VänrikkiHavasmainitsee l:sestä komppaniasta:
»Iltapäivällä 1:nen komppania on saanut raskaan vartion vaihdetuksi harteiltaan ja saa hetken — ensimmäisen koko rintamakaudella — levätä. Pojat ovat äärettömän uupuneita. Uni ei silti tahdo tulla silmään. Ilma pienissä, täyteen sullotuissa tuvissa on tukahduttavaa. Iho kutisee. Uuden vaikean taistelun odotus jäytää mieliä. Osa miehistä ei ole nukkunut vielä lainkaan, kun klo 3 aamulla hätyytetään ulos, viimeiseen taisteluun, kuten on luvattu.
»Komppania ei ole enää sama reipas taistelujoukko kuin aina ennen. Se ei pelkää nytkään, mutta miesten katseissa on miltei tuskaista uhmaa. Yön pimeässä jonomme lähtee painumaan metsään pitkin kehnoja jalkapolkuja.»
»Samaan aikaan Pohjan Poikain tykit aloittivat tulen vihollisen miehittämiä kyliä vastaan ja ampuivat ne kolmesta kohden palamaan. Kylissä roihuavat tulipalot olivat hyökkääjille suureksi avuksi tienosoittajina.
»3:nnen komppanian 12-miehinen kenttävartio avasi tulen klo 4 ap. Suurta ja Pientä Mihalkinaa vastaan ja ryhtyi käyttäen taitavasti hyväkseen luonnon tarjoamia etuja etenemään bolshevikien kiivaasti ampuessa.
»Sillä välin 1:nen komppania oli päässyt vihollisen huomaamatta vasemmalle sivustalle. VänrikkiHavaslähetti vänrikkiGammelinin3 ryhmän kera kiertämään vielä kauempaa punaisten selkään. Tämä joukko eksyi kuitenkin, eikä ehtinyt ottaa osaa kylien valtaukseen. Samaan aikaan 3:nnen komppanian urhea kenttävartio ryhtyi hurraten hyökkäämään. 1:sen komppanian jäljellä olevat 3 ryhmää tekivät silloin viivyttelemättä ryntäyksen bolshevikien sivustaan ja selkään. Tälläkin kertaa vihollinen lähti yllätettynä suin päin pakoon erinomaisista asemistaan. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 2 'Colt' konekivääriä ja 10.000 patruunaa y.m. Senjälkeen 1:nen komppania majoittui Pieneen ja 3:s komppania Suureen Mihalkinaan.
VänrikkiHavaslähetti taistelun tauottua 1 ryhmän ajamaan takaa punaisia ja toisen varmistamaan selkäpuolta Kranzovan suuntaan. Kylään jäi niinollen vain 1 ryhmä. Hetkinen kului rauhassa; väsyneet miehet saivat levätä, mutta sitten saapui etuvartijoilta hälyyttävä ilmoitus: bolshevikit olivat tulossa viertotietä pitkin.
Vihollinen, jonka voimat vänrikkiHavasarvioi 200 mieheksi, levisi parastaikaa ketjuun ja läheni lähenemistään kylää, jota oli puolustamassa vain kourallinen Pohjan Poikia.
Ratkaisevalla hetkellä kuitenkin vänrikkiGammelinsaapui joukkoineen avuksi, joten kylän puolustamiseen voitiin ryhtyä. Etuvartijat avasivat tulen punaisia vastaan, mutta vetäytyivät pian käskystä muiden rinnalle ketjuun kylän laitaan. Yksi mies, sotilasYrjö Knuutila, jäi tällöin haavoittuneena konekivääreineen molempien ketjujen väliin ja sai surmansa.
Pohjan Poikain tarkka konekivääri- ja kiväärituli pakotti vihollisen hetkisen kuluttua väistymään. Myöskin pari muuta, punaisten myöhemmin päivällä tekemää yritystä Mihalkinan valloittamiseksi lyötiin takaisin.
Mutta komppanian täytyi olla melkein koko päivä ketjussa. Vihollinen pommitti lakkaamatta kylää, jossa talo toisensa jälkeen syttyi tuleen ja paloi poroksi. Pohjan Poikain vartiosta vapaat miehet saivat hälyytysten väliaikoina majailla riihissä ja saunoissa, mutta niissäkään he eivät olleet turvassa.
Päivän taisteluissa 1:nen komppania menetti 2 kaatunutta, aliupseeriArmas Hyvösenja sotilasYrjö Knuutilan, 1 haavoittuneen aliupseerin,Antero Aarnion, joka kuoli myöhemmin haavoihinsa, ja 1 haavoittuneen sotilaan sekä 1:nen K.K.K. 1 haavoittuneen sotilaan. Taisteluissa haavoittui myös yksi 2:seen komppaniaan kuuluva aliupseeri.
Sotilas S. kertoo päivän vaiheista:
»Yö on levoton. Ennen päivän nousua on aloitettava hyökkäys. Pojat paneutuvat makuulle apein mielin. Rynnäkkö on tehtävä meidän koko 50-miehisellä 'armeijallamme', ja ryssiä kuuluu olevan vastassa 900, ehkä enemmänkin.
»'Olisi niin ikävää jäädä tänne vieraan maan multaan', puhelee aliupseeriHyvönentietämättä, että tämä päivä on hänen viimeisensä.
»Uni ei tahdo tulla silmiin. Käännellään ja väännellään. Terävänä kiilana olemme tunkeutuneet punaisten väliin pienin voimin.
»Turhaa miestenhaaskausta!… Mutta me yritämme vain nukkua, ja viimein se useimmille onnistuukin.
»Aamupuolella yötä heräämme tuttuun huutoon: ylös, ylös ja matkavalmiiksi! Lähdemme liikkeelle ja kuljemme nopeaa vauhtia, niin että raskaat konekiväärit tuskin voivat seurata. Jonkin aikaa taivallettuamme komppania jakautuu kahteen osaan, joista toinen hyökkää vihollisen kimppuun sivusta, toinen takaa. Joudun ensinmainittuun.
