Kävi kuitenkin pian ilmi, että Päätoimikunnan epäilykset pienenkin joukon kokoonpanoon tarpeellisen vapaaehtoismäärän saamiseen nähden olivat enemmän kuin perusteltuja. Viron hallituspiirien vitkastelun ja epäröinnin kautta oli menetetty otollinen hetki, ja nyt osoittautui erittäin vaikeaksi saada vapaaehtoisia värvätyksi retkelle. Todennäköisesti olisi kuitenkin pitemmän ajan kuluessa voitu saada tarpeellinen määrä kunnollisia vapaaehtoisia uutta retkikuntaa varten. Mutta sillä välin tilanne Viron rintamilla jälleen muuttui. Virolaiset pääsivät pahimmasta pinteestä, alkoivatpa vielä voimakkaan etenemisenkin, eivätkä niin ollen kaivanneet suomalaista apua.
Tästä syystä Suomen hallitus kesäkuun alkupäivinä katsoi uudenretkikunnan Viroon lähettämisen tarpeettomaksi. Viron sotilasedustajaHelsingissä lähetti puolestaan kesäkuun 13 p:nä seuraavan ilmoituksenViron Avustamisen Päätoimikunnalle:
»Suomalaisten apujoukkojen suhteen ilmoitti minulle eilen v.t. ulkoasiainministeriTönissontelefoonissa, ettei Eestin Hallitus ole tilaisuudessa niitä heti paikalla käyttämään muuttuneen tilanteen takia. Jos onnistutaan lopettamaan vihollisuudet saksalaisten kanssa, josta on toiveita, ei senjälkeen enää tarvita apujoukkoja. Jos sota saksalaisia vastaan syttyy uudelleen, silloin kyllä tarvittaisiin apua, mutta arvattavasti tilanne siinä tapauksessa tekee mahdottomaksi saada suomalaista apua sillä rintamalla. Hallitus pyytää kuitenkin, että kaiken varalta Päätoimikunta vielä ei lopettaisi toimintaansa kokonaan, sillä tilanne ei ole meille läheskään vielä selvinnyt. Kiitollisuudella ja kunnioittaen
A. Hanko.»
Tämän johdosta ja koska epämääräisen tilanteen pitkittäminen viikosta viikkoon katsottiin turhaksi, päätti Päätoimikunta kesäkuun 16 p:nä saattaa sekä Suomen että Viron hallituksen tietoon lakkauttavansa toimintansa ja pysyvänsä koossa vain loppulikvidatsionia varten. Vapaaehtoisten värväys lopetettiin, ja jo saapuneet miehet laskettiin kotiin.Viron avustaminen Suomen puolelta oli päättynyt.
Lopettaessaan toimintansa Viron Avustamisen Päätoimikunta sai vastaanottaa Viron tasavallan pääministeriltä vironkielisen kirjelmän, joka suomennettuna kuuluu: [Kirjelmä on, kuten päivämäärästä näkyy, kirjoitettu ennen uutta avunpyyntöä Viron puolelta, mutta sopinee parhaiten tässä yhteydessä julkaistavaksi.]
Viron Avustustoimikunnalle
Helsingissä.
Viron Tasavallan Hallituksen puolesta on minulla kunnia ilmaista lämmintä kiitollisuutta suomalaiselle Viron Avustamisen Päätoimikunnalle sen lopettaessa toimintansa nykyisessä muodossaan siitä suuresta työstä ja vaivasta, mitä Toimikunnalla on ollut järjestäessään Virolle erittäin tärkeää avunantoa. Erityisellä kiitollisuudella käännyn Toimikunnan puheenjohtajan, senaattoriLouhivuorenpuoleen, joka on henkilökohtaisella huolenpidollaan ja tarmollaan näytellyt niin tärkeää osaa avunannon järjestämisessä. Samalla tuon julki ja pyydän Hallituksen puolesta välittämään suurimman kiitoksen ja kunnioituksen tunteet myös kaikille niille unohtumattomille Suomen veljeskansan sotureille, jotka uhrautuvaisesti ja urhoollisesti ovat taistelleet Viron vapauden puolesta, samoinkuin koko Suomen yhteiskunnalle, joka lämpimällä myötätunnolla ja runsaalla kannatuksella on ottanut Viron avustamiseen osaa.
O. Strandman.Viron Tasavallan Hallituksen Pääministeri.
Th. Käärik. sihteeri.
Tallinnassa 15 p. toukok. 1919.
3466.»
Ensimmäisen suomalaiskomppanian Viroon lähdön kaksivuotispäivän johdosta »Iltalehti» kirjoittaa joulukuun 31 p:nä 1920 otsakkeella »Kunniakas kaksivuotismuisto»:
»Sankariajaksitahtoisimme sitä aikaa kutsua huolimatta siitä, että maamme silloin oli köyhempi elämän välttämättömyystarpeista kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen. Suomen kansassa sykki noina nälkäkuukausinakin voimakkaana se päättävän toiminnan ja ripeän alotteen henki, joka omassa vapaussodassamme oli herännyt ja joka kaikkina aikoina on historiaa tehnyt. Niinpä tuli myös Viron aseellisesta auttamisesta Suomen kansan historiallinen teko, jonka seuraukset ovat olleet paljo ratkaisevampia kuin kaikkein suurin osa siitä 'historiasta', jota suunsoitolla ja pykälätaistelulla tässä maassa sittemmin on tehty. Viron vapaustaistelun aseellinen avustaminen on niitä momentteja kansakunnan elämässä, joista virtaa itseluottamusta ja uskoa veltompien ja pahempienkin päivien varalle. Kohottavia muistoja oman itsetuntonsa ylläpitämiseksi tarvitsee jokainen kansa, tekoja, joista se saa tyydytystä ylevimmille käsityksilleen omasta itsestään ja kutsumuksestaan inhimillisen kulttuurin palveluksessa.
Näitä momentteja ei aikaisemminkaan ole puuttunut Suomen kansan historiallisista vaiheista, vaikka niiden oikeata merkitystä on ollut peittämässä »vieras lippu». Liiallinen vaatimattomuus suomalais-kansallisessa historiankäsittelyssä on luullaksemme myös ylläpitänyt lapsipuolisuuden tuntoa kansassamme Ja kuitenkin on — niinkuin on tehnyt heimokansamme unkarilaiset Europaan tunkeutuvia turkkilaisia vastaan — Suomen kansa vuosisatoja taistellut etuvartiotaisteluja slaaveja vastaan ponnistellen henkeen ja vereen länsimaiden viljelyksen säilyttämiseksi Laatokan ja Nevan vaiheilla. Ruotsin lipun alla suomalaiset joukot taistelivat tietysti ensi kädessä Ruotsin politiikan, Ruotsin etujen ja suuruuden puolesta, mutta ainakin kerran tämä taistelu sai maailmanhistoriallisen perspektiivin: kolmikymmenvuotisessa sodassa. Silloin esiintyi suomalainen sotilas Keski-Europassa protestanttisen maailmankatsomuksen päättävänä puolustajana sen ajaa vanhoillisia ja taantumuksellisia mahteja vastaan. Täysin johdonmukaisesti liittyy osanottomme Viron vapaussotaan siihen historiallisten taistelujen sarjaan, jota Suomen kansa on käynyt slaavilaista itää ja niitä sortajamahteja vastaan, jotka ovat tahtoneet kansoilta kieltää omantunnon ja vakaumuksen vapauden. Satunnaiselta näyttävällä teolla, Suomen apuretkikunnalla Vireen, on siis ollut juurensa syvällä siinä kutsumuksessa, jonka historia meidän lapsipuolena itseään pitäneelle kansallemme on antanut.»
Niistä lukuisista sähkösanomista, joita Viron Alistamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtoriLouhivuorisai Virosta ensimmäisen suomalaisavun vuosipäivänä joulukuun 30 p:nä 1919, julkaistakoon tässä seuraava, kenraaliLaidonerinlähettämä:
»Tänään vuosi sitten ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset astuivat Eestin maakamaralle kiiruhtaen poikki lahden halun ajamina olla meille eestiläisille avuksi taistelussamme itsenäisyytemme puolesta.
Jos kohta olikin pieni se asevoima, joka aluksi kiirehti avuksemme, niin urheiden suomalaisten vapaaehtoisten meille tarjoama siveellinen tuki oli sitä suurempi. Eestiläiset ja suomalaiset ovat yhdessä taistelleet sekä yhteisillä taistelukentillä saavuttaneet yhteisiä voittoja. Eestin kansa ei ole unohtava niitä kohtalokkaita aikoja, jolloin suomalaiset purjehtivat poikki meren ja ojensivat auttavan kätensä veljeskansalleen.
Eestin Meri- ja Maa-armeija muistaa tänään kaatuneita sankarillisia suomalaisia ja muistelee mitä hartaimmin kiitollisuuden tuntein suomalaisia veljiä, jotka vaikeana hetkenä kenraaliWetzerinja everstienKalminjaEkströminjohdolla kiiruhtivat meitä auttamaan.
Samalla sallikaa, että Eestin Armeijan nimessä julkilausun mitä syvimmän kiitollisuuteni Teille ja kaikille Avustustoimikunnan jäsenille. Olemme vakuuteltuja, että yhteinen taistelu ja yhdessä vuodatettu veri on muodostava lujimman mahdollisen siteen kahden veljeskansan välille.
Tallinnassa 30. XII. 1919.
KenraaliLaidoner.»
1. Siirto Tallinnaan.
Aikaisemmin on jo tehty selkoa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon varhaisimmista alkuvaiheista.
MajuriEkströmintarkoitus oli heti joulunpyhien jälkeen ryhtyä komppanioittensa tarmokkaaseen järjestelyyn ja sotilaalliseen koulutukseen ja jatkaa sitä tammikuun puoliväliin saakka, jolloin vapaajoukko olisi hänen arvelunsa mukaan ollut taistelukunnossa ja voitu siirtää lahden ylitse suoraan sotarintamalle. Senvuoksi hän antoi kaikille Helsinkiin jo saapuneille vapaaehtoisille luvan palata omaistensa luo viettämään joulunpyhiä, joiden jälkeen heidän oli määrä heti ilmoittautua palvelukseen.
