»'Haa! Tässähän se onkin', kuiskaamme.
»Ihastumme. Olemme tulleet toiselle sillalle, paljon suuremmalle. Mutta ilomme osoittautuu ennenaikaiseksi. Silta on erittäin vankkatekoinen ja tiivis. Tavattoman lujia parruja, suunnattomasti hiekkaa, jykeviä kivipaasia. Ei missään pienintäkään koloa, jonne voisi räjähdysaineen asettaa, eikä meillä ole aikaa suuriin porauspuuhiin. Silta ulottuu 6—8 metrin pituisena kohisevan puron äyräältä toiselle, eikä siinä ole ainoatakaan kannatinpilaria, jonka räjähdyttämällä sen saisi luhistumaan.
»Ei. Silta on jätettävä rauhaan, mutta keksimme jotakin muuta. Päätämme lennättää joukon vaihteita ilmaan. Niiden korjaaminen vaatii aikaa, ja silloinhan tarkoituksemme on saavutettu: olemme saaneet katkaistuksi Schwaneburgin ja Marienburgin välisen rautatien ja viimemainitun valloittaessamme saamme sotasaaliiksi vetureita ja rautatievaunuja, joita vihollinen ei voi kuljettaa pois.
»Taas asetetaan tuhoa tuottavia kääryjä paikoilleen. Miehille annetaan lupa hiljalleen vetäytyä hevosten luo.
»– – – Nyt! Kaukana sillalla välähtää tulitikku samaan aikaan kuin mekin sytytämme panoksemme. Juoksemme etäämmälle. On lähes minuutti vielä aikaa.
»Sitten yht'äkkiä luminen kenttä leimahtaa tulenkarvaiseksi, ja heti senjälkeen pitkä, kaamean kumea, avaruuksia halkova jylinä vyöryy yli öisen seudun. Puunkappaleita ja soraa sataa ilmasta. Silta muurattuine partaineen on lentänyt olemattomiin.
»Taas — sama välähdys, sama ukkosta kymmenkertaa kumeampi jyrähdys.
»Riennämme katsomaan räjähdysten tuloksia, kapteeniPåhlsonsiltaa, minä vaihteita. Tehtävä on onnistunut: lukemattomat ratapölkyt ovat kappaleina, kiskojen päät kiemurtelevat käärmeinä ilmassa. Poistumme.
»Tulia syttyy ikkunoihin. Asemalla alkaa liikehtiä epämääräisiä haamuja — bolshevikeja. Tarkoituksiimme ei kuulu ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa kaukana joukoistamme enää senjälkeen, kun olemme työmme saaneet tehdyksi. Sijoitumme rekiin, kiidämme kohti Seltinghofia niin kiireesti kuin mahdollista ehtiäksemme nukahtaa edes tunnin, pari, ennenkuin päivän marssi taas alkaa.
»Kello kuuden maissa aamulla nousemme kontistunein ja puutunein jäsenin reestä kartanon pihamaalle. Riennän tekemään ilmoituksen retken tuloksista pataljoonankomentajalle, joka jo on valveilla.
»'Hyvä', sanoo hän mielissään ja tarjoaa kupillisen tulikuumaa teetä. — 'Ota siitä lämpimiksesi ja sitten nukkumaan. Lähdemme taas viimeistään klo 10'.»
Samana päivänä, 20:ntenä, 4:s komppania lähti konekivääreineen ensimmäisenä liikkeelle klo 6 ap. ja saapui linjalle Sillakt—— Kuschka klo 9 ap. Sittenkuin komppania oli varmistanut sille operatsionikäskyssä määrätyn linjan, lähetti se tiedustelijoita Marienburgia kohden ottamaan selvää tilanteesta. Ne joutuivat kuitenkin jo Intzelkalnin luona kosketuksiin punaisten kanssa, jotka lyötiin pakoon. Tiedustelijat etenivät senjälkeen Kemmeriin, jonne komppanian päävoima seurasi heti perässä. Sieltä jääkärikapteeniSvinhufvudlähetti 3:nnen joukkueen klo 2,25 ip. kiertämään Gritanin ja Bertingin kylien kautta yhtyäkseen jälleen tienristeyksessä Kragenshofin länsipuolella pääjoukkoon, joka oli lähtevä liikkeelle klo 3,30 ip.
Eräs mukana ollut kertoo päivän marssista:
»Tie muuttuu yhä mäkisemmäksi, harjanteet ja laaksopaikat vuorottelevat, joskus saattaa jo tavata pienen järvipahasenkin, jonka talvinen jääpeite sitä kattavine lumivaippoineen kimmeltää kirkkaana talviauringon niitä valaistessa. Maanpinta kohoaa silminnähtävästi itää kohden kuljettaessa. Olemme saapuneet n.k. Marienburgin metsäseudulle, missä maisemat ja pinnanmuodostus suuresti muistuttavat Suomea.
»Poikkeamme Kemmerin kartanoon. Talon vanha, ystävällinen rouva on kotosalla. — Jumalan kiitos, että viimein toki tulitte, lausuu hän tervetuliaisiksi. Mutta hän on samalla peloissaan kohtalostamme, sillä vihollisen lukumäärä on suuri, niin hän vakuuttaa. Eikä hän oikein tahdo luottaa vakuutukseemme suomalaisen soturin sitkeydestä ja kyvystä pitää puoliaan. Arvaamme hänen liioittelevan, mutta eipä tilanne silti ole aivan vaaraton. Joka tapauksessa edetään entistä varovaisemmin. Mieliala on hiukan jännittynyt. Pian on kaikesta päättäen taistelu alkava. Siihen ollaan joka hetki valmiina.»
4:s komppania saapui n. 6 km päähän Marienburgista, Kragenshofin kartanon lähistölle, klo 5 ip., jolloin aluksi syntyi kahakka komppanian tiedustelijain ja punaisten etuvartijoiden välillä. JääkärikapteeniSvinhufvudlähetti silloin tuleen 1 joukkueen 2 konekiväärin kera. Taistelu laajeni, kiihtyi. Oteltiin kartanon omistamisesta. Vastassa oli n. 150—200 vihollista.
Eräs taisteluun osaaottanut kertoo:
»Lähestymme vähitellen kartanoa, jonka tiedämme vaikeaksi valloittaa: toisella puolen on järvi, toisella laajat, syvälumiset pellot. Kuitenkin on yksi hyvä mahdollisuus lähetä kartanoa, nim. kapea harju järven rannalla. Sen suojassa on helppoa päästä lähelle.
»Alamme hiljaa illan hämyssä hiipiä harjun sivua kiväärit valmiina. Silloin kajahtaa edestämme muutama laukaus. Me syöksymme hurjaa vauhtia harjun laelle ja ryhdymme ampumaan pellon poikki kartanoa kohden juoksevia bolshevikien vartiomiehiä, joista useat jäävät liikkumattomina makaamaan.
»Yhtämittainen kiväärien ja konekiväärien rätinä alkaa. Me saamme avuksemme yhden konekiväärin, jonka tuli lakaisee kartanon pihamaata. Se tyhjenee pian, vain muutamia tummia möhkäleitä jää hangelle. Mutta kartanon kivirakennuksen ikkunoissa näkyy päitä, ja sieltä paukkuu ja rätisee. Konekiväärejä on vihollisella useita, ne laulavat alinomaa. Me kestämme sittenkin asemissamme tyyninä. Ketään meidän puoleltamme ei ole edes haavoittunut. Bolshevikien kaiken huomion ollessa kiintyneenä meihin, tekee toinen osa komppaniaamme kiertoliikkeen, joka sitten ratkaisee asian.
»Bolshevikit alkavat peräytyä saadessaan tulta kahdelta puolelta. Hevosilla ja jalkaisin heitä pakenee Pohjan Poikain kiväärien ja konekiväärien harventaessa heidän joukkoaan.
»Sitten mahtava hurraa-huuto kajahtaa harjulta, ja lumen korkealle ilmaan tuprutessa hyökkäämme kartanoon, josta viimeiseksi poispyrkivät bolshevikit otetaan vangiksi. Pihaan rynnätessämme kuuluu sieltä vielä jokunen kiväärinlaukaus ja vihellys, mutta pian kaikki on hiljaista. Kartano on meidän.»
4:s komppania sai 14 vankia ja saaliikseen 12 kuormaa ampumatarpeita, pikakiväärejä, käsigranaatteja, hevosia, valjaita, kenttäkeittiön, viljaa y.m. Punaisilta jäi kartanoon selkäreputkin, mikä osoittaa, että heillä oli ollut kiire paetessaan.
Pohjan Pojat olivat selvinneet taistelusta tappioitta, mutta yöllä onnistui erään vangin riistäytyä irti, siepata käteensä kivääri ja ampua eräs etuvartija, sotilasTuomas Flander.
JääkärikapteeniSvinhufvudsai Kragenshofissa jääkärimajuriSnellmaniltailmoituksen, että Pohjan Poikain 3:s patteri oli määrätty hänen käytettäväkseen. Se ei kuitenkaan päässyt Seltinghofia kauemmaksi, jonne täytyi lähettää 3 ryhmää suojaamaan sitä kaikkialla harhailevilta bolshevikijoukoilta. Patteri saapui vasta 22 p:nä suoraan Marienburgiin.
4:s komppania yöpyi Kragenshofiin varmistettuaan sen joka taholle. Seuraavana päivänä oli edessä ryntäys kauppalaan.
* * * * *
Marienburgin valtauksessa tulivat jääkärikapteeniHannulanjoukot suorittamaan suurimman työn.
Ne lähtivät 20 p:n aamuna liikkeelle Mackischia kohden, marssijärjestyksessä: 3:s, 2:nen ja 6:s komppania konekivääreineen sekä viimeiseksi tykistö. Mackischista poikettiin valtamaantieltä itään vievälle kapealle kujalle, sittenkuin 6:s komppania oli asettanut tienhaaraan selkäpuolen varmistukseksi 1 ryhmän 1 kevyen konekiväärin kera. Raskas patteri, 3:s, ei kuitenkaan enää voinut lumen paljouden ja kuljettavan tien kapeuden vuoksi seurata mukana. Se sai määräyksen palata Seltinghofiin ja pyrkiä jääkärikapteeniSvinhufvudinjoukkojen yhteyteen.
Talvi oli Marienburgin seuduilla paljon ankarampi kuin pohjoisessa, lunta oli niin paljon, että se huomattavasti hidasti kulkua.
JääkärikapteeniHannulanjoukot saattoivat edetä vastarintaa kohtaamatta Marienburgin eteläpuolelle aina Ummernekiin asti, jonka luona kärjessä kulkeva 3:s komppania joutui klo 1 ip. kahakkaan pienen bolshevikijoukon kanssa, ajoi sen hajalle ja sulki senjälkeen rautatien ja Marienburg—Kirkas—Neu-Annenhof maantien risteyksen, katkaisi lennätinjohdot sekä rikkoi rataa.
