Samaan aikaa saatiin paljastetuiksi Viron väliaikaisen vallankumouskomitean suunnitelmat maan puolustuskyvyn lamauttamiseksi ja tien tasoittamiseksi lähestyville bolshevikijoukoille. Tämän johdosta hallitus lakkautti Tallinnassa ilmestyvän »Kommunist» lehden, joka oli esiytynyt mainitun järjestön puoltajana, ja ilmoitti tulevansa kaikin keinoin taistelemaan kaikkia kumoussuunnitelmia vastaan. Kävi yhä ilmeisemmäksi, että jos maan puolustusvoimaa ei saatu ensi tilassa vahvistetuksi, niin ulkonaiset ja sisäiset vaarat tulisivat musertamaan Viron vastakoittaneen vapauden. Kuumeista työtä tehtiin hallituspiireissä ja sotilasjohdossa, mutta siitä huolimatta virolaisten peräytymistä kaikkialla jatkui.
Joulukuun 8 p:nä Vöru joutui saksalaisten ja bolshevikien keskenään tekemän sopimuksen mukaan viimemainituille, joiden voimia eteläiselläkin rintamalla tähän mennessä oli huomattavasti lisätty. Samana päivänä bolshevikit miehittivät Räpinän. Virolaisten yhtämittainen peräytyminen alkoi nyt etelässäkin. Kaikilta bolshevikien haltuun jääviltä alueilta otettiin hallituksen määräyksestä mukaan miehet 18 ja 45 ikävuosien väliltä ja elintarpeita, karjaa y.m.
Suhde poistuvien saksalaisten joukko-osastojen ja virolaisten sotilaiden välillä oli hyvin kireä. Saksalaiset kieltäytyivät järjestelmällisesti, kuten aikaisemmin jo on mainittu, luovuttamasta ja myymästä virolaisille aseita ja ampumatarpeita. Se herätti virolaisissa sitäkin suurempaa harmia ja suuttumusta, kun saksalaiset kuitenkin samaan aikaan möivät sotatarpeita bolshevikeille, kuten esim. joulukuun 12 p:nä panssarijunan Antslan asemalla.
Vörun joutuessa bolshevikeille 3:s virolainen rykmentti oli pakotettu lähtemään peräytymisretkelle. Kun se vihdoin kovia kokeneena saapui Pukan asemalle, oli siitä jäljellä vain pieni osa, joka ryösti taloista lämpimiä vaatteita ja ruokaa, joita talonpojat kieltäytyivät antamasta ryysyisille ja nälkiytyneille sotilaille. 3:s rykmentti, niinkuin muutkin etelärintaman virolaiset joukko-osastot, oli vielä aivan puolustuskyvytön, kurjasti varustettu ja vaatetettu. Yhtämittainen peräytyminen oli lamauttanut miesten mielialan: eihän kyetty edes ryhtymään vastarintaan. Sotilaallinen tilanne ei siis eteläisellä rintamalla ollut virolaisille edullisempi kuin itäiselläkään.
Tallinnassa baltilaiset suurtilalliset valmistautuivat perheineen jättämään maan yhdessä lähtevien saksalaisten joukkojen kera. Satamassa seisoi muutamia suuria kuljetuslaivoja, joihin kuumeisella kiireellä lastattiin paronien omaisuutta ja saksalaisten joukko-osastojen varustuksia. Yhtä mittaa satamaa kohden kulkevat tavarakuormat herättivät paikallisessa väestössä suurta kiihkoa, jota tietoisuus omasta voimattomuudesta vielä katkeroitti. Huhuttiin suurista ryöstöomaisuuksista, joita saksalaiset veivät muka mukanaan. Suurella vaivalla hallitus sai raivostuneen kansan ja sydämistyneiden virolaisten sotilaiden vihan lähteviä vastaan estetyksi purkautumasta ja verisen yhteenoton vältetyksi. Siten saksalaiset laivat saattoivat jättää Tallinnan sataman sen enemmittä selkkauksitta. Toinen osa saksalaisista miehitysjoukoista kulki samaan aikaan maitse Moisakylän kautta Riikaa kohden.
Viron hallitus oli heti taistelujen alussa kääntynyt länsivaltojen puoleen pyytäen niiltä suojaa Venäjän bolshevikeja vastaan. Tunnettu tosiasia oli, että länsivallat suhtautuivat omia suurpoliittisia etujaan silmällä pitäen suosiollisesti virolaisten taisteluun bolshevikeja vastaan. Niin ollen oli todennäköistä, että entente tulisi tukemaan Viron väliaikaista hallitusta. Englannin laivaston saapumisesta Viron vesille olikin jo kauan huhuiltu, vaikkakaan siitä ei pitkään aikaan vielä sen enempää kuulunut. M.m. Suomenkin lehdissä julkaistiin eräs Lontoosta joulukuun 7 p:nä lähetetty sähkösanoma: »Virallisesti ilmoitetaan, että Englannin laivasto on saapunut Tallinnan satamaan ja englantilainen sotaväki miehittänyt kaupungin.» Mutta odotettu laivasto viipyi yhä.
Useilta toivo sen tulosta oli jo kadonnut, kun se vihdoinkin joulukuun 12 p:nä saapui Tallinnan satamaan. Monet Virossa uskoivat, että sen kautta maa oli lopullisesti pelastunut bolshevikivaarasta. Rintamalla sotilaat odottivat kiihkeästi englantilaisia joukkoja avukseen. Verrattain yleinen oli luulo, että englantilaiset pakottavat kuin taikaiskulla bolshevikit peräytymään ilman että virolaisten enää tarvitsi tehdä mitään omasta puolestaan. Huhuttiinpa jo ensi päivinä laivaston saapumisen jälkeen Narvan takaisin valloittamisestakin. Mutta pian virolaiset saivat nähdä näin luullessaan odottaneensa englantilaisilta liikoja — ehkäpä oman maansa riippumattomuudelle onneksi. Laivasto toi tosin virolaisille jonkin verran kiväärejä ja ampumatarpeita ja varsinkin läsnäolollaan ja liikkeillään vaikeutti bolshevikien laivojen liikehtimistä Suomenlahdella suojaten siten Narvan rintamalla taistelevien virolaisten joukkojen selkäpuolen. Mutta rintamasotaan englantilaisia joukkoja ei ottanut osaa. Vaikka siis Englannin Virolle suoma sotilaallinen apu oli varsin tärkeä muodostaen yhden niistä välttämättömistä edellytyksistä, jotka tekivät suomalais-virolaisten joukkojen etenemisen sittemmin mahdolliseksi, niin se ei yksin olisi voinut pelastaa Viroa tuholta, eikä riittänyt aikaansaamaan sotaonnen kääntymistä.
Joulukuun 14 p:nä virolaisilla oli ensimmäinen menestys. Panssarijuna sai silloin saaliikseen 5 konekivääriä ja vankeja. Mutta samaan aikaan Narvan rintamalla taistelevat jalkaväkirykmentit (5:s rykmentti oli myöskin joutunut rintamalle) olivat pakotetut peräytymään ja 15 p:nä jättämään Rakveren kaupungin bolshevikeille.
Edellämainittu kirjoitus »Kuka voitti vapaussodan?» selostaa tilannetta seuraavasti:
»Ote 4:nnen rykmentin komentajan, everstiSeimaninpitemmästä esityksestä joulukuun 15 piitä kuvastaa kyllin selvästi sotaväkemme mielialaa:
»Klo 3 ip. sain tietää, että vartioryhmä oli tullut pois Pedrusesta. Vartioryhmän päällikkö, vänrikki M. ei ilmoittanut peräytymisestään, vaikka hänellä oli sitä varten ratsumies käytettävänään. Ratsueskadroona, joka oli Idaveren kartanossa, pakeni niinikään nähdessään joukon tulevan maantietä pitkin, jättipä vielä tällöin konekiväärinkin jälkeensä. Eskadroonan päällikön onnistui ruoskan avulla pakottaa miehet ottamaan konekiväärinsä mukaan. — Minun on vielä lisättävä, että molemmat peräytymiset tapahtuivat ilman laukaustakaan meidän puoleltamme. Vänrikki M. saattoi vain ilmoittaa, että vihollisia oli ollut niin paljon, että koko maailma oli käynyt mustaksi. Sotilaat ovat nyt sellaisessa tilassa, että kaikkien ei voi luottaa ampuvan laukaustakaan… Kun vihollisen puolelta alettiin pommittaa tykeillä, oli heti huomattavissa peräytymistä…
»Lähettäessään raportin edelleen everstiReeklisää siihen m.m.:
»5:s rykmentti on, minun arveluni mukaan, vielä sekasortoisempi rykmentti. Peräytymistä — tämän sanan oikeassa merkityksessä — minä tähän mennessä en ole vielä rintamallamme nähnyt, täällä miehet juoksevat, eikä muuta mitään. Juoksemaan heitä ei pakota ainoastaan vihollisen tykkituli, vaan jo 3—4 bolshevikia.
»… Jos meillä olisi ollut miehiä, niin heillä voisi täällä, metsien ja soiden keskellä, tehdä ihmeitä, mutta niillä aineksilla, joita meillä on — ei mitään; meidän miestemme taholta ei ole odotettavissa vastarintaa…
»… Meidän joukkomme, kuten jo sanoin, ovat noita, niiden varaan ei voi jättää pääkaupunkimme puolustusta. Siis jo oikeampaa ja ajanmukaisempaa on ryhtyä ajoissa huolehtimaan sen puolustamisesta, ja sitä varten on tarpeen suorittaa kaikki esityöt, tai oikeammin sanoen — sitä varten on luotava uusia voimia.
»Joulukuun 21 p:litä everstiSeimanilmoittaa tilanteesta:
»Eilisten ja viimeöisten taistelujen jälkeen on 4:nnen rykmentin komppanioihin jäänyt jäljelle: 1:seen komppaniaan — 19 upseeria ja 8 sotilasta, 3:nteen komppaniaan — 17 upseeria ja 18 sotilasta, 4:nteen komppaniaan — 21 upseeria ja 24 sotilasta (ei ottanut osaa taisteluun), 5:nteen komppaniaan — 8 upseeria ja 8 sotilasta, eskadroonaan — 4 upseeria ja 5 sotilasta. 2:nen komppania on upseereineen kadonnut taistelukentältä; lähetin hakemaan. Rintaman takana, 10—15 virstan alueella, maleksivat suuret joukot sotilaita ja suojeluskuntalaisia, joista minun on aivan mahdotonta saada selvää.»
Pari päivää Rakveren menetyksen jälkeen joukko bolshevikien kannattajia yritti toimeenpanna Tallinnassa sisäisen vallankumouksen. Suurehko aseellinen mielenosoitusjoukko keräytyi Pietarin torille ja lähti sieltä kulkemaan kohti raatihuonetta, jonka luona sen ja koulupojista kokoonpannun sotilaspatrullin välillä syntyi kiivas laukaustenvaihto. Kahakka päättyi siten, että mielenosoittajat ajettiin hajalle. Virallisessa kertomuksessa mainitaan vain parin henkilön saaneen kahakassa surmansa ja muutamien haavoittuneen. Oikeampi tieto lienee kuitenkin mukana olleiden antama, nim., että uhrien, sekä kaatuneiden että haavoittuneiden, lukumäärä oli paljon suurempi.