Jos olosuhteet olisivat sallineet tämän suunnitelman toteuttamisen, olisi se epäilemättä vaikuttanut sangen edullisesti etenkin rykmentin kokoonpanoon. Silloin olisi vapaajoukon komentajalla ollut paremmin tilaisuutta valvoa, että ainoastaan kelvollisia ja kykeneviä aineksia olisi otettu sekä päällystöön että miehistöön. Valitettavasti asiain kehitys ei sallinut minkäänlaista viivytystä mukaantulevien valintaa eikä joukkojen harjoitusta varten.
Tilanne Virossa kävi päivä päivältä huolestuttavammaksi. Vielä virolaisten hallussa olevilla paikkakunnilla väestön levottomuus kasvoi. Suomen ulkoministerille, Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalle, Viron edustajalle Helsingissä, tohtoriKallakselle, ja konsuliSchwalbellesähkösanoma toisensa jälkeen saapui Tallinnasta pyytäen heitä kiirehtimään suomalaisten komppanioiden lähettämistä Viroon.
MajuriEkströmei kuitenkaan suostunut vielä lähtemään. Virosta saapuneiden tietojen mukaan ei siellä ollut aseita riittämiin edes omille joukoille, saati sitten suomalaiskomppanioille. Vapaajoukon järjestystä ei myöskään oltu vielä pantu edes alulle. MajuriEkströmei luonnollisesti tahtonut ottaa vastuulleen johtoonsa uskoutuneiden vapaaehtoisten hengen tarkoituksetonta menettämistä. Sitäpaitsi ei Suomessa oltu vielä täysin selvillä virolaisten sotilaallisen aseman kärjistyneisyydestä. Saadut tiedot tuntuivat tarkoituksellisesti liioitelluilta. Saadakseen varmoja tietoja asemasta Virossa vapaajoukon päällikkö valtuutti tulkki-adjutanttinsa, luutnanttiKirottaren, matkustamaan Tallinnaan ja palasi itse joulua viettämään Turkuun.
Lumimyrskyn viivyttämättä luutnanttiKirottarenonnistui vasta joulupäivänä päästä laivalla yli lahden Tallinnaan. Vielä samana päivänä hän pääsi pää- ja sotaministeriPätsinpuheille sotaministeriössä Leipurinkadun varrella. Tästä kohtauksesta hän kertoo:
'MinisteriPätsolikin parastaikaa ministeriössä ja käski minun heti astua sisään. Sotaministerin luona olivat hänen apulaisensaJurine, kulkulaitosministeriSäkk, everstiLaidonerja everstiReimansekä muutamia muita herroja. Näytin papereitani ja sanoin sanottavani ilmoittaen, että suomalaiset, jos kaikki käy hyvin, koettavat olla Tallinnassa tammikuun puolivälissä. Sitten pyysin, että minulle selitettäisiin hiukan yleistä tilannetta. Se tehtiin. Kunnioituksella kuuntelin sotaministerin vakavia sanoja.
Bolshevikit eivät enää olleet kaukana Tallinnasta, vain muutaman kymmenen virstan päässä. Tilanne oli äärimmäisen vakava, se oli kaikille selvää. Ihmettelin ministeriPätsiä, miten hän sittenkin saattoi puhua niin äärettömän optimistisesti ja lopuksi hymyillen sanoa:
— Ei tee mitään. Koettakaa suomalaisten kera saapua tänne pikemmin; kyllä sitten näytämme bolshevikeille!
— Mutta annatteko kiväärejä?
— Annamme.
— No, tahdon koettaa olla jo ehkä kolmen päivän kuluttua täällä.
Niine hyvinemme erosimme.'
Seuraavana päivänä luutnanttiKirotarpalasi Helsinkiin. Laivan lähtiessä Tallinnan satamasta käytiin sen edustalla parastaikaa englantilaisen laivasto-osaston ja bolshevikien Novik-mallisen risteilijän, »Spartakin», välillä kiivasta taistelua, joka päättyi viimemainitun antautumiseen miehistöineen päivineen.
Laivan saavuttua klo 8 illalla Helsinkiin luutnanttiKirotarkiiruhti suoraan majuriEkströminpuheille, joka sähköteitse kutsuttuna oli saapunut Turusta, ilmoittaen:
— Virossa asiat ovat nyt sillä kannalla, että jos te, Herra Majuri, ette ole siellä kolmen päivän kuluttua, niin teidän ei enää kannata sinne mennäkään.
Saatuaan lähemmin selkoa tilanteesta rintamalla ja Tallinnassa sekä varmistuttuaan aseiden saantimahdollisuuksista majuriEkströmluopui epäilyksistään. Valitsemisen varaa ei ollut. Rykmentti oli mahdollisimman nopeasti saatava välttävään kuntoon ja vietävä taisteluun. Oli luotettava vapaaehtoisten luontaiseen sotilaskykyyn ja siihen koulutukseen, jonka he mahdollisesti olivat saaneet Suomen vapaussodan aikana tai sen jälkeen suojeluskunnissa. Tallinnassa voitaisiin sitten, jos tilanne sen sallisi, täydentää komppanioiden kasvatusta. Äkkiyllätysten varalta 1:nen komppania oli lähetettävä vielä ennen vuoden loppua Tallinnaan ja muut osastot sitten mahdollisimman pian.
Seuraavana päivänä, joulukuun 27:ntenä, julkaistiin sanomalehdissä kutsu Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon ilmoittautuneille saapua aamulla joulukuun 28 p:nä Uudenmaan kasarmille Liisankadun varrelle. LuutnanttiAnto Eskolasai käskyn kiireellisesti ryhtyä panemaan kuntoon komppaniaansa — vaikeasti täytettävä käsky, kun ei ollut tietoa, mistä yht'äkkiä voisi hankkia tarpeelliset sotilaspukimet puolelletoistasadalle miehelle.
Joulukuun 28 p:nä oli Uudenmaan kasarmilla tavaton hälinä. Miehistöä järjestettiin. Upseerit jaettiin eri komppanioihin. Komppanioiden päälliköiksi määrättiin: 1:sen kompp. luutnanttiEskola, 2:sen kompp, kapteeniSeveri Kanerva, 3:nnen kompp. vänrikkiYrjö Laaksonenja 4:nnen kompp. vänrikkiAugust Johansson, joka sai pian määräyksen luovuttaa päällikkyyden vänrikkiBror Dahlgrenille. Senjälkeen l:seen komppaniaan valittiin aliupseerit ja miehistö, yhteensä n. 150 miestä.
Mutta kuljetuslaivan ja välttämättömien vaatetustarpeiden saanti teki vaikeuksia. Edellisestä selvittiin kuitenkin verrattain pian siitä huolimatta, että laivan vuokrasopimus Suomen ja Viron hallitusten välillä ei ollut vielä lopullisesti vahvistettu. Vaatteiden hankinta näyttäytyi sitävastoin pulmalliseksi kysymykseksi.
Niin lyhyessä ajassa mikään sotilaspukimo ei voinut sitoutua hankkimaan 150 sotilas-vaatekertaa. Suomen armeijan intendenttuurista ei oltu liioin halukkaita antamaan sotilaspukuja, joita oman maan vakinainen armeija siihen aikaan kipeästi tarvitsi, mikäli niitä voitiin saada. Matka Tallinnaan täytyi lykätä. MajuriEkströminja luutnanttiEskolantarmon ja hellittämättömyyden ansiota on, että jonkinlaiset manttelit ja sotilastakit saatiin seuraavana päivänä hankituiksi 1:selle komppanialle, joten jäänmurtaja »Tarmon» kapteenille voitiin antaa määräys olla valmiina kuljettamaan ensimmäiset vapaaehtoiset joulukuun 30 päivänä Tallinnaan. Vaatetus oli kylläkin perin vajanainen ja laadultaankin vaatimaton — täydellinen sotilaspuku saatiin miehistölle vasta myöhemmin Virossa, — mutta sehän sillä hetkellä pääasia olikin, että komppanialla oli jonkinlainen yhtenäinen vaatetus, joten matkalle voitiin lähteä.
1:sen komppanian matkasta Tallinnaan ja sen vastaanotosta siellä luutnanttiKirotarkertoo:
'Seuraavana päivänä (30. XII.) olin jo klo 7 aamulla jälleen kasarmilla. LuutnanttiEskolaoli jo järjestänyt komppaniansa matkaa varten. Miehet olivat asettuneet kahteen riviin pihalle odottamaanEkströmiä. Enempää ei sillä kertaa voitu lähettää vaatteiden puutteen vuoksi.
— Asento! kajahtaa äkkiä terävä komento. Miesrivi jähmettyy liikkumattomaksi.
MajuriEkströmtulee yli pihan.
— Päivää, pojat! kuuluu hänen lyhyt tervehdyksensä.
— Hyvää päivää, Herra Majuri! jyrisee vastaus kuin yhdestä suusta.
Riemuntunne täyttää sydämen kuullessa näitä jyrkästi ja tarmokkaina läpi aamuhämärän kajahtavia tervehdyksiä.
Ekströmkulkee luutnanttiEskolansaattamana 1:sen komppanian editse ja tarkastaa miehet, yhden kerrallaan.
Kaikki on kunnossa. Komennot kajahtavat jälleen, ja sitten marssi alkaa, nelimiehisissä riveissä, kasarmin pihalta satamaa kohden, tietysti laulaen.
»Tarmo» jo odottaa. Satamasillat ovat täynnä kansaa, joka aamuvarhaisesta huolimatta on tullut saattamaan omaisia ja tuttavia.
Miehet ovat pian laivassa. Toiset kiipeävät maston huipussa olevaan märssykoriin, toiset jäävät istumaan laivan partaalle. Hyvästijättöjä kuuluu, kukkia heitetään.
— Näkemiin, näkemiin! Pian tulemme takaisin — Pietarin kautta tietenkin! huutaa joku maston huipusta, ja kaikki yhtyvät häneen.
Laiva alkaa jo irtautua laiturin kyljestä. Viron AvustamisenPäätoimikunnan puheenjohtaja, senaattoriLouhivuoriastuu esiin.Hänen sydämelliset, vakavat ja lämpimät jäähyväissanansa kajahtavat.Yhteinen »Maamme» seuraa niitä.