»Metsässä saamme kuulla ensimmäisten harhakuulien vihellyksen. 3:nnen komppanian valehyökkäys edestä on alkanut. Meille annetaan etenemiskäsky. Raju juoksu pehmeässä lumessa alkaa. Läähättäen saavumme aukean laitaan ja painumme siitä hämmästyneen vastustajan kylkeen. Ryntäämme kukkulalle kylää kohden. Tuossa edessämme koko vihollisjoukko pakenee silmittömän kauhun vallassa, ja me lauomme niin, että kiväärinpiippu punoittaa. Olemme jo ampuneet laukun, kaksi tyhjäksi ja hurraten syöksymme pakenevien jälkeen samaan aikaan kuin 3:nnen komppanian kenttävartio ryntää omalta taholtaan. Kylä on meidän.
»Vartiot asetetaan. Muutamme asumaan ylemmäksi kylään, ja samassa vihollisen tykistö alkaa pommittaa juuri niitä taloja, joissa ensin majailimme. Lakkaamaton granaatti- ja shrapnellituli suuntautuu kylään. Mies aina silloin tällöin haavoittuu, ja tykin ammukset repivät molemmat konekiväärihevosemme niin pahoin, että täytyy lopettaa. Saamme olla yhtämittaa ketjussa ja nukummekin sinne. Melkein tylsistyneinä katselemme, kuinka punaryssä juoksuttaa miehiään tuolla vastapäisellä harjanteella, jonne kiväärimme eivät kanna. Sanitäärit kiskovat reessä miehille panoksia ketjuun. Kokkikin yrittää tulla soppakattilan Mutta kun pari granaattia räjähtää keittiön lähellä, niin sekä miehet että hevoset ovat jo vauhkoina ja palaavat rytinällä sinne, mistä ovat tulleet. Me saamme vain kiristää nälkävöitämme ja odottaa.
»Leveä tie kulkee kylän halki, ja sen keskelle puoliväliin viholliskylää kevyt konekivääri ja pari-kolme jalkamiestä ovat asettuneet. Punaiset tekevät äkillisen ryntäyksen. Pojat huomaavat heidät vasta silloin, kun matkaa on enää parisataa metriä hyökkääviin. Kenttävartio aloittaa tulen. Kevyen konekiväärin johtaja lähtee peräytymään toisten jäljessä vasta viime tingassa, saa kuulan reiteensä ja jää sinne makaamaan.
»'Varmasti hän olisi pelastunut', selittää yksi kenttävartion miehistä, 'mutta hän ei tahtonut jättää kevyttämme punaisille ja koetti raahata mukaansa vielä panoslaukutkin. Jälkeen jäi.'
»Saamme tiukasti yrittää, ennenkuin saamme ruumiin noudetuksi tieltä. Ja yhä vain kestää hirvittävä pommitus…»
Illalla jääkäriluutnanttiKoivistoantoi komppanioille käskyn vetäytyä pimeän suojassa raunioiksi ammutuista Mihalkinan kylistä. 1:nen komppania majoittui Molginaan, 2:nen Kashinaan ja 3:s Bogomolovaan. 2:nen komppania varmisti kenttävartiolla Einsiedelei Mihalkinan ja 3:s komppania Kosinan ja Shumilkinan. Vain muutamia miehiä jäi Mihalkinan kyliin.
Seuraava päivä kului taisteluitta etuvartiokahakoissa. Vihollisen hävittävä tykkituli jatkui yhä Mihalkinan kyliin ja Pohjan Poikain uusiin majapaikkoihin. 1:nen komppania otti muilta komppanioilta vastaan kenttävartiot.
Mihalkinat jäivät 1:sen pataljoonan valtaamien lukuisten kylien sarjassa viimeisiksi. Mutta silti Pohjan Poikain taistelut Petserin rintamalla eivät vielä olleet lopussa, joskaan he eivät enää kauemmaksi itään edenneet.
26 p:nä klo 11 ap. vihollinen ajoi 1:sen komppanian etuvartijat lyhyellä laukaustenvaihdolla pois Mihalkinan kylistä ja alkoi tykistövalmistuksen jälkeen hyökkäyksen Einsiedelei Mihalkinaa vastaan, mutta lyötiin verissä päin takaisin.
Heti puolenpäivän jälkeen kersanttiEero Havaanjohtama 1:sen komppanian 3:s joukkue vapautui kenttävartiosta, mutta varsinaista tietä pitkin lähtemättä se suuntautui marssimaan poikki hankien kulkevaa polkua pitkin Bogomolovaa kohden. Samassa edestäpäin alkoi kuulua kiivasta laukaustenvaihtoa. Heti oli miehille selvänä, että bolshevikit olivat saartaen käyneet Bcgomolovassa majailevien Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan esikunnan, ambulanssin, kuormaston ja tykkien kimppuun. Hetket olivat kalliit. KersanttiHavasriensi joukkoineen juoksujalkaa kylää kohden kiiruhtaen kaikin voimin.
Vihollinen oli päässyt huomaamatta Kranzovaan ja tehnyt sieltä yllättävän hyökkäyksen Bogomolovaa vastaan. Kylään asettuneet Pohjan Poikain osastot olivat aivan valmistumattomia taisteluun, kun muudan hevosmies ryntäsi pataljoonan esikuntaan huutaen:
— Punaiset tulevat!
Hädin tuskin pataljoonan v t. komentaja, jääkäriluutnanttiKoivisto, adjutantti, luutnanttiSilventoinen, lääkintämajuriKallioinen, kirjurit, hevosmiehet ja lähettipojat ehtivät ulos taloista, kun bolshevikit jo hyökkäsivät esiin. Tykkimiehet ja 3:nnen komppanian kylässä lepäilevät osat joutuivat niinikään yllätetyiksi. Syntyi sekasorto. Useimmat eivät tienneet, mitä tehdä. Muutamat harvat juoksivat jääkäriluutnanttiKoivistonjohtamina kylän laidassa olevalle harjanteelle ja ryhtyivät ampumaan punaisia, jotka saivat haltuunsa koko kylän, pataljoonan esikunnan, kuormaston ja tykit.