Eteläisellä rintamalla tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi. 19 p:nä lättiläiset bolshevikijoukot marssivat Valkiin. Siellä heitä kerrotaan tervehdityn monista ikkunoista ja kadunkulmauksista hurraa-huudoin ja liehuvin liinoin. Bolshevikilaumat lähenivät jo Tarttoakin, josta saksalaiset miehitysjoukot olivat lopullisesti lähteneet 18 p:nä jättäen kaupungin asukkaat bolshevikien helpoksi saaliiksi. Mitä lähemmäksi vihollinen joutui, sitä suuremmaksi sekasorto kaupunkia puolustavien, viholliseen verraten melkoisten virolaisten joukkojen keskuudessa yltyi. Hajanaisina joukkioina ne ryöstelivät ruo'an ohella muutakin omaisuutta läheisistä kartanoista ja kylistä. Pari komppaniaa pani itse kaupungissakin toimeen ryöstöjä. Sotilaiden ja suojeluskuntalaisten välillä syntyi laukaustenvaihtoa jälkimmäisten yrittäessä estää sotilasmielivaltaa ja ryöstöjä. Huutoja ja laukauksia kajahteli kaikkialta.
Jo yksin tämä kurittomuus virolaisissa joukoissa olisi riittänyt ratkaisemaan Tarton kohtalon. 21 p:nä. 2:nen rykmentti sai käskyn peräytyä kaupungista, josta yliluutnanttiKuperjanovsuojeluskuntalaisineen poistui viimeisenä. 2:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee syiksi Tarton jättämiseen: 1:o rykmentin kiireellisen muodostamisen hyvin huonoissa ja ahtaissa oloissa, 2:o sotilaiden keskuudessa vallitsevan hallituksen-vastaisen mielialan, jonka bolshevistinen kiihoitus oli aikaansaanut aiheuttaen miehistössä kapinan, ja kurin puutteen. 3:o rahvaan välinpitämättömyyden äärettömän vaikeana hetkenä, 4:o atamaniBalahovitshinja baltilaisen pataljoonan tarkoituksellisen peräytymisen ja käskyjen laiminlyömisen ja 5:o sen, että Tartto—Vöru maantie oli melkein suojaton, joten vihollinen voi vastuksetta tulla kaupunkiin, jossa kapina miehistön keskuudessa oli leimahtanut ilmiliekkiin. EverstiUntei voinut saada apua kapinan kukistamiseksi baltilaiselta pataljoonalta eikä atamaniBalahovitshilta, jotka käskyä odottamatta olivat peräytyneet asemistaan. Paikallinen suojeluskunta taas ei jaksanut panna järjestystä kaupungissa kuntoon. Vain peräytymistie jäi jäljelle.
Tämä kuvaus antaa selvän kuvan siitä kurjuudesta, joka joukoissa oli vallalla, ja Viron väliaikaisen hallituksen epävarmasta asemasta vielä joulukuun loppupuolella.
Tavaton epäjärjestys vallitsi peräytyvän rykmentin keskuudessa. Sotilaiden kärsimyksiä ja päällystön vaikeuksia on turhaa koettaakaan kuvata. Mainittakoon vain, että kun 2:nen rykmentti vihdoinkin saapui Pöltsamaalle, oli sen vahvuus, joka Tartosta lähdettäessä oli ollut 126 upseeria ja 2.182 sotilasta, supistunut 104 upseeriin ja 608 sotilaaseen. 22 upseeria ja 1.574 sotilasta oli karannut peräytymismatkalla joukko-osastostaan!
Ilmojen käydessä kylmiksi asema rintamalla huononi yhä, kun lämpimiä vaatteitakin puuttui sotilailta. Kaikki virolaiset rykmentit peräytyivät. Mitään muutosta sekään ei aluksi aikaansaanut, että 23 p:nä nimitettiin sotaministerien operatiiviesikunnan päällikkö, nerokas, vielä nuori everstiJ. Laidonerkaikkien virolaisten joukkojen ylipäälliköksi, hänen entiselle paikalleen everstiSootsja 2:sen divisioonan komentajaksi everstiPuskar. Koettelemuksia ja vastoinkäymisiä jatkui yhä. Sotilaat olivat suurimmaksi osaksi jo kokonaan luopuneet menestyksen toivosta. Toiset heistä, kuten esim. äskenmainitut 2:sen rykmentin karkurit, heittivät aseensa ja jättäytyivät bolshevikien valtaamille alueille Parempi osa jatkoi kuitenkin taistelua epätoivoisen sisukkaasti välittämättä oman henkensä säästämisestä.
Jouluaattona 5:s rykmentti oli pakotettu jättämään Tapan rautatienristeyksen ja kauppalan vihollisille. KenraaliTönissonilmoitti samana päivänä tilanteesta Narvan rintamalla seuraavaa:
»Suojeluskunta ei ole tehtävänsä tasalla. Suurella vaivalla suojeluskuntalaisia saa ajetuksi rautatien vartiointiin. Koko suoiejuskuntajärjestö lähtee käpälämäkeen, kun vihollinen lähenee 10—20 virstan päähän. Virun maakunnan suojeluskunnassa oli 2.100 miestä, nyt on jäänyt jäljelle 30 miestä.»
Rengas Tallinnan ympärillä kiertyi yhä ahtaammalle, ja joulupäivänä bolshevikit valloittivat Ruhjan, Maarja—Magdalenan ja Järva—Jaanin kauppalat.
Virolainen laivasto — Tallinnan telakalle venäläisiltä jäänyt tykkialus »Bobr» (nyk. »Lembit»), pari saksalaisten jättämää moottorialusta ja yksi höyrylaiva — ryhtyi näihin aikoihin toimintaan pommittaen vihollisten asemia ja saattaen vihollisen rintaman taakse maihinlaskujoukkoja, jotka eivät kylläkään kyenneet mitään saamaan aikaan. Virolaisen laivaston liikehtimisen teki mahdolliseksi luonnollisesti vain englantilaisen laivasto-osaston oleskelu Tallinnan satamassa.
Pari kertaa bolshevikilaivat huolimatta englantilaisista sotalaivoista yrittivät lähestyä Tallinnaa pommittaakseen sitä. Mutta molemmilla kerroilla retki päättyi onnettomasti. Rohkean yrityksen tekijät joutuivat englantilaisten sotalaivojen saaliiksi lyhyen taistelun jälkeen Tallinnan sataman edustalla joulukuun 27 ja 28 p:nä. Valloitetut alukset, kaksi Novik-mallista risteilijää, »Spartak» ja »Avtroil», luovutettiin sitten Englannin hallituksen määräyksestä Viron väliaikaisen hallituksen käytettäviksi sodan ajaksi. »Wambola» ja »Lennuk» nimisinä ne ottivat sitten huomattavalla tavalla osaa maajoukkojen liikkeisiin Narvan rintamalla ja suojasivat Viron rannikoita.
Vuoden lopussa virolaisten joukkojen yhteinen lukumäärä oli: 546 upseeria, 7.077 sotilasta, 30 automaattikivääriä, 144 konekivääriä, 29 tykkiä ja muutamia panssarijunia. (Operatiiviesikunnan tiedonanto ei, kumma kyllä, mainitse panssarijunien lukumäärää, mutta niissä yhteensä olleen miehistön ja asestuksen mukaan voi päätellä niitä olleen 4 tai 5.) Vihollisen voimat Viron rintamilla arvioitiin samaan aikaan n. 7—10 000 mieheksi.
Pelolla ja vavistuksella Virossa otettiin vastaan uusi vuosi 1919. Pelastus näytti mahdottomalta. Puoleksi kurittomat virolaiset rykmentit olivat olleet pakotetut peräytymään yhtä mittaa. Bolshevikit olivat tunkeutuneet melkein pääkaupungin porteille. Baltilaisten paronien lisäksi monia virolaistakin varakkaita perheitä oli poistunut maasta. Suomen Virossa olleen konsulin kautta saapuneiden useiden pyyntöjen johdosta, että suomalaisia laivoja lähetettäisiin Tallinnaan noutamaan virolaisia perheitä Helsinkiin, tiedusteli Suomen silloinen ulkoasiainministeri Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalta joulun ja uudenvuoden välillä useita kertoja, olisiko noihin pyyntöihin suostuttava. Hänelle vastattiin, ettei pitäisi sitä tehdä, koska se vain lamauttaisi yhäkin virolaisten mielialaa. Suomalaisia apujoukkoja lähetettäisiin Tallinnaan lähipäivinä. Virossa oli viimeinenkin luottamus hallitukseen häipymässä. Tallinnan porvarillisetkin valmistautuivat alistumaan bolshevikien vallan alaisuuteen.
Bolshevikien salainen kiihoitustyö yltyi päivä päivältä kaupungeissa ja maaseudulla. Sen ilmauksena on pidettävä tallinnalaisten työläisten väliaikaiselle hallitukselle esittämää, jyrkkään ja röyhkeään muotoon puettua kirjelmää, jossa esitettiin »porvariston» taistelun epätoivoisuus ja vaadittiin, ettei Tallinnaa saisi panna alttiiksi katutaistelujen hävityksille. Lisäksi kaikkialla kierteli huhuja, että bolshevismi oli saanut tukevan jalansijan rintamajoukoissakin, jotka vahvistivat itse näitä huhuja osoittamalla — kylläkin useimmiten aivan toisista, ymmärrettävistä syistä — haluttomuutta taisteluun menoa kohtaan. Kammottava välinpitämättömyys oli levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin.
Vuoden lopulla oli kaikkialla maassa perustettu hallituksen ja rintamajoukkojen tukemista tarkoittavan, Tartossa joulukuun puolivälissä alulle pannun »Uhistöö» liiton haaraosastoja lukuisine alaosastoineen haavoittuneiden hoitoa, sotapakolaisten ja toimivien joukkojen tukemista, taloudellisten apuneuvojen keräämistä, agitatsionia y.m. varten. Liiton merkitys ei vielä tällöin ollut kuitenkaan suuri, sen jäsenluku oli pieni ja tulokset sen toiminnasta ehkä vieläkin pienemmät. Vasta myöhemmin se paisui mahtavaksi, laajaksi järjestöksi, jonka osuus vapaussodan onnelliseen päättymiseen on sangen suuri.