Laiva on jo lähtenyt liikkeelle. [Lähtö tapahtui klo 8 ap. Komppanian vahvuus oli 140 miestä.] Satamalaituri jää yhä kauemmaksi; enää näemme vain liehuvien nenäliinojen meren. Mutta sekin katoaa pian. Laiva liukuu satamasta ulkomerelle ja suuntaa vähitellen kulkunsa Tallinnaa kohden. Kotimaan ranta jää yhä kauemmaksi. Moni katse suuntautuu miettivänä taaksepäin…
Näkemiin, Suomi…
Matka kuluu hauskasti. Toiset panevat tavaroitaan kuntoon, toiset juttelevat ja tekevät tuttavuuksia. Minäkin teen sitä, astun erään pitkäpartaisen, vanhan miehen luo ja ryhdyn puheisiin. Mies on viidenkymmenen korvilla. Puhelemme tietysti matkastamme; kysyn, mitkä syyt saivat hänet lähtemään Viroon.
— Katsokaas, minulla on vanhoja velkoja niille punaisille. Tappoivat koko perheeni. En voi sitä unohtaa, lähden kostamaan niille, saan vastaukseksi.
— Entä te? kysyn eräältä yksikätiseltä mieheltä, joka on tullut kuuntelemaan keskusteluamme.
— Sama juttu! Kaikki tappoivat ja polttivat. Tampereen luona menetin vielä kätenikin. Mutta kyllä minä niille saatanoille yhdelläkin kädelläni näytän! ja mies puristaa ainoan kouransa nyrkkiin.
Astelen edelleen. Aivan komentosillan luona seisoo nuori sotilas, aivan lapsi vielä. Käyn lähemmäksi ja kysyn, mikä oikeastaan sai hänet ottamaan osaa tähän sotaretkeen.
— Mitäpä sitten mies voi muuta tehdä kuin tapella, samantekevää missä! kuuluu vastaus.
— Mutta kuinka vanha sinä olet?
— Kolmentoista, luutnantti, vastaa »mies». — Mutta pian täytän neljätoista, lisää hän kiireesti.
Monenlaisia heitä on tullut, nuoria ja vanhoja, toisilla »vanhoja velkoja», toisilla taisteluhalu tai muita syitä, kaikki täynnä innostusta ja tulta.
Alamme jo lähetä Tallinnaa. Miehet kokoutuvat partaan luo ja tarkastelevat lähenevää rantaa. MajuriEkströmilmestyy alhaalta kajuutasta kannelle ja pysähtyy hetkeksi miettiväisenä komentosillalle. Ehkäpä hänenkin mielessään ajatus välähtää: mikähän minua tuolla tuntemattomassa maassa odottaa? Hän herää äkkiä mietteistään ja komentaa miehet asettumaan nopeasti riviin. Laiva on jo sivuuttanut Naissaaren ja lähestyy Tallinnan satamaa. [Tarmo saapui Tallinnaan klo 12.30 päivällä.]
Miehet ovat asettuneet riveihin.Ekströmastuu esiin ja pitää heille lyhyen puheen.
— Pian saavumme sinne, jonne me joko ainiaaksi jäämme tai josta voittajina kotimaahan palaamme, päättää hän puheensa, ja miesten katseet ilmaisevat, että he viimeiseen saakka ovat päällikkönsä kanssa samaa mieltä.
Jäädään suoriin riveihin seisomaan, kunnes laiva ehtii satamaan. Keskilaiturilla näkyy soittokunta ja ihmisjoukko, suurin osa siitä venäjän-aikuisissa sotilaspuvuissa olevia sotilashenkilöitä.
Se saa poikien mielet kiehumaan.
— Piru vieköön! Joko ryssät ovat Tallinnassa? huutelevat he toisilleen.
Selitän miehille, että kyllä ne ovat virolaisia, vaikkei heillä vielä ole omaa sotilaspukua.
»Porilaisten marssin» säveleet kaikuvat rannalta. Vastaanottamassa on sota- ja pääministeriPäts, kenraaliLarka, everstiReiman, kapteeni Siimon ja useita muita sotilashenkilöitä. MajuriEkströmastuu ensimmäisenä maihin, pysähtyy pääministeriPätsineteen ja sotilaallisesti tervehtien ilmoittaa, että ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset ovat saapuneet Viron kamaralle. Seuraa tervehdyksiä ja esittelyjä.
Tällä välin miehistökin on laskeutunut maihin ja asettunut luutnanttiEskolanjohdolla ruoturintamaan. Sitten ministeriPätsastuu esiin ja lausuu suomalaisille, jotka kaikkein raskaimpana hetkenä ovat ojentaneet veljeskansalle auttavan kätensä, sydämellisiä kiitoksen ja tervehdyksen sanoja. Pari kyyneltä ministerin silmissä ilmaisee, että sanat todellakin tulevat sydämen syvimmästä. Tunnustan sillä hetkellä olleeni ylpeä siitä, että minäkin kuuluin ensimmäisten suomalaisten joukkoon.
Suomalaisten puolesta vastaa sotilaskomitean puheenjohtaja, maisteriY.O. Ruuth, joka on tullut saattamaan ensimmäisiä suomalaisia sotilaita Tallinnaan.
Aseiden jako seuraa. Niitä on tuotu meitä varten valmiiksi satamaan. Se käy nopeasti. Pian olemme valmiit marssimaan kaupunkiin. Soittokunta kulkee edellä puhaltaen jälleen »Porilaisten marssia», sitten majuriEkströmseuraa, minä hänen rinnallaan, meidän jäljessämme luutnanttiEskolakomppanioineen mallikelpoisessa järjestyksessä. Marssimme satamasta Meripuistotietä ja Johanneksenkatua pitkin Pietarintorille, jossa Viron armeijan ylipäällikkö, everstiLaidonerottaa meidät vastaan. Matkalla kansanjoukko on keräytynyt ympärillemme ja astelee kerallamme. Kaikki katsovat ihmetellen solakoita suomalaisia saamatta sanaakaan suustaan. Ei ainoatakaan tervehdystä, ei ainoatakaan eläköön-huutoa. Suomalaisia ihmetyttää tämä kylmyys, joka arvatakseni johtuu liiasta mielen pingoituksesta.
Pysähdymme Pietarintorille. MajuriEkströmastuu everstiLaidonerineteen ja ilmoittaa ensimmäisen komppaniansa hänen ylijohtoonsa.Laidonerkiittää. Lyhyet tervehdyssanat seuraavat suomalaisille sotilaille, vaatimattomat, ilman mitään tarpeettomia koristuksia. Heti ensi hetkessä selviää, että tässä on tekemisissä teräksisen tahdon kanssa.
MinisteriPätsinpuhe ja lopuksi yleinen »Maamme» seuraavat vieläLaidonerinsanoja. Sitten alkaa marssi jälleen Harju- ja Pitkääkatua myöten sotaministeriön ohitse Luostarinkadulle, jonka varrella sijaitsevaan Nikolainlukioon everstiReimanintoimesta suomalaisille on järjestetty suurenmoinen asunto. Kaikki loistaa puhtautta: joka miehelle on varattu oma vuode patjoineen ja lumivalkoisine lakanoineen.
Virolaisia rouvia ja neitosia on Luostarinkadulla kuusenoksin ja kukin vastassa. Joka mies saa rintaansa tai lakkiinsa kukan. Mieliala alkaa nousta, ruokakattilat levittävät nälkää herättävää tuoksua ympärilleen, ja ruoka maistuu pitkän matkan,puheiden ja marssin jälkeen tietysti erinomaisen hyvältä.
Sittenkuin kasarmissa kaikki on pantu kuntoon ja vahdit asetettu, lähtevät upseerit hotelli St. Petersburgiin, jossa heille on varattu asunnot ja katettu komea päivällispöytä. Pian istumme juhlapöydässä, kerallamme ministeriPäts, kenraaliLarka, kenraaliPödder, everstiReimanja monet muut. Innostuneet pöytäpuheet ja maukkaat ruo'at vaihtelevat: kaikki ovat iloisia.Ekströminlyhyet kiitossanat, jotka minä käännän viroksi, otetaan vastaan suurella mieltymyksellä.
Päivällispöydässä saamme kuulla englantilaisen laivaston komentajan, amiraaliV.H. Cowaninkatselleen Suomen poikia sotaministeriön parvekkeelta ja lausuneen kiittäen:
— Englantilainen laivasto merellä ja muutamia satoja tuollaisia poikia mantereella virolaisten apuna, kyllä sitten näytämme bolshevikeille.
Illalla käydään vielä virolaisten upseerien kutsusta »Estoniassa», ja vasta myöhään illalla pääsemme levolle.'
* * * * *
Muidenkin komppanioiden järjestely ja vaatettaminen sujui nopeasti, niin että ne voitiin pian 1:sen komppanian jälkeen lähettää matkalle. MajuriEkströmjohti vapaajoukon muodostamista kaiken aikaa suurella tarmolla.
Uusien vapaaehtoisten joukkojen lähtiessä Helsingin satamasta olivat niitä joka kerta rantalaitureilla saattamassa suuret ihmisjoukot, jotka tahtoivat vielä onnellista matkaa ja kunniakasta paluuta. Lämpimin puhein, sydämen pohjasta lähtevin siunauksin ja eläköönhuudoin kotimaan rantaan jäävät ja heidän kauttaan koko isänmaa hyvästeli ensimmäistä kertaa vieraalle maalle taisteluun lähteviä vapaan Suomen sotilaita. Lähtö muodostui joka kerta suureksi isänmaalliseksi juhlatilaisuudeksi.
2:nen komppania kapteeniKanervanjohdossa 5 upseerin ja 130 sotilaan vahvuisena ja jääkäriluutnanttiOnni Vuorisalonkonekiväärikomennuskunta valmistuivat lähtöön tammikuun 3 p:ksi.
Englannin Itämeren laivaston johto oli tahtoen osoittaa huomaavaisuutta suomalaista apuretkikuntaa kohtaan ilmoittanut lähettävänsä pari sotalaivaa saattamaan »Väinämöistä», koska bolshevikialuksia oli taas liikuskellut Suomenlahdella. »Väinämöinen» sai käskyn lähteä 3 p:nä klo 11 ap., kuten myös tapahtui. Mutta kun laiva oli lähtenyt, saapui sähkösanoma, että englantilaiset alukset tulisivat perille vasta klo 2,30 ip. »Väinämöinen» palautettiin satamaan odottamaan sotalaivoja. Klo 2,30 ip., jolloin aluksia ei ollut saapunut, tohtoriLouhivuoriantoi »Väinämöiselle» lähtökäskyn. 2:nen komppania ja jääkäriluutnanttiVuorisalonK.K.K. saapuivat niin ollen Tallinnaan vasta klo 7 ip.