Silloin kriitillisimmällä hetkellä kersanttiHavaan2 kevyellä konekiväärillä varustettu joukko ennätti paikalle. 1:sen komppanian muut joukkueet ehättivät myös lähikylästä apuun, juoksivat oikealle sivustalle ja avasivat siltä sunnalta tulen kutsumattomia vieraita vastaan. Kashinasta saapui myös 2:nen komppania juosten paikalle ja levittäytyi ketjuun 1:sen komppanian vasemmalle puolen. Joka taholta käytiin nyt raivoisasti vihollisen kimppuun, ja sen täytyi hetken kuluttua luopua hyvästä saaliistaan ja hajautua pakoon saamatta mukaansa muuta kuin 1 Pohjan Poikain hevosen. Punaiset jättivät taistelukentälle 30 kaatunutta.
Pohjan Poikain tappiot olivat: 1:nen komppania: 2 haavoittunutta sotilasta ja 3:s komppania: 2 haavoittunutta sotilasta.
Taistelun jälkeen komppaniat majoittuivat seuraavasti: 1:nen Djatlevaan, 2:nen Molginaan ja 3:s Bogomolovaan. 2:sen komppanian kenttävartio oli Kashinan kylässä.
Jo taistelun aikana punaisten 3 patteria oli ampunut mainittuja kyliä.Pommitusta kesti sitten lakkaamatta koko päivän.
* * * * *
Tähän saakka 1:nen pataljoona oli jaksanut täyttää tehtävänsä, valittanut ja toivonut virolaisten tulevan tilalle, mutta silti kestänyt kaikki rasitukset, kaikki uhraukset, kaiken kurjuuden. Väsymyksestä tylsinä sotilaat suorittivat palvelusvelvollisuutensa, vaikka tuntui siltä, että hermot eivät enää hetkeäkään kestäisi, ja vaikka monet menettivät iäksi terveytensä näinä päivinä ja öinä. Jos he olisivat päässeet lepäämään, olisivat he senjälkeen taas olleet valmiit taisteluihin ja rasituksiin. Mutta se oli mahdotonta, ei ollut reservejä, ja niin koeteltiin Pohjan Poikain kärsivällisyyttä, kunnes se katkesi. Epätoivo oli syöpynyt sotilaiden mieliin. Heillä oli vain yksi selvä ajatus: pois!
JääkärimajuriSnellman, jolle väsymyksen leviämisestä oli ajoissa tehty ilmoitus, kiirehti virolaisia joukkoja saapumaan Pohjan Poikain molempien uupuneiden pataljoonien tilalle. Vaihtojoukkoja luvattiinkin lähettää, mutta niitä ei tullut. Virolaisilla ei ollut reservejä, eikä naapurirykmenttien rintama-alaa mielellään tahdottu venyttää pitemmäksi kuin se jo oli. Mutta Pohjan Pojatkaan eivät jaksaneet enää.
JääkärimajuriSnellmanmatkusti 27 p:nä Vöruun henkilökohtaisesti kiirehtiäkseen virolaisia, koska muuten oli pelättävissä, että Pohjan Pojat lopuksi lähtisivät omin luvin asemiltaan. Joukkoja luvattiin lähettää varmasti saman päivän iltaan mennessä.
Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan miehet lupasivat pysyä paikoillaan klo 6 asti ip. Mutta silloin saapui luvatun vaihdon asemesta ilmoitus, että 2 komppaniaa saisi palata Vastseliinaan reserviin, mutta 1 tuli jäädä etuvartiopalvelukseen. JääkäriluutnanttiKoivistomääräsi 2:sen komppanian suorittamaan viimemainitun tehtävän, mutta useimmat sen sotilaat lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta muiden mukana Vastseliinaan. Vain osa totteli määräystä ja jäi komppanian aliupseerien ja vapaaehtoisten konekiväärimiesten kera asemiin.
Illalla myöhään saapui Vastseliinaan odotettuja virolaisia luutnanttiAinsoninjohdolla. He vaihtoivat etuvartioon jääneet Pohjan Pojat, jotka pääsivät palaamaan joukkojensa yhteyteen.
2:nen komppania lähti 28 p:nä luvatta klo 8,30 ap. Vastseliinan asemalle, jonne pataljoonan muut osat marssivat puolta tuntia myöhemmin rykmentin määräyksestä. 1:sen pataljoonan jäännös saapui junalla Valkiin saman päivän iltana klo 7.
28 p:nä klo 1 ip. virolaiset tulivat vaihtamaan 2:sen pataljoonan. Mutta sitä ennen suurin osa 4:ttä komppaniaa, 27 miestä 5:nnestä komppaniasta ja 4 miestä 2:sesta K.K.K:sta ehti jättää omin luvin asemansa.
Pohjan Poikain rykmentti oli kokonaisuudessaan jälleen Valkissa 29 p:nä klo 9 ap.
Tällä rintamakaudella Pohjan Pojat olivat saaneet vankeja: 1:nen pataljoona 56 ja 2:nen pataljoona 41. Sotasaaliina oli niiden käsiin jäänyt 1 panssariauto, 4 konekivääriä, 47 kivääriä, 40.000 kiväärinpanosta, 4 hevosta, 2 satulaa ja 1 reki. Pohjan Poikain tykistön ammusmenekki koko taistelukaudella oli 2.361 shrapnellia ja 2.413 granaattia.
Osa Pohjan Pojista vetäytyi siis omavaltaisesti asemistaan etulinjoilla. Tätä valitettavaa tekoa arvosteltaessa on kuitenkin otettava huomioon ne suuret tappiot, lukemattomat rasitukset ja komppanioiden toivoton asema, jotka vaikuttivat sotilaiden mielialaan. He kestivät kaiken tämän todellisella suomalaisella sitkeydellä. Vasta kiihoittuneina siitä, että virolaiset joukot eivät tulleet määräaikana vapauttamaan heitä, Pohjan Pojat osittain jättivät paikkansa. Siitä ei kuitenkaan koitunut mitään pahempia seurauksia.
Huolimatta heidän viimeisestä, vähemmän kunniakkaasta teostaan kuuluu Pohjan Pojille Petserin rintamalla suoritetuista taisteluista nimitys: sankarit. He kestivät sinä aikana niin paljon kuin ihminen suinkin voi, vieläpä enemmänkin.