Uuden vuoden alussa virolaisten peräytymistä jatkui entiseen tapaan, kuitenkin hitaammin. 1:en rykmentti oli jo edellisen vuoden lopulla lähetetty rintamalle, mutta sen tulo ei ollut aikaansaanut minkäänlaista muutosta tilanteeseen Se, mihin ylin sotilasjohto ja samalla hallituskin perusti luottamuksensa tulevaisuuteen, ilmenee seuraavasta: Kun Kalevan maleva tammikuun 2 p:nä lähti Tallinnasta Narvan maantietä pitkin rintamalle, kertoo mainitun joukko-osaston sotapäiväkirja joukkoa tarkastaneen kenraaliTönissoninlausuneen: »Meidän heikot ja huonosti varustetut komppaniamme peräytyvät melkein vastaanpanematta, vaikka vihollisen joukot eivät ole suuret. Jos kykenemme pysymään paikoillamme, niin voimme muutaman päivän kuluttua suomalaisten apujoukkojen saavuttua rintamalle ryhtyä etenemään.» Samalla sotilasjohto tietysti kuumeisesti valmisti kaikin tavoin mahdollisuuksia tällöin aloitettavaksi määrättyä etenemistä varten täydentäen joukkojen varustusta ja vahvistaen niitä apujoukoilla.
Ensimmäinen suomalainen komppania saapui Tallinnaan joulukuun 30 p:nä ja muut Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komppaniat seurasivat sitä pian perässä. Niiden tulo muodostaa käännekohdan Viron vapaustaistelun siihen saakka niin perin toivottomassa kehityksessä. Tammikuun 4 p:nä virolaisilla joukoilla oli ensimmäinen huomattavampi menestys. Ne saivat silloin Tapan rintamalla ensimmäisen voittonsa valloittamalla Prisken. Operatiiviesikunnan sotapäiväkirja mainitsee, että tähän taisteluun otti osaa yksi komppania jalkaväkeä ja 16 miestä panssarijunasta kahden suomalaisen, luutnantti Penttilän ja kersantti Ambrosiuksen, johdolla.
Bolshevikit panivat kaikkialla valtaamillaan alueilla oman järjestyksensä voimaan. Nimellisesti valta oli paikallisilla komiteoilla, jotka toimittivat kotitarkastuksia ja vangituttivat »vastavallan kumouksellisia». Mutta todellisuudessa valta luonnollisesti oli venäläisten, lättiläisten ja virolaisten bolshevikisotilaiden käsissä. Kaikkialla ryhdyttiin toteuttamaan sitä suunnitelmaa, joka oli tehty ennen hyökkäystä. Vastustajia vainottiin häikäilemättä. Kirkot suljettiin tai muutettiin bolshevikien kokoushuoneiksi j.n.e. Vangitsemisia, ryöstöjä ja murhia tapahtui usein Kuitenkin bolshevikit uuden valtakautensa alkuaikana käyttäytyivät valtaamillaan alueilla rauhallista väestöä kohtaan verrattain siivosti. Joukkomurhat ja yleiset ryöstöt alkoivat vasta sitten, kun bolshevikit kärsivät rintamilla suuret tappionsa ja kävi selväksi, että he ajanmittaan eivät kykenisi säilyttämään asemaansa.
Tilanne taistelukentillä ja niiden takana Virossa oli kehittynyt tälle kannalle, kun ensimmäiset suomalaiskomppaniat saapuivat rintamalle.
1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu.
Viron hädänalainen tila herätti Suomessa suurta myötätuntoa. Virolaisten epätoivoiselta näyttävän vapaustaistelun kehittymistä seurattiin Suomessa eri tahoilla jännityksellä harvojen sanomalehtiuutisten avulla.
On totta, että maassamme ei yleensä tiedetty paljon virolaisista, eikä heidän oloistaan. Ellei ota lukuun verrattain harvoja yliopistotietä virolaisten kieleen ja oloihin tutustuneita, niin täytyy tunnustaa, että kansallamme oli perin hämärä käsitys Suomenlahden takaisista heimolaisista.
Suomalaiset ja virolaiset olivat vuosisatojen kuluessa aivan vierautuneet toisistaan, senjälkeenkuin Suomesta virolaisten vapaustaisteluun vv. 1343—44 lähetetty apu ei ollut ehtinyt ajoissa perille. Suomalaisilla oli niinäkin aikoina, jolloin he ja virolaiset olivat kytkettyinä samaan valtakuntaan, niin paljon tekemistä omissa oloissaan ja epätoivon vimmalla käydyssä taistelussaan kansallista vapautta ja sivistystä kohden, ettei heille ollut jäänyt aikaa eikä harrastusta seurata edes läheisen veljeskansan kohtaloita.
Jonkinlaista lähentymistä oli tosin havaittavissa, silloinkuin Virokin kuului Ruotsin suurvaltaan. Silloin näet Viron käskynhaltijoina, linnojen päällikköinä ja sotajoukkojen johtajina siellä käytettiin etupäässä suomalaisia aatelismiehiä, ja maan puolustusjoukoissakin suomalaiset olivat lukuisasti edustettuina. Mutta tämä aika päättyi pian jättämättä jälkeensä mitään pysyväistä sidettä veljeskansojen välille, mikä silloisissa oloissa olikin luonnollista. Oli kuin kapea Suomenlahti olisi vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä leventynyt ja syventynyt. Seuraavina aikoina molempien kansojen olojen eroavaisuus vielä huomattavasti suureni. Suomessa länsimainen oikeusjärjestys vähitellen lujittui, kun taas Virossa aasialais-venäläinen suunta pääsi valtaan.
Sota 1808—09 saattoi tosin Suomen jälleen saman valtiomahdin alaisuuteen virolaisten kanssa, mutta sekään ei johtanut lähentymiseen heimolaisten välillä. Venäjän keisarikunnan valtiomiesten »divide et impera» politiikka onnistui Suomeen ja Viroon nähden siinä määrin, että se ei ainoastaan estänyt kaiken lähenemisen suomalaisten ja virolaisten välillä, vaan myöskin aikaansai molempien kansojen välille epäluuloa ja katkeruutta. Viron ystävien oli kehoittaessaan avustustoimintaan Viron hyväksi taisteltava Venäjän sortoajan luomia ennakkoluulojakin vastaan. Niinpä tohtoriO.W. Louhivuorikirjoitti »Uudessa Suomettaressa» joulukuun 15 p:nä 1918 m.m.: »Täällä on vieläkin niitä, jotka kantavat kaunaa Viroa kohtaan siitä, mitä sortovuosien aikana tapahtui. Tunnetaan liian vähän Viroa, rinnastetaan kansa sen kuonan kanssa, mikä meidän rannoillemme ajautui, tehdään samoin kuin tekevät ne, jotka rinnastavat Suomen kansan punaisten ryöväriemme kanssa.» Maassamme olikin niitä, jotka suomalaisavun lähettämisestä puhuttaessa väittivät, ettei virolaisten vapauden puolesta kannattanut vuodattaa suomalaista verta, he olivat muka melkein kaikki »santarmikätyreitä ja salakuljettajia». Toiselta puolen virolaiset ovat jo kauan ihailleet Suomea ja olojamme esimerkiksi kelpaavina, mutta paljon Suomen olojen tuntemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä ilmeni niissäkin virolaisissa piireissä vielä viime vuosina, joissa ei olisi luullut enää tapaavansa sitä, kuten ministeriReinsurullisenkuuluisa esiytyminen tuli niin selvästi osoittamaan.
Nämä seikat huomioon ottaen voi nousta mieleen kysymys, miten sitten on selitettävissä se suurenmoinen innostus ja epäitsekäs uhrautuvaisuus, joiden tuloksena suomalainen Viron avustustoiminta oli.Suomenvähän aikaisemmin päättynytvapaussotamonenlaisine kokemuksineen tarjoaa kaivatun selityksen.
Sen kautta Suomen kauan unelmoitu itsenäisyys oli saatu veriuhrein lunastetuksi. Vanha vainolainen ja sortaja oli karkoitettu maasta. Kotimainen bolshevistinen hurjastelu oli tukahdutettu alkuunsa. Suomen kansassa, jolla kärsimänsä bolshevikien julmuudet ja hävitykset olivat vereksessä muistissa, sanomat virolaisten ahdingosta ja kärsimyksistä eivät niin ollen voineet olla herättämättä myötätuntoa. Suomessa mellastanut vainolainen yritti nyt tehdä lopun Viron vasta koittaneesta vapaudesta säästämättä maata tai kansaa. Sanomat siitä kuohuttivat sitäkin enemmän mieliä, kun tiedettiin, että kysymyksessä oli Suomen veljeskansa.
Suomalaiset olivat vapaussodallaan sulkeneet bolshevismilta pääsyn pohjoisinta tietä suurvaltainsodan järkyttämän eurooppalaisen kulttuurin kimppuun. Nyt bolshevikit yrittivät murtautua hiukan eteläisempää tietä Keski-Eurooppaan, jonka puolustuskyky heidän koko sivistyneelle maailmalle vaarallisia suunnitelmiaan vastaan sillä hetkellä oli lamassa. Kun lisäksi näytti siltä kuin johtavat suurvallat ymmärtäen bolshevismin vaarallisuuden koko maailmalle ryhtyisivät vakaviin toimenpiteihin sitä vastaan ja kuin suurvaltainsotaa seuraisi kaikkien sivistysvaltioiden taistelu Venäjää vastaan, niin Suomen osanotto siihen olisi siinäkin tapauksessa tullut kysymykseen etupäässä juuri Itämeren eteläpuolisella rintamalla.
Vapaussota oli luonut maallemme kansallisen armeijan ja mahtavan suojeluskuntajärjestön, jotka yhdessä tekivät valtakunnan aseman ulkoapäin uhkaavia vaaroja vastaan lujaksi. Esiytyminen ulospäin saattoi siis suuremmatta vaaratta omalle maalle käydä päinsä.
Venäläisviha oli sortovuosien aikana tunkeutunut syvälle kansamme tietoisuuteen. Vapaussodan aikaiseen isänmaalliseen innostukseen liittyi voimakkaana viha venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Lyhyen vapaussodan muutamina kuukausina ei oltu ennätetty kyllin löylyttää vanhaa vainolaista, suomalaisten ja suomalaisuuden vuosisataista ahdistajaa. Monet entiset nöyryytykset, sortovuosien tapahtumat ja marraskuun suurlakon ja punakapinan aikaiset julmuudet ja rikokset olivat kostamatta.
Vapaussodan loistavien voittojen luoma tunne omasta voimasta toi mukanaan heimousaatteen voimakkaan heräämisen kansan laajoissa piireissä. Ennen vain runoilijat ja haaveksijat olivat mielikuvituksessaan luoneet ääriviivoja Suur-Suomelle. Vain isänmaallisen innostuksen korkeina hetkinä oli surkean todellisuuden uuvuttamien ajatusten annettu levähtää näissä unelmissa. Nyt niistä tuli kansan laajojen kerrosten omaksuma aate, jonka toteuttamista pidettiin nykypolven suurena tehtävänä Suomen itsenäisyyden vakiinnuttamisen rinnalla. Luotiinpa tälle tulevaisuuden Suomelle jo ääriviivatkin: Suomenniemi, Vienan Karjala, Aunus, Inkeri, Viro! Suur-Suomi unelman herättämästä kansallisesta innostuksesta todistuksiksi jäävät jälkipolville Viron retken ohella myöskin Vienan Karjalan, Aunuksen ja Inkerin vapaustaistelujen avustamisyritykset. Ne tosin epäonnistuivat olojen pakosta, mutta silti ne ovat kieltämättömiä ilmauksia vapaussotaa välittömästi seuranneesta, heimousaatteen herättämästä kansallisesta innostuksesta ja uhrautumishalusta.