Englantilaiset sotalaivat »Calypso» ja »Caradoc» tulivat kuitenkin lopuksi myöhemmin iltapäivällä Helsingin satamaan. Niiden paluu Tallinnaan määrättiin tapahtuvaksi seuraavana päivänä, tammikuun 4:ntenä, jolloin ne veivät mukanaan Tallinnaan Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 3:nnen komppanian.
Eräs mukana ollut vapaaehtoinen kertoo tästä matkasta m.m. seuraavaa;
»Ystävälliset englantilaiset ovat varanneet meille hauskan matkan. Heti alussa saamme kuumat kaakaot laivakeksien kera. Sellaista harvinaisuutta me Suomessa viime aikoina tuskin olemme nähneetkään. Lisäksi on meillä vielä lupa ostaa laivan kaupasta appelsiineja, suklaakakkuja ja englantilaista tupakkaa ihmeen halpaan hintaan. Välillä pistäydymme kannella ihailemassa aavaa merta. Joku tovereistamme on löytänyt alhaalta pianon, ja sillä hän nyt soittaa kappaleen toisensa jälkeen hartaan kuulijakunnan huviksi.
»Neljätuntinen matkamme kuluu liiankin pian. Viron rannat alkavat näkyä, ja pian olemme Tallinnan sataman läheisyydessä. Pienempi alus saapuu meitä noutamaan, ja niin on sanottava hyvästit ystävällisille englantilaisille ja astuttava virolaiseen laivaan, joka vie meidät sisäsatamaan.»
Sittenkuin 1:sen patterin miehistö oli saapunut Tallinnaan tammikuun 5 p:nä ja 4:s komppania sekä siitä erotettu puhelinkomppania kaksi päivää myöhemmin, olivat Viron kamaralla kaikki ne Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon osastot, jotka ottivat osaa Tallinna-Narva retkeen.
Eräässä Tallinnan lehdessä nimimerkki H. Rk. kirjoitti suomalaisten tulosta:
'He tulivat Tallinnaan. Tallinna oli siihen saakka katsonut vaaraa hypnotisoituna kuin eläin, jota jättiläiskäärme lähestyy. Tai oletteko ehkä nähneet lintua, jota kissa tulee yhä lähemmäksi? Lintu visertää, liikuttaa siipiään, mutta ei voi eikä tohdi paeta.
Sellaisen äänettömän kauhun vallassa Tallinna oli.
Sitten suomalaiset tulivat. Ja Tallinna oli niin kohmettunut, ettei se osannut tervehtiäkään. Ja Tallinnan punaiset tuijottivat suomalaisia vihaisin katsein.
Siten suomalaiset vapaaehtoiset, joita heidän kotimaassaan oli asemilla kukin otettu vastaan ja soitoin, lauluin lähetetty kuolemaa kohden, saivat Tallinnasta kaikkein huonoimman vaikutelman. Eräs suomalainen upseeri sanoi minulle:
— Näin vain yhden ainoan ihmisen, joka tervehti meitä. Se oli eräs intelligentti nainen, joka seisoi katukäytävällä liehuttaen nenäliinaansa ja sitten puhkesi itkuun. Muut tuijottivat —, hän veti kasvonsa tavattoman höperöön virnistykseen, suu ammollaan, — näin, niinkuin… — hän etsi sanaa.
— Moukat, täydensin minä.'
* * * * *
Tallinna on sielullisesti ruma kaupunki. Sillä on rahaa, on tavaraa. Mutta kukkia sillä ei ole. Ja ne, mitä sillä on, se sitoo kuusenoksien sisään, niin että kimput näyttävät luudantyngiltä. Mutta kukkia on tarvis; kukin on koristettava niitä Pohjolan veljiä, jotka eivät vaadi meiltä mitään muuta kuin mukaan tulemista, mutta antavat kaikkensa meille ja meidän vapaudellemme, parasta antavat, mitä ihminen yleensä voi antaa — oman elämänsä, oman nuoren, kukoistavan elämänsä, tulevaisuutensa, riemunsa ja onnensa.
Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko sijoitettiin kokonaisuudessaan Nikolainlukioon, kun taas upseereille varattiin asunto hotelli St. Petersburgissa. Heti Tallinnaan saavuttua ryhdyttiin tarmokkaasti hankkimaan komppanioille puuttuvia varustuksia ja sen ohella opetettiin niille sotilaallisen kasvatuksen ja järjestyksen alkeita. Tammikuun 7 p:nä majuriEkströmmääräsi komppanioille uudet nimet: 1:selle — Helsingin, 2;selle — Hämeen, 3:nnelle — Vaasan ja 4:nnelle— Siuntion komppania. Nämä nimet eivät kuitenkaan tulleet vakinaiseen käytäntöön. Komppanioita kutsuttiin edelleen järjestysnumeroiden mukaan.
Järjestelytyö suuntautui niinä harvoina päivinä, jotka Vapaajoukko viipyi Tallinnassa, pääasiassa komppanioiden varustusten ja kuormaston täydentämiseen. Harjoitukset jäivät siten verrattain syrjään puhumattakaan luennoista. Suurella vaivalla onnistuttiin saamaan tarpeellisia esineitä, joista kaikista Virossa vallitsi mitä suurin puute. Vähitellen kuitenkin voitiin hankkia kaikkein tärkeimmät varustukset, mutta vältettävissä ei ollut, että ne jättivät paljon toivomisen varaa, etenkin laatuunsa nähden. Niinpä majuriEkströmsittemmin taistelukauden alettua katsoi välttämättömäksi Mallassa 14.1.1919 julkaistussa päiväkäskyssä ilmoittaa:
»Kun olen huomannut, että meille luovutetut kiväärit ovat erityisen huonossa kunnossa, huomautan jokaiselle upseerille, että kiväärien hoito kuuluu jokaisen päällikön ensimmäisiin tehtäviin.»
Todettiin suurimman osan Vapaajoukolle jaetuista kivääreistä kipeästi kaipaavan perusteellista korjausta. Mutta valitsemisen varaa ei ollut. Täytyi tyytyä siihen, mitä voitiin saada.
Konekiväärikomennuskuntia järjestettiin jokaisen komppanian oheen. Ne saivat asestuksekseen kevyitä, rakenteeltaan yksinkertaisia ja — mikä tärkeintä —hyvässä kunnossa olevia englantilaisia konekiväärejä, joihin muutamat virolaiset upseerit ja lukiolaiset tutustuttivat suomalaisia konekiväärimiehiä.
Viron pääintendenttuuri luovutti asiaankuuluvine rekineen y.m. tarpeineen kutakin komppaniaa varten 11 hevosta: 1 komppanian päällikön ratsuksi, 4 kuormastoa varten, 2 kenttäkeittiöitä varten, 2 ampumatarpeiden kuljetukseen ja 2 läheteille; konekiväärikomennuskunnat saivat kukin 10 ja puhelinkomppania 9 hevosta sekä Vapaajoukon esikunta 6 ratsua.
LuutnanttiBrandersoli Helsingissä jo antanut muutamia päiväkäskyjä joulukuun 30 p:stä lähtien siellä oleville komppanioille. Mutta Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ensimmäinen varsinainen päiväkäsky julkaistiin vasta Tallinnassa tammikuun 5 p:nä. Sen sisällöstä lainattakoon tähän seuraavat pykälät:
»1. §.
Pojat, olemme saapuneet Viroon vapauttaaksemme veljemme Venäjän rosvolaumoista. Itsekullekin teistä tämä tehtävä oli selvillä jo Suomessa. Suurin osa teistä on jo ollut tilaisuudessa tarjoamaan henkensä ja verensä isänmaan alttarille. Saman uhrin tarjoamme nyt virolaisille veljillemme. Sen vuoksi tämä suuri päämäärä velvoittaa heitä käyttäytymään, niinkuin Suomen sotilaan vanhat perinnäistavat vaativat. Koko sivistynyt maailma katsoo teihin. Se odottaa teiltä paljon. Omasta puolestani olen vakuutettu, että Jumalan ja urhoollisuutenne avulla tulette osoittamaan maailmalle, että olette oikein ymmärtäneet jalon tehtävänne ja osaatte sen täyttääkin.
3. §
Kun täällä on sattunut väärinkäsityksiä sotilaiden ja paikkakunnan asukkaiden välillä, niin kehoitan ja varoitan miehistöä kaduilla ja julkisilla paikoilla käyttäytymään arvokkaasti, kuten urhoollisten sotilaiden tulee. Samalla käsken sotilaita, jos he kohtaavat bolshevikiagitaattoreita, siitä heti ilmoittamaan komppaniansa päällikölle.»
Kun Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäällikkö, kenraaliWetzerja Viron tykistön ylipäällikkö, kenraali (suomal. eversti)Londentammikuun 10 p:nä saapuivat upseereineen ja loppujen Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerien ja sotilaiden kera Tallinnaan, oli heitä vastaanottamassa m.m. Vapaajoukon 4:s komppania soittokunnan kera. MajuriEkströminpuolesta oli saapuville upseereille hotelli St. Petersburgiin valmistettu tuliaispäivälliset. Tallinnan »Adelsklubb» taas oli kutsunut kenraalit upseereineen ja Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit vieraikseen illalla ilmoittaen samalla klubinsa aina mielellään näkevän suomalaisia upseereja keskuudessaan.
* * * * *
Harjoitusten lomassa tutustuttiin innolla kaupunkiin, joka tarjoaakin suomalaiselle vanhoine muureineen ja muurinsarvineen, kapeine, mutkikkaine katuineen ja vanhoine taloineen ja kirkkoineen hyvin paljon mielenkiintoista nähtävää. Mutta yleensä kaupunki silloisessa asussaan teki vapaaehtoisiin vastenmielisen vaikutuksen. Sen venäläinen leima herätti heissä kuohuvaa harmia.
