Etelä-Pohjanmaan rikkaista esihistoriallisista muistoista huolimatta sikäläinen historiallinen asutus näyttää uutismaalta, jos sitä verrataan Lounais-Suomen ikivanhoihin viljelyksiin. E.-Pohjanmaan kylänimistö uuden ajan alussa muistuttaa suurelta osaltaan etelämpäin seutujen nuorempain asutusten nimistöä. Närpööstä etelään olevat rannikkoseudut luettiin v. 1303 Hämeen — todennäköisesti hämäläisen Ylä-Satakunnan — metsiin, joiden asuttamista Hämeen vouti johti.[424] Yläsatakuntalaiset vielä uuden ajan alussa harjoittivat erämaan käyntiä Suupohjan jokilatvoilla, ja satakuntalaiset ja hämäläiset retkeilivät pohjan pitkille perille ohi E.-Pohjanmaan, jonka omat erämaan oikeudet asutuksen nuoruuden vuoksi olivat verraten ahtaat. E.-Pohjanmaalla ei havaita niin selviä aluerajoja eikä sellaista hallinnollista itsenäisyyttä kuin vanhemmilla heimoalueilla. Ennen Korsholman linnan perustamista, mikä tapahtui jonkun verran vuotta 1374 aikaisemmin, Pohjanmaan rannikkokaupan valvonta ja nähtävästi Pohjanmaan koko hallinto oli jätetty Satakunnan voutien huoleksi. E.-Pohjanmaan vanhin asutus on tästä päättäen siirtolaisasutusta, vaikkemme tarkemmin tunne sen syntymisaikaa ja alkukotia. Tuoksi alkukodiksi lienee parhailla syillä ajateltu Ylä-Satakuntaa.
E.-Pohjanmaan asutus ei kuitenkaan ole aivan nuori, vaan on sillä ikää ainakin Ruotsin vallan ensi ajoista saakka. Todistuksena siitä sekä samalla tämän asutuksen hämäläisperäisyydestä on E.-Pohjanmaalla uuden ajan alussa maksettavain piispankymmenysten suorittamistapa. Lounais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla maksettiin vanhimmista ajoista saakka piispanveroksi nokkaverovoita henkiluvun mukaan ja samaa maksutapaa noudatettiin yleensä kaikkialla E.-Pohjanmaalla Närpööstä Pyhäjoelle saakka. Mutta maakunnan sydämessä, Kyrönjoen varrella Ylistarosta alkaen Vähäänkyröön (Alastaroon) saakka, ja Ilmajoen, Laihian ja Lapuan kirkkojen paikkeilla oli kolmisenkymmentä kyläkuntaa käsittävä asutusseutu, jossa nokkaverovoin sijaan suoritettiin "kilttirahoja" maayksiön perusteella. Tästä voidaan päättää, että tämä seutu todennäköisesti oli hämäläis-yläsatakuntalaista, sillä ainoastaan hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla tavataan "kiltti" ja "kilttirahat" samanlaisessa merkityksessä.[425]
Suurten erämaiden muusta Suomesta erottamina, maansa omituisissa luonnonoloissa eläen ja sen erityisiin elinehtoihin mukautuen Suupohjan suomalaiset, niinkuin toisissa oloissa ja toisella taholla savolaiset, jo varhain kehittyvät omaksi historialliseksi heimoksi vanhempain esihistoriallisten heimojen rinnalle ja ovat sellaisena historiallisena heimona asuttaneet suurimman osan maakuntaansa.
Etelä-Pohjanmaan asutushistoriasta ovat Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat asutusvaiheet kokonaan eroavia. Jo ensimäisinä historiallisesti tunnettuina aikoina, 9. vuosisadalla, siellä liikkuvat lappalaiset ja heidän verottajinaan salaperäiset kainulaiset ja kaukaa tulleet karjalaiset. Myöskin norjalaiset olivat näillä seuduilla jo silloin tunnettuja sotureita ja lapinverottajia, eivätkä liioin ruotsalaiset (helsinkiläiset) liene unohtaneet heidän lähellään olevain lappalaisten turkiksia. Varmana voimme pitää, etteivät hämäläisetkään laskeneet Perä-Pohjolaan kulkevia lappalaisia käsistänsä. Joka taholta oli lapinverotus houkutellut retkeilijöitä P.-Pohjanmaalle ja tehnyt tuosta etäisestä maanperukasta pohjoismaiden yleisen kansa- ja heimomyllyn.
Vanhemmalla keskiajalla, kun Suomen merien kaakkoisille ja lounaisille puolille oli syntynyt uusia valloitus- ja asutustyötä harjoittavia valtioita, Perä-Pohjolankin oloissa alkoi tapahtua suuria muutoksia. Karjalan heimo oli joutunut Novgorodin vaikutuksen ja lopuksi vallan alle, ja keskiajan yleiseen tapaan katsoivat karjalaisten isännät omikseen kaikki ne alueet, missä karjalaiset harjoittivat erämaankäyntiä tai lapinverotusta. Siten Venäjän valta pian kouri Ruijan rantoja. Samalla tavoin olivat venäläisten vaatimukset P.-Pohjanmaallakin alkuaan heimokunnallis-valtiollista laatua. Sikäläisten oikeuksien varsinaisina omistajina olivat vielä kauan myöhemminkin Käkisalmen ja etenkin Vienan karjalaiset, joiden asian heidän herransa ottivat omakseen. Sillä tavoin Pähkinäsaaren rauhanteossa (1323) Perä-Pohjola joutui Novgorodin vaikutus- ja valtapiiriin.[426]
Novgorodin ja Ruotsin alueitten rajaksi Pohjanlahden puolella tuli Pyhäjoki, joka varmaan jo aikaisemmin oli ollut hämäläisen ja karjalaisen heimoalueen rajana. Pyhäjoen nimi voi olla johtunut sen muinaisesta rajatehtävästä. Tärkeille rajapaikoille oli keskiajan hallituksilla tapana asettaa linnoja ja kartanoita; kun Turun piispalla keskiajalla oli Pyhäjoella kalastusoikeus ja kartano, joka sittemmin joutui kruunun omaksi, niin voinee sitäkin pitää rajapaikan vanhuuden merkkinä.[427]
Mutta aikaa ennen Pähkinäsaaren rauhaa oli myöskin Ruotsin kruunun vaikutus alkanut P.-Pohjanmaalla. Ammoisista ajoista olivat Ruotsin ja Suomen kauppiaat tottuneet kesäisin tekemään kaupparetkiä Pohjanlahden perille. Useat kauppamiehistä asettuivat "pirkkalaisina" pysyvästi Kemiin ja Tornioon lapinkäyntiä harjoittamaan. Tämä kauppa ja asutus tuskin olisivat pysyneet voimassa ilman Ruotsin kruunun suojelusta ja tukea.
Muita uuraammin työskenteli katolinen kirkko kymmenen virran maan liittämiseksi kristikuntaan ja Ruotsin valtaan. Tuskin oli Pähkinäsaaren rauha tehty, kun Salon ja Kemin asukkaat määrättiin maksamaan kymmenyksiä katoliselle kirkolle (1329) ja v:n 1345 aikoina olivat mainitut seudut jo järjestyneitä kirkkokuntia papinmaksuineen. Näistä puskuripitäjistä käsin harjoitettiin käännytystyötä pakanain ja toisuskoisten keskuudessa; erään tiedon mukaan v:lta 1374 oli aikaisemmin Torniossa kastettu parikymmentä henkeä lappalaisia sekä Oulussa, Simossa ja Kemissä asuvia karjalaisia.[428] Näin tuli Novgorodin alamaisista hyviä Ruotsin valtakunnan asukkaita ja heidän maastaan jatkoa Ruotsin pohjoiseen valta-alueeseen.
Korsholman linnan perustettua tuli koko Pohjanmaa sen alaiseksi. Kaakaman joki sovittiin Turun ja Upsalan hiippakuntain rajaksi. Näin P.-Pohjanmaa järjestyi Ruotsin valtakunnan osaksi. Mutta Pyhäjoki jakoi Pohjanmaan kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen provastikuntaan, muistuttaen vielä kauan näiden osain muinaisten vaiheitten erilaisuutta.
Uuden ajan alussa olivat Pohjanmaan aluejaot ja verotusolot hyvin alkuiset. Koko Pohjanmaa jakaantui 5 suureen pitäjään, joista kukin jälleen oli jaettu 4 neljännekseen. Pitäjät olivat Mustasaari, Kyrö, Pietarsaari, Salo ja Kemi. Näiden pitäjäin neljänneskunnat kehittyivät vähitellen omiksi vero- ja kirkkopitäjiksi. Kyrön pitäjän Vöyrin neljänneskuntaa mainitaan v. 1531 myös Vöyrin pitäjäksi, Pietarsaaren Kaarlebyn neljänneskuntaa myös Kaarlebyn pitäjäksi. Liminkaa kutsutaan samaan aikaan pitäjäksi, mutta se sisälsi vain yhden neljänneskunnan, niinkuin Iinkin pitäjä; kun Kalajoen ja Hailuodon neljännekset sekä Liminka ja Ii kaikki maksoivat samansuuruisen veron, olivat ne jo siitäkin päättäen saman kokonaisuuden (Salon emäpitäjän) osia.[429]
Pohjanmaan ja Satakunnan välitysalueeksi jäi Närpöö. Se luettiin uuden ajan alussa kuten kauan ennenkin (1413) Satakuntaan. Toiselta puolen Närpöön alue ulettui E.-Pohjanmaan sydänseuduille saakka — Vargö (Bergö) lähellä Merenkurkkua ja Pirttikylän seutu luettiin siihen —, se ei ollut selvillä rajoilla erotettu Pohjanmaasta ja sen vanhin tunnettu verotuskin oli samantapainen kuin Pohjanmaalla.[430] Närpöö siis lienee luettava alkuperäiseen Pohjanmaahan, vaikka se muun Pohjanmaan eristyessä omaksi hallintoalueeksi jäi Satakunnan voutien hallittavaksi.
Pohjanmaan säännöllinen aluejako ilmaisee verottajan olleen sitä järjestämässä ja vastaa pääpiirteissään Viipurin ja Savon linnaläänien samanaikuista jakoa, jossa havaitaan kihlakuntia, niissä kussakin 5 suurta pitäjää ja jokaisessa pitäjässä 4 neljänneskuntaa.