6:s komppania sijoittui pataljoonan esikunnan kera Kauleen, asetti kenttävartion jääkärivääpeliJanne Mursunjohdolla Annenhofin pysäkille (Amanin kohdalle) varmistamaan etelään ja toisen, ryhmän vahvuisen kenttävartion eräälle kukkulalle parin kilometrin päähän Kaulesta luoteiseen.
2:nen komppania majoittui varaväkenä Grevelin taloon, Kaulen länsipuolelle, asettaen aliupseerivartion Ottenhofista lounaiseen olevaan tienristeykseen. Patteriston esikunta ja 1:nen patteri taas jäivät Ottenhofiin. Patteriston räjähdyskomennuskunta tuhosi klo 6 ip. Luppatin ja Sillawerschin välissä olevat rautatiesillat.
Alue, johon pataljoona oli majoittunut, oli korkea ylänkö, josta oli vapaa näköala kauas pohjoiseen. M.m. Marienburgin kirkontorni näkyi Kauleen. Otetut asemat olivat kyllä erinomaiset jalkaväkihyökkäyksen takaisin lyömiseen, mutta kun Kaule on aivan aukealla paikalla ylängöllä, olisi siitä täytynyt siirtyä pois, jos vihollinen olisi suunnannut tykkitulensa sitä kohden.
JääkärikapteeniHannulamainitsee tilanteesta:
»Vaikkakin tieto meidän saapumisestamme Seltinghofiin varmaankin oli ennättänyt Marienburgiin, tuli meidän ilmestymisemme tänne, suoraan Marienburgin eteläpuolelle, punaisille aivan yllätyksenä. He varmaankin odottivat meitä nyt Seltinghofin suunnalta, varsinkin, koska 4:s komppania toimi sillä tiellä. Kaikesta kävi ilmi, että bolshevikit Marienburgissa rautatien suuntaan olivat aivan huolettomia, vähintäkään vartiota ei näet ollut Ottenhofissa meidän sinne tullessamme. Punaiset liikuskelivat näillä seuduilla aivan rauhallisina. Bolshevikien 'komissaareja' y.m.s. maantiepatrulli pidätti pataljoonan esikunnan edessä illan kuluessa useita, kun he punakokardi lakissaan kaikessa rauhassa liikuskelivat asioillaan. Saman päivän illaksi kommunistit olivat kuuluttaneet kokouksen pidettäväksi n. 2 km päässä meistä, mutta siitä ei tullut mitään.
»Edellisen päivän nopea marssi Seltinghofiin, yöllinen räjähdyttämisretki Stomerjärvelle ja odottamaton ilmestymisemme Marienburgin eteläpuolelle — kaikki tämä oli omiaan hermostuttamaan vihollista ja saattamaan sen pyörälle päästään. Edellisen yön räjähdyttämisretki oli pannut Alt-Schwaneburgissa majailevat punaiset liikehtimään. Heti Kauleen saavuttuamme Mackischiin jäänyt pieni vartiosto joutui kosketuksiin etelästä, Alt-Schwaneburgista päin tulevan vihollisen ratsupatrullin kanssa, joka karkoitettiin. Vartiosto ei senjälkeen enää joutunut kosketuksiin punaisten kanssa.»
Illan kuluessa 3:s komppania joutui radan varressa taisteluun Marienburgista päin tiedustelutarkoituksessa lähenevän junan kanssa, jossa oli veturi ja I sisäpuolelta panssaroitu avovaunu. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen juna vetäytyi takaisin. Yöllä läheni Annenhofin pysäkillä olevaa kenttävartiota punaisten panssarijuna, joka kuitenkin vain 5 laukausta ammuttuaan vetäytyi takaisin. Punaiset olivat siis jo siihen mennessä saaneet korjatuksi rautatielinjan Stomerjärven luona, mutta Luppatin kohdalla särjetty silta esti heidän panssarijunansa etenemisen siitä edelleen.
JääkärikapteeniHannulakertoo:
»EverstiKalmitse saapui iltapäivällä Ottenhofiin seurassaan jääkärimajuriEinari Weijoja jääkärikapteeniEnsio GroundstroemkenraaliWetzerinesikunnasta.
»Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että Pohjan Pojat saartaisivat Marienburgin etelästä ja panssarijunat ja virolaiset joukot tunkeutuisivat kauppalaan pohjoisesta ja luoteesta. Mutta panssarijunien eteneminen oli pysähtynyt, sillä punaiset olivat räjähdyttäneet rautatiesillat väliltä, eivätkä virolaiset joukot Marienburgin pohjoispuolella vieläkään olleet kulkeneet viertotien poikki. Korwenhof oli vihollisista vapaa, mutta Alswigiin oli keräytynyt pohjoisesta peräytyviä punaisia joukkoja.
»Oli mahdotonta jäädä paikoilleen virolaisia ja siltojen korjaamista odottelemaan. Sillä välin vihollinen ehtisi paeta Marienburgista tai myös — toinnuttuaan ensi säikähdyksestä ja saatuaan tietää joukkomme todellisen vahvuuden — järjestäytyä uudelleen ja ruveta keskittämään voimiaan sekä Marienburgista että Alt-Schwaneburgista päin ja saartaa meidät kokonaan.
»Asema, jossa 1:nen pataljoona 20 p:nä oli, oli epäilemättä uskalias. Pohjoisessa meidän edessämme olivat punaisten rintama ja heidän päätukikohtansa tällä suunnalla, Marienburg; sen ja viertotien välisellä alueella olevat vihollisvoimat vielä lisäksi; punaisten vahvuudesta ei ollut tietoakaan. Lounaassa, etelässä ja idässä ympäröi meitä bolshevikien valtakunta, ja ainoana yhdystiemme suojana länteen olivat Mackischiin jääneet yhdeksän miestä 1 kevyen konekiväärin kanssa. Muonan y.m. jälkikuljetus Valkista ei ollut enää mahdollinen, sitä varten olisi kuormille ollut annettava mukaan riittävän suuret suojamiehistöt. Pataljoonan täytyi senvuoksi turvautua hankintaan ympäristön taloista, mutta siinä koetettiin noudattaa mahdollisimman suurta kohtuullisuutta ottamalla huomioon kunkin talon varallisuussuhteet, ja kaikki omavaltaiset pakko-otot oli ankarasti kielletty.
»Paikkakuntalaisilta saimme tietää, että punaisten keskuudessa Marienburgissa oli puhjennut riitaisuuksia. Virolaiset ja venäläiset osastot kieltäytyivät taistelemasta ja vaativat peräytymistä, mutta lättiläiset vastustivat sitä, tahtoivat taistella ja uhkasivat, he kun olivat enemmistönä, riisua tyytymättömät aseista. Varmaa ainakin oli, että kuormastoa oli ruvettu kuljettamaan kauppalasta.
»Tilanne vaati siis pikaista toimintaa, ennenkuin vihollinen ehtisi livahtaa pois tai kokoutua järjestyneeseen vastarintaan. Yhdenkin vuorokauden perästä olisi saattanut olla jo liian myöhäistä. Ainoa mahdollisuus oli hyökätä ja valloittaa Marienburg. Se päätettiinkin tehdä seuraavana aamuna.
»Illalla myöhään jääkärivänrikkiOivasaapui tuoden ilmoitusta 1:sestä komppaniasta. Ymmärsin, että se oli hänen puoleltaan vain tekosyy, ja että sen takana oli halu päästä mukaan Marienburgin valloitukseen. Hän pyysikin saada jäädä ja seurata aamulla meitä tarvitsematta palata komppaniaansa. Suostuin siihen määräten hänet 2:seen komppaniaan.»
EverstiKalmantoi Ottenhofissa 20 p:nä klo 8,15 ip. operatsionikäskyssään N:o 11 joukko-osastoilleen seuraavat määräykset:
1:sen pataljoonan tuli lähteä liikkeelle seuraavana aamuna klo 4, lähettää Saulik—Paider tietä pitkin joukko katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja vallata senjälkeen kauppala.
4:nnen komppanian oli lähdettävä omaan suuntaansa liikkeelle samanaikaisesti 1:sen pataljoonan kanssa ja rynnättävä lännestä kauppalaan.
EverstiKalmlähetti virolaisille panssarijunille pyynnön, että ne ryhtyisivät tarmokkaasti etenemään tukeakseen Pohjan Poikain rykmenttiä Marienburgin valtauksessa.
Tiedot vihollisesta olivat operatsionikäskyä annettaessa: Punaisilla, jotka aikoivat seuraavana päivänä vallata takaisin Hoppenhofin aseman, oli Oppekalnissa, Neu-Laizenissa ja viimemainittua lähellä olevissa kylissä n. 4 virstan päähän Hoppenhofin asemalta 3 rykmenttiä ja useita tykkejä. Kuitenkin osa vihollisista oli jo alkanut vetäytyä lounaista kohden yli Valk—Marienburg radan. Marienburgissa laskettiin vihollisia olevan n. 3.000 miestä.
1:sen pataljoonan komppaniat ja niiden kenttävartiot lähtivät aamuyöstä liikkeelle majoituspaikoistaan ja kokoutuivat Kirkasin talon luo. Marssijärjestys määrättiin seuraavaksi: 2:nen komppania kärkikomppaniana, siitä 500 m. päässä 3:s komppania, 6:s komppania, kuormasto suojanaan 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta. 2:nen komppania sai käskyn nopeasti tunkeuduttuaan kauppalan lävitse varmistaa sen pohjoiseen. 3:nnen komppanian tuli erota Saulikin luota Paideriin vievälle tielle katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja siltä suunnalta panna toimeen 2:sen komppanian jäljessä kauppalan tarkempi tarkastus ja puhdistus vihollisesta. 6:nnen komppanian oli määrä jäädä varaväeksi ja Marienburgin valtauksen jälkeen varmistaa etelään.
3:s komppania, joka oli ensimmäisenä saapunut Kirkasiin, joutui vastoin suunnitelmia kulkemaan kärki- ja varmistuskomppaniana erään lättiläisen talonpojan opastamana. Osoittautui näet hyvin vaikeaksi ja aikaa vieväksi siirtää 2:sta komppaniaa sen edelle perin kapealla ja huonolla tiellä. Samasta syystä 1:sen patterin täytyi jäädä pataljoonan kuormaston jälkeen, marssikolonnan loppuun. 2:nen komppania oli ryhtyvä huolehtimaan marssivarmistuksesta vasta sitten, kun 3:s komppania olisi kääntynyt Paideriin vievälle tielle.