Ruotsikin tuli osaltaan vaikuttaneeksi suomalaisen Viron apuretkikunnan syntymiseen, joskin sille vähemmän kunniakkaalla tavalla. Kirveltävä muisto vapaussodan ajoilta oli syöpynyt syvälle kansamme tajuntaan: Ruotsi, vanha emämaa, kielsi silloin kylmästi apunsa elämästä ja kuolemasta kamppailevalta Suomelta. Ruotsin silloisten johtomiesten menettely herätti koko valkoisessa Suomessa kielieroavaisuuksiin katsomatta syvää suuttumusta ja halveksuntaa, joka ei häipyne Suomen kansan mielestä vuosikymmeniin. Nyt Viron hätä oli yhtä suuri kuin Suomen vajaa vuotta aikaisemmin. Hätäytyneet virolaiset rukoilivat apua pohjoiselta veljeskansaltaan. Vaikkakin Viron asema näytti melkoisessa määrässä epätoivoisemmalta kuin Suomen vapaustaistelumme alkaessa, niin apua ei tahdottu kieltää. Suomen täytyi auttaa Viroa.
Kuitenkaan ei voida, eikä ole tarpeellistakaan väittää, että nämä, enemmän tai vähemmän tunteihin perustuvat syyt olisivat yksin määränneet Suomen suhtautumisen Viron vapaustaisteluun. Niiden osuus apuretkikunnan syntymiseen on sangen suuri, ne näet antoivat sysäyksen toiminnalle ja aikaansaivat kansan laajoissa kerroksissa avustustyön onnistumiselle välttämättömän kansallisen innostuksen asiaan. Avustustoiminnan johtoon astuvien henkilöiden menettelyä ja Suomen hallituksen suhdetta yritykseen ne eivät luonnollisestikaan riittäneet määräämään. Ennenkuin tällaiseen, mahdollisesti hyvinkin raskaita veriuhreja vaativaan avustustoimintaan saatettiin ryhtyä ja sitä valtiovallan puolelta tukea, täytyi olla selvillä, että se tuottaisi omalle maallemme ja valtiollemme jotakin etua, joko suoranaisesti tai torjumalla jonkin uhkaavan vaaran. Suomella oli jälkimmäinen reaalinen syy ryhtyessään Viron avustamiseen. Retkihän ei, kuten tunnettua, tuottanut Suomelle loistavasta suorituksestaan huolimatta mitään alueellista tai aineellista etua — eikä siihen pyrittykään. Mutta Viron irroittaminen Venäjästä, sen vapauttaminen venäläisyyden jaloista, Viron rannikon riistäminen Venäjältä ja virolaisten pelastaminen uhkaavalta bolshevistiselta vaaralta — kaikki se oli Suomelle erittäin tärkeää.
Itsenäinen Viro, jossa toivottiin voitokkaan taistelun jälkeen länsimaisen oikeusjärjestyksen pääsevän valtaan, oli oleva osaltaan länsimaille ja myöskin Suomelle etuvartijana Venäjän bolshevistista — tulevaisuudessa ehkä toisenluontoistakin — imperialismia vastaan.
Jos Venäjän bolshevikien olisi onnistunut alistaa virolaiset veriseen ikeeseensä, olisivat he epäilemättä menestyksen rohkaisemina senjälkeen koettaneet ulottaa valtaansa jälleen yli koko Suomenkin. Uusi, tavattoman raskas sota olisi silloin ollut kansallamme edessä. Se olisi ollut sitäkin vaarallisempi, kun ei ollut mitään takeita siitä, ettei sosialistiemme enemmistö olisi jälleen pettänyt isänmaata ja liittoutunut hyökkäävän vihollisen kanssa. Sota ei ehkä olisi päättynyt yhtä vähillä uhreilla ja hävityksillä kuin lyhyt vapaussota. Oli epäilemättä paljon edullisempaa ryhtyä taisteluun tuota vihollista vastaan omien rajojen ulkopuolella ja siellä lyödä se, mikäli mahdollista, niin perin pohjin, ettei sen enää tekisi mieli yrittää käydä Suomen kimppuun ainakaan vähään aikaan.
Suomelle oli sitäpaitsi tärkeää, että se itse, eikä mikään sen kilpailija tai vastustaja, saisi osakseen sen ystävyyden, jonka avunanto luonnollisesti oli tuova mukanaan, kuten täällä uskottiin.
* * * * *
Viron väliaikainen hallitus kääntyi suoranaisin avunpyynnöin Suomen hallituksen puoleen heti bolshevikien hyökkäyksen alettua Viroon. Sen valtuutettuina oikeusministeriPoskaja salkuton ministeriJ. Tönissonkääntyivät marraskuun 28 p:nä Suomen hallituksen pääministerinLauri Ingmaninpuoleen kuvaten Viron hädänalaista tilaa ja pyytäen Suomen hallitusta lähettämään avuksi suomalaista sotaväkeä. ProfessoriIngmankirjoittaa tästä avunpyynnöstä:
»Neuvotteluissa hallituksen ja eduskuntaryhmäin valtuutettujen välillä tultiin siihen tulokseen, että tähän pyyntöön oli mahdotonta suostua, osaksi, koska Suomen asevelvollisia ei lain mukaan puheenalaisessa tarkoituksessa voitu viedä ulkopuolelle maan rajojen, osaksi, koska asema omassa maassa ei sallinut puolustuksen heikentämistä.»
Neuvottelut Suomen ja Viron hallitusten sekä eduskuntaryhmien valtuutettujen välillä suoritettiin kaikessa hiljaisuudessa, niin että tietoja niiden tuloksista ei päässyt julkisuuteen. Tiedettiin vain, että jonkinlaisia neuvotteluja käytiin, mutta niiden laatu, laajuus ja ennen kaikkea tulokset pysyivät salassa.
Suomen hallituksen vastaus on helposti ymmärrettävissä. Suomen armeija oli parastaikaa muodostuksen alainen, eikä suinkaan vielä siinä kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää mainitunlaiseen tarkoitukseen. Ei ulko- eikä sisäpoliittinen tilanne kehoittanut lähettämään vakinaisia joukkoja hätään joutuneiden avuksi. Avunannon kieltäminen tässä muodossa ei suinkaan merkinnyt sitä, että Suomen hallitus olisi suhtautunut kylmäkiskoisesti Viron vapaustaisteluun. Päinvastoin hallitus sittemmin avusti Viroa myöntämällä sille 20 miljoonan suuruisen lainan ja aseita ja tukemalla mitä tehokkaimmin Viron vapaaehtoista apuretkikuntaa.
Vaikka yritys saada Suomen hallitus auttamaan Viron väliaikaista hallitusta vakinaisilla joukoilla siis olikin epäonnistunut, niin kysymys Viron pelastamisesta suomalaisilla joukoilla ei kuitenkaan rauennut. Avunannolle löydettiin toinen muoto, joka olikin Viron kannalta paljon edullisempi kuin ensin ajateltu. Suomen sanomalehdistö otti nyt asian edelleen ajamisen huolekseen.
Jo marraskuussa 1918 alkoi maamme sanomalehtiin ilmestyä uutisia tapausten kehittymisestä Virossa ja sitten taistelujen alkamisesta. Jo heti tällöin lienee yksityisten Viron ystävien mielessä herännyt ajatus, että suomalaisten oli autettava veljeskansaa. Kuitenkin tämä aate esitettiin julkisuudessa vasta hiukan myöhemmin, sittenkuin sanoma Narvan joutumisesta bolshevikien haltuun saapui.
»Uuden Päivän» toimittajaYrjö Koskelainenesitti joulukuun 2 p:nä 1918 lehtensä N:o 217 pääkirjoituksessa »Apua veljeskansallemme!» lämpimin sanoin Viron auttamisen välttämättömyyttä. Tehtyään aluksi selkoa lahdentakaisten tapahtumien kulusta, silloisten tietojen mukaan, hän vaati Viron väliaikaisen hallituksen esittämän avunpyynnön täyttämistä. Kirjoitus jatkuu seuraavasti:
»Asia on tietysti meille itsellemme vakava, monenmoisia näkökohtia on otettava huomioon. Jos hallitus niiden vuoksi epäröi, on sen velvollisuus kiireellisesti vedota eduskuntaan ja kansaan saadakseen selville todellisen mielialan maassa ja kansan uhrautumishalun suuruuden. Mitä avustusmuotoa, vakituisten asevelvollisten tahi vapaaehtoisten joukkojen lähettämistä, lopulta pidettäneekin parhaana, avun tulee saapua ajoissa. Oikeasta hetkestä tulee Viron kansa olemaan meille ikuisesti kiitollinen.»
»Tampereen Sanomissa» toimittajaJohn Zidbäckjoulukuun 10 p:nä julkaistussa kirjoituksessaan »Viron puolesta. Voimmeko antaa apua?» lausuu m.m.:
»Jos meillä vain on kyllin paljon hyvää tahtoa, emme epäilekään, että avunanto käy mahdolliseksi. Me emme suinkaan tahdo olla sitä mieltä, että maamme tuon avun vuoksi syöstäisiin mihinkään valtiolliseen selkkaukseen, jonka päättymisestä ollaan epävarmoja. Jääköön kuitenkin eduskunnan ja hallituksen asiaksi harkita, mitä täältä käsin ehkä voitaisiin virallisesti Viron hyväksi tehdä, jos apuumme vedottaisiin. Mutta vapaaehtoisesti me epäilemättä voisimme tehdä hyvin paljon. Me voisimme lähettää sinne sairaalatarpeita, me voisimme varustaa sinne vaatteita. Menenpä niinkin pitkälle, että me voisimme sinne lähettää aseellista voimaakin, vapaaehtoisia joukkoja suojeluskunnistamme. Ei pitäisi olla vaikeata saada Suomesta kokoon edes tuhatkunta miestä, joilla on sydän oikealla paikalla ja mielessä elävä tietoisuus siitä, kuinka paljon yleisinhimillisesti arvokasta saatetaan vaaranalaiseksi sillä, jos sallitaan bolshevikien esteettä hyökkäillä yhtä Suomen heimon arvokkainta osaa vastaan ja sen asutusalueelle levittää hävitystään. Mentäköön siis Viroon vapaaehtoisina, ellei sinne voida muuten mennä!
»Missä ovat ne arvovaltaiset henkilöt, jotka asettuvat tällaisen yrityksen etunenään? Me kaipaamme niitä. Odotamme, että pääkaupungista käsin jotakin tehdään, annetaan kutsun kaikua yli maan, jotta syntyisi meillä suuri ja voimakas Pro Estonia-liike. Yleisinhimillinen velvoitus, omat tunteemme ja valtioviisauskin vaativat, että nyt jotakin tehdään ja vielä lisäksi kiireellisesti ja tarmokkaasti!»