Mutta toisaalta vapaaehtoiset, jotka eivät omassa maassaan viime vuosina olleet suinkaan oppineet herkuttelemaan, olivat aivan erikoisen tyytyväisiä Tallinnan ruokaan ja — juomaan. Viimemainittuun siinä määrin, että Viron Avustamisen Päätoimikunta katsoi tammikuun 3 p:nä välttämättömäksi lähettää Viron viranomaisille sähköteitse pyynnön, ettei suomalaisille vapaaehtoisille annettaisi tilaisuutta väkijuomien saantiin. Tämän johdosta Viron viranomaiset päättivät vangituttaa kaikki ne henkilöt, jotka juottaisivat suomalaisille vapaaehtoisille väkijuomia, ja soveltaa heihin ankarimmat määräykset. Tästä huolimatta suomalaiset sotilaat sittemminkin saivat jossakin määrin hankituksi väkijuomia.
Hotelli »Imperial», lähellä Nikolainlukiota, tuli pian vapaaehtoisten mielipaikaksi, jossa suomenkieli ja suomalaiset laulut kaikuivat ylinnä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon viipyessä Tallinnassa ennen rintamalle lähtöään. Kielen taitamattomuus aikaansai tietysti alusta alkaen monia lystikkäitä kohtauksia vapaaehtoisten ja virolaisten välillä. Niinpä eräs 2:sen komppanian sotilas kertoo:
'Kävelen kaupungilla katsellen nähtävyyksiä toverini kera. Kysyn eräältä mieheltä, voisiko hän sanoa, missä on kahvila.
— Ma ei möista, mis sa räägit, Soome poiss, saan vastaukseksi. [— En ymmärrä, mitä sinä sanot, Suomen poika.]
— Minäkö? Sinähän se pikemminkin rää'yt, sanon, sillä ymmärrän hänen puhettaan aivan yhtä vähän kuin hän minun.
Äijä vain hymyilee avuttomana ja vakuuttaa toistamiseen:
— Ei möista.
Minä ja toverini vain nauramme ja arvelemme, että mies on hullu.'
Muudan vapaaehtoisten joukkojen upseeri mainitsee eräässä kuvauksessaan Virossa olosta: »naisväkeä täytyi luonnollisesti olla leikissä mukana.» Ja niin oli asianlaita alusta alkaen. Tosin Tallinnan naiset eivät suuresti välittäneet suomalaisista, ennenkuin Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon loistavat voitot olivat tehneet suomalaiset vapaaehtoiset kuuluisiksi ja laskeneet heidän päällensä sankariseppeleen. Kuitenkin Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit ja sotilaat jo Tallinnassa tekivät kaupungin naisten kanssa tuttavuutta. Sillä oli omat vaaransa, etenkin, kun Tallinnassa oli viime vuosina majaillut sangen kirjavia sotilasjoukkoja, aina saksalaisista kirgiiseihin ja kiinalaisiin saakka. MajuriEkströmkatsoikin tarpeelliseksi päiväkäskyssään varoittaa sotilaitaan huonoista tuttavuuksista, jotteivät he joutuisi kykenemättömiksi rintamalle lähtöön.
Yleensä tallinnalaiset suhtautuivat suomalaisiin vapaaehtoisiin vielä tällöin melkoisen välinpitämättömästi muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos he jotakin tunsivat suomalaisten saapumisen johdosta, oli se kai hämmästystä. Suomalaisten vapaaehtoisten komppanioiden taistelukuntoisuudesta heillä ei vielä voinut olla aavistustakaan. Kaupungin asukkaat olivat sitäpaitsi tottuneet siihen, että rintamalle viedyt, erilaiset joukot toinen toisensa jälkeen olivat olleet pakotetut yhtymään yleiseen peräytymiseen. Ei niin ollen ollut helppoa uskoa suomalaistenkaan voivan aikaansaada käännettä parempaan päin.
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon suureksi tehtäväksi jäi uljailla voitoillaan nostaa suomalaisten vapaaehtoisten maine Virossa ja kotimaassa korkealle ja herättää virolaisissa sotilaissa ja siviiliväestössä luja usko voittoon ja vihollisissa kammoa ja toivottomuutta.
2. Rintamalle.
Sittenkuin vapaaehtoiset olivat hiukan ehtineet tutustua Tallinnaan, alkoi elämä siellä käydä heille ikäväksi. He eivät suinkaan olleet kokoutuneet kaikilta Suomen ääriltä jäädäkseen maleksimaan virolaisten pääkaupunkiin, joka tavattoman lukuisine, enemmän tai vähemmän epäilyttävä-maineisine kahviloineen, hotelleineen ja muine huvipaikkoineen vielä silloin muistutti melkeinpä kaikkea muuta kuin sotivan ja äärimmäisessä hädässä olevan valtakunnan pääkaupunkia. [Tammikuun alkupuolella ylin sotilasjohto antoi sitten käskyn useimpien niiden sulkemisesta. Tieto siitä herätti rintamalla mitä viheliäisimmissä oloissa taistelevissa joukoissa suurta tyydytystä.] Halu päästä rintamalle kasvoi senvuoksi suomalaisissa komppanioissa päivä päivältä. Entisiin syihin oli liittynyt vielä yksi lisää. Tahdottiin päästä näyttämään tallinnalaisille, millaisia miehiä ne vapaaehtoiset taistelussa olivat, jotka saapuessaan olivat heidän puoleltaan saaneet niin viileän vastaanoton.
Kauan ei vapaaehtoisten tarvinnutkaan odottaa rintamalle lähtökäskyä.
1:nen ja 2:nen komppania konekiväärikomennuskuntineen saivat käskyn valmistautua jättämään kaupungin sunnuntaiaamuna, tammikuun 5 p:nä.
Klo 8 tienoissa aamulla lähtökäskyn saaneet joukko-osastot jättivät Nikolainlukion, jonne jäävät katsoivat kadehtien toveriensa lähtöä, ja marssivat »Estonia» teatterin vieressä sijaitsevalle Uudelle torille. Sinne saapuivat majuriEkströmupseereineen, ministeriPäts, everstiLaidoner, sisäministeriPeet, y.m. huomattavia virolaisia sekä suuri ihmisjoukko, joka uteliaana tarkasteli hyvin varustettuja, reippaita suomalaisia vapaaehtoisia. Se oli historiallinen hetki. Ensimmäistä kertaa Viron vapaussodan aikana jokin sotaväenosasto valmistautui jättämään Tallinnan hehkuen halusta päästä läheiselle rintamalle ja luottaen varmasti voittoonsa, ja tämä joukko oli — suomalainen.
Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen pääministeriPätspiti lyhyen puheen, jonka sisältö oli, erään senaikuisen tallinnalaisen lehden mukaan, suunnilleen seuraava:
— Suomenmaan pojat ovat tulleet meidän, veljeskansansa, maata ja vapautta suojelemaan pannen alttiiksi oman henkensä. He ovat jo yhden sellaisen taistelun kestäneet, oman vapaussotansa. Viron väliaikainen hallitus on päättänyt niille Suomen veljille, jotka taistelussa osoittautuvat erikoisen urhoollisiksi, antaa Viron valtion maa-alueista maksutta maata. Mutta jos joku sankarina kaatuisi taistelukentällä, niin tämä oikeus siirtyy hänen omaisilleen. Puhuja toivoi lopuksi, että hyvin monet hankkivat sen oikeuden ja useat taisteluun menijöistä jäävät edelleen Viron tasavallan kansalaisiksi.
Tästä puheesta, samoinkuin muistakin pääministeriPätsinsuomalaisille joukoille lausumista tervehdyssanoista, on sittemmin paljon kiistelty. Suomalaisten vapaaehtoisten taholta on väitetty heille luvatun maata Virossa ilman muita ehtoja ja edellytyksiä kuin se, että he taistelisivat urhoollisesti ja karkoittaisivat bolshevikit. Vielä lisäksi on suomalaiselta taholta väitetty, että ennen rintamalle lähtöä heille luvattiin omaksi kaikki se, minkä he taistellen saavat bolshevikeiltapa lisäksi viholliselta saaduista aseista ja ampumatarpeista korvaus Viron hallitukselta. Virolaiselta taholta taas on selitetty, ettei sotasaalista mainittu lainkaan, eikä liioin vallattujen sotatarpeiden lunastuksesta, ja että jo alunperin maan saantiin liitettiin ehto Viron kansalaiseksi rupeamisesta, jota ehtoa täytyykin pitää verrattain luonnollisena rajoituksena.
On mahdollista, että ristiriidan aiheutti puheiden vaillinainen kääntäminen. Mitään varmaa ei voi sanoa. Sivuseikka — etenkin näin jälkeenpäin, sittenkuin virolainen mielipide on kauttaaltaan sovitettu käytäntöön — onkin, oliko asia niin tai näin. Voidaan vain todeta, että ristiriita oli tosiasiallisesti olemassa herättäen vapaaehtoisissa katkeraa epäluottamusta virolaisia hallitusmiehiä kohtaan.
EverstiLaidonerpuhui vielä pääministeriPätsinjälkeen lausuen vakaumuksenaan, että virolaisten onnistuu urhoollisten suomalaisten avulla piankin karkoittaa bolshevikit Viron rajain ulkopuolelle.
Puheiden jälkeen soittokunta soitti Suomen ja Viron kansallislaulun, jota tuhatlukuinen väkijoukko kuunteli paljastetuin päin, mainitsee eräs tallinnalainen lehti. Senjälkeen komppaniat lähtivät liikkeelle kuormastoineen soittokunnan marssiessa edellä kaiuttaen »Porilaisten marssia».
»Maaliit» lehti mainitsee suomalaisten marssiessa ohi kaikkien kumpujen, portaiden, puiden y.m. olleen mustanaan katselijoita ja tuhansien seuranneen lähtevän joukko-osaston sivuilla ja jäljessä.
»Waba Maa» taas kertoo:
»Suunnaton kansanjoukko saattoi taisteluun menijöitä Uudelta torilta Narvan maantietä pitkin aina Lasnamäelle saakka. Monelta kohtaa tien varsilta kansanjoukot tervehtivät heitä myrskyisin eläköön-huudoin. Muun varustuksen lisäksi suomalaisilla sotilailla oli mukanaan kuormastossa suksia. Reippaiden veljien lähtö herätti, kuten ajatustenvaihdosta kansan kesken jälkeenpäin ilmeni, monissa todellisen tarpeen itsekin mahdollisimman pian kiiruhtaa taisteluun antamaan viholliselle ratkaisevan iskun ja pelastamaan nuoren vapautemme.»