Tämän säännöllisen aluejaon ijän määräämiseksi saadaan johtoa Eerik Pommerilaisen v. 1413 laaditun verokirjan säilyneistä otteista. Niissä esiintyy Pohjanmaan jako seuraavanlaisena:[431]
Korsholm
Mustzari 120 röker | än | 12 skipd siälKyru 160 röker | 2 300 mk | Laxfisket i Kim1 so- | Kim 20 röker | hvar rök | las 1/2 lestken | Strand 40 röker | 5 mkthet mynt somgår i Åbo
Tästä luettelosta on selvästi poissa yksi 120 savua sisältävä pitäjä, niinkuin helposti huomaa vertaamalla savulta maksettavaa 5 mk:n veroa loppusummaan 2 300 mk. Poissa oleva pitäjä on varmaan Pietarsaari. "Kim" ja "Strand" näin ollen yhteisesti edustavat koko Salon ja Kemin aluetta, mikä alueen savuluvustakin päättäen on luultavaa, koskapa Torniollakaan ei v. 1413 ollut suurempaa savulukua kuin 30, eikä Pohjanmaan eteläisellä äärellä olevalla Närpööllä suurempaa savulukua kuin 70.
Varteenottamalla nämä huomautukset käy samuus v:n 1413 aluejaon ja uuden ajan alussa vallitsevan välillä ilmeiseksi. Kumpanakin aikana oli Pohjanmaalla samat 5 pitäjää. Kumpanakin aikana oli näiden pitäjäin verokyky samassa suhteessa toisiin samanaikaisiin pitäjiin, kuten näkyy seuraavista luvuista:
savuja v. 1413 veron suuruus v. 1531 mk
Mustasaari 120 320Kyrö 160 400Pietarsaari (120) 320Salo ("Strand") 40 128Kemi 20 128
Sekä v. 1413 että v. 1531 oli Kyrön verokykyisyys juuri 1/4 suurempi kuin Mustasaaren ja Pietarsaaren, jotka kumpanakin aikana olivat keskenään samanarvoiset. Kumpanakin aikana jäi Salon—Kemin alueen verokyky kauas eteläisten pitäjäin taakse.
Molempina aikoina on Pohjanmaan aluejaon täytynyt olla aivan sama. Siinä koossa, missä Pohjanmaan pitäjät ja neljäskunnat uudenajan alussa esiintyvät, ne siis ovat olleet olemassa jo ennen v. 1413.
On mahdollista, että Pohjanmaansavu-verotus on peräisin Eerik Pommerilaisen verojärjestelystä. Mutta mahdollista on myöskin, että se on vähäistä aikaisempi, 1300-luvun loppupuolelta. Savu näet on, kuten ennen on osoitettu, erityisesti 1300-luvun loppupuoliskolla kestäneellä maakuntalinnain rakennuskaudella käytetty veroyksiö. Tietystikin tuli Korsholman linnan rakentamisen yhteydessä Pohjanmaallakin lisätty verotus tarpeelliseksi, ja silloin saattoi savulasku sielläkin tulla käytäntöön ja samalla Pohjanmaan keskiaikainen aluejakokin saada lopullisen muotonsa. Jos Albrekt Meklenburgilaista pidämme Korsholman linnan rakennuttajana, on hänen hallitustansa pidettävä myöskin savuverotuksen alkuna.
Uuden ajan alussa maksoivat Pohjanmaan pitäjät rahaveronsa määrättyinä sopimussummina pitäjittäin. Perusteita, joiden mukaan vero oli maksajain kesken jaettava, tilikirjoissa ei mainita. Luonnollisesti on vero kuitenkin ollut talonpoikain keskenään tasattava tiettyjen perusteiden mukaan. Emme erehtyne väittäessämme, että peruste on uuden ajan alussa ollut samanlaatuinen kuin v. 1413, s.o. savu tai sen myöhempi vastine. Että taasen savu täällä, niinkuin Ahvenanmaalla ja lounaisessa Suomessa, on aikanansa merkinnyt todellista tai laskettua täyttä tilaa, täysiarvoa, se käypi selville jo savujen suhteellisen vähäisestä lukumäärästä ja niiden maksettavan suuruudesta v. 1413.
Savun suuruuden tai arvon tarkempi määrääminen oli tietysti jo varhaisella asteella välttämätöntä. Uuden ajan alussa toimitettiin Pohjanmaalla tilain arvioimista "veromarkoittain" siten, että talonpojan viljelysmaalle, karjalle ja irtaimelle omaisuudelle laskettiin vissi määrä veromarkkoja ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 1 äyri — siis samanlainen menettely, joka 1530-luvulla oli käytännössä Satakunnassa ja Porvoon läänissä. Pohjanmaan tilikirjoissa v:lta 1540 mainitaan, että tämän veronlaskutavan oli Jacob på Siöö tuonut Pohjanmaalle; myöhemmin ilmoitetaan Pohjanmaalla olevan tapana, että kansa keskenään joka kolmas vuosi arvioi kunkin varallisuuden, jopa "oluet ja ruuan" veron jakamista varten.[432] Jacob på Siöö tätä kansantapaa tuskin on tuonut Pohjanmaalle, sillä omaisuuden arvioiminen veroa varten on ikivanha alkuinen tapa, joka hyvin on saattanut olla Pohjanmaallakin käytännössä jo keskiaikana; arvioimista on uuden ajan alussa kumminkin voitu toimittaa uusien yhdenmukaisten ja tarkempain perusteiden mukaan ja sitä pitää kokonaan uutena veronpanona.
Alkuperäisyyttä tai itsenäisyyttä emme Pohjanmaan veroissa yleensä voi huomata. Ne muistuttavat useissa kohdin Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen ruotsalaisperäisiä verojärjestelmiä, jotka ilmeisesti ovatkin niiden esikuvana olleet. Poikkeuksen tekee ainoastaan Etelä-Pohjanmaan vanhin kirkollinen verotus ja Perä-Pohjola, joissa suomalaisten heimojen muinaiset kansaiset olot kuvastuvat eteemme.
Eerik Pommerilaisen verokirjan ja uuden ajan vanhimpain verokirjain nojalla voidaan määrätä Suomen eri maakuntain todennäköinen verokyky ja asutusaste unioniajan alussa.
Ahvenanmaan täysiverojen luku v. 1413 oli 526. Asutusastetta 1300-luvun lopussa kuvaisi paremmin Kustaa Vaasan aikainen savuluku, mutta vallitsevina veroyksiöinä olivat vielä v. 1413 täysiverot.
Turun linnaläänin vero Eerik Pommerilaisen aikaan teki kaikkiaan 9 832 mk. Kun savun vero teki 5 mk ja kun varmaan niilläkin alueilla, missä ei savulaskua vielä käytetty, veron suhteellinen suuruus oli samanlainen, tulee koko läänin lasketuksi savuluvuksi 9 832:5 eli 1 966 savua.
Raaseporin läänissä oli v. 1413 veroyksiöitä, jotka ovat katsottavat savun vastineeksi, 1 011.
Porvoon läänin vanha veromarkkaluku, mikä varmaan vastaa läntisten alueitten savua, teki uuden ajan alussa, ja epäilemättä puoltatoista sataa vuotta aikaisemmin, 350.
Viipurin läänissä oli veromarkkoja uuden ajan alussa 1102, mutta unioniajan alussa varmaan jonkin verran vähemmän, koska täällä muodostettiin uusia veromarkkoja sitä myöten kuin uutisasutus kruunun takamailla edistyi; suuresti erehtymättä voidaan Viipurin linnaläänin verokykyisyyttä unioniajan alussa osoittaa luvulla 1 000.
Savon alueella oli uuden ajan alussa 600 veromarkkaa, mutta koska uutisasutus juuri sillä taholla oli ollut vilkkain, emme uskalla unioniajan verolukua Savossa olettaa 300 suuremmaksi.
Satakunnasta (ilman kaupunkeja, mutta Närpöö mukaan laskettuna) sai Eerik Pommerilainen veroa, laskettuna 4 mk:n mukaan savulta, kaikkiaan 5 812 mk, josta käyttäen samaa perustetta kuin V.-Suomessa saisimme 6 995 mk eli 1 395 savua. Pohjanmaan savuluku v. 1413 teki 460, mihin lisäksi otamme Tornion 30 savua.
Hämeessä oli v. 1413 kaikkiaan hiukan yli 955 koukkua, jotka maksoivat yhtä raskaan veron kuin lounaisen Suomen koukut ja siis ovat kyllä niihin verrattavia.
Suomen kaikkien maakuntain yleislasku tulee siis seuraavaksi:
verokyky suhdeluku % yksiöissä veroyksiöissä
Ahvenanmaa 526 6Turun lääni 1 966 24.5Raaseporin lääni 1 011 12.6Porvoon lääni 350 4.4Viipurin lääni 1 000 12.5Savo 300 3.8Satakunta 1 395 17.5Pohjanmaa ja Tornio 490 6.1Häme 955 12.0koko Suomi 7 993 100.0
Tästä laskelmasta näkyy selvästi lounaisten saaristo- ja rannikkoseutujen suuri taloudellinen ylivalta; tulihan noista mahdollisimman samanarvoisiksi lasketuista veroyksiöistä päälle 61 % Ahvenanmaan, Turun läänin, Raaseporin läänin ja Satakunnan osalle. Toisin sanoen: suunnilleen nykyisen Turun läänin ja läntisen Uudenmaan alue vastasi unioniajan alussa lähes 2/3 koko Suomen taloudellisesta voimasta. Ahvenanmaa yksin merkitsi verotaloudellisesti enemmän kuin koko Pohjanmaa!
Tämäntapaiset laskelmat ovat kumminkin aina luonnollisesti hyvin ylimalkaisia. Suuremmalla varmuudella laskelmamme osoittaa ainoastaan lounaisten ja läntisten rannikkoseutujen keskinäistä suhteellista taloudellista voimaa ja asutusastetta, joka näillä seuduin oli veroyksiöiden mukainen. Suomalaistenkin sisämaitten verokyvystä antavat numerot ylimalkaisen luvun, mutta näiden seutujen väkilukua ei voida tällä perusteella arvostella. Suomalaisten alueitten ominaisuuksia keskiajalla näet oli sekin, että niillä perustavaa veroyksiötä kohden tuli suuri henkilöluku, niinkuin silmäys Viipurin alueen veroluvun ja savuluvun suhteisiin selvästi osoittaa. Suomalainen väestö oli ryhmittynyt suuriin perhe- ja heimokunnallisiin yhdyskuntiin, jotka taloudellisesti olivat pääasiallisesti vain kulutuskuntia ja siis heikkoja veronmaksajia. Merimaakunnissa sitävastoin, missä asutus ja viljelys jo olivat ehtineet juurtua, veroyksiöt olivat vähemmin väekkäitä omistus- ja tuotantokuntia, joiden taloudellinen kyky juuri siitä syystä voitti umpisuomalaisen yhteiskunnan.
Muinaistieteelliset ja paikannimitutkimukset ovat näyttäneet, että suomalaisten ja ruotsalaisten muinaiset leviämisalueet Suomen eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla ovat melkoisesti poikenneet niiden seutujen nykyisistä kielialueista.
Vielä keskiajan ensimäisinä vuosisatoina puheenaolevain seutujen kansallisuussuhteet huomattavasti poikkesivat nykyisistä. Historiallinen tutkimus on lisäksi osoittanut, etteivät silloiset kansalliset erilaisuudet olleet ainoastaan kielellisiä, vaan ulettuivat myöskin yhteiskunnallisiin oloihin ja laitoksiin.