Seuraavana päivänä, joulukuun 11 p:nä 1918, ilmestyi nykyään Tarton yliopistossa professorina olevan tohtoriLauri Kettusenkirjoitus »Veljeskansamme hätä» 'Uuden Suomettaren' N:ossa 266. Siinä lausutaan m.m.:
»'Onko meidän jäätävä vain tapausten katselijoiksi?' 'Apua veljeskansallemme!' kuultiin jo julkisuudessa huudettavan, kun hallituksemme puoleen avunpyynnöllä käännyttiin. Missä määrin apua lienee saatu, emme tiedä, mutta yhden luulemme sitä selvemmin tietävämme ja rohkenemme sen julki lausua: jos tehokas apu tällä hetkellä merentakaisilta veljiltämme kielletään, niin se on kansallinen häpeä, jonka rinnalla tämän aikakauden monenmoiset häpeät jäävät varjoon.
»Missä ovat ne rohkeat miehet, joiden ympärille taannoin joukot kutsumatta riensivät Suomen vapautta turvaamaan? He astukoot esiin ja varmaan on heihin heti liittyvä ihanteellista, sotakuntoista nuorisoa, joka suurten tarkoitusten vuoksi on töihin, uhrauksiin valmis. Apua on toisaalta tulossa tehoisampaakin, sen tiedämme, mutta hetket ovat kalliit. Jospa suomalaiset vapaaehtoiset saisivat kunnian vahvistaa Viron laillisen hallituksen ympärille sitä suojarengasta, jonka turvin se nyt vielä maan asioita johtaa, jospa me kerrankin voisimme rinnan veljiemme kanssa vertamme yhteisen vapauden ja heimousaatteen hyväksi vuodattaa, olisi se ainoanlaatuinen tapaus suomalaisten kansojen historiassa, niin se olisi tapaus, jonka seuraukset voisivat antaa arvaamattoman lujat takeet molempien kansojen vastaiselle menestykselle.
»Sanoja ei tässä enempää tarvita, eivätkä niitä kaipaakaan ne, joihin veljeskansamme katseet tällä hetkellä lähinnä ovat kääntyneet. Ja jos meillä on intoa ja rakkautta, raivaa se tieltään kaikki ne muodolliset esteet, joita vielä mahdollisesti edessä on.»
Neljä päivää myöhemmin ilmestyivät samassa lehdessä maisteriHeikki Klemetinruno »Apuun!» ja tohtoriO.W. Louhivuorenkirjoitus »Viroa auttamaan», jossa lausutaan m.m.:
»Viro saa itse ponnistaa kaikkensa ja sen on saatava vielä apua muualta. Suomi on lähinnä. Suomi on ainoa, joka voi auttaa riittävän nopeasti.
»Auttaako Suomi vai kostaako se Virolle sen, minkä Ruotsi teki sille itselleen? Työntääkö se luotaan veljeskansan hädän hetkellä ja niin ainaisiksi ajoiksi katkaisee luottamuksen sillat kahden kansan väliltä, jotka veren siteet ja rajanaapuruus on toisiinsa yhdistänyt, ja jotka ovat kaikessa vastaisuudessakin aiotut toisiaan tukien ystävyydessä elämään?
»Niin ei saa tapahtua. Viron tähden ja itsemme tähden on meidän annettava, mitä voimme.
»On näkynyt tietoja siitä, että Suomen hallitus on suhtautunut suopeasti Viron taholta virallisesti esitettyihin avunpyyntöihin. Me odotamme, että tämä suopeus todistetaan tositeossa ja Virolle annetaan riittävästi aseita ja ammuksia. Muuta ei vaadittanekaan. Sillä Viron nuoriso on itse valmistunut taistelemaan viimeiseen mieheen isänmaansa puolesta, kun sillä vain on, millä taistella.
»– – – Meidän hallituksemme on vastuussa siitä, että sillä on oikeat tiedot ja että se muodollisuuksien estämättä rientää Viron kansan avuksi ja rakentaa sen sillan, jota myöten vastainen rauhallinen kanssakäyminen ja molempia hyödyttävä yhteistyö voi tapahtua.
»Hallitus voi olla vakuutettu siitä, että valtiollisesti itsetietoinen suomalainen Suomi on oleva sen takana ja tukena Viron avustamisessa.»
Sanomat Virosta kävivät kuitenkin jälleen huolestuttaviksi. Oli ilmeistä, että Suomesta tarvittiin muutakin apua kuin ne aseet, ampumatarpeet ja rahavarat, joita Viron väliaikaiselle hallitukselle oli myönnetty: tarvittiin suomalaisia joukkoja. Valmistuspuuhiin niiden kokoamiseksi ja Viroon lähettämiseksi olikin tällöin jo ryhdytty.
* * * * *
On joskus kuultu kiisteltävän siitä, kenen tai keiden toimesta Viron avustaminen pantiin alulle. Kieltämätön tosiasia kuitenkin on, että ajatus suomalaisavun lähettämisestä taistelevalle Virolle heräsi aivan toisistaan riippumatta, vieläpä jokseenkin samanaikaisesti useilla eri tahoilla, joista kolme on huomattavaa siitä syystä, että ne johtivat tulokseen.
Helsingin naiset ryhtyivät hankkimaan sidetarpeita ja lääkkeitä Viron väliaikaisen hallituksen joukkojen käytettäviksi. Joulukuun 16 p:nä ensimmäinen lähetys sidetarpeita toimitettiin Viroon. Tällä taholla ajateltiin myös erikoisen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viron rintamille.
Toisaalla oli varsinaisena alkuunpanijana Itämeren jalkaväkirykmentinTurun pataljoonassa Turussa palveleva res. luutnanttiErnstBranders. Hänen vaikutuksestaan mainitun rykmentin esikuntapäällikkö,vapaussodassamme kunnostautunut ruotsinmaalainen majuriMartinEkströminnostui asiaan.
Joulukuun 9 p:nä luutnanttiBrandersselvitteli ajatuksiaan Viron avustamisesta suomalaisella vapaaehtoisjoukolla majuriEkströmille, joka ryhtyi innolla tekemään suunnitelmia apuretkikuntaa varten. Tarpeelliset neuvottelut ja järjestelytyö päätettiin suorittaa tulisella kiireellä, jotta apuretkeilijät ehtisivät ajoissa hätään joutuneiden avuksi. Suunniteltiin muodostettavaksi 700-miehinen, Viron sotilasjohdon välittömän päällikkyyden alainen suomalaisjoukko, jonka varustamisesta ja palkkauksesta Viron hallitus huolehtisi, sen ja majuriEkströmin, retkikunnan johtajan, välillä tehtävän kirjallisen sopimuksen mukaan. Arveltiin niin pienen suomalaisjoukon riittävän antamaan epätoivon partaalla oleville virolaisille siinä määrin moraalista tukea, että he ilman suurempaa ulkonaista apua kykenisivät pitämään puoliaan bolshevikilaumoja vastaan.
Seuraavana päivänä luutnanttiBrandersmatkusti majuriEkströminvaltuutettuna Helsinkiin ottamaan Suomen viranomaisilta ja Viron edustajilta selvää heidän suhtautumisestaan suunnitelmaan. Hänen onnistui tavata Viron täkäläinen edustaja, tohtoriO. Kallasja Viron oikeusministeriPoska, jotka ilmoittivat lämpimästi kannattavansa suomalaisen vapaajoukon lähettämistä Viron avuksi ja selittivät, että Viron väliaikaisen hallituksen suostumusta ei tarvinnut epäilläkään. Luonnollisesti oli kuitenkin sen kanssa lähemmin neuvoteltava asiasta.
Paljon vaikeammaksi kuitenkin osoittautui saada Suomen hallitus kannattamaan yritystä. LuutnanttiBranderspääsi kyllä joulukuun 11 p:nä Suomen silloisen sotaministerin, kenraaliWaldénin, puheille. Mutta Suomen hallituspiireissä pidettiin silloin sotilaallista asemaa Virossa niin huonona, ettei 700-miehisen vapaajoukon luultu voivan aikaansaada mitään huomattavampaa, joten yritys tuntui turhalta seikkailulta.
Vaikka siis majuriEkströminja luutnanttiBrandersinei onnistunutkaan hankkia yritykselleen Suomen hallituksen ja viranomaisten kannatusta, joka olisi ollut erittäin tärkeää retken osanottajille ja onnistumismahdollisuuksille, jatkoivat he toimintaansa ja vapaaehtoisten värväyksen suunnittelua.
LuutnanttiBranderssai tehtäväkseen matkustaa ensi tilassa Tallinnaan tekemään lopullista sopimusta Viron väliaikaisen hallituksen kanssa. Välikirja, joka sittemmin tuli olemaan pohjana Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdylle sopimukselle eroten siitä kuitenkin muutamissa kohdin oleellisesti, allekirjoitettiin Tallinnassa joulukuun 18 p:nä. LuutnanttiBranderspalasi senjälkeen Helsinkiin, jossa Viron avustamispuuha sillä välin oli kuitenkin joutunut uuteen vaiheeseen.
Viron avustamisasiaa oli näet ryhdytty ajamaan kolmanneltakin suunnalta. Varsinaisena aloitteentekijänä tällä taholla on pidettävä tohtoriLauri Kettusta, joka lämpimänä Viron ystävänä oli kauan yhä kasvavalla mielenkiinnolla seurannut tapausten kulkua, ja joka jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikeille, aikoi ryhtyä propagandaan Viron väliaikaisen hallituksen tukemiseksi Suomesta käsin. Asia ei kuitenkaan silloin kehittynyt sen pitemmälle.
Sittenkuin virolaisten asema kävi huolestuttavaksi, ryhtyi tohtoriKettunentodenteolla pohtimaan avustusmahdollisuuksia. Hän neuvotteli kaikkein ensiksi tohtoriO.W. Louhivuorenkanssa esittäen, että everstiluutnanttiHans Kalmiapyydettäisiin värväämään vapaaehtoisia toisella taholla, kun majuriEkströmvärväisi toisella. Sitten hän kääntyi eräiden jääkäri- ja itsenäisyysmiesten johtohenkilöiden puoleen, jotka myöskin olivat oman vapaussotamme ajoilta saakka tarkasti seuranneet Viron tapahtumia harkitakseen mahdollisuuksia Suomen puolelta tehdä jotakin virolaisten hyväksi. Bolshevikien hyökättyä kahdelta taholta Viron rajan ylitse ja saksalaisten miehitysjoukkojen päätettyä taistelutta poistua kotimaahansa katsottiin toiminta-ajan tulleen. Punnittiin avustusmahdollisuuksia ja -tapoja. Neuvotteluihin ottivat aktiivisesti osaa tohtoriKettunen, maisteriToivo Kaukorantaja maisteriY.O. Ruuth.