Lähtevien suomalaisten tunteet heitä ympäröivää ihmisjoukkoa kohtaan eivät suinkaan olleet yhtä ystävällisiä. He näkivät sen joukossa lukuisasti parhaassa miehuuden iässä olevia virolaisia nuorukaisia ja miehiä. Sillä hetkellä — olivathan he matkalla rintamalle pannakseen alttiiksi henkensä samaisen kaupungin ja sen väestön puolesta, jonka omista miehistä vain verrattain harvat olivat uskaltautuneet taistelukentille — he huomasivat entistä selvemmin ja räikeämmin siviilipukuisten miesten paljouden.
Suomalaisten lähtö ei kuitenkaan ollut vaikuttamatta parempaan päin tässä suhteessa, kuten jo edellä »Waba Maasta» lainatussa katkelmassakin viitattiin. Otettakoon tähän vielä eräs »Maaliitin» pikku pätkä.
'Hyvä esimerkki vetää mukaan.
Tapasin tutun kauppiaan pyhäpäivän iltana (samana päivänä, jolloin suomalaiset joukot lähetettiin taistelulinjalle).
— No, mitä uutta?
— Minä lähden sotaväkeen.
— Sinä?
— Minäpä niinkin. Aikaisemmin minulla oli ehkä toinen mielipide, ainakin epäröin. Mutta tänä aamuna — se tehosi. Monet sadat suomalaiset nuorukaiset tulevat vapaaehtoisesti. Näitkö, millainen innostus loisti heidän silmistään? Näitkö, millainen ylpeys ja itsetietoisuus liikkeissä? Ja me täällä kuhnustelemme, hätäilemme ja varoittelemme. Odotamme vain ulkopuolelta apua, mutta itse koetamme piiloutua nurkan taa. Totisesti — se vaikutti. Niin ei käy — saa hävetä itseään. Sydän ei antanut rauhaa, menin ilmoittautumaan. Ja nyt tuntuu olo hyvältä ja suloiselta. Ihmisen arvo nousee omissa silmissä. Ja se onkin parhain tunne.
Ei liene liian rohkeaa otaksua, että tämä kunnioitettava mies ei suinkaan ollut ainoa velvollisuuden tuntoon herännyt.'
* * * * *
Marssittuaan jonkin matkan päähän kaupungista 1:nen ja 2:nen komppania sekä mukanaolevat konekiväärikomennuskunnat saivat käytettäväkseen tarpeellisen määrän hevosia ja rekiä, joilla jatkettiin matkaa määrättyihin paikkoihin. 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen sijoittautuivat Valkylän kartanon tienoille, jossa jo ennestään oli virolaisia joukkoja.
»Päewaleht» kirjoittaa tammikuun 7 p:nä suomalaisten komppanioiden rintamalle saapumisen johdosta:
'Tervehdimme muutamia päiviä sitten suomalaisia joukko-osastoja, jotka rientäen vapaaehtoisesti auttamaan Viroa sen raskaassa taistelussa olivat saapuneet meren ylitse Tallinnaan.
Nyt ensimmäiset suomalaiset joukko-osastot ovat saapuneet rintamallemmekin. Pää- ja sotaministeriPäts, suomalaisten vapaaehtoisten komentaja, majuriEkström, maapäivien esimiesA. Birkja sisäministeriA. Peetolivat matkustaneet täksi ajaksi rintamalle.
Sotilaamme ovat ottaneet suomalaiset veljet vastaan kuvaamattomalla innostuksella.
— Vihdoin on nyt meille pitkän odotuksen jälkeen tullut apua! huusivat sotilaamme, joiden oli alussa aivan paljain käsin mentävä vihollisparvia vastaan, ja jotka ovat tähän asti jaksaneet joka askeleella tehdä heille vastarintaa.
Sotilaamme ovat riemusta aivan tanssineet. Eräs sotilas on sotaministerille näyttänyt rikkinäisiä saappaitaan, joista vesi on vapaasti virrannut sisään ja ulos, sanoen: — Nyt minä lähden vaikka paljain jaloin vihollista vastaan, eikä ennen pysähdytä kuin Narvassa.
– – – Ympäristön talonpojat ovat tuoneet suomalaisille suuria määriä kaikenlaista ruokatavaraa, ja kun heille on tarjottu maksua, eivät he ole tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan!
»Maaliit» mainitsee vielä talonpoikien sanoneen tällöin: »Tehän olette tulleet suojelemaan meitä, miten me teiltä rahaa ottaisimme.» Viimemainittu lehti lopettaa kuvauksensa suomalaisten saapumisesta rintamalle seuraavasti:
»Nyt, kun suomalaiset ja meidän virolaiset joukkomme rinnan alkavat jaella iskuja viholliselle, ei kukaan rintamalla olija enää epäile, etteikö bolshevikeille koittaisi kovat päivät. Sairaat ja lievästi haavoittuneet eivät enää pysy sairaalassa, useat heistä ovat lähteneet ennen lopullista parantumistaan rintamalle nähdäkseen omin silmin sotatoiminnan käännekohdan ja elääkseen mukana ratkaisevan hetken.»
Käännekohta olikin todella saavutettu. Hiukan epäiltävää sen sijaan on, herättikö suomalaisten tulo rintamalle virolaisissa niin yleistä ja suurta sotaista innostusta kuin »Maaliit» väittää. Myöhäisempien tapahtumien nojalla täytyy sanoa, että jos niin oli, niin ei se ainakaan Narvan rintamalla ensi aikoina ilmennyt. Suomalaiset vapaaehtoiset lausuvat yleensä sangen ankaria arvosteluja virolaisista taistelutovereistaan Narvan operatsionin aikana lukuunottamatta panssarijunien miehistöä ja Kalevan malevan miehiä, joiden kaikki suomalaiset tunnustavat olleen uljaita ja pelottomia sankareita. Muita Narvan rintaman virolaisia joukkoja suomalaiset vapaaehtoiset etenkin alussa pitivät järjestyksettöminä ja arkoina. Viron pääesikunnan operatiiviosaston ja asianomaisten rykmenttien sotapäiväkirjat viittaavat niinikään siihen suuntaan, että nämä joukko-osastot, ymmärrettävää kyllä, eivät vielä olleet lukumääränsä, eivätkä laatunsa puolesta tehtävänsä tasalla.
Eräs suomalainen luutnantti kuvaa ensi tutustumistaan rintama-alueeseen seuraavasti:
»Saman päivän iltana saavuimme etulinjoille — Valkylän moisioon, joka oli määrätty majoituspaikaksemme. Voi kauheaa sitä elämää ja siivoa, joka vallitsi tuossa komeassa kartanossa! Järjestystä ei ollut nimeksikään. Kasarmi oli melkein ilman vahtia. Ja miltä näytti sitten heidän taisteluhommansa! Halua tapella ei ollut hiventäkään. Vihollisesta heillä ei ollut tietoa.
Meitä lähti muutamia miehiä tutustumaan »tulilinjaan». Mutta sellaista emme löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet. Vihdoin tapasimme maantiellä erään sotamiehen torkkumassa kivääriinsä nojaten. Tiedustelimme häneltä vihollisen ja meikäläisten asemia. Mutta hän ei osannut sanoa sitä eikä tätä, taisi vain ajatella hiljaa mielessään, että mitähän viisastelijoita nuokin ovat. Sen hän sentään tiesi, että jossakin Narvassa päin oli bolshevikeja, kuuleman mukaan, »kuratin» [hyvin tavallinen virolainen kiroussana] paljon. Kysyimme, mitä hän oikeastaan siinä maantiellä teki. Vastaus oli: »Nitshevoo» [Ei mitään]. Jo nyt jotakin arvelimme. Aloimme luulla, että meidät on vain narrattu tänne. Ei edes kuulu yhtään laukausta, vaikka olemme aivan etulinjalla.'
Mahdollista on, että kuvaus on yksityispiirteissä liioiteltu. Missään tapauksessa ei kertoja, eivätkä useimmat muutkaan suomalaiset upseerit olleet selvillä niistä olosuhteista, joissa virolaiset olivat siihen saakka taistelleet, joten heidän tuomionsa luonnollisesti tuli olemaan kohtuuton. Mitä taas »tulilinjaan» tulee, niin sellaista ei varsinaisessa merkityksessä koko Narvan operatsionin aikana muodostunut. Missä satuttiin vihollisen kanssa kosketuksiin, siellä syntyi laukaustenvaihto ja usein vimmattu taistelu, mutta sitten voi taas kestää kauan, ennenkuin vihollinen seuraavan kerran kohdattiin yhtämittaisesta etenemisestä huolimatta. Siten oli ollut jo ennen suomalaisten tuloa, vaikkakin niin, että bolshevikit olivat olleet hyökkäävänä puolena.
Joskaan suomalaisten vapaaehtoisten ensivaikutelma virolaisista aseveljistä ei ollut juuri edullinen, niin muonitukseen he olivat erittäin tyytyväisiä. Vielä kauan jälkeenpäinkin monet mukana olleet muistelivat tyytyväisin mielin herkullisia, joskin yksinkertaisia aterioita rintamalla olon ensimmäisinä päivinä.
Ennen varsinaisia sotatoimia tapahtui muudan välikohtaus, joka vaati uhrikseen yhden suomalaisen vapaaehtoisen. Tammikuun 6 p:nä viisi 1:sen komppanian sotilasta lähti taisteluhaluisina tiedusteluretkelle vihollisen alueelle edeten pitkän matkaa. He kohtasivat kuitenkin jonkin ajan kuluttua monikymmenkertaisen vihollisjoukon, jonka kanssa he joutuivat tulenvaihtoon. Asema oli suomalaisille toivoton. Neljän heistä onnistui vahingoittumatta peräytyä, mutta viides, sotilasLauri Pesonen, joutui pahasti haavoittuneena vihollisten käsiin. Vangiksi joutuneen kohtalosta ei pitkään aikaan saatu mitään selvää, kunnes tammikuun 18 p:nä, jolloin suomalaiset vapaaehtoiset valtasivat Lagenan kartanon, hänen vielä lämmin ruumiinsa löydettiin läheisestä metsästä. Viholliset olivat vasta tällöin lopullisesti surmanneet vankinsa.
Varsinainen eteneminen, jota varten oli jo ennen suomalaisten komppanioiden tuloa tehty tarpeellisia varustuksia, oli määrätty alkavaksi tammikuun 8 p:nä. Päämääränä oli aluksi karkoittaa bolshevikit Valgejoen taakse.