Nämä yhteiskunnalliset erilaisuudet esiintyivät lähinnä niissä ilmeisesti heimokunnallisissa "oikeuksissa" (rätt), joiden perusteella kirkollisia veroja keskiajalla suoritettiin. Suomalaisperäisiä oikeuksia olivat suomalainen, Hämeen ja Karjalan oikeus, ruotsalaisperäisiä ruotsalainen ja Uudenmaan helsinkiläinen oikeus, jotka kuuluivat läheisesti yhteen. Eri oikeudet erosivat toisistaan jyrkimmin ikivanhain piispankymmenysten suorittamisessa: ruotsal. oikeudessa maksettiin piispalle voita, suomal. oikeudessa viljaa, Hämeen ja Karjalan oikeudessa turkiksia. Samanlainen ero oli vanhassa, papille kuuluvassa "ruokalisässä", sekin kun ruotsalaisperäisten oikeuksien alueella maksettiin voissa, mutta suomalaisperäisissä oikeuksissa viljassa. Nämä erilaiset maksujärjestelmät riippuivat, niinkuin suomalaista turkiskulttuuria ja varsinkin piispan kilttiveroa koskevilla sivuilla on selvitetty, eri seutujen erilaisista yhteiskunnallis-taloudellisista oloista.
Enintä mielenkiintoa kansallisessa suhteessa herättävät lounaisen Suomen suomalainen ja ruotsalainen oikeus, koska ne täällä esiintyvät rinnakkain samoissa seurakunnissa ja muodostavat yhteisen kokonaisuuden, mutta kuitenkin selvästi eroavat toisistaan, ja koska täällä voidaan seurata näiden oikeuksien myöhempää kehitystä.
Suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden alueeseen kuului Varsinais-Suomi ja alinen Satakunta. Tämä alue käsitti epäilemättä ne osat maata, mitkä aikaisimmin joutuivat kristinopin ja Ruotsin vallan vaikutuksen alaisiksi (ensimäisen ristiretken alue). Nimitys suomalainen oikeus kohdistuu niin erityisesti tämän alueen suomalaisiin asukkaisiin, että sitä on katsottava asukkaiden heimonimeksi. Suomal. oikeuden alue siis ilmaisee suomalaiseksi nimitetyn heimon leviämisalaa ensimäisen kirkollisen verotuksen aikana.
Erilaisuus, mikä ilmenee suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä niiden vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa, näyttää riippuneen ensi sijassa erilaisista kansallisista taloustavoista. Ruotsalaisella alueella s.o. V.-Suomen saaristossa (paitsi Paraisissa) ja rannikoilla oli karjanhoitoon perustuva peltoviljelys ensimäisiä kymmenyksiä määrättäessä jo vakaantunut; vero luonnollisimmin maksettiin väestön tärkeimmästä omaisuudesta, karjasta. Suomal. oikeuden alueella sitävastoin oli vielä alkuperäisen suomal. heimotavan perintönä vallalla viljelysmuoto, joka ei perustunut karjaan ja kotipeltoihin, vaan laaja-alaiseen kaskitalouteen; tällä alueella ei nähtävästikään ollut paljon karjaa,[433] mutta runsaasti viljaa, ja senvuoksi se maksoi ensimäiset kymmenyksensä viljassa, joka täällä meriteitten läheisyydessä varmaan oli yhtä tärkeä ja kaupassa käypä kuin ruotsalaisten seutujen voikin.
Paitsi piispan "nokkaveroa", maksettiin ruotsal. oikeudessa voissa myöskin ruokalisä ja n.s. lehmävero (komålssmör). Myöskin maallisessa verotuksessa 1300-luvun alkupuolella mainitaan voiveron kuuluvan ruotsal. oikeuteen.[434] Voiverot tämän mukaan olivat erittäin tärkeä, luultavasti aivan hallitseva osa ruotsal. oikeuden verojärjestelmässä. On mahdotonta otaksua, että ratkaisevana tässä kohden olisi ollut yksinomaan sellainen tilapäinen seikka, kuin että voi oli veronsaajalle edullisempi, mutta hyvin asianmukaista on, että verotus noudatti taloudellis-heimollisia tapoja ja että voita otettiin sieltä, mistä voita saatiin, ja viljaa sieltä, mistä sitä erityisesti liikeni.
Suomal. ja ruotsal. oikeuden keskinäisissä suhteissa näyttää jo varhain tapahtuneen muutoksia. Havaitaan näet, että ruotsal. oikeuden myöhempiä veroja (ruokalisää y.m.) maksettiin huomattavan paljon laajemmilla alueilla kuin saman oikeuden vanhimpia veroja (piispankymmenyksiä). Toisin sanoen, ruotsal. oikeuden myöhemmät verotavat tulivat käytäntöön eräillä suomal. oikeuden seuduilla. Näiden oikeuksien levenemisalueita yksityiskohtaisesti tutkimalla Fontell on osoittanut, että ruotsal. oikeuden ruokalisää tuli maksettavaksi kaikilla uutisasutuksilla, kansallisuudesta riippumatta,[435] mikä sääntö on selvästi lausuttu myös asiakirjoissa.[436] Jo 1300-luvun alussa tätä sääntöä noudatettiin, mutta luultavasti sitä on käytetty jo 1200-luvulla. Taloudelliselta kannalta tällainen kehitys on hyvin ymmärrettävä. Lounaisen Suomen uutisasutusten metsäoikeudet tulivat varmaan jo aikaisin rajoitetuiksi siihen tapaan kuin Ruotsissakin tytärkylistä (afgärdaby) oli säädetty. Kun uutistaloilla ei ollut tilaisuutta esi-isäin laaja-alaiseen kaskiviljelykseen, täytyi niiden perustaa taloutensa kotipeltoihin ja karjaan ja maksaa veronsa voissa. Muutenkin heimolliset tavat ja ominaisuudet kirkon, hallinnon ja yleensä uusien historiallisten olojen vaikutuksesta vähitellen menettivät alkuperäisen jyrkkyytensä ja tekivät tilaa uusille yhteisille ja yhdenmukaisille oloille.
V.-Suomen asiakirjoissa säilyneistä useista muistoista päättäen suomal. ja ruotsal. oikeuteen kuuluvat asukkaat muodostivat eri verokuntia. Niinpä v. 1463 mainitaan Paimiossa maallisina verokuntina suomal. oikeus ja ruotsal. oikeus.[437] Jako täällä tuskin perustui kansallisuuteen, sillä kirkolliseen suomal. oikeuteen kuului myöhemmin kapea asutusvyöhyke ison joen ja merenlahden varrella sekä Piikkiön joen latvaseutu (vanha suomal. asutus), ruotsal. oikeuteen Sauvonjoen latvaseutu ja itäinen takamaa (uutisasutus).
Rymättylässäkin v. 1463 ryhmitettiin verokunnat suomal. oikeuteen (4 verok.) ja ruotsal. oikeuteen (4 verok.).[438] Jälkimäiseen oikeuteen kuului ainoastaan ulkorantoja ja ulkosaaria s.o. nuorempia asutuksia.
Nekin tilat, mitkä alkuaan kansallisuuden perusteella olivat joutuneet suomal. tai ruotsal. oikeuteen, pysyivät siinä omistajain vaihdoksista huolimatta ja siten saivat samanlaisen pysyvän veroluonteen kuin uutisasutuksilla oli. Kun v. 1335 eräs henkilö vaihtoi Turun piispalle Rymättylän suomal. oikeudessa olevan tilansa, niin tila varmaan jäi suomal. oikeuteen uuden omistajan kansallisuudesta huolimatta.[439] Tunnettu on myöskin, että v. 1446 Liedossa käytiin rajoja suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä, joten täälläkin alueet olivat muuttumattomat.[440] Koko tämä alkuaan kansallinen järjestelmä siten vähitellen kiintyi maahan, muuttui alue- ja maajärjestelmäksi, jolla ei enään ollut mitään tekemistä kansallisuuksien kanssa.
Jo varhain näkyvät eri oikeuksiin kuuluvat verokunnat ryhmittyneen eri veropitäjiksi. Maskun pitäjässä uuden ajan alussa oli 5 verokuntaa, joista 3 (Ylimmäinen, Keskimmäinen ja Utamaan) oli suomal. ja 2 (Karvatun ja Koverin) ruotsal. oikeutta. Viimemainitut ruotsal. oikeuden verokunnat olivat nyk. Merimaskun seudulla ja ne nähtävästi muodostivat sen "Karvatun pitäjän", jota mainitaan v. 1405.[441]
Vehmaan suomal. oikeutta mainitaan hallinnollisena alueena v. 1418, ruotsal. oikeutta samalla tavoin v. 1447.[442] Maalliseen verotukseen nähden Vehmaa v. 1463 jakautui suomal. ja ruotsal. oikeuteen, joissa kummassakin oli 2 verokuntaa.[443] Uuden ajan alussa olivat "Vehmaan suomalainen" ja "Vehmaan ruotsalainen" pitäjä eli "lääni" vielä olemassa, kummassakin 3 verokuntaa.
Aivan samanlainen jako oli keskiajalla Vehmaan naapuriseudussa, Uudellakirkolla. Ruotsal. oikeuden alue esiintyy vv. 1463-1464 "Velluan pitäjän" ja myöhemmin "Pettäisten läänin" nimisenä veropitäjänä, johon alkuaan kuului 2, mutta myöhemmin 3 verokuntaa.[444] Suomal. oikeuteen kuului 3 verokuntaa sisältävä "Hallun pitäjä", jota asiakirjoissa mainitaan vv. 1413, 1437, 1463-1464 ja vielä uuden ajan alussa.[445] Tämä sama jako oli vielä aikaisemmin käytännössä myöskin kirkollisella alalla, sillä 1400-luvun alussa Uudenkirkon kirkkopitäjä oli jaettuna 4 yökuntaan, joista 2 vastaa suomal. ja 2 ruotsal. oikeuden alaa.[446]
Mutta sekä Velluassa että Hallun pitäjässä (Kodialassa) lienee muinoin ollut omat kirkkonsakin; jälkimäisen rauniot vieläkin ovat näkyvissä. Ilmeisesti nämä pienet kirkkokunnat ovat vanhemmat kuin todennäköisesti 1400-luvun alussa perustettu "uuden kirkon" suuri kirkkokunta, johon vanhat pienet kirkkokunnat yhdistettiin. Uudenkirkon suomal. ja ruotsal. oikeuden alueet siis ovat — niinkuin Meinander ja Rinne huomauttavat — aikaisemmin olleet myös kirkkopitäjiä.[447]
Onko tämä kirkkokuntajako riippunut alkuperäisistä kansallisuusoloista vai uutisasutuksesta? Uudenkirkon suomal. oikeuteen kuuluvat alueet olivat Männäisten jokivarrella, ruotsal. oikeuteen pääasiallisesti rannikolla ja Velluan jokilaaksossa. Ei voi väittää näiden pitäjäin ehdottomasti olleen eri kielialueita. Mutta koska ruotsalaisenkin oikeuden alalla V.-Suomessa tavataan ikivanhoja asutuksia ja koska Maskun Karvatun, Vehmaan ruotsal. oikeuden ja Uudenkirkon Velluan pitäjiin selvästi pääasiallisesti kuului rannikko- ja saaristokyliä, joita voi pitää alkuaan ruotsalaisina, on se luulo oikeutettu, että ruotsal. ja suomal. oikeudessa esiintyvän pitäjäjaonkin, niinkuin alkuisin koko suomal. ja ruotsal. oikeuden pohjana ja perustuksena ovat olleet ikivanhat kansallisuusolot, vaikka tämä peruste uutisasutuksen jatkuessa lakkasi olemasta ratkaiseva.
