalaisillekin, jotka turhaan ovat pyytäneet apua Ruotsalaiselta teatterilta!), milloin seuranäytäntöjä tai muita huveja on kyseessä toista tai toista hyvää tarkotusta varten, ja miten Kaarlo liian usein on mieliksi näyttelijöille (ja kirjailijoille), jotka alituisessa rahantarpeessaan pyytävät hänen nimeään vekseleihinsä, ja sitte verrattomalla mielenmaltilla ja suvaitsevaisuudella kantaa ikävät seuraukset, joihin hän joutuu, kun asianomaisten lupaukset ja laskelmat ovat pettäneet — — —
Nämä viittaukset riittäkööt osottamaan, kuinka kertomukseni olisi täydennettävissä. Tuottaisivatko nämä piirteet mitään oleellista lisää sisarusten muotokuviin, semmoista näet, joka ei toisella tai toisella tavalla olisi jo edellisessä tullut ilmi, on sentään epäiltävää. Varsinkin kirjeissään ovat molemmat antaneet itsensä semmoisina kuin olivat. Ainoastaan Kaarloon nähden haluan vielä tehdä yhden huomautuksen, joka tosin ei sekään sisällä varsinaisesti uutta, mutta joka kumminkin ansainnee tulla erittäin painostetuksi. Tarkotan sitä että hänen luonteessaan resignoimiskyky vähitellen kehittyi yhdeksi pääpiirteeksi. Elämä opetti hänet tyynesti, ääneen nurkumatta luopumaan personallisista mieliteoistaan, luopumaan kaikesta itsekkäästä, kestämään loukkaukset, sanalla sanoen alistumaan kohtaloonsa, mutta koska tämä alistuminen samalla perustui ihmiselämän laadun ymmärtämiseen, välttämättömyyden lain tunnustamiseen, se ei hervaissut häntä, vaan päin vastoin viimeiseen saakka jännitti hänen tarmoansa, terästi hänen tahtoansa uhrautua ja tehdä työtä kansansa hyväksi. Näin hän tuli siksi mieheksi, jona hän näinä kansamme äärimmäisten koettelemusten aikoinakin meille kaikille esikuvaksi kelpaa.
Lisäyksiä ja oikaisuja.
Näin laajassa teoksessa on tietenkin monta korjattavaa kohtaa — milloin on erehdys tapahtunut, milloin jäänyt jotakin mainitsematta, joka olisi ansainnut tulla huomioonotetuksi yhtä hyvin kuin se mikä on kerrottu. Tässä seuraa muutamia korjauksia.
I, s. 11. Ylioppilasten seuranäytännöistä 1859 tavataan tietoja silloisessa Suomettaressa (n:o 17) tietoja.