* * * * *
EverstiKalmkirjoitti päiväkäskyssään N:o 56 maaliskuun 31 p:ltä:
»Lausun rykmenttini upseeristolle, alipäällystölle ja miehistölle kiitokseni viime taistelukauden voitosta Petschoryn rintamalla 14—-29.3.19. välisenä aikana, sekä Valkin puolustuksesta kolmannen patterin miehistölle.»
Joukkojen palattua Valkiin everstiKalmtarjosi heti upseereille, aliupseereille ja sotilaille allekirjoitettaviksi uusia välikirjoja, joiden mukaan Pohjan Poikain rykmentti jatkaisi taistelua bolshevikeja vastaan, tällä kertaa Inkerin vapauttamiseksi. Mutta vain suuri osa upseeristoa, joukko aliupseereja ja pieni määrä sotilaita suostui jäämään. Lopen uupuneina viime viikkojen tavattomista rasituksista tahdottiin yleisesti kotiin.
JääkärikapteeniHannulakertoo rykmentin hajautumisesta:
»30 p:nä luutnanttiKalervosähkötti minulle sairaalaan: 'Upseeriston uudet välikirjat kirjoitettava tänään. Pataljoonasi upseeristo jättänyt eroilmoituksen. Miehistö lähtee kokonaisuudessaan.Silventoinentulee iltajunalla, häneltä tarkemmin.'
»Päätin silloin jättää sairaalan ja lähteä Valkiin. Adjutanttini, luutnanttiSilventoinensaapui samana iltana ja kertoi lähemmin tapahtumista. Viimeinen sotaretki oli ollut äärimmäisen raskas ja käynyt Pohjan Pojille miltei ylivoimaiseksi. Palattuaan Valkiin oli everstiKalm29 p:nä kutsunut kokoon rykmentin upseeriston ja esittänyt sille suunnitelmansa ja uuden välikirjan.
»Tulin Valkiin huhtikuun 1 p:nä. 1:sen pataljoonan upseeristo, alipäällystö ja miehistö oli kokonaisuudessaan jättänyt eroilmoituksen. Upseereista jäivät edelleen everstiKalminpalvelukseen vänrikitMiettinenjaRiikonen, talouspäällikköViljo Riikonenja jääkärivänrikkiFrohne, aliupseereista 2 ja sotilaista kymmenkunta.
»Seuraavat päivät käytettiin loppuselvityksiin, luetteloiden y.m. laatimiseen. 1 p:nä pataljoona jätti aseensa. 3 p:nä luovutin arkistot, kuormaston y.m. omaisuuden ja 1:sen pataljoonan leimat jääkärikapteeniPåhlsonille.
»Pataljoona lähti Valkista huhtikuun 3 p:n iltana. Asemalla oli saattamassa everstiKalmy.m. upseereja. EverstiKalmpiti puheen kiittäen 1:stä pataljoonaa sen suorittamasta työstä. Pataljoona kohotti eläköön-huudon Pohjan Poikain urhealle komentajalle.
»Tallinnaan saavuttiin aamulla. Laiva lähti kuitenkin vasta seuraavana päivänä, jonka vuoksi pataljoona majoitettiin Liivakasarmeihin.
»Aamulla huhtikuun 5 p:nä lähdimme »Väinämöisellä» Tallinnan satamasta. Samalla kerralla tuotiin laivaan tanskalaisten vapaaehtoisten saattamana kolme Petserin rintamalla kaatunutta sotilastamme.
»Helsingissä pataljoona majoitettiin rautatienasemalle. Loppusaatavien maksu seurasi.
»7 p:nä jätin pataljoonalle hyvästi. Ero tuntui raskaalta, mutta sen synnyttämään haikeaan mielialaan liittyi ihailu ja kunnioitus joukkoa kohtaan, joka vähälukuisuudestaan huolimatta oli kyennyt suorittamaan sellaisia urotöitä. Yhdessä kestetyt sotaretket vaaroineen, rasituksineen, kärsimyksineen ja voittoineen sekä kaatuneiden toverien muisto — kaikki se yhdisti pataljoonan jäsenet toisiinsa katkeamattomilla aseveljeyden siteillä. Hyvä suhde päällystön ja miehistön välillä pysyi sellaisenaan loppuun saakka. Se on aina oleva kauneimpia muistojani Viron retkeltä, ja myöhemminkin olen saanut siitä monta osoitusta. Vuosien puhdistamina kaikesta kuonasta Viron retken muistot ovat aina kirkkaina ja lämpiminä säilyvät 1:sen pataljoonan päällystön ja miehistön mielissä.
»Siitä toveripiiristä, joka talvi-iltoina rintamalle lähtöä odotellessa kokoutui Tapan kylän pienoiseen majataloon suunnittelemaan tulevaa Suur-Suomea ja suomalaisten heimojen valtioliittoa, on moni iäksi poistunut, ja unelmat ovat yhä toteuttamatta. Niistä 1:sen pataljoonan jalkaväkikomppanioiden päälliköistä, jotka tammikuun 31 p:nä Luhde Grosshofin luona ensimmäisen kerran astuivat taisteluun Viron vapauden puolesta, ovat kaikki kaatuneet — viimeksi jääkäriluutnanttiKoivisto, joka jääkäriaatteelle uskollisena uhrasi henkensä tulevan, suuremman Suomen puolesta kaukana Pohjan perillä, Petsamossa. Monen aliupseerin ja sotilaan kohtaloksi tuli vapausaatteelle uskollisena, mutta taitamattoman johdon käsissä kaatua seuraavana keväänä ja kesänä Aunuksen sodassa. Jotkut taistelivat syksyllä 1919 Kaprion luona Inkerin vapauden puolesta ja seuraavan talven kuluessa Pohjois-Inkerin vapaajoukoissa Kirsalon rintamalla, jotkut ajoi levoton verensä Puolan ja Latvian sotiin, ja viimeksi muutamien nimi liittyy Karjalan heikkoihin ponnistuksiin vapautensa puolesta Uhtualla.»