Avustustoiminnan puolelle päätettiin koettaa saada joku hallituksen ja eduskuntaryhmien arvonantoa nauttiva henkilö, joka esiytyisi välittäjänä Suomen hallituksen ja aloitteentekijöiden välillä. Siinä mielessä käännyttiin tohtoriLouhivuorenpuoleen. Sittenkuin tohtoriKallaspalattuaan Tallinnaan tekemällään matkalta oli tehnyt selkoa arveluttavasta tilanteesta Virossa, suostui tohtoriLouhivuorimuiden kera koettamaan vaikuttaa viranomaisiin niin, että Suomesta luovutettaisiin Virolle aseita ja ampumatarpeita riittävästi. Heille annettiin hyviä toiveita asian suotuisasta ratkaisusta.
Suomesta lähetettiinkin Viroon aseita, ennenkuin englantilainen laivasto saapui Tallinnaan tuoden Viron väliaikaiselle hallitukselle lisää aseita ja ampumatarpeita, kuten aikaisemmin jo on mainittu. Sittemmin englantilaiset lähettivät Viroon vielä enemmän sotatarpeita. Suomen apu siinä muodossa kävi siten tarpeettomaksi. Mutta pian ilmeni, että parempi asestus ei yksin kyennyt auttamaan virolaisia joukkoja voittoon. Peräytymistä jatkui yhä. Välitön vaara uhkasi jo Tallinnaakin. Viroon tarvittiin ehdottomasti apujoukkoja.
Tilanteen täten saatua toisen käänteen oli muutettava toimintasuunnitelmaakin. Ajateltiin perustettavaksi maisteriRuuthinjohtama sotilastoimikunta, joka asettuisi sotilaallisen avustustoiminnan etunenään ja huolehtisi vapaaehtoisten lähettämisestä Viroon.
MaisteriRuuth, joka silloin oli ulkoasiainministeriön sanomalehtiosaston johtaja, jätti neuvoteltuaan tohtoriKettusenja maisteriKaukorannankanssa omassa nimessään ja vastuullaan pääministeriIngmanilleseuraavansisältöisen pro memorian, jonka puolesta ulkoasiainministeriön kauppaosaston johtaja, tohtoriT.T. Kailalupasi puhua pääministerille:
Katsoen siihen suureen poliittiseen merkitykseen, mikä Viron pelastamisella bolshevismin ylivallasta on Suomelle, on niissä nuoremmissa vapaaehtoisten sotilaiden piireissä, jotka ovat ottaneet osaa osittain jääkäriliikkeeseen, osittain vapaussotaan ja Karjalan retkeen, herännyt toive saada muodostaa vapaajoukko Viron hallituksen tukemiseksi.
Tällaisen retkikunnan johtajiksi on toiveita saada vapausarmeijamme etevimpiä upseereja, kutenSihvo, KalmjaEkström. On ajateltu, että ensinmainittu tulisi retkikunnan rykmentin päälliköksi ja molemmat jälkimäiset saisivat muodostaa oman pataljoonansa à 600 miestä. Koko retkikunta siis käsittäisi 1200 à 1500 miestä.
Näin suuren miesjoukon kokoaminen vaatisi kuitenkin, että värväys saa tapahtua vapaasti ja että yrityksen tueksi voidaan esteettä harjoittaa propagandaa. Värväys ei kuitenkaan saa ulottua Suomen vakinaiseen armeijaan, eikä sen taistelukunto saa järkkyä tai vähentyä senkautta, että hyviä voimia armeijan palveluksesta siirtyisi retkikuntaan.
Viron hallitus kustantaisi retkikunnan ylläpidon, mutta sen varustaminen aseilla, ampumavaroilla ja muilla tarvevälineillä olisi mieluiten saatava aikaan Suomesta käsin.
Luottaen siihen, että Suomen hallitus suhtautuu suosiollisesti tässä lyhyesti esitettyyn alotteeseen rohkenemme kunnioittavimmin anoa
että hallitus sallisi värväyksen Viron vapaaehtoista suomalaista joukkoa varten tapahtua täysin julkisesti, ja että hallitus suostuisi, jos niin tarvitaan, avustamaan retkikuntaa aseilla, ampumavaroilla ja muilla sotatarpeilla.
Helsingissä joulukuun 11 p:nä 1918.
Y.O. Ruuth. Fil. maist.»
Pari päivää myöhemmin pääministeriIngmankutsui maisteriRuuthinluokseen valtioneuvostoon ja ilmoitti hallituksen myöntyneen tehtyyn anomukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että sotilastoimikunta, joka oli suunniteltu itsenäiseksi, alistuisi vastaisuudessa valittavan yleisen avustustoimikunnan johtoon.
Senjälkeen sotilastoimikunta ryhtyi neuvotteluihin majuriEkströminja luutnanttiBrandersinkanssa. MaisteriRuuthkertoo siitä:
»Kun sotilastoimikunta perustettiin, oli meidän tehtävämme vain sovittaa yhteen molemmat aloitteet. Se tapahtui Ylioppilastalolla. Läsnä olivatBranders, joka aikaisemmin oli minun asunnossani yksityiskohtaisesti asiasta neuvotellut ja sopinut kanssani yhteistoiminnan perusteista, sekäKettunen, Kaukoranta, Ilmari Auer, Käpyja vielä joku. Sopimuksen tekoa helpotti se, ettäBrandersei ollut saavuttanut Suomen hallituksen kannatusta omintakeiselle toiminnalle, ja se, ettäEkströmja hän ymmärsivät asian saavuttavan suuremman poliittisen kantavuuden ja tuen yhteistyössä itsenäisyys- ja jääkärimiesten kanssa.»
Sotilastoimikunta oli sitä mieltä, että majuriEkströminsuunnittelema 700-miehinen apujoukko ei ollut riittävän suuri. Kuten maisteriRuuthinpro memoriasta näkyy, ajateltiin jo silloin lähettää Viroon kaksi joukko-osastoa, joista toista johtamaan aiottiin pyytää Suomen vapaussodassa kunnostautunutta, virolaissyntyistä everstiluutnanttiKalmia. Yrityksen katsottiin siten saavan osakseen paljon suurempaa kannatusta kaikkialla maassa.
TohtoriKettunenoli ennen sotilastoimikunnan perustamista neuvoteltuaan tohtoriLouhivuorenkanssa omassa nimessään alustavasti tiedustellut everstiluutnanttiKalmiltahänen mielipidettään. Sotilastoimikunta asettui sitten tästä riippumatta kannattamaan everstiluutnanttiKalminehdokkuutta. MaisteriRuuthkertoo siitä:
»EverstiluutnanttiKalminpuoleen käännyttiin sotilaskomitean nimenomaisen ja yksimielisen päätöksen perusteella. Ensimmäiset neuvottelutKalminkanssa tapahtuivatGradinillajoulukuun puolivälissä. Läsnä oli myös ylitarkastajaKäpy, joka puhelimitse oli kutsunutKalmin Gradinille:, ja joka esitteli hänet minulle.Kalmoli periaatteellisesti heti valmis tarttumaan toimeen, mutta halusi tarkkoja tietoja yrityksen sotilaallisista edellytyksistä, ennenkuin lupasi antaa lopullisen suostumuksensa. Seuraavana päivänä neuvottelimme kahden, ja senjälkeenKalmantoi suostumuksensa sotilaskomitean kokouksessa samana iltana Ylioppilastalolla.Kalminepäilykset koskivat aseiden saantia, miehistön lukumäärän rajoittamista j.n.e. Sitäpaitsi hän tahtoi palkkaedut ja valtuudet edeltäpäin määritellyiksi. OnnistuinKettusenkanssa järjestämään nämä asiat neuvotteluilla osittain ministeriKallaksen, osittain sotaministeriWaldéninja kenraaliVilkamankanssa. Molemmat viimeksimainitut pitivätEkströmiäjaKalmiasangen sopivina.»
EverstiSihvonehdokkuudesta rykmentinpäälliköksi luovuttiin sen johdosta, että katsottiin tarvittavan lähettää kaksi rykmenttiä Viroon. Niiden yläpuolelle suunniteltiin asetettavaksi siviilivirasto yhdyssiteeksi Helsinkiin sijoitettavan, retkikuntaa johtavan toimikunnan ja molempien rykmenttien välille.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Helsingin naiset kutsuivat ilmoituksilla pääkaupungin lehdissä kaikkia niitä henkilöitä, jotka tahtoivat auttaa Viroa sen vaaranalaisessa tilassa, saapumaan keskiviikkona, joulukuun 18 p:nä 1918, klo 7 ip. Naisjärjestön huoneistoon, Antinkadun 4:ssä. Siellä piti keskustella suomalaisen ambulanssin lähettämisestä Viroon ja kysymyksen taloudellisen puolen järjestämisestä.
Kokouksesta muodostui kuitenkin paljon enemmän kuin sen kokoonkutsujat olivat ajatelleet. Se yhdisti lopullisesti kaikki ne suunnitelmat, joita oli tehty Viron pelastamiseksi, yhdeksi suureksi ja mahtavaksi avustusliikkeeksi.
Ajatus avustustoiminnan välttämättömyydestä oli sillä välin saanut yhä laajempaa kannatusta. Oli myöskin käynyt selväksi, että tehokkaan avun antaminen ja retkikunnan menestyksellinen toiminta oli vaikeaa ilman Suomen hallituksen kannatusta. Hallitus oli, kuten näkyy siitä ehdosta, jolla se suostui maisteriRuuthinpro memoriassa tehtyyn ehdotukseen, asettunut sille kannalle, että avustustoiminnan johtoon oli saatava eduskunta- ja kansalaispiirien luottamusta nauttivia, tunnettuja henkilöitä.
Kokous, jonka puheenjohtajana rouvaIlmi Hallstentoimi, asetti tehtäväkseen toimia kaksi päivää myöhemmin pidettävän kansalaiskokouksen edeltäjänä. Päätettiin, että työohjelman laatu ja laajuus oli jätettävä kansalaiskokouksessa valittavalle johtokunnalle, jonka jäseniksi ehdotettiin, sittenkuin asianomaisilta oli hankittu suostumus siihen, kolme edustavaa henkilöä kustakin valtiollisesta puolueesta. Ne olivat: ruotsalaisesta kansanpuolueesta: ent. senaattoriAlexander Frey, kansanedustajaA.R. Hedbergja rehtori, kansanedustajaEirik Hornborg, kansallisesta kokoomuspuolueesta: ent. senaattori, kansanedustajaO.W. Louhivuori, tohtoriK.A. Paloheimoja pankinjohtajaMauri Honkajuuri, kansallisesta edistyspuolueesta: tohtoriSanteri Ivalo, johtajaW.A. Lavoniusja lakitieteen kandidaattiH. Ritavuori, maalaisliitosta kansanedustajaSanteri Alkio, ent. senaattori, kansanedustajaK. Kallioja kansanedustajaA. Juutilainensekä sosiaalidemokraateista professori, ent. senaattoriW. Voionmaa, tohtori, ent. senaattoriJ. Ailioja tohtoriH. Ryömä. Vielä valittiin muutamia väliaikaisia toimikuntia huolehtimaan avustustoiminnan alkuun panosta.