Eerik Pommerilaisen maakirjassa v:lta 1413 mainitaan V.-Suomen veroyksiöiden joukossa myöskin "koukkuja" (krok). Nähtävästi oli koukkulasku tällöin käytännössä ainoastaan pienemmällä V.-Suomen alueella, sillä verokirjoissa mainittujen 1 546 savun ja 54 bolin rinnalla oli koukkujen luku ainoastaan 345 1/8.[448] Ne harvat yksityistapaukset, joissa V.-Suomen koukkuja mainitaan, ovat 1300-luvun loppupuolelta ja seuraavan sataluvun alkupuolelta ja kohdistuvat Maariaan, Paattisiin, Ruskoon ja Vehmaaseen (?),[449] Kaarinaan,[450] Santamalaan ja Lemuun[451] sekä Mynämäkeen.[452] Kaikki nämä koukut, lukuunottamatta epävarmaa Vehmaan tapausta, ovat suomalaisen oikeuden kylissä. Voidaan siten sanoa koukkulaskun puheenaolevana aikana olleen Pohjois-Suomeksi kutsutun V.-Suomen osan suomalaisen asutuksen kansallisena tunnuksena.
Veronmaksu ja oikeudenkäyttö olivat keskiajalla niin yhteenkuuluvia asioita, ettei lainkaan ole odottamatonta tavata suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden veropitäjiä myös käräjäpiireinä. V. 1418 laamanni Suni Suninpoika piti kihlakunnankäräjiä Vehmaan suomal. oikeuden asukkaiden kanssa,[453] ja v. 1447 pidettiin samanlaisia käräjiä Vehmaan ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa.[454] Vielä niin myöhään kuin v. 1555 pidettiin kolmet käräjät erikseen Vehmaan suomal. ja ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa, ja samalla tavalla meneteltiin samana vuonna Uudellakirkolla.[455]
Uuden ajan alussa oli Vehmaa niinkuin Uusikirkkokin jo kauan ollut yhtenä seurakuntana ja niiden väestö valtaavaksi osaksi ellei kokonaan suomenkielinen. Laki, jota kummankinlaisilla käräjillä käytettiin, oli sama. Fontellin mainitsemat käräjät pidettiin toistensa välittömässä yhteydessä, suomal. oikeuden käräjät yhtenä, ruotsal. oikeuden käräjät seuraavana päivänä, tai päinvastoin. Voimme lisätä, että Vehmaalla jo v. 1418 luultavasti oli käräjäpaikkakin sama: suomal. oikeuden käräjät pidettiin "kirkolla pitäjän tuvalla", joka tietenkin oli koko pitäjän yhteinen kokouspaikka. Kaksien käräjäin pitäminen samassa pitäjässä sellaisissa oloissa näyttää vain turhalta muodollisuudelta, perinnäistavalta, jota ei ole tullut hävitetyksi.
Eräs Fontellin huomauttama seikka paljastaa meille kysymyksen ytimen. Suomal. ja ruotsal. oikeuden käräjillä oli kummallakin eri lautakuntansa.[456]
Oikeudenkäytön kiintyminen määrättyihin maa-alueisiin on verraten myöhäinen historiallinen ilmiö. Vielä keskiajalla, osittain kauan myöhemminkin, muodostivat Suomessakin määrätyt laitokset ja ihmisryhmät eri oikeuspiirejä; viittaus kirkon oikeuteen, aateliston oikeuteen, linnaoikeuteen, hansakauppiaitten oikeuteen riittää tätä suhdetta valaisemaan. Keskiajan oikeus oli vielä kirjaimellisesti sääty- ja luokkaoikeutta. Silloisen yhteiskunnan yleisimpiä periaatteita oli se, että yksilö oli ainoastaan vertaistensa kautta syylliseksi todistettava. Se oli aikuisemmilta yhteiskunta-asteilta peritty tapa ja yhtä luonnollinen ja luja yhteiskunnan alemmissa kuin ylemmissäkin kerroksissa. Tähän periaatteeseen perustui talonpoikain syylliseksi todistaminen talonpoikaisten todistajain tai lautakunnan kautta. Läpi keskiajan Viron talonpojat syvässä orjuuden tilassaankin säilyttivät omat todistus- ja tuomiolaitoksensa, vaikka oikeuden johto ja sakotusvalta kuuluikin kartanoherralle.[457] Siltä yleiseltä kannalta ovat meidänkin maassamme keskiaikana kaikkialla esiintyvät ja niin tärkeät lautakunnat ja todistajakunnat käsitettävät.
Tällaisen oikeudenkäytön juuret ovat heimokunnalliset. Heimokunnallisuuden kulmakiviä on ollut juuri heimokunnallinen oikeus ja oikeudenkäyttö. Kullakin germanilaisella heimolla, usein pienemmillä heimon osillakin, oli muinoin omat oikeuslaitoksensa. Heimo-oikeus oli heimomiesten oikeus, joka ei ollut mihinkään paikkaan sidottu, vaan seurasi heimoa sen kaikissa vaiheissa. Kun saalalaiset frankit valloittivat Gallian, jättivät he roomalaiselle väestölle sen entisen roomalaisen oikeuden, mutta itse edelleenkin noudattivat omia heimolakejansa, koska pitivät itseänsä ja oikeuttansa roomalaisia ja heidän laitoksiansa parempina. Kun heimo hajosi, säilyttivät hajonneet osat perittyjä oikeuslaitoksiansa niin kauan kuin mahdollista; missä yksinäinen heimomies tai pieni ryhmä heimomiehiä joutui asumaan vieraan kansallisuuden keskessä, niin sittenkin se piti luonnollisena oikeutenaan pysyä omain heimomiestensä tuomiovallan ja oman lainkäyttönsä alaisena.[458]
Suomen suomalaisten heimojen muinaisesta oikeudesta on jälkimaailmalle säilynyt ainoastaan hämäriä ja epävarmoja muistoja. Mutta nähdäksemme on riittävän selviä muistoja siitä, että lounaisen Suomen suomalaisilla — niinkuin toiselta puolen heidän ruotsalaisilla naapureillaan — vielä 1300-luvun alkupuolella on ollut yleinen, kansalliselle pohjalle järjestetty oikeudenkäyttö, mikä ilmeisesti oli aikaisemman heimokunnallisen oikeuden perintöä.
Kuten tunnettua, jo ennen varsinaisen valtakunnallisen laamannivirau asettamista Suomessa mainitaan useita yksinäisiä "laamannin" nimellisiä viranomaisia, joista ensimäinen, Bero "legifer", esiintyy v. 1324. Näiden virkamiesten asema on näyttänyt hyvin arvoitukselliselta. Yrjö Koskisen arvelun mukaan nämä ensimäiset laamannit olivat kuninkaan tuomiovaltaa käyttäväin linnanisäntäin apulaisia tai muuten heistä riippuvia virkamiehiä. Väitteensä Yrjö Koskinen perustaa pääasiallisesti siihen, että ensimäiset laamannit tuomitsivat vain kuninkaan tuomioita. Asia ei kuitenkaan ole selvä.[459] Mitä taas siihen tulee, että ensimäiset laamannit olivat linnanpäälliköistä riippuvia, niin muutamista asiakirjoista päättäen se todella oli laita.[460] Tämä riippuvaisuussuhde ei kuitenkaan ollut päällikön ja hänen apulaisensa, vaan ylemmän ja alemman oikeusasteen keskinäinen, niin että linnanpäällikkö kuninkaan nimessä vahvisti laamannien tuomioita.
Ylipäänsä jää ensimäisten laamannien toiminta epäselväksi, jos sitä tahdotaan verrata myöhempäin valtakunnallisten laamannien virkaan. Toiseksi sitävastoin muuttuu asia, jos lähdemme siitä perusteesta, minkä asiakirjat itse tarjoovat, nim. että nuo ensimäiset laamannit ovat olleet paikallisia virkamiehiä siihen malliin kuin Ahvenanmaan keskiaikaiset maantuomarit, joista edellä on ollut puhe.
Suomen ensimäisten laamannien kotimaisuus on silmäänpistävä. Se on sitäkin huomattavampi kun silloiset linnanpäälliköt enimmäkseen olivat ruotsinmaalaisia ylimyksiä, jotka eivät Suomeen kotiutuneet, vaan yhtä pian täältä poistuivat kuin tulivatkin. Ennen vuotta 1362 mainitaan Suomessa nimeltä 5 laamannia ja alalaamannia. Heistä esiintyy Bero täällä kahtena vuosikymmenenä, joten hän lienee ollut perinpohjin maahamme perehtynyt; hänen toimintansa uusmaalaisten papinpalkka-asiassa saattaa ajattelemaan, että hän oli Uudenmaan ja siinä tapauksessa ehkä Tenholan asukkaita.[461] V. 1326 mainittu Uudenmaan laamanni Ingo Dyækn oli sukunimestään päättäen kotimainen mies.[462] 1340-luvulla esiintyvä laamanni Jaakko Antinpoika oli sinetistään päättäen Kokemäen asukkaita.[463] Neljäs laamanni, Mathias Kogh eli Kogger, piti samaa sukunimeä kuin 1400-luvun alussa eräs suku Ahvenanmaalla[464] ja viides vihdoin, Jacob Korka, arvatenkin kuului myöhemmin kuuluisaan Kurki-sukuun.[465]
Näiden laamannien toimitapakin ilmaisee heidän paikallista luonnettaan. He näet yleensä toimivat paikallistuomarien tapaan, etenkin välittäen omaisuuden luovuttamisia, joiden laillisuus perustui henkilölliseen tuntemukseen ja toimitukseen.
Mutta asiakirjoista ilmenee vielä se ensi näkemältä omituinen seikka, että täällä 1300-luvun alkupuolella on toiminut samanaikaisia laamanneja kaksittain. Bero laamannin aikana esiintyy kaksikin muuta laamanniksi kutsuttua henkilöä oikeustoimissa, ja v. 1362 täällä myöskin on kaksi laamannin nimen omistajaa.
