Hevosten mukana kulki linnaväki; järjestelmä oli näet yhtä edukas myöskin ihmisten ylläpitämiseksi. Esivallalle linnanmiesten kiertomatkat tuottivat muitakin merkittäviä etuja. Kiertomatkain ohjelmaan kuului myöskin verojen ja sakkojen kokoaminen, jota tarkoitusta linnamiehistön läsnäolo varmaan suuresti edesauttoi. V. 1506 lähetti Turun linnan vouti huovejansa kokoamaan kruunun veroja ja sakkoja Raaseporin läänistä; v:lta 1508 on Turun läänistä tieto, että kestitystä käytettiin ulosottokeinona niskoittelevia veronmaksajia kohtaan.[740] Järjestelmä kaikesta päättäen oli tunnettu ja koetettu koko maassa. Myöskin käräjäin pitämisen näemme keskiaikana olleen yhdistettynä linnaväen kiertomatkoihin, mikä katsoen ajan levottomiin oloihin ja itse käräjätoimen luonteeseen varmaan oli harkittu parhaaksi. Vielä oli keskiajan virkamiesten itse koottava suuri osa palkkaansa kansalta ja tämäkin tärkeä toimitus liittyi linnaväen kiertomatkoihin. Niinpä tällä yhdellä ja samalla yleiskeinolla keskiaika ratkaisi sekä sotilas- että hallintokysymyksensä.
Kinkerilaitoksella oli erittäin tärkeä sija keskiajan yksityisessäkin talouselämässä, kuten ilmenee kinkeriverojen yleisyydestä lampuotiveroissa. Keskiajan asiakirjoissa usein mainitaan lampuotien isännilleen suoritettavia kinkereitä; niitä maksoivat jotkut piispan lampuodit, monet kirkkotalot, luostaritilat, aatelin lampuodit.[741] Myöskin monien vanhain kruununkartanoiden alustalais-lampuodit olivat vielä uuden ajan alussa velvolliset suorittamaan vuotuista kinkeriä.[742]
Tarkastaessa tähän kuuluvia asiakirjoja pistää silmään ensinnäkin lampuotikinkerin yleisyys. Olipa maanvuokraaja sopimusveron maksaja (stadgalandbo, pensionarius) tai osaveron maksaja (skifteslandbo, parciarius) tai missä muussa asemassa hyvänsä, näissä kaikissa tapauksissa hän saattoi joutua kinkeriä maksamaan. Tämä verotustapa oli sangen laajalle levinnyt. Sitä tavataan V.-Suomessa, Ala- ja Ylä-Satakunnassa, Uudellamaalla, Karjalassa. Vaikka aikaisin kinkeriä koskeva asiakirja on vasta v:lta 1414, on kumminkin syytä uskoa, että lampuotikinkeri on paljon vanhempi vero.
Sen tarkoitus näyttää alkuaan olleen isännän omakohtainen ylläpito, silloin kun hän tuli käymään lampuodin luona. Niinpä oli v:n 1422 tapauksessa[743] Pirkkalan kolmen piispanlampuodin maksettava suurempi kinkeri piispan itsensä tullessa heidän luoksensa, mutta pienempi milloin piispan edustaja oli saapuva. Selvästi tässä edellytettiin, että kinkeri nautittiin matkalla ollessa lampuodin luona. Matka oli nähtävästi säännöllisesti uudistuva, koskapa kinkeri oli varattava sijaisille, jos varsinainen isäntä jäi tulematta. Kinkerimatka tapahtui arvatenkin kerran vuodessa, varmaan veronkanto- ja tarkastusmatkan yhteydessä.
Myöskin ruokaruotsin tapaisia retkikuntia lampuotien luoksi mainitaan uuden ajan alussa,[744] ja sellaiset ovat varmaan olleet käytännössä paljon aikaisemminkin.
Luonnollisesti isäntä joutui usein yöpymään kinkerivelvollisen jampuotinsa luoksi. Keskiajan lopulla mainitaan muutamain Katarinan alttarin lampuotien velvollisuuksien joukossa myöskin yhden tai kahden yökunnan ylläpito.[745] Tämä velvollisuus oli ilmeisesti samanlainen yökuntavelvollisuus, joka tavataan vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa (yökunnat).
Lampuotikinkerin verokappaleet olivat tavallisia ruokatavaroita; usein kumminkin oli kinkeri keskiajan lopulla jo muuttunut määrätyksi rahamaksuksi, mikä tietenkin osoittaa kinkerimatkain lakkaamista. Milloin taas ruokavaroja suoritettiin, jätettiin veron suuruus usein tarkemmin määräämättä. Vaan sellaisessakaan tapauksessa ei vero ollut mielivaltainen. Vanha tapa oli keskiajalla laki; se mikä ennen oli maksettu, se edelleenkin maksettiin.[746] Kinkerin suuruuden määräämiseksi keskiajalla sen ohella oli erikoinen keino: oluttynnöri-lasku.
Keskiajan lampuotikinkeriin, niinkauan kuin sitä nautittiin paikalla, kuului säännöllisesti olutta. Tynnöri olutta oli se määrämitta, jonka mukaan kinkeriveron suuruus mitattiin, siten että koko tynnöriin olutta kuului tietyt määrät muita nautittavia, puoleen tynnöriin olutta puolen määrää j.n.e. Siten koko kinkerin suuruus tavallisesti ilmaistiin vain oluttynnöreissä tai sellaisen osissa. "Tynnöri olutta ja siihen kuuluva ruoka" oli tavallinen sanantapa.[747] Tällainen sananparren tapainen lauselma tärkeissä verosopimuksissa ei voi johtua muusta kuin juurtuneesta ja yleisesti tunnetusta tavasta.
Muunkinlaisia kestityksiä kuin puheenaolevia kinkerejä arvioitiin keskiajalla oluttynnöreissä. Niinpä Viipurin pappi Torsten v. 1366 lahjoitti Turun koululle m.m. tynnörin olutta ja köyhille m.m. "tynnörin olutta ja niin paljon ruokaa kuin siihen kuuluu".[748] Katarinan alttarin lähellä Turkua olevat kolme lampuotia saivat niittotyöstään vuotuiseksi korvaukseksi "tynnörin olutta ja siihen kuuluvan muonan".[749]
Arvatenkin ovat edellä mainitut yökuntaverot olleet tällä tavoin suuruudeltaan määrätyt. Ilman laajempaa todistelua lienee myöskin selvää, että asiakirjoissa mainittu "täysi kinkeri"[750] tarkoittaa täyden tynnörin kinkeriä.
"Kinkeriolueen" laskettiin uuden ajan alussa ja epäilemättä aikaisemminkin menevän panni maltaita.[751] Tynnörissä kinkeriolutta katsottiin olevan nautittavaa miehelle kuukaudeksi. Keskiajalla oli, kuten näkyy, asioissaan helposti muistettavat laskut. Puuttuisi vain vielä, että oluttynnörin hinta olisi ollut 1 mk.[752]
Mutta kaikkivaltias tapa näkyy keskiajalla määränneen senkin, kuinka suurelta tilalta oluttynnöri oli kinkeriksi maksettava. Skaran maankäräjäin hyväksymässä säännössä v:lta 1416 on määräys sellainen, että lampuodin on kultakin markanbolilta maksettava isännälleen tynnöri olutta.[753] Muinaisaikaisen täyden tilan kinkeri tämän mukaan oli täysi tynnöri olutta. Tämän säännön mukaan lienee Suomessakin eletty; ainakin olivat ne tilat, jotka maksoivat kinkeriolutta täyden tynnörin, melkoisen suuria tiloja, luultavasti vanhoja täysitiloja.
Siten lampuotien kinkeritavoissakin näemme keskiajan yhteiskunnan yleisiä tunnuksellisia piirteitä.
Uuden ajan alussa Suomen kaikissa linnalääneissä tavataan useampia tai harvempia lahjoiksi kutsuttuja veroeriä, jotka verot selvästi ovat keskiajalla yleisesti vallinneen verotavan jälkiä. Vanhimpiin tällaisiin lahjaveroihin varmaan kuuluvat turkislahjat, joista jo alumpana kirjaa on mainittu.
Eteläisen Suomen maanviljelysseuduilla keskiajan lahjaveroja maksettiin toiseen tapaan kuin metsästysseuduilla. Näissä maanviljelijäinkin lahjaveroissa havaitaan muutamia mielenkiintoisia historiallisia piirteitä, joista tässä lyhyesti esitämme ne, jotka ovat kuuluneet kruunulle tai linnaväelle maksettaviin, ja siten varmaan vanhimpiin tavanomaisiin veroihin.
Uuden ajan alussa maksettiin kaikista Viipurin läänin nautakunnista kruunulle lahjavero, johon kuuluivat, tai olivat kuuluneet seuraavat kappaleet: lahjat.
1 lahjakaritsa4 lahjajänistä4 lahjalintua5 lahjakanaa200 lahjamunaa
ynnä toisin paikoin lisäksi vehnää ja papuja.[754]
Maakunnan vanhimmassa vero-oppaassa olevan tiedonannon mukaan oli näitä nautakunnan lahjoja maksettava neljästi vuodessa: jouluna, laskiaisena, pääsiäisenä ja Martinpäivänä.[755] Tarkempain tietojen mukaan näistä lahjajänikset ja lahjalinnut kuuluivat talviveroon, joka yleensä maksettiin talvikäräjillä, lahjakaritsa ja lahjamunat kesäveroon, joka oli kesäkäräjäin aikaan suoritettava.[756]
Hyvin vanhassa muodossa tämä lahjavero esiintyy Uudenkirkon Kaukjärven lampuotialueella, mistä maksettiin voudille (linnanvoudille) erityistä "kinkeriä", johon kuului (koko alueen puolesta):[757]
kinkeriä: lahjarahoja 7 1/2 äyriärukiita 1 puntaohria 7 panniakauroja 7 panniapääsiäislahjaa: 200 kpl pääsiäislahjamunia10 " lintujaPyhän Martin lahjajäniksiä 8 kpl
Lahjajänikset tästä päättäen olisivat Karjalassa alkuaan olleet suoritettavat parhaana jänisaikana, syksyllä Martinpäivän (6 p. marrask.) aikana, joka päivä samalla oli suuri kirkollinen merkkipyhä.[758] Pääsiäislahjaan ilmeisesti kuuluivat lahjamunat ja mahdollisesti myös lahjakaritsa. Kanat ja linnut kaiketi kuuluivat joulu- ja laskiaislahjoihin.