Huhtikuun 8 p:nä 2:sen pataljoonan, patteriston ja ratsuosaston eroava alipäällystö ja miehistö lähtivät luutnanttiKallionjohdolla Tallinnan kautta Suomeen, jonne saavuttiin 10 p:nä.
NeitiPohjalakirjoittaa Pohjan Poikain lähdöstä Tallinnasta:
»Aamu on sumuinen, sataa taukoamatta. Miksi näyttääkin tänään kaikki niin alakuloiselta, miksi taivas itkee? Tallinnan kaduilla on hiljaista, kukin toimittaa vain välttämättömimpiä tehtäviään. Siellä täällä vilahtaa harmaapukuisia sotilaita.
»Suuri osa Pohjan Poikia palaa tänään kotimaahan, joku ehkä tulee takaisin, useimmat jättävät ainaiseksi Viron mantereen. He ovat tehneet työnsä, tyytyväisinä he palaavat.
»'Väinämöinen' seisoo jälleen lähtövalmiina, kuten niin monasti ennen. Se on tuonut suomalaiset joukot veljeskansan avuksi. Osan se on jo saanut kuljettaa kilven päällä kotimaahan takaisin, osa palaa nyt kolmikuukautisen raskaan päivätyön päätettyään, ja viimeinen joukko jää toistaiseksi Viroon.
»Virolaiset patrullit ovat tarkastaneet passit ja tavarat. Pohjan Pojat seisovat laivan kannella. Haavoittuneita kuljetetaan paareilla laivaan. Kaikilla on kiihkeä halu palata takaisin isänmaahan.
»Mutta miksi on niin hiljaista satamassa? Ei yhtään virolaisia ole saattamassa suomalaisia joukkoja. Kun tulimme tänne, paistoi kirkas aurinko, torvisoittokunta soitti 'Porilaisten marssia' ja virolainen vartiosto teki kunniaa. Nyt on Vironmaa vapaa, nyt ei enää tarvita suomalaisia joukkoja, nyt sataa ja on hiljaista.
»Hiljaa poistuu 'Väinämöinen' rannasta, ei kuulu ääntäkään: Vihdoin kun laiva on etäällä satamasta, kajahtaa kaukainen laulu: 'Hurraa nyt komppania kotiamme kohti…' Siellä on painostus jo lakannut, laulu kaikuu pontevana ja kirkkaana, mutta meistä rannalla olijoista tuntuu niin kumman oudolta. Käsittääkö oma isänmaa sen raskaan päivätyön merkityksen, minkä tuo suomalainen joukko on tehnyt?
»Ei se suomalainen joukko, joka tammikuussa Viroon lähti, laskenut kustannuksia. Ei kuoleman edessä yleensä kustannuksia lasketa. Tie oli selvänä edessä, elämää oli uhrattava vapauden puolesta. Oikeutta, totuutta oli poljettu, vääryyden täytyi saada palkkansa.»
Pohjan Poikain komentajasta kirjoittaa eräs rykmentin upseereista:
»EverstiHans Kalm!
»Metallilta nuo sanat kalskahtavat. Niissä on jotakin vielä enempääkin: murtumatonta terästä, joka uhmaa sekä ihmisiä että kohtaloa.
»EverstiKalminvirolainen syntyperä, hänen toimintansa Suomen Vapaussodassa, hänen luonteensa, hänen kimmoisa sotilaallisuutensa — ne ovat kaikille hyvin tunnettuja.
»Ennenkuin Pohjan Pojat lähtivät Viron retkelle, oli 'Suomen Kuvalehdessä' everstiKalmiakoskeva haastattelu, josta jäivät mieleeni everstin viimeiset, jotenkin seuraavaan tapaan kuuluneet sanat:
»'En ole kynämies, vielä vähemmin puhuja. Olen sotilas.'
»Nuo kaksi viimeistä sanaa ovat everstiKalmilleniin luonteenomaisia, että huolellisimminkaan valettu linssi ei kykenisi niiden veroista kuvaa levylle kiinnittämään.
»Pohjan Pojat, joilla everstiKalmoli rykmentinkomentajana, tuntevat Herra Everstin kasvojen piirteet, otsaan uurtuneet kärsimyksen ja syvän ajattelun paljon puhuvat vaot, mutta ennen kaikkea he muistavat silmissä välähtelevän siniharmaan liekin, joka ei tietänyt hyvää ryssille, niissä kajastavan lempeän väikkeen, joka on isällisenä valvonut Pohjan Poikain etuja vieraalla maalla. Niitä me emme milloinkaan unohda!
»EverstiKalmoli ei ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin uhkarohkea.Sellaisena hän tuli tunnetuksi jo Suomen Vapaussodassa, sellaisena hänVirossa suunnitteli yltiöpäisimmän sotaretken, mistä pohjoismaidenhistoria vuosisatoihin tietää kertoa: Marienburgin voittomarssin.
»Mutta everstiKalmei ollut uhkarohkea ainoastaan suurin piirtein katsottuna, vaan myöskin henkilökohtaisesti. Useammin kuin kerran hän Viron retken aikana syöksyi samaan kuolonleikkiin, mihin huimapäisin sotilaskin.
»Ne ovat harvat ja valitut, jotka siten voivat, ja joilla on oikeus niin menetellä. Mutta niitä, joille se on suotu, jumalat varjelevat. — EverstiKalmiaon monasti tämän vuoksi ankarasti arvosteltu, mutta emme olisi Pohjan Poikia, ellemme häntä siitä kiittäisi. Hän luotti tuohon rehtiin, Kaarle XII:n aikana ja jo ennen esiytyneeseen suomalaiseen soturityyppiin ja, Jumalan kiitos, sellaisia hän saikin moniaita lähimmiksi miehikseen.
»Jos kukaan, niin ainakin everstiKalmluotti rajattomasti jääkäreihin. Jääkäri — kas siinä se taikasana, joka oli lyövä ja löikin auki kierteisimmänkin solmun. Jääkäriupseerit olivat pataljoonien komentajina ja suureksi osaksi myös komppanioiden päällikköinä, ja kun sellainen oli täyttänyt loppuun saakka velvollisuutensa, saattoi arvossa alempi jääkäri sivuuttaa jonkun muun upseerin ja astua komppanian johtoon everstiKalminmääräyksestä ja yhä uudelleen johtaa harvenevat rivit kunniakkaaseen voittoon. — —
»Jälleen kaikuvat korvissani sanat: olen sotilas. Vuosien takaa ne iskevät tajuntaan kuin kehoitus, kuin esimiehen jyrkkä käsky; sotilas puhuu vähän, töistään hänet tunnettakoon.