Tähän seikkaan on luonnollinen selitys. Ne Beron virkatoimet, joista on tietoa, kohdistuvat Uuteenmaahan ja eteläiseen V.-Suomeen, Raision Luonnonmaahan, Maskun Sudinsaloon, Porvoon pitäjään ja Helsingin oikeuden papinpalkkaukseen, lyhyesti seutuihin, jotka kuuluvat historiallisen ruotsalaisen oikeuden alaan. Sillä määrätyllä alalla Bero on ollut laamanni. Hänen v. 1345 käyttämänsä virkanimi "Uudenmaan laamanni" (legifer Nylandiæ) on käsitettävä laajemmassa koko Helsingin oikeuden alaa tarkoittavassa merkityksessä. Berosta muulloin käytetyt nimet "laamanni" (legifer), "Suomen laamanni", "Suomen itäosain laamanni" (legifer parcium orientalium Finlandiæ) ovat epämääräisiä yleisnimiä, jollaisia keskiajalla usein kyllä käytettiin.[466]
Beron aikalainen toinen laamanni, Jaakko Antinpoika, asui Kokemäellä ja oli v. 1344 oikeustoimissa Ulvilassa.[467] Häntä mainitaan ainoastaan yhdessä muussa asiakirjassa, mutta siitä saamme sen tiedon, että hän oli suomalaisen oikeuden laamanni.[468]
V:n 1344 aikoina siis Suomessa oli kaksi laamannia, toisen virkapiirinä ruotsalaisen, toisen suomalaisen oikeuden alue. Tämä järjestys näyttää vanhalta ja säännölliseltä. Ruotsalaisia laamanneja olivat Bero (1324-1345), Ingo Dyækn (1326) ja Mathias Koog (1351-1356), joka suoritti virkatoimia ruotsalaisen oikeuden alalla tai eteläisessä V.-Suomessa (Kemiössä, Kaarinassa ja Sauvossa—Maariassa).[469] Huomattava on kuitenkin, että Ingo Dyækn mainitaan Uudenmaan laamannina Bero laamannin aikana;[470] virka on voinut vuorotella. Suomalainen laamanni oli Jaakko Antinpoika (1344-1347) ja varmaan myös "Jacob Korka", joka v. 1362 oli virkatoimissa Ulvilassa.
Vahvistus siihen mielipiteeseen, että lounaisen Suomen suomalaisella ja ruotsalaisella alueella 1300-luvun alkupuolella on ollut kaksi laamannia, on löydettävissä Ruotsin maakuntalaeista. Södermanlannin lain toisessa vanhassa käsikirjoituksessa (kodeks B), joka Schlyterin mukaan on laadittu "ei kauan vuoden 1335 jälkeen", on näet sellainen tieto, että Turun hiippakunnassa "on kaksi laamannikuntaa".[471] Koska Suomi vasta v. 1435 jaettiin kahteen alueelliseen laamannikuntaan, katsoo Schlyter Södermanlannin tiedonantoa erehdykseksi ja samoin Tengberg, joka sanoo huomanneensa kodeks B:ssä muitakin uudenaikaisuuksia.[472] Uusin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että kodeks B, niinkuin tämän maakuntalain muutkin kodeksit, edustavat lain ainoaa v. 1327 tapahtunutta ja kuninkaan vahvistamaa kirjaanpanoa.[473] Tosiasiaksi siten jää, että Södermanlannin laissa 1300-luvun alkupuolella mainitaan Suomessa olevan kaksi laamannia. Ja ettei tämä tieto ole erehdys, sen Suomen omat samanaikaiset asiakirjat todistavat.
V. 1362 tapahtui Suomen laamannilaitoksessa muistettava käänne, kun kuningas Haakon Maununpojan ja valtakunnan suurherrain julistuksella Suomen laamannille annettiin oikeus olla osallisena Ruotsin kuninkaan vaalissa. Julistuksessa nimenomaan sanotaan, että Suomi on yksi laamannikunta ja että herra Niilo Tuurenpoika (Bjelke) sen laamannina oli kutsuttu osalliseksi kuninkaan vaaliin.
On kuitenkin mahdollista, että Suomella jo jonkun verran aikaisemmin oli ollut yhteinen ylilaamanni: v:n 1362 julistusta annettaessa Niilo Tuurenpoika jo oli Suomen laamanni ja kymmentä vuotta aikaisemmin (1352) annetaan Mathias Koogille kerran virkanimi "Itämaitten alalaamanni", ikäänkuin joku ylilaamannikin olisi ollut olemassa. Joka tapauksessa on 1300-luvun puolivälin aikoja pidettävä Suomen oikeudenkäytön suurena murrosaikana. Silloin syntynyt Maunu Eerikinpojan maanlaki Ruotsissa päätti maakuntalakien aikakauden ja alkoi siellä uuden valtakunnallisen kehityskauden. Suomessakin sama maanlaki merkitsi heimokunnallisen oikeudenkäytön päättymistä ja valtakunnallisen alkamista.[474] Suomen laamannin virasta tuli valtakunnan virka, jota Ruotsin mahtavimmat ylimykset tavoittelivat ja joka saattoi vanhat paikalliset ja kansalliset laamanninvirat täydelliseen varjoon.
Edellä kerrotut 1300-luvun alkupuolella toimineet laamannit sekä paljon kauemmin pysyneet suomal. ja ruotsal. oikeus erillisine vero-, pitäjä- ja käräjäjärjestelmineen luovat kuvan kahdesta muinaisesta kansallisuudesta Lounais-Suomessa, joiden välillä ei ollut ainoastaan kielellinen ero, vaan myöskin yhteiskunnallista ja taloudellista eroa.
Kun monellakin lounaisen Suomen seudulla muinoin oli lähekkäin joku hyvin vanha Suomenkylä ja Ruotsinkylä, niin on luultavaa, että niiden asukkaat kerran ovat kuuluneet eri kansallisuuksiin, jotka useissa tärkeissä asioissa olivat toistensa vastakohtia. Juuri tuo jyrkkä raja nähtävästi antoi aiheen kyläin nimittämiseen kansallisuuden mukaan. Tenholassa Raaseporin läänissä v:n 1451 verokirjan mukaan olivat "Ffynnebol" ja "Swenskabol" eri verokuntia, Paraisissa oleva Sysilahden kylä jakautui vielä uuden ajan alussa kahteen osaan "Finsk Sysilax" ja "Svensk Sysilax", jotka ilmeisesti kansallisuusolojen vuoksi kuuluivat eri verokuntiin.[475] Mutta tämä sama esimerkki on kansallisuuksien myöhempää historiaa suuresti valaiseva; Suomen Sysilahdesta uuden ajan alussa oli jo suurin osa joutunut ulkokyläläisten haltuun ja m.m. oli kahdella Ruotsin Sysilahden isännällä jo taloja Suomen Sysilahdessa.
Kylässä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa kansallisuusmuutos. Sen oli aikaansaanut heimokaudella tuntematon voima: valtiojärjestyksen suojaama omistusoikeus, historiallisen elämän synnyttämä maan ostaminen ja vaihtaminen ja koko uusi taloudellinen taso. "Suomenkylästä" saattoi nyt tulla ruotsalaisten omistama kylä, "Ruotsinkylästä" supisuomalainen asutus; kansallisuus ei enään sulkenut yhteiskunnallista ja taloudellista elämää perinnöllisiin kieliryhmiin, vaan kieliryhmät saivat nyt vapaasti levitä yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän aloille. Se oli vanhemman keskiajan historiallisen kehityksen päätuloksia maamme lounaisissa osissa.
Vanhimpia ja yksinkertaisimpia maanomistus- ja maaverotusyksiöitä läntisessä ja luoteisessa Europassa on ollut tila — täysi ja jakamaton tila.
Anglosaksilaisessa Englannissa sellaisen maa- ja verotusyksiön nimenä oli "hide", "hid", millä alkuaan tarkoitettiin sellaista tilaa, joka riitti perheen elatukseen. Myöhemmin tällaiseen täysitilaan laskettiin 120 acrea peltoa. Jo varhain täysitiloja jaettiin osiin; niinpä 1/4 hiden tila oli "virgate". Mutta asutus- ja verotusmuutosten kautta hide menetti entisen merkityksensä, ja feudalismin aikana se esiintyi enään vain eräänlaisten verojen yksiönä.[476]
Keski-Europan germanilaisilla aloilla oli vastaavan yksiön nimi "Hufe", "huoba", "höba"; sen latinankielinen nimitys "mansus" merkitsi kartanoa, asuinpaikkaa. Kuudennen vuosisadan lopulla näkyy Hufe Länsi-Saksassa menettäneen alkuperäisen heimotilan luonteensa ja muuttuneen määrätynlaatuiseksi veroyksiöksi. Frankkilaisella ajalla mainitaan verotilan suuruudeksi usein 30 Morgenia, mutta eri seuduilla olivat täysitilat hyvinkin erisuuruisia, mikä kyllä kävi päinsä, koska tällaisten tilain ainoastaan samassa jakokunnassa tarvitsi olla samansuuruisia.[477]
Skandinavian maissa oli vanhimmalla verotilalla nimenä "bol". Tanskassa se vanhemmalla keskiajalla merkitsi yleensä taloa, tilaa, joka elätti talonpoikaisperheen. Uutisraivauksen ja parannetun viljelyksen kautta alkuperäisten bolien suhteet aikaa myöten muuttuivat. Jo 11. vuosisadan lopulla Tanskassa mainitaan bolin puoliskoja ja pian sen jälkeen bolin neljänneksiä ja muita murto-osia. Bol Tanskassa oli myöskin peltojaon perusteena kylässä. Kussakin kylässä laskettiin olevan määrätty luku boleja. Otaksutaan, että jossakin kylässä oli boleja esim. 8; muudan kylän taloista oli koko bolin tila, se oli siis peltojaossa saava 1/8 kylän pellosta; toinen talo oli neljännesbolin tila ja sai siis pellosta 1/32. Bolin suuruuden ja arvon määräsi siis sen suhde toisiin saman kylän boleihin. Eri osissa maata bolit saattoivat olla ja olivatkin erikokoisia. Kuinka "bol" Tanskassa tuli verojen ja rasitusten, etupäässä leding-velvollisuuden, perusteeksi on jo ennen esitetty. Aikain kuluessa bol täälläkin jäi yksinomaan vain maanverotusyksiöksi.[478]
Bol oli aikaisemmalla keskiajalla yleisesti käytetty nimitys Ruotsissakin, Skånesta Norlantiin saakka. Alkuaan, kun ei maalla ollut muuta kuin asuntopaikan arvo, bol Ruotsissakin merkitsi asuntopaikkaa, tilaa yleensä, viljelmää; niin useimmissa maakuntalaeissa. Siinä merkityksessä se esiintyy vieläkin käytetyissä ruotsinkielisissä nimityksissä "prestbol", "klockarebol" (pappila, lukkarila). Mutta aikuiselle bolille kävi Ruotsissa, niinkuin sille kävi muuallakin: se jäi alkuperäisen tila-alueen nimeksi, vaikka alueelle syntyi useita tiloja, ja se tuli merkitsemään määrättyä maa-alaa määräämättömän viljelmän sijasta. Ruvettiin puhumaan kokonaisista boleista ja bolin osista, 1/2 ja 1/4 boleista, ja bol tuli täälläkin verotusyksiöksi samalla lailla kuin Tanskassakin oli tapahtunut.[479]
Myöskin Suomessa esiintyy bol vanhemmalla keskiajalla. Edellä tehty lyhyt katsaus jo viittaa siihen, mitä bol Suomessakin alkuaan on ollut.[480]
Suomen vanhat bolit esiintyvät asiakirjain mukaan ainoastaan Suomen lounaisilla ruotsalaisilla alueilla, tarkemmin sanoen Ahvenanmaalla ja Kemiössä. Jo tämä seikka osoittaa, että meidän maassamme esiintyvä bol on samaa juurta kuin skandinavialainen. Bolin esiintymisaika Suomessa supistuu varhaisempaan keskiaikaan; ensi kerran bolia täällä mainitaan v. 1328 ja viimeisen kerran 1410.