Taival oli sangen raskas. Ei ainoastaan kuormaston ja tykistön ollut vaikeaa päästä eteenpäin, vaan myöskin jalkamiesten, joiden täytyi ponnistella edelleen syvässä lumessa. Tie oli niin kapea, ettei voitu edetä ryhmärivistössä, vaan täytyi kulkea ruotujonossa, vieläpä paikoitellen jonossakin, mies miehen perässä, joten hyökkäyskolonna muodostui tavattoman pitkäksi. Jos taipaleella olisi isketty yhteen vihollisen kanssa, olisi ollut sangen vaikeaa kehittää pataljoonaa taistelujärjestykseen.
Oli alkanut lisäksi pyryttää. Viiltävä viima puhalsi takaapäin luoden umpeen jo kuljetun tien. Tuon tuostakin tykit juuttuivat kiinni tahmeaan lumeen hidastaen kulkua. Sotilaat taivalsivat syvässä lumessa saappaissa, joista veriset varpaat työntyivät esille. Mutta valituksen tai moitteen sanaa ei päässyt heidän huuliltaan. He kestivät suomalaisina kärsimyksensä ja taipaleen vaivat painautuen yhä vain eteenpäin.
Lumipyry vaihtui matkan kestäessä sumuksi. Marienburgin lähestyminen etelästä, josta tuleva tie kulkee yleensä korkealla harjanteella, olisikin ollut selkeällä säällä melkein mahdotonta, mutta nyt, kuten Koikylänkin taistelussa, ilma suosi Pohjan Poikia ja teki heidän uhkarohkean aikeensa mahdolliseksi toteuttaa.
JääkärikapteeniHannulaseuratessaan kärkikomppaniaa huomasi äkkiä, että se oli jo sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, josta sen olisi ollut poikettava kulkemaan koillista kohden. Hän ratsasti nopeasti komppanianpäällikön luo saadakseen selitystä. JääkäriluutnanttiMarttisenkäytettäväksi annettu lättiläinen opas oli ilmoittanut tietävänsä lähempänä Marienburgia olevan, kaakkoon vievälle valtamaantielle johtavan sivupolun, jota myöten 3:s komppania saattaisi suorittaa katkaisuliikkeensä. Tässä tehtiin kuitenkin erehdys, osoittautui näet, että opas tarkoitti tietä, joka erkanee vasta Pullangin lammen takaa, siis aivan liian läheltä Marienburgia, jotta katkaisuliike olisi voitu suorittaa vihollisen huomaamatta. 2:nenkin komppania oli jo tällöin sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, joten katkaisuaikeesta täytyi kokonaan luopua. 3:nnen komppanian kärki törmäsi sitäpaitsi heti senjälkeen yhteen vihollisen patrullin tai etuvartion kanssa. Kello oli 7,30 ap.
JääkäriluutnanttiSainiokirjoittaa Marienburgin lähestymisestä:
»Olemme viikkokautisesta sotajalalla olemisesta, yhtämittaisista kahakoista, marsseista, puutteellisesta unesta ja ravinnosta siksi turtuneita, etteivät mietteet kohtalostamme kykene erikoisesti aivojamme rasittamaan. Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyy ja tie lyhenee, tulvahtaa kuitenkin enemmän ja enemmän mietelmiä väsyneen ajatuksen piiriin. Onhan edessämme matkamme määränpää ja joudummehan pian taisteluun: ei kumma, jos ihmisjärjen heiluri kaikesta väsymyksestään huolimatta pyrkii nyt liikahtelemaan.
»Monet mahdolliset ja mahdottomat olettamukset tulevien tuntien tapahtumista työntyvät nyt sotilaan kylmään tajuntamaailmaan. Moni varmaan ajattelee itseään, rakastettuaan, kotiaan ja kaukaista isänmaataan, joku ystävätään, vierustoveriaan tai päällikköään. Ehkä jossakussa ilmenee hermostuneisuutta, aavistetun kuoleman kolkko tunne. Hän keskustelee vierustoverinsa kanssa hellämielisesti, arasti, tekee huomautuksiaan tulevan taistelun raskaudesta, puhelee toivomuksistaan ja omaisistaan.
»Mutta suurin osa ei ajattele niin. Hehän ovat olleet ennenkin kymmenet kerrat kuoleman edessä, ovat luulotelleet kaatuvansa, ovat jo haavoittuneetkin, mutta aina vain pysyneet hengissä. Mitä kannattaa ihmisen ajatella kuolemaa? Elämämmehän on lahja luonnolta ja toisilta ihmisiltä. Ne sen perikööt takaisinkin. Ellei luonto, niin ihmiset sitten, ei rakkaudessa, kuten sen antoivat, vaan vihassa. Viha vieköön kuolemaan, niinkuin rakkaus herättää elämään.
»Monet eivät ajattele mitään vakavaa. He eivät ole nähneet vihollisessa kunnon vastustajaa. Edelliset päivät ovat kuluneet vain pikku kahakoissa ja takaa-ajossa. Kuinka ryöväri, aatteeton anastaja, joka katsoo vain omaa etuaan, voisi olla urhoollinen? Hän saattaa kyllä olla ruumiiltaan väkevä, mutta kuoleman edessä hänen henkensä horjuu, ja silloin hän pyrkii pois kohtalonsa alta. Hänen vahvat lihaksensa eivät saa tukea hänen heikolta hengeltään, ja elämän vaisto voittaa — hän pakenee…
»Sumuinen aamu on valjennut hämyiseen valkeuteensa, harjanne on jäänyt taakse, tie mutkittelee ja painuu metsäisten kunnaitten kainaloon.
»Taas tullaan aukealle, vasemmalle viettävän viljelysalan rintaan. Oikealla ylenee sankka kuusi metsäinen maisema, ja sen edessä juoksee rautatien suora linja korkeain vallien välissä.
»Mies tulee vastaan. Hänet tutkitaan, häneltä kysellään, tiedustellaan, ja sitten hänet lasketaan edelleen kulkemaan pääjoukkoihin käsin.
»Samassa napsahtaa laukaus. Ensin yksi, toinen, kolmas, ja kohta kuuluu yhtämittainen rätinä. Kärki on saanut tulta. Joukot seisautetaan.»
Taistelu Marienburgin omistuksesta oli alkanut.
Vihollinen oli, mikäli sakeassa sumussa voitiin erottaa, asettunut asemiin kauppalan etelälaitaan, rautatienaseman edustalle ja siitä aina kaakkoon vievään tiehen saakka. Sillä oli useita konekiväärejä, m.m. aseman vesitornissa.
Rautatien ja maantien kosketuskohdassa oli matalahko, metsäinen harjanne, joka yhdessä lammen koillisen rantapenkereen kanssa tarjosi hyökkääjälle jonkin verran suojaa pohjoisesta ja idästä suuntautuvaa vihollistulta vastaan. Punaisten oikean siiven suunnalta maantie sen sijaan oli verrattain suojaton. Oikealla puolen oli heti Pullangin lampi, sen länsirannalla muutamia taloja ja laajat aukeat, joiden reunasta havumetsä alkoi.
Vihollisen avattua tulen kärkeä kohden, joka ryhtyi siihen vastailemaan, 3:s komppania levittäytyi ketjuun maantien molemmille puolille, kaksi joukkuetta jääkäriluutnanttiMarttisenjohdolla vasemmalle, yksi luutnanttiKalervonjohtamana oikealle, ja ryhtyi etenemään.
Punaisten tuli kiihtyi. Konekiväärit tatattivat, kiväärit rätisivät. Onneksi kuitenkin sumu haittasi vihollisen tähtäystä, joten kuulat ylipäänsä lensivät liian korkealta. Vastustaja ei myöskään noudattanut ampumisessa minkäänlaista järjestystä: tuli oli sinne tänne siroteltua. Kaikkein vaarallisimmaksi osoittautui vesitorniin sijoitettu konekivääri, joka ampui milloin mitäkin osaa Pohjan Poikain rintamasta. Väliin sen luodit lensivät yli harjun Pullangin lammen luo maantielle, jossa pataljoonan komentopaikka oli, ja johon myöskin everstiKalmja jääkärimajuriSnellmanseurueineen olivat asettuneet.
JääkärikapteeniHannulaantoi pian 2:selle komppanialle käskyn kehittäytyä rautatien itäpuolelle ja hyökätä vihollisen kimppuun oikealta kaartaen. Ammunta kiihtyi yhä ja levisi kauas oikealle. 2:sen komppanian oli varsin vaikeata hajautua ketjuun sotilaiden vajotessa syvälle upottavaan lumeen. Suurin ponnistuksin päästiin kuitenkin vihdoin 3:nnen komppanian tasalle. 6:s komppania jäi toistaiseksi varaväeksi ja siirtyi harjanteen juurelle maantien sivuun.
3:nnen komppanian Saulikin luona tekemä erehdys osoittautui pian seurauksiltaan vaaralliseksi: vihollinen sai sen kautta tilaisuuden uhata hyökkäävien Pohjan Poikain oikeata sivustaa. Kuormasto sai myöskin tulta rautatien itäpuolelta. 6:nnesta komppaniasta määrättiin silloin kuormaston suojajoukon lisäksi 1 ryhmä raskaan konekiväärin kera radan itäpuolelle varjelemaan hyökkääjien selkäpuolta. Kuormastolle, joka seisoi pitkässä kolonnassa suojattomalla tiellä joka puolella harhailevien vihollisparvien yhtämittaa uhatessa sitä, annettiin käsky ajaa nopeasti lammen jäälle rantaäyrään suojaan. Vasta silloin jäljessä kulkenut 1:nen patteri pääsi kuormaston ohitse, asettui asemiin komentopaikan luo ja alkoi pommittaa Marienburgin rautatienasemaa ja punaisten ketjua kauppalan etelälaidassa. Vihollisen puolella oli myös yksi tykki toiminnassa ottelun alussa, mutta sen tuli oli suunnattu kauas vasemmalle.
Heti taistelun alkaessa havaittiin oikealla hajanaisia vihollisryhmiä kuormastoineen pakenevan Marienburgista. Kaakkoon johtavan valtamaantien jäätyä katkaisematta punaiset olivat ryhtyneet viemään turvaan kuormastojaan.
Tilanne, joka muutenkin oli vakava vihollisen tehdessä joka suunnalla tavattoman sitkeää vastarintaa, kävi arveluttavaksi, kun äkkiä alkoi sataa kuulia myöskin vasemmalta, Pullangin lammen länsirannalta, jossa oleviin taloihin vihollisen konekivääri nähtävästi oli sijoittunut. Turvatakseen kuormaston, patterin ja komentopaikan vaaralliselta sivustatulelta ja saadakseen aikaan ratkaisun yhä verisemmäksi käyvässä taistelussa jääkärikapteeniHannulalähetti 1 joukkueen 6:nnesta komppaniasta jääkäriluutnanttiSainionjohdolla kaartamaan laajalti vasemmalta lammen ympäri, puhdistamaan välillä olevat talot punaisista ja hyökkäämään vihollisen oikeata siipeä vastaan saattaakseen sen pakokauhun valtaan. Joukkue riensi nopeasti täyttämään tehtäväänsä. joukkue 6:nnesta komppaniasta jäi viimeiseksi varaväeksi.