»Kunniaa aina everstiHans KalmillePohjan Poikain rykmentin luojana ja komentajana!»
Viroon vielä jäänyt Pohjan Poikain rykmentin jäännös siirtyi Tarttoon, jossa sen esikunta toimi kesäkuun alkuun saakka yrittäen koota uutta rykmenttiä, mutta turhaan. Kuitenkin osa Pohjan Poikia joutui vielä kerran tuleen. 2:nen patteri sai näet huhtikuun 20 p:nä käskyn lähteä Tartosta Valkin kautta Mustjoen rintamalle auttamaan virolaisia. Patteri taisteli huhtikuun 22 ja toukokuun 4 p:n välisen ajan Mustjoen ympäristössä joutuen usein sangen vaikeaan tilanteeseen ja vihollisen välittömään läheisyyteen. Miehistö ei saanut päivin eikä öin lepoa. Liiallinen valvominen, ruo'an puute sekä vaatteiden ja jalkineiden huonous lisäsivät rintamakauden rasituksia. Patteri täytti kuitenkin kunnialla tehtävänsä loppuun. Toukokuun 4 p:nä se luovutti kaiken varustuksensa, saapuneen käskyn mukaan, virolaisille ja palasi Tarttoon menetettyään taisteluissa 3 miestä haavoittuneina.
Pohjan Poikain rykmentin toiminta päättyi toukokuun lopussa lukuunottamatta intendenttuuria ja esikuntaa, joiden täytyi suorittaa monimutkainen loppuselvitys.
Toukokuun 29 p:nä julkaisemassaan päiväkäskyssä N:o 79 everstiKalmkirjoittaa m.m.:
»5. Pataljoonat, patteristo ja ratsuosasto luovuttavat kaikki varustuksen, asestuksen, ajokalut, valjaat, satulat ja kaikki varastot (kaksinkertaisten luetteloiden mukaan) rykm. intendentille tai hänen määräämälleen laitokselle 10 p:ksi kesäk.
»7. Alipäällystö ja miehistö vapautetaan sitä mukaa kuin katson sen mahdolliseksi.»
* * * * *
Pohjan Poikain kunniakas historia oli päättynyt. Rykmentti palasiSuomeen jättäen virolaiset jatkamaan taistelua bolshevikeja vastaan.
Se aika, jona suomalaiset vapaaehtoiset ottivat osaa Viron vapaussotaan, oli vain lyhyt ajanjakso pitkästä taistelusta, mutta samalla se oli kaikkein tärkein ja virolaisille vaikein. Taistelut kiihtyivät sittemmin paljon suuremmiksi ja raivoisammiksi. Sota jatkui vaatien yhä lisää uhrauksia. Virolaiset puolustivat isänmaansa rajoja suurella, uljuudella osoittaen, että suomalaiset vapaaehtoiset eivät suinkaan olleet turhaan vuodattaneet vertaan sukulaiskansamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. He valtasivat sodan aikana Venäjän rajaseutuja ja -kaupunkeja, vieläpä auttoivat eteläisiä naapureitaan, lättiläisiä, itsenäisen Latvian rakentamisessa miekka kädessä. Pitkinä sotakuukausina, aina helmikuun 2 p:ään 1920 asti, jolloin Viron ja Neuvosto-Venäjän valtuutetut allekirjoittivat Virolle kunniakkaan rauhan Tartossa, virolaiset sotilaat osoittivat, että he olivat oppineet pohjoisten aseveljiensä veroisiksi urhoollisuudessa ja sitkeydessä.
Pohjan Poikain palatessa kotiseuduilleen tervehtivät sanomalehdet heitä lämpimin sanoin. Niinpä »Vaasa» kirjoittaa huhtikuun 11 p:nä m.m.:
»– – – Mutta mikä oli tarkoitus? Se on aina muistettava: ryssä pois maasta, Viro itsenäiseksi!
»Sen olette Te, uhkarohkeat nuoret Viron sankarit, tehneet. Sitä suurtyötä tekemään rohkesi ja mahtoi vain Teidän kaltainen huimapäinen ja suunnattomia vaivoja kestävä nuorukaisjoukko.
»Vain teidänlaisenne intomieliset huimapäät saattoivat kestää sen nopean pikamarssin, kilpajuoksun, joksi taistelunne 'polsuja' vastaan muodostui. – – Vain Te, nuoret miehet, olisittekin kestäneet ilman lepoa ja unta niitä yön päivän taisteluita, joissa alinomaa riehuitte, kun viikkokausia kävi yhtämittainen kahakka ja taistelu. Ja vain Teidän kaltaisenne saattoivat hyökätä riemuhuudoin satakertaista vihollisjoukkoa päin — ja lyödä sen!
»Paljon on vajavaista matkalla ollut. Paljon olette saaneet kärsiä kaikenlaista puutetta. Olettepa saaneet ymmärtämättömyyttä ja moitettakin osaksenne, mutta tietäkööt moittijanne, että Te, juuri Te olette tehneet suurtyön, jonka merkitys ja historiallinen arvo paljastuu koko suuruudessaan vasta tuonnempana.
»Te ja Teidän kauttanne koko Suomen kansa on tehnyt ihmiskunnalle sen suurtyön, johon Euroopan mahtavat ja suuret kansat eivät uskaltaneet käsiksi käydä. Silloinkuin kaikkinielevä bolshevismi haki pääsyä länteen, Vironmaan kautta, ja kun se oli sen jo melkein saavuttanut, eikä hätäänsä huutava Viro saanut keneltäkään maailman mahtajalta apua, silloin ilmestyitte Te, nuorukaiset, virmapäisenä pienenä joukkona. Te iskitte kohta ensi otteilla kuin vihainen raivomyrsky. Isku seurasi toistansa, ja yhä suuremman kauhun sai ryssä ja 'polsu'. Ei kestänyt kuin jokunen viikko, ja Viro oli vihollisesta vapaa.