Seuraavana perjantaina, joulukuun 20 p:nä, alkoi klo 7 ip. Helsingin Vanhalla Suomalaisella Tyttökoululla kansalaiskokous, jossa oli läsnä joukko huomattavissa asemissa olevia pääkaupunkilaisia. Sittenkuin tohtoriA.H. Virkkunenoli muutamin sanoin avannut kokouksen, valittiin sen puheenjohtajaksi tohtoriLouhivuorija sihteeriksi tohtoriKettunen. TohtoriMaunu af Heurlinintehtyä selkoa alustavista toimenpiteistä valittiin johtokuntaan ennenmainitut henkilöt, kuitenkin sillä poikkeuksella, että sosiaalidemokraattinen puolue jäi toimikunnassa edustuksetta. Aikaisemmin lupauksensa antaneet sosialistit olivat pyytäneet päästä ehdokkuudesta — arvattavasti puolueen käskystä. Avustustoimikunnan jäsenluku rajoittui siis 12:een.
Kokouksessa, joka osoitti selvästi maassamme silloin vallitsevaa suurta myötätuntoa Viron itsenäisyystaistelua kohtaan ja kansamme lujaa tahtoa auttaa kykynsä mukaan heimolaisia, tehtiin vielä selkoa tapahtumien kehittymisestä Virossa ja keskusteltiin valitun johtokunnan toiminnan suuntaviivoista. Kokouksen nimessä lähetettiin Viron väliaikaiselle hallitukselle tervehdyssähkösanoma, ja rouvaMinna Friskvaltuutettiin jättämään valtioneuvostolle anomus yleisen rahankeräyksen toimeenpanosta.
Suomen sosiaalidemokraattien menettely, joka rikkoi muuten täysin eheän rintaman Viron avustamiskysymyksessä, tuntuu omituiselta, etenkin heidän myöhemmän toimintansa valossa. Olihan verrattain yleisesti tunnettua, että vaikka puolue ei tahtonut ensinkään ottaa osaa Viron avustamiseen toivoen siis nähtävästi onnettoman veljeskansan joutuvan kokonaan bolshevikien valtaan, vaan koetti kaiken aikaa asetella esteitä avustustoiminnan tielle ja halventaa sen tekijöitä, niin puolueen johtavat jäsenet katsoivat kuitenkin voivansa esiytyä erikoisina Viron ystävinä, sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten avulla maa oli pelastunut tuhosta. Tunnettuahan on, miten he koettivat retkikunnan aikana ja sen jälkeen herättää Viron johtavissa piireissä epäluuloa suomalaisia auttajia kohtaan — ja onnistuivatkin siinä ainakin osittain – selittäen haluavansa vain paljastaa Suomen porvariston kavalat aikeet Viroon nähden, aikeet, jotka todellisuudessa sisälsivät vain yhden ainoan toiveen: auttaa itsenäinen ja vapaa Viro jaloilleen.
Tämä menettely saa kuitenkin selityksensä Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen johtajien silloisesta vaikeasta asemasta. Vaikka yksityiset puolueen johtajat halusivatkin olla mukana Viron auttamisessa, ei puolueen johto uskaltanut sallia heidän liittyä avustustoimikuntaan peläten joukkojaan. Kaikista vastaväitteistä huolimatta silloinen sosiaalidemokraattinen puolue oli vallankaappausyritykseen sortuneen edeltäjänsä suoranainen perillinen. Sen johtajat eivät uskaltaneet — mikäli he sitä halusivatkaan — sanoutua ehdottomasti irti Venäjän bolshevikeista, jotka nyt yrittivät tehdä lopun virolaisten itsenäisyyspuuhista. Omaan maahamme sovitetun mittapuun mukaan täytyi Vironkin vapaustaistelun olla heidän mielestään kansalaissota: hullusta itsenäisyyshaaveesta ja vanhentuneista sivistysarvoista kiinni pitävän porvariston taistelu bolshevististen ihanneyhteiskunta-aatteiden läpitunkemia työläisiä vastaan. Se seikka, että Viroon hyökänneiden venäläisten ja virolaisten bolshevikijoukkojen mukana oli pieni määrä suomalaisiakin — siis tavallaan juuri heidän puoluetovereitaan — teki johtaville sosiaalidemokraateillemme Viron avustamistoimintaan osanoton vieläkin vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi seikkailuksi, joka olisi saattanut syöstä heidät puolueen johdosta — seikka, johon he eivät tahtoneet heimolaisrakkaudenkaan nimessä alistua. He olivat siis pakotetut jäämään syrjään. Mutta toisaalta he eivät tahtoneet antaa virolaisten tietää tekonsa todellisia vaikutteita, ja siksi he koettivat selittää avustustoiminnan itsekkäitä tarkoitusperiä palvelevaksi, kavalaksi suunnitelmaksi, jonka toteuttamisessa he, Viron muka ainoat todelliset ystävät, eivät tahtoneet olla mukana.
Virolaiset ovat, kuten niin kauan vieraan aateliston iestä kantaneen kansan voi odottaa olevankin, suurimmaksi osaksi mielipiteiltään vasemmistolaisia. Käyttäen hyväkseen virolaisten oikeistokammoa ja ottamalla viisaasti avukseen sen vastakohdan, joka vallitsee suomalaisen ja virolaisen sivistyneistön välillä suhteessa saksalaisiin ja saksalaisuuteen, oli sosiaalidemokraateillemme verrattain helppoa saada Viron väliaikaisen hallituksenkin keskuudessa vähitellen heräämään jonkinlaista epäluuloisuutta sitä tukevia suomalaisia kansalaispiirejä kohtaan. Tulokset esiytyivät kuitenkin vasta myöhemmin.
Sosiaalidemokraattien johtajien ei ollut tietenkään vaikeata salata virolaisilta puolueen suuren enemmistön suhdetta Viron avustamiseen, jonka onnistuttua ei kuitenkaan enää arkailtu lähettää onnitteluja virolaisille saavutetun vapauden johdosta. Suomalaisten ja virolaisten sosialistien — sikäläiset vähälukuiset kommunistit poisluettuina — välinen ero on kuitenkin hyvin suuri. Sen sijaan, että Suomen sosiaalidemokraatit liittyivät maamme kohtalon hetkenä koko kansamme vuosisatojen kuluessa vihollisinaan pitämiin venäläisiin, joiden päätarkoitus oli tehdä loppu ei vain Suomen itsenäisyydestä, vaan koko Suomen kansastakin, piti suurin osa heidän virolaisia aateveljiään velvollisuutenaan ryhtyä kaikella tarmollaan, hengellään ja verellään puolustamaan maansa nuorta itsenäisyyttä ja kansansa olemassaoloa samoja vihollisia vastaan.
* * * * *
Tässä yhteydessä lienee syytä mainita hiukan Viron avustamisen alkamisajan otollisuudesta.
Edellä mainittiin, että jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikien haltuun, ajateltiin apuretkikunnan lähettämistä Viroon. Niiden kolmen Viron avustamisaloitteen ohella, jotka johtivat tulokseen, lienee jo marraskuussa useilla tahoilla pohdittu tätä asiaa. Herää niin ollen kysymys, olisiko retkikunnan lähettäminen jo tällöin ollut edullisempi edellyttäen, että se olisi voitu silloin saada aikaan. Toisin sanoen: ryhdyttiinkö Suomessa Viron avustamiseen oikeaan vai väärään aikaan? Lähemmin tarkastettaessa asioiden kulkua ei voi tulla muuhun tulokseen kuin, ettäsuomalainen apuretkikunta saapui Viroon juuri oikeaan aikaan.
Jos se olisi tullut vaikkapa vain parisen viikkoa myöhemmin, olisivat bolshevikit valtaamalla Tallinnan, jonka edustalle he jo olivat saapuneet, ehtineet tehdä lopun Viron itsenäisyysmiesten vastarinnasta.
Jos suomalaiset joukot olisivat olleet Virossaennenbolshevikien hyökkäyksen alkua, olisi se parhaassa tapauksessa jäänyt tapahtumatta, tai se olisi torjuttu. Tällöin olisi Viro säästynyt bolshevikien hävityksiltä, jotka tuottivat etenkin huomattavia taloudellisia vaurioita ja maan asukkaille suuria kärsimyksiä. Mutta vain juuri ne kaiken entisen sorron ja kärsimyksen lisäksi Viron kansan hartioille laskettuina saattoivat herättää virolaiset välinpitämättömyydestä maan kohtaloon nähden. Ilman niitä ja varmaa uskoa, että ainoa pelastus oli lyödä vihollinen takaisin rajojen taakse ja vaikkapa pitkälliselläkin sodalla pakottaa se Virolle kunniakkaaseen rauhaan, eivät virolaiset nähtävästikään olisi voineet herätä isänmaalliseen itsetuntoon ja uhrautumishaluun ja eheytyä lujaksi kansayksilöksi.
Suomalaiseltakinkannalta katsoen tällainen rauhallinen ratkaisu olisi ollut vähemmän suotava. Tässä tapauksessa heikoksi ja voimattomaksi sekä sisään- että ulospäin jäänyt Viro ei olisi vastannut Suomen toiveita etuvartijasta ja lujasta liittolaisesta hädän hetkellä. Avustustoiminta olisi Suomelta joka tapauksessa vaatinut melkein samat taloudelliset uhraukset, mutta ei olisi tuottanut niitä tuloksia Suomen ja Viron suhteiden kehitykselle, joita meillä on joka tapauksessa oikeus toivoa sen nykyisessä muodossaan myöhemmin tuottavan. Vielä tärkeämpää on kuitenkin, että tällöin Viron retki ei olisi tullut vaikuttaneeksi nykyään ja etenkin tulevaisuudessa suurena suomalaisen kansallisylpeyden aiheena ja oman voiman todistajana, jollaisia jokainen kansa tarvitsee pysyäkseen pystyssä.
Näin parhaassa tapauksessa. Mutta on otettava huomioon sekin suuri mahdollisuus, että niissä oloissa Viron vapaustaistelun olisi saattanut käydä huonostikin. On ennen kaikkea muistettava Viron pitkät maarajat Venäjää vastaan. Suomalaiset joukot olivat tosin karkoittaneet venäläiset Suomesta herättäen heissä kunnioitusta ja pelkoa suomalaisia aseita kohtaan, mutta ei ole sanottua, eivätkö bolshevikit sittenkin olisi ryhtyneet hyökkäykseensä Viroa vastaan, vaikka he olisivat kuulleet suomalaisia apujoukkoja olevan virolaisten puolella. Mahdollisesti he olisivat siitä tiedon saatuaan vain ryhtyneet huolellisemmin ja voimakkaammin valmistamaan hyökkäystä, joka olisi saattanut käydä virolaisille varsin tuhoisaksi. On näet mahdollista, että jos bolshevikit olisivat huomattuaan kohtaavansa lujempaa vastarintaa kuin olivat odottaneet, tuoneet suomalais-virolaista armeijaa vastaan ne kymmenkertaiset joukot, jotka sittemmin taistelivat virolaisten kanssa Viron rajoilla kuukausimääriä, niin suomalaistenkin puolustus olisi voinut murtua, jolloin kaikki olisi ollut auttamattomasti hukassa.