Varsinais-Suomen vanhimpiin verokirjoihin on merkitty jokaisen verokunnan linnaan suoritettavan karjaveron joukkoonlahjakaritsa(gaffuelamb, giwilamb) niminen erä; vero oli verokuntamiesten suoritettava ja kuten muutkin karjaverot linnaan vietävä. Sitä maksettiin yli koko linnaläänin samalla tavoin: 1 karitsa verokunnalta.[759] Nimestään huolimatta lahjakaritsa oli vakinainen kruununvero, ja siitä käytettiinkin joskus nimitystä "verokaritsa".[760]
Tämän veron vanhuudesta on pari viittausta. Birger Trollen linnatileissä 1463-64 se esiintyy bolien suoritusten joukossa,[761] ja samoin se tavataan Ruonan kartanoläänin alustalaisten vuotuisten verojen joukossa, jotka verot uuden ajan alussa yleensä edustivat vanhempaa verotuskantaa. Karitsaveron maksutavasta antavat Ruonan tilit hauskan tiedon: kustakin bolista maksettiin lahjakaritsa siten, että kukin talonpoika (täysivero) antoi sen vuorotellen vuotensa.[762] Sekin oli siis keskiajalle ominainen kiertovero.
Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on lause: "Pääsiäislammas suoritetaan kesällä Olavin päivän aikana".[763] Lause on verokirjan otteisiin kuuluvassa sanastossa eli hakemistossa, joissa selitetään veroja ja veronimityksiä. Mihin paikkakuntaan tieto kohdistuu, ei käy selville, mutta luultavasti siinä kuvastuvat Suomenkin silloiset olot. Olavin lammas on näet Suomessa, varsinkin savolaisilla alueilla, muinoin ollut hyvin yleinen uhripito.[764] Merkillistä oli vielä, että uhriksi käytettiin keväällä ensimäiseksi syntynyt karitsa, "villavuona". Suomen vanhoissa linnoissakin tunnettiin Olavinlammas. Varmaan linnan suojeluspyhimyksen uhrina elätettiin muinoin Olavinlinnassa mustaa pässiä, ja sitä tapaa pidettiin siellä 1700-luvun alkupuolellakin, venäläistenkin isännöidessä, aina vuoteen 1728 saakka, jolloin viimeinen pässi tapaturmaisesti hukkui.[765] Keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa oli Olavinpäivä Satakunnassa ja Karjalassa tärkeä veronmaksuaika.[766] On siis syytä rinnastaa Suomessa keskiaikana yleisesti suoritettu kesäveroon kuuluva "lahjakaritsa" Olavin lampaan kanssa. Lahjaverot keskiaikana, kuten Karjalan esimerkki selvästi osoittaa, suoritettiin katolisen kirkon suurina juhla-aikoina. Siltä kannalta katsoen muinaiset verottajat hyvinkin ovat voineet tulla osallisiksi Olavin lampaista. Se v:n 1413 verokirjan otteiden tiedonanto, että pääsiäislammas maksettiin Olavin päivänä, voi siis hyvin sopia muinaisen villavuonan ja Olavin lampaan kirkolliseen ja verotaloudelliseen vastineeseen.
Lounaisessa Suomessa lahjakaritsa kenties on ollut ensi sijassa pääsiäislammas. Joka tapauksessa on pääsiäislahjoja muinoin maksettu Turun linnaan. Kaikkialla läänissä oli jokaisen miehen (täysiveron) uuden ajan alussa maksettava 5 munaa pääsiäislahjaksi.[767]
Nämä "lahjamunat" eli "pääsiäislahjamunat" esiintyvät samanlaisena verona V.-Suomessa, kuin kaukana Karjalassakin. Kummallakin alueella tavataan myös lahjakaritsa. Kun munaverot ja karitsa- tai lammasverot muuallakin Suomessa ovat keskiaikana olleet yleisiä kinkeri- ja kestitysverokappaleita ja lähintä sukua alkuisille lahjaveroille, voidaan V.-Suomen ja Karjalan pääsiäislahjaa syyllä pitää näiden verokappaleiden ensimäisenä alkuna.
Lahjaveroksi on myöskin tulkittava Hämeen merkillinenkipsis-vero. Uuden ajan alussa sitä suoritettiin kaikkialla Hämeessä 1 1/2 äyriä savulta eli täysiverolta. Padasjoella ja Jämsässä tätä veroa kuitenkin maksettiin luonnossa, metsälinnuissa, ja verokirjoissa nimenomaan selitetään, että kipsisrahat ovat rahoja lintujen ja jänisten edestä.[768] Jaakko Teitin valituskirjassa kerrotaan, että Hollolan seuduilla oli kypsi-raha (kypseraha) maksettu joko jäniksissä tai teerissä tai 1/2 äyrillä.[769]
Teitin käyttämässä nimityksessä "kypsi" mahdollisesti piilee "kipsis" sanan alkumerkitys.[770]
Satakunnan vanhassa kinkeriverossa (laamanninkinkerissä) maksettiin kustakin verokunnasta m.m. 2kinkerijänistä.[771] Tässä on kypsi-vero osana paikalliskinkeriä, jonka laamannit nauttivat.
Mutta alkuaan oli kruunullakin Satakunnassa kypsi-veronsa. Ala-Satakunnan pitäjistä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle nimismiesverosta menevän "taksan" mukana myöskinlahjarahoja1-6 l/2 mk pitäjältä.[772] Eräässä kuitissa v:lta 1540 sanotaan selvään, että nämä rahat olivat "lahjarahoja jänisten ja lintujen edestä".[773] Mutta kuinka nämä rahat olivat joutuneet nimismiesveron yhteyteen? Siitä saamme selvän eräästä v:n 1542 verokirjasta, jossa selitetään, että mainittuja lahjarahoja, samoinkuin nimismiestaksaan kuuluvia "härkärahoja", "lammasrahoja", "kyökkimestarinrahoja" ei kanneta savuluvun eikä miesluvun mukaan, "vaan talonpojat sen keskenään yhteisesti suorittavat niin, että he täyttävät vanhan summan, jonka ennestään ovat tottuneet suorittamaan, ja verokuntamiehet vievät ne esille kukin kolmanneksestaan ja neljänneksestään".[774] Tästä käy ilmi, että alkuaan oli verokuntamiesten tuotava käräjille lahjoiksi linnanvoudille ja hänen väelleen jäniksiä ja lintuja, mutta että sitten, kaiketi riistan puutteessa, sen sijaan tuli maksettavaksi pieni rahavero, joka vanhaan tapaan suoritettiin käräjätilaisuudessa. Hämeessä suoritettiin kypsirahat linnaan, Ala-Satakunnassa käräjillä — siinä koko ero.
Itse Varsinais-Suomessakin tapaamme kipsisveron. Kemiössä ja Paraisissa oli kunkin bolin maksettava linnaan jänis;[775] se on varmaan ollut lahjajänis, ja varmaan muuallakin vaadittu vero. Kaikkialta muualta maakunnasta paitsi Kemiöstä, Paraisista ja parista muusta pitäjästä maksettiin näet samaan aikaan nimismiesveron taksan joukossa linnaanlahjarahoja[776] ja Uudenkirkon Pettäisten läänissä mainitaan nämä lahjarahat maksetuksi lahjajänisten ja lintujen edestä.[777] Epäilemättä on tässä kysymyksessä aivan samanlainen lahjavero, jonka olemme tavanneet Ala-Satakunnassa.
Kun myöhemmin nimismiesvero V.-Suomessa peruutettiin kruunulle, esiintyy sen miesluvun (kokoveron) mukaan maksettavain eräin joukossa suuressa osassa maakuntaa myöskin "lahjarahoja" 2 penningistä 1 äyriin täysiverolta.[778] Tämä vero on ilmeisesti muinainen jänis- ja lintuvero ja ilmaisee se myös, millä perusteella tätä veroa oli aikoinaan maksettu.
Ahvenanmaan markkakuntain säännöllisten kruununverojen joukkoon kuului m.m. kultakin savulta 2 lintua tai niiden arvo ja kultakin (täysiverolta) 9 penninkiä jänisrahoja.[779] "Lahja" nimitystä ei tästä verosta käytetä; sitävastoin tavataan Ahvenanmaalla nimitys verolinnut,[780] joka mahdollisesti kohdistuu lahjaveroon.
Jo edellä on mainittu, että Viipurin läänin nautakuntain oli kruunulle maksettava 4 lahjajänistä (Martinpäivä-jänistä) ja 4 lahjalintua, jotka suoritettiin talvella.
Jokainen Savon 20 verokuntamiehestä maksoi uuden ajan alussa linnaan 12 jänistä ja 25 lintua, minkä lisäksi yhdeksän verokuntamiestä suoritti linnaan joululahjaksi 12 jänistä.[781] Ilmeisesti kuuluvat nämä verokappaleet aikuiseen lahjaveroon. Erikseen vielä maksettiin Savossa talvikäräjillä linnanvoudille "lahjaksi" m.m. 6 jänistä tai 12 jäniksen nahkaa.[782] Kun verokuntamiesten suorituksessa nimismiehelle esiintyy myöskin lintuja, on luultavaa, että nämä linnut kuuluivat tuohon käräjälahjaveroon. Kun sekä linnaan viedyt että käräjillä nautitut lahjat kummatkin tulivat samalle saajalle, niin ne alkuaan kai olivat yksi ja sama vero.
Suomen muinaishistoriallisiin vero- ja hallinto-oloihin tämä vanha jänis- ja lintuvero luo erikoista valoa. Tämä vero tavataan melkein koko maassa ja edustaa se niin ollen varmaan yleistä kypsiverokantaa. Jäniksistä ja linnuista on valmistettu ne herkut, joita veroherralle on tarjottu. "Kypsäksi" on tätä antia kutsuttu. Veron saajana on ollut linnanvouti, maksajana verokunta lukumiehensä kautta. Siihen aikaan, jolloin tämä vero tuli käytäntöön, linnanvoudin ja verokuntamiesten suhde Lounais-Suomessakin oli vielä välitön, niinkuin se tavallaan vielä uuden ajan alussa oli Savossa; alavouteja, nimismiehiä tai muita virkamiehiä ei vielä ollut. Vero suoritettiin ja nautittiin talvikäräjillä, joilla verokuntamiehet ja linnanvouti tapasivat toisensa.
Näin kypsi-vero keskiajan historian katselijalle kuvaa alkuisinta, valloituksen aikuista, kartanokauden tai alkavan linnakauden olotilaa yksinkertaisine käräjäkestityksineen ja hallintotapoineen.