Kuulia satoi yhä kuormastoon ja komentopaikalle. Muutamia miehiä haavoittui. Pataljoonan urhea komentaja, jääkärikapteeniHannulakinhaavoittui lievästi jalkaan ja oli pakotettu hetkeksi heittämään johdon käsistään.
Tulitaistelua jatkui yhä joka puolella. Luotituisku harveni väliin hiukan sitten taas yltyäkseen entistä tuimemmaksi. Rätinä ja pauke oli huumaavaa. Väliin kajahti sen keskeltä viiltävä huuto: — Sanitääri! Yhä useampia Pohjan Poikia kaatui, m.m. 3:nnen komppanian uljas ja neuvokas päällikkö, jääkäriluutnanttiMarttinen. Mutta jäljelle jääneiden joukko ei horjunut, ei vetäytynyt takaisin. LuutnanttiKalervootti käsiinsä 3:nnen komppanian johdon. Kuolemaa halveksien, kostonhalun kiihoittamina Pohjan Pojat ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Ratkaisun täytyi nyt tulla. Mutta punaisten lättiläisten ketju kesti yhä vankkumatta suurista tappioistaan huolimatta. Taisteltiin äärimmäisellä kiivaudella ja molemminpuolisella uljuudella elämästä ja kuolemasta.
EverstiKalmja jälleen tulilinjoille saapunut jääkärikapteeniHannulakulkivat keskellä kuulasadetta rohkaisten sotilaiden mieltä ja kehoittaen heitä kestämään. Minne he ilmestyivät, siellä miesten kasvot kirkastuivat. Heidän rauhallisuutensa ja varmuutensa valoivat väsyneihin mieliin uutta uskoa ja tarmoa.
Tilanne oli kuitenkin edelleen kriitillinen. 2:sen komppanian kaartoliike oikealle ei ollut tarpeeksi laaja. Komppania sai tulta sekä edestä että oikealta sivustaltaan. Se menetti tällöin m.m. jääkärivänrikkiOivonja vääpeliNikin, jotka kaatuivat paikoilleen johtaessaan kuolemaa halveksien miehiään taisteluun.
Näin ollen saattoi suotuisan ratkaisun tuoda vain jääkäriluutnanttiSainionkiertoliike, jonka tulosta odotettiin jännittynein mielin. Joukkueen onnistuikin sumussa päästä vihollisen huomaamatta sen oikealle sivustalle ja selkäpuolelle, josta se sitten avasi aivan läheltä kiivaan tulen. Punaiset syöksyivät täydellisesti yllätettyinä hillittömään pakoon. 3:skin komppania pääsi silloin etenemään, ja hurraten Pohjan Pojat hyökkäsivät vasemmalla siivellä rautatienasemaa vastaan. Hurja kamppailu syntyi. Vihollinen menetti m.m. 4 konekivääriä, joista Pohjan Pojat valtasivat yhden suoranaisessa käsikähmässä käyttäen vain puukkoa ja pistintä. Rautatienasema vallattiin ja suurin osa pakoon pyrkiviä vihollisia tuhottiin.
Tilanne, joka oikealla siivellä oli hetkeä aikaisemmin ollut varsin uhkaava, selvisi sielläkin pakokauhun levitessä punaisten keskuuteen. 2:nen komppania syöksyi rynnäkköön ja ryhtyi ajamaan takaa pakenevaa vihollista, joka suuntasi kulkunsa osaksi Marienburginjärven jään ylitse, osaksi pitkin teitä kärsien varsin suurta mieshukkaa. Taistelu päättyi klo 10 tienoissa ap.
EverstiKalmmainitsee mieshukasta taistelukertomuksessaan:
»Taistelun äärimmäistä kiivautta todisti parhaiten itse taistelukenttä, jossa ruumiita eräälläkin pienellä alalla saatiin laskea 296. Eräässä paikassakin oli koko ketju sellaisenaan kaatunut. Vihollisen tappiot yksistään kuolleissa voidaan laskea noin viiteensataan.»
JääkäriluutnanttiSainiokuvaa taistelua seuraavasti:
»Hitain askelin, kiväärit kainalossa etenee ketju, tasaisin välimatkoin, varovasti.
»Paukkina kiihtyy, kuulia lentelee, ilmassa viheltää, vinkuu. Kärkiketju makaa maassa ja vastailee ammuntaan; vuorotellen, harvakseen miehet laukovat kivääreitään.
»Jossakin edessä papattaa konekivääri. Kuulain lento tihenee, surina lisäytyy. Heittäydytään maahan, etsitään maalia ja määrätään tähtäin. Sumuinen ilma haittaa näköä. Edessä olevan aukeaman takana vasemmalla on metsä. Sieltä ammutaan. Oikealla ylenevän aukean kukkulan päällä rätisee, papattaa, pamahtelee. Siellä piilee myös vihollinen.
»Tehdään syöksy, juostaan kärkiketjun tasalle, otetaan asemat ja avataan tuli.
»Vihollinen vastaa.
»Uusia konekiväärejä ilmestyy. Nyt rätisee julmemmin, kovemmin: omat miehet ampuvat. Korvat menevät lukkoon, maa pölisee, patruunavyöt tyhjenevät. Jalkaväkitaistelu on alkanut.
»Huudetaan sairasreki esille, paareja ja kantajia tarvitaan.
»Takana on vielä kaksi komppaniaa, tykistö ja kuormasto. 2:nen komppania on saanut taistelumääräyksen. 6:nnen komppanian taistelulähettejä kysytään, päälliköt liikehtivät, kysytyt juoksevat, mutta harmaat ryhmät seisovat vakavina. Erästä haavoittunutta kuljetetaan ohi, harhakuulat viheltävät päitten yllä, ja taistelun jymy kuuluu kaameana sotilaiden korviin. Ajattelevatko he tulevaa kohtaloansa? Kyllä he ajattelevat. Ja samalla he kiroavat sotaa, sen kauhuja, sen tulista helvettiä, johon heidän kohta täytyy syöksyä. Vaikka he eivät äsken välittäneet elämästään, ja vaikka he vieläkin voivat hymyillä ja sanoa jotakin halveksivaa kuolemasta, niin kuitenkin liikkuu heidän sisässään toista. Kuolema, joka tuntui niin tutulta äsken, on nyt kolkko vieras, kun se on lähellä. Mielellään moni heistä lausuisi jotakin lapsellista, miehelle sopimatonta ja naurettavaa, mutta häpeän ja miesmäisyyden tunne pakottaa heidät vaikenemaan. Joku tuntee ilmeistä pahoinvointia ja ajattelee ilmoittautua sairaaksi saadakseen jäädä pois taistelusta, mutta hänkään ei tee sitä — päällikön ja toverien tähden. Eivät he ole pelkureita, eivätkä huonoja sotilaita, mutta kuitenkin jäytää kauhu sydäntä.
»6:s komppania lähtee liikkeelle johdollani. Mennään eteenpäin jonossa maantiellä. Harhakuulat ulvovat ylitse, joku haavoittunut tuodaan vastaan, uusia sanitäärejä rientää esille.
»Saadaan pysähdyskäsky ja asetutaan ojaan penkereen suojaan oikealle.
»Tappelu jatkuu yhä. Kuulat vinkuvat ilmassa ja tuprahduttavat lunta maassa. Edessä nähdään oma ampumaketju: harvassa makaavia miehiä, jotka tähtäävät ja ampuvat. Tiellä kävelee rauhallinen everstimme pataljoonankomentajan kanssa. 'Olette reservissä valmiina tuleen', sanoo pataljoonankomentaja.
»Siis vieläkin tuota kirottua odotusaikaa, pirullisinta, millä sotilaan hermoja rasitetaan.
»Kuulia lentelee yhä, mutta päälliköt liikehtivät tiellä, joku lähetti ja sotilas myös. Joku saa kuulan, kannetaan pois. Mutta päälliköt seisovat rauhallisina. He ovat sotilaita ja sotilaitten esimiehiä. Pohjan Poikien komentajia. He eivät tunne pelkoa, eivätkä saa sitä tuntea.
»Tykistö on saanut käskyn tulla lähemmäksi ja aloittaa tulen. Takaa tulee viesti: kuormastoa ammutaan. Samassa kaatuu mies ja hevonen haavoittuu aivan everstin läheltä.
»Tilanne on tukala. Onko meidät saarrettu? Tuhotaanko meidät nyt?
»'Joukkue 6:nnesta komppaniasta yhden kevyen konekiväärin kanssa vasemmalle', kuuluu käsky pataljoonankomentajan suusta ja jatkuu: 'Saartakaa vihollisen saartava sivusta!'
Joukkue lähtee johdollani. Kuluu aikaa. Joukkue kaartaa kilometrittäin metsäistä maisemaa; miehet astuvat lumessa ja hikoilevat.
»Taistelu jatkuu. Oikealta ja vasemmalta kulkevat uudet osastot tuleen.Jääkärit vievät poikansa keskustan avuksi.
»Tykistökin rämähtää voimakkain äänin. JääkärikapteeniPåhlsoninkevyt jaos lähettää terveisensä vihollislinjaan. Jokaista räjähdystä seuraa aina kuin käskystä omien konekiväärien kilpalaulu.
»Oikea sivusta on jo tulessa. Sen leveä komppaniaketju on ollut riittämätön vihollisen pitkään rintamaan. Mutta voitonvarmana ja rohkeana se on heittäytynyt taistelun hurjaan leikkiin.
»Lakkaamatta kiväärit räiskyvät, lakkaamatta konekiväärit tatattavat, silloin tällöin tykki jyrähtää.
»Joku mies on haavoittunut kuormaston lähellä. Kaikki voimat ovat käytännössä. Viimeinen arpa on lyöty, arpa elämästä tai kuolemasta, voitosta tai tappiosta, kunniasta tai häpeästä.
»Miehiä kaatuu, toisia haavoittuu. Pataljoonankomentajakin saa kuulan. Missä pelastus, mistä tulee apu, jos rintamaketjut murtuvat? Kuka tuo nyt sodan jumalan Pohjan Poikain avuksi? Sivistynyt maailmako? Nyt sitä tarvittaisiin! On kuultu puhuttavan monista divisioonista, kymmenistä tuhansista vihollisista, joita joka suunnalla on meitä vastassa. Nytkö ne kaikki ovat ympärillä?