»Te nuoret miehet, olette nostaneet uuden valtakunnan Eurooppaan. Te olette verellänne ja kärsimyksillänne kohottaneet veljeskansamme, virolaiset, kansaksi kansakuntien joukkoon. Te olette nostaneet itsenäisyyteen, kansalliseen vapauteen kansan, joka tuhat vuotta on sorron yössä vaeltanut. Sen olette Te, pieni suomalainen vapaaehtoinen nuorukaisjoukko, tehnyt!
»Tieto siitä on oleva Teille suurin palkinto. Teidän tekonne elää iankaiken ihmiskunnan historiassa. Teidän tekonne vetää vertoja muinaisajan sankareille.
»Terve Teille, Viron sankarit!»
Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.
Varsinaisen avunannon päätyttyä Päätoimikunta ei vielä saattanut hajautua, vaan sen oli pidettävä huolta retkikunnan loppuselvityksestä.
Varsinkin tilitystyö ja invalidikysymyksen järjestäminen vaativat paljon enemmän aikaa kuin etukäteen oli saatettu aavistaakaan. Päätoimikunnan intendenttuuri huolehti niistä aluksi tohtoriGöösin, sittemmin ent. kansliapäällikönArvid Ponnenja lopuksi liikemiesHannes Hildeninjohdolla. Työ oli monimutkaista ja vaikeaa, kun tilejä ja tilittäjiä oli monta. Toimintaa vaikeutti myös se seikka, että intendenttuurilta puuttui usein varoja maksujen suorittamiseen, kun rahalähetykset Virosta viivästyivät. Haavoittuneiden vapaaehtoisten ja kaatuneiden omaisten eläkeanomukset tuottivat myös paljon puuhaa. Lääkärikomissioni työskenteli ahkerasti kokoutuen usein käsittelemään invalidiasioita. Mutta ratkaisua viivytti se, että useiden haavoittuneiden invaliditeettiastetta ei voitu määritellä, ennenkuin pitkäaikaisen sairashoidon jälkeen. Lääkärikomissioni saattoi antaa lopullisen lausuntonsa vasta syyskuussa 1921, jolloin invalideja koskevat viimeiset eläkeanomukset lähetettiin Viron hallitukselle. — Kaatuneiden omaisista ja heidän oikeuksistaan oli myös eräissä tapauksissa vaikeaa saada selvää. Päätoimikunnan sotatuomariA.E. Väänänenhuolehti näiden kysymysten järjestämisestä.
Päätoimikunnan, joka likvidatsionin kestäessä kokoutui kertaa vuodessa, käsiteltävänä oli edellämainittujen ja monien muiden samantapaisten asioiden lisäksi kysymys eri puolilla maata olevien sankarihautojen kuntoonpanosta ja hoidosta. M.m. Helsingissä vapaaehtoisia on haudattu kolmeen eri paikkaan: Vanhankirkon veljeshautaan, jolle Viron hallitus on ryhtynyt puuhaamaan muistopatsasta, Uudelle hautuumaalle, jonne Päätoimikunnan toimesta on pystytetty hautakivi, ja Malmin hautuumaalle. Päätoimikunnan kokousten väliaikoina kanslia yhdessä puheenjohtajan, tohtoriIvalonkanssa hoiti laajin valtuuksin asioita.
Kesällä 1920 retkikunnan tilit olivat niin valmiit, että saatettiin pyytää Viron hallitusta lähettämään valtuutettunsa tarkastamaan niitä. He saapuivat vuoden lopulla ja tarkastivat kirjanpidon ja eri tilit suorittamatta kuitenkaan työtä loppuun. He lausuivat tileistä, että ne olivat erittäin hyvässä kunnossa. Keväällä 1921 tarkastustyön lopettivat virolaiset kontrollöörit, joiden antaman lausunnon perustuksella Viron hallitus toukokuussa 1921 suoritti Päätoimikunnalle sen saatavien loppuerän. Silloin saatettiin ryhtyä maksamaan retkikunnan loppuvelkoja, joista melkoinen erä oli m.m. Suomen sotaministeriölle.
Päätoimikunnan työ lähestyi loppuaan. Sen arkisto, tilit ja verifikaatit siirrettiin, tehdyn päätöksen mukaan, Suomen sotamuseoon talletettaviksi. Irtain omaisuus myytiin huutokaupalla.
Vihdoin lokakuun 26 p:nä 1921 Päätoimikunta saattoi pitää viimeisen kokouksensa. Eri joukko-osastojen, Pääintendenttuurin ja eri kanslioiden tilit, jotka yhteensä nousevat n. 16 miljoonan markan loppusummaan, oli siihen mennessä Päätoimikunnankin puolesta tarkastettu ja huomattu olevan asianmukaisessa kunnossa. Suomessa retkikuntaa varten kerätyistä varoista oli jäljellä n. 670.000 markkaa, jotka päätettiin tallettaa käytettäviksi invalidien takuurahastona. Sen korkoja ja poikkeustapauksissa pääomaakin voidaan käyttää Virossa haavoittuneiden suomalaisten avustamiseen. Senjälkeenkuin rahastoa ei enää tarvita tähän, päättää säätiön 3-miehinen hoitokunta yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valitseman edustajan kanssa jäljelle jääneiden varojen käyttämisestä johonkin Suomen ja Viron kulttuuriyhteyttä edistävään tarkoitukseen. Hoitokunnan jäseniksi valittiin tohtoritLouhivuorijaIvalosekä ylioppilasLepistö.
Joulukuun 1 p:nä olivat Uudella Ylioppilastalolla Päätoimikunnan lopettajaisiksi järjestämät kahvikutsut, joihin oli keräytynyt Päätoimikunnan ja sen alaosastojen jäseniä ja avustajia, yhteensä n. 70 henkeä. Puheissa, joita pitivät tohtoritIvalojaLouhivuori, kansanedustaja Kokko, ministeriKallasja kansanedustajaAlkio, muistutettiin mieliin avustustyön pysyvää historiallista arvoa.