Juuri ne aikaisemmat tapaukset ja vallitsevat olot, jotka loivat tilanteen suomalaisten apujoukkojen saapuessa Viroon, tekivät suomalaisten suuret voitot ja Viron pelastamisen mahdollisiksi. Suomalaisten joukkojen loistavan menestyksen yksi kaikkein tärkeimpiä edellytyksiä oli juuri se, että virolaisista helposti saadut voitot olivat tehneet bolshevikijohtajien mielestä suuremmat ja paremmat joukot Virossa tarpeettomiksi ja houkutelleet nämäkin joukot etenemisessään varomattomuuteen ja liialliseen vihollisen halveksimiseen. Heistä saadut nopeat ja loistavat voitot synnyttivät bolshevikeissa sitten suuren suomalaiskammon ja suomalaisissa taas voitonvarmuuden ja itseluottamuksen, jotka tekivät heidän kuuluisat voittonsa mahdollisiksi, vaikka bolshevikit olivatkin verrattain pian ehtineet järjestää vastarintansa ja lähettää osan parhaita joukkojaan tuleen.
Toisaalta se tavatonmoraalinenvaikutus Viron sotilaihin ja koko kansaan, joka pysyy suomalaisen apuretkikunnan suurimpana historiallisena tekona, perustui siihenehdottomaanvaatimukseen, että suomalaiset vapaaehtoiset eivät kertaakaan saaneet väistyä, vielä vähemmin joutua tappiolle. Heidän tuli osoittaa virolaisille sotilaille, että taisteluun oli mentävä ilolla ja kaikki taistelujen kärsimykset kestettävä nurkumatta. Ja he tekivätkin sen. He eivät olleet pelastamassa ainoastaan Viron valtiota, vaan he nostivat myöskin Viron kansan perikadosta.
2. Apuretkikunnan alkuvaiheet.
Heti joulukuun 20 p:n kansalaiskokouksen jälkeen, kun yrityksen johtoon oli saatu kaikkien porvarillisten puolueiden luottamusmiehiä, jotka nauttivat suurta arvonantoa kaikkialla maassa, pääsi avustustoiminta täyteen vauhtiinsa. Eri aloilla kilpailtiin ripeässä toiminnassa.
Se, että sanomalehdet kaikkialla maassa asettuivat miltei poikkeuksetta hankkeen puolelle, todistaa puolestaan, miten yleinen oli kansassamme halu auttaa virolaisia, ja miten lujasti uskottiin omiin voimiin. Sanomalehdistön antama tuki oli avustustoiminnalle hyvin tärkeä suuren päämäärän saavuttamiseksi. Apuretkikunnan Viroon lähettämisajatuksen ensimmäisenä julkisuudessa esittänyt »Uuden Päivän» toimittaja Yrjö Koskelainen saattoikin siten kirjoittaa lehtensä pääkirjoituksessa joulukuun 28 p:nä:
»Me panemme erikoisella mielihyvällä ja kansallisella ylpeydellä merkille, että suomalainen maaseutulehdistö kauttaaltaan, puoluekarvaan katsomatta, on myötämielisesti suhtautunut Viron auttamiseen.»
Vain eräiden ruotsinkielisten sanomalehtien taholta osoitettiin kylmäkiskoisuutta. Nekin tunnustivat kyllä avunannon Virolle olevan Euroopan kulttuuriyhteisön velvollisuuden, mutta tahtoivat, että Suomi jättäisi suurille länsivalloille avustustoiminnan, joka saattaisi tuoda mukanaan meidän nuorelle valtiollemme vaaroja ja kansallemme kärsimyksiä. Epäilemättä tämä käsitys oli vallalla joissakin suomalaisissakin piireissä, niinkauankuin luultiin, että Englanti tulisi ottamaan Viron suojelukseensa. Mutta kun sitten havaittiin Englannin rajoittuvan Viron rannikkojen suojelemiseen ja aseiden lähettämiseen ja bolshevikien lähenevän jo Tallinnaa, jolle ei enää olisi ehtinytkään saapua apua muualta kuin Suomesta, ei enää käynyt epäröiminen. Maamme ruotsinkielinen väestö ei avustustyössä suinkaan vetäytynyt syrjään, vaan otti siihen suurella innolla osaa.
Sotilaallinen järjestelytyö avustustoiminnan alkuaikoina jäi sotilastoimikunnalle. Mutta sekään oli tuskin milloinkaan kokonaisuudessaan koolla. Järjestelytyö oli suoritettava tulisella kiireellä. Tärkeät asiat vaativat mahdollisimman nopeata ratkaisua. Sotilastoimikunnan töihin ottivat aktiivisesti osaa maisteriRuuthpuheenjohtajana, maisteriKaukoranta, joka hoiti toimikunnan kansliaa, tohtoriKettunenja tohtoriHj. Göös. Arvokasta apuaan antoivat maisteriE.E. Kaila, tuomariV. Puustinen, maisteriE. Välikangasy.m., jotka kuuluivat toimikuntaan. MaisteriRuutholi vilkkaissa neuvotteluissa sotaministerin, kenraaliWaldéninkanssa, joka osoitti kaiken aikaa suurta mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta apuretkikuntaa kohtaan. Monet alemmat sotilasviranomaiset sensijaan suhtautuivat puuhaan välinpitämättömästi ja aiheuttivat paljon harmia ja ajanhukkaa. Sotilastoimikunnan onnistui kuitenkin pitkillä neuvotteluilla saada asiat luistamaan. Apuretkikunnan tarpeisiin varattiin aluksi Uudenmaan kasarmin päärakennus ja sittemmin Merikasarmi Katajanokalta.
MaisteriRuuthkertoo sotilastoimikunnan työskentelystä alkuaikoina:
»Mitä sotilaskomitean toimintaan joulukuussa 1918 tulee, lisään vielä, että henkilökohtaiset neuvottelutEkströminjaKalminsekä pääintendenttiGöösinkanssa heidän ehdoistaan ja eduistaan, työnjaosta, velvollisuuksista j.n.e. sekä Viron hallituksen suostumuksen hankkiminen kaikkiin näihin ottivat huomattavasti aikaa. Työ oli siis etupäässä järjestävää ja alkuunpanevaa, neuvotteluja ja erilaisten intressien sovittelua.EkströmjaKalmneuvottelivat kaikissa tärkeissä kysymyksissä, myös usein henkilö- ja nimitysasioissa, sotilaskomitean aktiivisten jäsenten kanssa.»
Aluksi toimi vapaaehtoisten luetteloimistoimisto vain Helsingissä, jossa rykmenttien upseerit sotilastoimikunnan jäsenten avustamina ottivat vastaan ilmoittautumisia Ylioppilastalolla. Sen johdosta saapui maaseudulta kirjeitä, joissa pyydettiin paikallisten kanslioiden ja värväystoimistojen perustamista maaseutupaikkoihinkin. Eräässä niistä kirjoitetaan m.m.:
»— — — on välttämätöntä, että veljeskansamme auttamiseksi alulle pantu apuretkikunta-aate laajennetaan koko maata, siis myös maaseutua käsittäväksi, maaseudulla on näet paljon viime talvena mukana olleita rintamamiehiä, jotka palavasti ovat odottaneet tilaisuutta päästä Viron avuksi. Mieliala maaseudulla, ainakin Mikkelin läänissä, on sangen innostunut. Kun kuitenkin, mikäli lehdistä huomasin, kanslia vapaaehtoisten ilmoittautumista varten on järjestetty ainoastaan Helsinkiin, ja kun halukkaiden maaseudulta näin ollen on vaikeaa ja joissakin oloissa suorastaan mahdotonta ilmoittautua osanottajiksi retkikuntaan, rohkenen esittää, että tällaisia kanslioita ja asiaa ajavia paikallisosastoja perustettaisiin myös maaseudulle, kunkin läänin pääkaupunkiin. Tämä olisi välttämätöntä asiassa pikaisiin tuloksiin pääsemiseksi. Myös tulee tämän kautta asian ja apuretkikunnan taloudellinen asema, s.o. rahavarat ja varustus, nopeimmin ja parailla tuloksilla järjestetyksi. Maaseudulla on paljon henkilöitä, jotka raha-avustuksella tulevat asiaa auttamaan. Myös vapaajoukkojen järjestelyssä on suuri merkitys sillä, että paikallisoloja pidetään silmällä.
»Siltä varalta, että ehdotukseen suostutaan, rohkenen vielä esittää, että tällaisten paikallisosastojen ja kanslioiden perustaminen yhdistettäisiin suojeluskuntien piiriesikuntien yhteyteen. – –»
Sotilastoimikunnan puolesta maisteriKaukorantaryhtyi järjestämään vapaaehtoisten värväystä maaseudulla suunnitelmallisesti. Lyhyessä ajassa tämä puoli saatiinkin kuntoon.
Heti yleisen avustustoimikunnan tultua valituksi ryhdyttiin sen nimessä neuvotteluihin Viron täkäläisen edustajan, tohtoriKallaksenkanssa Viron väliaikaisen hallituksen ja avustustoimikunnan välillä tehtävän sopimuksen sisällöstä. Sen pohjana oli aikaisemmin mainittu välikirja Viron väliaikaisen hallituksen ja majuriEkströminvälillä. Sotilastoimikunnan ja tohtoriKallaksenvälillä käydyissä neuvotteluissa sovittiin sopimuksen poliittisen puolen yksityisseikoista. Sen sotilaallisen puolen (palkka-, ylennys- y.m.s. kysymysten) laatimiseen myöskin everstiluutnanttiKalm, majuriEkströmja luutnanttiBrandersottivat osaa.
Täten syntyneen sanamuodon tarkasti avustustoimikunnan puolesta senaattoriFreyPohjoispankissa joulukuun 22 p:nä. Seuraavana päivänä tämä saksankielinen sopimus allekirjoitettiin senaattoriFreynasunnossa. Se kuuluu suomennettuna seuraavasti:
Viron hallituksen ja Suomalaisen avustustoimikunnan välillä on tehty seuraava sopimus:
I. Suomalainen avustustoimikunta sitoutuu muodostamaan suomalaisen vapaaehtoisen joukko-osaston, johon tulee kuulua n. 2.000 miestä ja vastaava määrä upseereja. Joukko-osasto jakautuu kahteen itsenäiseen sotilasosastoon (militärische Einheiten), toinen majuriEkströmin, toinen everstiluutnanttiKalminpäällikkyyden alaisena. Molempien täytyy viimeistään kolme viikkoa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olla taisteluvalmiina Viron mantereella.