»Mitähän miettii rykmentinkomentaja, mitä haavoittunut pataljoonan pää? Onkohan tämä se ennustettu 'punainen päivä', jonka koittamista niin monet ovat toivotelleet? Valkenikohan se näin usvaisena, sumun ja hämärän peittämänä? Niin petollinenko olikin se ensimmäisen päivän punainen aurinko kolme viikkoa takaperin? Se antoi voiton — nyt saamme tappion.
»Taistelu jatkuu.
»On kulunut tunti, toinenkin. Vasen siipikin on jo taistelussa.
»Kiväärinpauke kiihtyy, konekiväärit rätisevät, uusi tulilinja on ilmestynyt vihollisen taakse. Se saapuu aavistamatta, salaa kuin varas yöllä ja sylkee murhan tulta punaisten sivustaan ja selkään.
»Kuluu vielä muutamia minuutteja. Taistelun mainingit läikkyvät vielä hetken kautta koukeroisen rintaman. Mutta vastarinta horjuu, pelko syöpyy punaisimmankin pyövelin sydämeen.
»Ryhmittäin nousee miehiä pois puolustuspaikoistaan, kyyryisinä juostaan ja vedetään konekiväärit asemistaan. Läähättävinä hahmoina kilvan syöksyy vastustajan sekava lauma kauppalaa kohden. Vielä paukkuvat hyökkääjäin kiväärit, vielä ulvovat luodit. Ne kostavat, tekevät tuhoisata jälkeä peräytyvän vihollisen riveissä.
»Vasen sivustamme nousee viimeiseen syöksyyn, hurraata huudetaan, juostaan. Joku rohkeampi vihollinen tovereineen yrittää vielä pelastaa kallista konekivääriään. Mutta he kaatuvat, sortuvat kylmään pistimeen.
»Keskustan rivit ampuvat vielä, oikealla myös kuularuiskut soivat ja kiväärit räiskyvät. Mutta vain hetken. Kohta taistelun jymy lakkaa sielläkin, ja voittajan jalka polkee veristä kenttää yli kuulain kaatamain ruumiitten.
»Ihmetellen jokainen Pohjan Poika katsoo kaatuneitten paljoutta. Kukaan ei aavistanut luotien sellaista tuhoa tehneen sumuisessa säässä.»
Suuri voitto oli saavutettu, mutta se oli vaatinut kalliin hinnan. Pohjan Poikain rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä olivat seuraavat:
1:sen pataljoonan esikunnasta haavoittui 1 upseeri, jääkärikapteeniHannula;
1:sestä komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkärivänrikkiRagnar Oiva;
2:sesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, joukkueenjohtajaKaarlo Nikki, ja 6 sotilasta,Anton Filppula, Siinto Honkaniemi, Kalle Kettunen, Antti Molander, Tuomas MularijaEino Palmu, sekä haavoittui 3 aliupseeria ja 6 sotilasta, joista myöhemmin kuolivat haavoihinsa sotilaatToivo Lindström, Emil LyytikäinenjaMartti Saarikangas;
3:nnesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkäriluutnanttiEinari Marttinen, ja 4 sotilasta,Jooseppi Hämäläinen, Martti Mäkelä, Nestor PakkanenjaKustaa Tammelin, sekä haavoittui 1 upseeri, joukkueenjohtajaToivo Lehtonen, 3 aliupseeria ja 9 sotilasta, joista myöhemmin sotilasTuomas Pellikuoli haavoihinsa;
l:sestä K.K.K:sta haavoittui 1 upseeri, joukkueenjohtajaRiikonen;
4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas Kragenshofissa,Tuomas Flander;
1:sestä patterista haavoittui 1 aliupseeri ja 1 sotilas; sekä Ratsuosastosta haavoittui 1 sotilas.
Koko rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä olivat: kaatuneita ja haavoihinsa kuolleita: 3 upseeria ja 15 sotilasta sekä haavoittuneita: 3 upseeria, 7 aliupseeria ja 13 sotilasta.
Taistelun tauottua 3:s komppania kulki kauppalan lävitse sen pohjoislaitaan ja asetti kenttävartion Kemmeriin poikkeavan tien suuhun. 6:s komppania majoittui rautatienaseman luo varmistaen etelään.
JääkärikapteeniSvinhufvudinjoukko saapui myös tällöin edettyään Kragenshofista taisteluitta Marienburgiin tullen pitkin rataa luoteesta rautatienasemalle. 6:s komppania liitettiin jälleen 2:seen pataljoonaan, joka sai tehtäväkseen varmistaa kauppalan itään ja etelään 1:sen pataljoonan varmistaessa länteen ja pohjoiseen.
Sittenkuin 2:nen komppania oli palannut takaa-ajosta, majoittui se hälyytysvalmiina pataljoonan esikunnan kera kauppalan luoteispäähän asettaen kenttävartion tienhaaraan Troitsan kirkon luo. Kuljetulle taipaleelle jätetyt vartiot kutsuttiin Marienburgiin, jonne ne pienempien kahakoiden jälkeen saapuivat.
Bolshevikit olivat kuitenkin jo taistelun aikana ja sen jälkeen ehtineet kuljettaa suurimman osan Marienburgiin keräämästään sotasaaliista turvaan. Siitä huolimatta joutui Pohjan Poikain käsiin jommoinenkin saalis, joskaan ei hetikään niin suuri kuin oli oletettu. Sen määrästä ei kuitenkaan ole käytettävissämme yksityiskohtaisia tietoja. 6:nnen komppanian taistelukertomus mainitsee:
»Hyökkääjien käsiin joutui tällöin 4 konekivääriä (joista yksi vallattiin käsikähmätappelussa aivan kaupungin laiteilla), 2 hevosta, — kenttäkeittiötä, 1 k.k.-kärryt, 2 vankkurit, 1 muut kärryt, konekiväärikasteja, kiväärejä y.m. lukuunottamatta sitä saalista, mikä jäi vihollista takaa-ajavan joukkueen selkäpuolelle Marienburgin asemalle.»
Taistelussa saatu saalis oli kuitenkin vain pieni osa kokonaisuudesta. Olihan everstiKalmilmoittanut tekevänsä koko retken etupäässä saadakseen rykmentilleen varustarpeita. Kauppalan valtauksen jälkeen hän antoi sotavälineiden y.m. kokoamisesta yksityiskohtaisen käskyn määräten kummankin pataljoonansa asettamaan tarmokkaan upseerin johtaman komennuskunnan keräämään saalista eri puolilta kauppalaa ja samalla puhdistamaan sitä piileksivistä punakaartilaisista. Patteriston tuli huolehtia hevosrehun hankkimisesta kauppalan pohjois- ja ratsuosaston sen eteläpuolisilta seuduilta. Koko saalis oli koottava rautatienasemalle.
Täten alkaneen kokoamisen tuloksista jääkärikapteeniHannulamainitsee:
»Varsinaisia taisteluvälineitä ei ollut sotasaaliin joukossa juuri muita kuin mitä taistelussa vallattiin. Saatiin jonkinverran hevosia, rautatien liikkuvaa kalustoa, muutamia puhelin- ja sähkölennätinkoneita, hevosrehua, kuten heiniä ja paljon kauroja, ja muita punaisten jättämiä tavaraeriä, joista ennen kaikkea mainittakoon suuri ja arvokas villavarasto.»
Kotimaahankin kulkeutui aikoinaan hätyyttäviä huhuja Pohjan Poikain toimeenpanemasta Marienburgin häpeällisestä ryöstöstä. Tämä tapahtuma on vielä hämärän peitossa. Sitä koskevat tiedot ja selitykset ovat keskenään jyrkästi ristiriitaisia. JääkärikapteeniHannulakirjoittaa siitä osuen nähdäksemme oikeimpaan:
»1 joukkue 3:nnesta komppaniasta määrättiin heti taistelun jälkeen luutnanttienSilventoisenjaSimolanjohdolla operatsionikäskyn N:o 10 määräyksen mukaan kokoamaan sotasaalista rautatienasemalle ja pyydystämään kauppalassa vielä piileviä punaisia. Tällöin myös jotkut yksityiset, komennuskuntaan kuulumattomat sotilaat ryhtyivät omavaltaisesti toimeenpanemaan kotietsintöjä, tunkeutuivat luvatta punaisten jättämiin varastoihin anastaen itselleen sotasaalista ja valitettavasti myöskin yksityistä omaisuutta, etupäässä kuitenkin vain juutalaisilta, joita kauppalassa oli paljon, ja jotka kauppalan asukkaiden ilmoituksien mukaan olivat kauttaaltaan bolshevikeja. Tämä vallattomuus saatiin kuitenkin kohta lopetetuksi patrullien kautta, eikä sellaista tapahtunutkaan muuta kuin ensimmäisinä tunteina kauppalan valloituksen jälkeen, joten etapin kautta kulkeutuneet tiedoitukset 'Marienburgin ryöstöstä' ovat suuresti liioiteltuja ja tosiasioita vääristeleviä sekä ilkeämielisten ja kateellisten henkilöiden sepittämiä ja levittämiä tarkoituksella saada Pohjan Poikain maine tahratuksi ja riistää Marienburgin valloitukselta sen kunnia.»
Pohjan Pojat olivat Marienburgiin tulonsa jälkeen yhden vuorokauden kokonaan eristettyjä muusta maailmasta. Virolaiset panssarijunat, jotka eivät olleet voineet avustaa hyökkääviä joukkoja, eivät vieläkään päässeet kauppalaan saakka, rikottujen siltojen korjaus vei näet paljon aikaa.
Pohjan Poikain pikamarssi ja Marienburgin uljas valtaus selvensivät kuitenkin pian tilanteen kauppalan pohjoispuolella. Punaiset alkoivat tällä suunnalla kaikkialla peräytyä painautuen Marienburgin sekä itä- että länsipuolitse etelää kohden. Samaan aikaan he vetäytyivät Valk—Marienburg radan ja viertotien yhtymäkohdasta itäänpäin. Tallinnan suojeluspataljoona kapteeni Stenbergin johdolla saattoi silloin ryhtyä marssimaan Marienburgia kohden, johon se saapui 22 p:n iltana ja vaihtoi seuraavana päivänä Pohjan Poikain taisteluista uupuneen rykmentin linjalla Kragenshof—Kalling—Skelder—Karitan olevat joukot. Samana päivänä saapui virolaisia panssarijunia Marienburgiin, niistä jäi yksi vartioimaan kauppalaa ja kaksi valvomaan rautatietä Valkiin. Tallinnan suojeluspataljoonan oli määrä siirtyä mahdollisimman pian Vöruun, ja Tarton pataljoonan piti astua sen tilalle.