Mutta kypsi-veron historia kertoo myös olojen muutoksesta. Nimismies vähitellen tulee veron välittäjäksi, riistan puutteen vuoksi kypsi tulee yhä yleisemmin maksettavaksi rahassa, rahavero ja koko kypsi joutuvat muun varsinaisen linnaveron joukkoon ja — uusia käräjäveroja ruvetaan ottamaan.
Keskiajan linnoissa olivat kyökkimestarit jo varhain sangen tärkeitä viranomaisia. Verokirjoissa uuden ajan alulta tapaa muutamia keskiajan verojätteitä, joista voi päätellä niitä oloja, joissa tämä valtion elin toimi.
Turun linnan tileissä 1530-luvulla esiintyy kruunun tulojen joukossa pieni määrä kyökkimestarinrahoja, joita maksettiin sekä eteläisestä että pohjoisesta V.-Suomesta.[783] Läänin vanhimmista veroselityksistä näkyy, että näitä rahoja suoritettiin sen taksan mukana, joka nimismiesverosta maksettiin kruunulle ja jota sanottiin "kinkeriksi", ja että kyökkimestarinrahain määrä teki 12 äyriä kultakin täydeltä pitäjältä.[784]
Kun vertaa tätä omituista kruununveroa samalla tavoin kruunulle maksettuihin "lahjarahoihin", joista edellä on ollut puhetta, ei voi torjua sitä päätelmää, että tässäkin on kysymyksessä samanlainen vanha verosiirto: alkuaan on linnan kokille käräjillä maksettu pieniä lahjoja, jotka sitten ovat muutetut rahaksi ja, kun ei kyökkimestaria syystä tai toisesta enään ollut niitä saamassa, otettiin linnaan muitten kruununverojen mukana.
Tämänkin verojätteen tapaamme muissa maakunnissa. Satakunnassa maksettiin vanhan nimismiesveron aikana kaikissa pitäjissä nimismiestaksassa kyökkimestarinrahoja, jotka säännöllisesti tekivät 6 äyriä pitäjästä, paitsi Köyliössä, Eurassa ja Eurajoella, joissa se teki vain 2 ja Luvialla, missä se oli 4 äyriä.[785] Vero siis oli kaikin puolin V.-Suomen kyökkimestarinveron vastine. Mutta Satakunnasta saamme varmennuksen, että vero alkuaan oli maksettava verokunnittain, sillä se kuului täällä niihin rahamaksuihin, joita verokuntamiehet käräjillä maksoivat kruunulle.
Hämeen linnantileissä 1533 esiintyy pieni, 11 mkn suuruinen erä "kyökkimestarinrahain" nimellä.[786] Linnan varsinaisissa tuloissa sitävastoin ei näitä rahoja tavata, eikä niistä myöhemminkään näy jälkiä maakunnan tileissä. Varmaan oli tämä vero Hämeessäkin alkuisin käräjälahja, joka koko nimismiesveron joutuessa linnaan hävisi tai sulautui johonkin muuhun veroerään. — Tiedot tästä muinaisesta verosta ovatkin säilyneet ainoastaan sattumalta, sen kautta että ne muuttuivat rahaksi ja sellaisena tarkasti tilitettiin.
Porvoon läänissä maksettiin 1540-luvun alussa nimismiesveron mukana neljäskunnittain 4 l/2 äyriä "kyökkimestarinrahoja".[787]
Läntisessä osassa Viipurin lääniä oli samoihin aikoihin jokaisen täysiveron maksettava nimismiesveroon m.m. 4-6 penninkiä "kyökkimestarinrahoja".[788] Äyräpään kihlakunnassa maksettiin näitä rahoja kultakin neljänneskunnalta 1 1/2 markkaa, mitkä rahat tilitettiin linnaan. Se oli siis vanha, alkuperäinen kyökkimestarinvero. Mutta sen lisäksi maksoivat neljänneskuntamiehet "sille, joka oli kyökkimestarina", erityisen viljaveron.[789] Se oli ilmeisesti uusi kyökkimestarinvero, joka tuli maksettavaksi entisen jouduttua linnaan.
Näitä myöhempiä kyökkimestarinveroja tavataan uuden ajan alussa muissakin Suomen maakunnissa. Mutta tässä on otettu huomioon ainoastaan alkuperäinen, rahaksi muuttunut kyökkimestarinvero, joka ei ollut kenenkään kyökkimestarin nautittava, vaan oli sulautunut kruununveroon ja nimessään säilytti muiston valtiohallinnon alkuajoilta, jolloin tämänkin veron vastaanottajina oli eläviä kyökkimestareita.
Keskiajan työverojen tärkeään ryhmään kuuluivat kruunun tilain viljelemisestä ja linnain rakentamisesta johtuneet rasitukset ja verot. Niihin on luettava myöskin vaadittujen rakennusaineiden ja erittäin kulutusaineiden (halkojen y.m.s.) hankinta, koska näiden veroesineiden arvo keskiajalla ei ollut niiden aineessa, vaan niihin sisältyneessä työssä.
Näiden verojen kehittymiseen Suomessa ovat muitten maiden vastaavat olot ilmeisesti hyvinkin määräävästi vaikuttaneet.
Ruotsin asukkaiden lienee jo vanhimpina aikoina ollut suoritettava tilapäisesti työtä linnan varustamiseksi, uhritemppelien, sitten "Upsalan tilain" rakentamiseksi, ehkäpä muihinkin tarkoituksiin. Arvatenkin myöskin oli tilapäinen kirkollinen rakennusvelvollisuus, kuten kirkkojen ja pappilain rakentaminen ja korjaaminen, jo kristinuskon ensi ajoista tullut käytäntöön. Säännöllisten veropäivätöiden suorittamista sitävastoin on Ruotsissa verraten myöhään vaadittu. Vanhempana keskiaikana eivät yksityisten ylimysten eivätkä kuninkaan tilat vielä yleensä olleet niin suuria, että niiden viljelemiseen olisi omain palvelijain lisäksi pysyvästi tarvittu vierasta väkeä. Ylimysten ja kuninkaan tilat olivat enimmäkseen hajallaan olevia talonpoikaistiloja, joita omistajat eivät itse viljelleet, vaan jättivät lampuotien haltuun, saaden niistä kaikenlaisia maksuveroja. Maakuntalaeissa päivätöitä ei ylipäänsä mainittu; Itä-Göötanmaassa vain oli säädetty, että lampuodin oli isännälleen tehtävä 2 päivätyötä, toinen talvella toinen kesällä. Vielä 13. vuosisadan lopulla oli päivätyölaitos tuntematon Ruotsin itsenäisille talonpojille, niinkuin varmaan enimmille lampuodeillekin.
Seuraavalla vuosisadalla nämä olot muuttuivat, kun lakkaamattomat linnanrakennukset ja suurempi kartanotalous tulivat tavaksi. Pitkin vuosisataa kansa valitti rasituksista, joita linnain rakentaminen tuotti. Albrekt Meklenburgilaisen hallitusaikana näkyvät rasitukset olleen pahimmillaan. Maunu Eerikinpojan maanlaissa oli jo säädettynä, että kuninkaan oli saatava apua linnainsa ja kartanoittensa rakentamiseen. Margareta kuningattaren v. 1403 antamassa julistuksessa määrättiin, että lampuotien on suoritettava isännilleen 8 päivätyötä vuodessa. Myöhemmin samana vuonna katsoi valtaneuvosto mahdolliseksi esittää, että jokaisen talonpojan tulisi suorittaa 12 päivätyötä vuodessa sellaisissa lääneissä, missä ei ollut linnaa, mutta muissa 24 päivätyötä. Tästä lähin sekä maataloudellisista että rakennuspäivätöistä tuli pysyvä yhteiskunnallinen laitos Ruotsissa.[790]
Toisessa naapurimaassamme Virossa ja Liivinmaalla tämäntapaiset verot tulivat käytäntöön, kuten voi odottaakin, jo saksalaisen valloituksen alkuaikoina. Kirkkojen ja linnain rakentamisvelvollisuutta mainitaan yleisenä verotapana siellä jo 1280-luvulla. Maatalous, jota saksalaiset herrat rupesivat harjoittamaan valloituksen alusta asti, perustui jo silloin osittain alkuasukkaitten päivätöihin, joita mainitaan jo 1211. Päivätyörasituksen määrä näinä varhaisina aikoina oli kuitenkin vielä verraten vähäinen; niinpä kuurilaisten oli tehtävä vain kaksi päivätyötä mieheen kesällä ja kaksi talvella. Seuraavalla vuosisadalla päivätyörasitus alkoi nopeasti kasvaa, kun maatalouden edistyessä suurviljelys levisi ja päivätöitten arvo sen kautta kasvoi. Paikoin aateliset tilanomistajat helpottivat talonpoikainsa maksuveroja voidakseen sitä enemmän lisätä heidän päivätöitänsä. Aatelisilla isännillä oli jo sillä vuosisadalla täysi valta määrätä alustalaistensa päivätyörasituksen suuruus; ei tarvinne epäillä, etteikö tämä rasitus pian tullut monta kertaa suuremmaksi kuin alkuaikoina, vaikkakin toiselta puolen tämä niinkuin muutkin verot ei usein vaihdellut, vaan pysyi pitempiä aikoja sillä kannalla, johon se maataloudellisista syistä kerran oli joutunut.[791]
Näemme siis, että verottaja, olipa se kruunu tai vapaasukuinen tilanomistaja, läntisessä ja eteläisessä naapurimaassamme jo 1300-luvulla, osittain aikaisemminkin, oli saanut lasketuksi talonpoikain hartioille säännöllisen päivätyöverotuksen.
Pysyvän päivätyölaitoksen maanviljelystä varten tapaamme maassamme aikaisimmin 1300-luvun suurtiloilla. Sellaisia tiloja, joissa harjoitettiin suurviljelystä ja joissa siis laajemmalta alueelta suoritettavat päivätyöt saattoivat kysymykseen tulla, on Suomessa ollut 1300-luvun alkupuolelta asti, ellei jo ennenkin. Tällaisia tiloja oli ainoastaan kuninkaalla (kruunulla), piispalla ja mahtavimmilla ylimyksillä.