3. Ensimmäinen taistelukausi.
Ennen varsinaista etenemistä virolaisilla oli ollut pieniä menestyksellisiä taisteluja. Niinpä Panssarijuna N:o 1 hyökkäsi tammikuun 5 p:nä Aegviidun kimppuun, pakotti siellä olleet viholliset pakenemaan ja otti saaliiksi 1 konekiväärin, 20 laatikkoa konekiväärinnauhoja, joukon kiväärejä, sinellejä y.m. Seuraavana päivänä panssarijunilla oli edelleen menestystä. Ne valloittivat Jänedan ja Rägaveren kylät saaden saaliikseen 1 kuudentuuman ja 3 kolmentuuman tykkiä, 1 konekiväärin, paljon ampumatarpeita, hevosia, puhelinkoneita y.m. Seuraavanakin päivänä oli virolaisilla sekä Virumaan että muilla rintamilla jonkin verran menestystä. Kaikkialla peräytyminen oli pysähtynyt. Päähuomio oli tietysti yhä edelleen kiintynyt Virumaan rintamaan, jonka kohdalta Tallinna oli eniten uhattu. Jännityksellä odotettiin muilla rintamilla tietoja pohjoisista taisteluista. Niinpä Pöltsamaan rintamalta »Päewalehelle» kirjoitettiin tammikuun 5 p:nä m.m.:
»Kaikki katsovat ylös Virumaan rintamaa kohden, miten siellä vastustetaan hyökkääviä bolshevikijoukkoja, ja työnnetäänkö ne takaisinpäin. Jos siellä hyvällä menestyksellä puolustaudutaan, mikä nyt Suomen avulla varmasti tulee tapahtumaan, niin voidaan tästäkin rintamasta olla varmoja.»
Kalevan maleva otti tammikuun 7 p:nä taistelutta haltuunsa Kuusalun kirkon. Malevan sotapäiväkirja mainitsee tästä päivästä:
»Punaiset peräytyvät vastarinnatta, mikä saa selityksensä siitä, että yöllä joutui eräs kalevalainen vakooja vangiksi, ja häneltä punaiset saivat kuulla vapaaehtoisten apujoukkojen [suomalaisten] saapumisesta paikalle.»
Suomalaiset vapaaehtoisetkin olivat toiminnassa jo ennen varsinaisen hyökkäyksen alkua. LuutnanttiErkki Varmavuoritiedustelijoineen, jotka tähän aikaan vielä kuuluivat 2:seen komppaniaan, sai tammikuun 6 p:n iltana käskyn 30 miehen kera edetä Pohjan kylään tiedustelemaan ja, jos mahdollista, ottamaan vankeja. Hän kertoo tästä suomalaisten ensimmäisestä sotaliikkeestä seuraavaa:
'Lähtö tapahtuu klo 3 yöllä. Ilma on kylmä, sataa tihuuttelee, joten ennestäänkin pimeä yö käy vielä pimeämmäksi. Joukkoomme liittyvät vielä yksi virolainen ratsu-upseeri 10 ratsumiehen kera, yksi jalkaväen upseeri ja oppaina 3 paikkakuntalaista.
»Kun tulemme metsään, erotan kärjen, jonka on määrä kulkea edellä, mutta kun se on edennyt noin sata metriä, ei miehiä enää näy, ei kuulu. Pimeässä he ovat heti muuttaneet suuntaa ja tekevät kierroksen tullen vähän ajan kuluttua meitä vastaan. Vähällä on, ettei synny laukaustenvaihtoa, sillä luullen kulkevansa alkuperäiseen suuntaan kärkijoukko ei voi käsittää, miten me saatamme tulla heitä vastaan. Onneksi siitä kuitenkin selviydytään vaurioitta.
»Kuljemme suoraan eteenpäin tietämättä, olemmeko vihollisen etu- vai selkäpuolella, oppaista ei näet ole vähääkään apua. He eivät itsekään näytä tuntevan tienoota tai eivät tahdo tai uskalla ohjata meitä oikeaan suuntaan. Edettyämme joitakuita tunteja alkaa tulla hiukan valoisampaa, ja äkkiä kylä ilmestyy eteemme. Otamme sen haltuumme — punaisia ei siellä ole — ja saamme tietää, että Pohjan kylä on siitä n. 2—3 km. sivullepäin. Lähdemme heti jatkamaan matkaamme ja saavummekin tuota pikaa lähelle kylää. Vahteja ei näy. Muodostamme ketjun ja kuljemme talojen luo. Vihollinen on vast'ikään lähtenyt sieltä jättäen vain muutamia sotilaita jälkijoukoksi, ja nekin pakenevat muutaman laukauksen jälkeen.
»Pohjan kylä on siis meidän. Kaukana Suomenlahden ulapalla seisoo kaksi panssariristeilijää, jotka meidän ylitsemme pommittavat pakenevaa vihollista. Emme tiedä, ovatko laivat englantilaisia vai virolaisia. Hurraamme niille ja hymyilemme hyväntahtoisesti. Mutta miten ollakaan, granaatit alkavat kovin lähennellä kylää, joten siihenastinen kunnioituksemme laivoja kohtaan aikaa muuttua jonkinverran kauhunsekaiseksi. Kun sitten pommit putoavat parinsadan metrin päähän rakennuksesta, jossa meitä varten herkullinen ateria kiehuu, katsomme olevamme pakotettuja tiedoittamaan herroille matruuseille, ettei meitä sopisi häiritä, ja niin nostamme valkoisen lipun, s.o. lakanan, kepin nenässä katolle liehumaan. En tiedä, miten meripojat ymmärtävät merkkimme. Seurauksena siitä vain on, että he seuraavalla laukauksella ampuvat tuvasta nurkan pois, joten meidän nälkäisiä vatsojamme varten aiottu siankinkku jää yksin tupaan jatkamaan kiehumistaan. Seuraava shrapnelli putoaa taakseni ja syvälle mutaan tunkeutuneena räjähtää liaten minut kokonaan. Seuraavan pommin siru puhkaisee vänrikkiHolger Nygårdinjääkärimanttelin.
»Nämä varoituslaukaukset pakottavat meidät apein mielin jättämään aterian syömättä ja poistumaan etäämmälle. Mutta onhan Pohjan kylä meillä — ensimmäinen suomalaisten Viron vapaussodassa valtaama kylä.»
Samana päivänä (7.1.) 1:nen komppania alkoi edetä saapuen vastusta kohtaamatta Kahalan kansakoululle. 2:nen komppania taas oli lähtenyt liikkeelle marssien Neuenhofin kartanoon, jossa luutnanttiVarmavuorenjohtama tiedustelujoukko yhtyi jälleen komppaniaan.
Illalla tammikuun 7 p:nä saapui molemmille suomalaisille komppanioille taistelukäsky seuraavaa päivää varten virolaisten 4:nnen rykmentin komentajalta, everstiluutnanttiSeimanilta, jonka komennon alaisena Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko toimi aina Narvan valloitukseen saakkaEkströminpataljoonan nimellä.
Sen mukaisesti 4:nnen rykmentin oikea siipi, johon kuului 1:nen suomalainen komppania, 4:nnen rykmentin 2:sen pataljoona (n. 150 miestä) ja 4 tykkiä, lähti liikkeelle keskiviikkona, tammikuun 8 p:nä, Narvan maantietä pitkin määränä edetä Valgejokeen saakka. 1:nen komppania, jonka tuli suorittaa päätehtävä, toimia iskujoukkona, lähti klo 6 ap. majapaikastaan. Mutta jo Kahalanjoella se joutui taisteluun hyviin asemiin asettunutta vihollista vastaan. 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoonakin otti osaa taisteluun. Eräs mukana ollut virolainen kertoo siitä:
»Tammikuun 7 p:n aamuna tulee pataljoonan esikunnasta käsky valmistautua tunnin kuluttua etenemään. 'Mu isamaa, mu önn ja rööm…' kaikuu innostuneesti. Sitten muiden joukko-osastojen mukana alamme marssia vihollisen perään, joka sillä aikaa on jo ruvennut peräytymään. Marssimme Kiiun kartanon sivuitse Kuusalun kylään saakka. Siellä levähdetään.
»Vakoilijamme tuovat tiedon, että vihollinen on kulkenut Kahalan lävitse ja peräytynyt yhä kauemmaksi Rakverea kohden. Varhain aamulla alamme marssia Kahalaan päin. Pääsemme sillalle asti. Äkkiä edessämme konekiväärit ja kiväärit alkavat rätistä. Jopa granaatit ja shrapnellitkin räjähtelevät. Se merkitsee — vihollinen ei ole vielä lähtenyt tienoolta.
»Meidän joukkomme etsii heti muiden joukko-osastojen kera suojaa käyttäen sinä jokaista puuta, kiveä ja kumpua, samallakuin vastaamme tuleen. Vihollisen tuli käy yhä kiivaammaksi. Äkkiä suomalaiset ilmestyvät joukkomme oikealle ja vasemmalle siivelle. Painunut mieliala nousee. Alamme ketjussa hyökätä. Meidänkin tykkimme ovat toiminnassa. Kiivaan tulen alaisena vihollinen alkaa peräytyä, mutta hyvin sitkeästi puolustautuen. Jokainen talo on erikseen valloitettava. Täytyy ihmetellä, että meillä on niin vähän tappioita.
»Vihollisen takaa-ajo alkaa. Se pitää kyllä hyvästi puoliaan, mutta sen on kuitenkin aina lopuksi peräydyttävä.
»Kahalan taistelussa punaiset puolustautuivat äärimmäisen sitkeästi. Kuitenkin heidän täytyi meidän kireän painostuksemme vuoksi peräytyä ja jättää voitto meille. Heidän konekiväärinsä kyllä olivat toiminnassa, he valelivat meitä granaateillaan, mutta meidän miehemme yhdessä suomalaisten kanssa eivät antaneet perään, vaan tunkeutuivat askel askeleelta eteenpäin, kunnes vihollinen pakeni.»
Ratkaiseva merkitys taistelun kulkuun oli 1:sellä suomalaisella komppanialla.