Eräs Tallinnan suojeluspataljoonan 2:sen komppanian ryhmänjohtaja kertoo näistä päivistä:
»Olin ryhmäni kera etuvartiojoukkona Vörumaalla Pullinjärven rannalla sakeassa kuusimetsässä. Edessämme olevassa kylässä majaili 2 komppaniaa Viljandin kommunistirykmentistä. Kun joukkomme oli pieni, eikä apua voitu mistään enää toivoa, ja kun olimme jo pari päivää seisoneet vahdissa, niin usko hyvään lopputulokseen pyrki horjumaan. Vaihdoimme melkein lakkaamatta laukauksia punakaartilaisten kanssa. Lähikylien asukkaat toivat meille muonatavaroita, joten ruokaa oli kyllälti.
Pilkkosen pimeässä yössä, joka oli elämäni kaikkein raskaimpia, punaiset monta kertaa tulivat suurin joukoin metsään, jossa meitä oli 400—500 metriä kohden vain muutamia. Vihdoin viimein aamu koitti — kaunis, valoisa pakkaspäivä.
Luoksemme saapui sitten muutamia maamiehiämme tuoden minulle kirjallisen ilmoituksen. Luen. Se on käsky viipymättä matkata reillä Rogosin kartanon kautta Marienburgiin; Pohjan Pojat ovat jo siellä ja odottavat meidän pikaista apuamme.
Kaikki vaivat oli siinä silmänräpäyksessä unohdettu — kylmä ja väsymys. Asetuimme heti rekiin ja riensimme matkalle Marienburgia kohden vihollisia kohtaamatta. Yöksi saavuimme ensimmäisinä virolaisina Marienburgiin. Joukko Pohjan Poikia istui tienvieressä nuotion ääressä. Menimme heidän luokseen ja huomasimme pian, että pojat olivat kaikki perin nälkäisiä. He olivat tulleet Valkin suunnalta, marssineet päivän ja toisen olleet taistelussa. Siinä jaoimme toverillisesti selkäreppujemme leipävarat Pohjan Poikain kanssa — vahinko vain, ettemme voineet puhella keskenämme, toinen ei näet saanut toisen puheesta selvää. Mutta riemu oli molemmin puolin suuri.
Punaiset olivat Marienburgissa saaneet kauheasti selkäänsä. Tienvieret olivat täynnä ruumiita ja hevosenraatoja, verta… Jäimme yöksi ystävällisten naapuriemme luo ja vaihdoimme heille leipää ja tuoretta sianlihaa tupakkaan. Seuraavana päivänä tuli lisää virolaisia ja suomalaisia. Molemminpuolisia tervehdyksiä, naurua ja yleistä riemua.
Pieni suomalainen, noin 12-vuotias poika oli meidän kaikkien lempilapsi ja rakas ystävä. Muistan vielä, miten eräs meidän miehistämme tahtoi kantaa pikku miestä eteenpäin kuin omaa lastaan sylissään, mutta poika, niinkuin todellinen sotilas ainakin, protesteerasi sitä vastaan mitä tarmokkaimmin. Jos tietäisin, kuka oli tuo pieni Pohjan Poika ja hänet vielä kerran tapaisin, tahtoisin mielelläni, perheenisä kun olen, kerran puristaa lämpimästi hänen kättään. — Niin, sillä kertaa Pohjan Pojat päästivät totisesti minut ryhmilleni siitä satimesta, johon olimme joutuneet Pullinjärven rannalla.»
Kirjoittaja lopettaa kuvauksensa seuraavin sanoin:
»Tervehdin teitä, rakkaat Pohjan Pojat, teidän omaisianne ja teidän mahtavia Suomen kallioitanne. Teillä on samanlainen sydän kuin maanne luja ja vankkumaton luonto ja esi-isäinne perintö — vapaus, josta me olemme päässeet osallisiksi teidän ystävällisellä avullanne.»
Esikunta- ja ambulanssijunalle, joka oli jäänyt Hoppenhofin asemalle, lähetettiin käsky saapua viipymättä Marienburgiin, jossa suomalaiset kaatuneet ja haavoittuneet oli toistaiseksi täytynyt sijoittaa kauppalan sairaalan alastomiin saleihin. Eräs mukana ollut soittaja antaa junamatkasta seuraavan kuvauksen:
»Illalla 21 p:nä oleskeltuamme Hoppenhofissa kaksi vuorokautta tulee klo 10 ip. käsky jatkaa matkaa Marienburgiin. Junan päällikkyys annetaan varakapellimestarillemme, vänrikkiKaartotielle, joka on saanut everstiKalmiltamääräyksen ajaa keskeyttämättä Marienburgiin.
»Kuljettuamme jonkin matkaa tapaamme virolaisen panssarijunan, jonka komentaja varoittaa meitä omin päin jatkamasta matkaamme, kun rata on joka puolelta vihollisen ympäröimä. Huolimatta siitä junan päällikkö antaa käskyn kulkea edelleen. Käsigranaateilla varustettuja soittajia komennetaan veturiin. Juna vyöryy huimaavaa vauhtia mäkeä alas. Istumme paikoillamme jännittyneinä. Silloin — mikä kauhea tärähdys! Rumpalit, jotka ovat asettuneet vaunujen hyllyille, lentävät lattialle vetäen alas torvet ja nuotit.
»Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatus, joka valtaa meidät, on, että nyt seisomme silmästä silmään julman vihollisen kanssa. Tuhannet eri ajatukset välähtävät aivoissa. Mitä on tehtävä? Kello osoittaa 3.15 ap. Sekä vaunussa että ulkona on pilkkopimeää. Kivääri lujasti kourassa hyppäämme vaunuista alas lumikinokseen. Mitään vihollista ei kuitenkaan näy. Vain huutoja kuuluu.
»Ensimmäisestä säikähdyksestämme toinnuttuamme rupeamme tarkastelemaan ympäristöämme ja näemme veturin kumollaan raiteiden vieressä syöksevän tulta ja savua. Lähemmin tarkastettuamme huomaamme, että olemme ajaneet virolaisen panssarijunan päälle, joka yön pimeydessä on ollut korjaamassa punaisten räjähdyttämää siltaa.
»Ei veturimiehistöstä eikä soittajista kuollut eikä vahingoittunut ketään. Se on todella kohtalonoikku, kun 4 tavaravaunua ja veturimme ovat murskana.
»Mitkä ajatukset risteilevätkään aivoissa seisoessamme siinä Korwenhofin ja Alswigin asemien välillä. Kauhea näky pimeässä yössä. Kaiken lisäksi ympärillämme on suuri, syväluminen metsä, ei asemaa eikä ainoatakaan ihmisasuntoa lähistöllä. Joka minuutti odotamme vihollisen hyökkäystä.
»Klo 9 ap. jätämme vihdoin onnettomuuspaikan erään virolaisen panssarijunan seuraamina ja saavumme klo 11 ap. Marienburgiin.
»Saniteettijunan tultua perille sijoitettiin siihen heti kaatuneet ja haavoittuneet Pohjan Pojat lähetettäviksi Tarttoon ja kotimaahan. SairaanhoitajatarPohjalakertoo junan lähdöstä:
»Ihmisiä on kokoontunut asemalle. Pohjan Poikain torvisoittokunta soittaa 'Jääkärin marssian'. Repaleissa olevat, kuoleman kanssakamppailevat sotilaat makaavat vaunuissa.
»'Aukaiskaa vähän ovea, jotta kuulisin paremmin tuon soiton', sanoo yksi vaikeasti haavoittunut.
»Ovi aukaistaan, säveleet kaikuvat mahtavina, ja niiden soidessa päättyy kahden vaikeasti haavoittuneen Pohjan Pojan ajallinen retki.
»Juna lähtee hiljaa liikkeelle. Ei sillä ole mukanaan »ryöstötavaraa», vain elämänsä uhranneita ihmisiä. Tuoni on riistänyt runsaan sadon, hinta Marienburgin kauppalasta on maksettu.»
* * * * *
Marienburg, jossa Pohjan Pojat nyt majailivat muutaman päivän, on pieni, matalataloinen puistikkokauppala samannimisen järven rannalla. Asukkaita on siellä n. 2.000, joista huomattava osa on juutalaisia. Kauppalan historiallisena muistomerkkinä ovat läheisellä saarella kohoavat linnanrauniot. 17:nnellä vuosisadalla ruotsalais-suomalaiset joukot ovat otelleet Marienburgin linnan omistuksesta useita kertoja, kunnes sen ruotsalaisten asettama varusväki v. 1702 räjähdytti osan siitä ilmaan päästäkseen antautumasta venäläisille. Senjälkeen linnaa ei ole uudelleen rakennettu.
Kauppalan itälaidassa kohoaa komea rakennus, uusi linna, jossa bolshevikit olivat majailleet valtakaudellaan jättäen jälkeensä tavanmukaisen hävityksen. Huoneet oli liattu ja kaikki kalleimmat tavarat ryöstetty.
Palatsin pääkäytävän edustalla oli suuri, lipuin ja köynnöksin koristettu sankarihauta tunnuslausein: »Toverit, te kaaduitte vapauden ja vallankumouksen puolesta.» Siihen oli vastikään haudattu joukko viime päivien taisteluissa kaatuneita punaisia sotilaita. Hauta oli kuitenkin vielä jäänyt suurimmaksi osaksi tyhjäksi. Siihen kerättiin sitten siviiliväestön avulla Marienburgin valloituksessa kaatuneiden bolshevikien ruumiit.
Oleskelusta Marienburgissa luutnanttiReponenkirjoittaa:
»Molemmat seuraavat päivät kuluvat pelkässä velttoudessa. Mutta eipä ihme. Viikon verran on marssittu, silloin tällöin tapella kahistu, vähän nukuttu.
»Ainoana hauskana muistona tältä ajalta säilyy mielessämme kauppalan kimnaasi, jossa asumme.
»Kimnaasin rehtori ja sen nuoret naisopettajattaret kohtelevat meitä suurenmoisella ystävällisyydellä ja vieraanvaraisuudella. Herkkuja kannetaan tuon tuostakin keittiöstä meidän maisteltaviksemme, teetä ja kahvia on aina saatavissa.
»Salissa on piano. Sitä soittaa talon kaunis, Pietarin musiikkiopistossa käynyt ja balettikurssinsa lopettanut, nuori tytär. Hän vie meidät myös usein yläkertaan opettajattarien luo, jossa syntyy vilkas keskustelu. Koko talonväki osaa saksaa, ja me puhumme sitä, mikäli kykenemme. Joskus komppaniamme päällikkö panee vireille poliittisen keskustelun, jonka kuluessa sekä elein että sanoin tuomme esille sen vihan, mitä tunnemme ryssiä kohtaan. Välistä taas muudan opettajatar, syntyään lättiläinen, myös musiikkiopiston käynyt neitonen, virittää lättiläisen, surunvoittoisena väreilevän laulun.