Kruununkartanoista[792] vanhimpia oli Pyhäjoki Perniössä, johon kuului suuri yhteinen lampuotialue (uuden ajan alussa 17 kylää ja niissä 42 lampuotia). Maunu kuninkaan v. 1347 Pyhäjoen lampuotien (coloni) valitusten johdosta antamasta päätöksestä selviää, että lampuodit siihen aikaan tekivät, ja jo aikaisemminkin olivat tehneet, säännöllisiä maatalouspäivätöitä kartanon ruuassa.[793] Kartanon jouduttua seuraavalla vuosisadalla Naantalin luostarin haltuun jatkui päivätöiden tekemistä edelleenkin, kuten näkyy eräästä v:n 1447 tuomiosta, jolla Pyhäjoen lampuodit määrättiin vanhaan tapaan "tekemään lyhentämättä täyden veronsa ja kaikki päivätyöt ja rakennustyöt ja pitämään kunnossa lailliset huoneensa ja rakentamaan myllyjä".[794] Pyhäjoen päivätöitten luku ei liene keskiajalla ollut sen suurempi kuin uuden ajan alussakaan, jolloin niitä tehtiin kultakin "mieheltä" ainoastaan 5.[795]
Pyhäjoen päivätöitä koskevain tietojen lisäksi on eräs v:lta 1446 oleva tieto, joka koskee muutamasta talosta Maskun ikivanhaan kruununkartanoon Stenbergiin (Teinperiin) suoritettavaa 1 markan suuruista päivätyölunastusta,[796] ainoa suoranainen todiste, mitä meillä on keskiajan kruununkartanoitten päivätöistä.
Mutta koska Suomessa jo 1300-luvun alkupuolella on ollut useita muitakin suurilla yhtenäisillä lampuotialueilla varustettuja kruununkartanoita ja niissä uuden ajan alussa aivan yleisesti esiintyy vakaantunut päivätyölaitos, vaikka kartanot siihen aikaan jo olivat menettäneet alkuperäisen taloudellisen merkityksensä, täytyy otaksua, että nämä päivätyöt ovat peräisin kartanoitten varsinaiselta kukoistuskaudelta. Niinpä 1300-luvulla usein mainittuun Ruonan kartanoon Sauvossa maksoi uuden ajan alussa 56 täysiverollista tilaa käsittävä kartanoläänityörahojakaikkiaan 28 markkaa eli kultakin täysiverolta 1/2 markkaa s.o. 12 äyrityistä, mikä oli 12 päivätyön hinta, koskapa päivätyö keskiajan lopulla yleisesti maksoi vanhan äyrityisen.[797]
Porvoon kuninkaankartanon 60 lampuotia uuden ajan alussa olivat joistakuista veroista vähemmällä voidakseen tehdä sitä enemmän päivätöitä, sillä "mitä hyvänsä kartanonvouti heitä käskee tekemään, silloin tulee heidän olla valmiita sekä kylvämään että korjaamaan". Lampuotien velvollisuuksina mainitaan vielä puiminen, myllynrakentaminen j.n.e Erikseen on mainittu, että Ohkolan kylän (nyk. Mäntsälä) tuli omin ruokinsa pitää kunnossa kuninkaankartanon pellon ojat ja aidat. Kartanon kalustoluetteloihin merkittyjen työaseiden vähälukuisuudesta voi tehdä sen päätelmän, että lampuotien oli omine työaseineenkin suoritettava melkein kaikki kartanon ulkotyöt.[798]
Samoin kuin Porvoon samoin oli Kymenkartanonkin lukuisain lampuotien uuden ajan alussa oltava aina valmiina tarvittaessa tekemään työtä kartanoon.[799] Nämä molemmat kartanot ovat harvinaisia poikkeuksia Suomen keskiajan kartanoitten joukossa siinä suhteessa, että niihin suoritettavat päivätyöt ainakin asiakirjain sanoista päättäen olivat epämääräiset kartanonvoutien määräysvallasta riippuvia. Sekin lienee yksi piirre niistä monista, joita keskiaikana Uudellamaalla ja Karjalassa on havaittavana Itämeren maakuntain olojen vaikutuksesta Suomeen.
Itäisin keskiajan suurista kruununkartanoista, joissa päivätyölaitos oli kotiutunut, oli Saviniemi Jääskessä. Tähän kartanoon kuului uuden ajan alussa laaja lampuotien (uutistalollisten) alue, jonka 63 talon eli suitsun tuli tehdä kunkin 12 päivätyötä kartanoon. Kartanon maatalous näyttää olleen kokonaan näiden päivätöiden varassa, kuten kartanon kalustoluetteloiden niukkuudesta ja palvelusväen harvalukuisuudesta voidaan päättää.[800]
Päivätöitä tehtiin 1300-luvulla myös piispankartanoissa.
Turun piispalla oli Kokemäellä melkoinen lampuotialue, jonka talonpojat tietojen mukaan vuosilta 1365-1372 olivat velvolliset tekemään päivätöitä ja palveluksia Köyliön kartanoon piispan kartanonvoudin vaatiessa.[801]
Vielä vanhempi piispan suurkartano oli Kuusisto, jonka lampuotialueena oli koko Kuusiston saari. Tämän kartanon alustalaisten päivätöistä keskiajalla ei ole tietoja, mutta kun uuden ajan alussa "talonpojat" tekivät heinää kartanon niityillä ja kartanoa koskevissa tileissä erikseen tilitettiin niitto- ja puimamiehille suoritetuista ruokaveroista, niin siitä voimme päättää, että Kuusiston alustalaiset jo varhaisempinakin aikoina eivät ainoastaan tehneet päivätöitä kartanon niityillä ja riihissä, vaan tekivät nämä päivätyönsä "talon ruuassa".[802] Kuusiston kartanoa mainitaan jo v. 1295 eikä se varmaan kauankaan ole ollut ilman lampuotialuetta ja sen päivätöitä.
Myöhemmällä keskiajalla näyttävät päivätyöt olleen käytännössä joillakuilla muillakin kirkollisilla tiluksilla. Uuden ajan alussa suorittivat tuomioprovastille kuuluvat Raisiossa ja Ruskossa olevat Upalingon, Kauppilan, Luolalan ja Taimon tilat päivätyörahoja 6 äyristä — 1 2/2 markkaan, joista rahoista kolmen viimemainitun tilan olivat Skarpakullaan tehtäväin päivätöitten lunastusta.[803] Luultavaa on myöskin, että ne päivätyöt, joita useat Turun tuomiokirkon tilat Kustaa Vaasan hallitusaikana olivat velvolliset suorittamaan, olivat keskiaikaista alkuperää.[804]
Lähteistämme ei ilmene, oliko seurakuntalaisten jo keskiaikana suoritettava pappiloihin maanviljelyspäivätöitä. Erään tiedon mukaan keskiajan lopulta oli lukkarin suoritettava papille 7 päivätyötä vuodessa.[805]
Päivätöistä keskiajan aatelin yksityistiloilla ei ole suoranaisia tietoja. Koska kuitenkin uskonpuhdistusajan alkupuolella päivätöitä mainitaan monella aatelistilalla ja kun päivätöitä todistettavasti varsin laajassa mitassa käytettiin suurimmissa kruununkartanoissa kuten piispankartanoissakin jo 1300-luvulla, on samanlainen järjestelmä keskiajan loppupuolella varmaan ollut käytännössä suuremmilla aatelistiloillakin. Mitä muuten näitten tilain päivätöihin tulee, niin näyttävät tavat uuden ajan alussa kaikkialla olleen samat. Aatelisten sekä kuninkaan perintö- ja omain tilain lampuotien päivätyömäärät olivat 8-12 päivään vuodessa; Suitian kartanon lampuotien 12 päivätyöstä vähän myöhemmällä ajalla oli 6 varsinaista "vuotuista päivätyötä" ja 6 "apupäivätyötä", jotka viimemainitut tehtiin kartanon ruuassa.[806]
Suurimmat päivätöitten käyttäjät keskiajalla olivat kuitenkin kruunun päälinnat. Keskiajan loppupuolella ne olivat maamme tärkeimmät maatalouskeskukset ja niillä oli maanviljelystään varten käytettävänään kokonaisten linnaläänien päivätyöt.
Näistä linnain maataloudellisista päivätöistä, jotka ovat erotettavat linnain rakennusvelvollisuudesta, eivät keskiajan omat asiakirjat paljoa puhu. V. 1347 mainitaan Viipurin pitäjästä maksetuksi linnaan nauta työn lunastukseksi.[807] Ahvenanmaalla esiintyy kruunulle suoritettava työvero jo v:n 1413 tileissä. Lounais-Suomessa tämä työvelvollisuus järjestettiin Eerik Pommerilaisen Suomessa käydessä (1407) kuninkaan ja Turun läänin rahvaan sopimuksella, joka v. 1419 määrättiin edelleenkin noudatettavaksi.[808] Kuningas Kaarle Knuutinpojan kirjeellä v. 1450 järjestettiin Turun läänin päivätyöt siten, että kuudesta linnan lähipitäjästä oli kunkin talonpojan tehtävä 8 juhtapäivätyötä karjakartanoon ja lisäksi 4 kuormaa halkoja linnaan, mutta muiden pitäjäin oli toimitettava linnaan kultakin 40 savulta yksi vuosityömies, eikä rahaa ollut enään otettava työn sijasta.[809]
Näistä asiakirjoista selvästi nähdään, että päivätöitä keskiajan linnoihin tehtiin myöskin maanviljelyksen vuoksi. Vaikkeivät asiakirjat näiden päivätöiden syntymä-aikaa ja -tapaa tarkemmin valaisekaan, niin jo se seikka, että keskuslinnat todennäköisesti ovat perustetut vanhempain kartanoiden yhteyteen ja että yleensä sellaisissa kartanoissa päivätyöt olivat käytännössä jo 1300-luvulla, tekee luultavaksi, että päälinnainkin maanviljelyspäivätyöt ovat peräisin 1300-luvulta.
Päivätyövelvollisuuden alaisia olivat keskiajan päättyessä kaikki linnaläänit. Velvollisuuden perusteet olivat eri maakunnissa erilaiset. Ahvenanmaalla suoritti jokainen savu 12 päivätyötä. V.-Suomessa suoritettiin päivätyöt täysiveroittain ja savuittain, Turun lähellä olevissa pitäjissä 5 päivätyötä täysiverolta. Myöskin Raaseporin läänissä, Porvoon läänissä ja Savossa päivätyöt suoritettiin täysiveroittain, ensinmainitussa läänissä kultakin täysiverolta 2 "laillista päivätyötä", vaan 1540-luvulla 3, Porvoon läänissä nähtävästi sama verta ja Savossa 12 "laillista päivätyötä". Viipurin läänissä suoritti kukin savu eli mies 6 (Uudellakirkolla 5) päivätyötä. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa, jotka alkuaan olivat samaa veroaluetta, oli päivätyövelvollisuus suoritettava jousittain; jousen määrä oli 3 päivätyötä. Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla taas oli päivätöiden alkuperäisenä perusteena miesluku, Satakunnassa 3 päivätyötä kultakin talolliselta.[810] Työvelvollisuus siis yleensä perustui mies- eli talolukuun.