Kaikissa 11 asiakirjassa, joissa bolista puhutaan, sillä tarkoitetaan tilaa, viljelmää rakennuksineen, peltoineen, niittyineen, metsineen, kalavesineen ja muine etuuksineen. Alkuisin on bol varmaan täälläkin merkinnyt normalista tilaa yleensä, sitä sen tarkemmin määräämättä. Mutta siihen aikaan, jolloin asiakirjamme bolista puhuvat, tämä kehityskausi jo oli sivuutettu ja bol tullut merkitsemään määrätyn suuruista tilaa, kuten selviää siitä, että bolia ositettiin 1/2, 1/4 ja 1/8 boleihin ja että bolilla jo varhain oli määrätty arvo. Tällä tavoin bol Suomessakin tuli veroyksiöksi, jollaisena se Ahvenanmaan vanhimmassa verotuksessa esiintyy.
Siihen aikaan kuin eri seutujen bolit verotuksen kautta saivat saman veroarvon, ne todellisuudessakin luultavasti olivat yleensä samanarvoisia ja -suuruisia. Mutta kun eri seuduilla olevain tilain kesken ei voitu toimittaa minkäänlaista tilusten tasoittamista, ne aikaa myöten, asutuksen ja viljelyksen eri tienoilla eri tavoin kehittyessä, varmaan tulivat melkoisenkin erilaisiksi. Tästä yleisestä syystä kaikki vähänkään vanhemmat maaveroyksiöt Suomessa ovat eri seuduilla eri suuruisia, vaikka ovat samannimisiä ja alkuaan varmaan olleet samansuuruisiakin.
Mahdollisesti myöskin samassa kylässä olevat tai samaan asutukseen lukeutuvat bolit alkuaan omistivat ja käyttivät omia erillisiä peltojaan ja niittyjään, jotka eivät olleet yhteisen kyläjaon alaisia. Lounaisen Suomen vanhin saaristo- ja rannikkoasutus on suuressa määrin sellaisen yksinäisasutuksen luontoista ja lukemattomat maakirjoissa eri kyliksi merkityt asutukset ovat ikivanhoja yksinäistiloja tai sellaisesta jakautumalla syntyneitä pikkukyliä. "Lohkojaon" tapainen erillinen omistustapa oli uuden ajan alussa yleinen Ahvenanmaalla ja useilla seuduin lounaisen Suomen mantereella, ja syytä on katsoa tältä asutus- ja omistusmuotoa ikivanhaksi.
Todennäköistä kuitenkin on, että tätä kyläjärjestelmää paljon yleisempi jo muinoin oli toinen kyläjärjestelmä, sellainen, jossa alku-bolit kylän peltojen ja niittyjen omistamisessa ja käyttämisessä olivat toisistaan riippuvia, niinkuin ne metsän, laitumen ja kalavesien omistamisessa ja käyttämisessä tiettävästi kaikkiallakin olivat.
Sellaisissa kylissä bol-järjestelmä varmaan on ollut jaonkin perusteena. Kun verotuksen kautta boleille oli tullut lasketuksi sama arvo ja sama vero, käy luultavaksi, että samassa kylässä olevat bolit nyt saatettiin käytännöllisesti samanarvoisiksi ja -suuruisiksi, elleivät ne jo aikaisemmin sitä olleet; oikeus ja kohtuus vero-oloissa oli mahdollista ainoastaan siten, että yhtä suurta veroa maksavat tilat samassa kylässä olivat samansuuruiset ja -arvoiset. Suomen bol-alueella on siten luultavasti ollut samanlainen kyläjako, kuin Skandinaviassakin tiedetään olleen. Tämän kautta bol alueellaan tuli kaiken myöhemmän maaverotuksen pohjaksi ja perustukseksi, ja bolin nimi muuttui verokunnan nimeksi.
Kyntöneuvon käyttäminen verotusyksiönä ja viljelyksen alaisen maan suuruuden ilmaiseminen kyntöaseen nimellä kuuluu niihin tapoihin, jotka määrätyissä oloissa ovat samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikissa maissa. "Ikeeksi" (jugum) Varron mukaan kutsuttiin roomalaisessa Italiassa muinoin peltoalaa, jonka härkäpari päivässä saattoi kyntää,[481] ja "auranaloin" Himalaijan rinteitten asukkaat meidän aikoinamme arvioivat peltoaloja.[482] Se historiallinen, kyntöaseen nimestä johtunut tilamitta, "koukku" eli "aatra", joka keskiaikana on vallitsevana suuressa osassa Suomea, ei tosiaankaan ole yksinomaan suomalainen eikä virolainen, eipä edes europpalainenkaan, vaan yleismaailmallinen viljelysyksiö.
Suomen keskiaikaista koukkua ei kuitenkaan ilman muita mutkia sovi verrata roomalaisten ja himalaijalaisten auranmaihin. Lähemmin meikäläistä koukkua vastaavat ne laitokset, joita tavataan keskiajan Europassa, niin läntisessä ja keskisessä kuin itäisessäkin.
Lännestä alkaaksemme havaitaan, että Englannissa jo ennen Englannin normannilaista valtausta käytettiin auraa ja auranmaata (carucate, carucage, jugum) tilain mittana ja veroyksiönä. Tätä tapaa näkyy alkuaan käytetyn tanskalaisten ja norjalaisten hallitsemissa seuduissa. "Carucate" kohdistui Englannissa käytettyyn raskaaseen, tavallisesti 8 härän vetämään auraan, minkä vuoksi auranmaa oli nimeltä "bovate". Verotuksessa carucate merkitsi samaa kuin täysi tila (hide), jonka maat siitä päättäen olivat alkuaan yhdellä auralla hoidettavat. "Carucagen" nimellä taas ovat tunnetut ne auranaloilta maksetut verot, joita normannilaiskuninkaat ottivat aikaisemman "Danegeldin" sijasta.[483]
Tanskassakin on "aura" (Plov, Plovs Land) ollut tilan suuruuden ilmaisijana. Valdemarin maakirjassa 1200-luvun keskivaiheilta sitä on käytetty sellaisessa merkityksessä kaikkialla Tanskassa. Erittäin huomattava on täysitilan (bolin) ja auranmaan yhteys Tanskassakin. Juutin lain mukaan auranmaa (Plovs Aerje) vastasi varsinaista täydellistä maaomaisuutta, ja Erslev osoittaa, että bol ja auranmaa muutenkin ovat olleet toistensa täydellisiä vastineita, niin että erotus oli oikeastaan vain nimessä. Auranalalle saatettiin 1200-1300-luvuilla kylvää n. 40-48 tynnöriä viljaa; myöhemmin auranalaksi kutsuttu peltoala pieneni, niin että 1600-luvulla se vastasi vain 1/3 tai 1/4 entisestä suuruudestaan.[484]
Eri nimisenä auranala (saks. juch, Juchert, lat. terra boum, bovarium y.m.) oli käytännössä useammalla taholla Saksaa 11-15. vuosisadoilla. Niin paljon kuin auranalan todellinen suuruus Saksan eri seuduissa vaihtelikin, niin kaikkialla sielläkin auranala alkuaan tarkoitti täyttä tilaa, jonka katsottiin riittävän yhden perheen elatukseksi.[485]
Mutta myöskin niissä seuduissa ja maissa, missä sana aura ei esiinny omaisuuden ilmaisijana, oli asianlaita kuitenkin sama, täysitilat (Huben ja mansi) kun myöskin alkuaan tavallisesti tulivat määrätyiksi yhden perheen tarvetta vastaaviksi ja sen vuoksi olivat yhtä suuria kuin muualla auranmaat. Verot ja rasitukset pantiin senvuoksi yhtäällä mansuksen tai talon, toisaalla taas auran kannettavaksi, mikä oikeutta myöten on ollut sama asia.[486]
Muissa Skandinavian maissa kuin Tanskassa ei auranmaan nimistä tilamittaa keskiajalla tunnettu. Suomen vanhoilla ruotsalaisilla alueilla, niinkuin Ruotsissakin, se oli tuntematon. Syynä siihen ei voinut olla muu, kuin että näillä alueilla oli ennen kuvaamassamme bol-laitoksessa länsi- ja keskieuroppalaista auranalaa vastaava järjestelmä.
Suomalaisenkaan koukun lähtökohta ei ole länsi- ja keskieuroppalaisessa auranmaassa, vaan Itämeren itäpuolisilla alueilla.
Vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka on Itämeren maakunnissa verotusyksiönä ollut atra eli koukku (saks. Hakenpflug, Haken, lat. uncus, lätt. arklis, vir. ader). Tämä verotusyksikkö oli muinoin yhtä kotoinen lättiläisillä kuin liiviläisillä ja virolaisilla alueilla. Saksalaisen valtauksen ensi aikoina koukun nimellä tarkoitettiin sekä kyntöasetta että sillä hoidettavaa sangen epämääräistä kyntöalaa. Koska vanhemmissa asiakirjoissa ei koskaan puhuta koukun osista, näyttää luultavalta, että vero aluksi kannettiin suorastaan vain kyntöaseitten mukaan. Kartanotalouden edistyessä kuitenkin verotus pian siirtyi kyntöaseesta maahan, eivätkä asiakirjat 14. vuosisadan lopulta lähtien puhukaan muunlaisesta koukusta kuin maakoukusta. Sen suuruutta ilmaistiin yleisimmin kylvömäärällä. Koukunmaa tuli täten entistä paljon tarkemmin määrätyksi, mutta mitään yhteistä tai samaa mittaa sillä ei enään ollut, vaan vaihtelivat koukunmaan määritelmät eri alueilla ja eri aikoina tuntuvasti. V. 1431 Kuurinmaalla luetellaan kuudenlaisia koukkuja.[487] 1500-luvun loppupuolella Itämeren maakunnissa puhutaan suurmestarin, Plettenbergin, arkkipiispan, suurista puolalaisista ja pienistä saksalaisista koukuista. Ilmoitukset näiden erilaatuisten koukkujen mittausopillisesta suuruudesta olivat vieläkin hyvin epämääräiset; asiakirjoista käy selville ainoastaan se, että koukunmaita mitattiin niiniköydellä, jonka mukaan koukun osiakin nimitettiin (saks. Baste). Koukunmaan varsinaisena määrääjänä lienee yhä edelleenkin ollut kylvömäärä. Keskiajan parin viimeisen vuosisadan kuluessa koukku Liivinmaalla ja Virossa vihdoin muuttui säännöllisemmäksi veroyksiöksi. Mutta vieläkään se ei ollut kaikkialla samansuuruinen eikä samanlaatuinen. Liivinmaalla laskettiin koukkuun kuuluvan 80 taalerin arvosta luokitettuja eri laatuisia viljelys- ja käyttömaita sekä 20 hengen työvoima, Saarenmaalla saatiin tilain koukkumäärä tietää jakamalla 24:llä peltojen, niittyjen ja laitumien arvo ja laskemalla koukkua kohden 4 työkykyistä miestä. Virossa taasen tuli Ruotsin aikana koukkuluku määrätyksi henkiluvun perusteella siten, että sisämaan koukun osalle laskettiin 5 ja rannikkokoukun osalle 10 työkykyistä miestä. Saarenmaan koukun suhde Liivinmaan koukkuun oli kuin 3:10. Yleensä merkitsi koukku jo keskiajalta lähtien verraten suurta tilaa, joka harvoin oli yhden talonpojan hallussa.[488]
Myöskin suomalaisten kaakkoisilla naapureilla, venäläisillä, oli sahra eli atra (ven. coxa, plugj.) muinoin yleisenä verotusyksiönä. Tavallisesti mainitaan tatarien Venäjällä ensimäisinä käyttäneen tätä verotustapaa, ja mahdollisesti tuoneen sen mukanansa sisä-Aasiasta. Kuitenkin vanhimpain venäläisten aikakirjain mukaan jo v. 981 Wladimir ruhtinas verotti vjatitseja auralta (ot pluga), niinkuin hänen isänsäkin oli tehnyt.[489] Tatarit tekivät aurasta yleisen veroyksiön, jonka perusteella raskaimmat verot suoritettiin. Heidän valta-aikanaan laskettiin auran pitävän työssä pari kolme työntekijää hevosineen ja vaadittiin auralta veroa 5 kopekkaa (nykyisessä Venäjän rahassa vähintäin 5 ruplaa). Myöhemmin käyttivät venäläiset ruhtinaat samaa verotustapaa alueillaan yhä yleisemmin; 1430-luvulla Novgorodin ruhtinas otti veroa Torshokin alueelta kultakin auralta, mutta auralaskua sovitettiin myös kaikenlaiseen muuhun verotettavaan: karvarinammeisiin, nuottiin, myyntipuoteihin, pyöräauroihin, pajoihin, jalkatyömiehiin, lotjiin, suolankeittopannuihin. Itsenäisessä Moskovan ruhtinaskunnassa käytettiin verotuksessa hyvin suuria auraveroyksiöitä. V:n 1550 säännön mukaan sisälsi veroaura määrätyn alan peltoa, tavallisesti 400 desjatinaa eli 800 tshetvertin (silloinen tshetvertti puolet nykyistä) kylvöalan kolmijakoisen vainion kussakin kolmessa osassa.[490]
Vatjal. viidenneksen verokirjassa ilmoitetaan auran sisältävän 3 obsjaa, jokaiseen obsjaan menevän 4 korobjan kylvön, joten laskemalla korobjaan 2 tshetverttiä veroauran-alaan voitiin kylvää 24 tshetverttiä.[491]
Mainittu vanha verokirja ei mainitse auraa veropohjana Käkisalmen Karjalassa. Myöhempinä aikoina kumminkin esiintyy aatra eli aatranmaa (ader) veropohjana Käkisalmen Karjalan eteläisimmässä osassa. Tämä verotusyksiö ei voine olla Ruotsin suuruuden ajan sinne tuoma, koska siinä tapauksessa se tuskin olisi rajoittunut niin pienelle alueelle. Ei myöskään ole aatralasku levinnyt itäänpäin Ruotsin Karjalasta käsin, missä verotus jo keskiajalla perustui n.s. "täysiveroihin". Täytymälläkin täytyy katsoa Käkisalmen aatraa ikivanhaksi paikalliseksi laitokseksi, jonka alkujuuret ovat haettavat Novgorodista tai Virosta päin.
Käkisalmelaisen aatranmaan suuruudeksi ilmoitetaan 1600-luvun puolivälissä 6 tynnörin kylvömäärä. Toisen tiedon mukaan yhteen obsjaan 1680-luvulla meni 2 4/45 aatranmaata.
Aatranmaa-laskua käytetään vieläkin maalukuna Raudun, Sakkulan,Pyhäjärven, Räisälän, Kaukolan ja Käkisalmen pitäjäin alueella, missäse voimassa olevain säännösten mukaan vastaa koko manttaalia muuallaItä-Karjalassa.[492]
Jo v. 1334 esiintyy aatra eli koukku (aratrum) Hämeessä sekä kirkollisen että linnaverotuksen perusteena[493] ja Maunu kuninkaan kirjeessä samalta vuodelta samaa yksiötä mainitaan tilusmittana maan lounaisissa osissa.[494] Keskiajan alkupuolella on koukku ollut yleinen verotusyksiö lounaisen Suomen suomenkielisillä alueilla; ruotsalaisilta alueilta ei ole tunnettu ainoatakaan tapausta, missä koukkulukua olisi käytetty. V.-Suomessakin koukun esiintyminen lakkasi jo aikaisin 1400-luvulla. Uuden ajan alussa koukkulaskun käytäntö supistui Hämeeseen ja Ylä-Satakuntaan, mutta siellä se vielä kauan 1500-luvulla oli maan arvioimisen ja verotuksen tärkeimpänä kulmakivenä.
Suomessa tuo yleismaailmallinen maayksiö siten esiintyy yksinomaisesti suomalaisten heimojen, etupäässä v.-suomalaisten ja hämäläisten, laitoksena. Hyvillä syillä on arveltu, että se on Suomessa ollut käytännössä jo pakanuuden aikana.[495]
Verotusyksiönä ei koukku meikäläisissä asiakirjoissa koskaan merkitse kyntöasetta, vaan aina veronalaista maata. Kun koukku halki pitkäin aikain säilyi laajalla alueella tärkeänä verotusyksiönä, täytyi sen vähitellen saada tarkempia suuruuden määräyksiä kuin minkä kyntöaseen nimi sisälsi. Sellaisena tarkempana suuruusmittana käytettiin keskiajalla kylvömäärää ja raha-arviota. Vanhin tieto koukun kylvömäärästä on v:lta 1380, jolloin Lemun Lempoisten kylässä puolen koukkua ilmoitetaan vastaavan 3 suomalaisen punnan kylvöä kummassakin vainiossa sekä 8 kuormaa niittyä.[496] Tämä ilmoitus lienee käsitettävä niin, että puoleen koukkuun silloin vallinneen kaksijakoviljelyksen mukaan kuului 3 kylvettyä punnanalaa toisessa ja 3 kesantona olevaa punnanalaa toisessa vainiossa, koko koukkuun siis 6 kylvettyä punnanalaa toisessa ja yhtä suuri kylvämätön ala toisessa vainiossa. Turun piispan v. 1442 Juvan asukkaiden kanssa tekemän sopimuksen mukaan oli main. seurakuntaan perustettava "täysi pappila", johon oli kuuluva 6 punnanalaa kummassakin vainiossa ynnä niittyjä; kun Juvalla samalla mainitaan veroyksiönä papinkoukkuja, näyttää siltä, että täydellä pappilalla on tarkoitettu täyden koukun tilaa, johon oli kuuluva 6 punnanalaa kummassakin vainiossa.[497]
Hattulan ja Hollolan kihlakunnissa ilmoitettiin uuden ajan alussa koko koukun maahan kylvettävän 3 puntaa viljaa.[498] Jos katsomme tähän 3 punnan kylvöön kuuluneen yhtä suuren kesannon, olisi siten koukun ala Hämeessä uuden ajan alussa ollut puolta pienempi kuin V.-Suomessa 1380-luvun lopulla. Mutta mahdollista on, ettei Hämeen koukun suuruus ole ensinkään verrattava Nousiaisten ikivanhan peltoseudun koukkuun, vaan Savon "veronahkaan" eli "arviopunnanmaahan", johon aikaisemmin näyttää kuuluneen kolmen viljapunnan — yhden ruis-, yhden ohra- ja yhden kaurapunnan — kylvö[499] ja joka tarkoitti kaskikylvöä. Peltoseutujen koukku on saattanut olla toista kuin kaskiseutujen koukku.
Eräässä asiakirjassa, joka koskee Hollolan Lahden kylän tilusten järjestelyä v. 1562, kerrotaan määrätyksi, että kylän uudestaan verotuksessa oli pantava "kuhunkin verokoukkuun 2 puntaa ruismaata ja 2 puntaa ohramaata peltoa".[500] Vaikkapa koukun kylvömäärät siten eivät kaikin paikoin ja ajoin olisi olleet yhtäpitävät, on kumminkin tosiasia, että koukulla on tarkoitettu määrättyä kylvöalaa.
Koukun hinnat olivat Nousiaisten tienoilla v:n 1380 vaiheilla hyvin vaihtelevat (40-165 mk),[501] mikä suureksi osaksi näyttää riippuneen koukkuun kuuluvain niittyjen erilaisesta määrästä, mutta varmaan myöskin pellon laajuudesta ja laadusta, jotka näillä ikivanhoilla viljelysseuduilla saattoivat eri kyläin koukuissa olla hyvinkin erilaiset. Saman kylän koukut sitävastoin näyttävät puheenaolevilla seuduilla olleen samanarvoiset; niinpä v. 1380 Inkoisten kylässä myytiin kaksi, eri omistajille kuuluvaa 1/2 koukun tilaa aivan samasta hinnasta.[502]
1400-luvun puolivälissä Hämeessä myytiin koko koukun maita 90 ja 88 markalla.[503] Uuden ajan alussa ilmoitetaan koukun hinnan talonpoikain kesken olleen Hämeessä 300 mk.[504] ja Ylä-Satakunnassa 200 mk.[505] Kun jonkunlainen koukun normalihinta oli olemassa niin myöhään, on sellainen luultavasti ollut jo aikaisemminkin.
Uuden ajan alussa ilmoitettiin koukun suuruus usein myöskin "tangoissa". Hämeen koukku sisälsi 6 tankoa. Mutta tämä mittaamistapa, kuten tuonnempana osoitetaan, ilmeni koukun yhteydessä vasta myöhään, eikä ollut siihen alkuaan kuuluva. Tangoitus Hämeessä merkitsi vain viljelysmaan tarkempaa jakamista ja verokuorman tasoitusta, mutta itse veropohjaa se ei muuttanut.