»'Kaikki lättiläiset kansanlaulut ovat säveleeltään alakuloisia', sanoo hän.
»He tahtovat myös kuulla suomalaisia lauluja. Komppaniamme päällikkö esittää muutamia hyvällä äänellään. Naiset ihastuvat etenkin kansanlauluun 'Voi äiti parka ja raukka…' He eivät löydä kylliksi lämpimiä sanoja sitä ylistääkseen.»
Marienburgissa tapahtui Pohjan Pojille pari ikävää onnettomuutta. 22 p:nä eräs 2:sen komppanian sotilas käsitteli eräässä huoneessa komppanian, kasarmilla varomattomasti löytämäänsä venäläistä käsigranaattia, joka silloin räjähti haavoittaen 13 sotilasta. Kukaan ei kuitenkaan saanut pahempia vammoja. Samana päivänä aloitettu tykkienhakuretki päättyi myös onnettomasti.
Pari lättiläistä talonpoikaa oli mainittuna päivänä saapunut Pohjan Poikain rykmentin esikuntaan ilmoittaen, että Malupin suunnalla Marienburgista kaakkoon oli ollut liikkeellä punaisten pakeneva kuormasto, ja että Babezkin luo oli jäänyt lumeen juuttuneina 4 kolmentuuman tykkiä melkein vartijoitta.
Kysymys tykkien noutamisesta jätettiin ensin 2:sen pataljoonan komentajan, jääkärikapteeniSvinhufvudinharkinnan varaan. Hän lähetti komppanioihinsa kyselyn, ketkä tarjoutuisivat vapaaehtoisesti retkelle. Miehiä ilmoittautui enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sitten saapui rykmentin esikunnasta määräys, että oli lähetettävä 40 2:sen pataljoonan sotilasta ja jokin määrä konekiväärimiehiä, joiden tuli nopealla liikkeellä vallata yön turvissa tykit ja ottaa, jos mahdollista, muutakin saalista sekä tiedustella vihollisen voimia tällä suunnalla. Komennuskunnan johtajaksi määrättiin 2:sen K.K.K:n päällikkö, luutnanttiVohlonen. Sen tuli lähteä liikkeelle klo 11 ap. Siihen tuli kuulumaan: 4:nnestä komppaniasta 20 miestä aliupseeriHartikaisenjohdolla, 6:nnesta komppaniasta 20 miestä upseerikokelasEero Rekolanjohdolla, 2:sesta K.K.K:sta 14 miestä 1 »Maxim» ja 1 »Lewis» konekiväärin kanssa ja tykistöstä 6 ratsumiestä tiedustelijoina sekä lättiläiset sanantuojat oppaina.
LuutnanttiVohlonenkuvaa retkeä seuraavasti:
»Lähtökäskyn jälkeen matkaamme ainoastaan n. 3 kilometriä, kun jo tie yön pimeydessä ja sumussa alkaa mielestäni johtaa väärään suuntaan. Olemme joutuneet toiselle tielle, ja vasta ratsumiesten avulla löydämme oikean suunnan. Näen oppaat epävarmoiksi ja katson tarpeelliseksi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin. Saavumme näin Karitanin tienristeykseen. Siitä annan kahdelle ratsumiehelle tehtäväksi ottaa selvää Babezkiin vievästä tiestä ja tiedustella mainitun kylän seutuja.
»Klo 1,30 ap. saavumme Lunke-nimisen talon kohdalle. Kuulusteltaessa talonväkeä se koettaa antaa vääriä tietoja, ja ainoastaan uhkauksilla saadaan heidät ilmaisemaan, että vihollinen majailee aivan läheisissä taloissa, ja että se muka on ainakin kuudentoista komppanian vahvuinen. Talonväki asetetaan vartioinnin alaiseksi. 5 tiedustelijaa lähtee maantietä pitkin edelleen Brenzen koulutaloa kohden, ja pienen ajan perästä joukkue yksirivisessä jonossa painuu samaan suuntaan. Esteettömästi etujoukko pääsee talon piha-aidan viereen. Sitten ensimmäiset laukaukset pamahtavat. Meikäläiset leviävät ketjuun kahdenpuolen tietä, ja kolmessa minuutissa on kivääri- ja konekiväärituli täydessä käynnissä.
»Tällä välin ratsumies saapuu Babezkista ilmoittaen sielläkin olevan suurehkon vihollisvoiman. Molemmat oppaat ovat yrittäneet pakoon ja ratsumiehet ryhtyneet ajamaan heitä takaa. Kaikki tämä sekä erinäiset valomerkit takanamme hermostuttavat jonkin verran miehiä, jotka eivät ole tottuneet yöllisiin hyökkäyksiin. Kolme tykistön ratsumiestä johtajineen ratsastaa täyttä karkua kauppalaan päin jalkaväen yhtenä miehenä syöksyessä päin vastustajan ketjuja. Toista tuntia kestää kovaa tulta, ja lopulta ei talojen valtaus enää näytä mahdottomalta, joskin ainakin nelinkertainen vihollinen yhden raskaan ja kahden kevyen konekiväärin tukemana niitä puolustaa. Ratsumiesten paettua ja ottaen huomioon, että Babezkista vihollisella on jokseenkin sama matka Karitanin tienristeykseen kuin meillä, katson varmimmaksi antaa peräytymismääräyksen. Palaamme mainittuun tienristeykseen ilman pienintäkään mieshukkaa. Jätettyäni siihen selkäpuolen varmistukseksi kolme miestä yhden hevosen kera lähdemme kärki edellä etenemään Babezkia kohden. Mielestäni ei näet minulle annetun tehtävän suorituksessa vielä ole tarpeeksi keinoja käytetty.
»Saavumme Babezkin kylään, jossa hevoset asetetaan jonkinlaisen kyläkapakan kivirakennuksen viereen joukkomme alkaessa harvassa yksirivisessä jonossa marssia n. 500 m. kaakkoon päin olevaa taloryhmää kohden. Jonon kulkiessa pitkin tietä ensimmäiset vihollisen laukaukset pamahtavat n. 80 m välimatkalta. 1/2 6 tienoilla taistelu on täydessä käynnissä. Klo 6 sumu ja pimeys ovat niin paljon väistyneet, että saatan huomata taistelupaikan olevan meille mitä epäedullisimman. Kun sitäpaitsi 3—4 miestä on jo pahasti haavoittunut, annan käskyn peräytyä kuormastolle varatun mäen turviin. Vihollinen on sillä välin saanut kaksi konekivääriä oikealle siivelle, ja kun sen tuli muutenkin on erittäin voimakas ja tarkkaan tähdätty, näyttää varsinkin haavoittuneiden pelastaminen kentältä yhteen aikaan epäilyttävältä. Kolmella hevosella ajetaan kuitenkin takaisin ketjuun, oikealta sivustalta avataan etempää kiivas tuli, ja tilanne on pelastettu. Nopeimmilla hevosilla lähetetään haavoittuneet Marienburgia kohden muun joukon seuratessa. Lähtiessä kuitenkin nähdään erään rekemme ajavan Goldbeckiin menevälle tielle. Kun ratsumiehiä ei enää ole käytettävissä, ei sen etenemistä voida pysähdyttää.
»Kun ensimmäiset reet ehtivät Karitanin tienristeykseen, tavataan siellä patrullimme täydessä tappelussa vihollisen ratsuväen kanssa, joka kuitenkin nähtyään lisäjoukon saapuvan katsoo parhaaksi paeta. Näin on paluutie kauppalaan selvä, johon saavumme klo 8 tienoissa aamulla.
»Retki on epäonnistunut. Taistelussa on lukuisia haavoittunut ja yksi kaatunut. Kadoksiin joutuu 8, heidän mukanaan taistelussa vallattu 'Lewis' konekivääriEino Schönemann-Soriolanjohdolla. He ovat nähtävästi ajaneet harhaan tai joukoissa niin yleisen tavan mukaan ilman muuta taistelun päätyttyä menneet lähitaloihin syömään ja niin joutuneet ehkä viekkaiden lättiläisten kanssa uudelleen taisteluun.
»Miestemme tottumattomuus yöllisiin retkiin ja sellainen hermostuneisuus, jota tykistön ratsumiehet osoittivat, aiheuttivat epäonnistumisen. Suuri syy oli myöskin siinä, että vihollinen jollakin tavoin näytti tienneen joukkomme liikkeet. Pimeässä emme huomanneet peltoja pitkin kulkevaa puhelinjohtoa, varsinkaan, kun huomiomme oli kiintynyt siihen, että pylväissä ei ollut mitään johtoa. Oppaiden ilmoituksia vastaan puhuu se seikka, ettei Goldbeck—Babezkin tie näyttänyt mitenkään sellaiselta, että tykit sille olisivat juuttuneet. Missään kohti en huomannut pyöränjälkiä, jotka olisivat olleet edes viiden tuuman syvyiset. Niinikään olivat tiedot vihollisen asemista ja voimista vääristeltyjä. Arvioni mukaan oli Brenzen luona noin kolme komppaniaa ja Babezkissa nähtävästi kaksi, kaikki hyvin asestettuja lättiläisiä joukkoja.»
VaravääpeliRekolakertoo retkestä:
»Kello 11 ip. lähtö tapahtuu. Ilma on leuto. On ihan pimeää, jokunen tähti vain tuikkaa Istutaan reessä ja jutellaan hiljakseen. Reen jalas liukuu äänettömästi, ja metsä tien varsilla näyttää omituisen salaperäiseltä.
»'Nytpä me tuomme komean saaliin', puhellaan.
»Muutamien kilometrien päässä maantie haarautuu kahteen suuntaan. Siinä pysähdytään. LuutnanttiVohlonenantaa meille osastojen johtajille määräykset. On tarkoitus, jos huomataan vihollisen olevan ylivoimaisen, vain vähän ärsyttää sitä ja palata sitten takaisin. Jos taas on mahdollista valloittaa tykit, hyökkää yksi osa miehistöä sivutietä punaisten taakse ja ajaa ne pakoon.
»Lähdetään etenemään. Ajetaan hiljalleen. Tullaan muutamiin taloihin. Vihollisten pitäisi olla likimailla. Matkaa jatketaan. Kello on 2 paikkeilla yöllä. On alkanut laskeutua hienoa sumua.
»Laukaus räiskähtää äkisti. Hevoset käännetään ympäri, ketju muodostetaan ja edetään hiukan. Ampuminen alkaa. Ei nähdä mitään — lauotaan vain suoraan eteenpäin. Innostus on ylimmillään. Mies mieheltä odotetaan hyökkäyskäskyä. Silloin tulee äkkiä sana oikealta: meidät saarretaan. Ammutaan vielä hetkinen, sitten peräydytään hevosten luo ja ajetaan takaisin.