Suoritettavain päivätöiden lukumäärä vaihteli eri maakunnissa osittain siitä syystä, että velvollisuuden perusteet olivat erilaisia, osittain siitä syystä, että toisilla maakunnilla oli raskaampi taakka kannettavanaan. Yleensä ei päivätyörasitus kuitenkaan ollut suuri, sillä vielä 1530-luvulla oli tämänlaatuinen päivätyö yleensä lunastettavissa 1 vanhalla äyrityisellä.
Keskiajan linnat eivät voineet käyttää kaikkia laillisia päivätöitänsä eikä laajain linnaläänien perukoilta olisi ollut mahdollistakaan niitä luonnossa suorittaa. Missä päivätöitä luonnossa tehtiin, teki niitä tavallisesti vain linnan lähin ympäristö. Ahvenanmaalla kävi työssä vain Sundin pitäjä ja osa Saltvikin pitäjää. Turun linnaan tekivät päivätöitä v:n 1450 määräyksen mukaan ainoastaan Räntamäen, Raision, Ruskon, Kaarinan, Liedon ja Piikkiön pitäjät; 1530-luvulla mainitaan Piikkiön sijasta Rymättylä, mutta 1500-luvun lopulla jälleen Piikkiö ja Paimiokin päivätyön tekijöinä. Raaseporin tarpeeseen riittivät Karjan pitäjän päivätyöt, Kokemäenkartano tuli toimeen Kokemäen, Euran, Köyliön sekä 1 Eurajoen ja 3 Ulvilan neljänneskunnan päivätöillä. Hämeessä teki päivätöitä ainoastaan Hattulan kihlakunta. Viipurin linnan päivätöitä suorittivat luultavasti ainoastaan Viipurin, Säkkijärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Savonlinnan "laillisia päivätöitä" suoritti ainoastaan Sääminki täyden määrän (12 pt täysiverolta) sekä Rantasalmen 2 ja Juvan 2 neljänneskuntaa puolet määrää (6 pt täysiverolta).
Muualta linnalääneistä lunastettiin päivätyöt raha- ja tavaramaksuilla. Rahalunastus oli v:n 1451 tilien mukaan yleinen Raaseporin läänissä; sitä maksettiin v. 1540 12 killinkiä 3 päivätyöltä, siis äyrityinen päivätyöltä (äyrityinen = 4 killinkiä). Porvoon läänissä maksettiin uuden ajan alussa työrahoja täysiverolta 9 killinkiä. Hämeessä laskettiin kolmen päivätyön lunastukseksi 5 äyrityistä, Varsinais-Suomessa v. 1540 täysiveron päivätyömaksuksi 1 1/2 äyriä, mikä summa muutamaa vuotta myöhemmin nostettiin 5 äyriksi. Vallitsevana päivätyön hintana keskiajan lopulla oli kuten sanottu 1 äyrityinen.
Veroesineet taas, joilla päivätöitä keskiajan lopulla lunastettiin, olivat jos jonkinlaisia: Turun läänissä "työruis", "työmaltaat", "työvoi", "työkalat", "työturskat" (meripitäjissä), Ala-Satakunnassa voi (72 leiv. kultakin talolliselta), Ylä-Satakunnassa "päivätyöhauit" (jokaiselta jouselta 6 naulaa); Hämeessä maksettiin jouselta 2 karpiota ohria, Viipurin läänissä Äyräpään kihlakunnassa 1 kyyn. palttinaa päivätyöltä,[811] Savossa täysiverolta syli halkoja tai leiviskä "viikkokaloja". Keskiajan kirjavat verotavat näkyivät tässäkin.
Kuten muutkin verot keskiajalla niin päivätyötkin ja niiden verovastikkeet yleensä suoritettiin verokunnittain. Turun läänissä kruunu vielä keskiajan lopulla vaati boleilta määrätyn tasaisen summan rahaa, mistä 1 1/2, mistä 2, mistä 5 markkaa, tai 1 1/2, 2, 3, 4 puntaa rukiita tai ohria verokunnalta.
Joskus oli sopimus veron suorittamisesta tehty koko pitäjän kanssa. Kun Laitilassa kukin verokanta maksoi 14 äyriä, mutta koko pitäjä 7 mk, ja Lapissa kukin verokunta 2 1/2 mk 4 äyrityistä, mutta koko pitäjä yhteensä 8 mk, niin ilmeisesti oli vero ensin laskettu koko pitäjälle ja vasta sitten tasattu verokuntain kesken. Muuallakin pitäjät olivat tällä alalla verokokonaisuuksia, sillä yleensä suorittivat saman pitäjän verokunnat samansuuruiset päivätyölunastukset. Yksinäisenä poikkeuksena säännöstä oli Sauvon pitäjä, jonka verokunnat suorittivat erisuuruisia työveroja. Satakunnan vanhimpain tilikirjain mukaan suoritettiin Ylä-Satakunnan päivätyöhauit pitäjittäin, 48 leiv. pitäjältä.[812] V:n 1451 tilien mukaan suorittivat verokunnat yli koko Raaseporin läänin samansuuruisen päivätyölunastuksen (erfuodespeningar): 20 äyriä 4 äyrityistä.[813]
Verokunnan keskuudessa velvollisuus jaettiin veronalaisille tavallisten veroperusteiden mukaan. Mutta harvinaisempiakin tapoja käytettiin. Nousiaisissa, Lemussa, Mynämäellä, Vehmaalla ja Laitilassa perittiin työrahat siten, että kultakin pääveron markalta maksettiin lisäksi 1 äyrityinen (Laitilassa 9 penninkiä). Lapin pitäjässä saatiin työrahat kokoon siten, että verokuntamiehet ottivat kultakin täysiverolta 1 äyrin ja siten saaduista varoista maksoivat linnaan vietävän karjan, päivätyömaksun ja erinäisiä verokulunkeja. Oli oikea mullistus tällä alalla, kun nämä mutkalliset maksutavat v:n 1540 verouudistuksessa hävisivät ja muutettiin yhdenmukaiseksi rahalunastukseksi, kultakin täysiverolta 1 1/2, myöhemmin 5 äyriä.[814]
Mutta seuratkaamme jo niitäkin, joiden tuli suorittaa päivätyönsä linnan niityillä ja vainioilla. Eräs asiakirja, vaikka onkin sangen myöhäinen (v:lta 1598), antaa hauskoja viittauksia siitä, miten päivätöitä Turun linnaan suoritettiin luultavasti varhaisesta keskiajasta saakka.[815] Siinä näet kerrotaan, että Maarian, Raision, Ruskon ja Liedon talonpojat suorittivat päivätöitään Turun linnan "suureen karjakartanoon" siten, että kukin täysiverollinen viljeli 1 tynnörinalan peltoa. Samoin oli Piikkiön, Kaarinan ja Paimion talonpoikain viljeltävä linnaan kuuluvan Heikkilän kartanon vainiota, kunkin täysiveron 1 tynnörinala. Asiakirjassa ilmoitetaan, että suuret osat mainittuja kartanoiden vainioita olivat joutuneet autioiksi ja viljelemättömiksi siitä syystä, että kruunu oli läänitysten ja verotalojen autioitumisen kautta menettänyt päivätöitä; niinpä oli suuren karjakartanon vainiossa 53 miehen osaa eli 53 tynnörinmaata ja Heikkilän vainiossa 77 1/2 miehen osaa eli 77 1/2 tynnörinalaa autiona.
Jos päivätöitä olisi vain ylipäisesti tehty linnaan ja niitä käytetty sen mukaan, kuinka linnan haltija kulloinkin määräsi tai katsoi tarvittavan, ei tietystikään noin säännöllistä autioalaa linnan vainiossa olisi ilmestynyt. Nähtävästi oli siis kullakin veronalaisella linnan vainiossa määrätyssä paikassa oma pysyvä tarkoin määrätty osansa, joka jäi autioksi, ellei viljelijä saapunut velvollisuuttansa täyttämään. Luultavasti vielä saman pitäjän tai verokunnan viljelysosat olivat linnan vainioilla sopivasti yhdistetyt ja ryhmitetyt, koskapa asiakirjassa puhutaan Heikkilän vainiossa olevasta Kakskerran saarelaisten osasta ikäänkuin jostakin kokonaisuudesta. Tällainen viljelystapa vaati juhtapäivätöitä, jollaisia v:n 1450 määräysten mukaan Turun linnaan suoritettiinkin. Sitävastoin ei päivätöitten luvun tarvinnut olla suuri. Työ varmaankin suoritettiin kollektivisesti, mutta talonpojat jättivät kyntämättä ja korjaamatta sellaisen osan, jonka puolesta ei yhteiseen työhön otettu osaa. Tällä tavoin talonpojat linnan vainiolla suorittivat viljelysvelvollisuutensa samanlaiseen tapaan, joka oli vallalla talonpoikain kotikylissäkin.