Eräs sen sotilaista kertoo:
»Lähdettyämme majapaikasta liikkeelle marssimme ripeästi routaista maantietä pitkin. Punaiset ovat peräytyessään katkaisseet tien varrella kulkevat puhelinjohdot, joita virolaiset puhelinmiehet parastaikaa korjailevat. Pitkin maantien vierustaa ja pelloilla on maassa paljon kuoppia, joita granaatit ovat kaivaneet iskiessään alas. Teillä ja pelloilla ei ole juuri nimeksikään lunta, mutta metsässä sitä sensijaan on yli puolen metrin paksulti.
»Tulemme erääseen tienristeykseen, jossa kymmenkunta ryysyistä virolaista sotilasta seisoo. Komppanianpäällikkömme tiedusteluun he vastaavat, että punaiset ovat n. puolen kilometrin päässä, Kahalajoen länsirannalla. Siinä seisoessamme granaatti suhahtaa jokseenkin läheltä ja räjähtää muutama sata metriä tiestä vasemmalle. Sitten niitä tulee harvakseen silloin tällöin kummallekin puolen maantietä. Joku kiväärinkuulakin vingahtaa ylitsemme.
»Meidät komennetaan metsään ketjuun, alamme edetä. Kuljettuamme hetken hitaasti eteenpäin vihollisen kiväärituli yltyy yhä kiivaammaksi. Oksia ja kaarnankappaleita risahtelee puista ylt'ympäri joka taholle. Minua värisyttää alussa tämä omituinen räiske ja vingunta, mutta pian siihen tottuu. Saamme käskyn avata tulen ja teemme pari rohkeata syöksyä, joten pääsemme n. 150 m. päähän vihollisen ketjusta. Pysähdymme siihen vähäksi aikaa ja avaamme hyvin kiivaan tulen punaisia vastaan, jotka ovat asemissa leveän ahon takana. Vihollisen puoleinen metsänreuna on kokonaisuudessaan vaaleansinisen savun peitossa. Joka puolella paukkuu, jyrisee, ulvoo.
»Olen konekiväärin! kanssa erään puun takana, josta luulen saavani suojassa ollen ampua. Äkkiä luoti suhahtaa läpi puun vain hitusen yläpuolella päätäni heittäen puun siruja niskaani. Vihollisen konekiväärisuihku suuntautuu puolisen metriä minusta oikealle olevaan kantoon paiskaten sälöjä ja siruja kasvoihin ja silmiin. Maa jymähtelee granaattien räjähdellessä. Puiden latvoja tulee ryskien alas. Tuntuu siltä kuin helvetti olisi muutettu maan päälle.
»Saamme käskyn jatkaa hyökkäystämme. Juoksemme huimaavaa vauhtia ahon puoliväliin, jossa heittäydymme jälleen asemiin. Vihollisen tykki-, konekivääri- ja kiväärituli yltyy äärimmilleen. Odotan vain sitä, milloin minun vuoroni tulee hengähtää viimeisen kerran: monet tovereistani ovat jo kaatuneet.
»Viimeinen yleinen hyökkäys. Salamana ketjumme hypähtää ylös ja käy hurraten ja ulvoen vihollisen kimppuun. Punaiset ampuvat vielä hetken vimmatusti, mutta näkevät sitten vastarinnan turhaksi ja alkavat paeta. Kukaan meistä ei kuule eikä tunne mitään. Jokaisella on päämääränään päästä käsiksi viholliseen, tuhota, surmata se olemattomiin. — Vihollinen syöksyy suin päin suoraan edessä olevaan jokeen, ja me riennämme perässä. Päästyämme joen toiselle rannalle on vihollinen jo ennättänyt edessä olevien talojen ja niiden takaa alkavan metsän turviin. Olemme päässeet jo vihollisen tykistön asemille, josta he ovat ehtineet viedä tykit pois jättäen kuitenkin jäljelle aika paljon ammuksia, muutamia satuloituja ratsuhevosia y.m. Saamme käskyn pysähtyä.
»Komppaniamme keräytyy taistelun jälkeen maantielle, jossa hetken aikaa levähdettyämme lähdemme marssimaan eteenpäin.
»1:nen komppania kärsi tuntuvia vaurioita. Kaatuneita oli kolme: vääpeliKnut Nilsson, kersanttiArtturi Liikanenja sotilasJulius Brander, sekä pahemmin haavoittuneita 7, joista sotilasElis Minkkinenkuoli haavoihinsa Tallinnassa Greifenhagenin sairaalassa.
»Karkoitettuaan vihollisen 1:nen komppania, 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoona ja tykit jatkoivat matkaansa enää vastusta kohtaamatta niille määrättyihin asemiin. 1:nen komppania majoittui Uritan kylään.
»Seuraavan päivän virolaisen operatiiviesikunnan virallisessa raportissa mainittiin:
»'Suomalaiset ottivat eilen ensimmäistä kertaa osaa taisteluun. Erittäin kiitettävästi toimi ensimmäinen suomalainen komppania, joka teki sankaritöitä Kahalan, Uurin ja Muuksin kyliä valloitettaessa.' [Mikäli tiedonanto koskee Uurin ja Muuksin kyliä, on se virheellinen. 1:nen komppania ei luonnollisesti voinut ottaa osaa niiden valloitukseen, koska se kulki aivan toista tietä.]
»Samanaikaisesti 4:nnen rykmentin oikean siiven kanssa vasen oliryhtynyt etenemään suuntaan Muuksi—Kolgan kartano, tarkoituksella lyödäMuuksi—Kahala linjalle asettuneen vihollisen oikea sivusta pakosalle.KapteeniKanervakertoo tästä etenemisestä:
»Vallitsevan kelirikon ja huonon etappijärjestyksen tähden komppania on marssinut ilman ruokaa n. 30 km., ja seuraava taistelu on senvuoksi suoritettava huonojen olosuhteiden vallitessa. Nälkiytyneinä ja pitkästä marssista väsyneinä miehet ponnistelevat eteenpäin.
»5 km Neuenhofin kartanosta itäänpäin vihollinen on asettunut asemiin Muuksin kylän luona oleville harjanteille. 2:nen komppania syöksyy johdollani sekä oikealta kiertäen että suoraan keskustaa vastaan bolshevikien kimppuun. Punaisten asemat ovat mitä parhaimmat. He ovat näet asettuneet kiviaitojen taa, jotka muodostavat luonnollisen linnoituksen harjanteelle. Taistelussa haavoittuu 2:sesta komppaniasta 1 upseeri ja lievästi 1 sotilas. Veriset jäljet hangella osoittavat, että vihollinen on kärsinyt huomattavia tappioita, ja kaatuneiden ruumiit tien varrella vielä vahvistavat sitä. Mukaamme lähtee 6—8 virolaista sotilasta, jotka Muuksista alkaen kulkevat kanssamme etumaisten joukossa.
»Muuksin luota peräydyttyään vihollinen asettuu Uuriin, Kahalanjärven itäpuolelle, aikoen siinä lyödä takaisin suomalaisten hyökkäyksen. 'Suojeluskunnan marssia' laulaen komppaniani ryntää eteenpäin välittämättä vihollisen ankarasta kivääri- ja konekivääritulesta. Komppanian ripeä eteneminen hämmästyttää sekä bolshevikeja että paikkakunnan asukkaita. Viimemainitut vastaanottavat kyynelsilmin pelastajansa. Bolshevikit ovat paetessaan kertoneet, että sieltä varmaankin tulee itse paholaisia, ne laulavat vain välittämättä kuulasateesta. Eräs on kertonut tähdänneensä 50—100 metrin päästä muudatta vastustajistaan ja luulleensa varmasti osuvansa, mutta siitä huolimatta mies on jatkanut juoksuaan häntä kohden heilutellen kivääriään ja laulaen jotakin laulua.»
»2:nen komppania selvisi siis päivän taisteluista vähemmällä mieshukalla kuin ensimmäinen komppania. Uurin valloituksen jälkeen se jatkoi yhtämittaa peräytyvän vihollisen takaa-ajoa, tapasi 1:sen komppanian ja asettui sitten 4:nnen rykmentin komentajan käskyä noudattaen Kendan kartanoon.
»Sillä välin Tallinnaan jääneet 3:s komppania sekä vänrikkiV. Auliksenja jääkäriluutnanttiVuorisalonkonekiväärikomennuskunnat olivat saaneet lähtökäskyn. Tammikuun 7 p:n iltana ne marssivat majuriEkströminjohdolla kuormastoineen satamaan, jossa 3:s komppania sijoitettiin tykkivene 'Lembitiin', konekiväärikomennuskunnat pienenpuoleisiin kuljetuslaivoihin.
»Tarkoitus oli laskea maihin joukkoja vihollisen selkäpuolelle Par-Kupin tiilitehtaan luo Loksan kylään ja senjälkeen marssia etelää kohden Narvan maantielle saakka samanaikaisesti 1:sen ja 2:sen komppanian ja virolaisen 4:nnen rykmentin rynnistyksen kanssa lännestä. Paitsi mainittuja suomalaisia joukko-osastoja myöskin kapteeniPauluksenjohtamia virolaisia otti osaa desanttiin.
»Klo 12 yöllä lähtö Tallinnan satamasta tapahtui. 'Lennuk'ja 'Lembit' seurasivat kuljetuslaivoja. Aamun valjetessa tammikuun 8 p:nä laivue saapui Loksan edustalle Papilahdelle. Sotalaivat ryhtyivät kauaskantavilla tykeillään pommittamaan rannikkoa. Noin puolentunnin pommituksen jälkeen maihinnousu alkoi klo 9 tienoilla.»
Konekiväärinjohtaja M. kertoo maihinnoususta:
»Yhdeksän ajoissa laskemme sillan kylkeen. Minun on määrä ensimmäisenä hyökätä maihin,Vuorisaloon näet hommannut konekiväärikomennuskunnalleen kunnian päästä ensimmäisenä hyökkäämään, ja minä 1:sen kk:n johtajana olen tietysti itseoikeutettu ensimmäisenä kaatumaan.
»Laivan manöveri epäonnistuu täydellisesti. L. pääsee konekivääreineen maihin ja saa jo hiukan raksuttaa sillä, ennenkuin minä miehineni joudun. Juoksemme hurjaa vauhtia yli sillan ja käännymme sen vasemmalla puolen olevalle harjanteelle, suunnitelman mukaan. Päästyämme sinne pistämme — sikaariksi; olen varannut niitä hattuni reunat täyteen. Rannasta alkaa kuulua 'Porin marssi', meikäläinen 3:s komppania ja virolaiset marssivat maihin.»