* * * * *
Sankarivainajat.
Vironkielestä mukaillutKarin Hannula.
Syysyön hämärä, utuinen häivä, himmeni maa, jo katosi päivä, kuoleman puistossa puhuupi tuulet, kumpuja näet, ääniä kuulet.
Vilkkuvat usvasta ristien ryhmät,kumpujen kukkaset kaikki jo kylmät,oksilla pisarat tippuvat hiljaamultahan — lähelle kuoleman viljaa.
Nukkuvat tuolla kuoleman unta,putoili kummuille valkeaa lunta.Hämärä hellästi kumpuja peittää,tumman vaippansa syysyö heittää.
Lux perpetua luceat [Ikuinen valo loistakoon] — helkkyy kappelin laulu, kynttilät välkkyy. Humisee, huokaa kuoleman puisto, henkien yö, vainajain muisto.
Reippaina, intoa uhkuen he olivat rientäneet hätään joutuneiden avuksi. Kuvaamattomalla sitkeydellä ja ihailtavalla uljuudella he olivat taistelleet Viron sotatantereilla ihmisyyden, veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, sankareina eläneet ja taistelleet laskematta vaivojaan ja uhrauksensa suuruutta ja sankareina kaatuneet.
Mykkä tuska sydämessä jäljelle jääneet soturit olivat lähettäneet kylmenneet toverinsa yksinkertaisissa arkuissa kotimatkalle. Ihailevalla kiitollisuudella ja liikutuksella virolaiset olivat tuhatlukuisina soitoin ja lauluin, kukin ja siunauksin saattaneet heidän puolestaan kukoistavan elämänsä uhranneiden vapaustaistelijoiden koristetut arkut läpi juhla-asuun laittautuneen pääkaupunkina satamassa odottavaan laivaan, jonka oli määrä kuljettaa velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneiden soturien kylmenneet ruumiit kotimaahan. Surren, mutta uljaista pojistaan ylpeänä isänmaa otti vastaan vainajansa ja kätki heidät kotimaan multaan, kymmeniin sankarihautoihin joka puolella maata.
Niiltä Viron suomalaisilta vapaustaistelijoilta, jotka terveinä palasivat kotimaahan, voidaan riistää sankariseppele, jos niin välttämättä tahdotaan, sillä heidän uhrauksensa ei ole ollut mittaamaton. Heihin saatetaan kohdistaa syytökset retken lukuisista vajavaisuuksista ja erheistä. Mutta taistelutantereella henkensä uhranneihin vainajiin ja sieltä raajarikkoisina palanneihin mitkään moitteet eivät saata ulottua. He ovat antaneet kaikkensa, nuoren elämänsä ja loistavat tulevaisuuden toiveensa veljeskansan vapauden ja isänmaamme kunnian alttarille. He ovat uhranneet itsensä niiden ihanteiden puolesta, jotka väikkyivät avustustoiminnan alkuunpanijoiden silmissä, kun he ryhtyivät Suomesta puuhaamaan apua Virolle. He ja heidän hautakumpunsa jäävät kaiken sen symboleiksi, mitä Viron apuretkikunnassa on ollut puhdasta, suurta, jaloa — pysyväistä.
* * * * *
Aikana, jolloin itsenäiseen elämään nousseet Itämeren suomalaiset kansat etsivät sivistyksellisiä ja valtiollisia yhtymäkohtia keskinäisille suhteilleen, ja jolloin kuulee silloin tällöin puhuttavan »Suomen sillasta», ansaitsee kiinnittää huomiota Helsingin Vanhankirkon puiston veljeshautaan ja lukuisiin muihin vironretkeläisten hautakumpuihin maamme kalmistoissa. Ne sitovat Suomen ja Viron kansat toisiinsa sittenkin paljon lujemmin kuin yhteinen alkukoti ja samansukuinen kieli.
Nämä sankarihaudat tulevat varmaan vastaisuudessa entistä suuremmassa määrässä kaikkien maassamme käyvien virolaisten pyhiinvaelluspaikoiksi, kummuiksi, jotka muistuttavat mieliin niitä aikoja eteläisen veljeskansamme elämässä, jolloin sen ollessa kuolemanhädässä intoa hehkuva soturiparvi riensi tappioita kärsineen armeijan avuksi ja pelasti maan. Virolaisilla ei ole mitään syytä väheksiä näiden kumpujen alla lepäävien sankarien jaloa uhrausta ja suurta merkitystä itsenäiselle Virolle, onhan heidän vapaussodassaan silti yllin kyllin suurtekoja, joista kunnia jää heidän omalle urhoolliselle armeijalleen.
Mutta sankarihaudat eivät velvoita yksin Viroa, vaan myöskin omaa isänmaatamme. Se suuri uhri, jonka niihin kätketyt nuorukaiset ovat antaneet erillään olevien suomensukuisten kansojen yhteyden alttarille, vaatii kansaamme polvesta polveen vaalimaan heidän jättämäänsä perintöä, kunnes heidän suuri unelmansa kokonaisuudessaan on toteutettu.
Taaksepäin avustustyöhön katsottaessa täytyy tunnustaa, että yksityiskohdissa on ollut runsaasti puutteita, erehdyksiä ja virheitä ja niistä voidaan Suomenlahden molemmin puolin olla eri mieltä. Mutta kokonaisuutta silmällä pitäen nämä pikku varjot väistyvät, samaten katoavat kaikki — loppujen lopuksi aivan arvottomat — vastakohdat, riitaisuudet ja tyytymättömyyden ilmaisut. Kaiken tämän epäoleellisen, vähäpätöisen väistyttyä jää jäljelle historiallinen teko, jonka seuraukset tuntuvat, niinkauankuin Suomen ja Viron kansat ovat olemassa.
Se työ, jonka hyväksi Viron suomalainen apuretkikunta taisteli, kärsi vilua ja nälkää, jonka hyväksi haavoittuneet menettivät terveytensä, ja jonka hyväksi monet kymmenet maamme parhaista pojista uhrasivat henkensä, on se vankkumaton kallioperusta, jolle Suomen ja Viron tuleva yhdyselämä pohjautuu.