Raaseporin linnaan suorittivat Karjan pitäjän miehet päivätyönsä luonnossa. Linnan vanhoissa tileissä on siitä säilynyt yksityispiirteitä, joista nähdään, että työmaana olivat pääasiallisesti linnan kaksi vainiota ja että työ suoritettiin verokunnittain, niin että saman bolin puolesta oltiin samanaikaisesti työssä ja samanlaatuisessa työssä. Tavallisesti tekivät veronalaiset yhden hevospäivätyön, joka luettiin kahdeksi päivätyöksi, ja yhden jalkapäivätyön.[816]
Hämeenlinnassa hoidettiin veropäivätöillä linnan lähellä olevat Saaristen ja Ojoisten karjakartanoiden kaksijakoiset vainiot sekä linnan niityt. V:n 1547 tileissä on säilynyt hauska kaavake, jonka mukaan kesätyöt täällä suoritettiin kollektivisesti pitäjittäin määrätyssä järjestyksessä. Ensin saapui Janakkala tekemään kevätkynnön, sitten Renko kertasi ja kylvi herneet ja pavut, Lehijärvi saapui niittämään linnan niityt ja Mäskälä leikkasi rukiin, minkä jälkeen Hattula toimitti syyskynnön ja -kylvön. Näihin töihin kului n. 2 000 päivätyötä; jäljellä olevat n. 1 000 päivätyötä käytettiin lannanajoon ja -levittämiseen y.m.s.[817]
Puiminen oli Hämeenlinnassa järjestetty siten, että eri pitäjistä, luultavasti kiertojärjestyksessä, tuli pitemmäksi ajaksi puimatyöhön joukko miehiä, jotka saivat palkan kotonaolevilta jousilta. V. 1547 oli sillä tavoin Asikkalan puolesta 20 miestä 36 päivää linnan puimatyössä, ja vielä 1583 tuomittiin Lopella kaikille niille, jotka olivat puineet riihiä ja tehneet alinomaistyötä (alinåmaisarbete) linnan karjakartanossa, palkkansa muilta verollisilta.[818]
Viipurin linnaan suoritettavain päivätöittensä sijasta Viipurin piirin pitäjän verolliset vetivät linnaan halkoja, kantoivat ne ylös ja pitivät kunnossa linnan ankeriaisarkut.[819]
Paitsi edelläkerrottuja säännöllisiä päivätöitä, joita usein nimitettiin laillisiksi päivätöiksi, oli talonpoikain uuden ajan alussa toisissa lääneissä tehtävä vielä eri tarkoituksiin lisäpäivätöitä tai erikseen ne lunastettava. Ala-Satakunnassa tuli neljänneskunnittain Kokemäen, Huittisten, Loimaan ja Euran pitäjäin, Köyliön kappelin ja 3 Ulvilan pitäjän neljänneskunnan "vetää nuottaa kartanon tarpeeksi omine nuottineen niin usein kuin heille sanotaan", mutta koko muusta Satakunnasta suoritettiin sen sijasta nuotanvetohaukia, koko Ylä-Satakunnassa 5 leiv. neljänneskunnalta, Ala-Satakunnassa epätasaisempia määriä. Savonlinnan läänissä vaadittiin kultakin täysiverolta 4 ja puoliverolta 2 apupäivätyötä.[820]
Erään veroselityksen mukaan oli Säämingin kolmen neljänneksen velvollisuutena omine halkoineen ja kustannuksineen puida linnan molempain karjakartanoiden vilja ja Säämingin neljännen neljänneksen hoitaa Venäjän rajalla oleva Peltosalon niitty. Myöskin linnan kaskenpoltto, jota varten Pellosniemen neljänneskuntain oli toimitettava linnaan 2 "kahdeksan viikon kaskitalonpoikaa", on parhaiten luettava tähän päivätyöryhmään.[821]
Rakennusvelvollisuus, sekä seurakuntalaisten että lampuotien ja kruunun verollisten, on jo varhaisella keskiajalla juurtunut rasitus.
Pappilan rakentaminen oli V.-Suomen Uudellakirkolla jo v. 1411 jaettu neljänneskuntain kesken siten, että kullakin neljänneskunnalla oli rakennettavanaan määrätyt huoneet.[822] Meillä ei ole keskiajalta samanlaisia todisteita muilta seuduilta, mutta kun uudempina aikoina sellainen alkuinen rakennusvelvollisuus oli vallitsevana lukuisissa vanhoissa seurakunnissa, on hyvin luultavaa, että niissä on keskiajan tapa jatkunut. Samaa on myöskin sanottava kirkkojen rakentamisvelvollisuudesta.[823]
Lampuotien rakennusvelvollisuutta mainitaan Pyhäjoen kruununkartanon alustalaisten veroja koskevassa v. 1447 tuomiossa. Kun useassa vanhassa kruununkartanossa oli torneja ja muita varustuksia, on luultavaa, ettei niitä rakennettu eikä ylläpidetty ilman lampuotien työtä, vaikkei siitä olekaan suoranaisempia todistuksia kuin ne rauniot, jotka vielä niiden paikkoja merkkivät.
Suurten päälinnain rakentaminen on jo ensi ajoista saakka asiakirjainkin todistuksen mukaan ollut verollisten suoritettava. Sitä mainitaan yleisenä verovelvollisuutena Turun, Hämeen ja Viipurin linnoja koskevassa luovutuskirjassa v:lta 1340.[824]
Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoissa on viittauksia siitä, miten tämä rakennusvelvollisuus oli keskiajalla järjestetty. Hämeessä oli kunkin kihlakunnan rakennettavana määrätty osa linnaa sekä Ojoisten ja Saaristen karjakartanoiden rakennuksia. Viimemainitut rakennukset olivat kussakin kihlakunnassa taas jaetut eri pitäjäin kesken, ja siitä päättäen, että v. 1547 kaikkia Ylisen kihlakunnan neljänneskuntia sakotettiin linnan kattojen korjauksen laiminlyömisestä, olivat varmaan pitäjät ja neljänneskunnat vastuunalaiset kukin määrätystä osastaan linnan rakennuksiakin.[825]
Samanlaista järjestystä noudatettiin myös Viipurin linnan rakentamisessa. Kun v. 1548 Viipurin linnassa rakennettiin kalahuoneen ja nostosillan välistä hirsisiltaa, "havaittiin kaupungin muistikirjasta (stadzens tänckebok), että Muolan ja Hanttulan piti rakentaa".[826]
Turun linnan rakennuksia varten pitäjät maksoivat linnanrakennusrahoja sen mukaan kuin linnanvouti vaati; v. 1538 maksoivat useimmat pitäjät 8, jotkut 10, jotkut pienet pitäjät 2-7 mk. Paraisten, Kemiön ja Nauvon pitäjät maksoivat sen lisäksi eri maksun laivasillan rakentamisesta.[827] Nähtävästi tämän järjestelmän takana oli vanhempi pitäjäin ja verokuntain kesken jaettu rakennusvelvollisuus.
Linnanrakennusvelvollisuus tuotti talonpojille raskaan ja ikävän lisätyön: savityön. Vielä uskonpuhdistusajan alussa tiilisavi valmistettiin sotkemalla, ja tiilityöhön tarvittiin uskomattoman paljon päivätöitä. Muuraustyössä taas tarvittiin kokeneitten muurimestarien apua ja sekin niinkuin kaikki linnatyö tuli tietysti talonpoikain kustannettavaksi.
Hämeessä oli vanhimpain verokirjain mukaan kunkin koukun vastattava 6 savityöpäivästä; veroperuste oli siis toinen savi- kuin maanviljelyspäivätöissä. Suurin osa Hämettä suoritti tämän veronsa neljänneskunnittain kannetulla ohra-, hauki-, voi-, humala- tai ruokakalamaksulla kirvesmiesten ja savityön edestä ja erityisellä muurimestarimaksulla, jota meni 1 1/2 äyriä koukulta tai määrätty erä ohria tai humaloita neljänneskunnalta. Luonnossa suorittivat savityön ainoastaan Hattulan kihlakunnan pitäjät, paitsi Hattulaa, jonka sijasta Kalvoila sai käydä sotkemassa savea linnan "tiilisalissa"; muitakin pitäjiä tavataan toisinaan tässä työssä, joka siten osittain vuorotteli eri pitäjäin kesken. Työ suoritettiin neljäskunnittain, siten että esim. 11-koukkuinen neljäskunta piti miestä savityössä 66 päivää eli 11 viikkoa.[828]
Raaseporin läänissä suoritettiin ennen kerrottujen "laillisten päivätöitten" lisäksi päivätyö pari muurimestarin työtä varten.[829] Koska nämä jälkimäiset päivätyöt suoritettiin saman perusteen (täysiveron) mukaan kuin ensiksi mainitutkin, ei niitä linnan myöhemmissä tileissä aina erotettu.
Muutamissa keskiajan linnoissa oli linnan palveluksessa n.s.pitkiätyömiehiä(långarbetskarlar). Ne olivat talonpoikain koko vuodeksi tai määrätyksi työkaudeksi linnan palvelukseen palkkaamia kirvesmiehiä tai muita työntekijöitä. Tällä alkuisella tavalla hankittiin keskiajalla linnoihin tarpeellinen palvelus- ja työväki.
Tätä mielenkiintoista työlaitosta selvästi tarkoittaa Turun linnan työveroja koskeva v:n 1450 asiakirja määrätessään, että niistä pitäjistä, jotka eivät muita päivätöitä luonnossa suorittaneet, oli jokaisen 40 savun toimitettava mies linnan työhön vuodessa.[830] Myöhemmin ei näitä vuosityömiehiä Turun linnassa kumminkaan tavata.
Raaseporin läänissä tuli uuden ajan alussa jokaisen pitäjän muitten työverojensa lisäksi pitää kirvesmiestä linnan palveluksessa Valpurista (toisinnon mukaan Filippon ja Jaakobin päivästä) Martinpäivään saakka, siis kesä-puolen vuotta. Ellei sellaista miestä linnassa tarvittu, maksettiin kruunulle 2 killinkiä (= l/2 äyriä) joka mieheltä "kirvesmiesrahoja".[831]
Viipurin läänissä oli jokaisen neljänneskunnan (= 30 täysiveron) pidettävä miestä linnan työssä ympäri vuoden. Miehen palkkaamiseksi maksoi jokainen täysivero pannin rukiita toisen maltaita, millä viljalla neljänneskunnan pitkätyömies piti itsensä ruuassa ja vaatteessa. Säkjärvi, Virolahti ja Vehkalahti eivät näy tätä veroa maksaneen. V. 1546 lakkasi tämä vanha järjestelmä Viipurin linnassa; sinne otettiin silloin omia renkejä ja entisten pitkäintyömiesten palkkapannit vietiin kruunulle.[832]
Savonlinnassakin oli pitkiätyömiehiä. Savossakin oli jokaisen neljamieskunnan pidettävä linnan palveluksessa miehensä Ristinpäivästä keväällä Ristinpäivään syksyllä s.o. noin 18 viikkoa; kun Savossa neljänneskuntia oli 20, oli siis pitkiätyömiehiäkin 20.[833] Myöhemmän tiedon mukaan oli jokaisen neljänneskunnan Savossa pidettävä linnan työssä 2 (Säämingissä 1) "kahdenkymmenen viikon talonpoikaa", 2 (Pellosniemessä 3) "kuuden viikon talonpoikaa", minkä lisäksi Pellosniemen ja Visulahden oli suoritettava hiilenpolttoa linnalle erityisen säännön mukaan ja päällepäätteeksi Rantasalmen ja Juvan 8 neljänneskunnan vuosittain poltettava linnan kalkkiuunissa 2 uunia kalkkia.[834]
Savon päivätyöjärjestelmä oli erinomaisen laaja. Tässä etäisessä rajamaakunnassa kruunu nähtävästi tarvitsi paljon työvoimia eivätkä verolliset näytä olleen halukkaita vaihtamaan päivätöitä rahamaksuun tai muihin veroesineisiin. Se suunnaton päivätyömäärä, mikä Savonlinnassa kulutettiin 1500-luvun puolivälissä, oli nähtävästi vain perintöä linnan rakennusajalta ja vieläkin varhaisemmista oloista.