Kun Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa koukkua käytettiin mitä erilaisimpain, kuninkaalle, nimismiehelle, kirkolle, papille ja piispalle suoritettavain verojen perusteena, tuli tämä puoli koukusta tilikirjoissa usein etualalle; niissä puhutaan siten "kuninkaankoukuista", "nimismiehenkoukuista", "kirkonkoukuista", "papinkoukuista" ja "kilttikoukuista". Kaikki nämä nimitykset tarkoittavat ilmeisesti samaa vanhaa veroyksiötä; laskutavat sellaiset, että kuninkaan koukussa oli kolme papinkoukkua ja että nimismiehenkoukku teki kaksi papinkoukkua, tahtovat vain ilmaista, että koukulta maksettiin kuninkaalle 3 ja nimismiehelle 2 kertaa enemmän kuin papille.
Koukun varsinaisia vanhoja tuntomerkkiä ovat edellisen mukaan siis olleet pääasiallisesti kylvömäärä ja raha-arvo. Aikaisempana kehityskautenaan koukku ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan pellon kylvömäärää eikä raha-arvoa. Lemun Lempoisten kylässä v. 1380 laskettiin puoleen koukunmaahan pellon lisäksi niittyäkin. Toisessa samanaikaisessa kaupassa myytiin "koukku ja kaikki mitä siihen kuuluu".[506] Tästä näkyy, että koukku mainittuna aikana on ollut tilamitta, sellainen täyden tilan edustaja, minä se esiintyy germanilaisillakin aloilla. Suomen koukun myöhempi jakautuminen helposti laskettaviin osiin (1/1, 1/4, l/3, 1/6), joilla tiettävästi ei ollut erinäisiä nimiä, viittaa alkuperäiseen kokonaisuuteen, jonka nimi pysyi osissakin. Siihen käsitykseen, että koukku Suomessa alkuaan on merkinnyt täysitilaa, pakottaa sekin seikka, että koukun varhaisempana esiintymisaikana bol lounaisen Suomen ruotsalaisilla alueilla oli samanlainen täyden tilan ilmaisija, ja ettei muuntapaisia veroyksiöitä siltä ajalta yleensä tunnetakaan.
Sellaiseen täysitilaan, jota koukku varhaisempana aikanaan merkitsi, ei ole arvatenkaan kuulunut aivan suuria peltoaloja. Koukun tila ei ole ollut suurviljelystila, vaan alkuistila. Tällaista alkuistilaa kohden saattoi tulla hyvinkin suuri ala maata, mutta sen peltoala ei voinut viljelyksen ensi asteilla olla suuri. Uudisraivauksia jatkettaessa, koukuntiloja jaettaessa ja uusia tiloja vanhain koukuntilain maille perustettaessa koukku vähitellen sai uuden merkityksen. Koukun maa-ala pysyi entisellään, mutta kokonaiseen koukkuun kuuluvat peltoalat suurenivat. Pientä peltoalaa merkinnyt koukku tuli vihdoin merkitsemään suurta peltoalaa, suurtilaa, jollaista lopuksi tuskin kukaan omisti.
Yhtä luonnollista kuin on, että saman viljelyskauden täysitilat yleensä olivat suunnilleen toistensa vertaisia, yhtä luonnollista on, etteivät koukut kaikkialla olleet aivan yhtä suuret peltoalaansa y.m. etuihin nähden. Koukkujen laita oli sama kuin bolien: molemmat olivat eri kylissä erilaisia, mutta samassa kylässä samanlaisia. Koukku on ymmärrettävä ainoastaan kylän kautta; vanhemmittain koukku aina tarkoittaa määrätyssä kylässä olevaa koukkua; milloin siis koukkua mainitaan, muistetaan aina kyläkin, minkä koukusta on kysymys. Ainoastaan sillä tavoin koukku saattoi olla maan ja verojen jakoperusteena kylässä, minä se ilmeisesti on ollut. Useissa asiakirjoissa keskiajan lopulta koukkua nimenomaan mainitaan kylän osuuden perusteeksi.[507]
Aikain kuluessa alkuperäiset koukuntilat osittuivat sukujakojen ja arvatenkin myös kylän alueella tapahtuvan uutisasutuksen kautta. Nousiaisten seudulla v. 1380 mainitaan 1/2 koukun tiloja ja toisten tilain pienet kylvömäärät tietenkin edustavat vastaavia koukun osia.[508] Keskiajan loppupuolella koukun ositus oli ehtinyt vielä pitemmälle: 1/4 ja 1/6 jaettiin vielä kahtia, joten saatiin 1/8 ja 1/12.[509] Hämeen vanhimmassa maakirjassa v:lta 1539 on lukuisia esimerkkiä koukunosatiloista, jotka kuitenkin luontaisesti ryhmittyivät täysiksi tai puoliksi koukunmaiksi. Esimerkkinä olkoon Tuuloksen Rukkoilan kylä, jossa oli 2 puolen ja 5 koko kuudenneksen sekä 2 puolen ja 3 koko neljänneskoukun verotilaa (yhteensä siis 2 koukkua).[510] Kuinka kääpiömäisiksi koukuntilat saattoivat osittua, näkyy Hollolan Okeroisten ja Lahden kylistä, joissa v:n 1548 verokirjan mukaan asui edellisessä 24 talollista 2 1/2 ja jälkimäisessä 29 talollista 2 5/6 koukun alalla; enimmällä näiden kyläin talollisilla oli hallussaan vain 1/2 kuudenneksia (= 1/12) koukunmaita.[511]
Koukun jakautumisen perusteella voinee tehdä asutushistoriallisesti tärkeitä johtopäätöksiä. Jos kerran koukku alkuaan on ollut täysitila, niin koukkuja pienemmät tilat ovat alkuoloissa olleet mahdottomat ja siis kaikki erilliset asutukset ja kylät, joiden koukkuluku myöhempänä aikana oli koukkua pienempi, niinmuodoin myöhäsyntyisiä, vanhemmista kylistä erinneitä tai niiden alueille syntyneitä. Kun, ottaaksemme esimerkin Hollolan seuduilta, Jalkarannan, Tiirismaan, Upilan ja Siikaniemen kylillä kullakin uudenajan alussa oli maata vain murto-osa koukusta, niin ilmeisesti nämä kylät ovat alkuperäisemmästä suuremmasta koukkukokonaisuudesta (tai useammasta sellaisesta) erinneitä osia. Kun kaikkien mainittujen kyläin ja lisäksi Lahden ja Mukkulan kyläin yhteenlaskettu koukkumäärä teki tasan 3, niin on hyvin mahdollista, että näiden lähekkäin olevain ja yhdenjaksoisen alueen muodostavain kyläin piirissä on kerran ollut 3 alkutilaa, joista kaikki nuo kylät vähitellen ovat syntyneet.
Koukun ositustapa oli samanlainen kuin bolin: l/2, l/4, 1/8 tai 1/3, 1/6, 1/12. Tämä ositustapa on ilmeisesti perivanha ja on luultavastikin riippunut verotuksesta. Maanjako ja veronjako tahdottiin pitää yksinkertaisessa, helposti havaittavassa ja laskettavassa suhteessa toisiinsa. Mutta tällainen jako ei ajan kuluessa voinut pysyä todellisten omistusolojen kehityksen rinnalla. Kaikkia maan kauppoja, vaihtoja ja panttauksia ei koukkujaossa voitu ottaa huomioon. Siitä syystä koukkulasku vähitellen kävi yhä hankalammaksi ja epäkäytännöllisemmäksi. Se oli muinaisiin perintöoloihin nojautuva laitos eikä sopeutunut vapaisiin maanluovutusoloihin eikä yksilölliseen verotukseen. Niinpä koukkulasku jo 1400-luvun alkupuolella hävisi V.-Suomesta ja hämäläisilläkin alueilla se kyläjakona jo keskiajan loppupuolella alkoi taantua ja väistyä syrjään uusia omistusoloja paremmin vastaavan ruotsalaisen tangoituksen tieltä, vaikka veroyksiönä yhä edelleenkin säilyi.
Suomalaisen koukkulaskun katoamisen lounaisesta Suomesta aiheutti uuden veroyksiön,savun(rök), tuleminen yleiseen käytäntöön puheenalaisessa osassa maatamme. Ensi kerran Lounais-Suomen savuja mainitaan Albrekt kuninkaan ja Jeppe Djeknin v. 1387 tekemässä sopimuksessa, jossa viimemainittu m.m. oikeutettiin Turun linnaläänistä ottamaan apuveron kultakin savulta ja 20 savun muodostamalta verokunnalta.[512] V. 1405 mainitaan savua tilamittana Sauvossa.[513] Eerik Pommerilaisen verokirjan otteissa v:lta 1413 savu jo oli hallitsevana veroyksiönä suurimmassa osassa V.-Suomea, Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla.[514] Sellaisena savu uuden ajan alussa oli käytännössä koko V.-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Savulasku on ilmeisesti tullut käytäntöön Lounais-Suomessa 14. ja 15. vuosisadan vaihdeaikoina.
Lounais-Suomen savu ei ole mikään alkuperäinen asutus- tai maanomistusilmiö, vaan ainoastaan uusi veroyksiö, jonka uudet verotustarpeet ovat luoneet. Vanhat veroyksiöt (ruotsal. alueen bolit ja suomal. alueen koukut) on hyljätty, koska ne eivät enään vastanneet tilain todellista verokykyä, ja sijaan on muodostettu uusi parempi veroyksiö, savu. Sekä ijältään että laadultaan lounaisen Suomen savu vastaa Ahvenanmaan savua, vaikka edellinen muuten tuli paljon tärkeämmäksi veroyksiöksi kuin jälkimäinen.
Savun tärkeimpänä tehtävänä Lounais-Suomessa oli rahaverojen suorittaminen. Eerik Pommerilaisen aikana savu oli veroyksiö 5 markan maksamista varten, v:n 1436 verouudistuksen jälkeen ja vielä Kustaa Vaasan aikana se oli veroyksiö 4 markan maksamista varten. Savun maksettava teki siis aikaisemmin 40, myöhemmin 32 äyriä; sen vuoksi uuden ajan alussa sanottiin savun jakautuvan 32 äyriin. Samalla tavoin jaettiin savu 4 (aikaisemmin 5) markkaan, joita V.-Suomen vanhimmassa verokirjassa kutsutaan veromarkoiksi (skattmark).[515] Laajalla alalla pohjoisessa V.-Suomessa maksettiin aivan ruotsalaiseen tapaan kultakin sellaiselta veromarkalta ("pääveron markalta") 1 äyrityinen linnan työrahoja.[516]
Savu olikin ilmeisesti ruotsalaiseen markkalaskuun perustuva veroyksiö.