»Sillä aikaa oppaamme ovat kadonneet. Siis tässä on vain viritetty loukku. Säästymme siitä kuitenkin vielä kunnialla. Palaamme tienristeykseen ja lähdemme pyrkimään toista tietä, vasemman puoleista. Ajettuamme muutamia kilometrejä saavumme eräälle mäelle. Vasemmalla puolen tietä on talo. Kärjestä tulee sana, että vihollinen on edessä. LuutnanttiVohlonenlähettää minut kahden miehen kanssa tutkimaan talon ympäristöä, onko siellä vihollisia ja minkälaiset asemat siinä olisivat, jos aloitettaisiin taistelu. Tarkastamme. Punaisia ei ole. Paikka on hyvä puolustukselle, kivisiä rakennuksia, ojia y.m.s. Talon edessä on aava pelto, joka laskeutuu loivasti alas.
»Lähdemme kuitenkin eteenpäin, yhdessä rivissä. Hevoset jätämme mäen päälle talojen luo. Sumu on yhä tiivistynyt. Ei näe paljon kättä pitemmälle. Laskeudumme mäen rinnettä alas n. 300 metriä, sitten alkaa tie jälleen kohota. Silloin huomaamme jonkin metrin päässä vihollisen kaksimiehisen vartion. Se on myös nähnyt meidät.
»Levitämme nopeasti ketjun molemmin puolin tietä ja alamme ampua. Raskas konekivääri tuodaan ketjuun. Kevyt nakuttaa oikealla.
»Kaikki on aluksi hyvin. Sumu on suojanamme. Yksikään ei vielä ole saanut pienintäkään naarmua. Mutta vähitellen sumu aikaa hälvetä. Näemme vihollisen asemat aivan hyvin. Ne ovat vastakkaisella mäellä talojen suojissa.
»Tuli yltyy yltymistään. Punaiset osaavat laskettaa suoraan meihin, kun olemme avoimella kentällä. Konekiväärien suihkut lakaisevat yli aukean. Äkkiä huomaamme, että oma raskas konekivääriänne on joutunut epäkuntoon ja peräytyy ketjusta. Nyt haavoittuu yksi ja heti senjälkeen toinen. Oikealta kuuluu valitusta. Sisukkaasti pojat kuitenkin yrittävät edelleen.
»Huomaan, että taistelun jatkaminen on mahdotonta. Lähetän miehen kysymään luutnantilta määräyksiä. Hän jää sille tielleen. Ketju on harvenemistaan harvennut. Tilanne näyttää uhkaavalta. Emme voi kestää tuntia kauempaa, tuskin puoltakaan. Siihen mennessä meidät on kaikki tuhottu.
»Katson oikeudekseni komentaa miehet peräytymään, yksitellen. Lähetän sanan. Se ei kulje läpi, kun ketju on perin harventunut. Juoksen vasemmalle ja annan joka miehelle erikseen käskyn. Se on heille ilosanoma, ja heti he aloittavat peräytymisen. Mutta oikea siipi pysyy edelleen paikoillaan. Sinne täytyy saada tieto. Lähden itse sitä viemään,Aatu Kaltainentulee mukaani, mutta saa äkkiä kuulan rintaansa. Kannan häntä pienen matkaa taaksepäin ja käsken erään miehen viedä hänet pois. Juoksen oikealle siivelle, annan peräytymiskäskyn ja lähden juoksemaan keskustaan.
»Tuli on yltynyt kerrassaan helvetilliseksi. Ympärilläni pöllähtelee luoteja tavan takaa. Olen juuri hyppäämäisilläni ojan ylitse maantielle, kun kova pläiskäys tärähtää kaulaani. Lennän ojaan. Hengitys korahtelee. Olen varma, että elämäni on mennyt. Mutta niin ei sentään käy. Vieressäni makaava mies nostaa minut ylös. Huudan käheällä äänellä luokseni ryhmänjohtajaKaarlo Hillilänja annan hänelle määräykset johtaa peräytymistä. Suusta, korvista valuu verta, mutta kipu ei vaivaa minua rahtuakaan. Poistun hiljakseen ketjusta. Mäellä tapaan luutnantin ja osan miehistöä. Saan siellä luutnantin määräämään miehiä hakemaan haavoittuneet pois ketjusta.
»Silloin tulla vingahtaa kuula oikeaan reiteeni. Ryömin vieressä olevan hevosen rekeen. Samalla kuuluu bolshevikien valtaava hurraus — he hyökkäävät. Siihen sekoittuu meidän haavoittuneittemme avunhuudot. Kauheata kuunnella…»
2:sen pataljoonan tappiot onnettomalla retkellä olivat seuraavat:
4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas,Eino Kenraali; joutui kadoksiin — jäivät luultavasti kaatuneina vihollisen käsiin — 4 sotilasta,Juho Kejonen, Toivo Kuttinen, Leo MurtojaVihtori Nieminen, sekä haavoittui 2 aliupseeria ja 4 sotilasta;
6:nnesta komppaniasta kaatui 1 sotilas,Paul Kaakinen, joutui kadoksiin 3 sotilasta,Lauri Ahola, Erkki HilliläjaAatu Kaltainen, sekä haavoittui I upseeri ja 2 sotilasta; sekä
2:sesta K.K.K:sta joutui kadoksiin hevospäällikköSchönemann-Soriolaja haavoittui 1 sotilas.
Yhteensä menetettiin kaatuneina ja kadoksiin joutuneina 1 aliupseeri ja 9 sotilasta ja haavoittuneina 1 upseeri, 2 aliupseeria ja 7 sotilasta.
Marienburgin valloituksen johdosta everstiKalmsai vastaanottaaViron sotaväen ylipäälliköltä seuraavan sähkösanoman:
»Tervehdin Teitä ja Teidän urhoollisia Pohjan Poikianne saavuttamanne uuden, suuren voiton johdosta. Näen, että Pohjan Pojat voittavat joka paikassa vastustajansa, minne he vain kulkunsa ohjaavat.
Laidoner.»
ja kenraaliWetzeriltä:
»Toivon onnea menestyksenne johdosta. Pyydän lausua kiitokseni kaikille upseereille ja Pohjan Pojille.
KenraaliWetzer.»
»Onnittelen Teitä ja reippaita poikianne menestyksestä, isänmaan nimessä kiitän Teitä, ensimmäisen pataljoonan ja patterien upseereja ja urhoollista miehistöä.
KenraaliWetzer.»
Pohjan Poikain oleskelu Marienburgissa ei tullut pitkäaikaiseksi. Rykmentti oli uupunut ja tarvitsi välttämättä lepoa. Virolaisten joukkojen tehtäväksi jäi säilyttää Pohjan Poikain työn runsaat hedelmät. EverstiKalmsai 24 p:nä etelärintaman ylipäälliköltä määräyksen viedä rykmenttinsä Valkiin reserviin.
Ennen lähtöä Marienburgista oli Pohjan Pojilla kuitenkin vielä paraati kauppalan torilla, kirkon luona. Viron itsenäisyyden vuosipäivänä, helmikuun 24:ntenä, klo 10 ap. seisoi rykmentti torilla avonaisessa nelikulmiossa. 1:nen pataljoona oikealla, 2:nen pataljoona keskellä ja patteristo vasemmalla. Myöskin tiedonanto-osasto, ratsue ja soittokunta olivat mukana.
JääkäriluutnanttiSainiokirjoittaa:
»Pohjan Pojilla on myös juhlapäivä. On paraati Marienburgin torilla. Kello 10 aikana päivällä soluu komppania toisensa jälkeen majoituspaikastansa kauppalan keskustassa olevalle toriaukeamalle, järjestyy siellä, seisoo tarkastuksessa ja kuuntelee everstiKalminja rykmentin nuoren pastorin puheita.
»Eversti kiittää rykmenttiä vedoten sen tehtäviin. — Jo sillä, että saavuttiin Tarttoon, vaikutettiin eteläisen rintaman tapahtumiin, selittää eversti, Valk valloitettiin, Marienburg myös. Ilman virolaisten apua on pienin voimin työnnytty kauaksi vihollislinjan sisälle. Uhkarohkea yritys on loistavasti suoritettu. Pohjan Poikain rykmentti tekee mitä haluaa koko rintama-alueella. Esteitä ei ole tai jos onkin, niin ne murtuvat lujan iskun alla. Tähän tyyliin everstiKalmkehuu Pohjan Poikia, ja hänen lopetettuaan puhuu pastoriaf Björksten.
»Hän kertoo Viron ja Suomen yhteenkuuluvaisuudesta, heimoustunteesta, yhteisestä voitosta, joka on saatu yhteisestä vihollisesta, sekä jatkuvasta veljeydestä saavutetun vapauden nimessä.
»Soittokunta soittaa, järjestäytyy uuteen kohtaan ja soittaa uudelleen, jolloin joukot marssivat everstin ohitse ja hajaantuvat eri suunnille, kukin komppania oinaan majoituspaikkaansa. Päivä on kaikesta palveluksesta vapaa.»
EverstiKalmmainitsee taistelukertomuksessaan Marienburgin taistelukaudelta:
»Marienburgin valloituksella oli tarkoituksenani ollut antaa everstiPuskarinjoukoille lähinnä Marienburgin radasta itään tilaisuus järjestää asemansa täysin vapaasti ilman vihollisen painostusta, samalla kuitenkin voidakseni jättää Marienburgin virolaisten joukkojen haltuun tärkeänä keskuspaikkana puolustuspaikaksi, josta käsin Viron eteläinen kansallinen raja voitaisiin helposti suojella. Koska kuitenkaan ei ainoastaan Marienburgin miehittäminen tähän olisi riittänyt, vaan myöskin olisi täytynyt suojella koko rataa Valk—Marienburg lännestä päin, pyysin sähkösanomissani: Etelärintaman Esikunta, Tartto 23/2 klo 22; Viron Armeijan Ylipäällikkö, KenraaliLaidoner, Tallinna 25/2 klo 21,30 sekä KenraaliWetzer, Tartto 26/2 klo 14, että Breus-Tilder ja Ramnek tienhaarat miehitettäisiin, jotta rata sekä Marienburgissa olevien joukkojen yhteys Valkin kanssa tulisi suojatuksi vihollisen joukoilta, joita jo 24/2 ja 25/2 alkoi pitkin aluetta radasta länteen päin ilmestyä. Kuitenkin supistuivat toimenpiteet näiden alueiden suojaamiseksi ainoastaan siihen, että panssariautomobili sai tehtäväkseen liikkua tiellä Hoppenhof— Tilder sekä että Tiloeriin asetettiin 1/2 komppaniaa Tarton pataljoonasta.»