Kuten olemme nähneet, oli näitä päivätöitä usean laatuisia: (1) lailliset päivätyöt, joita kukin täysivero suoritti 12, olivat vanhoja maataloudellisia päivätöitä; (2) apupäivätyöt, kultakin täysiverolta 4, joihin olemme lukeneet riihipäivätyöt; (3) pitkättyömiehet, joiden työhön luemme myöskin hiilenpolton ja kalkinpolton. Tähän tulee vielä lisäksi (4) jauhatustalonpojat (Male böndher eller Stampeböndher), joita kunkin kymmenysmiehen tuli lähettää nimismiestaloon 6-36 päivätyötä varten, sekä (5) nimismiespäivätyöt, joita kunkin täysiveron tuli suorittaa nimismiehelle 2 ja kunkin puoliveron yksi niinikään nimismiehelle. Molempia viimeksimainittuja päivätöitä, joiden tarkoitus kaiketi oli käräjäkestitysten varustaminen ja nimismiehen talon viljeleminen, mainitaan 1500-luvun keskivaiheilla jo vanhoiksi veroiksi.[835]
Emme vieläkään ole päässeet keskiajan työlistan päähän. Jäljellä ovat ajoverot s.o. rakennustarpeiden, kuten hirsien, lautain, tuohien, kivien, kalkin hankinta ja kuljetus verottajalle. Myöskin sellaisten tarveaineiden kuin halkojen, sysien ja olkienkin hankinta kuuluu oikeittain tähän veroryhmään. Kuljetusvaivan vuoksi niitä jo keskiajalla kutsuttiin ajoiksi tai ajoveroiksi (akse, okar), jota nimitystä jo Helsinglannin laissa käytetään kirkon rakennusaineitten hankinnasta.
1500-luvun oloista päättäen kuului muutamain vanhain suurkartanoitten lampuotien velvollisuuksiin ajoveroja. Kuusiston lampuodit maksoivat piispankartanoon m.m. hiiliä ja halkoja.[836] Ruonan kartanon lampuotien tuli kunkin toimittaa kartanoon 2 verohirttä, kuorma aidaksia ja 1/2 katiskaa.[837]
Kruunun linnoihin suoritettiin keskiajalla varmaan paljon ja monenlaisia ajoveroja. Raaseporin läänissä suoritettiin v:n 1451 tilien mukaan melkoinen rahavero ajojen lunastukseksi. Keskiajan ajoverojen laadusta saadaan tarkempia tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoista. Niiden mukaan ajoverot olivat suurimmassa osassa Suomea pääasiallisesti samaan tapaan järjestetyt, vaikka eri linnain olojen ja tarpeen mukaan lukuisia pieniä poikkeuksia tehtiin. Ajojen laadut ja määrät näkyvät seuraavasta asetelmasta:
Ahv.maa Turun l. Hämeen l. Raasep.l. PL VL Savonl.l.Verokpl (savu) (er. per.) (nelj.k.) (verok.) (tv.) (tv.) (nelj.k.)
hirsiä kpl 1 maks. 5 1 1 1 12 lautoja " 1 " 10 2 — — 40 tuohta, levyä — " 9-10 400 30 — 1500 kantam. kiviä, syltä — — — — maks. — maks. kalkkia, tnr — — 1 — — — 1 halk., syltä 2 kuor. maks. 2 2 — 3 1/2 maks. hiiliä, tnr 2 — — — — — — niiniä, naul — — — 14 7 4-10 1 hamppua, naul — — — 7 7 — 20 köysiä, kpl — — — — — — 12 tervaa, tnr — — — — maks. maks. 1
Ahvenanmaan ajoveroista on jo ennen tehty selvää.
Turun läänissä oli uuden ajan alussa jäljellä vain muutamia ajoja. Yleisesti suoritettiin läänissä vain halkoja, joita maksettiin missä savun, missä täysiveron eli miesluvun mukaan. Hirsiä ja lautoja saatiin enään vain Pöytyältä, tuohta ainoastaan Teijon verokunnasta Perniöstä — varmaan viimeisinä jätteinä muinoin yleisemmästä verosta.
Hämeen läänin monimutkaiset työ- ja ajoverot uuden ajan alussa ovat kauan olleet kameralistien kauhistuksena. Pohjaltaan ei asia Hämeessä ollut sen kummempi kuin muuallakaan. Työverot olivat yleensä samat kuin muualla, mutta kun ainoastaan linnan lähimmät ympäristöt niitä suorittivat työllä ja ajoilla ja muut seudut niitä lunastivat rahalla tai erilaisilla verotavaroilla, seurasi siitä näennäisesti selviämätön vyyhti. Mitä erikseen ajoveroihin tulee, niin hirsiä ja lautoja suoritti luonnossa ainoastaan 3 Hattulan kihlakunnan pitäjää; muilta seuduilta maksettiin lunastukseksi rahaa (koukulta 1 äyri) tai ohria, haukia, ruokakalaa, voita tai humaloita. Tuohia maksoi luonnossa neljä Sääksmäen ja neljä Hattulan klk:n pitäjää; muualta tuli rahaa (1/2 äyriä koukulta) tai ohria tai voita. Kalkkia maksoi 8 Hämeenlinnan lähipitäjää. Tiilihalkoja vedättivät 4 Sääksmäen ja 4 Hattulan klk:n pitäjää; muualta maksettiin rahaa (18 penninkiä koukulta), haukia tai lahnoja. Hattulan pitäjä oli vapautettu hirsien, lautain, tuohien ja tiilipuiden vedätyksestä sekä muurimestarin palkkauksesta ja "rekirahoistakin", koska sen tuli vedättää hieta linnan muuraukseen.[837]
Raaseporin läänissä maksoi v. 1451 jokainen verokuntaajorahoja(aksepeningar) 2 mk 8 killinkiä. Uuden ajan alussa suoritettiin ajot luonnossa samalla säännöllisellä tavalla kaikissa verokunnissa.
Porvoon läänissä lunastettiin kivien vedätys 2 (Pyhtäällä 4) killingin maksulla täysiverolta. Tervaa maksoi jokainen neljänneskunta 1/2 tnr.[839]
Viipurin läänissä suorittivat hirsiä ainoastaan Viipurin, Säkjärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Samoista pitäjistä suoritettiin verohalkoja 1 syli täysiverolta, Lappeen ja Taipaleen pitäjistä tehtiin täysiverolta 1/2 syltä tiilihalkoja ja samoista pitäjistä ynnä Viipurin pitäjästä 2 kuormaa hiilipuita. Sitäpaitsi suoritettiin koko läänistä nimismiesverossa kultakin savulta kuorma halkoja, mikä velvollisuus tavallisesti oli järjestetty niin, että muutamat neljänneskunnat sen maksoivat rahassa (3 killinkiä savulta), mutta yksi neljänneskunta suoritti halot (ja oljet) nimismiestaloon käräjäin ja kestitysten pitämistä varten. Niiniä maksoivat luonnossa ainoastaan Virolahden ja Vehkalahden pitäjät: muualla läänissä tämä vero lunastettiin 1 killingin maksulla täysiverolta. Tervaa maksoivat Virolahti ja Vehkalahti 6 naulaa täysiverolta; Lapveden, Taipaleen, Muolan ja Hanttulan pitäjät suorittivat neljänneskunnilta 1/2 tnr.
Savossa suoritti kuusitoista neljänneskuntaa kukin 12 hirttä ja 40 lautaa ja neljä neljänneskuntaa kukin puolet näistä määristä. Halkoja suorittivat muut pitäjät paitsi Sääminki täysiverolta 1 sylen. Kivisyliä, jotka olivat mitaltaan halkosylen kokoisia, suorittivat Pellosniemen ja Visulahden pitäjät sylen kultakin 4 täysiverolta.
Keskiajan johtavia kruununvirkamiehiä Suomessa ovat olleet linnanvoudit. Mutta kun linnanvoutien viran on katsottava varsinaisesti syntyneen vasta päälinnain perustamisen yhteydessä, tulee vastattavaksi kysymys, miten virkamieslaitos täällä on ollut järjestetty varhaisimmalla keskiajalla, ennen linnahallinnon muodostumista.
Ennenkuin lähdemme tähän kysymykseen vastaamaan, mainittakoon pari sanaa eräästä Ruotsissa ja Tanskassa varhaisimpana keskiaikana ilmenevästä hallintoseikasta.
Ruotsin tärkein paikallinen viranomainen mainittuna aikana oli nimismies, tunnettu m.m. ruotsalaisella nimellä "länsman", "soknare" ja latinankielisellä nimellä "exactor, exactor regius".[840] Mutta on tarkoin huomattava, ettei se nimismies, jota Ruotsissa tällä nimellä kutsuttiin, ollut samanlainen virkamies kuin nimismies myöhemmällä keskiajalla ja uuden ajan alussa. Maakuntalakien aikana nimismies Göötanmaissa "lænsman", "konungsbryti", "konungsbryti i Upsala bo" ja "konungs soknare" Vestmanlannissa "husabyman" nimisenä kuninkaan palvelusmiehenä hoiti hänelle uskottua kuninkaan kartanoa ja toimi kuninkaan yleisvirkamiehenä piirissään. Vaikkei lähteistä näy, oliko Sveanmaan "lænsman" alkuaan kuninkaankartanon hoitaja, niin näkyy kumminkin se, että hän täälläkin oli aikaisin tunnettu varsinainen virkamies, jolla oli mitä monipuolisimmat tehtävät.[841]
Erinomaisen selvänä esiintyy vastaava laitos muinaisessa Tanskassa. "Brytiæ" yksityisoikeudessa merkitsi osa-asukasta tai yhtiömiestä, joka yhdessä toisen kanssa harjoitti maanviljelystä tai otti hoitaakseen toisen maata ja karjaa. Kuninkaatkin käyttivät edukseen samaa järjestelmää, ja Tanskan vanhoissa asiakirjoissa usein mainitaan "Konungs brytiæ". Nämä kuninkaan maan viljelijät olivat samalla kuninkaan virkamiehiä. Tanskan vanhimmissa laeissa mainitaan useasti kuninkaan "Umbudsman" eli "exactor" nimellä kutsutun virkamiehen asunnoksi suorastaan kuninkaan kartano.[842] Siis ilmeisesti sama laitos, jota Göötanmaan "konungsbryti" tarkoittaa.
Suomessakin esiintyy parissa 1300-luvun asiakirjassaexactorjaexactor regiusniminen viranomainen.[843] Tämän nimityksen ruotsinkieliseksi vastineeksi on katsottu nimitystä "länsman".[844] Itse asiakirjat eivät kumminkaan oikeuta meitä pitämään exactor nimellä kutsuttua viranomaista tavallisena, keskiajan lopulta ja uuden ajan alulta tunnettuna nimismiehenä. Kumpikin täällä mainittu exactor näyttää olleen kokonaisen pikkumaakunnan virkamies. Kumpikin olivat sinettimiehiä. arvattavasti siis rälssimiehiä, toinen lisäksi tuomarina esiintyvä. Missään tapauksessa he eivät ole verrattavia myöhemmän keskiajan talonpoikaisiin nimismiehiin.
Yhtäläisyys Ruotsin ja Tanskan alkuperäisten "länsmanien", kuninkaan kartanoissa toimivain "brytien" kanssa sitävastoin on sattuva. Suomessakin kutsutaan exactoria nimenomaan "kuninkaan" virkamieheksi, joten hän varmaankin on ollut välittömässä suhteessa kuninkaaseen. Suomessakin on varhaisella keskiajalla useita melkoisia kuninkaan tai kruunun kartanoita, joita kuninkaan oli vaikea omakohtaisesti hoitaa; niissä jos missä olivat eri hoitajat tarpeelliset. Vanhemmalla keskiajalla oli täällä käytännössä aluejako pikku maakuntiin ja erityisesti pieniin kartanolääneihin, jotka alueet ovat voineet olla näiden vanhain viranomaisten virkapiireinä.
Tätä käsitystä puoltaa lisäksi länsman nimityksen vanhin käyttö Suomessa. Tämä nimitys esiintyy ensimäisen kerran v. 1348 päivätyssä, Satakuntaa koskevassa asiakirjassa[845] ja sen jälkeen vasta 1400-luvun alulla. Mutta nuo aikaisemmat lääninmiehet eivät ole myöhempäin kaltaisia. V:n 1348 lääninmies oli kuninkaan oma virkamies, hänen luottamusmiehiään. joka voudin kanssa sai tehtäväkseen Ulvilan kaupungin oikeuksien valvomisen kaupungista muuttaneita kohtaan; myöhemmän keskiajan nimismiehet olivat alhaisia kansanvirkamiehiä, joille kuninkaat tuskin erityisiä luottamustoimia antoivat. Sattuu nyt vielä niin, että tiedetään Ulvilan kaupungin viimeistään 1300-luvun ensimäisinä vuosikymmeninä tulleen siirretyksi Ulvilassa olevan kruununkartanon (Isonkartanon, Storgården) maalle ja kartanonkin väen kuuluneen kaupunkilaisiin.[846] Todennäköisesti on Satakunnassa v. 1348 ollut kuninkaan "vouti" Kokemäenkartanossa ja muudan kuninkaan "länsman" Ulvilan Isonkartanon ja sen alaisen kaupungin erityinen lääninmies.
Samantapainen virkamiesten ryhmitys näyttää Satakunnassa olleen käytännössä vielä v. 1365, jolloin kuninkaan kirjeessä mainitaan "meidän voutejamme ja virkamiehiämme Satakunnassa".[847] Voudin ohella tässäkin mainitaan vielä toisia kuninkaan välittömästi käskettäviä virkamiehiä, joita tuskin voi pitää muina kuin kruununkartanoitten lääninmiehinä.
Vanhojen kruununkartanoitten alueita kutsuttiin myöhemmin yleisesti lääneiksi ("Ruonankartanon lääni" Sauvossa, "Kuninkaankartanon lääni" Perniössä, j.n.e.). Länsmanit Suomessa ovat luultavasti alkuaan olleet näiden läänien "läänin"- eli "läänitysmiehiä".
Myöskin tuota v. 1353 tuomittua salaperäistä Bendict Agghæson nimistä henkilöä pitäisimme tämäntapaisena virkamiehenä.[848] Virkamieheksi hänet ilmaisee hänen toimensa sakkojen perijänä; toiselta puolen hän oli välittömässä suhteessa kuninkaaseen, koskapa hänen rikoksiansa oli sekin, että hän oli pidättänyt kuninkaalle lähetettäviä muonavaroja. Tämäkin viranomainen oli läheisissä asioissa kuninkaankartanon kanssa.[849] Omasta ja vaimonsa (Aelisif) nimestä päättäen hän kuului ruotsalaiseen kansallisuuteen ja oli varmaan alhaissyntyinen, koskapa ei käyttänyt sinettiä. Arvatenkin on lääninmiehiä niinkuin läänejä ollut eriarvoisia.
Kruununkartanoita ja niiden läänejä hoitavat, kuningasta välittömästi palvelevat viranomaiset, joilla oli latinankielinen virkanimi "exactor" ja ruotsalainen "länsman", tämän mukaan maamme vanhimpia varsinaisia kruununvirkamiehiä.
Heidän virkatoimistaan emme paljoa tiedä. Kruununkartanon hoitamisen lisäksi niihin kaiketi kuului pääasiallisesti vain verojen kokoaminen tai vastaanottaminen niiltä pieniltä maakunta-alueilta, joissa kruununkartanot olivat. V. 1326 oli piispalla yksi ainoa nimismies koko Uuttamaata (luult. läntistä Uuttamaata) varten;[850] kruunu on voinut siinäkin noudattaa kirkon esimerkkiä. Kun varhaisimmalla keskiajalla maakunnilla ja pitäjillä oli kansanomaiset tuomarinsa, ei kruunun läänimiesten vaikutus arvatenkaan ulettunut varsin syvälle paikalliseen hallintoon.
Tämän aikuisen hallintolaitoksen sysäsi syrjään linnahallintolinnanvouteineen. Tämän hallinnon synty on yhteydessä päälinnain perustamisen kanssa. Koska päälinnat v. 1308 jo olivat olemassa, oli maamme hallinnon suuri muutos jo silloin tapahtunut.[851]
Vanhimmilla linnanpäälliköillä oli erilaisia virkanimiä, kuten lat. "aduocatus", "praefectus", "capitaneus". Viimemainittu nimitys lienee erityisesti sotilaspäällikön nimi, mutta kun samaa henkilöä joskus kutsutaan sekä "aduocatus" että "capitaneus" nimellä, eivät ne käytännössä näytä merkinneen jyrkästi erotettuja virkoja.[852] Suomen linnanvoutien asema oli kuitenkin kautta koko keskiajan hyvin eriarvoinen. Turun ja Viipurin linnain isännyydet olivat enimmäkseen Ruotsin valtakunnan mahtavimpain miesten hallussa, joiden asema oli valtiollisesti sangen itsenäinen. Usein näillä mahtavilla läänitysmiehillä oli hallussaan päälääninsä lisäksi pienempiä linnaläänejä, kuten Turun linnan päälliköllä Raaseporin lääni, Satakunta ja Ahvenanmaa.[853] Porvoon lääni näyttää pysyvämmin kuuluneen Viipurin linnan alueeseen. Toiselta puolen taas nähdään, että kaikki läänit saattoivat olla välittömästi kuninkaan alaisia, jolloin niiden linnanvoudit olivat kuninkaan suoranaisia palvelijoita ja suorittivat lääninsä veroja suoraan kuninkaalle Ruotsiin, jossa myöskin tekivät tilinsä. Epäilemättä on tämä järjestys alkuperäinen. Suomen linnat olivat kaikki alkuaan kuninkaan linnoja, niihin maksetut verot, yksin lahjaverotkin, olivat kuninkaan (kruunun) veroja. Linnanvouti oli veronmaksajan kannalta katsoen aina kuninkaan vouti, silloinkin kun hän oli kuninkaasta aivan riippumaton. Maamme keskiaikaisen linnahallinnon varsinaisena perusteena eivät siten olleet nuo vaihtelevat ja eriarvoiset linnanvoudit, vaan itse linnaläänit linnoineen, jotka kaikissa oloissa muodostivat pysyvän verotus- ja hallintopiirin, vaikka linnan isännyys kulkikin kädestä käteen.
Jo 1300-luvun alkupuolella asiakirjoissa useamman kerran mainitaan päälinnan voutien alaisia virkamiehiä.[854] Vaikkei näiden virkamiesten laadusta sen enempää puhuta, on luultavaa, ettei näillä nimityksillä tarkoiteta ainoastaan päävoutien sijaisia ja päälinnoissa olevia virkamiehiä, vaan myöskin päävoudeista riippuvia alueellisia virkamiehiä, alavouteja. Niitäkin näet jo nimenomaan mainitaan. Sellaisena esiintyy v. 1346 eräs Maskussa asuva Henrikki, "Danielin virkamies".[855] Tämä Daniel oli nähtävästi tunnettu Dan Niklinpoika, näihin aikoihin Turun linnan vouti. Hänen alaisensa Maskussa oleva virkamies ei varmaankaan ollut aivan halpa mies, koskapa käytti sinettiä. Seuraavana vuonna mainitaan eräs Esgerus Dan Niklinpojan "voutina" Kalandissa.[856] Tässä siis toinen, paikallinen, nimenomaan voudiksi kutsuttu virkamies, jonka virkapiirinä on muinainen Kaloinen eli myöhempi Vehmaan kihlakunta. Todennäköisesti siis jo 1300-luvun puolivälissä pohjoisen V.-Suomen kummassakin vanhassa piirissä, Kalandin ja Maskun-Mynämäen pitäjistöissä eli kihlakunnissa on toiminut erityisiä alavouteja, jotka olivat linnanvoudin alaisia veronkanto-virkamiehiä aivan samaan tapaan kuin myöhemmin kihlakunnissa toimivat maanvoudit.[857]
Vaikea on sanoa, kuinka näissä uusissa oloissa kruununkartanoitten voutilaitoksen kävi. Mahdollista on, että toisin paikoin vanhoista "lääninmiehistä" tuli linnanvouteja. Kun Ahvenanmaalla v. 1322 mainitaan "exactor", v. 1328 "aduocatus" ja v. 1381 ja sitten myöhemmin tavallinen linnanvouti,[858] niin näyttäisi luultavalta, että tässä sama vanha virka esiintyy vaihtelevilla nimillä ja että Ahvenanmaan kruununkartanon alkuperäisestä lääninmiehestä on tullut Kastelholman linnanvouti. Mahdollista myös on, että toisin paikoin lääninmiehen virka muodostui alavoudin viraksi.[859] Mutta useimmissa tapauksissa kaiketi vanha virka hävisi pois, ja kruununkartanot jäivät vain sellaisiksi ylimysten läänityksiksi tai kruunun sivuomistuksiksi, jollaisina ne myöhemmällä keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa enimmäkseen esiintyvät.